Lohduton elämänkuva. Vai onko? Sitä tuli miettineeksi koko tämän kirjan lukemisen ajan. Kirja on siis Lukupiirin tammikuun kuukauden kirja, Timo Airaksisen kirjoittama Hulluuden houkutus.
Pitäisikö pyrkiä kevyeen elämään vai tarpoa raskaassa? Entä mitä se kevyt elämä sitten on? Hulluuttako? Kuten usein filosofin kirjoittaman kirjan kanssa käy, se tuntuu herättävän enemmän kysymyksiä kuin antavan vastauksia. Toisaalta lähes mikä tahansa hyvä – myös fiktiivinen – kirja tekee niin. Airaksisella on taito puhua suoraan vaikka silti silloin tällöin ajatuskulku on monimutkainen. Airaksisella on rohkeutta murtaa myyttejä ja sanoa asioita, joita meillä ei muutoin helposti sanota esimerkiksi nyt vaikkapa uskonnosta.
Kirjan alussa Airaksinen analysoi minusta hyvin kiinnostavasti suomalaisuutta, suomalaista yhteiskuntaa ja suomalaisuutta:
“Koko Suomi panttaa nautintoa koulussa, kotona ja kirkossa opetetulla tavalla. Ei aivan vielä mutta kohta on kivaa. On tärkeää jaksaa kestää ja odottaa. Sitten on kivaa, kun se aika koittaa. Eläkkeelllä on kivaa ja onnellista, vaikka nyt on kurjaa. Nyt on kurjaa, jotta eläkkeellä voisi olla kivaa. Mutta kun eläkkeellä ei enää jaksa, ei pysty, ei huvita, ei kannata, ei kelpaa, ei saa, ei kehtaa eikä muutenkaan enää onnistu. Olisi kannattanut tehdä heti mutta sehän ei ole sallittua. Pitää odottaa ja pantata. Siinä sitä sitten lopuksi ollaan, pää vetävän kädessä. Kun tarpeeksi kauan odottaa, kaikki loppuu.”
Vähän kuten Juhani Seppänen aikoinaan kirjassaan Selvästi juovuksissa, pohtii Airaksinenkin alkoholin roolia suomalaisessa elämässä. Ja isohan se on:
“Alkoholi mahdollistaa stressaavan ja ylikuormittavan, heikosti palkitsevan ja turhauttavan yhteiskuntaelämän. Jos alkoholia ei olisi tai sen käyttö saataisiin jotenkin loppumaan, yhteiskuntaelämän rakenteet olisi uusittava. Ihmiset eivät kerta kaikkiaan pystyisi tai suostuisi elämään kuten ennen. Miten ja missä he kohtaisivat toisensa? Vesilasinko ääressä? “
Kiinnostavaa oli minusta myös pohdinta työn merkityksestä. Mehän elämme tällä hetkellä yhteiskunnassa missä yleisin ajatus on se, että koska työhön menee niin paljon aikaa, on sen oltava merkityksellistä. Sillä ihminen, joka tekee 12 tuntia päivässä työtä missä ei ole mitään merkitystä on hullu. Toisaalta miksi me sitten teemme sen 12 tuntia. Riittäisikö 8 tuntia päivässä merkityksetöntä työtä ja muun ajan voisi elää merkityksellistä elämää? Entä jos kokonaan minimoisi työhön käytettävän ajan? Minulla on ystävä, joka on päättänyt tehdä töitä niin vähän kuin on pakko selviytyäkseen. Onko silloin jo hullu? Ainakin silloin toimii toisin kuin suurin osa ihmisistä. Entä jos oma työ ei tunnu merkitykseltä eikä sitä oikestaan kaipaakaan paitsi että yhteiskunta painostaa meitä siihen, että työssä pitää olla merkitys. Airaksinen käyttää vertauksena Sisyfosta, joka työntää kiveä mäkeä ylös uudestaan ja uudestaan. Kiinnostavalla tavallahan se saattaa muistuttaa monen konttorityöntekijän toimenkuvaa…:
“Miksi työnantaja, kuten valtio, ei kutsu tarjoamaansa viheliäistä hommaa rangaistukseksi vaan valehtelee olevansa jopa hyvä työnantaja? Olisi hyvä olla rehellinen, työntekijä saisi rauhan sielulleen. Nyt hän kuvittelee että työllä pitäisi ja voisi olla merkitys, ja juuri tämä ristiriita tekee hänet onnettomaksi. – Kevyt ihminen ajattelee: mitä siitä että työ on vain turhaa raadantaa. Täytyy olla hullu että ajattelee näin mutta se auttaa. Kun merkitysvaatimus väistyy, onnellisuus tulee tilalle.”
Ah, keveyttä. Mutta kuinka siihen päästään? Olla välittämättä mistään? Se pitää varmasti itse keksiä. Vai olisiko elämän tarkoitus sittenkin se, että se ei ole keveää? Ja miksi? Olen aivan varmasti marinoitu tässä suomalaisessa odottamisen ja raskauden kulttuurissa niin voimallisesti, että siitä on vaikea päästä eroon.
Airaksinen ottaa kantaa myös arvokeskusteluun ja arvoihin minusta aika raikkaalla tavalla. Nykyäänhän puhutaan paljon siitä kuinka arvokeskustelua pitäisi käydä, mutta sitten sitä ei käydä. Ehkä se johtuu Airaksisenkin mainitsemasta vaikeudesta, arvothan meidät vasta hulluuteen ajavatkin:
“Arvoja on helppo luetella mutta vaikea laittaa tärkeysjärjestykseen. Uskoisin että arvokeskustelun ahdistavuus johtuu juuri tästä. Meillä on paljon arvoja joita emme haua kyseenalaistaa mutta niiden keskinäinen suhde on arvoitus. Tärkeysjärjestys vaihtelee tilanteesta toiseen, mikä sotkee päätöksentekoa ja toiminnan suunnittelua ja arviointia.”
Airaksisella on minusta kaksi ajatusta, joilla hän leikittelee ja jotka ovat vähän toisilleen vastakkaiset. Kohtuuttomuus ja kohtuullisuus. Ensin hän kannustaa meitä kohtuuttomuuteen:
“Lopputoteamus on aivan yksinkertainen: kun keskiarvoajattelu ja kohtuus alkavat ahdistaa, kohtuuttomuus houkuttelee. Tämä tarkoittaa että hulluus houkuttaa, sillä hulluuden olemus on kohtuuttomuus.”
Mutta sitten sopivasti kaikkea tuntuisi olevan jossain määrin se mitä Airaksinen suosittelee:
“Liian yllätyksetön elämä johtaa ikävystymiseen ja liian yllätyksellinen johtaa toivottomuuteen ja näköalattomuuteen. Liian paljon ja liian vähän ennustettavuutta on paha asia. Ihminen tarvitsee yllätyksensä, vaikka se on raskasta. Tässä siis näyttää Aristoteleen keskimääräisyyden filosofia toimivan hyvin. Ikävystymisen ja epätoivon välissä on autuas kohta jossa ihminen on onnellinen ja tyytyväinen.”
Yksi kiintoisimmista ajatuksista mikä Airaksisella on on ajatus paratiisista:
“Uskovat esittävät toiveen että viimeisenä päivänä haudat aukeavat ja kuolleet astuvat takaisin maan päälle. Mikä uskomaton näky tämä olisikaan, kun maasta nousisi ihmisiä ja merestä kahlaisi hukkuneita maihin. Jokainen olisi saanut oman ylösnousemusruumiin jota hän kantaisi mukanaan mennessään viimeiselle tuomiolle. Moni etsisi katseellaan rakasta puolisoaan ja kauan sitten kuolleita lapsiaan. Joku kyselisi koiraansa. Nousevatko koirista parhaat myös taivaaseen? Jos tämä ei ole sallittua, kuinka paratiisissa voisi olla onnellinen? Jos en löydä kuollutta vaimoani, tiedän että hän on helvetissä. Miksi kutsuisin paratiisin onneksi elämää ilman vaimoani, joka nyt kituu helvetissä? Elleivät kaikki pääse paratiisiin, se ei ole paratiisi. Jokainen pois jätetty sielu vähentää paratiisin arvoa. Jos paratiisi on täydellinen paikka, yksi pois jäänyt sielu lopettaa paratiisin.” Ja silti. Voiko paratiisi olla paratiisi jos siellä on Hitler?
Kirjan luettuaan on yhtä ymmällään tästä elämästä kuin ennenkin, mutta ei Airaksinen mitään onnen avainta luvannutkaan ja hyvä niin. Teksti on välillä aika kyynistä ja lukijaa kieltämättä alkaa ahdistaa, Airaksisen alussa mainitsemia painovirheitä on kuitenkin niin vähän, ettei sekään oikein riitä sijaistoiminnoksi. Airaksinen on kuitenkin parhaimmillaan herättelijänä, ravistelijana. Välillä kun olisi varmaan hyvä pysähtyä miettimään kaiken merkitystä. Vai onko se juuri sitä raskautta mistä pitäisi päästä eroon ja sen sijaan syleillä keveyttä?
Joka tapauksessa uskon Airaksisen teesiin onnellisuudesta. Vain hyväksymällä asioita, voi saavuttaa onnen:
”Kun hyväksyy täysin elämän keveyden ja raskauden, on hullu, ja kun on hullu, on onnellinen”
Mielenkiinnolla odotan minkälaisia ajatuksia kirja on teissä herättänyt.
15. tammikuuta 2009 kello 9.26
Minä ajattelin, että Airaksinen provosoi lukijaansa määrittämään oma asenteensa elämän raskautreen ja keveyteen. Provosointikeinoina hän käyttää populistisia, yleistäviä ja kyynisiäkin kiekikuvia. Näillä hän pyrkii lukijansa pohtimaan omalta kohdaltaan sitä, mikä on elämässä niin luovuttamatonta, pyhää, tärkeää (mitä sanaa tätä raskautta kuvatessa nyt voisi käyttääkin), etten voisi asennoitua siihen kevyesti. Ja toisin päin, mikä on sellaista keveyttä, josta pitäisi kaivaa raskas puoli esiin?
Airaksinen kuvaa ja perustelee Sisyfoksen keveyttä ja raskautta hyvin ja oikein, mutta häneltä puuttuu se näkökulma, joka paljastuu, kun tarkastellaan Sisyfoksen saaman tuomion perusteita. A sanoo vain, että Sisyfos on rikkonut jumalia vastaan, ei sitä, millä tavalla. No, Sisyfos on aiemminkin petkuttanut ja viimeinen kepponen menee näin: Sisyfos on testannut vaimonsa rakkautta, ja käskenyt tätä Sisyfoksen kuoltua heittämään ruumiin hautaamattomana julkiselle torille. Toivuttuaan kuolemansa jälkeen manalan varjomaailmassa Sisyfos huomaa vaimonsa totelleen ja suuttuu tästä rakkauden irvikuvana ilmenevästä tottelevaisuudesta. Niinpä hän saa jumalilta luvan palata maan päälle rankaisemaan vaimoa, tietenkin ehdolla, että palaa takaisin. Sisyfos ei tietenkään palannut, vaan jäi ihailemaan maailman kauneutta ja meren välkettä. Ei tainnut ehtiä edes vaimoa rankaisemaan. Niinpä hänet piti hakea väkisin takaisin manalaan, jossa kivi jo odotti työntäjäänsä.
Toisin sanoen: S:n saama rangaistus tuli paitsi tottelemattomuudesta auktoriteetteja kohtaan, myös elämänhalusta. Nämä kaksi asiaa kulkevat käsi kädessä meidän elämässämme vielä tänäkin päivänä. Niistä rankaistaan ihmisiä vielä tänäkin päivänä. Eikä niistä kumpuavaa keveyttä ota mikään rangaistus pois.Siksi ei ole vain mahdollista, että Sisyfos olisi onnellinen, kuten A kirjoittaa, vaan se on varmaa. Kysymys kuuluu, kuinka itse jaksan säilyttää sen elämänhalun ja järjestäytyneen yhteiskunnan vastaisen terveen asenteen, joka on helpottanut omaa elämääni, tehnyt siitä kevyemmän sietää. Ja että onnellisiakin hetkiä on. Eikä tässä ole kyse siitä, mitä työtä tekee, konttorissa tai kotona läppärin ääressä bloginpitäjänä.
Tähän kysymykseen A antaa varsin monipuolisia vastausviitteitä, mutta kyllä minusta informaation tulva oli aika ajoin liian runsas. Ei kaikkeen tarvitsisi puuttua. Monessa kohdassa ajattelin, että pysähdy tähän, pohdi tätä vähän lisää, ota kevyesti hyvä mies. Loppupuolella monisanaisuus (tai ehkä monimerkityksellisyys) alkoi väsyttää, ja mieleeni tuli Woody Allenin lause: Jumala on hiljaa, mutta miten saataisiin ihminen pitämään suunsa kiinni? Ei siis sillä, että pitäisin A:ta jumalana, niin hartaasti kuin Timo Airaksinen sitä toivookin. Sehän vain kuvaa kauniisti, miten kevyesti minä tähän kirjaan suhtaudun. Saattaa olla että joihinkin kirjan lapsuksiin minun pitää vielä palata.
15. tammikuuta 2009 kello 9.52
No niin, tuli innostuksissa vähän epäselvää ilmaisua alkuun. Ja saman tien palaan yhteen ”lapsukseen”: Onko Timo Airaksinen oikeasti sitä mieltä, että synti, rikos ja pahe ovat kokonaan eri asioita? Ja ajatteleeko hän, että kirkko tietää tai on tietävinään, mitä synti on, vai tietääkö hän sen peräti itse? Onko hän vielä siinä vaiheessa, jossa kysytään, että onko tanssi syntiä? Minusta nämä termit ovat sisäkkäisiä. Syntiinkin voi suhtautua kevyesti, vai eikö muka voi?
15. tammikuuta 2009 kello 9.53
Minua ei ahdistanut Airaksinen. Sen sijaan ajattelutti, huvitti ja hetkittäin ärsytti. Mutta kommentoinnissa alkuun pääsy ahdistaa, sen verran laajoja mietteitä kirja tarjoaa. Ehkäpä valitsen toimintasuunnitelmaksi keveyden ja assosioin muutamia satunnaisia ajatuksia. On myös reilua päästää muita ääneen.
Airaksisen ajatukset olivat mielenkiintoisia kosketellessaan valtaa, hulluuden strategioita (mm. ironia), arvoja, alakuloa, apatiaa, mustasukkaisuutta, kauhua ja raivoa. Skandaalien parissa Airaksinen on jo vähän uupunut, johtuneeko siitä, että kirjoittaminen on muuttunut kiveksi, jota hän pyörittää mäkeä ylös.
Keveyden ja raskauden mallit olivat mielenkiintoisia, mutta toisinaan keinotekoisia. Koska kirjan nimi on Hulluuden houkutus, joskus minusta tuntui, että Airaksinen tunki väellä ja voimalla hulluutta aiheeseen kuin aiheeseen enkä aina voinut välttyä ajatukselta, että nyt Airaksisen kädessä on käärme, joka on pyssyn piippuun saatava
Airaksinen on hauska, sille ei voi mitään. Identiteettikysymyksessä Airaksinen kirjoittaa omaksuneensa eniten Rambo-elokuvien sankarista John Rambosta. ”Joskus olen huolissani siitä että olemme jo liiankin samanlaiset…Mutta Rambo voittaa aina. Rambo edustaa kylmää raivoa joka kauhistuttavassa tilanteessa on tehokkaampaa kuin sokea raivo.”
Laajasta aihepiiristä voisin tässä vaiheessa nostaa esiin arvot.
Hieno näkemys on, että…”arvoja on niin paljon, ettei valinta onnistu rikkomatta muita arvoja vastaan, mikä sekin on sietämätöntä.”
Tähän valintojen tuskalliseen vaikeuteen syntyy hulluuden houkutus; kaksi perusasennetta, joko keveys tai raskaus. Nihilisti kyllästyy loputtomaan ja tuloksettomaan arvokeskusteluun ja valitsee keveyden, huolettomuuden. Dogmaatikko valitsee raskauden: Jumalan, veganismin tai jonkin annetun opin, josta ei jousta piiruakaan.
Tässä mietin, eikö dogmaattisuus ole myös kevyttä. Valinta on kerran mietitty, minkä jälkeen sitä on vain ajattelematta noudatettava, stressittömästi, keveydellä. Näin tapahtuu joillekin uskovaisille, jotka herätyksen saatuaan kantavat uskoaan hautaan saakka silmät hulluudesta kiiltäen. Raskaaksi dogmaattisuus muuttuu vasta, jos joutuu painimaan valintansa kanssa.
No, vielä pari sanaa kohtuullisuudesta. Olen samaa mieltä siitä, että kohtuullisuus on ihanteellisuutta ja keskiarvoisuutta, joka aiheuttaa ahdistusta. Tämän vuoksi ihmiset repäisevät – paremman puutteessa tätä latteaa sanaa käyttääkseni. Tähän repäisyntarpeeseen on syntynyt markkinarako viihteelle ja urheilulle. Niinpä ihmiset ottavat itselleen jonkin jännittävän ja erikoisen harrastuksen. Valitettavasti tämä on niin muovista hulluutta, että todellista hulluuden tarjoamaa onnea se ei tuo.
15. tammikuuta 2009 kello 10.12
Ehdottomasti pääsee Luettava heti, kun mahdollista -listalle. Airaksisella on aina ollut mielenkiintoisia ajatuksia.
Itse olen usein miettinyt tätä suhdetta työhön. Minut on tuomittu kerettiläiseksi, kun haluaisin jäädä eläkkeelle (en koskaan tule saavuttamaan ns. virallista eläkeikää!), työttömäksi tms. Minä tulisin vähällä toimeen, mutta voisin elää enemmän, lukea enemmän, silitellä kissaa enemmän. Hullu, kyllä!
15. tammikuuta 2009 kello 11.00
Mielisairaalan hullu ei halua kukaan olla, mutta taiteellinen, originelli hullu kyllä. Ja niin että se hulluus on itsensä hallittavissa ja mielellään tuloksellista. Voi olla vähän hullu tai enemmän hullu – järkeillen – mikä on edullista missäkin miljöössä.
Toni, älä lopullisesti kesyynny.
15. tammikuuta 2009 kello 15.00
Kun luin tätä kirjaa, minulla heräsi sama ajatus kuin Janella toissa päivänä. Miksi tämä kirja on kirjoitettu ja julkaistu?
Kirjailija tietysti vastaakin kirjansa alussa tavallaan ensimmäiseen kysymykseen. Ainakin siitä voi tulkita jotain. Kirja on nimittäin tekijänsä mukaan filosofinen päiväkirja, kirjoitettu pitkinä ja yksinäisinä päivinä. Osanottoni siitä.
Mutta miksi kirja sitten on julkaistu, tietävätkö knigalaisetkaan. Liukuhihnako on ”syypää”?
Teksti on mielestäni sotkuista, epäloogista ja ristiriitaista. Esim. toivo ja toiveet menevät kyllä kirjoittajaltakin täysin sekaisin. Kirjan aiheet olisivat kyllä kovin mainioita keskusteltaviksi joissain vallattoman filosofian illanvietoissa. Mutta kirjalta olisin odottanut vähän parempaa. Tykkäsin kyllä ironianpilkkeestä, jota silloin tällöin kirjassa esiintyi. Filosofian popularisointiakin kannatan jossain määrin. Onhan se melkein yhtä hienoa kuin Raamatun kääntäminen kansankielelle aikoinaan!
15. tammikuuta 2009 kello 15.21
Minua kyllä miellytti ja huvitti Airaksisen kepeä (sic!) ironia, vaikka olihan siellä annos kyynisyyttäkin: ”tunteettomuus, aikamme patenttilääke, joka auttaa kaikkeen.” Tai: ”Rauhasta sotaan, sodasta rauhaan”, siinä ihmisen tie. Niinpä niin. Mukavahan näitä elämän ilmiöiden määrittelyjä oli lukea ja kyllähän mieleen tuli esimerkkejä sellaisista omankin eletyn elämän varrelta, mutta entäs sitten? Ei tämän lukeminen minun elämääni vaikuta, ehkä siksi että olen siellä eläkeläisen ”turvahaudassa” enkä tunne suurta tarvetta hulluuteen. Töissäkin viihdyin ja oli melkein ikävää jäädä eläkkeelle, mutta kaipa sitten olin niin apaattisesti sopeutunut, kiltin tytön syndroomasta kärsivä velvollisuuseetikko, etten edes osannut kaivata enempää hulluutta ja irtonaisuutta elämääni. Minulla on lisäksi pitkä pinna, mutta muistan kyllä, että se oli ”silkkaa nautintoa”, silloin joskus harvoin, kun olen raivonnut oikein kamalasti. Ja olihan siellä jotain sellaistakin, että ne siunatut vaikeudet pitävät ihmisen elossa. Pitää paikkansa, silloin tuntee todella elävänsä, kun pitää ponnistella, elämä ei ole ainakaan tylsää.
Onhan eläkeläisen elo sikäli hauskempaa, että ehtii lukea kaksi – kolme kertaa enemmän kuin ennen, mutta elokuvat, kirjat, taide ovat kuitenkin vain ”tunteen kuvilla leikittelyä”. Mutta se oikea elämä, miksi siinä pitäisi ajaa takaa jotain suurta onnea, onnellisuutta, kun riittää ihan hyvin vähempikin, paljon pieniä onnen pipanoita.
15. tammikuuta 2009 kello 16.37
Täytyy kyllä sanoa, että vähän kateeksi on käynyt ja toisaalta hirvittänytkin Kyllikki Villan kirjoja lukiessa hänen elämäntapansa, että pystyy lähtemään pitkälle matkalle tietämättä, riittävätkö rahat ja saapuuko rahalähetys silloin kun pitäisi, ja usein vielä lapsen kanssa. Lievä hulluus ja heittäytyminen kuuluu luoviin ammatteihin. Meikäläisen ammatissa huolettomasta hulluudesta olisi pantu viralta. Muistanpa erään matematiikan sijaisopettajan, joka jäi saapumatta työpaikalleen, mitään ilmoittamatta. Viikon kuluttua tuli kortti: Terveisiä vaan täältä Pariisista! Hän osasi Euroopan rautateiden aikataulut ulkoa eikä ollut voinut vastustaa junien kutsua. Oli hän tietysti vähän hullu ihan oikeastikin, vaikkei sitä huomannut.
Nuoremmalla väestönosalla elämän keveyden kaipuu lienee suurempaa kuin meillä senioreilla ja mahdollisempaa toteuttaa. Eräskin nuori mies suunnitteli elämäänsä niin, että siihen pitäisi päästä, että puoli vuotta töitä ja puoli vuotta purjehdusta. Aika hyvin se on onnistunutkin, mutta minusta semmoinen elämä olisi rasittavaa.
15. tammikuuta 2009 kello 17.21
Niin juuri, Eija! Sapienti sat…
Toteamuksesi elämän pienistä onnen pipanoista on todella viehättävä.
Olen myös lumoutunut kirjailija, kouluttaja, terapeutti, teologi Pekka Hämäläisen ajatuksesta, että onnen ovi aukeaa ulospäin.
Toisiamme vartenhan me täällä olemme.
( Hmm… Virtuaalimaailmassakinko?)
15. tammikuuta 2009 kello 18.10
Todella mainio ja loistokas kirja… Olen suosittellut sitä jo usealle ystävälle. Monesti nauroin ääneen sitä lukiessani. Airaksisen kerronta on älykästä, hauskaa, tahallisen kärjistävää ja äkkiväärää. Erittäin ilahduttava kirja! Pidin varsinkin hänen työelämän kuvauksestaan… Nyt väsyttää kuitenkin niin paljon työpäivän jälkeen että palaan asiaan myöhemmin, uusin kommentein.
15. tammikuuta 2009 kello 19.53
Lene, sanoit (taas kerran, varmaankin?) ensimmäisessä postauksessa sanasta sanaan saman, mitä ajattelin : )
Kiitos, saan tästä tekstistä lyhemmän.
Kirja oli lyhyt ja kevyt, joten se tuli luettua nopeasti. Hyvää oli myöskin se, että ajatusten heittely ja niiden perustelut ihmetyttivät ja ärsyttivät silloin tällöin, pysyi hereillä! Ja olihan teksti toki huomattavsti parempaa kun naistenlehtien kevytanalyysit.
Jotkut teemat olisivat olleet niin kiinnostavia, että niistä olisi voinut lukea enemmänkin, mutta sitten Airaksinen puhalsi pelin poikki.
Kun teemoja oli valtavasti, ei niihin kaikkiin voi tässä puuttua. Muutama irrallinen ajatus, kuten kirjassakin…
Salaisuuksien ”käyttäminen toisia/itseä vastaan” olettaa, että a) minä olisin kiinnostunut muiden salaisuuksista b) muut olisivat kiinnostuneita minun ”salaisuuksistani” (=minusta). En/eivät ole.
Miten homous on jokaisen ”valinta”?
Kaipaus. ”…ihminen joka ei ole kokenut mitään, ei osaa kaivata mitään. Joka on kokenut paljon ja rikkaasti, kaipaa enemmän.” Tästä tuli mieleen äskettäin lukemani (Eijan mainitsema) Kyllikki Villan haastattelu, jossa hän suri sitä, että ei enää jaksa lähteä pitkille reissuille. Kun joku hänen tuttavansa totesi, että mieti, miten paljon olet nähnyt ja kokenut, Villa totesi, että ”siinä asiassa olen ahne ja kyltymätön”. Ihana, upea Kyllikki!
Onkohan Airaksisen mielestä ”kurjuuden” (?) ainoa ehkäsymuoto juopottelu? Viinan juonti tuntui olevan kovasti suositeltavaa, ”sopii suomalaiselle” joilla on muuten niin kurja elämä? Okei, kirja viljeli ironiaa, mutta onko tilanne tosiaan noin synkkä? Minusta ei, mutta ehkä oma tuttavapiirini on kovasti ”eisuomainen”, jotenkin vaikea uskoa.
Olkoon kevyttä tai raskasta, niin minusta minä saan elää (mielen)rauhassa, koska olen tyytyväinen siihen mitä olen ”saavuttanut”, siihen mitä olen. Saanhan elää ilman rahan ja vallan tavoittelua, ilman kunnianhimoa. Onnellisena, selvinpäin. : D
15. tammikuuta 2009 kello 22.36
Airaksisen näkemys vainoyhteiskunnasta on melko pätevä. Peltipoliisit, valvontakamerat, tupakointikiellot, Lex Nokiat, taloyhtiön pakolliset poliisit, kantelut, valitukset, syyllistäminen, terveysfanatismi. Ahdistavaa, jos alkaa näitä mietiskellä. Mutta jos esimerkiksi peltipoliiseilla säästää ihmishenkiä, eivätkö nämä ole silloin paikallaan?
Kyllä salaisuuksia käytetään hyväksi. Pienessä ja suuressa mittakaavassa, perheen sisällä, työpaikoilla, yhteiskunnan päättävissä elimissä.
Se joka sanoo, että elää toisia varten on valehtelija tai pyhimys. Totuus tässä narsismisirkuksessa on – jos ei päinvastainen – niin ainakin erinäköinen.
16. tammikuuta 2009 kello 12.10
Hiljainen ja alistuva pelaa samaa peliä kuin suurisuinen ja päsmäröiväkin. Ja marttyyrit tekevät mitä tekevät itsensä tähden, monesti itsensä ylentämisen tähden. Jopa Äiti Ammalla on itsekkäät perusteet toiminnalleen – vaikka se tapahtuu toistenkin hyväksi. Hän on sanonut, että vain toisille hyvän tekeminen tekee ihmisen onnelliseksi, ja hän siis ”itsekkäästi” on oman onnellisuutensa asialla. Kärjistetysti näin.
Ainoa tapa suojata itseään yhteisöjen ja yksityisten salaisuuksilla pelaamisen seurauksilta on elää läpinäkyvää elämää. Se on huomattavasti helpompaakin, kun ei tarvitse käyttää energiaa sen muistelemiseen, mitä missäkin yhteydessä on sanonut. On paljon vähemmän muistettavaa.
Harmi, kun en vähissä rahoissani raaski Airaksisen kirjaa ostaa, mutta jonain päivänä…
16. tammikuuta 2009 kello 14.33
Kirjassa mainittu bussikoe on mielenkiintoinen. Se, jossa opiskelijoita pyydetään astumaan bussiin ja pyytämään satunnaisesti valitun matkustajan istumapaikkaa. Tämä koe osoittaa, miten vaikea laji hulluus on. Teot pitää rationalisoida.
Omassa elämässäni harrastin joitakin kertoja vähän vastaavaa. Kun minua kysyttiin suullisesti illanviettoon tai syntymäpäiville, vastasin yhdellä kieltosanalla. En. Seurasi hämmennys ja hiljaisuus. Minulta odotettiin selitystä. Mitä tahansa selitystä, edes hätävalhetta. Kiirettä tai mummon ja minun yhteistä leivontailtaamme. Mutta olin vain hiljaa ja katsoin silmiin. Tästä seurasi huonosti kätketty loukkaantuminen.
Se oli hauskaa. Myös kohteille, pientä ällistystä nostattaneella viiveellä.
Muuten. Tieteen popularisoiminen on sitten jännä asia. Aina jonkun pitää mainita, että se on ihan ok tai että se ei ole ok. Tarkoitus on tietysti ilmaista, että typerämmille saa toki kirjoittaa kirjoja, joissa asioita käsitellään ilman asiankuuluva vakavuutta, mutta mutta mutta. On selvää, että hajurako on pidettävä. On oltava se pieni rotko, joka erottaa viisaat typerimmistä.
Olen kuullut, että Einsteinin suhteellisuusteorian todella ymmärtää maailmassa harva ihminen. Mutta popularisoinnin vuoksi siitä saa erinomaisen käsityksen suuri joukko ihmisiä.
Mielestäni tieteen popularisoiminen on todella vaikeaa. Me onnettomat popularisoimme täällä kirjallisuutta tyrät ryskyen. Saattaa olla, että oikeat kirjallisuuden tutkijat nauravat meitä, toteavat, että onhan se ihan ok, ihan kiva jutska kun nämä hidasaälyiset pohtivat kirjallisuutta, mutta heh hehe, on se koomista.
Mitä se tosin paikoin onkin. Etenkin minun puoleltani.
16. tammikuuta 2009 kello 15.29
Heh, itselleni sattui tuollainen tapaus tällä viikolla kun kysyttiin tulenko erääseen iltatilaisuuteen. Vastasin ensin, että valitettavasti en tule, en pääse. Sitten alkoi ärsyttää ja korjasin vastaukseni muotoon ”tai pääsisin, mutta en tule”. Sekin ehkä hämmensi. Aihe mistä olimme näiden ihmisten kanssa kuitenkin keskustelleet juuri viisi minuuttia aikaisemmin oli perheen ja työelämän yhteensovittaminen ja minua alkoi ärsyttää se, että pelkkä kotona oleminen ei riitä syyksi sille, että ei käy jossain iltatilaisuudessa.
Bussikoe muuten jäi minunkin mieleeni kirjasta, mutta toisesta syystä. Kiinnitti nimittäin huomiota, että opettaja pistää oppilaita johonkin psykologiseen testiin kokeilematta itse tuota ensin lainkaan. Mistä hän edes silloin tiesi mitä testaa? Lopussahan kävi ilmi, ikäänkuin opetuksena, ettei opettaja itse pystynyt toimimaan tavalla, jota oli vaatinut oppilailta.
16. tammikuuta 2009 kello 16.11
Kirsi, samaa mieltä bussikokeesta… Mietin myös sitä olisiko sitä yhtä vaikeaa toteuttaa Suomessa… Suomalaiset kun eivät ole mitenkään erityisen kohteliaita muutenkaan. Asiat usein sanotaan kovin suoraan… siis miksei myös paikkaa voisi pyytää vaikka muuallakin olisi tilaa? Luulen että tämä on kulttuurisidonnainen juttu.
Minä olen todella huono osallistumaan kaikenmaailman illanviettoihin… Kaikenlaisia selityksiä olen esittänyt, mutta oikeastaan mikä vain käy, vaikka väsymys. Eihän kaikkialle ole pakko mennä.
16. tammikuuta 2009 kello 17.07
Se on sitä paitsi kamalaa katseltavaa, myötähävettävää suorastaan, kun joku ilmiselvän tekosyyn nojalla kiemurtelee ”ei kiitoksen”. Sitä paitsi siinä aliarvoidaan kuulijaakin, ettei hän muka ymmärrä mistä oikeasti on kysymys, siis ettei vaan yksinkertaisesti kiinnosta tai kaikki muu kiinnostaa enemmän. Kertoo paljon kyseisestä ihmisestä itsestään, itsekunnioituksen puutteesta tai jotain, kun ei voi sanoa suoraan, että en halua tulla, piste. Ei tarvitse olla mitään ns. yleisesti ottaen hyvää syytä, edes väsymystä tai perhesyytä. Ja kyllä loukkaantujan pitää katsoa peiliin, mitä kaikkea kanssaihmisiltä vaatii. Ongelma on enemmänkin hänen jos ei kestä kieltäytymistä.
Totuus on sekin, että vaikka kuinka yrittäisi hampaat irvessä olla aina toisille mieliksi, niin se on mahdoton tehtävä.
17. tammikuuta 2009 kello 10.53
Ei kolahtanut. Jonkinverran aineksia olisi ollut kolumniin tai pariin, ehkä esseeseen, mutta kirjana tämä huonosti hiottu ajatelmavirta jäi lopulta kesken. Reilusti yli puolen räpiköin, joten ihan alkusivujen perusteella näkemykseni ei ole muodostunut. Erityisesti ärsytti kirjoittajan pinnallisen (ja piinallisen) kaavamainen sukupuolijaottelu.
17. tammikuuta 2009 kello 15.27
Olen samaa mieltä Tonin kanssa: hyvä tieteen popularisoiminen on todella vaikeaa ja harvinaista, kuten yleensä hyvä kirjoittaminen. Harvat tieteellistä tekstiä suoltavat osaavat kirjoittaa aiheistaan oikein todella mielenkiintoisesti. Yleistajuisiksi sanotut kirjat on usein kirjoitettu tyylillä, jota voisi sanoa lähinnä yksinkertaiseksi. Lauseet ovat lyhyitä ja selkeitä, mutta teksti jää samalla auttamattoman tylsäksi. Minä lukisin mieluummin vähän värikkäämpää tekstiä vaikkapa Johan Huizingan tapaan, tai Esko Valtaojan, joka havainnoillistaa luonnontiedettä taiteen ja kirjallisuuden avulla.
Asenteet popularisointia kohtaan ovat mielestäni parantuneet, en ole juuri kuullut mitään prostituutiovertauksia viime aikoina. Popularisointi on kuitenkin tieteelle elintärkeää jo siksikin, että opiskelijat tarvitsevat alkuvaiheessa ymmärrettävää lukemista. Tieteellisen tekstin lukeminen varsinkin suurina määrinä vaatii tottumista, jokainenhan on joskus aloittelija (olipa taas aika keventää latteuksien kuormaa). Kyllä hyvää popularisointia arvostetaan tiedemaailmassakin. Vai onko päinvastaisia kokemuksia?
17. tammikuuta 2009 kello 16.16
Todella mielenkiintoiselta kuulostava kirja. Ja sen esittely myöskin selkeä, kiitos Kirsi. Surku, että tämä(-kin) hienolta tuntuva teos jää väliin toistaiseksi.
Tuosta samaisesta teemasta juttelin pienessä ystäväpiirissä vähän aikaa sitten. Uuden vuoden lupauksista ja tavoitteista puhuttiin ja esiin tuli elämisen laatu. Tarkemmin sanottuna sen kohottaminen. Kaikki paikalla olleet ajattelivat, että tänä vuonna sitten sitä kohotamme, kukin omista yksityisistä syistään. Ja miten se tapahtuu?
Pitkän keskustelun lopputuloksena päädyimme tähän: elämisen laatu on valinta. Voimme jokainen valita miten aikamme käytämme, sen mukaan mikä on tärkeintä. Monesta voi ja saakin kieltäytyä. Airaksinen tuntuu käsittelevän aihetta hyvin viisaasti noista lyhyistä lainauksista päätellen.
Ja mitä pitää tylsänä on minusta myöskin valinta. Jos elämme elämää ajatellen, että jokainen päivä on jonkin tason seikkailua ja otamme kaiken vastaantulevan avoimesti ja lapsenomaisesti, kaikki on potentiaalisesti hauskaa. Tai vähintään kivaa. Tai ainakin siedettävää. Ei välttämättä tarvitse hakeutua extreme tilanteisiin ja maailman mielettömimpiin kolkkiin kokemuksia etsimään. Niitä voi kokea missä tahansa, jos uskaltaa heittäytyä. Pienet arkiset asiat voivat tuoda saman ahaa-elämyksen tai oivalluksen tai vain hyvän fiiliksen. Ei seikkailua tarvitse etsiä, sitä pitää kantaa sisällään. Tämänkin on joku viisaampi jossain sanonut.
Samoin kuin kauneutta.
17. tammikuuta 2009 kello 21.26
Esittäisin 5-6 kysymystä Timo Airaksiselle.
1. Pidetäänkö Simone Weiliä tiedemaailmassa ihan yleisesti raskauden filosofina?
2. Entä onko seuraava yksinomaan sinun käsityksesi, että ”Weil puhuu keveydestä armona, jolla hän tarkoittaa kristillistä armon käsitystä, jolloin armo on aina Jumalasta”?
3. Onko seuraava sinun ainutlaatuinen löytösi,että ”kun yhdistetään Weil ja Kundera, saadaan moderni ja Jumaluudesta puhdistettu filosofinen versio siitä hulluuden lajista joka lupaa meille kaikille onnea ja täyttymystä”? Mitkä ovat siis perustelusi tälle väitteelle? Ehkä ne sitten kirjassasi selititkin, mutta en kenties ymmärtänyt.
4. Mitä kaikkea Weil on sinulle opettanut?
5. Mitä työhuoneesi sinulle merkitsee?
17. tammikuuta 2009 kello 22.34
Hyvä Timo Airaksinen!
Kiitos että kirjoitatte meitä kaikkia kiinnostavista asioista.
Esittäisin Teille (kenties visaisen ja mahdottoman) kysymyksen.
Milan Kundera on yksi lempikirjailijoistani. ”Olemisen sietämättömässä keveydessä” prahalaisella kirurgilla, Tomasilla, on kaksi naista, jotka ovat toistensa vastakohtia. Tarjoilijatar Tereza on paino ja taiteilija Sabina keveys.
Kiinnostuuko painava aina kevyestä, valitseeko kevyt painavan (vastakohdat täydentävät). Tutustuuko painava edes painavaan jne.
Voi olla, ettei kysmykseeni ole mitään selkeätä vastausta, mutta moni ihminen elää kuvaamaani todellisuutta.
Ja sitten on sekatyyppejä, itsekin lie sellainen (painoisan naisystäväni mielestä varmaankin kevyt: keskustelimme tästä(kin) jouluna, kuinkas muuten).
Kosher.
18. tammikuuta 2009 kello 8.28
Olen lukenut ihan vaan alun, en valitettavasti ehdi keskittyä tähän enkä mihinkään lukemisiin juuri nyt (mutta luen kyllä myöhemmin). Alun työpohdinnat, provosoinnit saivat minut vahvistumaan omissa jo tehdyissä päätöksissäni, että samanlaista työelämää kuin joitakin vuosia sitten, en enää koskaan halua harrastaa. En elä siis enää sitku-elämää, vaan nytku-elämää.
Tekee, EijaG, muuten mieli seurata esim. Kyllikki Villan jalanjälkiä ja matkustaa ja tehdä jotain töitä matkan varrella hengenpitimikseen, hanttihommia vaikka tms. Ostin kirja-alesta just (liian kalliilla, 15 euroa mutta kun teki niin mieli) Kyllikin Vanhan rouvan lokikirjan. Kohta minäkin soittelen rahtilaivavarustamoja läpi, että mikä bååtti lähtee Argentiinaan … Varsinkin kun tuli eilen katsottua pari leffaa aiheesta mitä voi käydä lentokoneen kyydissä: ensin perehdyin Jimillä lento 800-kohtaloon (polttoainetankki räjähti) jonka jälkeen siirryin seuraamaan lento 93:n kohtaloa (terroristit ohjasivat maahan 11.9.2001). Ja nuokin ajat olisin voinut käyttää tämän kirjan lukemiseen, mutta kun en jaksanut. Enkä halunnut. Myöhemminkin ehtii.
Luostarin ja mielenrauhan suhteesta esitän vastalauseen, olkoonkin niin että A ei ihan tosissaan esitä kai väitettään (s.13). Pari median esiintuomaa nunnaa on juuri saanut minut vakuuttuneeksi, että luostari on ihanteellinen rauhan ja myös mielenrauhan tyyssija tässä levottomassa maailmassa. Satuin joulun aikaan näkemään dokumentin ruotsalaisesta katolisesta Martasta, joka meni 19-vuotiaana Karmeliittaluostariin, joka on ankarin luostarisuuntaus, luostarin alueelta ei koskaan poistuta, sukulaisia voi tavata vierashuoneen kaltereitten takaa 7 kertaa vuodessa. Ennen lähtöään Marta pohti, että pieni osa hänestä halusi perustaa perheen ja saada lapsia. Marta hoiti 5-vuotiasta veljeään kuin äiti. Jumalan kutsu voitti. Marta lähti jättäen veljensä ja koko perheensä. Lyhyen 5 vuoden kokelasajankin jälkeen hänen mielipiteensä ei ollut muuttunut miksikään: hän halusi jäädä luostariin loppuelämäkseen. Sanoi olevansa täydellisen onnellinen. Onni tuli siitä että antautui täydellisesti Jumalan rakkaudelle tms. Antautumisesta Marta muistaakseni puhui. Martan sisar, joka myös oli pohtinut luostari vai perhe –problematiikkaa, sanoi lastensa juostessa jaloissa, että vaikka hän kuinka rakastaa lapsiaan ja miestään, hän välillä on kateellinen Martalle että tämä uskalsi lähteä luostariin.
Tuli itselleni vähän kateellinen olo myös. Että miksen ollut nuorena noin radikaali, miksen pystynyt irtautumaan tämän yhteiskunnan kahleista jollain tavalla. Mutta kai sitä vieläkin ehtii. Lähteä rahtilaivailemaan esim.
Olen Polgara samoilla linjoilla kanssasi, minullekin riittäisi vähempi työ, kunhan jäisi enemmän aikaa ELÄMÄLLE. Lukemiselle ja rauhalle. Vähän olen pystynytkin jo raivaamaan lisää aikaa, mutta vielä on tekemistä.
Nunna-dokumentista (ruotsiksi):
http://svt.se/svt/jsp/Crosslink.jsp?a=797542
Se toinen nunna oli suomalainen Varvara, jota haastateltiin Seuran (01/09) jutussa otsikolla ”Onnellinen peruspalvelununna. Vaikka äiti Varvara on asunut Lintulan luostarissa 60 vuotta, hänen elämänsä ei ole ollut harmaata.” Elämä ei ole koskaan ollut raskasta ja elämän tarkoitus on elää ja tyytyä siihen, mitä eteen tulee, sanoo V. Yhdyn ajatukseen, jos siihen sisältyy, että voi itse avittaa vähän sitä, mitä asioita eteen tulee.
18. tammikuuta 2009 kello 16.01
Hienosti jakaantuvat mielipiteet. Melkoista tylytystä saa Airaksinen. Mutta myös suitsuketta ja mirhamia.
Hulluuden houkutusta on vaikea käsitellä täällä. Aihioita on liikaa. Vaikka niiden on tarkoitus palautua hulluuden houkutukseen, ne eivät sitä valittamatta tee.
Popularisoinnista: Aliothin mainitsema lauseiden liiallinen yksinkertaisuus on synti. Kirjailijan pitäisi luottaa lukijoidensa älyyn. Kaikkea ei tarvitse alleviivata niin paljon, että asia tule yliviivatuksi.
Kiintoisa on Airaksisen esiin ottama ajatus maailman haltuun ottamisesta turvallisuuden, mukavuuden ja helppouden avulla. Lomat valitaan helppouden mukaan, kasvit vaihdetaan muovisiin, mökille hankitaan tiskikone ja niin edelleen kunnes helppous muuttuu helvetiksi. Tylsäksi, tympeäksi, suojelluksi elämäksi.
Airaksinen väittää, että tästä alkaa mielikuvituksen voittoparaati. Mielikuvitus korvaa eletyn elämän.
Olen eri mieltä. Ei mielikuvitus ole mielessä asuva tylsistynyt lapsi, joka alkaa piirrellä paperille, kun ei ole mitään tekemistä. Näinkin se on, mutta ulkoiset tapahtumat ja sattumukset saavat mielenpiirtäjän tussit liikkumaan paperilla vähintään yhtä vimmaisesti.
Tässä on Airaksisen ongelma monin kohdin. Hän oikoo metsiensä läpi niin suoraan, että näkee lyhimmän reittinsä varrella vain yhdenlaista filosofista kasvillisuutta. Toisaalta sen minkä Airaksinen näkee, hän esittelee mielenkiintoisesti. Liioittelee sopivasti näkemäänsä.
Kerttuli. Minusta kuuluu hyviin tapoihin esittää kutsuun jokin syy. Se voi olla rehellinen ja yksinkertainen selitys. Kutsun esittäjä (nyt puhun läheisestä ihmisestä) ansaitsee jonkin perusteen, sillä yleensä hän vilpittömästi toivoo kutsutun osallistuvan ja on siksi kieltäytymiseen automaattisesti vähän pettynyt tai harmistunut. Minua ainakin korpeaisi, jos kaikki hyvät ja värikkäät tyypit jättäisivät bileet väliin ilman selitystä.
18. tammikuuta 2009 kello 21.51
Keskustelu täällä on jäänyt yllättävän vähiin. Taitaa johtua siitä, että aihioita on tosiaan liikaa. Jokaisesta saisi taas aikaan oman keskustelunsa. Vähän harmi.
Koska en ymmärrä filosofiasta mitään, luin kirjan ihan ”paljaaltaan”, tai ”sanasta sanan” (koska en ole lukenut filosofiaa, enkä mitään muutakaan, en osaa oikeita sanoja) ja siksi se varmaan jäi minulle melko heppoiseksi. Odotin enemmän. En oikein ymmärtänyt mitään = mikä tarkoitus tällä tekstillä oli.
Ehkä myös se, etten ole lukenut edellisiä Airaksisen kirjoja, haittasi lukemista. Eniten varmaan kuitenki haittasi oma sivistymättömyyteni.
Jotkut Airaksisen ajatukset allekirjoitan, tai sitten ymmärsin nekin väärin ja ne oli tarkoitettu ironiaksi. Sitaatit eivät ole sanasta sanaan.
* ”kevyt ajattelee, mitä siitä että työ on vain turhaa raatamista.”
Se tosiaan helpottaa (tietysti esim. laakärin työ on oikeasti merkityksellistä)
* ”ihimen kyllästyy loputtomiin ja tuloksettomiin (!) arvokeskusteluihin, ja muuttaa asennettaan. Lepoa ja rauhaa.”
Tätä ei tietenkään voi vaatia esiteineiltä (oma ikävaiheeni 13-25v), eikä ehkä teineiltäkään (25-n.35v). Mutta aikuisen siihen kannattaa jo havahtua.
* ”kepeyden kannalta kyky unohtaa on tärkeä.”
Omalla kohdalla on sattunut niin loistavasti, että unohdan erityisesti kaikki ikävät asiat.
* ”suomalainen ostaa halvinta. Muut arvot väistyvät halvan hinnan tieltä”
Valitettavasti.Luomukanamunasta ei voi maksaa 50snt kappaleelta, kun häkkikananmunia saa 10snt/kpl. : [
Enimmät ajatukset vain ärsyttivät ja olivat itsestäänselvyyksiä ja siksi ärsyttivät.
* mielenrauhan VOI saavuttaa muuallakin kun luostarissa
* kohtuus ei ole ahdistavaa, eikä sitä tarvitse pohtia.
* jokainen matkailija EI pode koti-ikävää (paisi ehkä Ukrainassa työmatkalla)
*”niin kauana kun et ole ananut anteeksi vihollisellesi, et voi olla rauhassa, sinun pitää hautoa kostoa…”
Ei tarvitse, voi vain unohtaa.
Kun ei jaksa hoitaa viherkasveja, ei tarvitse hankkia muovikasveja vaan on kokonaan ilman! Kun ei halua mökkiäkään, ei tarvitse miettiä miten siellä tiskaa!
Elämä on hattaraa!
19. tammikuuta 2009 kello 2.05
Kysymyksiä Timo Airaksiselle.
1) Oletko hullu?
2) Jos olet, millaisissa yhteyksissä se ilmenee?
3) Ihmiset elävät paitsi sitku-elämää myös eiku-elämää. Toisinaan tuntuu, että ainoastaan lapset, kehitysvammaiset ja vanhukset elävät nykyhetkessä. Mikä tekee nykyhetkessä elämisestä niin vaikeaa? Toisin sanoen mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että modernin ihmisen elämä tapahtuu joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa?
19. tammikuuta 2009 kello 11.13
Viime viikon ensivaikutelma Airaksisen kirjasta minulla oli, että informaation tulva on liian runsas ja että monisanaisuus alkoi väsyttää. Aihiot on hyvä sana tähän. Viikonlopun hiljaisuudessa pohdin kirjan antia lisää, ja huomasin tietynlaisen pahantuulisuuden nousevan itsessäni. Tämä oli sen tyyppistä pahantuulisuutta, joka nousee minussa, kun epäilen, että asioita jankutetaan. Tämä tunne minussa nousi viikon lukuetäisyyden takaa ja aika nopean lukukokemuksen jälkeen. Kirja ei ole nyt käytettävissäni, joten en voi kaivaa sieltä yksityiskohtaisia perusteita. Kyllä aion vielä käydä kirjan läpi. Erityisesti armon käsitteen erittelyyn pitäisi minun palata.
Luulin että täällä käytäisiin vilkkaampaakin väittelyä. Onhan riitaa tullut neutraalimmistakin teemoista, mitä Airaksinen heittelee. Ehkä hänen provosointinsa on hieman liian osoittelevaa, että siihen jaksaisi/huvittaisi tarttua.
19. tammikuuta 2009 kello 12.03
Eipä ollut kirja ainakaan kevyt! Ajatuksia oli paljon niin asiasta kuin asian vierestä. Kirjan kolmesta osasta keveys oli minulle helpoin, jos niin voi sanoa mistään tässä kirjassa.
En ole opiskellut filosofiaa, työni jättää näkyvän jäljen vaikka itse olen prosessissa vain ohjaavana tekijänä, ja Kunderan lukemisesta on jo kauan, tuntuu että liian kauan…
Minulle kirja olisi toiminut paremmin kuunneltuna, kirjailijan kertomana. Sanan ja lauseen painot olisivat antaneet ajatuksille merkityksen, joka usein selventää vaikeaakin tekstiä. Nyt lukeminen häiritsi ymmärtämistä. Outoa.
19. tammikuuta 2009 kello 13.12
’Kun hyväksyy täysin elämän keveyden ja raskauden, on hullu, ja kun on hullu, on onnellinen.’
Onko tuo kirjan lopullinen määritelmä hulluudesta? Onko hulluus siis pysyvä olotila, vai vain ailahtelevia hetkiä? Kirjailija on varmaan jo tähän vastanut. Kirjaa lukemattomana osallistun tähän keskusteluun vain, koska aihe hulluudesta ja arvoista on kiinnostava.
Itse ajattelen, että tuo pelkkä ’hyväksyminen’ ei välttämättä tuo aitoa onnellisuutta, tuo se kuitenkin tyytyväisyyden ja muuten mukavan olotilan.
Oma määritelmäni hulluudesta olisi jotain tähän suuntaan: jos olemme vapaita tekemään mitä haluamme muiden mielipiteistä välittämättä, olipa se mielestämme merkityksellistä taikka ei, ja teemme niin, se on hulluutta. Jos uskallamme elää olemme hulluja. Siis elää oikeasti. Myöskin jonkinasteinen riskien otto elämässä viittaa minusta hulluuteen. Valinta, joka ei ole välttämättä kenenkään mielestä looginen, mutta tuntuu itsestä oikealta, on myös sitä. Jos uskallamme rakastaa, on se hulluutta. Minusta sanat uskaltaa ja hulluus liityvät yhteen.
Omassa elämässäni näen, että perinteinen yltiöpäinen hulluus vähenee sitä mukaa kun ikää karttuu. (Olen iältäni aikuinen, vaikkakin kypsyysasteesta voidaan olla montaa mieltä.) Kun katselen elämänkokemuksiani taaksepäin ja vertaan tämänhetkiseen tilanteeseeni, ehkä suurin toteamus –yllätys yllätys – on se, että ne aidot hulluuden hetket ja hulluimmat valinnat ovat sellaisilta aikakausilta, jolloin elämässäni oli tylsää. Halutti muutosta, teki mieli repäistä, elää täysillä, täydemmin. Minun tapauksessani kun on tylsää, kyllä, silloin mielikuvitus alkaa laukata ja hulluus iskee päälle.
Tarkoittaako tämä sitten sitä, että nykyisin kun otan riskejä vähemmän, on se sen merkki, että elämäni on vähemmän tylsää? Vaiko sitä, etten uskalla elää täysillä? Vai sitäkö, että käsite siitä, mikä on täysillä elämistä, on muuttunut iän mukana.
Ehkä kaikki kolme yhdessä ovat vastaus.
Kirjailija Airaksiselle esitän yhden kysymyksen:
Oletteko tutustunut Diane Ackermanin, amerikkalaisen filosofin ja runoilijan ajatuksiin? Onko hän vaikuttanut elämänkatsomukseenne? Hän ehdottaa deep playiksi nimeämäänsä teoriaa meille elämänohjeeksi: eläkäämme täysillä, nauttikaamme kaikin aistein, leikkikäämme kuin muutkin luontokappaleet (hän on naturalisti) ja kaiken tämän kautta saavutamme tuon tyytyväisen, oivaltavan olotilan. Ehkä sen, mitä te tarkoititte tuolla onnellisuudella. Meille raskauteen ja molliovoittoisuuteen taipuvaisille suomalaisille enempi leikkiminen voisi olla hyväksi. Ackerman itse on uiskennellut delfiinien kanssa ja tarkkaillut mahallaan mäkeä laskevia aikuisia pingviinejä, mutta tähän syväleikkiin (onko tämä suomea, onko oikea sana?) ei silti tarvita mitään näin eksoottista. Vähempikin riittää.
19. tammikuuta 2009 kello 18.19
Niin, vaikkapa katsella kissanpentua leikeissään, ja aikuista kissaa joka käpertyy kerälle auringonläikkään vaan loikatakseen kohta uuteen seikkailuun. Kissa on onnellinen ja vähän hullu myös, ainakin öiseen aikaan.
20. tammikuuta 2009 kello 8.41
Antti mietti kuinka tästä nyt ei tullutkaan ”suurta hulluuskeskustelua”. Luulen, että siihen osaltaan vaikuttaa Airaksisen tyyli. Hänhän jättää asiat avoimiksi pohdittaviksi. Toisaalta hänen tyylinsä on sellainen, ettei siitä voi olla ihan varma onko hän tosissaan. Ehkä hän vain kiusaa meitä? Nauraa meille? Luulen, että tämäkin vaikuttaa kokemukseen.
Samalla Airaksinen käsittelee valtavan isoa asiaa erikoisella tavalla. Rikkoo tapamme ajatella onnellisuutta tai hulluutta. Siinä on paljon hyvääkin.
Päivytin kanssa olen samaa mieltä, että tuo on jotakin mitä Airaksinen hakee takaa. Omien ratkaisujen hyväksyminen tuo onnellisuuden tilan. Sitä kautta kysymys on myös hulluudesta. Eikö hullu ole juuri se, joka vaikkapa toimii ihan toisella tavalla kuin muu yhteiskunta? Emmekö me samalla kun ihailemme Linkolaa, pidä häntä vähän hulluna? Eiköhän hän tiedä sen. Mutta päättää silti toimia toisin. Ja toivottavasti on omasta ratkaisuudestaan tyytyväinen. Todennäköisesti on. Ehkä hullu on se, joka kuuntelee omaa intuitiotaan vaikka kaikki sanovat, että se on hullua. Ehkä hullut ovat ainoita rohkeita, jotka muuttavat maailmaa?
On kuitenkin myös mahdollista, että Airaksinen tarkoittaa hullulla sitä, ettei pidä yrittää muuttaa maailmaa. Edellisessä kirjassaan hän käsitteli tätä asiaa paljon. Ihminen muuttuu tyytymättömämmäksi jos yrittää muuttaa jotakin, se luo onnettomuutta. Siksi pitäisi löytää jokin keskitie muuttamisen ja säilyttämisen välillä. Mutta ehkä nyt Airaksinen on päätynyt siihen, että keskitietä ei yksinkertaisesti ole. On vain hulluus.
20. tammikuuta 2009 kello 10.04
Tonille: vanhathan Airaksisen mukaan vastaa kaipaavatkin, taaksepäin, ja lopulta sitä ei kai muistakaan muuta kuin lapsuutensa. Mutta tietenkin vanhempana on oppinut välttämään ääri-ilmiöitä, koska ne ovat usein aiheuttaneet tuskaa. Ja nuorempikin ihminen, jos on käynyt kuoleman varjon mailla ja selviytynyt, tulee kumman tyytyväiseksi tavalliseen elämäänsä ja iloitsee jokaisesta arkiaamusta. Pitääkö ihminen siis asettaa seinää vasten, ennen kuin alkaa tajuta jotain oleellista elämästään?
Siitä en ole Airaksisen kanssa ihan samaa mieltä, että taide, elokuvat ja kirjat olisivat aina vain tunteen kuvilla leikittelyä. Kyllä esimerkiksi musiikki voi antaa hyvin syvällisen tunne-elämyksen, ovat ne minusta oikeita tunteita, kyyneleetkin voivat kohota silmiin oikein pakahduttavassa kohdassa. Ja kylmät väreet kulkevat selkäpiissä ja karvatkin nousevat joskus pystyyn, vaikka sen luulisi kyllä olevan jokin pelon atavistinen ilmaus. Oli sitten taiteesta nauttiminen mitä tahansa, hulluutta tai muuta, niin ainakin se on ihanaa. Nuoruuden ihastuksetkin, hulluutta parhaimmillaan, tuntuivat vain heikotuksena polvissa, kuin olisi pilven päällä kävellyt! Ja kestivät lyhyen aikaa.
Lähipiirissäni on eräs nuorehko nainen, joka osaa ja haluaa heittäytyä, ja hänen seurassaan pääseekin osalliseksi kaikenlaisista seikkailuista. Kiinassa hän oli jossain maaseutukaupungissa halunnut kokeilla rikshalla ajoa ja laittoi punastelevan ja hihittävän ajajan istumaan taakse valkotukkaisen tyttärensä viereen ja alkoi itse polkea! Ihmiset kuulemma pysähtyivät, katsoivat suu auki ja huiskuttelivat ”ni hau!”. Halusi urheilijana kokeilla sitäkin ”lajia”. Joillakin on kadehdittava taito olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.
20. tammikuuta 2009 kello 10.49
Kenties Airaksisen kirjan paras anti on muistutus.
Airaksinen muistuttaa, että meidän pitää elää. Tällaista sanomaa on hyvä itse kunkin kerrata aika ajoin.
Kundera sanoo, että kirjallisuus on muistuttamista. Tai jotain siihen suuntaan.
20. tammikuuta 2009 kello 15.10
Airaksinen muistuttaa, että meidän pitää elää. Näinkin varmaan on, mutta minusta hän pikemminkin muistuttaa elämänhalun ylläpitämisen tarpeesta. Hulluuteen kuuluu lupa käydä haudassakin välillä. Eläminen ei ole suorittamista tai edes pysyvää vireys- ja valppaustilaa. Pitää osata ja saada hellittää välillä, olla vastuuttomuuden tilassa. Jos ei muuten niin kauheassa kankkusessa. Halu elää tulee ensin, elämä sitten.
20. tammikuuta 2009 kello 16.12
Tästä taisi tulla tämän vuoden — ja viimekin — ensimmäinen kesken jäänyt kirja. Ei siksi että se olisi erityisen huono tai ainakaan niin huono, mutta muutaman kymmenen ensimmäisen sivun aikana ei syntynyt imua eikä vetoa, eikä sellaista oloa että jäisin mitään paitsi, vaikken tätä lukisikaan.
Onnellisuuden (tunne) osalta Airaksinen tyhjensi pajatson jo ensimmäisellä sivulla: ”Onnellisuuden tunne ja elämys katoavat yhtä nopeasti kuin syntyvät ja sitten kaikki on sitä mitä ennenkin.” Tyytyväisyys ja tyytyminen, niin uskon, ovat onnellisuudensukuisista tunteista pysyvintä laatua, niin että jos ylle kirjatut puheet ovat kirjan perua, olen kyllä monesta asiasta Airaksisen kanssa samoilla linjoilla.
Kirjan hulluus ei alkanut houkuttaa. Tai kirjan myötä, en tiedä. Käärme ja pyssy, kuten joku sanoi, tuli mieleen. Tai se mies joka sai vasaran ja näki sen jälkeen nauloja kaikkialla.
21. tammikuuta 2009 kello 3.08
Kun Kirsi mainitsi Linkolan, mieleeni muistui, miten hän menetti tv-ohjelmassa hermonsa Linkolan kanssa. Tiuski ja keskeytti. Se oli huvittavaa.
Mutta näyttää olevan niin, että Kirsi jossain sielunsa salaisessa porvarittomassa sopukassaan arvostaa Linkolaa. En sitä ihmettelisi, sillä vaikka minäkin olen useista asioista täysin eri mieltä kuin Linkola, tuollaisen periaatteellisen ja totaalisuuden edessä tulee hiljainen olo. Sama koskee Jouko Turkkaa. On miltei yliluonnollista, että on olemassa ihmisiä, joihin ei vaikuta vähääkään heimon ääni. Päivin tavoin kadehdin tällaisia persoonia.
Aitoja hulluja Airaksisen määritelmän mukaan.
Mutta kuten Antti sanoi, välillä pitää hellittää. Minusta ei olisi hulluksi 24 tuntia vuorokaudessa. Jos ei muuten, silmäni väsyisivät siihen katseen palavuuteen.
Kunnon kankkunen on hulluuden tila – enkä nyt puhu aidosta delirium tremensistä. Isot miehet itkevät b-luokan nyyhkyleffojen äärellä ja energiset naiset makaavat koko päivän liikkumattomassa asennossa. Ja ajatukset. Muuta ei ajattele kuin voi voi voi voi voi. Ei ei ei ei ei. Huh huh huh huh. Miksi miksi miksi miksi. Tyhmä tyhmä tyhmä tyhmä. Idiootti idiootti idiootti idiootti.
21. tammikuuta 2009 kello 22.57
Olen samaa mieltä veljeni Tonin kanssa: kyllä Linkolassa ja Turkassa on potkua. Olen kuunnellut kummankin esitelmiä ja lukenut heidän kirjojaan. Turkka kirjoittaa huikeaa proosaa ja näytelmiä. En ole missään tapauksessa kaikesta samaa mieltä. En ainakaan Linkolan kanssa.
Olen myös katsellut, kun Turkka juoksee Töölönlahden ympäri kuin hullu susi. Rautatieasemalla Turkan katse oli kerran kuin Guantanamosta karanneen vangin. Lappeenrannan Äidinkielenopettajien päivillä 1983 Turkka tuli hyvinpukeutuneitten ja huoliteltujen rouvien ja herrojen eteen hikisessä lenkkipaidassa ja -housuissa lenkkitossut tuoksuen ja alkoi haukkua paikallaolijota. Aika rankka veto. Jollakin kierolla tavalla pidin siitä silloin. Etenkin kun olin sinä kesänä elämäni kunnossa, juoksin puolimaratoneja ja Lappeenrannassakin vetäisin kympin lenkkejä ja olin samalla paastossa.
Mutta Turkan näytelmissä ja proosassa on menoa ja meininkiä. Aika lähellä neroutta ja hulluutta mennään. Mutta näyttelijänsä pani kuolaaman ja tärisemään, vähempikin olisi riittänyt. No, saivat ainakin rankan ruumiillisen koulutuksen, mikä tekisi pullamössösukupolvelle eetvarttia.
Kyllä kai van Goghikin oli jonkin sortin hullu ja nero. Korvasyndrooma viittaa Mike Tysoniin, joka puri Evander Holyfieldin korvasta palasen.
Dali, vanha ystävämme!
Kyllä nerous ja hulluus vaativat myös SUURTA SYDÄNTÄ! Pitää heittäytyä! Tai kävellä letkua köyttä pitkin taivaaseen.
Jonakin päivänä tiede varmaan todistaa, että kaikilla neroilla on vain joku geenivika. Viis siitä.
Kosher.
22. tammikuuta 2009 kello 6.28
Nukuin syvää yöunta 5-6 tuntia ja heräsin raikkaana uuteen, täynnä mukavia tapahtumia olevaan päivään.
Ja aamulla näin selvästi tuon Lappeenrannan 1983: Jouko Turkka luennoimassa ÄÖL:n päivillä. Niin. Ei hän haukkunut läsnäolijoita kuten edellä kirjoitin. Hän luennoi maaimasta pummien näkökulmasta. Ja siitä kuinka ihmiset suhtautuvat pummeihin. Aloin heti herättyäni miettiä asiaa. Olletikin kun eilen illalla myöhään töistä tullessani vartija poisti ratikasta keppien varassa kulkevan laitapuolen kulkijan Hakaniemen pysäkillä. Jäin miettimään, mistä resuinen mies tulee ja minne menee. Onko hänellä kattoa pään päällä? Yö tulossa, sinut poistetaan ratikasta, onko ruokaa, onko kattoa? Siitä näkökulmasta maailma ei ole kovin ruusuinen. Tai luulisi, ettei ole. Beckettin tyypit muistuttavat joskus kaiken maailman pummeja ja hylkiöitä, jotka huhuilevat pimeässä. Tietyllä tavalla me kaikki harhailemme pimeässä tässä sirpalaisessa maailmassa. Nyt minulla oli ainakin tämä Lukupiiri, johon sain kirjoitettua tämän. Työt kutsuvat. Syön kaurapuuron ja lähden töihin. En valita mistään. Elämä on mukavaa. Maailman kurjuudet vaivaavat ja kiusaavat. En minä niille mitään voi? Pienen pienellä tavalla minäkin voin tai voisin vaikuttaa. Vai voinko?
Kosher.
2. helmikuuta 2009 kello 21.38
Kirjan nimestä mieleeni tuli Erasmus Rotterdamilaisen 500 vuotta sitten kirjoittama satiiri Tyhmyyden ylistys. Myös Airaksisen osin kieli poskella kirjoitettu teksti vie hänen tyylinsä satiirin puolelle.
TA kirjoittaa Kunderan lukukokemuksestaan ”Uskoin asioihin enkä kuitenkaan osannut uskoa. Luotin enkä luottanut. Ja samalla kuvittelen että näin pitää olla – ajatus, joka kuuluu olennaisen raskauden piiriin.” Edellä olevan voisi tulkita filosofin työn kokemusperäiseksi kuvaukseksi. Itselläni se kytkeytyy jatkuvien ristiriitaisten paineiden itseensä sisäistämiseen, josta ainoa (?) tie irti on antautua hulluudelle, iloiselle välinpitämättömyydelle. Tai yhtä hyvin voi valita ihan oman, vaikka päinvastaisen, reitin.
Minusta monet pienet ja mahdollisesti arvokkaat helmet hävisivät viimeistelemättömyyteen: kirjaa voinut toimittaa enemmän, jo kielioppivirheiden poistaminen olisi tehnyt lukukokemuksesta paremman.
18. maaliskuuta 2009 kello 14.10
Luettuani lopulta kirjan, tekee mieli kommentoida vielä näin jälkijunassa.
Kirja herätti varsin ristiriitaisia tunteita: alkuun häiritsi sen epämääräisyys. Ovatko nämä nyt tarkkoja ajatuksia vai vaan heittoja? Voiko tällaisen kirjan tosiaan kirjoittaa jos on vakavasti otettava filosofi, eikö filosofiaan kuulu mitään eksaktin tieteen piirteitä?
Lähteinä käytettiin lähinnä kahta teosta, joista tonen on Kunderan romaani, josta en itse saanut mitään irti ja jätin sen aikanaan kesken.
Hulluus jää myös vähän ilmaan: onko se tavoiteltavaa vai ei? Ja sama tuntuu häiritsevän kirjailijaa – muutenhan hän olisi vastannut tonin kysymykseen että ”ilman muuta” hän on hullu. Tai ehkä hän ajattelee sen olevan hyvä ominaisuus, mutta ei uskalla tätä väitettä kuitenkaan esittää pelätessään julkista kritiikkiä (lööppi: ”Timo Airaksinen on HULLU”)
Kuitenkin hän tavoittaa jotain selkeästi oleellista. Hulluus on jotain keskiverrosta poikkeavaa. Voit olla äärimmäisen raskasmielinen ja ”jäykkis” tai kevytkenkäinen ”laiskuri”. Kumpaakaan ei yleensä pidetä ihasteltavana ominaisuutena ihmisessä, joten hulluksihan sitä leimataan jos näitä tavoittelee. Mutta keskivertoon pyrkiminen, massan mukana eläminen, samojen mainosten ja joukkoviestinten painottamien ”tärkeiden” asioiden tavoitteleminen ei kuitenkaan tuo onnea. Joten onko ihminen kuitenkin onnellisempi ”hulluna”?
Ja onko näin kevyesti hutaisemalla kirjoitettu kirja kuitenkaan huono? Jos suurin osa varteenotettavista kirjoista pyrkii tuohon eksaktiuteen ja tarkkuuteen, ollen varsin raskassoutuista luettavaa, onko vastaavasti kevyesti esitetty teoria loppujen lopuksi sen ”hullumpaa”?
18. maaliskuuta 2009 kello 16.20
Jone, saattaahan yksilö olla ahkera, mutta kevyt: huidella paljon asioita menemään ja tulemaan ja katsoa, mihin ne johtavat.
Epämääräinen on oikea sana kuvaamaan kirjaa. Mutta ehkäpä jokainen ottaa epämääräisyydestä mukaansa jotain määrättyä.
Eija G. sanoi yläpuolella, että vanhempana on oppinut välttämään ääri-ilmiöitä, koska ne ovat aiheuttaneet tuskaa. Kenties se on virhe. Pitäisi loppuun asti kävellä ääri-ilmiöiden reunalla. Kun sanoin joulujuhlissa yrityksen omistajaa pelleksi ja sain siitä naurettavan (sekä lakimiesten mukaan aiheettoman) varoituksen, pani tilanne pohtimaan, mitä elämältä haluan. No, pellen kanssa tehdään edelleen töitä, mutta vapauttava olo syntyi siitä, että tuli pohdittua vaihtoehtoja. Myös pellestä ja pellen yrityksestä löysin paljon hyviä piirteitä, minkä vuoksi päätin jatkaa nykyisessä työssäni. Hienoa oli tutustua sanaan ”toistaiseksi” uudelleen. Yllättävän tärkeä sana ihmiselle.
19. maaliskuuta 2009 kello 6.39
Minua vieläkin harmittaa, että kirjailija itse ei tullut mukaan tähän keskusteluun.
Innosti kuitenkin moneen huimaan ajatukseen, meitäkin, jotka emme ole vieläkään lukeneet tätä kirjaa.
toni, ihailen, että jatkoit samassa firmassa. Ihailen ‘pelleä’ muuten ihan yhtä paljon, että hän päätti pitää sinut… he he!
Jone, moni kevyesti hutaistu kirja on antanut minulle paljon enemmän kuin liian vakavasti itsensä ottavien kirjoittajien liian vakavat ja raskaat kirjat.
Mukavaa päivää!
Päivyt
19. maaliskuuta 2009 kello 11.01
Niin Päivyt, kai me kaikki olemme pellejä joskus. Minä olen tavallista useammin, mikä joskus riemastuttaa lähipiiriä, joskus raivostuttaa. Olen mielelläni pelle, paitsi silloin kun haluan, että minut otetaan vakavasti ja muut ajattelevat, että pelleilen. Silloin minun tekisi mieli heittää heitä irtonenällä päähän, mutta luulen, että siitä vain nauru yltyisi.
19. maaliskuuta 2009 kello 22.42
toni ja Päivyt, kyllä tosiaan kevyesti voi tehdä tärkeitä asioita hyvin.
Itsekin kevennän asioita välillä liiankin kanssa, muka humoristisilla välikommenteilla (vaikkei täällä lukupiirissä sitä lajia olekaan juuri huomannut). Vakavasti puhuminen kun on perin kuivakkaa.
Tieteen parissa olen vaan tottunut että jotta saataisiin totuus esiin, täytyy olla tarkka perusteluissaan. Mutta toki uusia uria auotaan vasta, kun heitetään ilmaan täysin uusia ajatuksia ilman mitään rajaa.
toni, ole vaan pelle – ehkä siedät sitä pelleä pomoasikin juuri siksi. Vaikutat erityisen terveeltä pellenä.
Tulee mieleen isäni usein käyttämä sanonta, että kyllä hullu saa olla, kunhan ei oo tyhmä!
Ehkäpä se kultainen keskitie ei olekaan hulluuden, eli keveyden tai raskauden välissä, tylsyydessä taiteilu, vaan reilu annos molempia, tasapuolisesti?