Syyskuun kuukauden kirjana oli Junot Díazin Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä (suom. Vuokko Aitosalo)
“Fukú ei kuitenkaan ole mikään ikivanha, tehonsa menettänyt kummitusjuttu. Vanhempieni sukupolvelle fukú oli täyttä totta ja tavallisten ihmisten arkipäivää. Kaikki tunsivat jonkun, joka oli joutunut fukún hampaisiin, ihan niin kuin kaikki tunsivat jonkun, joka teki töitä hallitukselle. Se leijui ilmassa, vaikkei siitä juuri puhuttu saarella ääneen, niin kuin ei yleensäkään mistään tärkeästä. Nuo ajat olivat fukún kultakautta, sillä oli jopa oma PR-miehensä, eräänlainen ylipappi: sen aikakauden elinikäinen diktaattorimme, Rafael Leónidas Trujillo Molina.”
Oscar Waolla on lyhyt ja merkillinen elämä, jota meille valottavat Yunior ja Oscarin sisar. Se on samaan aikaan tarina kirouksesta ja vastakirouksesta, maahanmuuttajista ja siirtolaisuudesta ja Dominikaanisesta tasavallasta ekä väkivallasta ja rakkaudesta. Oikeastaan tätä kirjaa erityiseksi tai merkilliseksi ei kuitenkaan tee tarina vaan tapa kertoa se.
Kun aloitin kirjan en ollut varma pidänkö tästä. Itse asiassa alussa olin ärsyyntynyt sivun mittaisista alaviitteisitä, jotka katkaisivat tarinan ikävästi ja mietin jopa, että jätän ne väliin. Toisaalta ne toivat tarinaan faktapohjaa (tvistillä, ollen jotain muuta kuin tyypillistä akateemista tekstiä) ja ne kannatti lukea. Oikeastaan minusta tuntuu, että kirjailija leikitteli lukijalla. Vittuilli samaan aikaan kun antoi tietoa. “Tiedoksi teille, joilta Dominikaanisen tasavallan historian kaksi pakollista sekuntia menivät koulussa ohi…” Díaz selvästi tiesi, ettei kovin moni tiedä Dominikaanisesta tasavallasta mitään. Halusi kertoa, mutta ei halunnut työntää faktatietoa fiktiiviseen kertomukseensa sotkemaan Oscarin jo ennestään merkillistä ja lyhyttä elämää.
En myöskään ollut ihan varma pidinkö ronskista kielenkäytöstä tai antoiko se mitään kovin omaperäistä kirjaan. Onhan tätä nähty ennenkin. Díazin kerronta oli kuitenkin erilaista. Ruman rehellistä ja inhottavan kaunista. On aika harvinaista enää törmätä ihan erilaiseen ja omaan kerrontatapaan, minusta Díazilla on se hallussaan. Se jäi mieleen vielä pitkäksi aikaa kirjan loputtua.
Oscar on lihava poika, joka haaveilee rakkaudesta. Tai oikeastaan vähän lihallisemmasta asiasta eli naisista ja seksistä. Lihavalla pojalla ei kuitenkaan ole kovin hyvät markkinat. Oscar haaveilee myös olevansa JRR Tolkien. Oscar on ns. nörttien nörtti, joka pelaa pelejään ja lukee. Oscar on jonkinlainen friikki kulttuurissa mistä tulee. Missä miehet ovat machoja.
Asiaa ei auta sekään, että kotona ei ole miehen mallia. Sisaren poikaystävä kelpaa sen tapaiseksi. Tämä mm. pistää Oscarin laihdutuskuurille (joka ei onnistu). Häpeää tätä kavereidensa edessä, mutta jollain tasolla pitääkin. Oscarin arki on kummallista kahden voimakkaan, sulkeutuneen ja kovan naisen (sisar ja äiti) kanssa. Oscar on herkin koko tarinassa. Elämä on yhtä alamäkeä ja edes yhtä suudelmaa ei Oscarille suoda. Kunnes hän matkustaa Dominikaaniseen tasavaltaan ja rakastuu isosti. Eikä ihan mihin tahansa vaan naapurin vanhempaan tanssityttöön. Jolla on väkivaltainen miesystävä.
Mikään ei tietenkään mene hyvin ja Oscar tulee pahanpäiväisesti hakatuksi. Hän palaa takaisin äitinsä pakottamana (Oscar on hyvin voimakkaiden naisten ympäröimä), mutta kerää voimia ja palaa. Päättääkseen elämänsä.
Tarina voisi olla tuhanteen kertaan toistettu ja kliseinen sekä sentimentaalinen, mutta Diázin tyyli tekee siitä jotain erikoisempaa. Kun historiaa Dominikaanisesta tasavallasta roikotetaan tarinan mukana, tulee mieleen, että Díaz haluaa rinnastaa Oscarin ja syntymämaansa. Tai itsensä ja syntymämaansa. Oscarin ja Dominikaanisen siten, että molemmat ovat merkillisiä, useimmalle täysin tuntemattomia ja kiinnostamattomiakin ja elävät keskellä väkivaltaa. Ja silti Oscarin elämällä on merkitystä Oscarille (ja tämän lähipiirille) ja Dominikaanisen tasavallan tilanteella ainakin niille, jotka asuvat ja elävät sitä todellisuutta. Itsensä ja Dominikaanisen siten, että synnyinmaa ja sen kulttuuri tulee mukana halusi tai ei.
Mikä sitten oli kirjan sanoma? Tuntuu kuin Díaz nauraisi sellaiselle. Elämä on väkivaltaista ja kaunista yhtä aikaa, mutta aina jotenkin mieletöntä ja sattumanvaraista. Oliko Oscarin rakkaus sitten järjetön? Onko rakkaus aina? Ja onko toisaalta turvallinen rakkaus vielä järjettömämpi? En usko, että Díaz pohti mitään näistä. Oscar vain kaipasi läheisyyttä niin kipeästi, ettei sillä ollut mitään väliä mikä sen hinta olisi. Oscar oli hyljitty ihminen, joka halusi vain samoja asioita kuin muutkin.
Viimeinen kirje erityisesti on koskettava:
“Suurinta vaikutusta ei tehnyt varsinainen seksiosuus, vaan pienet, intiimit yksityiskohdat, joita hän ei koskaan olisi osannut odottaa, kuten Ybónin hiusten kampaaminen tai pikkupöksyjen korjaaminen pyykkinarulta. Tai se, kun hän katsoi Ybónin kävelevän alasti kylpyhuoneeseen, tai kun tämä yllättäen istui Oscarin syliin ja painoi kasvonsa hänen kaulalleen. Pienet, henkilökohtaiset asiat, kun Ybón esimerkiksi jutteli lapsuudestaan ja Oscar kertoi olleensa neitsyt koko elämänsä ajan. Hän kirjoitti, ettei voinut uskoa joutuneensa odottamaan niin hemmetin pitkään. (Juuri Ybón ehdotti, ettei sitä pitäisi ajatella odottamisena. No mitä se sitten oli? Ehkä voisit ajatella sitä elämänä.) Oscar kirjoitti: Tästä kaikki siis aina puhuvat! Diablo! Olisinpa tiennyt tämän. Mikä kauneus! Mikä kauneus!
Kirja jäi jännällä tavalla takaraivoon ja vaikutti siellä pitkään. Teki niin sanotusti vaikutuksen. Oscarista tuli hahmona elävä, mutta Yuniorista myös. Oikeastaan läheisempi. Sellainen, joka vaihtelevalla menestyksellä yritti olla kunnollinen. Jolla oli siihen näennäisesti paremmat edellytyksetkin. Mutta joka silti mokaili. Ja silti kykeni empatiaan.
Mitä mieltä olitte?
15. syyskuuta 2008 kello 14.05
Sattuneista syistä pääsin aloittamaan Diazin vasta eilen illalla ja ehdin lukea kaksi ensimmäistä lukua. Eteneminen oli hankalaa, Kirsin mainitsemista syistä, mutta törmäsin myös erääseen vakavahkoon uskottavuusongelmaan. Oscar kuuntelee New Orderia ja Lola-siskosta tulee Siouxie and the Banshees-yhtyettä fanittava punkkari. Minua vaivasi epäluulo sen suhteen, että näinköhän amerikkalainen latinonuori valitsee musiikin, joka ainakin minun mielikuvissa viittaa valkoisen eurooppalaisen nuorison kulttuuri-ilmapiiriin, ja sielläkin loppujen lopuksi aika pieneen alakulttuuriin. Ja esiintyypä siellä The Smiths ja U2:kin (joista varsinkin jälkimmäisestä sitten tuli ”iso”). Ska tai reggae tuntuisi uskottavammalta musiikkivalinnalta, jos se ei voi olla dominikaanien omaa etnoa. No, Oscarin voi ajatella ajautuneen New Orderiin scifi-kirjallisuuden kautta ja Lola päätyi Siouxien pariin äitikapinan kautta, eli ehkäpä epäluuloni on aiheetonta. Tätähän voisi kysyä Junot Diazilta, että kuinka suuria staroja nämä bändit olivat hänen kulttuurinsa piirissä.
Ehkäpä tehtäväni on vain hyväksyä se, että nuoruuteni välisarjan vaikuttajat esiintyvät nyt uudessa ja hieman yllättävässä yhteydessä. Ja tutustuttuani romaanin alku-asetelmaan aion tietenkin jatkaa. Ei kai siellä tule vastaan vakavampiakin uskottavuusongelmia?
Siouxie and the Bansheesin keikka Tavastialla kauan sitten oli parillakin tavalla ikimuistoinen. Ainakin se oli volyymeiltään äänekkäin, mitä olen milloinkaan kuullut. Bassorummun paineaalto tärisytti rintalastaa ja heilutti housunlahkeita, kipukynnys ylittyi ja tinnitusoireet jatkuivat aamuun asti. Ei siis pelkästään myönteinen muisto.
15. syyskuuta 2008 kello 15.26
Minulla on kyseinen kirja vielä kesken (ehkä reilut puolet luettuna) ja siksi olenkin vielä jäävi kommentoimaan teosta, mutta tähän astisen kokemuksen mukaan en pidä kirjasta ja olen jo muutaman kerran miettinyt, jatkanko lukemista vai lopetanko kesken. Ne pienellä kirjoitetut alaviitteet alkuksi ärsyttivät, mutta varmaan ne ovat tarpeellisia, kun ei oikein tiedä mitään Dominikaanisen tasavallan historiasta. Kielenkäyttö on minusta vastenmielistä.
Toisaalta on varmaan hyvä tietää tällaisten kammottavien diktaruurien olemassaolosta ja siksi kai tämäkin kirja puolustaa paikkansa. Olen aika huomo jättämään kirjoja kesken, joten luultavasti kahlaan tämänkin läpi. Mutta sen jälkeen uppoudun kyllä taas mielelläni mma Ramotswen leppoisaan maailmaan tai Mikael Karvajalan uskomattomiin seikkailuihin ympäri keskiaikaista Eurooppaa
15. syyskuuta 2008 kello 16.28
Minulla oli myös alun suhteen epäilyksiä. Kieli oli lähellä katukieltä, näennäisen ronskia ja tylyä. Kumma kyllä, kieli tasoittui tarinan edetessä.
Minulle kirja kertoi totalitarismista – ja vakuuttavalla tavalla: minkälaisia seuraamuksia ja jännitteitä syntyy kansalaisille kaikkea valvovan mielipuolen ja tämän Stasiakin Stasimman koneiston ikeessä. Myös siitä, miten totalitarismin uhriksi joutunut siirtää kokemansa väkivallan seuraavaan sukupolveen käsittämättömänä ankaruutena.
Oscar Wao on yksi surullisimmista kirjallisista hahmoista, joihin olen tutustunut. Paradoksaalisesti Oscarin täysin hyljeksitty olemus nosti ärtymystä Oscaria kohtaan. Se oli kaiketi tarkoituskin: saada lukija tarkastelemaan erilaisuudensietokykyään. Kirjan lopussa tunteet siirtyivät totaalisesti Oscarin puolelle. Jos saan käyttää tässä yhteydessä katukieltä, olisin voinut rukoilla, että Oscar saa rakkautta ja pesää ennen kuolemaansa.
Oscarin puolelle oli lopulta helppo kääntyä, sillä oikeassa elämässä tunnen melkoista empatiaa nähdessäni liian suureksi paisuneen ihmisen: ihmisen, joka aiheuttaa vaivaantuneisuutta tai pilkkaa. Oscarin suuri koko paljastuu parhaiten kohtauksessa, jossa hän on Yuniorin kanssa laihdutuslenkillä ja lapsi huutaa: ”Katso, joku ulkoiluttaa planeettaansa.”
Kirjan alaviitteet olivat paikallaan. Ne taustoittivat hienosti tarinaa; tekivät tarinasta todemman. Mielipuoli Trujillosta kertovat faktat olivat järisyttävää luettavaa. Myös se on melko järkyttävää, että Yhdysvallat tuki tällaista oliota.
Harvoin olen lukenut näin rajuista kohtaloista näin hyvin ohitetulla sentimentaalisuudella. Teksti oli paikoin siinä määrin ahdistavaa, että minulta pääsi nauru eräässä väkivaltaisessa alaviitteessä: ”Hän kertoi eräästä vangista, joka oli erehtynyt valittamaan hammassärystään vartijoille. Vartija työnsi aseen tämän suuhun ja ampui aivot maata kiertävälle radalle. Eipä särje enää, vartijat naureskelivat. (Laukauksen ampunut vartija tunnettiin siitä lähtien El Dentistana.)”
(olen pahoillani, mutta lempinimi El Dentista tosiaan nauratti. Johtuiko tämä sitten psyykeeni itsesuojelusta vai mistä)
Rakenteeltaan kirja oli minulle hivenen raskas. Juuri päästyäni kiinni tarinaan, se siirtyi toiselle vuosikymmenelle ja toiseen ihmiseen. Oscar Waon elämä ei vetänyt aivan niin hyvin kuin olisin toivonut. Rajallisena ihmisenä ja lukijana en osaa kertoa syytä tähän. Se on myönnettävä, että erilaiset oman elämän pikkujutut pätkivät lukemistani haittaavasti. Mutta aikaa löydettyäni, en toisinaan pitänyt kiirettä kirjan pariin palaamisessa.
Kirja olisi saanut loppua lukuun kahdeksan. Se olisi ollut täydellinen lopetus: ”Kuule päästämme sinut menemään jos kerrot mitä fuego tarkoittaa.
Tulta, Oscar sanoi hämmentyneenä ja avuttomana.”
15. syyskuuta 2008 kello 17.11
Kiitos Lukupiirille hineosta lukukokemuksesta. Ilman tätä en varmastikaan olisi lukenut Diazin kirjaa. Luotan siis Kirsiin jo aika tavalla.
Minä näen suomalaisia Oskareita melkeinpä joka päivä täällä Suomessakin. Siksi oli ällistyttävää, että Oscar oli minulle globaali personifikaatio syrjäytyneestä nuoresta miehestä, joka selviytyi kaikesta väkivallasta, siis ensin henkisestä, lopuksi fyysisestä, turvautumalla omaan, itse luotuun maailmaan:tietokoneisiin, fantasiakirjoihin ja elokuviin, omiin tarinoihin. Ylimpänä kaikesta unelma Naisesta ja seksistä. Mielestäni Oscar halusi säilyttää unelman koskemattomuuden, vaikka se olikin niin tuskallista. Onhan niin, että Oscar varmasti olisi saanut ”pesää” jos olisi halunnut. Maailmassa on liikekoneisto, joka turvaa miehille seksin. Miksei naisillekin.
Minä kysyin jokin aika sitten suomalaiselta Oskarilta, että miten ne tyttöjutut. ”Hyvin menee, netissä niitä on kuule vaikka kuinka paljon!” Poika vastasi ja tarkoitti kaiken maailman Habbo maailmoita ja muita, joissa vietetään kaikki mahdollinen aika, siis ihan kaikki. Tuo samainen poika kertoi, että mieluummin hän ostaa lomamatkan Habosta kuin lähtee reissuun riitelevien eroa hautovien vanhempiensa kanssa.
Mutta… kun väkivalta astuu Oskareiden elämään, suomalainen päästää sen sisäänsä, se kaivaa sinne pimeyden ytimen , joka laajenee ja laajenee ja lopulta minuus häviää eikä ole muuta kuin epätoivoa. Diazin luoma Oscar joutui kohtaamaan sen ulkoa. Lopputulos oli melkein sama siis huono.
Termit fuku ja sen vastavoima (nimeä en enää, juuri n yt muista) olivat kiinnostavia. Todella, monet uskovat sukujensa perheidensä kiroukseen. Ja huomasin itsekin toistavani sit’ä vastavoima sanaa viettäessäni iltaa ikävien fukulta tuntuiven ihmisten seurassa.
Joten Diaz teki minuun huomaamattani suuren vaikutuksen. Eniten pidin isoäidin hahmosta ja hänen tarinastaan, joka oli hyvin järkyttävä.
15. syyskuuta 2008 kello 18.40
Luin sen Díazin novellikokoelman aikaisemmin, joten Oscar Waon perheen tausta oli tavallaan tuttu (kasvaminen todella kurjissa oloissa, pakko kovettua että pärjäisi, seksi ainoana ilona, siirtolaisuus, hanttihommat), mutta tässä valtion osuus, Trujillon hirmuhallinto tuli esiin järkyttävimmissä muodoissaan. Kauheudet kuitenkin esitettiin jotenkin vain toteavasti tai ironisesti, niin että yleisvaikutelma oli usein tragikoominen ja tonin tavoin oli joskus pakko naurahtaa. Kova katuslangi vaikutti kokonaisuuteen osaltaan, paljo espanjan käyttö antoi paikallisväriä. Raivoisa kertomus tai monta kertomusta, monen sukupolven surulliset vaiheet ja raivoisaa kieltä. Luin kirjan englanniksi, koska ajattelin, etten kestä niitä kaikkia karkeuksia suomeksi, ja se oli varmaan oikea ratkaisu. Tosin siellä oli kielellisesti montakin tasoa, Oscarhan rakasti ylärekisteriä. Joitakin sanoja en löytänyt isosta sanakirjastanikaan, mutta joka sanaahan ei tarvitse ymmärtääkään tarkasti. Myös scifi ja fantasy-osuudet, filmeihin ja nuorisomusiikkiin viittaukset menivät minulta vähän ohi, mutta nehän olivatkin Oscarin heiniä.
Niin, Oscar, häntä kyllä kuljetettiin ahtaitten porttien läpi niin moneen kertaan, että lukijankin ahdistuminen oli lähellä. Kuolema loppuratkaisuna oli melkein armahdus. Pakkohan niin oli käydäkin, kun se sanottiin jo kirjan nimessä. Olihan se ihan äärimmäinen rakkauden kuvaus, rakkaus fanaattisena päähänpinttymänä. Ja kuka Oscarille oli lopulta armelias, henkensä kaupalla: Brysselin ikkunoissa elantonsa hankkinut naapurin ”puta”! Hänestä piti ihan alkaa pitää niin kuin Oscasristakin!
Pirkko K:n tavoin ajattelin, että tässä meillä on koulu- ym. kiusatun muotokuva ihan huippuunsa vietynä, ei sellaista tähän päivään mennessä ole kuvattu kirjallisuudessa. Aikamme antisankari.
Ne mystiikkajutut olivat aika mielenkiintoisia, äänet ja ilmestykset hädän hetkellä, vanhaa folklorea. Luin sen kirjan monella tavalla nauttien ja ihmetellenkin, yhteen perään parissa päivässä. Pitkät alaviitteet olivat kuitenkin sen verran ärsyttäviä, että jätin ne viimeiseksi.
Älä Kirsi kuitenkaan kysy siitä Yuniorista, ei se ole tärkeää, sen sijaan voisi kysyä, onko juurista kirjoittaminen se hänen juttunsa vai voiko hän ajatella muitakin aihepiirejä. Siinä hänellä ainakin on vankat tiedot valmiina, mutta lukijat voivat alkaa odottaa vähän uutta näkökulmaa.
15. syyskuuta 2008 kello 21.02
Oli vähän sellainen tunne kirjan alkua kahlatessa, että kesken jättäisin, ellei tämä olisi läksynä!! Kauan on siitä, kun näin on tarvinnut miettiä.
Syynä sekä roisi kieli, mikroskooppisen pienellä painetut alaviitetekstit ja hämmentävä määrä espanjalaisia ( kai ne oli espanjaa!!??) lausahduksia, jotka saattoivat olla kokonaisuuden kannalta merkityksellisä.
Kuitenkin kannatti sopeutua ja lukea kaikki. Ehdottomasti.
Tarina oli minulle etenkin Belin tarina. Ja vielä vahvemmin Belin tarina Trujillon DT:ssa. Tarina siitä, miten sinisilmäisestä, nuoresta ja rakastuneesta Belistä kehittyy femme-matador, kuten Diaz sanoo. Koulusta erotettu Beli vannoo ”..ensimmäisen aikuisen naisen valansa, joka seurasi häntä koko elämän, Yhdysvaltoihin ja loppuun saakka. Minä en alistu kenellekään.” Se vala antoi voimia elää, vaikka kohtalo saattoi tielle hirmuvaltiaan sukulaisenkin ja lisää pettymyksiä!
Toinen upea naiskuva on kuva La Incasta, jossa henkilöityy omassakin kansanperinteessämme tuttu kaikkensa rakkaittensa puolesta tekevä emohahmo. Kaikkensa niin, että istuu tarpeen tullen pyhän neitsyen ikonin eteen ja rukoilee!
Toki kirjan nimihenkilö, Oscar kaikkine taakkoineen on liikuttavan epäonninen nörtti, mutta jollain tapaa lukiessa tietää, ettei Diaz tule sortumaan satuiluun ”onnen kääntymisestä”.
Pidin lukujen otsikoinnista. Ne kuljettivat tarinaa riemastuttavasti jopa hyppäyksin eteenpäin eivätkä, yllättävää kyllä tuntuneet kikkailulta!
Kirjailija saa kokonaisuuteen mahtumaan monia kauniita, liikuttavia ja onnellisiakin kohtauksia ja kuvaa ne mestarillisesti. Sellaisesta esimerkkinä käynee luku ” Synnyinseudulle paluun vihko:lyhyt versio” .
En välttämättä tiedä nyt teoksen luettuani tämän päivän DT:sta enempää, mutta sen menneisyyden hämmästyttävä samankaltaisuus lähempänä sijaitsevien totalitarististen maitten kanssa kertoo ihmiskunnan yhteisistä kohtaloista uskottavasti.
15. syyskuuta 2008 kello 23.24
Stereotyyppisen käsitykseni mukaan latinalaisamerikkalaisuus on mausteisempaa ja kiihkeärytmisempää kuin kotimainen pottumuussi-suomipop –kulttuuri. Ja vaikka stereotypiat ovat alkeellisia, niin kyllä nuo määreet tähän kirjaan tuntuivat sopivan. Siitä huolimatta olin löytävinäni kirjan henkilöistä monta ihan omassakin elämässäni bongaamaani tyyppiä, kiusatun haaveilijanörtti-Oscarin lisäksi esimerkiksi Belin sellaisena, kun Díaz kuvasi hänet koteloituneiden kärsimysten kovettamana lannistavana äitinä, ja ei aina ystävänä niin epäitsekkään mutta silti loppupeleissä kohtuullisen kunnollisen Yuniorin. Díaz onnistui siis tavoittamaan henkilöissään myös jotain yleisinhimillistä. Oscar kyllä haaveili seksistä mutta tavoitteli mielestäni oikeasti nimenomaan ”aitoa” rakkautta ja joutui senkin takia ympäristönsä miesten pilkkaamaksi. Eihän hän ruvennut vonkaamaan edes kömpelösti, vaan odotti kiltisti naisen aloitetta. Lisäksi Oscar-parka jäi kirjassa aika tavalla sukunsa historian varjoon, niin nimihenkilö kuin olikin.
Eniten minua säväytti kirjassa itse asiassa aika pieni kohta, kun Socorro alkoi odottaa Beliä: ”Zafa vai fukú? Sanokaapa se.” Kaikesta kun ei todellakaan aina tiedä, onko se siunaukseksi vai kiroukseksi. Se oli Díazilta hieno oivallus teemassaan. Tuo Oscarin sukua vainoavan kirouksen teema oli muutenkin kiinnostava. Monien elämäähän muovaa käsitys jonkinlaisen fukún vaikutuksesta noidankehämäisenä huonona itsetuntona (”en ole ennenkään onnistunut”) ja sitten on näitä erilaisia taikauskoisia yrityksiä manata ”kirous” pois – silkkaa zafaa.
Minun lukukokemustani alaviitteet eivät häirinneet, päinvastoin. Sain kaunokirjallisen elämyksen lisäksi paikata yleissivistyksessäni Dominikaanisen tasavallan ja koko Hispaniola-saaren kohdalla ammottanutta aukkoa. Rinnastuksia muihin ristiriitoihin ja ennakkoluuloihin naapurikansojen välillä – erityisesti valtiollisesti jaetuilla saarilla – ei todellakaan ollut vaikea keksiä, diktatuureista puhumattakaan. Aika surrealistiselta tuntui muuten, kun tämän rankan kirjan luettuani ”googletin” Dominikaanisen tasavallan ja tulokseksi tuli matkailumainoksia paratiisimaisine palmurantoineen. Ilman Díazin kielen ronskiutta ja räväkkyyttä hänen kertomansa kauheudet olisivat kyllä jääneet minulta lukematta.
Taruun sormusten herrasta Oscar Wao toi uuden, sen todellisuuteen sitovan vivahteen. Pelottavaa, mutta myös hyvin vaikuttavaa.
Vaikka tekstin mausteet aluksi maistuivat minunkin suussani oudoilta, Oscar Wao osoittautui mielenkiintoiseksi (sana ”virkistävä” ei aiheen vakavuuden takia sovi) vaihteluksi.
16. syyskuuta 2008 kello 10.51
Eija G kirjoittaa: \\\”aikansa antisankari\\\”. Miten hienosti tiivistetty!
Oscaria kuvataan koko ajan toisen silmin, ja vaikka hänestä kuvataan joko muiden hyljeksintää tai hänen nörttiyttään, ikään kuin kaksiulotteisesti, niin kuitenkin Oscarista kasvaa erittäin kiinnostava hahmo. Ihmeellinen kirjallinen temppu.
Diaz on mielestäni tehnyt erittäin rohkean vedon. Hän ei selvästikään ole lähtenyt rakentamaan \\\”suurromaania\\\”, ja siksipä tulos on häkellyttävä yhdistelmä yksityistä ja yleistä, latinomentaliteetin tavoittamista ja jotain sen yläpuolelta. Esimerkiksi vaikka seksistä puhutaan niin paljon, niin vulgaari ei ole se sana, jolla romaania luonnehtisi. Yhden sanan määre ei vain istu tähän romaaniin.
16. syyskuuta 2008 kello 17.12
Ensimmäinen ajatus englannin kielistä versiota lukiessa oli, että apua, kuinka tämän voi suomentaa? Niin erikoista oli kieli. Minusta espanjan sekoittaminen mukaan toi särmää ja loi mainiosti autenttisuutta. Pidin siitä, mutta tähän varmasti vaikuttaa se, että olen asunut alueella eli espanja on tuttu, samoin englannin ja espanjan sekoittaminen. Jos kyseessä olisi ollut vaikkapa saksa, niin olisin varmasti ymmärtämättömänä hieman ärtynyt. Kieli oli kauniin soljuvaa ja hurmaavaa vuorottelua, väliin Yuniorin karskimpaa kieltä ja sitten Oscarin sivistyssanoja, äärilaidasta toiseen ihan kuin lattarikulttuurissa aina. Fuck-sanaa oli kyllä minullekin liikaa ja varmaan se olisi häirinnyt enemmän suomenkielisessä tekstissä.
Samoin minut hurmasivat vuoroin uskomattoman pitkät lauseet ja sitten taas lyhyet ja ytimekkäät, rivivälillä tehostettuina.
So what happened?
A boy happened.
Parhaat osiot olivat mielestäni alun Fuku-kuvaus ja Kirsin lainaama viimeinen kirje. Fuku-luvussa kohotettiin erinomaisesti tunnelmaa ja odotuksia esittelemällä erikoinen kirjoitustapa ja mysteerinen ilmiö. Lisäksi oli loistava linkitys Kennedyyn, Vietnamin sotaan jne. Alku sai odottamaan selvemmin todennettavaa kirousta (vaikka Yunior varoittaakin, ettei näin ole), Ehkä oli inhimillistä, että Oscar kehitti oman elämänsä epäonnen syyksi jonkun ulkopuolisen, elämää suuremman voiman.
Kertojaratkaisu oli erikoinen, Yunioriin tutustui vasta pikkuhiljaa. Tuntui turhalta kikkailulta vielä vaihtaa kertojaa hetkeksi Lolaan. Toisaalta oli jännä huomata, miten eri tavalla Oscarin ja Lolan osioissa esiintyi äiti, Beli.
Jostain syystä en oikein tempautunut Oscarin maailmaan ennen kuin vasta lopussa. Ehkä se kertoo jotain lukijasta, joka ei halua samaistua Oscarin onnettomaan hahmoon. Erityisesti Oscarin aikuiselämän edessä olevat näkymät tuntuivat niin toivottomilta, että teki mieli hurrata, kun Oscarin unelma täyttyi, vaikka loppu sitten olikin väistämätön. Puhetta seksistä oli niin paljon, että oli ihanaa saada lopussa vähän romantiikkaa Oscarin kirjeen muodossa.
Sen sijaan Lolan ja Belin tarinat kietoivat pauloihinsa. Kauheaa Trujillon hallinnon lisäksi oli se, kuinka kirjan naiset sietivät väkivaltaisia miehiä ja kuinka heillä nuorina tuntui elämässään olevan ainoana tavoitteena miehen saaminen (vai eikö Yunior vain kuvannut muuta puolta, koska ei sitä tuntenut?). Lisäksi ihmettelin, kuinka Belistä tuli niin karmea äiti Lolalle. Kaikista traumoista huolimatta.
Yleensä toivon, että lukiessani voin tutustua vieraisiin kulttuureihin ja historiaan, joten tämä kirja vastasi toiveeseeni (eivätkä siis alaviitteet häirinneet lainkaan!). Hyvä kirjavalinta, en olisi tutustunut lihavan nörttipojan elämään ilman lukupiiriä.
16. syyskuuta 2008 kello 17.32
Kieli ronskia.. en edes huomannut. Pidin Diazin tyylistä kirjoitta ja se sopi tarinaan erinomaisesti.
Hauskasti Mäkelä kirjoittaa tänään Hesarissa Haatelasta, että ”otavalaisena” kirjoittajana. Itse mietin Diazia lukiessa, että tätä ei olisi voinut kustantaa mikään muu kustantamo kuin Like : ) Nimenomaan kieli sai minut ajattelemaan tätä.
Alaviitteet häiritsivät, varsinkin alussa, kun olisin halunut päästä sisälle romaaniin, heittäytyä sen vietäväksi. Jossain vaiheessa jätinkin ne lukematta ja luin ne kaikki sitten yhteen pötköön jälkikäteen romaanin luettuani. Väli-Amerikan historia alkoi todella kiinnostaa! Kuten tuolla kysymyksessäkin sanoin, täältä kaukaa Suomen perukoilta koko Väli-Amerikka on yhtä ja samaa massaa.
Koin myös jossain määrin espanjan käytön vähän liiallisena. Lausahdukset toivat kyllä ”väriä” ja autenttiusuutta tarinaan. Mutta minua häiritsee kyllä se, etten ymmärätäyt joka sanaa. Siihen ei yhden espanjan kurssin sanavarasto riittänyt. Tämä on myös syy, miksi en halua lukea englanninkielisiä kirjoja, vaikka englanti puhuttuna on ihan hyvinkin hallussa.
Tarina itsessään oli karmiva, ja jos se ei olisi ollut niin erinomaisesti kirjoitettu, olisin jättänyt sen kesken. En katsele väkivaltaleffoja enkä
-sarjoja, en myöskään halua lukea väkivaltaisia kertomuksia. Kuten olen tuhannesti sanonut, luen viihdyttääkseni itseäni, ja väkivalta ei ole minulle viihdettä missään muodossa.
Henkilöt tulivat todella lähelle. En ymmärrä miten kirjailijat sen tekevät? Tässä kirjassa kaikki henkilöt tulivat lähelle, kun vastaavasti esim. Kelan kirjassa eivät tulleet lainkaan (anteeksi nyt tämä tylsä vertaus, mutta Kela on lähimpänä mielessä). Oscarista olisin kyllä halunut tietää enemmän. Vaikka itse ”pidin eniten” La Incasta ja hänenkin tarinaansa olisin mieluusti lukenut enemmänkin, niin kirjan nimen perusteella odotin kertomuksesta enemmän Oscarin tarinaa ja hänen sielunelämänsä olisi kiinnostanut minua kerrottua enemmän. Koin Oscarin samoin kuin toni, suorastaan ärsyttävänä joskus, vaikkakin kaikki sympatiat olivat hänen puolellaan.
Kaiken kaikkiaan erinomainen kirja, lähes loistokkaasti kirjoitetu! Suuri kiitos Diazille tästä kirjasta, yksi parhaita tänä vuonna lukemiani.
16. syyskuuta 2008 kello 21.16
Aivan upea kirja! Kieli ei minusta tuntunut mitenkään erityisen roisilta, eikä myöskään vaikeaselkoiselta. Díaz oli sekoittanut loisteliaasti alatyylistä ja korkeakirjallista rekisteriä, historiaa globaalilla tasolla (kuinka Uusi Maailma ”löydettiin”), Dominikaanisen tasavallan tasolla ja pienten henkilöiden tasolla, pientä ja suurta, pyhää ja pahaa, kaunista ja rumaa. Tämä on lukuromaani parhaimmillaan. Seksistä toki puhuttiin paljon, mutta ei sen enempää kuin esimerkiksi Philip Rothin kirjoissa. Oikeastaan minulle tuli mieleen toinen kasvukertomus Portnoy’s Complaint, ja toisaalta William Styronin Sophie’s Choice, joissa molemmissa oli puhe siitä mistä puute. Ja toisaalta A Portrait of the Artist as a Young Man.
Dominikaaninen tasavalta näyttäytyi synkeänä mutta myös aurinkoisena valtakuntana, jossa vaikuttavat niin kiroukset kuin taianomaiset suojeluksetkin… Maaginen realismi vei mukaansa, ja sopi kertomuksen kudelmaan erinomaisesti. Olen itse kiinnostunut fantasiasta, sarjakuvista, tieteiskirjallisuudesta, joten viittauksia oli hauska bongailla, ja Trujillon ja Sauronin samankaltaisuus toi todella ymmärrettäväksi diktatuurin kauheuden ja pimeyden. Kertomuksen naiset olivat kaikki upeita ilmestyksiä, erityisesti Oscarin sisko Lola. Hän oli minulle hahmoista läheisin. Oscar kieltämättä ärsytti, sellaisena kuin kertoja hänet kuvasi, ja tavallaan hän teki Belin matkan toisinpäin.. palasi Dominikaaniseen tasavaltaan syntymään uudelleen, ja kuolemaan, ja kuitenkin Lolan tytär katsoo maailmaa Oscarin silmien kautta. MIkään ei ikinä lopu. Kaiken kaikkiaan vaikuttava teos.
Minua jäi erityisesti kiehtomaan se Mangusti joka ei kuitenkaan ollut mangusti, ja se kultasilmäinen leijonan kaltainen otus joka näyttäytyi sekä Oscarille että hänen äidilleen. Siitä olisi kiinnostavaa kysyä Díazilta.
What was the creature that showed himself to both Oscar and his mother? Was it someone like Aslan? Was it some creature from the DR folklore?
Minua eivät myöskään alaviitteet häirinneet. Kirja oli erittäin hauska ja karmaiseva samalla kertaa. Luin sen englanniksi ja vaikken kaikkia espanjan sanoja ymmärtänytkään, tarkoitus varmaan kävi silti riittävän selväksi. Lumoava tarina, ja kerronnan rytmi oli äärimmäisen mukaansatempaava, kuin karibialaista musiikkia.
16. syyskuuta 2008 kello 21.31
En muuten ihmettelisi vaikka Oscar Waosta tehtäisiin elokuva… Kerronta on äärimmäisen visuaalista ja niin rytmikästä (kuten jo sanoin), että calypson aivan kuulee.
Vielä yksi kysymys Díazille:
I found your novel magically descriptive… so much so that I saw the characters like in a movie, and heard the Caribbean rhythms of the soundtrack. Do you think that The Brief Wondrous Life of Oscar Wao could be made into a movie? If so, who would you like to direct it?
17. syyskuuta 2008 kello 14.59
Kaksi ensimmäistä lukua luettuani pelkäsin epäuskottavuutta jatkossa Tämä pelko osoittautui varsin pian täysin turhaksi. Minusta vaikuttaa siltä, että alun käynnistysvaikeuksien jälkeen Junot Diaz pääsi siihen kirjoittamisen flow-tilaan, jota kirjailijat tavoittelevat, jossa tulee pakottamatta ja kuin itsestään suurta tekstiä. Noora sanoi, ettei Diaz selvästi lähtenyt rakentamaan suurromaania. Sellainen ei synny rakentamalla tai pakottamalla, se syntyy jos on syntyäkseen. Oscar Wao on sellainen romaani. Sen rytmi ja tunnelma vie lukijankin mukanaan tähän flow-tilaan.
Minusta Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä on kolmen sukupolven sukutarina, jonka keskushahmo oli La Inca. Hän oli ainoa, joka tunsi kaikki romaanin ihmiset. Kaikki heistä eivät ikinä edes nähneet toisiaan, Beli ei tavannut edes isäänsä. La Inca löysi hänet ja yritti rakentaa ja elvyttää hylätyn, myydyn ja pahoinpidellyn lapsen minuutta ja ihmisyyttä. La Inca oli rakentava ja yhdistävä hahmo kaikille tarinan henkilöille. Hänestä kumpusi se lämpö ja empatia, joka kulki mukana tarinan kaikkien hirveyksien sisällä. Joku puhui väkivallasta tuolla aiemmin. Kun tarina on pakko kertoa, se kerrotaan, vaikka se on väkivaltainen. Silloin se voi sisältää myös tuon lämpimän elementin. Jos tarina kerrotaan, koska se on väkivaltainen, silloin on kyse väkivaltaviihteestä, joka etoo. Oscar Wao ei ole väkivaltaviihdettä, vaikka se myös välillä naurattaa. Mieleen tulee ensimmäisenä kohta, jossa Beli avoimesti asettuu tyttärensä puolelle.He ovat lähdössä koneella Amerikkaan, Lola romahtaa koneeseen päästyään, ja alkaa itkeä. Äiti laski kätensä tyttären pään päälle ja piti sen siinä. Edessä istuva nainen kääntyi sanomaan: Sano tuolle tytöllesi, että lakkaa itkemästä, äiti vastasi: Sano sinä culollesi, että lakkaa haisemasta. Ja culohan on perse. Minua nauratti, ja tarina ei kerro nauroiko Lola kyyneliensä lomassa, mutta olisi voinut.
Isoisä Abelardin ja Oscarin kuolemat liittyivät minun mielessä merkillisellä tavalla yhteen. Abelard kuoli puolustettuaan perhettään ja tytärtään, Oscar kuoli puolustettuaan omaa tunnettaan, rakkauttaan. Fuku oli koko romaanin mukana kulkeva mystinen ja maaginen lanka. La Inca ehkä yritti katkaista tämän langan, siinä onnistumatta. Jossain kohdassa sanottiin, että Santo Domingon tarinat eivät ole mitään ilman yliluonnollista.
Tällaisia ovat minun hajanaiset ensi mietteeni kirjan suljettuani. Melko varmaa on, että palaan vielä joskus tähän kirjaan, niin monitahoisia ajatuksia se herätti. Ja vielä tuostä musasta. Kyllä minä vieläkin ihmettelen, että miksi Diaz laittoi nuorensa kuuntelemaan vieraantunutta brittiläistä taiderockia. Vilahtaapa siellä peräti Iron Maiden. Romaanin rytmi on kuitenkin autenttisen karibialainen, ja se on tärkeintä. En valita.
17. syyskuuta 2008 kello 18.22
Yksi kirjan kohokohta minulle on Yuniorin toteamus: \\\”Paremmassa maailmassa olisin suudellut häntä jääpalamuotin ylitse ja kaikki huolemme olisivat olleet takanapäin. Tiedätte kuitenkin hyvin millaisessa maailmassa elämme. Se on helvetin kaukana Keski-Maasta. Nyökkäsin vain ja sanoin: Nähdään, Lola, ja ajoin kotiin.\\\”
Helvetin kaukana Keski-Maasta siis. Siltähän se monesti tuntuu. Olipa osuvasti kuvattu kohtaus.
17. syyskuuta 2008 kello 19.32
Sen leijonan kaltaisen olion tajusin jotenkin sukua suojelevaksi hahmoksi, perheen nimihän kai oli de Leon?
Henkilöhahmoja oli etäännytetty sen verran, ettei minulla ollut tarvetta ”luoda läheisiä välejä” kehenkään erityisesti, vaikka Oscar kyllä sai minun sympatiani. Pääkuvauskohteita minusta oli kolme: onneton Oscar (vaikkakin aika vähäisessä osassa kokonaisuudesta, mutta kuitenkin nimihahmo), hänen sukunsa traagisine vaiheineen taustana, varsinkin suvun sitkeät naiset, ja suvun taustana valtio törkeine virkamiehineen. Neljäntenä tärkeänä ja upeimpana kuvauksen väline, monitasoinen raisu kieli.
Kertomuksen naiset olivat kaikki upeita, eivät ainoastaan ilmestyksiä, mikä on tärkeää niissä maissa vaan upeita selviytyjiä, itsenäisiä – kuin suomalaiset naiset. Se minusta oli kaunista ja lohdullistakin siellä lopussa, että Lolan tytär peri Oscarin silmät ja suku jatkui.
Sienimetsässä mietin vielä sitä kokonaisuutta, ja alkoi tuntua, että Díaz on luonut ja luomassa William Faulknerin Yoknapatawpha Countyn kaltaista omaa maailmaa, jolla on myös oma kielensä. Siis jotain mestarillista. Kehu nyt Kirsi häntä puolestamme ja kiittele!
17. syyskuuta 2008 kello 20.04
Eija, kyllä, hahmo oli sukua suojeleva otus, mutta olisi kiinnostavaa tietää mitä se symboloi, ja onko sillä jotakin merkitystä erityisesti DT:ssa. Jamaikallahan tunnetusti on tämä Juudan leijona, Haile Selassie.
18. syyskuuta 2008 kello 10.35
kokenut Díazin henkilöhahmojen musiikkivalinnoissa ristiriitaa. Voisiko olla, että Díaz halusi myös korostaa sitä, että vaikka tulee jostain kulttuurista, ei tarvitse olla kokonaisuudessaan siinä kiinni loppuelämäänsä? Tai toisaalta sitä, että halu samaistua valtakulttuuriin on suuri, myös musiikin kautta?
Tonin kanssa olen samaa mieltä, että kirja kertoi myös/erityisesti siitä kuinka oma kärsimys ei ehkä jalostukaan lempeydeksi vaan päinvastoin. Kun ihminen kovettuu, tekee hän se kauttaaltaan myös läheisimpiään kohtaan. Toisaalta kirjassa oli hyvin kauniita pilkahduksia; Antin mainitsema kohta lentokoneessa, jossa äiti puolustaa tytärtään ja koskee tätä lempeästi. Tai koko La Incan hahmo lempeydessään ja viisaudessaan. Ilman La Incaa kirja olisi ollut sietämättömän musta.
Henkilöt tulivat minustakin tosi lähelle. Oscar kuitenkin minulle läheisimmäksi. Jotenkin tuo kipeä kaipuu mikä Oscarista välittyi oli niin riipaisevaa. Ja toisaalta läheisyyden tunne varmasti kumpusi myös siitä, että hahmo ei ollut totaalisen sympaattinen vaan välillä myös vastenmielinen. Ei sellainen kirjallinen(kaan) hahmo ole läheinen, jossa on vain valoisa tai hyvä puoli.
Fúku ja Zafa, kirous ja vastakirous minusta selittyvät myös viitekehyksellä. Kun ympärillä asiat menevät totaalisesti vinksalleen, eletään elämää, missä mihinkään ei voi itse vaikuttaa ja väkivalta, epäluulo, totalitarismi eivät vain sävytä vaan värittävät koko elämän, on ehkä pakko kestääkseen ylläpitää ajatusta kirouksesta ja toisaalta ottaa edes vähän kuvitteellista valtaa itselleen vastakirouksen avulla.
18. syyskuuta 2008 kello 10.55
En minäkään kokenut mitään ristiriitaa henkilöiden musiikkivalinnoissa… Hehän olivat yliopisto-opiskelijoita ja kampuksella on ja oli kaikenlaisia erilaisia underground-ryhmiä. Voihan suomalainenkin opiskelija kuunnella mitä haluaa, ei kai sen musiikkimaun tarvitse suomipoppiin rajoittua, tai Kari Tapioon? Ei tarvinnut edes silloin kun vanhempani opiskelivat yliopistossa.
Aivan totta, Kirsi, henkilöhahmoissa pitääkin olla särmää.
18. syyskuuta 2008 kello 11.34
On ehdottoman selvää, että Diazin kirja kertoi siitä, että kärsimys ei jalosta, vaan raaistaa. Se kertoo, kuinka ääriolosuhteissa moraalikäsitykset muuttuvat, niin alistajilla kuin alistetuillakin. Kyky myötätuntoon häviää, ja alistettukin voi alkaa tuntea tulevansa kohdelluksi oikein. Tämä näkyy monissa keskitysleirikuvauksissa. Kirja kertoo myös, että kuitenkin on onneksi niitä ihmisiä, jotka jaksavat taistella turtumista vastaan, ja tällainen ihminen oli La Inca. Ilman häntä Diazin kirja olisi todella ollut sietämättömän musta.
Fukun ja zafan käsitteet selittyvät minusta ihmisen tarpeella löytää kärsimykselle joku selitys. Kun jonkinlainen selitys löytyy, vaikka kuinka puutteellinen ja haettu, se helpottaa kärsimyksen kanssa elämistä tai sen jäsentämistä. Ja yleensähän ihmiset jäsentävät kärsimyksen syyn johonkin itsen ulkopuolelle, naapuriin, naapurimaahan, naapuriheimoon tms. Siitä sitten lähdetään kohti kansanmurhia. Ihmisen julmuus ei häviä sillä, että unohdetaan. Juuri unohtaminen on vaarallista. Junot Diaz muistuttaa tästä julmuudesta, ja siksikin hänen kirjansa on tarpeellinen.
Kirja kertoo sympaattisista ihmisistä julmuuden ja kärsimyksen keskellä, niinkuin Oscar Wao, Lola, La Inca ja muut. Se että ihmisyys voi säilyä noiden olojen keskellä, on minusta rohkaisevaa myös minunlaiselleni turvassa olevalle keskiluokkalaiselle, joka painii pikku arkihuoliensa keskellä.
Ristiriita musiikkivalintojen kanssa ei ollut mikään keskeinen asia siinä, miten romaanin näin. Joskus tulee kiinnitettyä huomiota trivialiteetteihin. Minulla on paha tapa aloittaa rocktrivia tietokilpailuja, varsinkin parin kaljan jälkeen.
18. syyskuuta 2008 kello 14.02
Lisäys edelliseen: Junot Diaz saattaa hyvinkin ajatella, että ihminen, joka kuuntelee Joy Divisionia ja New Orderia (tai muita kirjassa mainittuja), ei voi olla kovin paha. Minäkin ajattelen sillä tavoin, joten vedän pois joka sanan ristiriitaisuuksista.
18. syyskuuta 2008 kello 14.06
Mainio näkökulma!
18. syyskuuta 2008 kello 14.36
Vielä lisäys: Joy Divisionin klassikko Love Will Tear Us Apart sopii erittäin hyvin kuvaamaan Oscar Waon mieltä ja sielua. Ja kohtaloa. Näin kun oikein tarkasti alkaa ajattelemaan.
18. syyskuuta 2008 kello 14.56
Tässä on myös se kysymys että paljonko kirjassa oli ehkä omaelämäkerrallista… Voihan olla että nuo olivat Díazin omia suosikkibändejä. Ei se silti ole tärkeää, kuten ei mahdollinen autobiografisuus muutenkaan. (Enkä nyt tarkoita että Díaz = Oscar)
En juurikaan miettinut itse Oscaria ”lihavana nörttipoikana” (tämä on Yuniorin näkökulma), vaikka hän sitä epäilemättä oli… Oscar on kuka tahansa ulkopuolinen, erilainen, muukalainen, etnisyydeltään, ulkonäöltään, kiinnostuksen kohteiltaan. Yunior yritti tehdä hänestä enemmän samanlaisen kuin muut, sellaisen joka sulautuisi joukkoon, mutta Oscar pysyi loppuun asti uskollisena omalle ominaislaadulleen. Minusta Oscar Wao oli ennen muuta sellaisen taiteilijan (kirjailijan) muotokuva, joka jatkaa omalla polullaan, vaikka hylkäyksiä tulee, ja säilyttää tietyn viattomuuden ja koskemattomuuden, kokemuksien autenttisuuden. Se että Oscar oli läski ja nörtti ei ollut ensinkään tärkeää. Hän oli vain aidosti erilainen.
19. syyskuuta 2008 kello 16.20
Tajuan kommentteja lukiessa, kuinka täydellisesti minulta menivät ohi kaikki scifi- ja fantasiaviitteet. Ei se lukemista haitannut, mutta tarinasta olisi varmasti saanut vielä enemmän irti, jos musiikki-, elokuva- ja kirjamaininnat olisivat soittaneet kelloja…
Kuten jiikoo mainitsi, oli myös mielenkiintoista lukea, kuinka Haitin afrikkalaisperäinen ranskankielinen väestö ja Dominikaanisen tasavallan pääosin eurooppalaisperäinen espanjankielinen väestö jakoivat saaren. Fukua voi kyllä epäillä, kun Beli syntyi mustana, jopa niin, etteivät isän puolen sukulaiset tunnustaneet häntä. Wikipediasta luin, että Trujillo oli neljäsosa haitilainen itse, mielenkiintoista! Näin siellä kerrottiin kirjassa mainitusta massamurhasta: The soldiers of Trujillo were said to interrogate anyone with dark skin, using the pronunciation of perejil (parsley) to tell Haitians from Dominicans. Critics alleged the massacre was an attempt to seize money and property from Haitians living on the border.
Nauratti muuten (tässäkin hyvien tapojen vastaisesti) kohtaus, jossa La Incan palvelija Clives sai haitilaiset kantamaan hakatun Oscarin autoon ja sitten jättikin heidät tien poskeen kiviä heittelemään, vaikka oli luvannut kyydin.
Kai minun täytyy Belin osalta hyväksyä Antin oivallinen huomio siitä, että kärsimys ei jalosta vaan raaistaa. Olisi vain toivonut, että Beli olisi lapsistaan saanut iloa ja rakkautta elämäänsä ja pystynyt sitä jakamaan myös heille.
Mermaidin ajatukseen siitä, ettei Oscar ollut ensisijaisesti lihava tai nörtti vaan ulkopuolinen, voi yhtyä. Luen parhaillaan Sofi Oksasen Stalinin lehmiä ja siinä kerrotaan syömishäriöstä sellaisin yksityiskohdin, että voi todeta ettei lihavuus ollut tässä kirjassa se juttu. Oscarhan taisi kokea asian ongelmaksi vasta, kun tajusi nörttikavereidensa häpeävän häntä. Muistelen lukeneeni, että Diaz halusi kirjassa tarttua amerikkalaisiin ihanteisiin, kaiketi ainakin ulkonäkökeskeisyyteen ja sosiaalisuuden arvostukseen. Joskus olen jotakin jenkkielokuvaa katsellessa ajatellut, etten haluaisi olla teini Yhdysvalloissa, vaateet ovat kovat ja tarjolla on vain muutama hyväksyttävä rooli.
19. syyskuuta 2008 kello 16.53
Vaan kyllä Oscar oli ensin lihava ja vasta sitten ulkopuolinen. Hän yritti todella saada ystäviä ja tyttöjä, mutta ei onnistunut. Ulkopuolisuus ei ollut hänen valintansa vaan ympäristön. Vielä opettajana ollessaan hän yritti päästä osaksi niin sanottua normaaliutta, mutta epäonnistui.
On erilaisia syitä päätyä ulkopuoliseksi ja kirjassa kuvattiin yhtä tapaa. Surullista on että näin pinnallinen ja ilmiselvä seikka kuin liikalihavuus jättää ulkopuoliseksi.
19. syyskuuta 2008 kello 17.15
Niin Toni, näin kyllä, mutta Oscar oli muutenkin outo. Ei vain lihavuutensa takia. Yunior yritti muuttaa hänen tapojaan, sanontojaan, sitä miten hän lähestyi tyttöjä, saada hänet urheilemaan… Oscar ei suostunut. Ei kyse olekaan siitä etteikö Oscar olisi ollut ympäristön pakosta ulkopuolinen, mutta kyseessä ei ollut vain tämä lihavuus tai nörttiys… Hän oli muutenkin erilainen, eli kuin joku sankareistaan, näistä mutanteista tai outolaisista, jotka eivät kuulu joukkoon. Oscar oli ulkopuolinen, ja tietyllä tasolla siitä myös ylpeä. Ja hän kirjoitti koko ajan, näki asiat toisin. En usko että vaikka Oscar olisi ollut laiha, hän olisi ollut sen suositumpi.
Pointtini on se, että se Oscarin lihavuus on kuin jonkun Teräsmiehen tai Batmanin arki-minä / naamio, se joka salaa sen alla piilevän voiman (oli se sitten mitä tahansa). Se on sekä kirous että siunaus. Unelmissaan Oscar taisteli örkkejä ja superrikollisia vastaan, ja lopussa heitti henkensä rakkauden takia. Oscar oli ehdoton romantikko. Näin hän on hahmona osa sitä samaa merkillisten ja sankarillisten friikkien galleriaa, jota hän nörttipoikana ihaili.
19. syyskuuta 2008 kello 18.02
Otit, Emmi, esille tärkeän pointin siitä, mitä on olla nuori Yhdysvalloissa – vai pitäisikö kysyä ehkä yleisemminkin, mitä on olla nuori tässä ajassa.
Díaz kirjoittaa siitä, kun Oscar oli jo opettaja: ”Joka päivä hän katsoi kun ”kovikset” kiduttivat armottomasti lihavia, rumia, älykkäitä, köyhiä, tummia, mustia, epäsuosittuja, afrikkalaisia, intialaisia, arabeja, siirtolaisia, omituisia, femininoja, homoja – ja jokaisessa kohtauksessa hän näki itsensä. Aikaisemmin valkoiset lapset olivat olleet pahimpia kyykyttäjiä, mutta nyt valtikka oli siirtynyt värillisille. Joskus hän yritti lohduttaa pahimmin kiusattuja ja puhua heille rohkaisevasti… mutta viimeinen asia, jota luuseri kaipaa, on toisen luuserin apu.”
Kauhun väristykset menivät pitkin selkäpiitä tuossa kohtaa. Mitä muuta tuo ilmentää kuin arkipäivän trujilloutta, ja eiköhän sitä ole täällä kotisuomessakin, kun asiaa ajattelee. Trujillolla ja muilla valtaapitävillä diktaattoreilla on vain laajemmat terrorisointimahdollisuudet kuin taviksilla, mutta jos ruumiillisen tai henkisen kidutuksen uhreilta kysytään, niin liekö ero ratkaiseva? Ja eikä tuo joidenkin kohdalla jatku vielä kouluvuosien jälkeenkin? Mikä tekee ihmisestä pedon toista kohtaan?
19. syyskuuta 2008 kello 18.22
Oscarin syrjäytyminen ei lähtenyt lihavuudesta, vaan siitä kun Maritza jätti hänet. Tuolloin Oliver oli jo scififani ja toivoton romantikko. Lihominen tapahtui vasta tämän jälkeisinä vuosina. Sen jälkeen ”Could not make friends for the life of him, too dorky, too shy, too weird”. Naisia hän ei tuon nöyryytyksen jälkeen uskaltanut lähestyä. Lihavuus oli siis syrjäytymisen oire eikä alkuperäinen syy, joka mielestäni oli herkkyys. Tai siis tietysti syynä oli fuku!
Kohdassa, jossa Olga kutsuu seitsemännellä luokalla Oliveria kakun syöjäksi, Oliver ei uskaltanut vastata, koska pelkäsi Olgan tallovan hänet jolloin… ”his cool-index, already low, could not have survived that kind of paliza, would have put him on par with the handicapped kids and with Joe Locorotudo, who was famous for masturbating in public.”
19. syyskuuta 2008 kello 19.17
Puhutaanhan sitä työpaikkakiusaamisestakin. Tai parisuhteessa, jos alkaa mennä huonosti, toinen voi ottaa vallan ja alkaa kyykyttää toista.
Kyllä koulukiusaamista on meillä yhtä hyvin kuin jossain Yhdysvalloissakin ja se alkaa jo esikoulussa, jos joku on vähänkin poikkeava, on vaikka silmälasit tai valkoinen kihara tukka, sellaisesta on esimerkkejä! Huoltajien pitää heti ottaa yhteyttä kouluun – jos vain saavat tietää kiusaamisesta, lapset kärsivät usein hiljaa. Asian yhdessä puiminen on ainoa tapa lopettaa kiusaaminen alkuunsa.
On tuollaisia Oscarin tapaisia mielikuvitusmaailmassa eläviä varmasti, ja jos on jokin ulkoinen syy, sellaiseen ajautuu helpommin. Koneelta löytyy ystäviä. Ääritapaukset alkavat sitten purkaa pahaa oloaan pyssyllä.
Amerikassa nuorten ulkonäköpaineet ovat ihan toista luokkaa kuin meillä, ja siellä toisaalta on roskaruoan vuoksi niitä todella lihavia ihmisiä, nuoriakin, tytiseviä lihavuoria.
19. syyskuuta 2008 kello 19.58
Täytyy myös muistaa että Oscar esitettiin meille Yuniorin silmien kautta… Yuniorin jolla riitti naisia joka sormelle ja joka oli varsinainen player dominkaanien deittiskenessä. Näkökulma on siis Yuniorin kautta tarinan, hän on se kertoja, ja loistava onkin. Oscarin näkökulmasta ei nähdä varsinaisesti mitään. Myöskään hänen kirjoituksiaan, lukuunottamatta lopun kirjettä, ei nähdä. Mutta se käy ilmi että Oscar on ritarillinen romantikko… silloinkin kun hän on rakastamansa naisen kanssa treffeillä, käy elokuvissa, istuu autossa, hän ei edes yritä mitään. Hän odottaa merkkiä siitä että nainen / tyttö rakastuu häneen. Ja sitä ei tietenkään tapahdu. Oscar on sympaattinen friikki ja kummajainen ja se menee paljon liikakiloja (suojapanssaria) syvemmälle.
Lopussa hän laihtuu, ja on ikään kuin se sisäinen sankari (JES! mutta tarkoitan tällä jotakin viittaritaria, ei Sarasvuon omaa etuaan ajavaa pikku pyrkyriä) viimein pääsisi vapaaksi nörttiyden naamion takaa. Oscar tekee mitä tahtoo, taistelee rakkauden puolesta huolimatta vastustuksesta ja sukunsa vahvojen naisten voimasta…. ja viimein myös kuolee jonkin puolesta mihin uskoo, eli rakkauden.
Eräällä tavalla Oscar on siis kuitenkin vahvempi yksilö kuin esimerkiksi Belin isä, lääkäri joka luhistui täysin vankilassa ja alkoi parkua jo alussa kuin pieni vauva. Tämä kunnioitettu lääkäri tuhosi perheensä juuri tekemättä mitään ja olemalla pelkuri. Oscar sen sijaan toimi, eikä välittänyt vaikka La Incan taloa ammuttiin. Vielä sittenkin kun hänet oli potkittu tohjoksi, hän palasi takaisin. Oscar oli aito friikkisankari ja romantikko ja uskollinen erikoislaadulleen.
20. syyskuuta 2008 kello 0.35
Minusta Oscar Waon lyhyttä ja merkillistä elämää ei voi kutsua tarinaksi koulukiusaamisesta tai ihmisten julmuudesta… siinä on paljon enemmänkin. Sitä taikaa, kirousta, siunausta, erikoisia asioita. Koulukiusaaminen on vähän kuin pedofilia aiheena, kaikki tuntuu pelkistyvän siihen. Kiusattiinhan Oscaria, ja hän oli lihava nörtti, mutta kumpikaan näistä asioista ei ole se kirjan syvin kertomus — se Oscarin salaisuus. Yksi niistä asioista jotka minua tässä romaanissa kiehtovat on juuri kertomuksen monitasoisuus… ja se syvätaso ei suinkaan ollut Oscarin uhriutuminen, kaikkea muuta, vaan se miten hän selvisi, vaikka sitten kuolikin lopussa. Sehän siinä on se ihmeellinen (wondrous) ulottuvuus.
21. syyskuuta 2008 kello 21.59
Sainpa minäkin luettua kirjan Oscarista. Kirjoitin jo aiemmin, että en aluksi pitänyt kirjasta, mutta jollakin tavoin se tarina kuitenkin kiehtoi niin, että en voinut jättää sitä kesken.
Kaikkein päällimmäisenä asiana minulle jäi kirjasta mieleen Trujillon diktatuurin kauheus. Eipä sitä täällä koti-Suomessa ole tullut ajatelleeksi, millaisia kammottavia hirmuhallintoja joissakin maissa, esim. Väli- ja etelä-Amerikassa ja muuallakin on ollut. Ja taitaa olla vieläkin. Tässä yhteydessä palautui mieleen keväällä luettu Sofi Oksasen Puhdistus. Trujillon sairaalloinen viehtymys kaikkiin kauniisiin neitsyihin tuntui todella vastenmieliseltä.
Oscarin elämä oli alakuloinen tarina. Kaikki hänen läheiset naisensa olivat jollakin tavoin hyvin vahvoja, erilaisia, kovia kokeneita.
Oscarin yksinäisyys ja erilaisuus toi mieleen, miten raakaa nuorison ja kyllä aikuistenkin keskuudessa syrjintä voi olla, miten totaalisesti joku voidaan sulkea kaiken ulkopuolelle.
Kannatti tämäkin kuukauden kirja lukea, vaikka aluksi olinkin tästä kirjasta vähän eri mieltä.
Kiitokset siis Kirsille taas mielenkiintoisesta valinnasta!
21. syyskuuta 2008 kello 23.19
Minusta Belin isä oli kuvattu hienosti. Voimattomuus ja jähmettyminen olivat seurausta todella ahdistavasta pelosta: siitä, että saastainen, irstas ja mielipuolinen diktaattori uhkaa omaa tytärtä.
Minä otin Oscarin syrjäytymisen silkkana konkreettisena esimerkkinä niinkin proosallisesta syystä kuin liikalihavuudesta. Se toi Oscarin läskeineen lähelle, se muistutti siitä jokapäiväisestä näystä, jonka kohtaamme kaduilla. Tietysti erilaisuuden syy olisi voinut olla mikä tahansa, mutta tällainen epäesteettinen, mutta voimakas visio läskivuoresta antoi hahmolle kouriintuntuvan riipaisevan näkökulman.
22. syyskuuta 2008 kello 8.10
Mermaid, tietenkään Oscarin tarina ei ollut pelkästään syrjäytyneen ja syrjäytetyn ihmisen tarina, olihan Oscarilla oma sisäinen elämänsä ja eräänlainen itsenäisyytensä, tyydyttäviä ihmissuhteitakin, mutta se oli myös komea kiusatun kuvaus, en sellaista ole ennen lukenut, kuullut vain tosielämän kertomuksia. Kaikki esteet ja ennakkoluulot ylittävällä ja kuolemaakin halveksuvalla rakkaudellaan hän lopuksi kohosi sankaruuteen, oma elämä panttina. Komea loppu.
24. syyskuuta 2008 kello 23.42
Kirjaston uutuushyllyssä oli tämä Oscar Wao –kirja, ja uteliaisuuttani lainasin sen, vaikka ensiesittelyn perusteella ajattelin, ettei taida olla minun makuuni. (Taisivat kuitenkin kehumiset vaikuttaa.) Varmaan minulla on omituinen huumorintaju, mutta tavallaan tämä oli minusta hauskakin kirja. Jotenkin tuli tunne, että kirjailija on lisännyt tekstiin pieniä koukkuja. Olen ymmärtänyt, että USA:ssa kirjoittajakoulutus on huippuunsa vietyä, ja – jos kysymyksiä vielä voi esittää, haluaisin tieää, missä Diaz on kirjoittamista opiskellut, ja missä hän opettaa, sekä tietysti, onko näissä minun arvailuissani mitään perää. Nimittäin minä luin tämän kirjan myös kuvauksena siitä, kuinka Yunior opettelee kirjoittamaan.
Alku oli vähän hankala, ihmettelin, jaksanko loppuun asti tällaista väsyttävää kökkökieltä – suomea kirjoitetaan amerikaksi tai toisin päin, eihän kukaan puhu näin. Sitten kertojaksi vaihtui (muka) Lola, ja minua nauratti, että tämähän on melkein kuin minun kirjoittamaani. Kunnes kesken kaiken oli ylihienoja lauseita, esim. ”Viiltävä pettymys hiersi kivuliaasti jotain pehmeää ja haurasta kohtaa sisälläni”, ja ajattelin, että tämän Diaz on varmaan varastanut jonkun oppilaansa tekstistä. Myöhemmin tulin siihen tulokseen, että kyseessä on Yuniorin tyyliharjoitus, joka meni hiukan yli. Toisen kerran törmäsin erikoiseen lauseeseen Abelard-osassa, joka minusta oli turha, ja harpoinkin osan tekstiä yli. Tyttärien vertaaminen huolettomiin hobitteihin oli sen verran erikoista, että se pysäytti. Sinänsa viehättävää, mutta tuskin Abelard niin olisi ajatellut, Yunior kyllä.
Joku mainitsi, että teksti muuttui sujuvammaksi matkan varrella, ja sekin ehkä kuvaa kirjoitustaitojen kehittymistä – ei siis Diazin, vaan Yuniorin.
Yunior on tyypillinen latinonuorukainen, pelimies, yrittää olla macho. Hän tutustuu Lolaan ja tietää, että tässä on hänen elämänsä nainen, mutta ei jaksa keskittyä, kun on niin paljon säpinää ja naisia tulee syliin joka nurkan takaa, ja varmaan siinä mainekin menisi, jos heti alkaisi yhden naisen mieheksi. Lolalla on sitten tämä erikoinen veli, jonka kanssa Yunior päätyy asumaan opiskelija-asuntoon. Itse asiassa heissä oli paljonkin samaa, molemmat kirjoittivat ja kommentoivat toistensa tekstejä, ja molemmat tiesivät, ”miltä tuntuu älykkäästä, kirjoista pitävästä, nykypäivän ghetossa asuvasta tummaihoisesta pojasta. … Jos Oscar olisi ymmärtänyt peittää otaku-taipumuksensa niin kuin minä tein, hänellä olisi ehkä ollut helpompaa, mutta Oscar vain ei osannut. Hän kantoi nörttiyttään kuin jedi valomiekkaansa tai lensman linssiään.”
Niin, olihan Oscarin äitikin erittäin itsepäinen… Oscar ei osaa olla macho, hän on pehmo ja romantikko, joka päättää jäädä seikkailukertomusten maailmaan, jossa hän voi olla sankari ja kostaja.
Tässä mietin, viittaako Oscarin hahmo jollakin tavalla Don Quijoteen saakka? Yleensä ärsyynnyn viitteistä muuhun kirjallisuuteen, tuntuu kuin kirjailija haluaisi diivailla lukeneisuudellaan (tiedän, kirjallisuusammattilaiset rakastavat sellaista), mutta Diaz käyttääkin klassikoiden sijasta tieteiskirjallisuutta ja tietokonepelejä, mikä oli minusta aika ovelaa, ja tietysti tarkasti suunniteltua.
Sisältöä on jo käsitelty sen verran, etten siihen puutu. Mutta en minä paljon DT:n historiasta oppinut, melkoista väkivallalla mässäilyähän se oli, plus sitten kaikki muu machoilu. Sopii hyvin parikymppisen miehen kirjoittamaksi. Yliopistossahan professori oli kiitellyt, kun Yunior oli kerrankin kirjoittanut kertomuksen, jossa ei ketään puukotettu eikä ammuttu. (Kertoo tietysti myös kasvuympäristöstä.)
Vaikka tässä on jo liikaa tekstiä, en malta olla mainitsematta muutamia adjektiiveja, joitten takia aion lukea ainakin kiintoisimmat kohdat myös englanniksi,’Kylmä tuuli tunkeutui röyhkeästi sisään bungalowiin… ja loppupuolella ’Yläpuolella tähdet katsoivat alas omahyväisesti”. Sitä paitsi, ’wondrous’ on Oxford Thesauruksen mukaan awesome, fabulous, miraculous, monumental, portentous, prodigious, striking. Voisi siis olla enemmänkin kuin merkillinen elämä.
29. syyskuuta 2008 kello 21.46
Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli Jukka Petäjän erinomainen artikkeli Junot Diazista. Siinä Diaz sanoo mm., että kirjallisuuden todellista merkitystä on turha yliarvioida. Se on elitististä ja marginaalista.
Kirjoittamisesta hän kertoo, että joutui tekemään valtavasti työtä saadaksen aikaan sellaisen romaanin, joka vaikuttaisi siltä, että kirjoittaminen ei ole vaatinut työtä. Tätä aavistelinkin, ja oikeastaan kaikkein eniten pidin juuri siitä älyllisestä haasteesta, jonka kirja tarjosi, ts. oli monta kerrosta ja välillä pienillä jutuilla vihjattiin, ettei tässä ihan tosissaan ollakaan.
Sen sijaan en ollenkaan huomannut sellaista asiaa, että romaanissa käsiteltäisiin ihmisen myötäsyntyistä uskoa auktoriteetteihin, kuten Petäjä kirjoittaa Diazin väittäneen.
Mielenkiintoista on, että Diaz opettaa luovaa kirjoittamista MIT:ssa (Massachusetts Institute of Technology). Aikamoinen harppaus, New Jerseyn latinokortteleista maailman eliittiin kuuluvan yliopiston opettajaksi.
29. syyskuuta 2008 kello 22.08
Artikkeli oli tosiaankin mielenkiintoinen, vaan aivan liian lyhyt!
Suvi Aholan arvio oli myös Aholan parhaita ja tavoitti mielestäni kirjan idean hyvin. Aholan toteamus oli sattuva: ”Lukemisen edetessä tällainen kerronta alkaa pian tuntua ainoalta oikealta tavalta kuvata Oscar Waon ja hänen perheensä traagisia vaiheita.”
Ja tässä yhteydessä, Aholan herättämänä, kiitokset Vuokko Aitosalolle erinomaisesta suomennoksesta! Uskoisin, että kirjailijan ääni on säilynyt kirjassa hyvin.
29. syyskuuta 2008 kello 22.38
Kiitos Raija vinkistä! Ehkäpä kaivan sen Hesarin jostakin (olen entinen monivuotinen tilaaja). Diaz kuulostaa erittäin älykkäältä ja lahjakkaalta mieheltä ja tiedänkin jo että hän on loistava kirjailija. Tuo lainauksesi ”kirjallisuuden todellista merkitystä on turha yliarvioida. Se on elitististä ja marginaalista.” todella sykähdytti! Ei mitään väitteitä siitä, että kirjallisuus ehkäisisi esimerkiksi konflikteja.
Hyvä Diaz!
30. syyskuuta 2008 kello 5.53
Raija, kiitos Petajan artikkelin tiivistelmasta. Hyvin mielenkiintoista! Artikkelia ei taida olla verkkojulkaisussa?
30. syyskuuta 2008 kello 9.31
Jep, Diaz kuulostaa älykkäältä* — ainakin tavallaan — ja lahjakkaalta mieheltä, ja haastattelu sekä tämä keskustelu täällä saavat minut aikanaan lukemaan tämän kirjan. Aholan arvio puolestaan oli vähän laimea.
*Diaz kuvaa, suunnilleen samassa kohdassa kuin missä kirjallisuuden merkityksestä, Yhdysvaltoja hyvin epä-älylliseksi maaksi, ei ihan mutta pikkuista vaille idioottien luvatuksi maaksi. Ja puhui nähdäkseni myös kirjallisuuden merkityksestä amerikkalaisesta näkökulmasta. Mutta ennen kaikkea: toivottavasti seura ei tee kaltaisekseen.
Erityisen hupaisaa oli kohta, jossa hän kertoi/”tunnusti” että kirjan asiatietoja ja taustaa antavat alaviitteet ovat yhtä fiktiivisiä kuin muukin tarina. Paitsi tavallaan harmittaa, että sain tuon tiedon ennen kuin ehdin lukea kirjan. Myös fukú kuulostaa juuri siltä itseltään, tietämättömästä vakuuttavasti dominikaaniselta kansanperinteeltä, mutta ainakin googlen linkit viittavat vain Diazin kirjaan (+ Japanin suuntaan).
Kiinnostava veijari tämä Trujillo. Hänellä on rooli enemmän tai vähemmän merkittävä rooli monessa romaanissa ja elokuvassa, minkä lisäksi moni meistä on ehkä nähnyt hänet tietämättään omana itsenään Casablanca-elokuvassa.
30. syyskuuta 2008 kello 10.34
Se auktoriteettiusko Petäjän artikkelissa oli mielenkiintoista ja miten Díaz on halunnut rikkoa sitä myös kirjallisuudessa rakentamalla toden illuusiota pettävästi: alaviitteet, tai ainakin osa niistä ovat myös fiktiota, vaikka rakentuvat näennäisen kylmiin faktoihin! Eipä tämä lukija ainakaan osannut olla varuillaan, vaikka muistankin ajatelleeni, voiko kirjailijan antamaan historian kuvaan luottaa vai onko siinä persoonallisia sävyjä.
20. joulukuuta 2008 kello 18.16
Pääsin tarttumaan kirjaan vasta jokin aika sitten ja lukeminen vaati aikaa. Kirja lepäili pitkään ja aivan kuten monella muullakin, meinastin luovuttaa. Kielen ja viitteiden lisäksi minua turhautti kertoja. Toisaalta kirjan edetessä ja kertojan saadessa kasvot, tilanne alkoi olla siedettävä ja opin elämään tyypin kanssa. Mielestäni kertoja oli kuitenkin äärimmäisen epäluotettava henkilö. Epäilin suurinta osaa hänen mielipiteistään, mikä kai oli myös tarkoituksellista. Se, miten hän esitteli henkilöt aluksi, tuntui suorastaan vääryydeltä. Koko kirjalle leimaavaa onkin se, ettei varsinaisten kerrottavana olevien henkilöiden äänet pääse esiin vaan kaikki nähdään toisen ihmisen kertomana. Tekniikka oli mielenkiintoinen.
Pohdin myös alaviitteitä. Ne olisivat periaatteessa yhtä hyvin voineet olla faktaa kuin fiktiota.Tarkoitan nyt sitä tyyliä, millä viitteet oli kirjoitettu.
Samaa mieltä olen siitä, että Wao sopisi elokuvaksi. Oikeastaan kirja oli nykykirjallisuuden tapaan hyvin elokuvallinen. Onko tämä jokin ajan trendi? Mieleeni tuli moni suomalainen nykykertoja, joka kertoo kolmekymppisten inhottavan, arkisesta elämästä oksennuksineen kaikkineen. Palailin vuosisadan vaihteen naturalismiin, Zolaan, josta pidän kyllä enemmän. Mieleeni tuli myös Saramagon Kertomus sokeudesta. Tosin Saramgon inhottavuudet saavat kirjailijan ahmimaan ja sympatisoimaan, tässä kävi toisinpäin. Mieleeni tuli sukupolvien ketjusta myös Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani, joka on yksi hienoimmista amerikkalaisista kirjoista, joita olen tähän mennessä lukenut.
Waon kerronta vieraannutti, kylmetti enkä oikein saanut tunnetta vääryyksistä. Toteaminen ja väkivalta oli tuotu sanoina, jotka kumisivat. Kovuus kuvaa kyllä sananan kirjaa hyvin ja minusta se välittyi lukemiseenkin.
Hienoja lauseita kirjassa kyllä oli. Yhden kirjoitin itslleni myöhempää varten muistiin: ” Muutokset, joita itse haluamme eivä koskaan ole niitä, jotka lopulta muuttavat elämämme.” Tämänkaltaiset lauseet olivat oivalluksia, jotka saivat mielenkiinnon pysymään kirjassa. Mielestäni Diaz ei ollut päässyt tavoitteeseensa kirjoittaa helpon tuntuisesti – jotakin hyvin väkinäistä tarinassa oli, varsinkin ensimmäisten 50 sivun kohdalla.
23. joulukuuta 2008 kello 13.49
Minäkin luen tätä kirjaa parhailllaan. Jännä, että tässä viestiketjussa on muutamia mainintoja siitä, miten vaikeaa nykyteineillä on etenkin Amerikassa ulkonäköpaineiden takia ja että kirjailija itsekin olisi halunnut kritisoida tätä ja silti Oscarin lihavuutta korostetaan melkein joka viestissä ja käytetään jopa sanoja lihavuori jne.
Minullekin toki selvisi, että Oscar on lihava, mutta tämä hänen ”outous” eli syvä kiinnostus fantasiaan ym. oli ehkä vielä suurempi syy siihen, ettei hän saanut tyttöystäviä sekä herkkyys -
tarinan naiset kun tuntuivat viihtyvän väkivaltaisten miesten kanssa. Ja sitten pahimmassa tapauksessa siirsivät nämä haavat omiin lapsiinsa. Tämä on niin tuttuja myös Suomessa ja toisaalta koko tarina.
Mutta mitä oikeasti miettii ja tuntee tällainen macho- ja pelimies? Pelkääkö, ettei naiset sittenkään arvosta sitä mitä hän oikeasti sisimmässään on – ehkäpä samanlainen ”raukka nörtti” kuten Oscar..? Itse ainakin olen törmännyt sellaisiin, jotka oikeasti ovat pahimpia pelkureita ja hukassa itsensä kanssa.
23. joulukuuta 2008 kello 13.53
Saara, minusta esimerkiksi kertoja, joka oli pelimies, oli kirjassa vähintään yhtä säälittävä kuin Oscar, omalla tavallaan. Vaikeuksia sitoutua, olla pettämättä, kokeilla charmiaan silloinkin kun onni oli jo käden ulottuvilla. Hänhän tavallaan oli kateellinen Oscarille.
23. joulukuuta 2008 kello 15.12
Minä en ole päässyt vielä kirjaa loppuun, joten minulle ei avautunut, kertojan sisäinen elämä. Moniko pelimies tai muu ”sankari” edes tuntee itseään tai tunnistaa tunteitaan. Itse näen tällaisen ihmisen pettävän eniten itseään, mutta huomaako hän sitä itse.
Tätä keskustelua lukiessa minulle myös tuli hiukan outo tunne, kun yleisesti me aikuiset olemme niin huolissamme koulukiusaamisesta ym. ja silti täälläkin aikuiset ihmiset ovat melkein yksissä tuumin haukkuneet Oscarin, koska tämä on lihava ja ”nörtti” eli kiinnostunut asioista, joista niin kovin moni ei ole. Itse olisin nuorena nähnyt hänet sellaisena, mutta nyt aikuisen silmin pikemminkin sympaattisena ja traagisena hahmona, jolle toivoisin onnellista loppua, mutta sitä ei kai ole odotettavissa….
15. tammikuuta 2009 kello 21.12
Luin vasta eilen 14.1.09 Junot Díazin ”Oscar Waon lyhyen ja merkillisen elämän”: kirjahan oli jo syyskuussa esillä.
Lukukokemus oli melkoinen.
Mieleen tulivat G.García Márquezin ”Sadan vuoden yksinäisyys” (tuntuu kuin kaikki latinoamerikkalaiset olisivat nobelistille velkaa). Grassin kääpiö-Oskar irvistelee jossakin. Philip Rothin ”Portnoyn tauti”. Chaplinin ”Diktaattori”.
Romaanin rakenne on lukijalle haasteellinen, kun pitää huomioida sekä aikajanan että kertojan näkökulmamuutokset. Mutta kuitenkin kokonaiskuva hahmottuu näin monipuolisesti.
Alkuun vierastin paljonkin alaviitteiden pienellä fontilla kirjoitettuja historian opettavia täydennyksiä: kun mestarini García Márquez selviää Kolumbian historiasta ilman niitäkin.
Sitten ajattelin Díazin rakentavan myös jonkinlaista hybridiä tai kollashia, mutta luovuin ajatuksesta. Tosi asiassa kirjailijalla olisi hauista ja älyä kuvata Karibianmeren kiihkeää, spermaa ja verta tihkuvaa kosteaa taivasta ja helvettiä maailman postmodernistisimmin keinoin: maalata postimerkkejä, kuvia ja kipua romaanin vastustamattomille sivuille. Mutta sitten tulevat jotkut sanomaan: Täyttää snobbailua! Sanokoot!
Niinkuin Karibianmeri ja latinalainen maailma on liioittelua ja Macondo mielentila, ovat myös Dominikaanisen tasavallan ihmiset ja uhrit onneaan voimakkain tuntein ja ylpeydellä onneaan ja rakkauttaan etsiviä kyyhkysiä maailman virrassa.
Heihin rakastuu. Heidän seurassaan viihtyy.
Suvun vahvat naiset La Inca, Beli ja Lola laittavat kivet järjestykseen mutta kivettyvätkö itse?
Maailman naiset paikkaavat ja säilyttävät, kun miehet hajoittavat, sotivat, juovat ja huoraavat.
Seksiä on ilmassa ja tarjolla ja Abelaird, Yunior ja etenkin Trujillo saavat enemmän kuin tarpeeksi, mutta lihava Oscar joutuu vonkaamaan kuoleman porteille.
Omaelämäkerrallinen? Totta kai. Koska kirjailija on Dominikaanisesta tasavallasta lähtenyt ja koska sekä Yuniorissa että Oscarissa on häntä itseään, mutta voi olla myös naisissa. Meissä on niin monta minää.
Kirjailija ammentaa kokemuksistaan ja todellisuudesta mielikuvituksen avulla fiktiivisen teoksen.
Jäin miettimään Fukúa. Missä olen kuullut ja nähnyt? Aivan oikein. Kirjayhtymä julkaisi vuonna 1986 neuvostoliittolaisen tähtirunoilija Jevgeni Jevtushenkon teoksen ”Fukú”. Siinä kirjailija kiertää latinalaista Amerikkaa mm. Dominikaanisessa tasavallassa ja törmää Fukúun, kiroukseen.
”Sadan vuoden yksinäisyydessä” suku on kirottu yksinäisyyteen niin kauaksi aikaa kunnes sukuun syntyisi poikalapsi, jolla olisi sian saparo häntäluun kohdalla. No, kirjan lopulla syntyy, mutta silloin jo kaikki on menetetty. Jopa mielentila.
Kirjailija on kertonut, että kun hän kiersi maailmaa, hänen puheilleen pyrki mies joka laski housunsa alas ja paljasti siansaparonsa. Todellisuus on…
Myös kirjailija García Márquez kertoo Venezuelan pavasta, pahasta: kuinka hänellä oli tunne, että hotelli räjähtää ilmaan. Hän juoksi ulos ja hotelli räjähti,
En minä jaksa enää…minä hukun latinalaiseen maailmaan…kuinka kaipaankaan Karibian merelle!
Ihan vähän ja paljon minua on ollut siellä…
Kosher.
16. tammikuuta 2009 kello 9.55
Junot Díazin kielestä on kirjoitettu jo täällä näköjään aiemminkin. On vaatinut teoksen kääntäjältä Vuokko Aitosalolta lahjakkuutta keksiä vastine Díazin nokkeluuksille. Díaz on hulvaton verbalisti ja empaattinen elämään heittäytyjä.
Eräs teoksen engalnniksi lukenut oli vertaillut suomennosta ja kertoi suomennoksen hyvinkin vastanneen alkuperäistä.
Espanjankielisiksi jätetyt sukulais- ym. nimitykset, huudahdukset ja lauseet olivat paikallaan, vaikka joitakin vain aavisti, arvasi, tajusi kuuluvan teoksen henkeen.
Joku aiempi blogisti täällä kirjoitti, että olisi jättänyt lopusta pois. Niin minäkin. Oscarin lopullista kuolemaa venytettiin, vatkutettiin, pitkitettiin niin että minusta lopussa alkoi tuntua siltä, että sympaattinen Pyhä Oscar tapetaan viisi kertaa jotta hän saisi arvoisensa lopun.
Kirjan kannessa on muuten valokuva pyöreäposkisesta, iloisesta, silmälasipäisestä miehestä. Ei kai siinä ole minä? Hieraisen silmiäni ja katson uudestaan. Ei, kyllä se on Oscar Wao de Leon itse, ihan varmasti! Eli ”oikean” Oscarin eli esikuvan on täytynyt olla olemassa. Miksi ihmessä laitettaisiin muuten tällainen ihan oikea valokuva kanteen? Kirja on omistettu Elizabeth de Leonille. Eli kyllä de Leonin suku on ollut olemassa ja on.
Mutta kuten tuhannesti olen sanonut: kirjailija on valehtelija. Onko paras kirjailija paras valehtelija? Eestiksi runoilija on luuletaja.
Gabriel García Márquez on kirjoittanut paljon siitä, kuinka Karibianmeren seuduilla ja latinalaisessa Amerikassa liitoitellaan. Niinkuin myös muuten Lapissa (Mikael Niemi, Arto Paasilinna on kotoisin Lapista jne.). Voidaankin Mikael Niemenkin kohdalla puhua eräänlaisesta maagisesta realismista.
Väinö Linnan ja Kalle Päätalon tyyli ja teokset ovat asia erikseen: niissä on historiaa eri keinoin esittettynä. Mutta nekin ovat kaunokirjallisia teoksia yhtä kaikki: kyllä ne ovat selvästi erilaisia kuin vaikkapa Heikki Ylikankaan historialliset tietoteokset.
Kosher.
16. tammikuuta 2009 kello 14.12
Mahtava hehkutus, Kosher!
Minun täytyy tunnustaa, että minulle kävi todella huonosti Oscar Waon kanssa.
Kävin ostamassa silloin aikanaan tämän kirjan ja ihastelin kirjan tuoksua ja kiiltävää kansilehteä. Illalla luin kirjaa viime töikseni reilun matkaa. En pitänyt yhtään. Kirjan alakieli häiritsi hirveästi. Lisäksi kirjailija panetteli alaviitteissään rumasti upeaa filmitähti Danielle Darrieux´tä Porfirio Rubirosalla. – PR:sta tuli valitettavasti kyllä DD:n aviomies muutamaksi vuodeksi. Tästä surkeasta
”Viimeisestä Playboysta”.-
Aamulla päätös oli kypsynyt. Pyyhin mahdolliset käsivoidesormenjälkeni kirjan kansista. Tarkistin, että mitään lukujälkiä ei näkynyt ja vein kirjan takaisin kauppaan. Sain sen vaihdettua Marjo Niemen uusimpaan kirjaan Miten niin valo.
En tiedä, oliko tämä operaatio fiksusti tehty, mutta toivon silti, että Marjo Niemi voittaisi tämän vuoden Runeberg-palkinnon. Kirjassa on paljon hyvää naiskuvausta ja kirjoitustyyli on omintakeinen.