Blogit

Jommi Leppälä sai lukupiirin perinteisen lahjakortti+arviointitehtävän ja tässä on Jommin arvio Jari Järvelän kirjasta Romeo ja Julia:

Vaihtoaitiosta ykkösketjuun

Kun menee vuokraamaan DVD:n tai kirjakauppaan ostamaan kirjaa, on yksi asia varma. Kun joku on käyttänyt vanhaa, klassikkoihin kuuluvaa mestariteosta uutuutensa pohjana, ei takuulla odota suurta yllätystä.
Itse asiassa tulee helposti mieleen, että nyt taas joku aikoo käyttää Scorsesea tai Shakespearea hyväkseen. Tusinataikureita on maailma soikeillaan. Romaanit kertovat viron, venäjän, ruotsin ja suomen suhteista, Karjalasta, sen murteista, bulimiasta, alkoholismista, huumeista, yksinäisyydestä – jätän loppulistan.

Jari Järvelän Romeo ja Julia – teosta akateemisessa nopeasti selaillessa tuli ensiksi huomioitua erikoinen kielenkäyttö. Se on modernia, lapsenomaista, keveitä täytelauseita sisältävää. Oikeinkirjoituksesta paikoitellen viis. Jaa jaa. Että tämäkö kilpailee pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnosta? Hymähdän: Lastenkirja. No. Ei muuta kuin opus kainaloon ja kassalle med Kirsin antama lahjakortti! Kaikille sama mahdollisuus.
Pitkäkarvainen saksanseisojani, nimeltään Ludde, sisään Volkswagen Golfiini. Painun kotiin Lopelle. Ei ole pitkä matka. Siellä ruokin koirani ja eikun sänkyyn lukemaan. Alussa meni allekirjoittaneella vähän hakemiseksi, ennenkuin kertojaäänen keskeisyys selviää. Ja samalla alkaa selvitä koko romaani.

Ja teksti etenee. Lukija ei kohta enää tiedä, onko kyse trilleristä, kauhuromaanista, sairaskertomuksesta, sarjamurhaajan päiväkirjan alkulehdistä. Vai mistä? Lastenkirjasta ei ainakaan. Seuraan hämmentyneenä.
Järvelä vyöryttää esiin kiihtyvällä voimalla kertovan nuoren Vanten maailmankuvan, joka on osiltaan pelottavan kieroutunut. Ei siksi, että hän haluttaisi pahaa. Vaan siksi, että hyvää: Kertojan hyvä ei olekaan hyvää, kun taustavoimana onkin ehdottoman halun masinoima, lähes psykoottinen pakkomielle silti häiritsevän luonnolliselta, normaalilta lapsen ajattelulta tuntuvassa ilmapiirissä ja ajatusmaailmassa. Jotkin kohtaukset tuovat mieleen Uhrilampaat tai Natural Born Killers – elokuvat.
Ilmapiiriä voisi paikoin kutsua surrealistiseksi. Sillä sitä se on. Erikoiseksi toteutuksen tekee se, että kerronta ei halkea kahtia kuin skitsofreenillä. Se on alusta loppuun saakka yhteen hitsattua. Hulluus on kumman yhtenevää järjen kanssa. Tai siis järjen, jota olemme pitäneet järjellisenä. (Romaani kysyy, kuka rakastaa, ja mistä syystä? Mitä rakkaus on? Mitä tapahtuu, jos ampuukin yli?)
Mielleyhtymät ja tavoitteet vaihtuvat merkityseroistaan huolimatta yhtä luonnollisesti toisiin kuin kaupassa ostoslistaa lukiessa. Harha ja fakta ovat siten yhtä (ja se aiheuttaa helposti lukijassa levottomuutta.) Rakkaus ja välittäminen eivät olekaan rakkautta ja välittämistä, jos motiivi on väärä. Paradoksaalista tässä on se, että liika rakkauden tarve tekee rakkaudesta vaarallista – ajatus jota ei ihan heti uskoisi vaaralliseksi niin vaaralliseksi kuin se osoittautuu.

Järvelä onnistuu uskomattomassa psykologisessa pelissään. Kasvaustieteen tausta näkyy surutta ja vahvana, loogisena ketjuna. Hän ei latele esiin mitään aukottomia faktoja, aforismeja tai selviä ajatusketjuja osoitellen. Lukijalle jää varaa – ja ihan tasan riittävästi kadottamatta johtoajatusta antaen silti ideallista liikkumavaraa. Hyvän kirjailijan merkki:
Ripotella psykologisesti kertojan tavoitteet ja halut ja toiveet helposti ja luonnollisesti esitetyiksi ajatuskappaleiksi – siitä kieliopista nyt välittämättä – joita lukija saa yhdistellä mielessään tekstin lankeamatta silti kryptisyyteen.
Tähän piileekin juuri yksi kirjallisen ammattitaidon olennaisuus: Juice Leskinen totesi, että ”kuka tahansa voi kirjoittaa kaksisataa sivua juttua. Mutta kirjoitapa kolme sanaa, jossa todella sanotaan jotain ja johon voi tarttua.”

Näin ollen kurinalainen, looginen rajoittaminen nousee avaintekijäksi. Löysin vain parikymmentä lausetta, joita ei selkeästi mielestäni olisi tarvittu. Se ei ole paljoa, kun monen tunnetumman Finlandistinkin teoksista voitaisiin surutta leikata puolet. Ja teho vain paranisi.
Järvelän teosta lukiessa tulee mieleen silti, että vähintään yhtä tärkeää, mitä kirjassa sanotaan, on se, mitä siinä ei sanota: Se käynnistää alitajuisen moraalisen ja yhteiskunnallisen vertailuprosessin. Järvelä ei selitä asiaa puhki, vaan viittaa lukijan hymyillen kohti pimeyden sydäntä: ”Menkääpä tuonne! Koskettakaapa sitä, mistä kerron. Päättäkää sitten, olenko oikeassa vai en?” Ja tämä kaikella nuoruuden karhealla eleganssilla ja suorasukaisuudella.

On totta, että Järvelän keskeinen ajatus voitaisiin supistaa esseeksi. Mutta kyseinen essee, olisipa se miten hyvin tahansa laadittu, ei mitenkään voisi välittää sitä konkreettista latausta, joka teokseen sisältyy. Romaani on siten Kunderankin oppien mukaan hyvin rajattu: Se kertoo vain ja ainoastaan sen, mitä romaani VOI kertoa. Essee ei välitä tunnetta. Se välittää ajatuksen. Romeo ja Julia välittää molemmat. Tässä suhteessa se menee yksityiskohtaisuudessaan ja välittömyydessään huomattavasti pidemmälle kuin esimerkiksi klassikoiksi nousseet ja etäämmältä kerrotut Goldingin Kärpästen herra tai edes Conradin Pimeyden sydän. Lukiessa mieleeni tuli Hitler ja Stalin. Molemmat olivat miehiä, joiden kotona rakkaus oli rajattu pois ja heistä olisi varsin hyvin voinut kehkytyä myös ihmisiä, joita Järvelä kuvaa.

Tässä suhteessa kirjoittaja osuu muuten ytimeen, joka harvemmin tulee mieleen ja kiertää kliseen: Hän kääntääkin nykyajan rakkaudettomuuden ja piittaamattomuuden ilmapiirin nurin päin. Teos panee miettimään, miten rakkaudesta – tai sen tavoittelusta – voikin tulla tuhoava voima toisellakin tavalla, nimittäin jos sen toteutumista jahdataan vaikka henki menisi. Puhumattakaan tarinan ulkopuolisten. Rakkaus halutaan nyt ja ehdoitta. Tässä lapsen ajatusmaailman pelissä kuolemalla on suurempi valta kuin rakkaudella – vaikka kuoleman jälkeen ei rakkautta edes olisikaan. Mutta sillä ei ole väliä. Rakkaus rakkauteen kääntyykin näin – ja ilman turhaa ylisanaa käyttäen – hämmästyttävällä tavalla nurin.
Pessimismin leima on pelottavan yksinkertainen ja juuri siksi niin tehokas. Järvelä ei kikkaile kuitenkaan kielellä liikoja eikä rakenteella, vaan kirjoittaa selvän monimielisesti, antaa välillä lukijan levähtää, tutustua ja tottua kertojan vaarattomuuden ja vilpittömyyden tunteeseen. Mutta lukijasta alkaa tuntumaan, että hän on hississä saatanan kanssa. Monimielisyys kätkeytyy kertojan kommentteihin ja niiden taakse, kun motiiveja aletaan etsiä. Me ollaan me ja ympäristöstä viis. Keskeisesti Järvelä tekee selväksi, että rakkaus ei ole kuin rahaa. Sitä ei voida ostaa, myydä, vaihtaa, säästää, tuhlata – eikä vaatia. Mutta se on ansaittava. Se vaatii aikaa. Se joka ylittää rajan, muuttuu pedoksi. Vain idiootit haluavat kiintymyksensä ” in cash” suoraan.

Laajemmin katsottuna?
Yhteiskunnan kannalta jää sellainen tuntu, että viimeistään tämän teoksen luettuaan tajuaa niitä metafyysisiä aspekteja, joiden kanssa perheet ja yhteiskunta itse painii. Usein tietämättään ja Järvelän näkökulmaa kokonaan oivaltamatta. Hän osoittaa että yhteiskuntamme nuorimpaan osaan onkin mahdollisesti kätketty ydinpommi, jota ei ole vielä tunnistettu.

On hyvin mahdollista, ettei teoksen yleisluonne ja sanoma iske kaikkiin – puhtaalla kipeydellään. Mutta sen taiteellista, yhteiskunnallista ja psykologista tehokkuutta – ja tärkeyttä – lienee yllämainitussa valossa turha kiistää. Jos ei halua rehellisesti tarkastella ihmisjärjen ja vilpittömyyden reunalla pahasti rehottavaa hullunruohokenttää, on parasta jättää tämä hyllyyn.

Aihe: Kirja-arviot, Yleinen | 9 kommenttia »