Voiko itsemurhasta tehdä pilaa?
“Me syöksymme maahan.
Rakastan sinua.
Tee mitä haluat.
Isä.
(tekstiviesti, lähetetty ilmasta Keski-Afrikan yläpuolelta huhtikuussa 2005)”
Näin alkaa marraskuun kuukauden kirja, Erlend Loen Muleum (suom. Outi Menna). Päähenkilön, Julien perhe kuolee ja Julie ei halua enää elää. Kirjan muoto on Julien päiväkirja, johon hän ronskilla ja pragmaattisella otteella kertoo kuinka suunnittelee itsemurhaa.
1. tammikuuta 2006
“Ainoa uudenvuodenlupaukseni on se että yritän kuolla. En vain tiedä miten se onnistuu. Perinteiset menetelmät ovat niin vulgaareja. Itsensä ampuminen ja hirttäminen ynnä muu sellainen. Ne eivät sovi minulle. Mieluimmin haluaisin itsekin syöksyä lentokoneen mukana maahan. Mutta lentokoneita putoilee liian harvoin. Ellen sitten matkusta Afrikkaan. Mutta sekin kuulostaa ehkä vähän tyhmältä. Täytyy miettiä asiaa.”
Hmm. Mikä menetelmä sitten ylipäänsä sopii ihmiselle kuolemiseen, itsemurhaan? Kun luen kirjaa, olen hämmentynyt. En ole oikein varma haluanko edes lukea tätä. Ei siksi, että tämä olisi ahdistava vaan siksi, että se tuntuu aika pinnalliselta tavalta käsitellä aihetta. Mutta. Pinnallisuuden alla on pilkahduksia jostain. Jostain sellaisesta, että käsitän Loen pitävän meitä vähän pilkkanaan. Harhauttavan meitä juuri tähän mielentilaan, joka minulla on. Ja löytämään ehkä sieltä sen jälkeen kuitenkin jotakin syvällisempää. Kuten esimerkiksi Julien ajatus luokkatovereistaan:
“He luulevat olevansa kuolemattomia. Tuntuu melkein uskomattomalta ajatella, että olin vielä vajaa vuosi sitten ihan samanlainen kuin he.”
Ihmisen perushavainto jossain vaiheessa jos lähipiiristä joku kuolee; onkin elänyt illuusiossa turvallisuudesta.
Tai Julien ajatus myöhemmin:
“Maailmassa on liikaa ihmisiä. Olisi hyvä että ne jotka täällä ovat todella haluaisivat olla täällä. Me muut voimme väistyä.”
Yrittääkö Loe sanoa meille, että älkää narisko. Meillä on vain tämä yksi elämä, eläkää se nyt hyvät ihmiset kunnolla älkääkä narisko pienistä asioista.
Täällä on aiemmin ollut paljon puhetta musiikista kirjoissa. Jotkut huomaavat tekstissä rytmin. Minä en ole niin musikaalinen ja voin vain kadehtien lukea kuinka sellainen lukija saa kirjaan ihan toisen kokemisen tason. Tässä kirjassa Julie kuuntelee Antony and the Johnsons -nimistä bändiä ja täytyy sanoa, että se jäi päähän soimaan, taustamusiikiksi. En tiedä oletteko tutustuneet Antonyyn (joka muuten kirjoitetan ilman h:ta vaikka kirjassa kirjoitettiin Anthony). Antonylla on aiva poikkeuksellinen ääni. Antony on mies, joka laulaa naisen äänellä. Eikä edes pelkästään tätä. Antony laulaa äänellä, mistä huokuu niin iso sielullinen kärsimys ja identiteettikriisi, että se menee syvälle sydämeen. Äänessä on isoa kaipausta, syvällistä tuskaa ja toisaalta äärimmäistä kauneutta. Julie kuvaa sitä näin:
“Outoa miten yhdenlainen kaipuu voi korvata toisenlaisen kaipuun. Anthonyn naiseuden kaipuu muuttuu minussa kuoleman kaipuuksi. Teksti jota hän laulaa tarkoittaa minulle jotain muuta kuin hänelle. Aivan kuin aivoni sulkisivat pois sen mitä laulut oikeasti käsittelevät ja muuntaisivat niiden sisällön eri valuutaksi. Tietty määrä kaipuuta yhteen suuntaan muuntuu tietyksi määräksi kaipuuta toiseen suuntaan. Kaipuu konvertoituu kuin atk-tiedosto. Mitään ei katoa. Nimi vain vaihtuu. Kaipuun määrä pysyy vakiona.”
Koko loppukirjan Antony and the Johnsons soi päässäni taustamusiikkina.
Sitten ollaan jo lähellä H-hetkeä, itsemurhaa. Se mitä Julie kirjoittaa edellisenä iltana, 20. tammikuuta kertoo sen, ettei hän itse asiassa halua kuolla. Ei aidosti itsemurhaa hautova mieti, onko pirteä vai väsynyt. Julie tuntee olonsa tasapainottomammaksi. On ollut helppoa suunnitella kuolemista, on ihan toinen asia kuolla. Minusta tässä pisteessä ensimmäistä kertaa Juliessa pilkisti elämänhalu.
“En ole vieläkään nukkunut. Yritin nukahtaa myöhään illalla, mutten pystynyt. Tänään on viimeinen päiväni maan päällä, joten se ei sinänsä haittaa, mutta en pidä ajatuksesta että arvostelukykyni saattaa horjua. Tunnen oloni kummallisemmaksi ja tasapainottomammaksi kuin yleensä, ja minusta tuntuu etten voi kuin luottaa siihen että päätös jonka tein muutama päivä sitten on oikea, koska olin vielä silloin oma itseni.”
Itsemurha ei onnistu, Julie ajautuu itsemurhakandidaattien lehden päätoimittajaksi, alkaa matkustella, harrastaa omituisia suhteita ja löytää uuden tilaisuuden itsemurhaan. Epäonnistuu siinäkin.
Kirjan loppu oli jotenkin hyvin epä-Loemainen. Loesta on tullut pehmo. Kirjan nimessä on kirjan syvällinen viesti:
“Äidin mukaan museum oli yksi ensimmäisistä sanoista, jotka opin, paitsi että sanoin sen jostain syystä muleum. Jo ennen kuin osasin puhua kunnolla olin käynyt Prado Muleumissa, British Muleumissa, Muleum of Modern Artissa, Stedejik Muleumissa ja Van Gogh Muleumissa ja Wasa Muleumissa ja Picasso Muleumissa ja Louvre Muleumissa ja vaikka kuinka monessa muussa muleumissa. Muutkin perheenjäsenet omaksuivat keksimäni sanan. Emme sanoneet sanaa museum muulloin kuin silloin kun paikalla oli ulkopuolisia. Nyt minä olen ainoa joka voi sanoa muleum ja ymmärtää mitä se tarkoittaa ja tietää miksi se on hyvä sana, mutta sanan viehätys on poissa, tai ainakin se on vähentynyt merkittävästi samalla tavalla kuin monen muun yhdessä toisen kanssa koetun asian viehätys on vähentynyt näiden toisten syöksyttyä lentokoneen mukana maahan. En voi käyttää sanaa muleum, koska ne jotka käyttivät sitä minun kanssani ovat poissa.”
Kirjan lopussa Julie saa lapsen ja toteaa:
31. joulukuuta
“Ei, Astrid, aion sanoa hänelle, se on muleum, sanoivatpa muut mitä hyvänsä. Muleum.”
Samalla kun kirjan loppu on kaunis, on se aika perinteinen. Yllättävän sokerinen Loelle. Loe pelaa kuitenkin itsemurhan viitekehyksellä, jolloin tämä sokerisuus annetaan anteeksi, me jotenkin halusimme sen sinne loppuun. Olisihan toinen vaihtoehto ollut antaa Julien kuolla. Ehkä sitä olin Loelta odottanut.
Minusta tämä ei ollut parasta Loea. Ei huonokaan, mutta ei parasta.
15. marraskuuta 2008 kello 12.19
Loen kirjan luettuani ajattelin ensimmäiseksi, että on hyvä, että itsemurhasta kirjoitetaan näin. Itsemurhaa ei saa mystifioida, siitä pitää riisua kaikki myytit. Ja yksi yleisimmistä myyteistä on se, että itsemurhaa hautova pitää saada ajattelemaan jotain muuta, ikäänkuin ”unohtamaan” aikeensa. Itsemurhasta pitää puhua suoraan ja oikeilla nimillä, pitää osoittaa sen turhuus. Tom Waits sanoi jossain haastattelussa, että kaikilla on oma vuoronsa kuolla, ja itsemurhan tekijä etuilee jonossa. Ja tämä on huonoa käytöstä.
Toinen asia mitä ajattelin oli se, että miksiköhän niin monissa romaaneissa terapautit ja ammattiauttajat kuvataan noin hölmöiksi, tai peräti ääliöiksi, niinkuin Muleumin psykogeir (Loe kirjoittaa tuon nimenkin johdonmukaisesti pienellä, kuin kuvatakseen hemmon mitättömyyttä). Ja aina nämä kuvaukset tuntuvat minusta todenmukaisilta ja uskottavilta. Vaikka tiedän, että ihmiset tarvitsevat kriiseissään usein ammattiapua, ja että oikeata ja viisasta apua on saatavilla. Olen minäkin sellaista saanut. Mutta tämän psykogeirin kaltaisen ihmisen hoteisiin en uskoisi yhtäkään ihmistä. Tammisen Onni-kirjassa oli muuten sivuhenkilönä oikein viisas sairaalapastori, eli kyllä näitä auttajia kuvataan myönteisestikin.
Julien isä (kuin koko perhekin) oli hyvin monitahoisesti läsnä koko romaanissa. Tuo aloitus oikeastaan on teemana koko kirjalle, Julie kävi läpi sitä mitä merkitsee oma tahto ja oma päätösvalta elämässä. Hän päätti kuolla, mutta onneksi ei kuollut.
Tämä oli kolmas lukemani Loe, ja koin sen kaikkein vakavimpana. Minusta se kertoi, että itsemurha on vaikea tehdä, hyvin harva onnistuu ensimmäisellä yrittämällä. Siinä tarvitaan harjoittelua, ja se myönteinen puoli siinä on, että ihmiset saavat siinä aikaa ja mahdollisuuksia ajatella lisää tilannettaan. Ja mahdollisuuksia puhua siitä. Oli helpottavaa, ettei Julie kuollut. Siinä olisi mennyt paljon hukkaan.
Antony and the Johnsons on hieno bändi ja sopii tähän kirjaan ja Julien ja hänen kaltaistensa elämään. Minä ajattelin, että suomentajalle on tullut virhe tuon nimen kirjoituksen suhteen, mutta kyllä Loekin kirjoitti Anthonysta.
15. marraskuuta 2008 kello 13.04
En ole Muleumiin pettynyt, mutta ymmärsin vasta äsken, että en ole tavalliseen tapaan hihkunut kirjasta ystävilleni. Pettynyt olen siihen, että kun viimein saamme Loen Lukupiiriin, hän ei kirjoita parastaan.
Jotain jäi puuttumaan, loemaisuus? Kuin Loe olisi pyristellyt hienosta tyylistään, rytmikkäästä toistostaan ja naivismistaan tietoisesti eroon. Lopputuloksena on välitila, osittainen substanssin poissaolo.
Itsemurha aiheena on vaikea. Tässä on ehkä kirjan ongelma: Loe ei ole aina varma, missä kerrontaa uitetaan, syvällä pimeässä vai kirkkaana pinnalla. Nyt kirja poukkoilee hauskan ja vakavan, syvällisen ja pinnallisen välillä. Onko se tarkoituskin?
Kriittisesti kirja suhtautuu ammattiauttajiin. Julie on nimennyt psykiatrinsa psykogeiriksi – ja tekee tästä naiivin typeryksen. Tämä laittaa lukijan miettimään auttaja-ammattikunnan kykyä ja taitoa nähdä ihmisen sisälle. Psykogeirin tärkein sanoma masennuksessa olevalle Julielle on: hanki koira. En ole psykiatrin tuolilla istunut, mutta olen parilta ystävältäni kuullut, että lääkkeiden tuputtamisen ohella tämänkaltaisia neuvoja tosiaan tulee. Sauno, hanki koira, sauvakävele, poimi kukkasia.
”Jos minä tappaisin itseni, sanoin, mitä en tietenkään tee, mutta jos ajatellaan että tekisin sen, niin mitä minä menettäisin poistumalla maailmasta nyt?
Menettäisit kokonaisen elämän täynnä ystävyyttä ja rakkautta ja ruisleipää ja auringonnousuja ja hiihtoretkiä, psykogeir vastasi.
Niin, minä sanoin, ja ilmaston lämpenemistä ja lintuinfluenssaa ja metroterroria ja tulevaa maailmansotaa ja jättäviä poikaystäviä…”
Jätän kommenttini torsoksi, että muillekin jää sanottavaa. En malta kuitenkaan olla ohimennen huitaisematta, että kirjan sympaattisinta antia oli Julien ja puolalaisen laatoittajan suhde.
Itsemurhasta olen samaa mieltä kuin Imre Kertèsz: ”Minulle sopivin itsemurhan tapa näyttää olevan elämä.”
15. marraskuuta 2008 kello 15.06
Aikaisemmin en ole Loen kirjoja lukenut, joten on hyvä, kun te lukeneemmat sanotte tätä hänen ”heikokseen”: Siis saatan joskus jonkin kirjansa lukea – Muleumia en lue uudelleen.
Luonnehtisin teosta tyttökirjaksi tai ainakin vanhaan tapaan ajanvieteromaaniksi, sillä kyllä kerronta sujuvaa on ja joitain jaksoja esim. oleilu lomasaarilla lentäjien opissa on ihan somaa tekstiä, mutta suurta kertomusta kirjailija ei saa rakennettua.
Itsemurhateemaan en uskonut alunalkaenkaan ja mikäs’ kandidaatin on seikkailla osoitetta vailla repullinen rahaa mukana ja kotona nöyrä ”talonmies”, joka vielä kunnostaakin taloa ja hoitaa koiran. Hauska oli huomata, että suomalaisittain tuo talonmies olisi ollut virolainen tai venäläinen, mutta norjalaisittain hän oli Puolasta!
Lopussa, kuten jo on mainittukin, kaikki kääntyy Onneksi ja ystävät ovat taas Ystäviä ja salaisuudet kätketään yhteisellä päätöksellä ja …
Tiedän, että tämä hiukan niuhottava kantani osittain johtuu siitä, että Muleumin jälkeen luin Viisi veistä Andrei Kraplilla ja se myyttisine teemoineen ja kielitaituruudellaan peittosi Loen kirjan mennen tullen kuten näkyy, mutta siitä ehkä toiste enemmän.
Muleum oli sopiva marraskuun harmaisiin – ei häirinnyt tai kiihottanut millään muotoa!
15. marraskuuta 2008 kello 18.19
Puolalainen laatoittaja ei ole rasistinen kannanotto, tuskin Seija sitä tarkoittikaan. Totuus on, että Puolasta työn perässä siirtyy valtaisia joukkoja ammattimiehiä eri puolille Eurooppaa. Myös Suomen telakoilla virolaisten ohella on heitä käsittääkseni paljon.
15. marraskuuta 2008 kello 18.27
Voi miten minua häiritsi ylipitkät lauseet. Juuri kun olin saanut lukemisen rytmistä kiinni, niin vastaan tuli joku megalause ja oli pakko oikein pysähtyä ja laskea montako riviä lause oikein kesti. Pakko tosin on myöntää, että tyylinä nuo pitkät lauseet sopivat tuollaiseen ajatusvirran kuvaamiseen.
Takakannen kuvauksen perusteella odotin tummaa ja synkkää kirjaa. Aluksi olin pettynyt, kun kuvaus olikin iloista ja kirkasta. Tuntui oudolta, että joku kirjoitti tällaisesta aiheesta näin kepeästi. Loppuun päästyäni (harkitsin nimittäin useamman kerran kesken jättämistä) olin kuitenkin ihan tyytyväinen, että luin kirjan loppuun. Olipa erilainen kokemus.
Loen kirjoja en ollut aikaisemmin lukenut ja tämän kirjan jälkeen en kyllä usko, että luen niitä tulevaisuudessakaan. En, vaikka sanoittekin tämän olevan hänen tuotantonsa huonoimmasta päästä. Seijan luonnehdinta ”tyttökirjaksi” oli mielestäni oikein sopiva tälle kirjalle.
15. marraskuuta 2008 kello 19.11
Ensimmäinen lukemani Loen teos. Teksti soljui suomeksi hyvin, mutta mitään suurta klassikkoa tästä tuskin tulee, silti Loe/Menna kirjoittaa mielestäni hyvin. Mukavan kepeästi ja humoristisesti, mutta todenmukaisen tuntuisesti itsemurhakanditaatin kokemuksista.
Tavallaan rohkeata kirjailijalta tarttua tähän teemaan. Tässähän on kuitenkin riski että kirjailijaa voidaan syyttää itsemurhaan opastamisesta tai yllyttämisestä. Jännää myös, että mieskirjailija kirjoittaa naisen näkökulmasta, pohdinkin välillä miksei Loe ollut tehnyt päähenkilöstään miestä, kun esim. Julien kevyt suhtautuminen seksiin on mielestäni erittäin miehistä. Ja joku asiavirhe siellä oli munasoluista: naisella on kaikki munasolut jo syntyessään, kroppa ei lakkaa tuottamasta niitä kesken kaiken -jollei sitten ollut tarkoitus esittää, että Julie on vähän hölmö eikä teinityttönä tiedä ko. asiaa.
Jos on koskaan itsemurhaa edes kevyesti pohtinut, löytää Loen kirjasta tuttuja tekoja ja oivalluksia elämästä, mm. kuoleman etsimistä erilaisten sairauksien ja onnettomuuksien kautta, toive että tulisipa paha terroristimuslimi tai raiskaajamurhaaja vastaan ja tappaisi, niin pääsisi pois. Tämä lentoteema on esimerkiksi ihan kuin aidosta elämästä: jotkut eivät lennä koskaan, koska pelkäävät kuollakseen (sic) lentämistä. Mutta sitten jos masennus valtaa ja elämä alkaa pelottaa enemmän kuin kuolema, saatetaankin lähteä reippaasti lentomatkoille toivoen koneen tippuvan. Ja mikä pettymys kun monista välilaskuista ja nousuista huolimatta selvitäänkin perille ja takaisin hengissä.
Samoin Julien kritiikki naistenlehtien Syö näin, niin elät kauemmin -ohjeista oli hupaisaa luettavaa. Raskaana Julie tekee juuri päinvastoin kuin pitäisi: alkaa polttaa tupakkaa ja alkoholikin maittaa -tosin Juliehan ei siinä vaiheessa ollut vielä löytänyt elämänhaluaan. Mutta joltain alitajuiselta kapinalta raskautta vastaan Julien käytös tuntuu.
Loe käsittelee omakohtaisen koetun tuntuisesti myös kuolemaa ja kaipausta ja sitä, miten niin monet vastaantulevat paikat, asiat ja esineet herättävät muistoja edesmenneistä. Jotka lienevät, kuten jo aiemmin huomautettiin, Ihan jokaisen ihmisen perushavaintoja elämästä.
Loe pohtii ajankohtaisia asioita, mm. ns. ammattiauttajien huutamista joka hätään apuun vaikka nämä ovat samanlaisia puutteellisia ihmisiä kuin muutkin vailla sen suurempaa kykyä auttaa. Jumaliltakaan apua ei löydy tässä sekularisoituneessa maailmassa, moraaliselta neuvonantajalta (jolla itsellään ei tunnu olevan kovin korkea moraali) Julie saa sentään vähän käytännön apua.
Loppu oli hieman naiivi, Julien elämänhalun herääminen oli ylipäänsä naiivin nopeata. Vähän ennalta-arvattavakin loppu oli, puolalaismies pelastajana -teemaa kun koko kirjan ajan kehiteltiin. Toisaalta: onnetonkin loppu olisi ollut epätyydyttävä. Mutta ei käy kieltäminen että mukavan romanttiseltahan tuo puolalaismiesteema tuntui. Toiveikkaalta.
Kirjan sanoma minulle: senkun tapat itsesi, jos haluat, ei täällä kukaan sinua kaipaa – mutta on elämässä elämisenkin arvoisia hetkiä kaikkien vaikeuksien keskellä, jos vielä muutat mielesi. Tästä kirjasta tulee myös tunne ettei ole yksin maailmassa mietteineen, monilla, tai ainakin Loella Norjassa, on ollut samoja tuntemuksia. Eli tavallaan hyvä vertaistukikirja itsemurhaa tai elämäntuskaa joskus pohtineille.
Mikä ihme on tämä suom. huom. (aivan kirjan lopussa) että Julien faijan BMW on eri auto kuin Jaguar? Tekstiä lukiessa kyllä vähän hämmästyin kun ensin ajettiin Jaguarilla ja myöhemmin auto olikin BMW, mutta sitten sujuvasti päättelin että rikkaalla faijalla oli useampi auto, ainakin kaksi. Oliko tästä nyt tarpeen huomauttaa lukijalle… Jos, niin ehkä sitten siellä kohden tekstiä missä se BMW ensimmäisen kerran mainittiin, alaviitteessä. Samaten mietin tuota museum/muleum-ratkaisua – miksei suomentaja ollut lähtenyt museo/muleo-linjalle, mutta ehkäpä sitten British Museumin ja muiden erikielisten museoiden nimien vuoksi tämä muleum-ratkaisu oli perusteltu ja itse asiassa paras. Mutta tosi hyvin ja sujuvasti suomeksi kirjoitettu, ammattisuomentajan työtä.
Mutta ihan hyvä (itseironinen?) ohje Loella: Kirjoita vähemmän, elä enemmän. Lopetankin pitkät tarinani tältä erää tähän ja lähden vähän elämäänkin välillä.
15. marraskuuta 2008 kello 19.25
Lisäkommentti vielä: Erlend Loe on näköjään ollut joskus töissä psykiatrisessa sairaalassa (jos Wikipediaan on luottamista, aina ei ole), joten sieltä hän on tietysti myös ammentanut kokemusta ja tietoa tähän romaaniinsa.
15. marraskuuta 2008 kello 20.34
Plaaaaah.
Ajatelin jättää kommenttini tähän, mutta sanonpa kuitenkin, että parempi itsemurharomaani oli Nick Hornbyn ”Alas on pitkä matka”. Tämä oli mitäänsanomaton, osoitteleva ja tylsä.
Loe näyttää ymmärtäneen tämän itsekin. Julien sanoin ”Uskomattoman kornia itse asiassa, että puhuttelen sínua [isää] kirjoittaesani” No niin oli! Miksi Loe on kirjoittanut tämän kirjan?
15. marraskuuta 2008 kello 21.51
Huomenna sunnuntaina vietämme itsemurhan tehneiden muistopäivää. Itsemurhia tehdään Suomessa noin 1000 vuodessa. Ajatelkaa, kaksi päivässä, pahempana päivänä kolme. Minä muistelen huomenna yhtä, minulle rakasta nuorta ihmistä.
Erlend Loe on aiemmin (ainakin kahdessa lukemassani romaanissa) samastunut nuoren miehen ongelmiin. Nyt hän yrittää samastua nuoren naisen elämään, ja se sujuu häneltä heikommin. Mutta loppu on tärkein, siis onnellinen. Itsemurhaa ei pidä tehdä, eikä sitä ole Loella tehnyt nuori mies eikä nyt nuori nainenkaan. Onko kirja romaanina hyvä tai huono, on minusta jotenkin sivuseikka. Ei se minua ainakaan nolottanut, mikä olisi ollut paha vaihtoehto.
Julien ikätoveri, tyttäreni, kävi tänään kotona. Lähtiessään hän otti mukaansa tämän Loen lisäksi hyllystäni Munthen Huvilan meren rannalla ja Marguesin Sadan vuoden yksinäisyyden. Minua kiinnostaa mitä hän näistä sanoo. Muleumin kohdalla hän voisi olla asiantuntija.
Ja vielä, Muleum on minusta sukulaisteos Karin Fossumin Hullujenhuoneelle. Hullujenhuone on kuitenkin kipeämpi, ja ehdottomasti uskottavampi. Siinä kuvataan sairautta, Muleum kuvaa traumaa.
15. marraskuuta 2008 kello 22.14
Mun perheessä on tapahtunut itsemurha tänä vuonna. Vaikkei Muleum ole Loen paras, tuntui IHANALTA, että joku kirjoittaa hauskasti aiheesta. Monet mustista ajatuksista tuntui tutulta, mutta tuntui hyvältä nauraa itselleen.
Tosin loppu oli käsittämättömän… En tiedä sanoako huono vai helppo ratkaisu. Olen onnellisten loppujen ystävä, mutta silti. Juha Itkonen on toinen suosikkikirjailija, jonka kohdalla (!) tuli sama ajatus mieleen: Onko kirjailijalla tullut deadline vastaan?
15. marraskuuta 2008 kello 22.27
Ei parasta Loeta, mutta ei silti huonokaan. Osuvia oivalluksia, joista edelliset kommentoijat ovat jo kirjoittaneet. Kirja sopisi mielestäni hyvin \\\”elämäntuskaa\\\” poteville nuorille, ja siksi toiveikas loppu on hyvä. Mieleen tulivat myös viime ja tämän syksyn tapahtumat: \\\” Olen hämmästynyt siitä,että osa minusta haluaa kuolla valtavan kohun saattelemana\\\”, ja \\\”minä kohoan suureen maineeseen heidän silmissään\\\” ( kun teen itsemurhan opettajien ja vanhempien edessä).
Supernaiivi on edelleenkin paras. Meillä jokaisella olisi hyvä olla hakka, johon purkaa viha, ahdistus ja turhautuminen.
15. marraskuuta 2008 kello 22.29
Näin kyllä Muleumin kirjaston uutuushyllyllä jokin aika sitten, mutta takakannen tekstin perusteella päätin, että tulen hyvin toimeen ilman sitä. Maailmassa on niin paljon sellaista, mitä todella haluaa lukea, parhaat toiseenkin kertaan. Enkä tainnut mitään menettää.
15. marraskuuta 2008 kello 22.42
Kirsi kysyi, voiko itsemurhasta tehdä pilaa. Ehkä voi, ehkä ei. Minä muistin vanhan sanonnan: Nauru pidentää ikää, naru lyhentää sitä. Se on niin pienestä kiinni. Ehkä tämä on hauska vitsi, ehkä ei.
15. marraskuuta 2008 kello 23.45
Upea tytär sinulla, Antti. Kiinnitin nimittäin huomiota siihen, että hän valitsi myös Axel Munthen kirjan Huvila meren rannalla.
Otin tässä nimittäin juuri kuluneella viikolla tämän kirjan hyllystäni yllättyneenä. Onko minulla tämäkin? No, se on äitini jäämistöstä ja surussani ja kaipauksessani oli jäänyt huomiotta.
Olin tässä jo varannut seuraavaksi kirjakseni toisen ruotsalaisen, Johan Theorin- nimisen kirjailijan, Ruotsin dekkariakatemian palkitseman esikoisen, Hämärän hetken.
Mutta nyt on varmasti ensin lähdettävä filantroopin seurassa Caprille, sitten vasta Hämärän hetken Öölantiin.
Kiitos hienosta kirjavinkistä. Ensi viikkohan on Mielenterveysviikko ja mikä sopisi paremmin luettavaksi silloin kuin Munthe. Ainakin jos päättelee sitä kirjan motosta: Ce n´est rien donner aux hommes que de ne pas se donner soi- même.
16. marraskuuta 2008 kello 0.05
Mielestäni Loen kuvaukset kuolemaa toivovan ihmisen ajatuksista ovat ehdottoman todenmukaisia mutta sitten hän revittelee ja hurvittelee tuossa muussa tarinassa, ylettömässä matkailussa ja itsemurhayrityksissä jne. Vaikka kyllä minä masentuneena olisin saattanut noin käyttäytyä, jos olisi ollut rahaa millä lennellä ympäriinsä.
Olen itse ollut joskus vuosia sitten masentunut ja toivoin kuolevani. Läksin silloin mm. joskus pimeään syysmetsään lenkille iltamyöhään ja katsoin toiveikkaana jokaista vastaantulevaa miestä josko se voisi raiskata ja tappaa minut. No such luck. Samoin pelkään kuollakseni lentämistä, en ikinä lennä jos olen tolkuissani (ja muutenkin bussit, junat ja laivat etc. ovat ekologisempia vaihtoehtoja, slow travelling on kivempaa jne. jne, jos ylipäänsä pitää matkustaa), mutta tuona masennusvuonna läksin pitkälle ulkomaanlennolle koska toivoin että kone tippuisi, räjähtäisi, kaapattaisiin, mitä tahansa. Ja olin pirun pettynyt kun mitään ei tapahtunut (samperi sentään, 4 nousua ja 4 laskua ja hengissä piti tulla takas!) Mutta nykyään en todellakaan lennä jos voin välttää. Niin ja muuten: yritin käydä työterveydessä keskustelemassa, mutta ammattiauttajan asenne oli luokkaa evvk enkä edes pitänyt hänestä, lääkkeitä olisi antanut vaan en ottanut. Ihan
itse ajan kanssa masennukseni selvitin. Jos ennen selvittiin ilman lääkkeitä elämästä, miksi niitä nytkään pitäisi syödä jokaiseen pieneen alakuloon…
Muuten tuosta seksiteemasta tuli vielä mieleen: jos on oikeasti masentunut, seksiä ei ajattele ollenkaan. Mitään haluja ei ole, ei ruokahalua, ei kirjanostamishaluja, ei seksihalujakaan; mikään ei innosta. Mutta voihan olla että toisille tulee joku ylireaktio toiseen suuntaan, että jos tässä nyt kuollaan kuitenkin, niin aivan sama miten käyttäydyn ja kuinka monen miehen kanssa mitäkin harrastan.
Mutta eihän Loe tässä kirjassa mihinkään realismiin pyrikään, vaan kertomaan tragikoomisen hauskasti siitä miten joku toivoo kuolemaa ja tyrii homman kerran toisensa jälkeen. Mutta selvästi hänellä on joku taju kuolemaa toivovien ihmisten ajatusmaailmasta.
On noita itsemurhan tehneitä tuttavapiirissä täälläkin päin Suomea, löytyy nuori ja löytyy keski-ikäinen. Heillä on kuitenkin nyt hyvä olla, joten en ole surullinen (enää) heidän puolestaan. Enemmän suren juuri nyt ystäväni poikaa, joka kuoli sairauteen vain 17-vuotiaana. Mutta kaikilla on kohtalonsa tässä maailmassa.
Mutta Loen kirja oli tosiaan yllättävän hilpeää luettavaa minulle. Varmaan juuri siksi että pystyi omia aiempia tuntemuksia peilailemaan. Luin kirjan yhdellä 4,5 tunnin istunnolla viime yönä, kun oli tämä deadline. Hommat hoituu parhaiten pienen pakon edessä. Ja olihan tämä kirja vähän kuten Seija sanoi tyttökirjamainen ja ajanvietettä, nopea lukaisu. Terapeuttinen.
Mutta ymmärrän kyllä ettei tällä kirjalla ole juuri mitään annettavaa ihmisille, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia masennuksesta tai kuolemankaipuusta. Tai jotka ovat lukeneet paremmin asiaa käsitteleviä kaunokirjallisia teoksia. Tai Loen paremmin kirjoittamia teoksia. Minulle tästä tuli kuitenkin hilpeä olo.
16. marraskuuta 2008 kello 0.50
Kaikesta voi tehdä pilaa, ja romaanejakin… Kuinka onnistuneita, on eri asia. Ei kovin kauan sitten eräs läheiseni yritti itsemurhaa kahdesti. Ensin unilääkkeillä, myöhemmin hyppäämällä sairaalan kolmannesta kerroksesta. Onneksi hän jäi henkiin. Kummallakin kerrralla hengenlähtö oli hiuskarvan varassa.
Olin varannut kirjan, lainannutkin sen, luin muutaman sivun ja vein takaisin kirjastoon. Enempää en osaa siitä sanoa. Mutta sen voin todeta että ammattiauttajia, psykiatreja ja psykologeja, on helppo kritisoida… kenelläkään ei vaan ole sitä viisasten kiveä eikä avainta joka sopii itsetuhon lukkoon. He ovat kuitenkin se viimeinen puolustuslinja… Läheinen voi kuunnella, ymmärtää, neuvoa, tehdä parhaansa… ja joku silti tekee sen lopullisen ratkaisun, jättäen jälkeensä valtavasti tuhoa ja surua. Joskus hän ottaa mukaansa myös muita.
Ehkä luen tämän kirjan vielä joskus, mutta kuvailemannen loppuratkaisu tosiaan tuntuu kovin päälleliimatulta. Miten käy vauvan?
16. marraskuuta 2008 kello 1.07
MItä taas lääkkeisiin tulee, niitä määrätään aivan liikaa (ellei kyse ole kliinisestä depressiosta, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, skitsofreniasta, psykoosista…)… terapia on kuitenkin tärkeää. Ei klassisessa (psyko)terapiassa ole paljonkaan väliä sillä mitä terapeutti sanoo (mitä vähemmän, sen parempi), vaan sillä mitä potilas kertoo ja saa itse selville. Ei kenelläkään terapeutilla ole niitä parantavia sanoja — parantuminen lähtee aina itse potilaasta. Jokainen on erilainen, ja työtään vain se terapeutti / lääkärikin tekee. Ei sen enempää, ei sen vähempää.
Joskus lukeminen, taide, tai kirjoitusterapia auttaa itsetuhoista. En sitten tiedä auttaisiko tämä kirja.
16. marraskuuta 2008 kello 7.41
Oikeassa olet Jane. Nick Hornby on tosiaankin eri maata. Se kannattaa lukea, kuten kyllä mielestäni muutkin Hornbyn kirjat.
Kiitos, Toni, että ymmärsit, etten tosiaankaan missään muodossa rasistiseksi tarkoittanut huomiotani – pelkästään maantieteellinen tai pitäisi kai määrittää aluetieteellinen yrittää huomioni olla.
16. marraskuuta 2008 kello 10.42
Kuten Kirsi itsekin totesi, kirja on hyvä – ei mainio, kuten odotin. Loelta olen aina odottanut vain parasta, ehkä tämäkin on siis tarpeen. Silti pidin tästä kovasti, varsinkin itsemurhan käsittelystä. Niitä kun olen myös nähnyt lähipiirissä riittämiin. Loppuun vietyjäkin tapauksia. Hieno kirja silti ja suosittelen kaikille.
mermaidin kanssa olen kyllä erinomaisen paljon eri mieltä terapiasta; se ei välttämättä auta vaan saa ihmisen vain ahdistumaan lisää. Kunnon lääkitys voi joskus olla parempi vaihtoehto, jopa kunnon kännit kavereiden kanssa ja ajatusten purkaminen. Minä sitten jaksan henk.koht. vihana terapeutteja, psykologeja ym. ammattikunnan edustajia! Kannattaa miettiä sitäkin, mitä HE oikein haluavat -> muuttaa OMIA ajatuksiasi. Loe muuttaa niitä paljon miellyttävämmällä tavalla… kirjallisuusterapiaa – ei kirjoitusterapiaa. Miksei sitä muuten ole ns. olemassa? Kirjalista, joka laadittaisiin esim. masennukseen sairastavalle (jos tämä pystyy lukemaan ahdistukseltaan)? Ideaa voisi kehittää. Olikohan tämä nyt liian provo?
16. marraskuuta 2008 kello 11.16
Pahoillani kirotusvihreistä, teen samalla ruokaa…. po. vihaTa
po. masennukseen sairastuneelle….
Kiirettä pitää, ajatus menee käsien edelle.
16. marraskuuta 2008 kello 12.44
sivuääni, Theorinin rikosromaani on todella lumoava. Luin sen kesällä ja olen lainaillut sitä kaikille kavereilleni. Siinä on upea loppuratkaisu myös. Muistaakseni kirjoitin Theorinista Kummallisia kesäkirjoja -ketjussa.
16. marraskuuta 2008 kello 14.37
Polgara… Kliininen depressio on sairaus. Ei siihen auta kännit kaverien kanssa, ne voivat pikemminkin pahentaa asiaa. Totta kai asioista pitää puhua, ystävien kanssa jos heitä on kuulolla, tai läheisten, mutta monta kertaa terapia on se paras apu. Oikeanlaisen terapian ja terapeutin löytäminen voi joskus olla vaikeaa, joten supsituksia kannattaa kysellä luotettavilta tahoilta. Ei kyse ole (välttämättä) mistään menneisyyden traumojen purkamisesta, eikä asioiden vatvomisesta… Jokainen tapaus on yksilöllinen. Lääkkeillä kuitenkin hoidetaan vain oireita, ei itse sairautta. Aivan liian usein lääkäri vain lyö reseptin kouraan ja se on sitten siinä. Alkoholi taas on se kaikkein huonoin masennuslääke.
Tärkeintä on se, että itsetuhoinen saa apua, ja on onni että heitä varten on olemassa tietty ammattiauttajien joukko. Myös omaisten ja ystävien voimat voivat loppua masennukseen sairastuneen kanssa. Miksi vihaat terapeutteja ja psykologeja ja psykiatreja? Sitäkin kannattaa miettiä. Ja myös sitä, mitä isot lääketehtaat tavoittelevat pillerinmyynnillä. Voittoja ja kaiken medikalisaatiota.
Mutta koska en ole lukenut itse kirjaa, jätän keskustelun tältä erää tähän.
16. marraskuuta 2008 kello 14.42
Hyvä idea Polgara, mutta ei masentunut ainakaan jaksa mitään lukea (ja eivätkö itsetuhoiset ole aina masentuneita), valitettavasti, itse en lukenut kuukausiin mitään, ehkä vuoteen. Ja korostan vielä, että itse olin koht. lievästi masentunut, pääsin ylös sängystä, kävin töissä tunnollisesti vaikka kärsin unettomuudesta. Kotona en sitten tehnyt mitään eli kämppä oli kuin katastrofin jäljiltä. Eli pikku lievään masennukseen en kehottaisi ketään syömään lääkkeitä, tunteet on vaan käytävä läpi eli elettävä, ei turrutettava lääkkeillä. Setvittävä päänsä. Minä tein suuria elämänmuutoksia, vaihdoin stressittömämpään, vaikka pienempipalkkaisempaan työhön ja tämmöistä. Lukeminen tuli takaisin vasta pitkän ajan päästä, kun keskittymiskyky palasi. Ulkoilu ja liikunta auttoivat kaikkein eniten, liikunta saa endorfiinit liikkeelle. Niin ja ystävät auttoivat myös.
Isommin masentuneille lääkkeistä on varmaan apua. Tuttavapiirin keskivaikea masennustapaus ei päässyt sängystä ylös, ei käynyt suihkussa päiväkausiin, heilui yövaatteissa koko päivän, ei tehnyt ruokaa, ei tehnyt yhtään mitään, ei lukenut, oli vain, ellei joku vieressä couchannut tai tehnyt hänen puolestaan. Hänet hyvä terapeutti (ei ensimmäinen, ensimmäistä hän inhosi syvästi) sai takaisin kiinnostumaan elämästä, pikkuhiljaa. Minä en saanut, eli kai on sittenkin myönnettävä, että jotkut terapeuteista ovat oikealla alalla.
Tästä kirjasta voi olla apua sitten kun on selvinnyt masennuksestaan, itsetuhoisuudestaan.
Kaveri muuten komppasi Janea ja teitä muita: Supernaiivi on kuulemma parempi, Muleum oli hänestä tylsä em. jälkeen, samaa juttua käsittelee paremmin siinä. Eli Loeko sitten kirjoittaa myös samaa kirjaa uudestaan ja uudestaan kuten monet kirjailijat…
16. marraskuuta 2008 kello 16.04
Nick Hornbyn Hyvät ihmiset oli valitettavasti niin surkea sekä itsessään että brittiläisessä yliarvostetussa huumorissaan, että hyvin alkanut Hornby-kauteni jäi siihen.
Tuovi, vaikka pidin muuten kommentistasi, en voi olla sanomatta: näkemyksesi seksistä on 50-luvulta. Julien käytös seksin suhteen ei ole sen enempää miehistä kuin naisellistakaan, ei nykyaikana.
Voiko itsemurhasta tehdä pilaa? Voisin kuvitella, että etenkin epäonnistuneille itsemurhayrityksille nauraminen olisi parasta terapiaa itsemurhaa yrittäneille. Siinä on jotain absurdia, että ihminen, joka kokee epäonnistuneensa kaikessa, epäonnistuu myös itsensä tappamisessa.
Psykiatrit todellakin ovat ihmisiä – ja monet ovat tuntuneet eksyneen väärälle alalle. Saattaa olla, että sattumalta ne tuntemani ihmiset, jotka ovat ammattiapua saaneet, ovat sattumalta joutuneet typeryksien käsiin. Kaiketi sekin on sattumaa, että tällaisista sattumuksista kertominen on muuttunut kansanhuviksi ja sketsiohjelmien vakioaiheiksi. Ja edelleen: tästä varsinaisesta sattumasumasta johtuen etenkin miehet ovat perinteisesti vierastaneet psykiatrille menemistä. Sääli, sillä uskon, että monelle miehelle vähäinenkin avautuminen (kenelle tahansa) saattaisi olla tarpeellista.
Osasyynsä tähän kaikkeen varmasti on yhteiskunnallisessa priorisoinnissa. Mutta jos apu on sitä luokkaa, että sauno ja kävele ja tässä kasa lääkkeitä, pitäisikö avun tarpeessa olevan jättää koko kylmä prosessi läpikäymättä ja yrittää saada apua lähipiiristä? Sitähän tämä eräs suomalainen tv-psykiatrikin suositteli. Vakavampi asia tietysti on, jos ei ole lähipiiriä, ei ketään kuuntelijaa. Tai jos kuuntelijat alkavat väsyä ja sairastua itsekin.
Jos joskus saan sydäninfarktin, mikä on todennäköistä tällä luonteella, toivon, ettei kohdalleni osu lääkäriä, joka vähän hieraisee rintaani sydämeni kohdalta ja sano: ”Kyllä se siitä, rauhallista kävelyä puistossa ja vähemmän kirjoittelua Lukupiiriin”.
16. marraskuuta 2008 kello 16.17
Joku kirjoitti Polgaralle: ”Miksi vihaat psykiatreja ja psykologeja. Sitäkin kannattaisi miettiä.”
Toivoisin, että tämänkaltaiset keittiöfreudilaiset ja syyllistävät kommentit jätettäisiin pois keskustelusta. Jos keskustelussa esiintyy kritiikkiä psykiatreja kohtaan, se ei tarkoita vihaa eikä sen vuoksi pidä kääntää keskustelua kritiikin esittäjään.
Samaa mieltä jonkun kanssa vahvasti olen siitä, että alkoholista ei ole apua, ei missään nimessä. Päinvastoin.
16. marraskuuta 2008 kello 16.41
Jos terapiassa on kyse potilaan muuttamisesta, se ei ole terapiaa, vaan manipulointia ja puoskarointia. Depressiivisesti sairaat ovat varmasti kuulleet hyvää tarkoittavia neuvoja lukea kirja, hankkia koira, lähteä lenkille, kuntosalille. Terapeutti kuuntelee, ei heittele kliseitä, siis kun hän on vastuullinen ammattilainen. Allekirjoitan jokaisen mermaidin sanan tässä asiassa. Joku viisas on sanonut, että psyykkisen sairauden hoidossa lääkkeillä on maksimissaan 25% merkitys, loppu koostuu jostain muusta. Terapiasta ja tietenkin myös läheisten ja ystävien myötäelämisestä yms. Terapiapalveluiden puute tai vähäisyys on yhteiskunnan ongelma. Loe tulee tukeneeksi psykogeirin hahmossa yleistä terapeuttista hoitoa vähättelevää asennetta, niin tragikoomisella tavalla kuin tämä psyko toimiikin. Vai onko se edes tragikoomista?
Kännääminen on tarpeellista ja mukavaa, mutta terveenä.
Hyvää mielenterveyden viikkoa!
16. marraskuuta 2008 kello 17.31
Tuovi, en kyllä itse sanoisi, että Loe kirjoittaa samaa kirjaa uudelleen. En itse löytänyt tästä juuri mitään samaa kuin aiemmista lukemistani Loen kirjoista, ainoastaan tekstin niukkuuden, jonka minä luen kuivaksi huumoriksi. Olen kuivan huumorin ystävä, ja siksi olen pitänyt Loen aiemmista kirjoista paljonkin. Erityisesti hakka naurattaa minua aina vaan, aina kun mieleen tulee (Seija T’n kanssa samoilla linjoilla). Minun ei tarvitse lukea Supernaivia uudelleen, hakka putkahtelee mieleen lähes viikottain, ja naurattaa aina. Toivonkin, että ruuhkaratikassa hakka pysyttelisi taka-alalla, sillä hllun leiman saa vähemmästäkin kun tyhjän nauramisesta: )
Ihmettelen edelleen tätä Muleumia… vaikka kirjan teema on kirjoittamisen väärti, en oikein päässyt tässä jyvälle, mikä oli tämän kirjan tarkoitus? En keksi oikein muuta, kuin että Loe on tarkoittanut kirjan kipuileville teineille kannustukseksi. Mutta jotenkin ”elämä on elämisen arvoista” sanoman olisi voinut paremminkin (!) sanoa?
16. marraskuuta 2008 kello 19.16
Olen lukenut kaikki Loet. Tämä ei ollut huonoin, mutta ei parhaimmastakaan päästä. Supernaiivi ja L ovat mun mun mielestä ne joissa on eniten ainesta. Kiinnittin Muleumissa huomiota siihen (samoin kuin joku muukin edellä) että Loe kuvaa tällä kertaa naista. Nuoren naisen itsemurhahakuisuus ei ole ehkä niin loppuun kaluttu kuin nuoren miehen angsti. Siitä pisteet Loelle. Joku kritisoi helppoa loppuratkaisua. Se onkin aika iskelmätyylinen, mutta toisaalta minusta hauskalla tavalla tosi. On vain nähtävä se, mikä on kaikkein lähimpänä ja uskallettava tehdä elämä niistä aineksista, joita on käsillä. Ja onhan tämä muutenkin epärealistinen. Yleensä masentuneilla ihmisillä ei ole varaa lennellä ympäri maapalloa, vaan masennus on ehkä johtanut jo sairaslomalle tai työttömäksi, jolloin mielen lisäksi tulotkin ovat maassa. Että masentuneen arki on kyllä yleensä paljon v-mäisempää kuin Muleumissa.
16. marraskuuta 2008 kello 19.25
Antti, juuri näin. Hyvää ja tervettä mielenterveyden viikkoa kaikille!
16. marraskuuta 2008 kello 19.59
Minulla on tämä kirja vasta puolivälissä, mutta alkuosan teema, itsemurhan hautominen ja suunnittelu on minusta kyllä vastenmielinen aihe pilan tekemiseksi. En kyllä pystyisi lukemaan tätä, jos lähipiirissä olisi joku tehnyt itsemurhan joskus. Muutama viikko sitten työkaverini puoliso päätyi siihen ratkaisuun ja sekin tätä lukiessa tuli usein mieleeni, vaikka ko. henkilö ei minulle läheinen ollutkaan.
Eilen illalla katsellessani Chaplinin Diktaattoria FST5:ltä tuli mieleeni, että vaikka se onkin aivan loistava elokuva, niin pilan tekeminen Hitleristä ja keskitysleireistä, onko sekin kovin karkeaa? Mitä Chaplin asiasta tiesi vuonna 1940, kun hän teki tätä filmiä?
No, nyt ajauduin ihan otsikon viereen….
Mutta yritän tällä selittää sitä, että taidan olla aikamoinen tosikko, kun mietin, mistä oikein voi tehdä pilaa. Minusta itsemurhasta ei voi.
Mutta olen kirjassa vasta puolivälissä, joten voihan käsitykseni vielä muuttua.
Muita Loen kirjoja en ole lukenut. Supernaiiviin pitäisi varmaan tutustua.
16. marraskuuta 2008 kello 20.21
Luulenpa, että innostun lukemaan Loen kirjan ihan vain siitä syystä, että olen kuunnellut Antony and the Johnsonsia ja rakastan sen tunnelmaa. Aihe ja lähestymistapa lieneekin rankka, mutta juuri taiteen (viittaan tässä nyt sekä kirjallisuuteen että musiikkiin) kautta aiheen uudenlainen käsittely lienee sallittua. Katsotaan, mitä lukukokemus tarjoaa.
16. marraskuuta 2008 kello 20.32
Luin huonosti. Näemmä Polgara ilmaisi vihansa psykiatreja kohtaan. No, riippunee kokemuksesta, mikä tämän aiheuttaa.
Antti, jos Loe on työskennellyt mielisairaalassa, onkohan hänellä syynsä vähättelyyn?
Meidän kaikkien erilaiset näkemykset perustuvat joko itsekoettuihin tilanteisiin tai lähipiirin kokemuksiin. Tiedän yhden ihmisen, jolle on ollut apua psykiatrista. Hänelle muutamasta käyntikerrasta suurimman avun tuotti pelkkä avautuminen, puhuminen ja auktoriteetilta saatu niin sanottu lupaus, että hän ei ole tulossa hulluksi. Valitettavasti olen kuullut myös tapauksia, joista ei ole ollut pätkääkään apua, ja jotka ovat aiheuttaneet jos ei katkeruutta niin entistä pahempaa toivottomuutta. Näissä tapauksissa ihminen on kokenut käyttäneensä viimeisen kortin taistelussa sairautta vastaan. Ja se kortti on ollut huono.
Koska on selkeästi hyviä ja huonoja psykiatreja, on melkoisen häpeällistä, että avunsaanti riippuu siitä, sattuuko kohdalle hyvä terapeutti.
Mutta jos keisareilla on vaatteet tiukasti päällä, minäkin voin laittaa tyytyväisenä pääni tyynyyn ja nähdä kauniita unia.
Olen Riitta eri mieltä. Masentunut on masentunut varallisuudesta riippumatta. Rikkaan arki voi olla toisenlaista, mutta tyhjyyden tai mitättömyyden tunne on sama.
Hanna Kaarina, minusta tuntuu, ettei Loe tee pilaa itsemurhasta. Sen sijaan kirja panee miettimään oikeutta päättää omasta elämästään. Huumori on parhaimmillaan loistava apukeino tällaisten asioiden pohtimisessa.
16. marraskuuta 2008 kello 20.37
Joku saattaa luulla, että minä tungen Dostojevskia joka rakoon täällä. Hän on aivan oikeassa. Rankin ja piinallisin terapiakeskustelun kuvaus kirjallisuudessa löytyy Riivaajat-romaanista, sen luvusta Tihonin luona. Siinä päähenkilö Stavrogin uskoutuu munkki Tihonille etsiessään oikeaa tapaa sovittaa syntinsä ja tekonsa. Tämä oli aikanaan sen verran rankkaa tavaraa, että se sensuroitiin alkuperäisestä romaanista, ja vaikka se myöhemmin sallittiinkin, ei Dostojevski sitä enää halunnut mukaan kirjaansa. Luku on ilmestynyt Esa Adrianin suomennoksena vuoden 1979 julkaistun laitoksen liitteenä. Lukee joka uskaltaa. En referoi sitä muuten kuin siteeraan luvun viimeiset sanat: Stavrogin miltei horjahti vihasta ja pelosta. Kirottu psykologi! hän huusi äkkiä raivoissaan ja taakseen katsomatta lähti kammiosta.
Jos joku sanoo, että minä sitten jaksan vihata psykologeja ja terapeutteja, ei ole keittiöfreudilaista eikä syyllistävää sanoa, että kannattaa miettiä, mistä tämä johtuu. Viha on hieno tunne, varsinkin oikeutettu ns pyhä viha. Mutta jos, siis jos, se ei ole tällaista vihaa, se tunne saattaa käydä taakaksi, ja kyllä siitä silloin olisi hyvä päästä eroon.
16. marraskuuta 2008 kello 20.41
Näin juuri, että Kirsi on kirjoittanut aivan minne sattuu kommenttinsa Loesta. Huomio siitä, että masentunut ei kirjoittele tai jotain muuta, on hyvä, mutta koska kysessä on fiktio ja ennen kaikkea Loen kirjoittama, en ajatellut koko asiaa. Loe ei ole kirjailija, jonka sanoman pääpaino on tosiasioissa. Tosiasioita Loe oikoo, värittää, vääristää, liioittelee, suurentelee ja vähättelee.
16. marraskuuta 2008 kello 20.51
Niin, jäi sanomatta, että Stavrogin ei siis suostunut ottamaan hoitoa vastaan. Niinpä hän sitten yritti itsemurhaa siinä onnistuenkin. Minun täytyy tosin sanoa, että hänen kaltaisensa ihmisen pitää siinä yrityksessä onnistuakin, jos jonkun ylipäätään pitää siinä onnistua.
16. marraskuuta 2008 kello 21.49
Jep, Toni, kiitos huomiosta, meni väärään paikkaan eli tässä kommenttini:
Antti on minusta oikeassa; itsemurhaa ei saa mystifioida. Siitä ei pitäisi tehdä jotain glamöröösiä. Tosiasia on se, että se on lopullinen. Sen jälkeen ei voi enää miettiä elämän tarkoitusta tai mitään muutakaan. Eikä kuollut ole itse näkemässä sitä kuinka häntä surraan ja kuinka tärkeä hän sittenkin on. Useinhan nämä ovat asioita, joita itsemurhaa hautova janoaa. Olen myös samaa mieltä, että on täydellinen myytti, että itsemurhaa hautova voidaan edes saada ajattelemaan muita asioita, hankkimalla koira, sauvakävelemällä tai edes poimimalla kukkasia. Ja silti jotenkin pitäisi masentunut saada kiinni elämään. Joskus se voi olla sitä, että pakottaa tämän vaikkapa vain ulkoilemaan.
Jaan Tonin harmistuksen siitä, että kun käsittelemme Erlend Loen kirjallisuutta, satumme kirjaan, joka ei edusta sitä parhaimmillaan. Jotenkin tuntuu, ettei tämä vakava teema sittenkään ole onnistunut valinta Loelta. Olisi voinut kuvitella, että hän käsittelisi sitä “vallankumouksellisella” ja anarkistisella tavalla. Ja vaikka hän ehkä sitä yrittää, ei ihan onnistu. Silti jo pelkän teeman vähän erilainen käsittely on saanut täälläkin kiinnostavan keskustelun aikaan.
Tuovi puhuu koskettavasti itsemurhaa miettivän ihmisen tunnetiloista. Sen verran on minullakin asiasta kokemusta, että toisin kuin moni kuvittelee, ei itsemurhaan aina liity dramatiikan halua. Usein itsemurha on aika koruton tapahtuma, jota edeltää syvä epätoivo ja halu olla olematta elossa. Ei siis halua tehdä kuolemastaan välttämättä spektaakkelia, ei edes halua kuolla. Vain syvä väsymys elämiseen ja halu olla elämättä.
Oliko Julie sitten masentunut? Kiinnitin huomiota samaan kuin Tuovi. Masentuneena ei ihminen kyllä innostu tekstittelemään potentiaalisille rakastajille, ei matkusta mihinkään, ei saa itseään sängystä ehkä edes sängystä ylös. Jotenkin Julie tuntui alusta asti tyypiltä, joka ei ollut masentunut. Enemmän hän etsi omaa identiteettiään muuttuneessa maailmassa. Sellaisessa maailmassa, jossa olisi voinut kuolla muun perheen kanssa, mutta jäikin kohtalon oikusta ainoana eloon. Joka mietti oikeuttaan elää kun muu perhe oli kuollut. Masentuneelta hän ei vaikuttanut. Enemmän kysymys oli elämän atrkoituksen hakemisesta. Ja sen hän löysi lopussa.
Tuovi minusta kuvasit oikein myös Loen pohdinnan ammattiauttajista. Heitä huudetaan apuun, ja silti he ovat samanlaisia puutteellisia ihmisiä kuin muutkin vailla sen suurempaa kykyä auttaa. Kiinnostavaa on, miksi Loe päättää antaa vain yksipuolisen kuvan näistä. Mermaidkin totesi, että “ammattiauttajia, psykiatreja ja psykologeja, on helppo kritisoida… kenelläkään ei vaan ole sitä viisasten kiveä eikä avainta joka sopii itsetuhon lukkoon. He ovat kuitenkin se viimeinen puolustuslinja… Läheinen voi kuunnella, ymmärtää, neuvoa, tehdä parhaansa… ja joku silti tekee sen lopullisen ratkaisun”. Näinhän siinä valitettavasti usein käy. Kukaan toinen ei kuitenkaan pysty pitämään toisen elämänliekkiä hengissä. Niin vaikeaa kuin se onkin, se voima on löydyttävä itsestä. Läheiset ovat usein aika avuttomia.
Niin, lääkkeitä, terapiaa vai kunnon kännit? Tämä on aihe, joka on isomman keskustelun paikka kuin tämä ja tiedostan sen. En kuitenkaan malta olla sotkematta omaa lusikkaani tähän soppaan. Joskus on niin, että ihminen ei kert kaikkiaan ole oma itsensä vakuuttaessaan halukkuuttaan kuolla. On mahdollista, ettei ihminen kerta kaikkiaan jaksa elää, ei löydä voimia seuraavaan päivään. Lääkkeistä saattaa olla apua siihen. Silloin sitä apua ei pidä jättää käyttämättä. Liian usein apu jää vain siihen. Pelkkä lääkitys harvoin parantaa masentuneen, usein tarvitaan jotain muutakin. Osa ihmisistä löytää avun omista voimavaroistaan, suuri osa ei. Silloin lääkityksen ja hyvän terapian merkitys on oleellinen. Usein lääkehoito jää ainoaksi hoidoksi myös siksi, että “sen oikean” psykiatrin löytäminen on vaivalloista, vaikeaa ja tuskallista. Kulkea terapeutilta toiselle aloittaen aina alusta oman ongelmavyyhtinsä keriminen on terveellekin ihmiselle työlästä, masentuneelle se voi olla mahdotonta. Mutta en lähtisi lääkitystä tuomitsemaan, se on pitänyt monen ihmisen hengissä ja voimistanut tätä siihen, että on jaksanut hakea myös muunlaista apua.
Julien kanssa olen samaa mieltä lopusta. Se oli liian helppo. Ihan kuin Loe olisi käsittänyt, että nyt tuli kyllä haukattua liian iso pala, päätetään tämä äkkiä ja onnellisesti… Itsemurha on aiheena todella hankala varsinkin jos sen yrittää pistää koomiseen viitekehykseen. Itsemurha on sittenkin minusta yksilöllinen elämänkohtalo. Se ei ole niinkään sellainen tapahtuma, josta voi vetää yleisiä johtopäätöksiä. Itsemurha ei ole formaatti.
Sivuääni: jos on mahdollisuus käydä Caprilla ja Munthen huvilalla, mene ihmeessä! Itse kävin viime kesänä ensimmäisen kerran ja Munthen huvila on jotain niin upeaa, että sinne tekee mieli jäädä. Yksityiskohtana, joka sivuaa tämänkin kirjan teemaa, Munthen keittiön eteisessä on laatoissa luuranko, joka kantaa kahta viinikarahvia. Tämä oli Munthen tapa muistuttaa itseään siitä, että kannattaa nauttia ja juhlia nyt sillä kuolema on ennustamaton ja saattaa tulla milloin tahansa.
Jane mietti, miksi Loe kirjoitti tämän kirjan ja minusta se on miettimisen arvoinen kysymys. No ainakin itse myös mietin sitä. Voisiko syy olla jotenkin henkilökohtainen. Halu ymmärtää jonkun läheisen ratkaisua? En tiedä. Mutta jotenkin tämän epä-loemaisuus jäi minuakin häiritsemään. Miksi tämä kirja?
Teemulle ja Seijalle sanoisin, että kannattaa kyllä lukea Loelta joku muukin kirja jos haluaa saada kuvan hänen tyylistään. Tämä ei ollut onnistunein esimerkki siitä. Itse pidän Loesta erittäin paljon.
16. marraskuuta 2008 kello 23.11
On ehkä syytä tarkentaa käsitteitä. Terapeuttina voi toimia muutkin kuin psykiatrit, esim. sairaanhoitajat, papit, opettajat, työterveyslääkärit, tiedän jopa yhden juristin. Titteliä psykoterapeutti voi käyttää terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen valtuuttama, tähän toimeen saamansa koulutuksen dokumentoinut henkilö, joka voi siis olla pohjakoulutukseltaan melkein mitä tahansa. Keisarilla ei ole vaatteita yllään, ennen kuin hän on ne pannut päälleen.
Ja minullakin on syyni vähätellä näiden terapeuttien taitoja, jos kohta minulla on syyni myös kiittää heitä. Tämä on todellakin kokemuksellinen asia. Eikä se perustu siihen, onko tehnyt työtä psykiatrisessa sairaalassa. Koska hoitosuhde perustuu persoonallisuuksien kohtaamiseen, ei pitäisi sortua yleistyksiin. Kun kohtaan hoitajan, johon en luota, ei merkitse, etten voi löytää ketään luotettavaa ”sieluni hoitajaa”. (Yksi ”auttaja” on, jota karttaisin melkein kuin ruttoa, on iskä Mitro. Hän on liian lystikäs.)
Tänään tapasin tuttuni, joka on koulutukseltaan sairaanhoitaja, psykoterapeutti ja musiikkiterapeutti. Luottamukseni häneen ei perustu titteleihin, eikä siihen että meillä olisi hoitosuhde, vaan siihen, että hän on hieno hemmo. Soitamme samassa bändissä. Silloin tällöin lähdetään dokaamaan, ja aina on mukavaa.
16. marraskuuta 2008 kello 23.41
Kirjan ruotsinkielinen nimi on muuten Gör vad du vill. Ruotsissa on siis päädytty samaan sanomaan kuin minä (ks. eka postaukseni Loesta). Ja samaahan Kirsi ja Mermaidkin tavallaan sanovat, että loppujen lopuksi ongelmaisen itse on löydettävä syy elää. Tai jos eivät löydä, tekevät mitä tekevät.
Pakko tarkentaa vielä: en minä aktiivisesti itsemurhaa suunnitellut koskaan, toivoin että joku muu hoitaa minut pois päiviltä. Mutta tajuan kyllä, miksi ihmiset tekevät itsemurhia ajattelematta miltä jäljelle jäävistä tuntuu: jos on tarpeeksi paha olo, niin siitä tilanteesta haluaa pois keinolla millä hyvänsä. Jos siis samat ajatukset laukkaavat päässä aamusta iltaan, ja jos nukahtaminen vie 4 tuntia, jonka jälkeen herää 1-2 tunnin päästä samaan ajatuslaukkaan, niin ei sitä kestä montaa kuukautta.
Ja sitäkin lausuntoani korjaan vielä, että terapeutit olisivat täysin puutteellisia taidoiltaan etc. Ihmisiähän he tietysti ovat, ja varmaan on heillä omiakin ongelmia välillä kuten kaikilla. Mutta jotain koulutuspohjaahan heillä on olemassa ja olettaisin, taitoa lähestyä vaikeassa tilanteessa olevia ihmisiä. Mutta aina eivät persoonallisuudet osu asiakkaiden kanssa yksiin.
Ehkä Loe kirjoitti kirjan koska hän on ollut psykiatrisessa sairaalassa töissä ja siellä kuunnellut teinityttöin ja –poikain tarinointia ja näin on kerääntynyt sanottavaa itsemurhasta ja hän on sitten sen tällaisen absurdin tarinan muotoon pukenut. Kirja sopii teineille teiniangstiin ja kepeisiin itsemurhamietteisiin (ei vakava masennus). Ja vähän vanhemmillekin, jotka ovat selvinneet masennuksesta, tämä tarjoaa hyvät naurut kun tunnistaa omia masennuksenaikaisia ajatuskuvioitaan.
Voisin kuvitella, että Loe on luetuttanut kirjan ennen julkaisua myös naispuolisilla tutuillaan. Ja on kai mahdollista että tämä perustuu myös Loen omiin masennuskokemuksiin, jollei niitä ole käsitelty jo tyhjentävästi aiemmissa kirjoissa.
Ja mitä tulee minun mielipiteisiini seksistä, niin ne ovat varmaan 1800-luvulta. Olen usein itse niin päätellyt. Paitsi että kyllä ne ovat vuodelta 2008 – me ihmiset kun olemme erilaisia.
Antti Majander kysyi lokakuussa HS:ssä, että onko Riku Korhonen huora
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Rakkaus+raatelee+ja+l%C3%A4%C3%A4kitsee/HS20081025SI1KU02e9r
kun tämä kirjoitti, että eroottisia kokemuksia on noin paristasadasta naisesta siihen ikään (36v.) mennessä. Minun vastaukseni Majanderin kysymyksiin olisivat että kyllä (naiset voivat kirjoittaa) ja kyllä (Korhonen on huora). En paheksu tai järkyty ko. toiminnasta, minulle ei kuulu miten toiset elävät elämänsä, mutta oli kyseessä mies tai nainen, niin minusta se, että henkilöllä on noin monta eri partneria ollut, osoittaa, että ko. henkilö on aika löyhämoraalinen, hetkestä nautintoa hakeva, ei kykene tai halua tutustua ja sitoutua syvästi toisiin ihmisiin, on vaan jotenkin poukkoileva ja epäilyttävä hahmo, sanalla sanoen: epäluotettava. (Ja kyllä minä tiedän että kaikki ihmiset eivät halua mitään vakituisia ja pysyviä kuvioita.)
Minusta juuri useimmin miehet käyttäytyvät noin, mutta on minulla naispuolisia kavereitakin, jotka tuollaista harrastavat enkä minä sitä pahalla katso, ei se minulle kuulu. Minusta tuo, että Korhonen on tuon ylipäänsä kirjassa maininnut, on vähän keskenkasvuista ja kerskailevaa, tarkoitus on kai että muut miehet kadehtivat ja kunnioittavat? Tuhat naista elämän loppuun mennessä on kai se keskivertomiehen tavoite, jos olen oikein ymmärtänyt. Georges Simenon väitti muistelmissaan, että hänellä oli ollut intiimiä kanssakäymistä 20 000 naisen kanssa (siinä on kiirettä pitänyt, eikö Loen kirjassa juuri laskettu että 29 000 päivää on keskivertoelämän pituus). Että sikäli Korhonenhan on ihan uransa alussa vasta vajaalla 200:lla, lähinnä huolettaa että ehtiikö hän päästä lähellekään Simenonin lukuja tai edes tuhanteen naiseen kun aktiivisemmat teinivuodetkin ovat jo takana.
Ei auta alkoholi, ei. Ismo Alangon Kriisista kriisiin auttaa:
http://www.ismoalanko.com/julkaisut/ismo+alanko/kriisista+kriisiin
Sitä kun laulaa kotona Ismon kanssa, niin alkaa tuntua paremmalta. Siinä on hyvä runo nykyajasta.
Hanna Kaarina, minä tässä tosikko (ja tiukkapipo ja niuhokin) olen, katso vaikka mielipiteeni seksistä yllä. Ja silti tämä kirja nauratti minua. Olen samaa mieltä kuin Toni, että kirjailija on väritellyt jne. saadakseen hyvän tarinan aikaan. Ja ihmisen itsemääräämisoikeudesta tässä on selvästi kyse myös.
Niin ja miehet niitä itsemurhia edelleen eniten tekevät tilastojen mukaan. Eli sikäli Loe olisi voinut nuoresta miehestäkin tämän tarinan yhtä hyvin kirjoittaa. Mutta hän halusi päähenkilön tulevan raskaaksi ja muuta romanttista sälää.
Täytyy lukea se Supernaiivi (kirjoitetaan kahdella ii:llä suomeksi, tarkistin, sen sijaan kirjoitin väärin kandidaatin jossain postauksessa, mikä täten on korjattu.)
16. marraskuuta 2008 kello 23.59
Caprin maininta tuo aina mieleen muistot, niin nytkin. Ja aina vain ilon ja tyytyväisyyden viidestä saarella vietetystä viikosta. Ja kirjahyllyn tarkistuksen. Saareen jollain ilveellä liittyviä kirjoja. San Michele, totta kai. Curzio Malaparte: Iho. Malapartella on/oli saarella huvila, jossa on tehty osia elokuvasta: Ja Jumala loi naisen. Malapartehan toimi aikoinaan lehtimiehenä Suomessakin. Tällainenkin löytyi, Maarit Merja: Peukalokyydillä Caprille. Mauri Sariola alias Esko Laukko: Surmansyöksy Caprilla. Kirjailijan vapaudella; murha San Michelessä. Alberto Moravia: 1934: Jospa vielä joskus. Siis Caprille.
17. marraskuuta 2008 kello 1.55
Göteborgspostenin kriitikko Lisa Ahlqvistin mukaan Muleum on uudelleentulkinta August Strindbergin Neiti Julie -näytelmästä:
http://www.gp.se/gp/jsp/Crosslink.jsp?d=404&a=418667
Neiti Julie -näytelmästä:
http://sv.wikipedia.org/wiki/Fr%C3%B6ken_Julie
Tuli vähän tyhmä olo kun en tuota itse tajunnut. Päähenkilön nimi oli kuitenkin aika hyvä vinkki. Samoin puolalainen palveluspoika. Neiti Julie on nimittäin rikkaan kreivin tytär ja rakastuu Jean-nimiseen palvelijaan.
Näytelmän juoni on tällainen:
”Synopsis: Mukaansatempaava, tunnelmaltaan tiivis, yllätyksellisiä käänteitä sisältävä klassikkoteksti valta- ja suhdepelistä. Pelaajina ovat kartanon 25-vuotias neiti Julie, 30-vuotias palvelija Jean ja 35-vuotias keittäjä Kristin. Yhteiskunnallinen asema ja luokkaerot määräävät pelipaikat aluksi. Vallasta kisaillaan myös naisen ja miehen suhteessa. Isäntä, isä on poissa ja Julie-neiti hullaantuu ja sekoittaa Juhannusyön korttipakan. Kesäyön erotiikka tunkee myös talon keittiöön. Haaveita, toiveita… kuka manipuloi ja ketä?
Hienosti kirjoitettuun ja paljon esitettyyn tekstiin löytynee myös tämän päivän nuoren ihmisen näkökulmaa. Upeat roolit kaikille kolmelle.
(Taina Mäki-Iso: Nuortennäytelmäluettelo 1998, SHT)”
Kuvaus oli peräisin täältä:
http://www.naytelmat.fi/index.php?view=playListTransShow&id=2128
Tässä on vielä Svenska Dagbladetin arvio kirjasta, Dagens Nyheteristä en arviota löytänyt, SvD:n arvostelijan mielestä Loen kirja on taattua tavaraa mutta siinä on paljon tyhjää jauhantaa:
http://www.svd.se/kulturnoje/litteratur/artikel_1241059.svd
17. marraskuuta 2008 kello 6.18
Huumoria tosiaan vaaditaan, kun ihminen herää neljä tuntia ennen työpäivän alkua eikä saa enää unta. Ei saa vaikka tietää, että kahden tunnin nukkuminen ei tiedä mukavaa päivää.
Mutta onneksi on tämä virtuaalinen terapeutti, Lukupiiri.
Nimittäin huumorista. Ystäväni, yksinhuoltajanainen kaatoi takavuosina koko maailman päälleen, mikä luonnollisesti teki kipeää. Sen seurauksena tämä aivan normaalin vakaa ja välillä normaalin epävakaa ihminen päätyi sairaalaan lepäämään. Hän selvisi kaikesta viikonlopun sairaalalevolla, terapialla (arpa antoi hyvän lääkärin), lääkityksellä ja ennen kaikkea suurilla oivalluksilla elämäänsä koskien. Ennen kuin menin katsomaan häntä sairaalaan, lähetin tekstiviestin: Nyt kun olet virallisesti(kin) hullu, aion tulla paikalla todistamaan tapausta…
Viesti sai hänet nauramaan ensimmäisen kerran viikkoihin. Hän on säilyttänyt viestin ja siirtänyt sen aina uuden puhelimen muistiin.
Minua mietityttää vieläkin psykiatrisen lääkärikunnan kritisoiminen. En tiedä, onko kritiikki aiheellista, mutta oudon pinttyneitä ovat ihmisten käsitykset terapeuttisesta tasosta. Siihen vetoaminen, että ammattiauttajat ovat ihmisiä puutteineen, ei tyydytä minua. Tämä vetoomus jää laiskaksi lässyhumanismiksi. Eikö ammatti-ihmisiltä saa vaatia paneutumista ja osaamista? Miksi putkimieheltä ja timpurilta saa vaatia? Onko oikein, että sairastuneen ihmisen tulevaisuus alistetaan sattumalle ja onnelle ja tuurille?
Sopii ajatella, mistä nämä pinttyneen pilkalliset käsitykset ovat peräisin. Kokemuksesta luultavasti. Vertailupohjaksi otan sellaisen käsitteen kuin terveyskeskus. Kansan suussa sitä kutsutaan arvauskeskukseksi. Onko tällainen kollektiivinen nimitys pelkkää helppoa kritiikkiä vain onko sille loogiset perusteensa. Minulle vastaus on sekä että.
17. marraskuuta 2008 kello 8.01
Off topic, Hanna Kaarinalle piti sanomani, että pilaa niistä diktaattoreista pitääkin tehdä. Chaplinin Diktaattorin lienen joskus nähnyt, mutta en enää erityisemmin pidä Chaplinista, hänen komiikkansa on jotenkin liian osoittelevaa. Sen sijaan Mel Brooksin Hitler-pilailut komediaelokuvassa The Producers/Kevät koittaa Hitlerille (1968) ovat minusta vieläkin hauskoja. Elokuvassa näyttelijäseurue esittää musikaalia nimeltä Springtime for Hitler: A Gay Romp With Eva and Adolf at Berchtesgaden.
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Producers_(1968_film)
Ja Huovinenhan on kirjoittanut mm. Hitleristä ja Stalinista erinomaista satiiria.
17. marraskuuta 2008 kello 9.00
Olen oikeastaan sitä mieltä, että yhteiskunnan ei pitäisi järjestää terapeutteja kellekään. Meidän pitäisi muuttaa yhteiskunta erilaiseksi niin ettei mitään terapeutteja tarvittaisikaan, tässä nyt vaan oireita hoidellaan koko ajan terapoimalla kansaa, että jaksaisivat juosta arjen oravanpyörissään. Paremmassa yhteiskunnassa ei tarvittaisi nykyisen kaltaisia terapeuttiarmeijoita.
Ja mitä tulee Toni kysymykseesi niin tottakai ammatti-ihmisiltä periaatteessa pitää voida vaatia jotain taitoa ja osaamista omasta alueestaan, siis myös terapeuteilta (kuten eilisillan postauksessa jotain yritin sanoakin). Antti tuolla selvittikin että vähän kuka vaan voi toimia terapeuttina, ja se varmaan selittää ammattikunnan vaihtelevaa tasoa ainakin osittain. Mutta minusta koko länsimaailma on aika mätä. Arvomme ovat päin prinkkalaa. Ehkä meidän esimerkiksi pitäisi ottaa hieman oppia vaikka afrikkalaisten hitaammaasta elämänmenosta ja islamin vanhuuden kunnioittamisesta sen sijaan että palvomme niin tehokkuutta ja nuoruutta, ottaakseni nyt vain muutaman esimerkin.
17. marraskuuta 2008 kello 9.46
Ihan ensiksi: minusta tämän pitäisi olla Lukupiiri eikä henk.koht. ominaisuuksia kosketteleva piiri, vrt. edelliset märinät kommenteistani.
Toiseksi: minä ajattelen, mitä ajattelen, siihen lienee vielä lupa.
Kolmanneksi: lukupiiri tullee toimeen ilman kommenttejani, kuten koko yhteiskunta tulisi ilman epäpäteviä, epätoivoisia, itse terapiaa tarvitsevia ja kaipaavia terapeutteja.
Se on piste. Piste.
17. marraskuuta 2008 kello 11.14
Polgara, ei sinun henk. koht. ominaisuuksiasi ole kukaan arvioinut… En ainakaan minä. Kerroit että ”jaksat vihata” terapeutteja, ja vilpittömästi ihmettelen miksi, yhä vielä. Viha on niin voimakas tunne. Itse toit oman vahvan tunnetilasi esille, ei sitä kukaan keksinyt.
Minua kohtaan on täällä esitetty kaikenlaisia syytteitä… eläinfriikki, ihmisvihaaja, elämään pettynyt, teinimäinen jne. Koska tiedän että ne eivät ole totta eikä ko. henkilö (t) minua tunne, se on aivan sama vaikka luulisi satuolennoksi.
En kyllä usko että yhteiskunta tulisi toimeen ilman terapeutteja, KOULUTETTUJA psykologeja ja psykiatreja. Päinvastoin, heitä tarvitaan lisää. On ihmisen heitteillejättöä antaa vain respeti kouraan eikä terapiaa. Sinne on muuten yllättävän vaikea päästä… eivät kaikki saa Kelan lausuntoa, ja avohoitopotilaatkin vaeltavat kaduilla, muistaen ottaa lääkkeet joskus vaan ei aina. Se on kova kohtalo. Monilla lääkkeistä on myös vakavia sivuvaikutuksia. Terapiaa tarvitaan. Itse ainakin arvostan niitä jotka tähän hommaan ryhtyvät, koska se ei ole aivan helppo, ja monesti saa potilaan vihat niskaansa.
Mutta kuten sanottu, palatakseni asiaan, en ole lukenut itse kirjaa, ja tuskin luenkaan.
17. marraskuuta 2008 kello 12.06
Tämä Lukupiirissä ollut Loen Muleum ei ollut ensimmäiseksi Loe kokemukseksi hyvä. Kirja jätti valjun maun, kipeä aihe oli jotenkin hutaistu paperille kevyen ”tyttökirjamaisesti” enkä osannut suhtutua aiheen käsittelyyn mitenkään. Jotta en tuomitsisi kirjaa ja kirjailijaa aiheetta liian jyrkästi , lainasin kirjastosta toisen Loen, Doplerin (tämä siksi ettei ollut liian paksu vertailuluettavaksi). Onneksi lainasin, kirjailija ei ollut niin huono, kuin Muleumin perusteella tuntui ja osin hänen käsittelytapansa sai valaistusta.
Mutta … Muleumin ongelma taitaa olla, ettei Loe ole päässyt päähenkilönsä nahkoihin vaan katsanto on ulkokohtainen eikä minä ole todesti teini-ikäinen, epävarma, itsemurhasta haaveileva ja omaa paikkaansa maailmassa etsivä tyttö / nuori nainen. Elämä +/- kaksikymmpisenä on ilman perheenmenetystäkin vaikeaa saati sitten, kun potee syyllisyyttä omasta henkiinjäämisestään.
Muleum- kirja ei ollut minun mielestäni hyvä, vaikka paikoitellen siinä oli hyviä lauseita ja kohtauksia. Se ei kantanut eikä mielstäni tehnyt oikeutta vaikealle aiheelle.
17. marraskuuta 2008 kello 12.42
Putkimieheltä saa vaatia taitavaa työskentelyä putkien kanssa, varsinkin jos ne putket ovat minun ja psykoterapeutilta parantavaa terapiaa, jos pää on minun. Jos putket tai pää ovat joidenkin muiden, voi ajatella että ammattitaitoa / ammattitaidottomuutta on joka hommassa.
Itse varaan hammaslääkäriajan aamupäiväksi, silloin lääkärin aivot ovat virkeimmillään (myös minun kipupisteeni, mutta sen unohdan ).
Siltikin. Jos ei ole sinut oman epätäydellisyytensä kanssa, ei siedä muidenkaan virheitä (niitä vasta ei siedäkään). Maailman muuttaminen hitaammaksi ja sallivammaksi lähtee vain yhdestä paikasta: omasta itsestä. Ei yksin , vaan kaksin jne. (Istahdetaan letittämään tyttöjemme hiuksia rupatellen äidit keskenämme -dokumentti Afrikasta, sallitaan miehille autotallielämä ja kirja- ja kirjoituselämä kaikille)
Kuka se sanoikaan, että kun mieli on huonossa kunnossa, hoida ruumista ja kun ruumis on sairas, hoida mieltä.
17. marraskuuta 2008 kello 13.05
Asiaan liittyvä uutinen Hesarin nettisivulla:
Lääkäri voidaan asettaa vastuuseen potilaan itsemurhasta
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/L%C3%A4%C3%A4k%C3%A4ri+voidaan+vaatia+vastuuseen+potilaan+itsemurhasta/1135241165689
Jatkohoitoa on tarjottava.
17. marraskuuta 2008 kello 17.46
Tuovin tuoman linkin tiedot ovat kiinnostavat. En ole lukenut Muleumia, mutta halulla enimmät muut Loet. Strindbergin Neiti Julien olen myös lukenut.
Siltä varalta, ettei aivan kaikki ole lukeneet Strindbergin kirjaa, mainitsen, että teos on jo 120 vuotta vanha. Ja käsittääkseni sitä vieläkin esitetään runsaasti maailman näyttämöillä, Suomessakin. Ei ole Loe turhan kirjan pohjalta liikkeellä.
Jos Loen teos on modernisointi Strindbergin kirjasta, kuten em linkki vihjaa, miten teema silloin ei olisi kirjoittamisen väärti? Tai että kirja ei edes olisi lainaamisen arvoinen tai jos lainattaisiinkin, niin oitis lukematta palautettaisiin? Onko kyse ennakkoluuloista?
17. marraskuuta 2008 kello 18.29
kopsu, ei… Kuten luulen antaneeni ymmärtää omassa postauksessani, kyse oli siitä että läheiseni on yrittänyt kahdesti itsemurhaa, ei niin kovin kauan sitten. Loen itsemurharomaani ei kiinnosta minua tarpeeksi jotta kahlaisin kirjan läpi… Yleensäkin annan kirjalle mahdollisuuden parin sivun verran. Se onko se versio vaikka Raamatusta ei muuta mitään. Ennakkoluuloista ei ole kyse.
17. marraskuuta 2008 kello 18.31
Olen käyttänyt sanaa terapeutti synonyyminä koulutetulle psykiatrille tai psykologille.
p aitoaho. Psykiatrille mennään juuri sen vuoksi, ettei olla sinut itsensä kanssa. Tällöin on absurdia vaatia hyväksyntää huonosta hoidosta.
Kaiken kritiikin jälkeen myönnän kernaasti: päänhuoltoala on erittäin haasteellinen. Monessa tapauksessa siinä on jopa mahdotonta onnistua.
Liisamamma, Doppler on parasta Loeta. Supernaiivin ohella.
Tuovi, erittäin mielenkiintoinen tieto Strindbergistä ja Loesta.
17. marraskuuta 2008 kello 19.12
Sen verran Muleumissa näyttäisi olevan yhteistä Strindbergin kanssa, että on päähenkilönä rikas tyttö, Julie ja sitten työväenluokan edustaja, nykymaailmaan sopiva puolalainen laatoittaja ja heillä ilmeisesti jotain seksuaalista kanssakäymistä, mutta siihen yhtäläisyydet loppunevatkin. Vai miten lie? Tämä aspekti saattaisi silti saada minutkin lukemaan Muleumin. Fröken Julie on joka tapauksessa maailman parhaita näytelmiä, jossa on luokkasotaa, jota ei suinkaan voita kopea aatelistyttö ja miehen ja naisen välistä kiihkeää psykologista sodankäyntiä kuten Strindbergillä melkein aina.
17. marraskuuta 2008 kello 19.20
Kuten jo aikaisemmin mainitsin, takakannen teksti sai minut jättämään Muleumin hyllylle, se ei tuntunut olevan sitä tyypillistä Loea, jota on ihan hauska lukea välipalaksi, t.s. vaikutti turhan synkeältä ja ajattelin, tosiaan ennakkoluuloisesti, että osaakohan Loe käsitellä sellaista aihetta. Osaako vai ei? Näytätte olevan voittopuolisesti sitä mieltä, että osaa, kohtalaisen hyvin.
17. marraskuuta 2008 kello 20.34
Joutessani lueskelin, mitä netissä sanotaan Loesta, mm. että on myös kriitikko ja kääntäjä sekä elokuvakäsikirjoittaja Kööpenhaminan Den Danske Filmskolesta, tehnyt kässärin yhteen filmiin. Paras lukuelämys Anna Karenina, joskus nuoruusvuosilta, esikuvana Hamsun kuten toisella norjalaisella humoristilla Lars Saabye Christensenillä. Ja muistaakseni myös Dostojevski ja Tolstoi – Loella vain kaikki kääntyy absurdiin muotoon eikä mikään aihe ole tabu.
Pieni lukunäyte tarttui jostain mukaan alkukielellä. Julie on itsemurhamatkallaan tullut raskaaksi: ”Gravid! Moi? Satan. Som om jeg ikke hadde problemer nok. Da må jeg kanskje ta livet av dobbelt så mange.” Nauratti, ihan totta! Se oli jostain vanhasta Dagbladetista. Tämänpäiväisessä (Dagbladet.no) oli sikäläisiä kirjalistoja, ja siellä on Barack Obama juuri päässyt mukaan kahdella kirjalla yleisessä sarjassa: Å leve en droem ja Mot til å håpe, sijat 13 ja 14.
Lisäksi löytyi literature-map, ja lähimpänä olivat mm. Christensen ja Mikael Niemi, tietysti. Suomalaisista olivat mukana mm. Leena Lander, Arto Paasilinna ja Mika Waltari. Kukahan niitä karttoja tekee?
17. marraskuuta 2008 kello 21.15
On minullakin näitä suicidiomaisia, eikä vain yrittäneitä. Ei ole tullut mieleen, se vähentäisi kiinnostustani asiaan, pikemminkin päinvastoin. Onhan meillä kansanakin surullisen korkea asema maailman im-tilastoissa, etenkin miesten osalta.
Minusta Härkösen raportti siskostaan oli kiinnostava, vaikkei kritiikki tainnut helliä. Ja vähän taisi arvostajia olla tänne kirjoittajissakin? Sensijaan Hornbyn – jonka kirjoista yleensä tykkään – suicidikirja oli osin epäaidon ja epäuskottavan tuntuinen, jonka vuoksi jäi kesken, ei kuit. aiheensa vuoksi.
Kirjoitin viimeksi vain Tuovin linkin tietojen perusteella. Siinä oli minulle outoja ruotsinsanoja, joten voi olla etten kaikkea (oikein)ymmärtänyt. Eija varmaan tietää paremmin?
Moderneistä jäljitelmistä tuli mieleen Fordin uutuus, jota olen lueskellut. Siinä minäkertoja suhmuroi, hortoilee ja hoitaa suhteitaan ja töitään tavalla, joka etsimättä toi mieleen Joycen Odysseuksen päähenkilön. Ero on siinä,että Ford enimmäkseen kertoilee selkokielisesti, kun taas tuossa toisess minulla on ollut vaikeuksia ymmärtää.
17. marraskuuta 2008 kello 22.08
Vielä yksi kommentti, sitten koetan pidättäytyä työntämästä nenääni joka väliin, – vaikka se on vaikeata. Jukka Kemppisellä oli nimittäin blogissaan 15.11. tilastoa itsemurhista, ja Suomi oli niissä tiiviisti itäisen Euroopan mukana samassa värikartassa ja muutenkin 10. sijalla maailmassa. 14.11. oli lisää listamaniaa (mikähän siinä on että listat ovat niin kiehtovia?), nimittäin Kemppisen omat suosikkifilmit, ainakin 50,järjestyksessä. Ja Panu Rajala kehui blogissaan Kirsiä, piti pirteänä puheenjohtajana Vaasan Littfestissä.
17. marraskuuta 2008 kello 22.09
Toni, psykoterapeutin ( sen ammattitaitoisen, yleensä oman psykoanalyysinsä läpikäyneen ) on siedettävä oma epätäydellisyytensä, tunnettava omat heikot kohtansa voidakseen kohdata potilaansa (äääh, asiakkaansa) niin ettei oma patologia vie vinoon tai estä koko terapiaa.
Ja sitten on ne kemiat kuten kaikissa ihmissuhteissa.
Mutta, kuten yleensäkin elämässä: huono tulee itsestään, hyvän puolesta on aina taisteltava.
18. marraskuuta 2008 kello 0.51
Eija G, saat mielihyvin laittaa nenäsi mihin ikinä haluat. Turhaan pelkäät, että me paiskaamme oven kiinni ja nenäsi jää oven väliin.
Vinkkisi ohjaamana kävin Panu Rajalan päiväkirjaa selailemassa. Hienosti ja vaivihkaa Panu näytteli rooliaan teatteriesityksessä Ei Palkinnotta Jääminen Tunnu Missään. Esityksen dramaattisimpiin kohtauksiin lukisin sen, jossa päähenkilö oli huolissaan tukijoidensa jaksamisesta tapahtumassa, joka ei ollut vääryys vaikka olikin.
Ilolla panin merkille, miten Panun mielestä Ilkka Kanervan ero oli turha. Näin nämä vanhat kukkahattuiset jäärät pitävät toistensa puolta viimeisen korahdukseen. Se, että ministeri (lehtitietojen mukaan) valehtelee, pettää ja lupailee valtion rahoja naismaailmassa, ei tietenkään ole millään muotoa tuomittavaa. Sen sijaan vallan paksuissa ovissa kuuluva pieni hentoinen naisten koputtelu tuntuu olevan pelottavaa.
Sedät jaksaa heilua. Sedät pitävät myös päiväkirjoja. Mutta miksi?
No, puhelinlangat laulaa ja katson sineen taivaan.
18. marraskuuta 2008 kello 8.22
Argghh. ”Pirteä” kuulostaa pahalta : )
18. marraskuuta 2008 kello 8.29
Kopsu, Fordin uutuus jäi minulta hyllylle siksi, että oli niin paksu (jaksaako sen kantaakaan?), mutta pitää palata asiaan, jos pidit sitä hyvänä. Ja toni, hienosti kuvasit Rajalan reagoinnin. Juuri noin! Ja sapetti ne äijien puolustuspuheet, Merenkin.
Apua, taas minä olen täällä, mutta kun toni antoi luvan!
18. marraskuuta 2008 kello 13.10
Mermaid, hauskaa, että joku muukin on löytänyt ja lukenut Theorinin.
Itse sain vinkin tästä kirjasta jostain muusta blogista.
Uus´maalainen, sinä onnellinen! Viisi viikkoa Caprilla! Täytyypä etsiä nuo mainitsemasi kirjat. Tuota Sariolaa minulla ei olekaan, ehkä saisin sen omakseni jostain divarista. BB:n leffan olen kyllä joskus kauan sitten nähnyt. Sehän tuli muuten taannoinn televisiostakin ja minulla sattuu olevan tallennekin jäljellä. Nyt se pitää siis katsoa myös Capri-silmin.
Kirsi, tuo oli hyvä huomio sieltä Munthen keittiöstä. Ja kyllä, kyllä Panu Rajala kirjoitti niin. Adjektiivin olisi voinut kirjailijana valita vielä osuvammin. Panu Rajala on nyt onnellinen mies, kun hänellä Apu-lehden mukaan on ikioma PR-nainen. Siis vaimo Marja Norha on sanojensa mukaan täysipäiväinen Panu Rajala-vaimo.
Ja vielä Polgaralle sanoisin, että häntä pystyyn! Kyllä täällä kaiketi on lupa sanoa omat ajatuksensa julki! (??? Vai?) Käväisin Kirjalaarissasi.
Miten ihmeessä ehdit lukea niin paljon ja monipuolisesti. Tuon Babekinkin? Pidin arviointitavastasi kissamerkeillä!
Ja vielä yksi asia. Oletteko huomanneet, miten oivallisia sanontoja, sananlaskuja, Pirkko Aitoaho käyttää kommenteissaan. Kiitos. Niissä on paljon elämänviisautta.
18. marraskuuta 2008 kello 15.21
Mermaid, kun kirjoitin kommenttini terapeuttien tarpeettomuudesta, ajattelin lähinnä työuupumuksesta ja siihen liittyvästä masennuksesta kärsiviä. Mutta ”oikeat” hullut tarvinnevat terapeuttinsa.
Minua vaan jollain kummalla tavalla ärsyttää Suomen amerikkalaistuminen tässä terapeuttiasiassa, jokaisenko pitäisi käydä psykoanalyysi läpi että olisi sinut itsensä kanssa ja pätevöitynyt suorittamaan elämänsä… Tv-sarjoissakin on nykyään kiintiöhomojen lisäksi kiintiöterapeutteja.
18. marraskuuta 2008 kello 15.33
Eija G, Tässä juuri näkee ettei koskaan pitäisi lukea takakannen tekstiä ennen kuin alkaa lukea kirjaa, siinä paljastetaan juonesta liikaa. Luin sen itse vasta kirjan luettuani. Kirsin esittelyn kirjasta luin ehkä jossain vaiheessa, mutta kun aloin lukemaan kirjaa, en muistanut siitäkään enää mitään. Takakansihan paljastaa että itsemurhaa yritetään eikä onnistu. Kirjaa lukiessani en tiennyt kuitenkaan miten tarina kehittyy, joten kaikki tapahtumat olivat yllätyksellisiä. Kustantajien pitäisi hieman miettiä mitä sinne takakansiin laittavat, juonesta vain vähän, kiitos.
Minulla on monta kertaa jäänyt kirja lukematta tai elokuva katsomatta jos lehti- tms. arvostelijat ovat kertoneet juonesta liikaa.
Oliko laittamasi esimerkki -jonka suomeksi muistan kirjasta yhtä hauskana- bokmålia vai nynorskia? Loeahan voisi kokeilla alkukielelläkin, mahdollisesti. Kirjoittavatko norjalaiset romaaninsa aina jommalla kummalla variantilla vai vaihteleeko kirjailijasta toiseen?
18. marraskuuta 2008 kello 16.52
Tuovi, olen monessa asiassa kanssasi samaa mieltä. Panoksesi on mielestäni näissä mielenterveyskeskusteluissa erittäin jalat maassa pysyvää ja realistista. Asiaa on tullut monelta muultakin, mielestäni.
Tuolla kun puhuttiin Amerikkalaisesta elegiasta, niin uskaltaisinko nyt ehkä sanoa, että minua ärsytti siinä kirjassa juuri tuo eräänlainen koulukuntakysymys. Kirjassa hehkutettiin nimittäin psykoanalyysia ja kirjan lopussa Kiitoksissa vielä painotettiin Hustvedtin ”pätevyyttä” näissä asioissa. Tähänköhän tyyliin se on näissä amerikkalaisissa sarjoissakin.
Em. kirjasta tuli lisäksi mieleeni DeSoton kirja Marilyn Monroesta ja tähden iänikuisista analyyseista ja mielettömän lääkemäärän (tappavan?) määränneistä tohtoreista. Eli A. elegia oli jollain lailla suoraan 50-luvulta. Valitettavasti.
Asiallista tietoa tämän päivän terapia- ja muista hoitomahdollisuuksista
saa esim. Tiina Tikkasen kirjasta Psykoterapiaopas (Monta tietä itsetuntemukseen ja iloon). Laadukas masennuskirja on myös Christina Gustavsonin Masennus.
Tällä vuodatuksellani en suinkaan halua kiistää Sigmund Freudin ansioita. Mutta: myös eteenpäin on menty huimasti.
Jos asia kiinnostaa, kannattaa myös lukea Pirkko Lahden Mielenterveyden menu. .
Vielä lisäisin, että kyllä kannattaa etsiä laillistettuja, nimikesuojattuja terapeutteja, jos sille tielle lähtee.
Edelleen: Iloista mielenterveysviikkoa! Katsotaan huominenkin päivä.
18. marraskuuta 2008 kello 17.05
Yksi korjaus:
Tarkoitan Donald Spoton kirjoittamaa kirjaa Marilyn Monroe.
En sentään autonmerkkiä!
18. marraskuuta 2008 kello 17.51
Kuoleman fiktio ympäröi meidät kaikkialta, ja silti kuolema on meille kaukaisempi asia kuin koskaan. Kuolema on aina jossakin muualla, kehitysmaissa, sairaalan vuodeosastossa, jossakin vanhuudessa, joka ei tunnetusti nykyihmiselle koskaan koita. Siksi extreme-urheilukin on niin hienoa: eihän siinä voi kuolla (vai voiko?).
Pari vuotta sitten ilmestyi tutkimus, jonka mukaan itsemurhaa yrittäneet tai suunnitelleet nuoret uskoivat kuoleman olevan väliaikainen tila, josta he saattoivat tulla takaisin. He saattoivat ikään kuin katsella omia hautajaisiaan sardonisin miettein: siitäpäs saitte – ja sitten palata takaisin kuin tuhlaajapojat, iloisiin juhliin, ilonkyyneleihin, tervetulotoivotuksiin.
Kuolemalla fiktittely alkaa oikeasti tympiä minua.
18. marraskuuta 2008 kello 17.55
En minä mikään norjan kielen ekspertti ole, joskus kymmeniä vuosia sitten suoritin 40 tunnin kurssin kielioppia, mutta olen kyllä lukenut jonkin verran kirjoja, kun norjalaiset vieraat ovat niitä tuoneet ja muutenkin. Lehtiä tietysti netistä myös. Kyllä se ihan hyvin käy, varsinkin jos tuntee jonkun sata sanaa jotka eroavat ruotsista, loput arvaa asiayhteydestä ja oppii lisää. Ruotsalaiset ovat vain niin laiskoja, että käännättävät kaiken. Nynorskiksi julkaistaan noin viidesosa kaikesta, lähinnä rannikkoalueilla ja pohjoisessa. Tarjei Vesaas on yksi esimerkki heistä. Joku teatteri esittää myös nynorskiksi ja oppilasparat joutuvat kirjoittamaan ylioppilasaineen molemmilla tavoilla. Oli onni, että meillä päästiin aikoinaan sopuun ja saatiin yksi kirjakieli!
Loe pääkaupunkilaisena käyttää kyllä bokmålia, joka on lähempänä tanskaa. Eroja on taivutuksessa ja oikeinkirjoituksessa, sanastossa tietysti myös voi olla eroa. Olen minä ne erot melkein unohtanut, mutta se oudomman näköinen on nynorskia. Kysyin kerran eräältä nuorelta opettajalta, kummalla kielellä hän opettaa. ”En kummallakaan vaan oman kotipaikkani kielellä!” Mikähän kielellinen anarkia siellä oikein vallitseekaan! Jotkut murteet ovat (ainakin minulle) vaikeita ymmärtää puheessa. Kävimme kerran eräässä pikku tehtaassa Trondheimissa. Oli tultu vuorten yli Ruotsista, tihkutti ja oli vain pari lämpöastetta, vaikka oli kesä. Isäntä sanoi jotain, jonka tajusin viittaukseksi huonoon säähän ja sanoin: ”Ja, det är det!”, oikein painokkaasti. Mutta sitten hän jatkoi, että kyllä kai täällä silti jossain voi istua, jolloin tajusin, että hän valitti paikan sotkuisuutta… Päätin pitää suuni kiinni jatkossa…, varsinkin, kun olin siellä mukana vain muuten, en työasioissa.
19. marraskuuta 2008 kello 4.36
Hei AL,
En voi olla kommentoimatta, että ovatkohan tutkijat nyt esittäneet asiansa oikein nuorille tai tulkinneet vastaukset oikein? Lapsethan ajattelevat usein tuontapaisesti – ”Kyllä te sitten itkette minun perääni kun olen kuollut. Mutta hähhää minuapa ei silloin enää olekaan.” Absurdia, uhmakasta lapsen ajattelua eikä itsemurhan suunnittelua. Jos tutkijoilla on vähän turhan yliampuvia johtopäätöksiä päässyt syntymään nuorten puheista?
Ja: minusta on taas viime vuosina tuntunut siltä, että kuolema on tullut lähemmäksi. Maailmassa. Mediassa. Ja omassa elämässä. Jotkut meistä ovat työnsä puolesta kuoleman kanssa olleet joskus, tai ovat edelleen, tekemisissä. Kuolleita on nähty, ruumiita pesty hautakuntoon. Omia sukulaisia on nähty kuolleina, silitetty kylmenneitä poskia jäähyväisiksi, hautajaisia monia vietetty. Minulle on kuolemasta tullut yhä luonnollisempi asia vuosien myötä. Ei pelota erityisemmin. Enää. Kauheampaa olisi jos pitäisi elää ikuisesti.
Ja mitä mediaan tulee, niin Teemalla tuli pari vuotta sitten dokumenttia kuolevista ihmisistä. Ja Suomessakin on tekeillä joku vastaava. Yleltä tuli myös alkusyksyllä dokumentti alzheimer-potilaasta, jossa seurattiin miestä yli 10 vuotta, kuolemaan asti, hänen loppuaikansa myös näytettiin. Kuolema näyttäytyi noissa minulle ainakin ihan luonnollisena ja rauhallisena tapahtumana, vanhan ihmisen kuolema siis. En pitänyt tirkistelynä.
Samoin nämä fiktiiviset kuolemat, itsemurhatkin, ne ovat osa elämää kuitenkin. Minusta niistä ja muista kuolemista voi hyvin kirjoittaa. Mikä siinä niin tympii? Pelkäätkö kuolemaa?
19. marraskuuta 2008 kello 15.32
Eija G, Kiitos norjatiedoista. Voisin hyvinkin kokeilla lukea Naiv. Superin alkukielellä.
Jane, mulla sattui oleen kotona mainitsemasi Alas on pitkä matka alkukielisenä versiona A long way down (piti vaan etsiä joku aika); luin n. 3 sivua. Sen perusteella pidän Loen kirjaa samantapaisesta aiheesta parempana. Loella on iskevämpi ja lyhyempi tyyli, on hauskempi. Lähinnä juutuin Maureen-nimisen henkilön höpinöihin tuossa Hornbyn kirjassa, Martinin puhetta paremmin ehkä jaksaisi. Hornby tarkoituksella tyylitellyt naisen ja miehen puheet erilaisiksi, sitähän ne onkin, naiset jaarittelee (kuten minä tässä). Mutta joskus myöhemmin varmaan luen tämänkin kirjan. Pidin Hornbyn Fever Pitchistä ja High Fidelitystä, 31 songs jäi kesken, About the boy olen ehkä myös lukenut, en muista tiedänkö juonen elokuvan traileristä vai olenko oikeasti kirjan lukenut. Se ei enää iskenyt yhtä hyvin kuin nuo 2 ensimmäistä Hornbyä.
19. marraskuuta 2008 kello 17.27
Tuovi, kyllä. Pelkään kuolemaa kuollakseni – olen kahden pienen lapsen vanhempi ja leski. En halua kuolla. En halua lasteni kuolevan. En halua kenenkään kuolevan lähelläni pitkään aikaan.
En ole tottunut ajatukseen omasta kuolemastani, enkä varmaan totukaan. Mieluusti eläisin kuin Highlander, sukeltaisin aikamerien aaltojen läpi ja loisin nahkani kuin käärme.
Kuolemasta voidaan puhua monella tavalla, tasolla. Kun avaan television, siellä makaa aina puuteroitu tekoruumis preparoitavana CSI:n, sairaalasarjan tai vastaavan rekvisiittana. Kehnoja ammutaan seulaksi, ukkelipalaset lentelevät pleikkariruuduissa ja jyrkänteen reunalle tarttuneen sormille tallotaan tsiljoonannen kerran. Väsätään tositeeveesarjoja, joissa hypitään kerrostalojen katoilla ja ajetaan potkukelkalla pätsiin.
Voihan tälle kaikelle nauraa ja siitä nauttia, niinpä niin, mutta itselläni alkaa hivenen jo mitta täyttyä. Mieluummin vaikka sitten eläviä nakuja kuin kuolleita.
Fiktiossa kuolemalla pitää olla rooli, joskus pääroolikin, mutta perusteltu, ei itsetarkoitus.
19. marraskuuta 2008 kello 18.29
Vähän on sellainen olo, että keski-ikäistynyt ja keskiluokkaistunut perheenisä Loe on menettänyt touchinsa. L ja Supernaiivi ovat mahtavia kirjoja, samoin Kurt-lastenkirjat. Muleum oli ihan kiva. Siinä oli muutama koskettava lause ja pari kohtaa, jotka saivat minut hymyilemään (Julien romaanin otsikot). Anyway, ihan lukemisen arvoinen teos Muleum on, ei ehkä ostamisen arvoinen.
19. marraskuuta 2008 kello 20.53
Tuovi, siinä sen näkee, että makuja on monia : ) Tosin en ehkä itse uskaltaisi kolmen sivun perusteella vielä vetää johtopäätöksiä.
Itse pidän Loen muista (lukemistani) kirjoista kirjoista enemmän kuin Hornbystä (jonka kirjoista ”Poika” on mielestäni paras), mutta tämä ei sytyttänyt. Antina oli -kuten Jamolla- muutama hörädys, hyvä tietysti sekin, kaikki kirjat eivät pysty edes siihen. Muuten aukiselittely oli tylsää.
19. marraskuuta 2008 kello 21.10
Jamo, minulle tuli kieltämättä sama olo. Ensin piti wikipediasta tarkistaa, onko kirjailija saanut lapsia…
AL ymmärrän ajatuksesi. Läheisen kuolema on juuri tuollainen hetki, josta Loe puhuu: “He luulevat olevansa kuolemattomia. Tuntuu melkein uskomattomalta ajatella, että olin vielä vajaa vuosi sitten ihan samanlainen kuin he.” Lapsen vanhemmuus on samankaltainen. Itse uskon, että me kaikki pelkäämme kuolemaa. Se, joka väittää muuta valehtelee. Mutta eikö juuri se puolla sitä, että kirjallisuudessa kuolemaa käsitellään? Toki voimme itse valita minkä tyyppistä kirjallisuutta luemme.
19. marraskuuta 2008 kello 21.41
Sainpa minäkin Muleumini luettua. Olen samaa mieltä kuin AL, että kuolemalla fiktittely alkoi tympiä minua kirjaa lukiessani. Mietin, mitä on sellainen huumori, joka ei naurata.
Jotkut täällä kritisoivat kirjan loppua, mutta minusta kirja parani loppua kohti. Ehkä olen liian perinteinen.
Tämä oli minulla ensimmäinen Loe. Vaikka en ihan kovasti pitänytkään, niin kiinnostus hänen muita kirjojaan kohtaan heräsi teidän kommenttienne perusteella.
20. marraskuuta 2008 kello 15.29
AL, ihan turha kuolemaa pelätä, tosin minun sanomisillani tietysti mitään vaikutusta ole. Ilmeisesti lasten saanti (ja läheisten kuolemat, itselläni ensimmäinen) on monilla ihmisillä se hetki kun tajuaa elämän rajallisuuden. Helpottanee kun lapset kasvavat isoiksi ja pitävät itse huolen itsestään. Ja en valehtele, Kirsi, kun sanon etten pelkää kuolemaa. Aikoinaan kyllä pelkäsin (että minulle tapahtuu jotain, ja miten lapseni sitten selviävät, siksi lopetin sen lentämisenkin kun tiedän liikaa lento-onnettomuuksista, olen valitettavasti lukenut läpi kaikki Internetin lento-onnettomuussaitit, tieto lisää tuskaa todellakin) ja voi olla että vielä joskus alan pelätä uudestaan, mutta enemmän minua pelottaa hammaslääkäri kuin kuolema. Voisikohan pelkäämättömyyteni johtua siitä vuosien takaisesta masennuksestani, tiedä häntä, ainakin sen jälkeen on elämänilo ollut voimakkaampi kuin aiemmin. Tänäänkin on niin hieno päivä, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja Händelin Largo (Ombra mai fu) soi kuulokkeista korviini tässä lopetellessani työpäivääni. Jotenkin ajattelen nykyään tällaisin latteuksin kuin että elämä on hieno lahja, ja että ilman kuolemaa elämällä ei olisi merkitystä. Ja resoneeraan että kun on minä, ei ole kuolemaa, kun on kuolema, ei ole minua (jostain olen lukenut joskus, olisiko joku filosofi kirjoitellut). Olen nähnyt kuoleman monta kertaa suurena vapauttajana kun sairas ihminen on päässyt kivuistaan, se vaikuttaa myös käsityksiini. Ja tietenkin kaikki muut elämänkokemukseni, kuolemat joita lähipiirissä on ollut, mm. vauva kuoli päivää synnytyksen jälkeen, teini sammui hankeen ja kuoli, keski-ikäinen alkoholisti kuoli sydämen laajentumaan, nuori mies teki itsemurhan, keski-ikäinen nainen teki itsemurhan, suvun vanhuksia ja keski-ikäistöä kuollut sairauksiin ja sydänkohtauksiin ja yllätys yllätys -vanhuuteenkin. Tämä nyt ei ole mikään terapiapalsta sinänsä (tai tavallaan varmaan onkin usein), joten jätän enimmät analyysit tähän.
Mutta mitä tulee kuolemalla fiktittelyyn niin se taitaa olla makuasia. Ja elämäntilanneasia. Tosin kyllä minullakin jossain vaiheessa esim. Ozia alkoi rasittaa se jatkuva tappaminen, mutta kun se nyt oli fiktiota (jota tuntemani mies kuvasi sanomalla ohjelmaa miesten kauniiksi ja rohkeiksi, mikä oli minusta erittäin hupaisaa), niin suhtauduin siihen sitten vain tarinana kun taas viitsin sitä joskus katsoa. Mutta palatakseni Loen kirjaan, niin minulle tämä oli hieno lukukokemus juuri omien elämänkokemusteni vuoksi. Ja tästä kirjasta tuli minulle erittäin hilpeä ja iloinen olo. Kiitos Kirsille tästä lukukokemuksesta ja että ylipäätään tuli tutustuttua Loeen. Ja p aitoaholle on pitänyt sanomani monta kertaa, että kommenttisi olivat osuvia, järkeviä. Ja kaikille muillekin kiitos kommenteistanne, olen mielenkiinnolla lukenut näitä ja listoittanut uusia kirjoja lukulistoihinkin, Theorinia ja Riivaajia jne.
20. marraskuuta 2008 kello 20.50
Tuovi, olipa hyvä että sanoit p aitoaholle sen mitä sanoit. Se tarvitsi just nyt just tuota.
Kun on ollut melkein kuollut (psyykkisesti tai fyysisesti), pelkää enää kuolemista , ei kuolemaa. Tämä on empiirisen tutkimukseni tulos lähipiirissäni .
Itse en halua lukea kauhua, leffoina katson ainoastaan kesyjä dekkareita. Ehkä juuri siksi, että en pelkää kuolemaa (kuolemista kyllä).
Muuten, kuinka paljon tekstiä kirjoissa menee sivu suun ainoastaan vain sen takia, että se (teksti/kirja) pitäisi k.o. henkilön lukea ihan toisessa elämäntilanteessa, eri ikäisenä jne.
20. marraskuuta 2008 kello 22.30
elintärkeä sana jäi pois: enää. en enää pelkää kuolemaa.
24. marraskuuta 2008 kello 10.32
Muleum tuli luettua jo ennen kuin keskustelu täällä alkoi. Kommentit luettuani minulla on hyvin vähän lisättävää jo kirjoitettuun. Olen Loen aikaisemmista kovasti pitänyt (erityisesti Supernaiivi ja Doppler) mutta jo Rakkaudessa ja Anarkiassa nähty Gone with the Woman oli osoitus siitä, että Loen tyyli ei aina toimi. En tiedä oliko kyse aihepiirin sopimattomuudesta vai mahdollisesti siitä, etten oikein osannut mitenkään suhtautua Julieen. Aikaisemmissakaan romaaneissa henkilöhahmot kokonaisuutena ovat vaikeita samaistumisen kohteita mutta silti kaikessa absurdiudesssaan naurattavat. Tämä ei naurattanut.
Vaikka täällä moni asiasta on varmasti eri mieltä, minulle jäi kirjan luettuani vähän samanlainen olo kuin Petri Tammisen Mitä onni on – kirjan jälkeen. Erittäin sujuvaa tekstiä ja kourallinen mainioita oivalluksia. Oiva kirja raskaan klassikon tai vaikkapa rakenteeltaan vaikean nykykirjan jälkeen luettavaksi mutta ei yksinään mitään erityisen vaikuttavaa tai mieleenpainuvaa.
Musiikilliset viittaukset Antonyyn koin alussa virkistävinä mutta tämä viittaus ainakin itselleni tärkeään artistiin ei erityisesti syventänyt päähenkilöä. Ehkä se syvensi hitusen puolalaismiestä vaikka tämänkin kuvaus jäi kyllä ikävän pinnalliseksi.
Mutta vaikkapa tämä kirja olikin itselleni pettymys, suosittelen kyllä kaveripiirilleni edelleen mieluusti muita Loen kirjoja. Absurdi huumori ja räävitön tyyli vain toimivat ehkä paremmin silloin kun puhutaan typeristä miesten päähänpistoista ja kuvataan miehenä olemisen vaikeutta. Oli pakko tämän jälkeen vilkaista Doppleria uudelleen ja kyllä se edelleen naurattaa.
Hyvä valinta kuitenkin kuukauden kirjaksi. Ei kaikesta tarvitse aina pitää.
25. marraskuuta 2008 kello 0.15
Tämä oli jotenkin liian helppo tarina. En tunne ”kirjallisuusmaailmaa” mutta jotenkin tuntuu, että ensikirjailijalta tätä ei välttämättä olisi edes julkaistu. Muleum voisi olla jonkun vähän tavanomaista älykkäämmän 12-vuotiaan kirjoittama.
25. marraskuuta 2008 kello 8.06
Mika, totta: Loen kirjoista tämä oli vähiten huvittava. Loemaista nykynormien vastaista kapinointia kirjassa oli vähän. Vain raskaana olevan Julien tupakointi ja juominen oli tavallista Loeta.
Parjaamani iltapäivälehdet antoivat viime viikolla kasvot itsemurhalle. Oli erittäin surullista nähdä lehtien kansissa nuori päivänsä lopettanut tyttö sekä hänen isänsä tuska. Hetkeksi meni maku Loen kirjaan. Kuin tosielämä olisi hyökännyt puun takaa. Ehkä tästä huolimatta itsemurhaa voi käsitellä huvittavasti. Nimittäin nimimerkki Julie kirjoitti yläpuolella:
”Mun perheessä on tapahtunut itsemurha tänä vuonna. Vaikkei Muleum ole Loen paras, tuntui IHANALTA, että joku kirjoittaa hauskasti aiheesta. Monet mustista ajatuksista tuntui tutulta, mutta tuntui hyvältä nauraa itselleen”.
25. marraskuuta 2008 kello 8.20
Mika, Hassua kun vertasit Muleumia Tammisen kirjaan. Yritän Tammista juuri lukea, olen puolivälissä, ja olen ihan kyllästynyt. En näe koko kirjassa mitään pointtia -miksi tämä on kirjoitettu? Onko kustantaja vaatinut uutta kirjaa ja jotain on pitänyt väsätä? Tämä on ensimmäinen Tammisen kirja mitä olen yrittänyt ja taitaa jäädä viimeiseksi. Muutaman kerran olen ajatellut että oli aavistuksen hauska kohta, mutta siinäpä se. Loen luin yhdellä istumalla, aihe oli kiinnostava, mutta Tammisessa ei kiinnosta mikään. Kirja on tylsä. Vahvistaa minun ennakkoluulojani miehistä ja niiden olioiden sielunelämästä tai siis lähinnä sen puutteesta. Enkä kestä tälläistä pätkittelevää tyyliä kirjoittaa, se on rasittavaa. Mutta Muleumista siis pidin, kovastikin, kuten tuli jo edellä kerrottua.
25. marraskuuta 2008 kello 8.52
Minäkin ostin, varmaan alitajuisena vastalauseena täällä velloneille lööppi-ja iltalehtien vastaisille puheille, molemmat iltapäivälehdet pitkästä aikaa ja kiinnitin myös huomiota tuohon itsemurha-artikkeliin (no tottakai huomasin kun oli kannessakin ja lööpeissäkin!). Mutta Loen kirjaa enemmän pohdin näitä viime aikoina täälläkin kovasti velloneita ympäristökeskusteluja. Uskon että yksi syy nuorten toivottomuuteen voivat hyvinkin olla nämä jatkuvat maailma on tuhoutumassa -uhkakuvat. Koulussakin kielten kirjat ovat täynnä ympäristöongelmia på svenska ja in English. Omana kouluaikanani jauhettiin öljyn loppumisesta ja öljykriisistä riittämiin, samoin pääsin tutustumaan alkuvaiheen kasvihuoneilmiökeskusteluun kielten kirjoissa. Öljy ei ole vieläkään loppunut kaikista uhkakuvista huolimatta eli taisi olla turhaa pelottelua. Lasten ja nuorten niskaan ei pitäisi liiaksi kaataa näitä ympäristöongelmia ja kaikkia maailman katastrofeja. Maailmantilanteen toivottomuus yhdistettynä nykyisen kaltaiseen kilpailu- ja kiireyhteiskuntaan sekä mahdolliset ihmissuhdeongelmat eivät ole hyväksi. Lapsia pitäisi ylipäätään varjella enemmän kaiken maailman uutisilta ja maailman pahuudelta, vähän myöhemminkin noihin asioihin voisi perehtyä.
Ai Julien tupakointi ja alkoholinkäyttö raskaana oli tyypillistä Loea? Heh, itsekin poltin tupakkaa ja jonkin verran alkoholia käytin kun pohdin teenkö abortin vai en, ja on muitakin naisia nähty samoissa puuhissa alkuraskauden aikana. Kapinaa se kai meiltä on ja on Loe tuon ehkä tiennytkin, jos naisia yhtään tuntee. Minä joka tapauksessa oletin tuon olevan peräisin Loen naistuntemuksesta, empiriisestä tutkimuksesta aiheesta nainen ja sen olion käyttäytymistavat. Oli miten oli, ihan kelpo kirja.
25. marraskuuta 2008 kello 14.20
Tuovi, olen samaa mieltä. Lapsille ja nuorille kaadetaan ahdistusta niskaan aivan riittämiin. Toisaalta heille pitää kertoa, että ilmastomuutos on useimpien tutkijoiden mielestä tosiasia. Myös se pitää kertoa, että joidenkin tutkijoiden mukaan syynä on maapallon olemukseen luontaisesti kuuluva heilahtelu.
Tupakoivilla raskaana olevilla naisilla on kova kohtalo lopettaa äkkinäisesti hieno harrastus. Hyvin monet eivät pysty kokonaan lopettamaan, vaan polttavat muutaman päivässä. Minusta jo pelkkä raju vähentäminen on kunnioitettavaa. En myöskään syyllistäisi naisia parista siideristä silloin tällöin. Sen sijaan olen nähnyt baarissa raskaana olevan naisen, joka oli tukkihumalassa. Se teki pahaa.
Keew, Loen tyyli on erittäin naiivi. En tiedä, oletko lukenut loistavan Supernaiivin, mutta se on kuin 10-vuotiaan kirjoittama. Ja erittäin hauska.
26. marraskuuta 2008 kello 19.30
Olen samaa mieltä kaikesta mitä sanot Toni re raskaus vs alkoholi ja tupakka. Enkä itse tietenkään polttanut raskaana ollessani tai juonutkaan sen puoleen sen jälkeen kun ratkaisuni tein. Alkoholistinaiset pitäisi kaikki steriloida, FAS-lapsia on liikaa Suomessakin. Tupakoitsijatkin aiheuttavat vastasyntyneiden pienikokoisuuden lisäksi ties mitä tulevaisuuden sairauksia lapsilleen. Myös isien passiivinen tupakointi voi olla haitallista. Mutta Loella on kyllä selvästikin tietoa naisten psykologiasta, palatakseni itse aiheeseen.
Tuossa kun puhuin siitä ettei lasten tarvitse tietää kaikkea maailman pahuutta, ajattelin itse asiassa Estonia-onnettomuutta ja miten eräillä suvun kahvikutsuilla juuri onnettomuuden jälkeen, kun päivittelimme ko. tapausta, yhtäkkiä taustalla leikkivä suvun 5-vuotias pikkupoika osallistui keskusteluun ja selvitti meille – lasten hellyyttävän pikkuvanhaan tyyliin -miten bogvisiiri oli aiheuttanut onnettomuuden jne. Nyt jälkeenpäin on vain tullut mieleen, että olisiko pitänyt tuokin poika pitää poissa tv:n uutislähetysten ääreltä- sieltähän nuo tiedot olivat peräisin. Olisi ehkä myöhemminkin ehtinyt tuohonkin onnettomuuteen ja muihin maailman kauheuksiin perehtyä.
Hyvä että edes jotkut ovat ilmastonmuutoksesta sitä mieltä, että absoluuttista totuutta ei ole olemassa sen syistä, on vain teorioita ja hypoteeseja. Millä en tarkoita sitä ettei omalta osaltaan voisi tehdä halunsa ja omien elämänedellytystensä mukaisia positiivisia ratkaisuja sen eteen, että ilmastonmuutoksen saisi pysäytettyä tms.
22. joulukuuta 2008 kello 22.23
Olen samoilla linjoilla niiden edelläkirjoittajien kansaa, ettei Muleum- tarinaa olekaan tarkoitettu realistiseksi eikä psykologisesti uskottavaksi juoneltaan. Onpahan tärkeää aihetta vain pohdiskeltu, käännelty ja väännelty huumorin keinoin. Joten loppuratkaisukin on yhtä uskottava kuin edeltävät tapahtumatkin.
Mutta totta on, ettei tarina vetänyt yhtä hyvin kuin aiemmin lukemani Loet. Ehkä tälläistä aihetta tällä tyylillä on liian vaikeaa käsitellä kyllin kiinnostavasti? Rinnastus Strindbergin Neiti Julieen tuntuu kaukaa haetulta.