Luin sunnuntaina Melania G. Mazzuccon kirjoittaman kirjan Täydellinen päivä (suom. Taru Nyström Abeille). Kirjasta on tehty myös elokuva, joka on saanut jo Italian ensi-iltansa. Olen aika varma, että en halua nähdä tätä elokuvaa. Ei siksi, etteikö kirja olisi ollut hyvä, päinvastoin, kirja oli erinomainen. Vaan siksi, että se on liian karmea.
Kirja kertoo muutaman perheen ja yksilön yhdestä vuorokaudesta. Ensin on tapahtunut murha, mutta me emme tiedä kuka on murhattu, voimme vain arvailla. Kirjassa luku luvulta eli tunti tunnilta viedään tapahtumia kohti tuota alun murhaa. Kuka on murhattu?
Kirjassa päähenkilönä on miehestään eronnut Emma, tämän lapset Valentina ja Kevin sekä ex-mies Antonio. Toisena tarinana, joka risteää Emman perheen tarinaan on surkea kansanedustaja Elio Fioravanti sekä tämän vaimo Maja ja lapset Camilla ja Aris. Vielä kolmas polku on Valentinan opettaja Sasha, joka elää suhteessa naimisissa olevaan mieheen. Tarinassa on siis useita kiinnostavia hahmoja, joita kirjailija onnistuu pyörittelemään vuorokauden aikana tilanteissa, joissa heistä muodostuu kiinnostava ja monipuolinen kuva.
Kirjan tunnelma on sellainen, että pikkuhiljaa vatsaa alkaa mennä solmuun kun tapahtumat selittyvät, kiihtyvät ja lukija pelonsekaisesti odottaa loppuratkaisua. Olisipa kuollut joku muu. Ja ainakin minulle se oli joku muu. Vielä kamalampi.
Tämä oli kirja, jonka lukeminen kannattaa, mutta kuten sanottu, elokuvaa en taida mennä katsomaan. Hätkähdyttävä, surullinen, yhteiskunnallisesti kantaaottava, tunnelmaltaan intiimi, koskettava ja karmea. Erinomainen ja kattava arvio kirjasta täällä.
17. marraskuuta 2008 kello 17.11
Kiitos vinkistä, Kirsi! Kuulostaa hienolta romaanilta. Laitoin heti siitä varauksen. Elokuvakin kiinnostaa, vaikka olisi ahdistava — onko tietoa tuleeko se Suomen teattereihin?
Italiassa se perheyhteys on vaan yhä vielä uskomattoman vahva… Asuin Italiassa yhden kesän eräässä perheessä ja se oli hyvin erilaista verrattuna Suomen tyyliin, vaikkakin perheen isä oli eronnut. Hän ei sitten voinut mennä uudelleen naimisiin kirkon siunauksella, joten Roberto ja Loredana olivat susipari, ja poika oli jo seitsenvuotias. Edellisestä liitosta oli toinen, teini-ikäinen poika jonka kanssa Roberto ei ollut oikein väleissä… poika oli liian moderni, kuunteli stereoita, söi Mäkkärissä, ei piitannut suuremmin tytöistä… Anoppilaan mentiin joka sunnuntai, ja anoppi aina arvosteli Loredanan keittotaitoa. (Hän itse oli aikoinaan kokannut Mussolinille.)
Italian yhteiskunnasta on aina kiehtovaa lukea, ja murhamysteerio kiinnostaa. KIrjan rakennekin kuulostaa poikkeukselliselta — ja erittäin sopivalta elokuvaan.
18. marraskuuta 2008 kello 4.52
Minä taas taidan ehdottomasti mennä katsomaan tuon elokuvan. Kuulostaa juuri sellaiselta, josta nauttisin.
18. marraskuuta 2008 kello 6.15
Onnitteluni Kirsi, että sait kirjan luettua ja kaikesta päätellen myös koettua sen kaltaisesti, mitä kirjailija on tarkoittanutkin.
Itselläni teos jäi kesken odottamaan uutta tilaisuutta. Kyllä sen toki hyvin kirjoitetuksi ja käännetyksi totesin, mutta ahdistus juuri tuon murhamysteerin kanssa ihan vain pakotti keskeyttämään.
Kevään tai kesän valoisina aikoina tartun kirjaan uudelleen.
18. marraskuuta 2008 kello 8.25
mermaid, tämä on todellakin ihan elokuvamainen kirja. Ei ikävällä tavalla, siis sellaisella, että kirjaa olisi suunniteltu elokuvaksi eikä se oikein toimisi kirjana. Se oli erinomaisen vetävä kirja. Sen verran vielä varoitan, ettei tämä ole ihan tavallinen murhamysteeri, tarina kiertyy parin perheen ympärille. Erityisesti Emman ja Antonion.
Seija, ymmärrän tuon täysin.
18. marraskuuta 2008 kello 8.54
Kirja odottaa jo minua kirjastossa… Ehkäpä käyn sen sieltä tänään nappaamassa ennen Blindness-elokuvaa.
Oikeastaan ne epätavalliset murhamysteerit ovat niitä parhaita… Psykologiset rikosromaanit joissa pääosassa ei ole se etsivä. Samalla tavoin kuin psykologinen kauhukin on sitä parasta. Minusta yksi parhaita ahdistavan rikosromaanin / psykologisen trillerin kirjoittajia on Ruth Rendell / Barbara Vine. Hänenkin uusimpansa odottaa kirjahyllyssä (siis nimellä Vine, Rendell on julkaissut jo muun kirjan, en muista nimeä).
http://www.amazon.co.uk/Birthday-Present-Barbara-Vine/dp/0670917613
18. marraskuuta 2008 kello 8.59
No niin… uusi Rendell on nimeltään Portobello:
http://www.amazon.co.uk/Portobello-Ruth-Rendell/dp/0091925843/ref=reg_hu-wl_item-added
Hänen teoksiaan kuvaillaan sanalla ”disturbing”.
18. marraskuuta 2008 kello 9.02
Kirja on loistava, taas kerran samaa mieltä kanssasi. En pidä liikkuvasta kuvasta, joten en ole edes kiinnostunut tästä elokuvana. Ai niin. Piste.
18. marraskuuta 2008 kello 10.25
Kiitos Kirsi taas mielenkiintoisesta lukuvinkistä. Laitoin sen itselleni luettavien listalle. Mietin juuri kuuluisiko tämä postaukseni ”Ahdistaa” otsikon alle, mielenkiintoisia kirjoja kun ilmaantuu koko ajan niin paljon, että ei millään ehdi lukea. Kun työkin häiritsee harrastuksia
Kirjastostakin tuli juuri tieto varauksen saapumisesta, 14 solmua Greenwichiin on siellä minua odottamassa.
On vähän sellainen olo kuin edessä olisi kermakakkua, kinuskikakkua, Sacherkakkua, marenkikakkua ym ym herkkuja eikä oikein tiedä mitä ottaisi kun kaikkea ei jaksa
18. marraskuuta 2008 kello 11.40
Todella kiinnostava vinkki, kiitos! Tämäkin päätyy lukulistalle. Voisi sopia joululomalukemistoon…
18. marraskuuta 2008 kello 23.57
Ei niin tavanomaisista mysteereistä pitävien kannattaa vilkaista Iain Pearsin suuntaan, jos ei ole tuttu vielä.
Portrait on monologi, jossa rikos tapahtuu vasta lopuksi, tavallaan, sillä toisaalta se on saattanut tapahtua jo vuosia sitten — ja tämän rohkenen sanoa koska niin sanotaan kirjan kannessakin. Ei tämä tieto mitään pilaa. Toivottavasti.
An Instance of the Fingerpost puolestaan kertaa saman tarinan neljään kertaan eri kertojien totuuden mukaan. Tätä on kehuttu, en ole vielä lukenut, mutta odottaa hyllyssä sopivaa aikaa.
(Samanlainen rakenne löytyy myös Kurosawan Rashomonista. Hieno sekin.)
19. joulukuuta 2008 kello 9.47
Jätin eilen illalla viimeisen luvun tälle päivälle, kun ajattelin, että pitäisi saada unta. Nyt pitäisi aloittaa työt. Ahdistava kirja tämän syksyn surmatöiden jälkeen. Mielessä on romaanin viimeiset sanat. ”Pyydän, anna tytön elää.”
Lasten kasvu nuoriksi, nuorten kasvu aikuisuuteen, tällaisessa aikuisten rakentamassa maailmassa sen pitäisi onnistua.
19. joulukuuta 2008 kello 13.17
Olen lukenut Pearsin kirjat vuosia sitten, Fingerpostin kauan sitten, Täydellinen päivä vasta odottaa. Hmm, toivottavasti nuo viimeiset sanat eivät paljastaneet mitään oleellista! Silloin jätän kyllä kirjan lukematta.
19. joulukuuta 2008 kello 17.23
Ei yksi lause ole oleellinen, ei edes viimeinen. Eikä tämä sitä paitsi ole mikään murhamysteeri. Kirsin esittelyssä on linkki kattavaan arvioon, jossa on yksi kohta, joka vaatii huomiota. Sen mukaan Antonio, yksi päähenkilöistä, on italialaisen patriarkaalisen yhteiskunnan kasvatuksen tuote, jota ohjaa vain halu takaisin perheyhteisöön. Tämä on totta, mutta vain osittain. Antonio on sairaalloisen mustasukkainen ja väkivaltainen mies, jollaisia on kaikkialla, muuallakin kuin patriarkaalisissa yhteisöissä. Jos siis näitä muunlaisia on olemassa. Antonio on mielisairas, joka olisi pitänyt saada pakkohoitoon. Sairauden oireet eivät kuitenkaan paljastuneet riittävän dramaattisesti eivätkä ennen kaikkea ajoissa.
Minusta Mazzuccon kirja on vaikuttavuudeltaan samaa tasoa kuin Ammaniti, josta täällä myös on ollut puhetta. Ajatus lentää kuin itsestään pohtimaan kotoisia perhesurmia ja koulusurmia. Varoitus herkkätunteisille: teoksessa esiintyy säälimätöntä koulukiusaamista. Minun kaltaistani herkkää ja runollista sielua se järkytti.
19. joulukuuta 2008 kello 17.49
No, mietin asiaa ja luulenpa että tuosta pystyy aika hyvin päättelemään kuka surmaa ja kenet… ja kenet ehkä vielä. *huokaus* Eli ehkä en sitten lue sitä. Ei ahdistavaa kirjaa kannata lukea jos tietää jo surmaajan ja uhrinkin valmiiksi. Tuo viittaus koulusurmiin paljastaa vielä paremmin tekijän pojaksi. Ja kuka rukoilisi tytön puolesta ellei toinen tämän vanhemmista, tod. näk. kuoleva äiti?
Kirsi, voisiko ajatella että ihmiset ilmoittaisivat jotenkin spoilereista? Minusta varsinkin viimeisen lauseen paljastaminen on aika ikävää. Olkoonkin että kyseessä ei ole varsinainen murhamysteeri.
Palautin kirjan kirjastoon.
19. joulukuuta 2008 kello 21.23
”Vuosia sitten” ja ”kauan sitten” — meinasin ihan ihmetellä, kun tuntui siltä että vastahan minä sen uudemman ihan äsken tuoreeltaan sain ja luin. Piti ihan tarkistaa. Ja onhan sillä ikää jo kolme vuotta. Kai siitä voi jo sanoa vuosia sitten. Sitä se ikääntyminen teettää; vuodet hujahtavat niin ettei edes huomaa.
Samaan liittyen, en tiedä lohduttaako tämä mermaidia yhtään, mutta jossakin vaiheessa sitä huomaa olevansa ihan kiitollinen, kun voi jättää lukematta kirjat, joiden kiinnostavuus on kiinni esimerkiksi viimeisen lauseen tietämisestä. Siis kiitollinen siitä, että joku sen kertoo. Ja että sitten voi käyttää säästyneen ajan johonkin muuhun.
19. joulukuuta 2008 kello 22.00
No joo, tämä on spoileri.
Onko pyyntö aina rukous? Viimeistä lausetta ei lausunut kumpikaan vanhemmista, eikä tekijä ollut poika. Surmaajan sukupuoli jää mermaidille arvoitukseksi, mutta kuka kuoli? Millä tavoin? Vai kuoliko kukaan?
Ei ahdistavaa kirjaa kannata lukea, ellei se ole väkivaltaviihdettä. Siinä mielessä oikea päätös palauttaa kirja kirjastoon.
20. joulukuuta 2008 kello 0.49
Onhan tuo aivan totta, eairo… ja on minulla monta muutakin lukematonta kirjaa, osa varmasti parempia. Ja kävelyitä tekemättä jouluisessa sadesäässä, ja ystäviä tapaamatta… ja muutama elokuvakin näkemättä.
Minulla on muuten eräs ystävä joka aina lukee kirjan viimeiset lauseet ensin. En voi ymmärtää sellaista. Minulle kirjan (ja elokuvan) loppu on tärkeä ja haluan sen tulevan minulle tuoreena, yllättäen tai ei, mutta kenenkään toisen kertomatta.
Yliopistolla eräs proffani piti aikoinaan englantilaisen, postkolonialistisen ja afrikkalaisen kirjallisuuden kursseja. Osallistuin kaikille ja ne olivat kiinnostavia, mutta proffa kertoi aina kuinka romaanit päättyivät, usein juuri lukemalla meille viimeiset lauseet. Miksi? Niiden herättämiä ajatuksia voi tuoda julki, jos haluaa, ääneen lukematta, kirjoittamatta, tai tarkkaan kuvaamatta niitä. Jos näin kuitenkin toimii on se sama kuin jos elokuvakriitikko kertoisi aina arviossaan filmin lopun, tai nettisivulla liittäisi siitä videon artikkelin yhteyteen. Järjetöntä.
12. elokuuta 2009 kello 15.47
Kirjasta on tosiaan tehty elokuva. Sen on ohjannut Ferzan Öpetek (aiemmin mm. Hamam, Katseet ikkunassa). Elokuva esitetään Espoo Cinéssä nimellä sunnuntaina 23.8.09 & lauantaina 29.8.09. Näillä näkymin kukaan ei ole tuomassa elokuvaa Suomessa kaupalliseen levitykseen. Kun kyseessä on jo viime vuonna ensi-iltansa saanut elokuva voi pitää todennäköisenä, että ainoat mahdollisuudet nähdä sitä kotimaassa valkokankaalla ovat Espoo Cinéssä.