Image hakee Suomeen uutta kansalliskirjailijaa. Ajatuksena on nimenomaan se, että kansalliskirjailijan tulisi olla elossa. Kivi on aika syrjäyttää ja uusi pitäisi valita tilalle. Täällä voi käydä äänestämässä omaa ehdokastaan. Image on listannut omia ehdokkaitaan kuten Juha Itkonen, Jari Tervo, Anja Snellman, Sofi Oksanen, Anna-Leena Härkönen, Kari Hotakainen ja Arno Kotro. Myös omaa ehdokasta saa ehdottaa ja äänestää. Vastausaikaa on 15.10 asti ja uusi kansalliskirjailija julistetaan Helsingin kirjamessuilla.
Mutta ennen kuin voi äänestää pitäisi tietää mikä on kansalliskirjailija. Kuinka voi kelpuuttaa jonkin kirjailijan tuohon asemaan. Pitääkö tuotannon olla suuri vai riitääkö yksi kansakuntaa järisyttävä teos? Pitääkö kirjailijan olla koko kansan kirjailija? Onko enemmän kirjoja myyvässä kirjailijassa enemmän kansalliskirjailija-ainesta? Silloinhan kansalliskirjailijan voisi valita vain myyntilukujen perusteella.
Entä onko koko kansalliskirjailija-ajatus aikansa elänyt? Olemmeko me kuitenkin siirtyneet jo niin kauas yhtenäiskulttuurista, että kansalliskirjailijan valinta on mahdotonta? Onko sama kirjailija kansalliskirjailija nuorille ja vanhemmille, kaupunkilaisille ja maaseudulla asuville, miehille ja naisille?
Esimerkiksi minä voisin äänestää kansalliskirjailijaksi Kjell Westöä. En kuitenkaan ole varma onko hän minulle kansalliskirjailija siksi, että hän kuvaa helsinkiä ja helsinkiläisyyttä enemmän kuin ehkä kansanluonnetta. Omaa kansallismaisemaani siis. Toisaalta voisin valita kansalliskirjailijaksi Veikko Huovisen. Hän tavoittaa jotain sellaista perussuomalaista mikä ei koskaan katoa. Samoin tekee Kari Hotakainen. Petri Tammisessakin on minusta kansalliskirjailijan otetta.
Tässä vaiheessa naisena mietin, onko sitten aina vääjämättä niin, että nainen ei voi olla kansalliskirjailija. Voisiko Eeva Kilpi olla kansallisrunoilija? Heli Laaksonen tietysti, mutta kun hänen murteensa ei ole minun murrettani. Eikä koko kansan. Jos myynti on kriteerinä, Laila Hirvisaari olisi naispuolinen kansalliskirjailija. En kuitenkaan suostu tähän. Entäpä Leena Krohn? Pirkko Saisio?
Entäpä jos kansalliskirjailija olisikin lastenkirjailija? Nopolat?
Voikohan Imagen äänestyksessä äänestää monta kertaa? Ehkä se olisi kumminkin vähän epäreilua…
Kaikki ehdokkaat ovat jotenkin vähemmän kuin kansalliskirjailija. Ehkä se johtuu tittelin suuruudesta. Tai ehkä kansalliskirjailija ei vain voi olla elossa. Ehkä tarvitaan ajan tuomaa perspektiiviä ennen kuin kenestäkään voi tulla kansalliskirjalijaa. En tiedä. Mutta kiinnostavaa peilata nykykirjailijoita tästäkin näkökulmasta.
Kenet te valitsisitte?
1. syyskuuta 2008 kello 10.31
Huovisen voisi valita huippulaatunsa takia, mutta ehkä Väinö Linna Kiveä tuoreempana kansalliskirjailijan asemaan.
1. syyskuuta 2008 kello 11.05
Mutta jos sen kirjailijan pitää olla elossa, niin Väiski ei käy.
Kävin äänestämässä mutta tiedä häntä menikö ääni perille, kun sivu vaan palasi alkuasetuksiin… ei tullut mitään Kiitos äänestyksestä -tekstiä tms. No, minusta Virpi Hämeen-Anttila on uusi kansalliskirjailija. Hän on kirjailija, kääntäjä, kuvittaja, ja tutkija, ja on yhdessä miehensä Jaakon kanssa tehnyt suomalaisen kirjallisuuden kentästä monikulttuurisemman ja kiinnostavamman. Virpi H-A on uuden ajan, globaalistuvan maailman kirjailija, joka pystyy kirjoittamaan vetävää proosaa ilmeisesti mistä aiheesta tahansa. Odotan kovasti hänen uutta teostaan Muistan sinut Amanda.
Listalta olisin valinnut Leena Krohnin.
1. syyskuuta 2008 kello 11.10
Kyllä kansalliskirjailijalla pitää olla sellaista tuotantoa, joka on koskettanut lähes koko kansaa useita kertoja, – kaikkihan eivät lue kirjoja. Väinö Linnalla on kaksi kansakuntaa järisyttänyttä teosta, ei niitä voi sivuuttaa. Veijo Meri on jo vähän unohtunut, mutta kyllä Manillaköysi on edelleen upea teos. Entä Antti Tuuri, ainakin hänellä on ”kansallisia” aiheita ja laaja tuotanto? Ehkä ei kuitenkaan ihan kansalliskirjailija, se on vaativa nimitys. Veikko Huovinen, miksei, mutta hän on vähän yksipuolinen. Jari Tervosta voisi tulla joskus parinkymmenen vuoden kuluttua, jos hyvin käy, monethan pitävät hänestä. Ja Westöllä on otetta, näkemystä. Hotakainen, miksei sitten joskus, jos kirjoittaa vielä muutaman hitin. Liian aikaista näitä nuorempia on nostaa kansakunnan kaapin päälle.Täytyy vielä miettiä, mutta hyvä keskustelunaihe.
1. syyskuuta 2008 kello 11.44
ELOSSA OLEVA KANSALLISKIRJAILIJAMME?
Väinö Linna olisi ehdottomasti hyvä ehdokas, mutta hän on kuollut. Mika Waltari samoin. Ja Eeva Joenpelto. Ja Pentti Haanpää.
Mutta hyviä ehdokkaita on elossa: Kjell Westö, Bo Carpelan, Leena Krohn, Kari Hotakainen, Eeva Kilpi, Eeva Tikka, Pirkko Saisio, Mirkka Rekola.
Joku voisi nostaa Hannu Salaman, Jari Tervon, Arto Paasilinnan; Heli Laaksosen (minulle liian populistisia, itse tarvitsen älyllisempää, olenko snobi?).
Hannu Väisänen on mainio kirjailija, mutta julkaissut vasta kaksi romaania ja yhden runoteoksen (jos pitäisi ehdottaa kansallistaiteilija, voisin ehdottaa Väisästä, joka on myös loistava kuvataiteilija, pianonsoittaja, laulaja ja vaikka mitä).
Jos yksi pitää ehdottaa, annan ääneni LEENA KROHNILLE, joka on myös ehdottomasti Nobel-palkinnon arvoinen. Valintani on elitistinen, mutta miksi kansalliskirjailija ei voisi olla myös elitistinen.
Hyvä kaunista kuulasta syyskuuta kirjaväelle!
T: Kosher 1.9.2008.
1. syyskuuta 2008 kello 11.57
Eikös tässä nyt olla hiukan metsässä? Kansalliskirjailija on kaikeiti verrattavissa kansallislauluun, jota ei voi valita uudelleen tai vaihtaa huutoäänestyksellä.
1. syyskuuta 2008 kello 12.29
Leena Lander loistaa poissaolollaan…
1. syyskuuta 2008 kello 12.40
Sääli, että Arto Salminenkin ehti kuolla. Kansalliskirjailijaksi hän tuskin olisi itseään mieltänyt, vaikka karrikoiden ja roisia huumoria säästelemättä kuvasikin nyky-yhteiskuntamme.
1. syyskuuta 2008 kello 13.12
Kansalliskirjailijan pitää olla kansan parissa hyvin tunnettu ja hän on oivaltavasti sivunnut teoksissaan Suomea ja suomalaisuutta, sekä yksilön että historian perspektiivistä.
Eli kyllähän se on joko Jari Tervo tai Veikko Huovinen. Meri tai Tuuri olisivat myös olleet OK, mutta lienevät kuitenkin jääneet suurelle yleisölle aavistuksen verran tuntemattomammaksi. Hotakainen ehkä myös mahdollinen kandidaatti, ja jos Tove Jansson eläisi, hän olisi niinikään sopiva.
1. syyskuuta 2008 kello 13.33
Ai juu, lukihan siellä ihan alussa että pitää olla elossa. Se olisi kyllä vähän kuin elävän Kekkosen kuva 500 mk setelissä 70-luvulla. Ei oikeasti oikein sopivaa.
1. syyskuuta 2008 kello 13.49
Ei ”kansalliskirjailijan” tarvitse olla elossa. Keksittäköön jokin muu nimitys, jos elossa pitää olla, paras nykykirjailija tms. Mutta ei sellaistakaan oikein voi nimetä, on niin monenlaista kirjallisuutta.
1. syyskuuta 2008 kello 14.35
Käytyäni Imagen sivuilla äänestämässä Leena Krohnia ymmärrän kyllä hyvin HaRos:n kommenttin aiemmin.
Imagen ehdotuslistalla olivat kansalliskirjailijaksemme mm. Arno Kotro, Kata Kärkkäinen, Juba Tuomola ja Juha Vuorinen. Arvostan noita kaikkia (jostakin sairaasta syystä, ellei muusta kuin että kirjoittavat ja piirtävät). Etenkin Juba Tuomolaa, jonka sarjakuva ”Viivi ja Wagner” on suosikkejani.
Mutta kun pitäisi valita kansalliskirjailija, on edellytysten, saavutusten ja ajankeston oltava melkoiset.
Eri asia, jos tämä on julkkispintaleikki. Sellaiseksi tämän helposti mieltää. Jos esim. Leena Krohnia ja Juha Vuorista tarjotaan samalla listalla, tajuaa että ilmassa on leikkiä ja mustaa huumoria.Tai sitten Imagen väeltä vain puuttuu kirjallinen maku ja tietämys, suhteellisuudentaju. Tai sitten he leikkivät. Ei kaikkeen tarvitse suhtautua niin kuolemanvakavasti. Ei ainakaan itseensä.
Yksi kova nimi, jonka unohdin edellisessä kommentissani, oli Imagen listalla. Minun suosikkeihini kuuluu ehdottomasti myös Tomi Kontio, joka on nostanut Suomen uuden kirjallisuuden metaforan aivan uudenlaiseen lentoon. Hyvä Tomi!
Mutta äänestin ja äänestän edelleenkin siis Leena Krohnia, yhtä maailman merkittävimmistä nykykirjailijoista.
Tuli mieleen, että jos pakinoitsija Olli eläisi, äänestäisin häntä. Bisquit on hyvä, muttei mestari kuten Olli.
Kosher 1.9.2008.
1. syyskuuta 2008 kello 15.15
Imagen ehdokasasettelu oli mustanhauska. Kata Kärkkäisen ja Juha Vuorisen ehdokkaaksi nostamiset viestivät leikkimielisyyttä, mutta samalla teko pudottaa pohjaa äänestyksestä. Jos asian on tarkoitus olla vitsi, miksi edes äänestää. Vitsiksi?
Jollakin tapaa kansalliskirjailijan käsite on aikansa elänyt. Ei sellaista voi olla enää olemassa.
1. syyskuuta 2008 kello 16.17
Samaa mieltä kuin muutama muukin edellä kirjoittanut! Säilyttäköön Kivi kansalliskirjailijan manttelinsa ja rakennetaan tänään elossa olevalle uusi foorumi.
Sellainen henkilö(=kirjailija!), jonka sana ja ajattelu ja tuotanto kantaa jo joitain vuosikymmeniä ja kattaa eri kirjallisuuden osa-alueita on mielestäni myös jo tuolla aiemmin ehdotettu Leena Krohn.
Pitää käydä antamassa ääni!
1. syyskuuta 2008 kello 16.39
En usko, että Suomessa enää voi olla kansalliskirjailijaa. Ennen varmaan Kivi, Linna, ja jopa Waltari saattoivat täyttää nuo saappaat. Sota ja kansallisvaltio aikoinaan yhdistivät. Nykyään tällainen yhteinen kokemus puuttuu.
Siispä: nykyään jengillä on niin erilaisia makuja ja elämäntapoja, että on ihan turha enää yrittää edes löytää jotakuta, jonka kaikki tuntisivat, ja jonka kirjoja kaikki lukisivat ja arvostaisivat.
1. syyskuuta 2008 kello 17.58
Kirsi Kunnas.
Kaikki ovat lukeneet tai kaikille on luettu. Loistava, ikimuistoinen, muistoja herättävä, iloinen, surullinen, elävä.
Suurin osa noista aiemmin mainituista on ihan liian helsingin oloisia tai muuten vaan snobeja. Hämeen-Anttilalta luin ensimmäisen kirjan kuukausi sitten ja järkytyin. Onko suomalainen nykykirjallisuus todellakin kielellisesti noin huonoa? Taidan yhä jatkaa vierailla kielillä lukemista.
1. syyskuuta 2008 kello 18.45
Kunnas on loistava ajatus jo siinäkin mielessä, että kyseessä on myös lapsille kirjoittava kirjailija, jonka tuotanto on laaja ja joka on uudistanut lyriikkaa kotimaisessa kirjallisuudessa merkittävästi. Muussa tapauksessa olen kyllä Eija G:n kannalla, että ei tarvitse olla elossa ollakseen kansalliskirjailija ja ehdotan Tove Janssonia, joka mielestäni ansaitsisi tämän pestin, vaikkei eläkään. Elossa olleista annan ääneni varmaankin Kjell Westölle, jonka viimeisin on osa kansalliskuvausta ja siksi merkittävä teos koko kansalle, vaikka muutoin Helsinkiä pääasiassa kuvaakin.
Hämeen-Anttila on minusta on kaunokirjalliselta tuotannoltaan liian kevyt ollakseen koko kansan tulkki. Oppinut toki ja sivistynyt, mutta teokset eivät mielestäni täytä kansalliskirjailijan edellytyksiä.
1. syyskuuta 2008 kello 19.03
Mielenkiintoinen ajatusleikki. Jos kriteerinä on kaikkien (tai valtaosan) tuntemat elossa olevat kirjailijat listalla lienee sellaisia nimiä kuin Paasilinna (se Arto), Remes (Ilkka, ei Matti), Hietamies (Laila) – tai nykyisin ööh, Hirvisaari (?), ehkä Päätalokin, Tervo ja muut TOP10 myydyimmät. J
Jos taas pohtii kirjallista sisältöä tuottavampia, ei sitten niin tunnettuja koko kansan keskuudessa: niin omalla listallani ehdottomasti Leena Krohn, Mirkka Rekola, Risto Ahti. Veijo Merikin joo, Juha Seppälä, Tomi Kontio taitaa kirjoittamisen, Eeva Kilpi. Vähän varauksella Huovinen, Tuula-Liina Varis, Hotakainen. Rosa Liksomin 80-luvun novellit hykerryttivät, mutta myöhempi tuotanto ei.
Ja nyt taas muisti tekee tenän.
1. syyskuuta 2008 kello 19.50
Jos kansalliskirjailijalla tarkoitetaan henkilöä, jonka tuotantoa luetaan paljon , joka on tuttu myös vähemmän kirjallisuutta harrastaville ja joka on kuvannut suomalaisuutta, niin: Mauri Kunnas.
1. syyskuuta 2008 kello 20.04
Image-lehden toimituksen puolesta: hauskaa, että äänestys uudesta kansalliskirjailijasta puhuttaa, niin me toivoimmekin. Lehden tekemä ehdokaslista on tarkoitettu juuri herättämään ajatuksia ja vähän provosoimaankin: haluamme arvostaa tämän ajan kirjailijoita mutta toisaalta pyyhkiä turhantärkeyden pölyjä kirjallisuuden parista. Myös toimituksessa syntyi vilkasta keskustelua siitä, kenet otamme listalle ja millä perusteilla – mutta ketä tahansa ehdokaslistan ulkopuoleltakin voi siis äänestää.
Mermaidille: jos äänestys verkkosivuilla ei tuntunut toimivan, yritäpä uudestaan. Kirjailijaa siellä äänestäessään pitää ruksia myös kohta ”osallistun äänestykseen ja arvontaan” (äänestäjien kesken arvotaan 100 uutta palkintokirjaa), sitten pitäisi tulla sivu jossa kiitetään äänestäsi.
Palautetta kisasta ja keskustelua ehdokkaista otetaan mielellään vastaan myös Imagen toimitukseen, osoitteeseen image@imagekustannus.fi
Pekka Hiltunen, Imagen toimituspäällikkö
1. syyskuuta 2008 kello 20.06
Hankala homma, elävät kun ovat niin tuoreita, eikä koko tuotannon painoa voi arvioida. Mutta kuten jo todettu, niin upeaa uraa ovat tehneet Leena Krohn, Veikko Huovinen ja Pirkko Saisio. Jos ihan tuoreen tuore niin Riku Korhonen on aloittanut komealla nousulla.
1. syyskuuta 2008 kello 20.29
Paasilinnan Arto tai Seppälän Juha kansallisikoniksemme.
1. syyskuuta 2008 kello 22.40
Kyllä tällaistakin peliä voi leikkiä!
Eihän tähän tarvitse suhtautua sen vakavammin kuin Scrabble -tai Alphabet -sanapeleihin, joita pelaan naisystäväni kanssa. Eli jos häviän, onnittelen naisystävääni ja suutelen korvalliselle. Jos voitan…
MIMI: Kalle Päätalo on kuollut. Sinulla oli monia hyviä nimiä – kuten esim. Tuula-Liina Varis.
Pelataan, äänestetään. Tämä hulluus tartuu, muttei tapa.
Elämä on mukavaa!
Kosher.
2. syyskuuta 2008 kello 0.36
Pekka Hiltunen, ruksin kyllä kohdan, kuten viimeksikin, ja taas sivu vaan meni tyhjäksi, ei mitään kiitosta äänestyksestä (enkä usko että ääni meni perille). Täytin varmasti kaikki punaisella tähdellä merkatut kohdat. Olisiko teillä jokin bugi siellä äänestyksessä?
2. syyskuuta 2008 kello 1.12
Kansalliskirjailija, joka ei saa olla kuollut?
Äänestän Hannu Salamaa. Hän on kaikkien (etenkin naisten) inhoama mutta on silti (ja silsi) luonut sanataidetta, joka jää elämään ja jonka todellinen arvo löydetään joskus, kun meidän sukupolvemme on vain pöllyävää hietaa.
Ja hän elää.
2. syyskuuta 2008 kello 1.14
silsi –> po. siksi
2. syyskuuta 2008 kello 5.14
Kirsi,
mitä mieltä olette Kindle-laitteesta? Voisit blogata siitä!
Kiitos!
2. syyskuuta 2008 kello 7.23
Kindleä on sivuttu aiemmin täällä http://blogit.hs.fi/lukupiiri/kirja-20/
Minulla ei ole ollut iloa käyttää tuota laitetta, joten en tiedä kuinka hyvin se toimii. Itse odotan, että Steve Jobsin porukat tuottavat lukulaitteen, olen aika varma, että silloin tyyli on kohdallaan.
2. syyskuuta 2008 kello 10.29
Moi Mermaid ja muut äänestäjät: selvisi, että äänestyssivulla on ollut tekninen bugi, jonka vuoksi osalle äänestäjistä ei ole tullut näkyviin ”kiitos vastauksestasi”-sivua. Kaikki vastaukset ovat silti tallentuneet tietokantaan, tekniikkavastaava vakuutti. Bugia on heti ryhdytty korjaamaan. Pahoittelemme ylimääräistä vaivaa.
Muistutuksena vielä lehden esittämät edellytykset Uudelle kansalliskirjailijalle:
1) Hän on elossa.
2) Hän on kirjoittanut lukemisen arvoisen teoksen 2000-luvulla.
3) Hänen teoksensa kertovat oivaltavalla tavalla suomalaisuudesta.
Sitä paitsi valitseminen on ihan hauskaa puuhaa!
2. syyskuuta 2008 kello 14.52
Kirsi Kunnas on hyvä ehdotus. Tosin sitäkin parempi olisi Tove Jansson. Tiedän kyllä, ettei hän ole elossa. Ja ettei tuotantokaan ulotu 2000-luvulle. Mutta onhan se nyt pirun epäreilua sijoittaa valinta juuri tähän paikkaan niin, ettei Janssonia kelpuuteta.
Entäpä jos kansalliskirjailijan tehtävänä olisi luoda innostavaa ja iloista fiilistä? Tove Jansson olisi siihen erinomainen. Ja eikö kohta kolme ole kuitenkin yksinään tärkeämpi kuin kaikki kohdat yhteensä?
Mutta ei kai tässä auta urputtaa…
2. syyskuuta 2008 kello 15.02
Onko kukaan maininnut Bo Carpelania, jolle minä annoin ääneni, vaikka ei löytynyt listalta? Luin äskettäin tuon ”Lapsuus” -romaanin ja jäin taas Carpelanin lumoihin niin, että en edes huomannut listalta Leena Krohnia. Voisi kaduttaa, mutta kun äänestää voi vain kerran. Ja ehkä Carpelan kuitenkin on Krohnia enemmän kertonut suomalaisesta elämästä. Saisio olisi tietenkin myös erinomainen. Ja moni muu.
2. syyskuuta 2008 kello 15.11
Tove Jansson olisi erinomainen valinta, jos kriteerejä olisi mahdollista laventaa edesmenneisiin suuruuksiin. Mutta jos kriteerejä lavennetaan, kohta moni haluaisi nostaa esiin Aleksis Kiven… Ja siihen ajatteluun tällä Kansalliskirjailija-valinnalla halutaan tuoda jotain uutta, jotain kontrastia.
2. syyskuuta 2008 kello 15.16
Ymmärrän pointin. Mutta silti… Ehkä sitten Kjell. Tai Kari. No, mietin vielä. Onneksi on aikaa vielä pohtia tätä tärkeää valintaa : )
2. syyskuuta 2008 kello 15.35
Jörn Donner on suosikkini:-D
2. syyskuuta 2008 kello 15.38
Voi taivas miten pukeutumista edellyttävä äänestys! Ei auta kuin mennä ja äänestää nimimerkillä.
2. syyskuuta 2008 kello 15.52
Kiitos tiedosta, Pekka.
Arvelinkin niin. Hyvä tietää ettei tarvitse enää yrittää äänestää.
2. syyskuuta 2008 kello 17.19
No nyt löytyi kaikki kriteerit täyttävä ”kansalliskirjailija”, Jörn Donner! Hyvä JR! Hän on yli viidenkymmenen vuoden ajan kuvannut suomalaisuutta sekä romaaneissaan että asiapohjaisissa kirjoissaan, ei aina aivan huippuun yltäen mutta aina asiantuntevasti ja älykkäästi. Ei korpisuomalaisuutta vaan kaupunkilaista, lähinnä. Mitä niitä kaikkia aiheita onkaan, sivarina sairaalassa 50-luvun alussa, Uusi maammekirja, elokuvasta, teollisuussuvusta, omasta elämästään, isästään ja tämän suomalaisugrilaisten kielten ja kansojen tutkimuksista, lehtikolumneissaan ajankohtaisista asioista. Kirjekirja arkkipiispan kanssa. Ja onhan hän saanut Finlandia-palkinnonkin. Julkaisee jotain edelleenkin joka vuosi, parhaina kaksi.
2. syyskuuta 2008 kello 18.25
Unohdin Diktonius-elämäkerran! Ihan laatuunkäypää kirjallisuudentutkimusta ja mielenkiintoisesti kirjoitettu oman itsen kautta, niin kuin usein Donnerilla. Kirjoittaa siis edelleen täyttä höyryä. Ja taitaa hän olla ainoa suomalainen, joka on saanut Oscarinkin, Fanny och Alexander – elokuvan tuottajana.
3. syyskuuta 2008 kello 8.08
Jörn Donner on tosiaan tehnyt paljon, monipuolisesti ja kauan. Mutta tiedetäänkö hänen tekemisensä loppujen lopuksi niinkään hyvin? Onko hän mitenkään kansallisesti yhdistävä, vaikka onkin tuttu hahmo jos ei muuten niin imitaattorien kautta.
Kyllähän Aleksis Kivenkin kansalliskirjaiijan statuksen perustelut taitavat jo olla tuntemattomat useimmille. Siinä mielessä tämä äänestysleikki osuu oikeaan.
Kilpailusääntöjen vastaisesti pakko on pitää kiinni Väinö Linnasta, koska hänen tuotantonsa ja merkityksensä on laajasti tunettu ja yhdistävä.
3. syyskuuta 2008 kello 17.40
Hupsista… Kiitos Kosher! Tiedän, että Päätalo ei ole keskuudessamme enää, mutta jotenkin selkäydin tuotti TOP5 tuosta vain (olen menneellä vuosikymmenellä ollut kirja-alalla, joten TOP10 tupsahtaa aina samana kuin se silloin oli).
Eija G. Tosiaan Jörn Donner, kyllä.
3. syyskuuta 2008 kello 20.51
Ihanko tosissaan Donneria ehdotatte? Joku aika sitten toisessa piirissä luettiin Donneria. Parhaiten jäi mieleen joku hänen tekstinsä, missä valitteli huonoa arvostustaan, taisi verrata mm Kihlmaniin. Harvoin näkee täll. vertailua, siis kirjailijan itsensä tekemänä.
Kirjojahan Donnerilla riittää, liekö jo lähemmäs sata? Eniten on minua kiinnostanut asiapitoiset raporttikirjat, joskaan en niitäkään monta ole lukenut. Kun taas fiktioteksti on vetänyt huonosti. Sen sijaan Kihlmannin monikin kirja on tullut luetuksi, usein hyvällä halulla.
4. syyskuuta 2008 kello 2.11
Olen Kopsun kanssa samoilla linjoilla mitä Donneriin tulee.
Pidin kyllä Finlandia-palkinnonkin saaneesta romaanista ”Far och son”/ ”Isä ja poika”. Jollakin tapaa Donner on kuivakka ja asiallinen prosaisti ja kun hänellä ei ole Carpelanin unenomaista herkkää runollisuutta, Kihlmanin verbalistiikkaa eikä Kjell Westön viitseläisyyttä jää hän tässä suomenruotsalaisten mieskirjailijoiden vertailussa mitalitta.
Sen sijaan täytyy tarkistaa kantaani suomeksi kirjoittavista laveista eepikoista. Jos vaikka esim. Tervo sittenkin nostaisi osakkkeitaan tällä uudella Mannerheim -teoksellaan ”Troikka”. Kun tämän teeman käsittelyn alussa olin niin kovin elitistinen, että jälkeenpäin on jo hieman epäröittänytkin.
Että näinköhän kansalliskirjailijaa olen valitsemassa väärin tiimalasein.
No mutta kun.
Kosher.
4. syyskuuta 2008 kello 8.18
Tästä näkee, ettei kansalliskirjailijaa voida valita tässä äänestyksessä oikeasti, kun Väinö Linna tai Tove Jansson eivät käy, ”leikisti” voidaan tietysti valita kenet tahansa. Parinkymmenen vuoden kuluttua muutama nykyinen nelikymppinen ja nuorempikin on ehkä näyttänyt kyntensä laajemminkin, onhan heillä kapasiteettia. Tervolla on kolmessa viimeisessään ollut perikansalliset aiheet ja Troikka lienee aika (oikein?) onnistunut, ainakin Hannu Marttilan arvion mukaan.
Jörn Donnerin viimeisistä kirjoista olen pitänyt, kun hän kyselee miksi ja kuka minä olen, kuoleman läheisyyskin häivähtää.
5. syyskuuta 2008 kello 14.22
Imagen antamien tietojen mukaan tällä hetkellä kärkikolmikossa juuri nyt ovat: Härkönen, Tervo, Remes.
5. syyskuuta 2008 kello 15.50
Ja kahdelta näistä on juuri kirja ilmestynyt. Tervolta ja Härköseltä. Medianäkyvyyttä on tullut kuin marraskuussa räntää taivaalta. Tämän(kin) vuoksi tällainen äänestys on pelleilyä. No, miksei saisi olla?
Imagessa kirjoittaa näköjään ikisuosikkini Juha Itkonen. Hän on uudessa kolumnissaan täysin samaa mieltä kanssani Hustvedtista ja Austerin uusimmasta.
Silti inhoan ainoata lukemaani Itkosta. Kaikki mitä vihasin. Rakastin.
Mutta jos Itkonen alkaa olla yhä useammasta asiasta samaa mieltä kuin minä, luen hänen uusimpansa. Herrajumala.
5. syyskuuta 2008 kello 17.46
Anna kun säikäytän sinua vielä enemmän Toni. Uusimmassa Talouselämässä on Jari Sarasvuon haastattelu. Jarilla on työpöydällään Petri Tammisen ”Mitä onni on” -kirja. Ehkä sinulla ja Jarillakin on enemmän yhteistä kuin olet luullut : )
5. syyskuuta 2008 kello 18.55
Kiitos tiedosta Kirsi. Alan heti pakata. República Dominicana, tuo Karibianmeren culokratia, kuulostaa hienolta vaihtoehdolta; ainakin Diazin kertomana.
Pelottaa, mitä Jari Sarasvuo saa irti Petri Tammisen kirjasta. Pelottaa todella. Samalla jollakin perverssillä tavalla kiinnostaa, mitä mieltä hän on kirjasta.
Jumala minua suojelkoon, jos Sarasvuokin tekee vaikutuksen.
7. syyskuuta 2008 kello 16.44
Salama tai Huovinen. Ei muita tähän kategoriaan.
Jompi kumpi. Molemmat on voimakkaasti älyllisiä, joskin eri tavoin. Salama on klassisen ranskalaisen eksistentialismin edustaja monessa romaanissaan, Huovinen on taas yhdistänyt vahvan moraliteetin hauskuuteen sortumatta silti vähättelyyn tai kevytmielisyyteen.
Taitaa Salaman tuotanto olla jo kirjoitettu, mutta on otettava huomioon, että Salama ei ole saanut edes Finlandiaa, joskin kyllä ehdottomasti sen tuotantonsa perusteella ansaitsisi. Itse asiassa olen kovasti vastaan sitä, että Finlandia myönnetään yhden romaanin perusteella, eikä elämäntyön. Jakaisivat sen vaikka joka 3 tai 4 vuosi ja palkinnon suuruuskin olisi sitten joko se 3 tai 4 kertainen. Nyt se jaetaan joka vuosi ja se on omiaan luomaan jonkinlaista mielikuvaa jokapojan palkinnosta, etenkin kun maa on näin pieni.
8. syyskuuta 2008 kello 12.08
Ehdottomasti Veikko Huovinen! Voittamaton suomalaisen kansan ja luonnon kuvaaja! Hänen kirjansa Puukansan tarina esittää suomalaisen metsän koko historian ja kaikki sen ominaisuudet syntymästä kuolemaan. Täydellinen kirja.
8. syyskuuta 2008 kello 16.08
Muita taitavia tarinankertojia vuosituhanneltamme ovat taatusti Joni Skiftesvik ja Monika Fagerholm. Amerikkalainen tyttö varsinkin oli inhottavuudessaan aivan ihanaa ja nautittavaa luettavaa ja käännös suloisen soljuva. Mutta taitavat nämä kaksi olla liian pienten piirien suosikkeja, että eivät nyt ihan kansalliskirjailijoiksi kohoa.
Voisitko, Toni, vähän kertoa mitä Itkonen kirjotti Imagessa Hustvedtista ja Austerista, ettei tarvi lehteä hankkia.
8. syyskuuta 2008 kello 16.36
”Mutta ennen kuin voi äänestää pitäisi tietää mikä on kansalliskirjailija. Kuinka voi kelpuuttaa jonkin kirjailijan tuohon asemaan. Pitääkö tuotannon olla suuri vai riitääkö yksi kansakuntaa järisyttävä teos? Pitääkö kirjailijan olla koko kansan kirjailija? Onko enemmän kirjoja myyvässä kirjailijassa enemmän kansalliskirjailija-ainesta? Silloinhan kansalliskirjailijan voisi valita vain myyntilukujen perusteella.”
No jos näillä spekseillä aletaan etsimään, niin tässä tapauksessa on vain yksi vaihtoehto ja se on kyllä sitten 101% varmasti Salama Hannu. Hänellä on merkittävä tuotanto josta on käyty laajaa keskustelua, on aiheuttanut jopa kirjasodan ja on myynytkin todella hyvin kun kokonaismäärää katsoo. Salaman merkittävyydestä kertoo myös se, että hänen tuotantonsa perusteella on jopa lakeja muutettu. Jos tämä ei käy todistuksesta Salaman soveltuvuudesta ja merkittävyydestä, en tiedä, mikä sitten. Tiedättekö te?
8. syyskuuta 2008 kello 17.00
Miten austerimainen sattuma, että kirjoitin juuri Austerista toisaalle. Kirsimarja, kävin juuri lehtiroskiksessa tonkimassa, mutta joku oli kähveltänyt Imagen sieltä. Aion nyt käydä koko naapuruston läpi ja uskon saavani raukkamaisen varkaan kiinni.
Muistini mukaan Itkonen puhui, että Auster on siirtynyt sarjatuotantoon. Sellainen maku minullekin tuli. Ja että hän on kirjoittanut uudenlaista saippuakirjallisuutta, mutta ei ole siinä täysin epäonnistunut.
Hustvedtista Itkonen kirjoitti jotain sen suuntaista, että kuka on aiheuttanut sen, että Hustvedtin kirjoissa pitää olla salaisuus menneisyydestä. Itkonen epäili Austeria.
8. syyskuuta 2008 kello 19.49
Toni, tämä menee nyt aiheen ulkopuolelle, mutta ihan noin kritiikkisiäsi luettuasi haluaisin vaihtaa pari sanaa, jos sopii? En tunne email-osoitettasi, joten jätän tähän omani. Teräviä kriitikkoja tarvitaan aina. Osoitteeni on jommileppala@hotmail.com
8. syyskuuta 2008 kello 21.22
Kiitos Jommi Leppälä, mutta ei. Ajattelin pysyä yhdessä paikassa vaihtamassa sanoja ja kiiltokuvia ja postimerkkejä. Se olkoon nyt tämä lukupiiri.
Tämä oli se foorumi, jonne sattumalta eksyin hävittyäni pitkäaikaisen kamppailun internetin hankkimisesta. No, kommentoin aluksi pariin muuhunkin arvostettuun foorumiin, muun muassa Big Brother -kyselyyn, jossa otettiin kantaa, oliko Akin häätö oikein. Sivumennen sanoen minusta häätö oli silloin perusteltua, mutta nyt kun tarkemmin ajattelen, taisin tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä: luulen, että kantani jäi aavistuksen pinnalliseksi. Uskon nyt, että sarjaa olisi pitänyt seurata ennen kommentointia.
Ja ei, en ole uskollinen Kirsille. Hän on vain välikappale tässä suuressa sattumassa, jonka lopullinen päämäärä on: ei mikään. No, eipä sillä, en edelleenkään halua vaihtaa Kirsiä toiseen Kirsiin. Tämän sanon paitsi siksi, että se on totta, myös sen vuoksi, ettei hänelle tule paha mieli.
Minusta on kammottavaa kieltäytyä jostain. Nuorempana menin usein naisten kanssa jatkoille vain sen vuoksi, ettei minulla ollut sydäntä sanoa ei. Sitä en kyllä sulattanut, että monilla naisilla oli sydäntä sanoa minulle ei, kun vastavuoroisesti, ikään kuin tasapainon vuoksi, pyytelin heitä jatkoille. En oikeastaan vieläkään sitä ymmärrä. Kun kerran minä menin jatkoille niin sanottujen rumien ja tyhmien kanssa, olisi ollut oikeutettua, että niin sanotut kauniit ja älykkäät olisivat lähteneet jatkoille minun luokseni. Mutta ei. Tällainen tämä maailma on. Ei pätkääkään oikeudenmukaisuutta. Ei ole ihme, että maailmassa soditaan ja nähdään nälkää.
Niin, että toivottavasti et ottanut itseesi. Täällä on niin turvallisen mukavaa kommentoida. Vailla vastuuta ja pakkoa.
9. syyskuuta 2008 kello 10.59
Olen yhä enemmän sitä mieltä kansalliskirjailijan valitseminen on arpapeliä. Ei Suomi ole enää sellainen kansakunta joka kaipaisi tuollaisia katajaisia hahmoja kirjahyllyn päälle pönöttämään. Ihmiset ovat jakautuneet omiin erilaisiin alaryhmiinsä, ja se kirjailija joka yhdelle porukalle on se mestari, on toisille täysin tuntematon. Ja onneksi näin… kuka kaipaa takaisin aikoihin kun koko kansa tuijotti Lauantaitansseja tai jotakin typerää tietovisaa televisiosta? Ja isänmaalliset, mahtipontiset runoelmat saivat nationalistisen kyynelten kiillon silmiin.
9. syyskuuta 2008 kello 21.41
En oikein ymmärrä, miksi jotkut täällä aika tosikkomaisesti kiukuttelevat tätä Kansalliskirjailija-tempausta kohtaan, kuten mermaid tai Eija G tai pari muuta. Jos teidän omat suurimmat kirjailijasuosikkinne eivät sovi kilpailun määritelmiin, ei se ole syy julistaa koko ideaa vääräksi. Ei kukaan väitä teidän suosikkejanne huonoiksi, mutta nyt valitaan näillä perusteilla, tämän ajan tulkkia.
Minusta kilpailu on hauska. Se kunnioittaa nykyajan kirjailijoita ja aivan oikeutetusti vihjaa, että näillä on monille meistä enemmän annettavaa kuin kansakunnan kaapin päälle nostetuilla historian merkkimiehillä. Se kunnioittaa tavallaan kuitenkin myös historiaa, kun valitaan kansalliskirjailijaa. Mermaidin ajatus, että tässä palattaisiin johonkin yhtenäis-Suomeen, on outo: eikös tämä juuri nosta esiin niitä ääniä, jotka tekevät nykykulttuurista niin moniulotteisen.
Luin ne lyhyet ehdokkaiden esittelyt Imagen kilpailusivulta, ja pidin kovasti. Niissä on vilpitöntä, hyvällä tavalla arvostavaa ja huumorintajuista asennetta, kun yleensä kirjailijoita kuvataan niin tylsän makeilevaan sävyyn, ikään kuin he olisivat jotenkin ihmeihmisiä.
Vaikka koko kilpailu on tavallaan leikkiä, minulle tuli siitä mieleen Poet Laureate -tittelit joita monet maat (mm Amerikka ja Britannia) jakavat runoilijoille. Nämä sitten vuorollaan runoilevat eri tilaisuuksiin, joskus erittäin ansiokkaasti, onnistuvat kiteyttämään jotakin ajasta ja saavat näille runoille jopa huomiota. Miksei tähän uuteen kansalliskirjailijaan voisi suhtautua vähän samalla tavoin? Valitaan sellainen, jolla on sanottavaa, ja toivotaan että titteli rohkaisee häntä ja muita kirjoittajia kirjoittamaan.
Pelkästään siitä vinkkelistä tekisi mieli äänestää Sofi Oksasta. Suomi olisi aavistuksen mielenkiintoisempi, jos hän olisi kansalliskirjailijamme. Onkohan joku jo äänestänyt Sofia?
10. syyskuuta 2008 kello 8.43
Ei Poet Laureate -titteliä kenelle tahansa anneta, esim. Ted Hughesilla se on ollut Britanniassa, ihan ansioista, muista erottuvana. Minun mielestäni kansalliskirjailija – nimitys vain on väärä tällaisessa kilpailussa, jossa voi äänestää ketä tahansa pari kirjaa julkaissutta, jokin 2000 – luvun Kirjailija tms. olisi sopivampi, jos halutaan jokin uusi kulttihahmo. Valittakoon vain Remes, häntähän Suomen kansa lukee joka tapauksessa. Ja tietenkin Imagen lukijat valitsevat kenet haluavat, saahan lehtikin uutta julkisuutta.
10. syyskuuta 2008 kello 10.00
Kiintoisa kysymyksen asettelu on mielestäni MaraT:n ajatus. Jos ajatellaan, että kansalliskirjailija luo jonkinlaista kuvaa Suomesta ja suomalaisuudesta, silloin valinnassa voisikin lähteä siitä liikkeelle. Esimerkiksi Tove Jansson (ja tiedän, ettei häntä kelpuuteta, lopetan narinan ihan kohta!) loisi hauskan ja mielenkiintoisen kuvan meistä. Ja nyt en puhu kuvasta, joka välittyy Suomen ulkopuolelle vaan kuvasta mikä meille itsellemme syntyy henkisesti itsestämme. A. Kivestähän tulee aika – sanoisinko – kankea kuva suomalaisuudesta. Kirsi Kunnaskin toisi jotain hauskaa. Sofi Oksanen toisi ehdottomasti jotakin kiinnostavaa. Samoin Petri Tamminen. Ja Pirkko Saisio.
Kyllä minulla alkaa hahmottua kolmen kärki (en ole siis vielä äänestänyt): Veikko Huovinen, Petri Tamminen ja Pirkko Saisio. Ei välttämättä tässä järjestyksessä.
10. syyskuuta 2008 kello 11.30
Leikkimielellähän tähän on suhtauduttava niin kamalan vaikeata kuin se minulle onkin. (Tämä oli nyt itseironiaa.)
Jos nykykirjalijoita ajatellaan, on minusta vaikea nähdä vielä tässä vaiheessa, kuka olisi kirjailija, joka jää elämään senkin jälkeen, kun emme keinahtele keinutuoleissamme. Kirjailijan tulisi mielestäni olla tulkki tälle ajalle.
On mielenkiintoista ajatella, minkä kuvan antaisimme maailmalle valinnallamme. Jos oikein haluaisimme raaputtaa vallalla olevaa käsitystä suomalaisen yhteiskunnan alkoholiongelmasta ja kylmästä maasta, jossa hyinen kansa värjöttää (tästä saa aina olla keskustelemassa ihmisten kanssa…), pitäisi varmasti valita joku humoristi ja positiivisesti maailmaan ja elämään suhtautuva, kuitenkin riittävän vakavasti otettava, ehkä Huovinen voisi olla silloin kova sana. Vaikka toisaalta ajattelen, että mitä merkitystä sillä on, mitä meistä ajatellaan.
10. syyskuuta 2008 kello 15.22
Kertoivat radiossa juuri väliaikatietona, että kisan kärjessä kirmaa tällä hetkellä Anna-Leena Härkönen. Mikäs siinä. Kai hän on kirjailija siinä missä moni muukin — kyllähän kirjailijoita löytyy, mutta se minua mietityttää että mikä ja missä on se kansa.
10. syyskuuta 2008 kello 17.13
Sofi Oksasellehan on jo annettu rooli Esiintyvänä Taiteilijana, tai siis Kirjailijana, Lausunnonantajana, ja varmaankin häntä halutaan kuulla vastakin, vaikkei olekaan tullut valituksi joksikin kansan puoliviralliseksi edustajaksi. Kuuntelen mielelläni hänen yleensä asiallisia ja viisaita ajatuksiaan aiheesta kuin aiheesta. Ja hänhän on jo nyt kuuluisa mielipiteistään maan rajojen ulkopuolellakin, Dagens Nyheterkin kirjoitti hänestä äskettäin poliittisena kirjailijana. Idässäkin ihan pelkäävät! Hui!Oksasesta kehittyy varmasti vielä huippuhyvä kirjailija.
-Ja Anna-Leena Härkönen on oikein sopiva Imagen Kirjailija.
Kirsi, minusta Kiven antama kuva Suomesta tai suomalaisista ei ole ollenkaan ankea!
10. syyskuuta 2008 kello 19.54
MaraT, mitä sinä nyt niin tosikkomaisesti kiukuttelet?
Saa kai sitä mielipiteensä sanoa tästäkin asiasta.
10. syyskuuta 2008 kello 20.43
Ahaa, vai radiosta oikein väliaikatietoja? Tässähän aletaan päästä jo täkäläistenkin toistimien eikun viestimien hartaasti seuraamien USA:n pressanvaalien tunnelmaan. Meneekö johto virhemarginaalin sisään vai yli? Mitä tekee kakkosena oleva, kaivaa Härkösen nuoruudesta ikäviä yksityiskohtia…? Missä elokuvantekijöiden tuki?
Juuri lukemani Ei kiitos sopii mainiosti edustamaan minkä tahansa kansainvälisen lentokentän transit-aluetta. Kivi on jotain ihan muuta – ettenkö sanoisi: nextillä levelillä (seuraavalla tasolla – A-L:kin luontevasti selittää lukijoille päähenkilön murrosikäisen tyttären kieltä – tai no, on siinä aika monta tasoa vielä välissäkin).
11. syyskuuta 2008 kello 9.01
Mermaidille: totta kai kaikkien mielipiteillä on arvoa, mutta sinun ja muutaman muun postauksissa olin havaitsevinani latteaa ”kansalliskirjailija-nimi kuuluu historian suuruuksille, ei sitä voi antaa näille nuorille”-ajattelua.
Mikä vika esimerkiksi Härkösessä olisi kansalliskirjailijana? Onko populäärius haitta, jos ihminen osaa oikeasti kirjoittaa ja kuvata nykyaikaa? En välttämättä itse valitsisi juuri häntä, jos pitäisi valita oman makuni mukaan, mutta nythän äänestetään myös tavallaan siitä, mitä asioita kirjailijassa ja hänen teoksissaan kiteytyy. Kiveä on arvostettu vuosikymmenien ajan paitsi teostensa, aikaansaannostensa takia, myös siksi että hän edustaa erästä murrosta. Tämän ajan kansalliskirjailijan ei ehkä tarvitse olla koko kansaa yhdistävä tekijä tai suomen kielen uudistaja, mutta hän voi olla kirjailija joka työllään osaltaan lisää kirjallisuuden merkittävyyttä ja osuu ajan ytimeen. Joku joka saa ihmiset muuttamaan ajatteluaan ja tuntemaan jotain.
Kun näinä aikoina jotkut äänestelevät Big Brothereissa ja Idolseissa, minä en kaipaa niitä. Sen sijaan valitsen oikein mielelläni juuri kansalliskirjailijaa. Kirjailijoiden teoilla kun on syvempääkin tarkoitusta kuin hetken viihdeärsyttäminen.
11. syyskuuta 2008 kello 12.16
Tässä haarautuu nyt kaksi eri kisaa, jos minulta kysytään.
1)
Omaa kokemustani Kivestä en ainakaan osaa yhdistää latteuteen, minulle kyseessä on yksinkertaisesti kaunis, jämäkkä, elinvoimainen kieli, ei mikään purematta nielty suurmieskultti. Latteaa päinvastoin on imagelaisilta yrittää tekorankasti kärjistää, että Stenvall olisi jotenkin pölyyntynyt.
Härkösen tuorein teos jää kauas taakse. That’s it.
2)
Jos taas lähdetään MaraT:n ajan ytimessä -linjalle, niin silloinkin Härkönen häviää. Siirrettäessä painopiste kirjailijan omasta osaamisesta jollekin yleiselle zeitgeist-asteikolle, etsittäessä yhtä kirjailmiötä, johon ajastamme kaikki olennainen jotenkin haaveellisesti ajatellen kiteytyisi, jotta sen voisi pakata johonkin luotaimeen ja lähettää Jupiteriin tai vaihtoehtoisesti laskea jonnekin Fär-saarten ydinsodan kestäviin siiloihin, menisi kirkkaasti ohi Pääministerin morsian…
MaraT, kansalliskirjailija-äänestyshän juuri on Big Brotheria meille, jotka emme voi tunnustaa Big Brotheria katsovamme. Se on sitä segmentointia.
11. syyskuuta 2008 kello 12.27
Aivan, Kansalliskirjailija-äänestys Imagessa on pseudoälykästä viihdehömppää. Vähän samaa kuin se, kuka nousee lopussa lavalle uutena Idolina. On uskomatonta millaisia luonnehdintoja täällä kuulee… välillä syytetään pinnalliseksi nuorison edustajaksi, joka kehtaa käyttää hymiöitä ja linkkejä, välillä taas vanhaksi traditionalistiksi, joka ei arvosta nuoria kirjailijoita
Imagessa on muuten sellainenkin kisa, jossa voi päästä lehden kanteen, ja saada omaksi sata Imagea omalla kannella (olen kuullut tämän Groove Fm:n radiomainoksessa). Minulle tuli yliopistoaikoina Image kotiin ja pari kaveriani on ollut siellä töissä (ehkä on vieläkin?), joten ei minulla itse lehteä vastaan mitään ole.
11. syyskuuta 2008 kello 13.57
Jos saisi valita runoilijan ja edes sellaisen joka on ollut vainaana vähän aikaa, niin oma valintajni olisi Saarikoski.
11. syyskuuta 2008 kello 16.21
MaraT, Minusta Anna-Leena Härkösen viimeisin tuotanto vain on ollut niin kovin kevyttä, kevyttä. Aiheet ovat olleet isoja ja sellaisia, että niistä kyllä saisi, mutta parhaimmillaankin pinnalliseksi hauskutukseksi se on jäänyt. Ja huumorin saralla meillä on kuitenkin muitakin vaihtoehtoja. Minusta Härkönen on parhaimmillaan lyhytessä, napakassa pienen naisen kajauttelevassa tekstissä. Sinänsä siis ihan luettavaa kyllä ja ihan jees, mutta että kansalliskirjailijaksi… Uusin kirja Ei kiitos oli ja meni tekemättä minuun sen suurempaa vaikutusta. Enkä edes nauranut, vaikka kovasti odotin, että milloin se tirkahtelu alkaisi. Surullista, ettei sitä tullut…
Käännyn ihan hyvällä omalla tunnolla ja hivenen huvittuneenakin samaan traditionistilinjaan mermaidin kanssa tässä…hmm… nyt minusta tuli sitten kiikkustuoliväkeä. Ja naureskelen tosikkomaisuuttani keinuni heilahdellessa.
11. syyskuuta 2008 kello 20.11
Karoliina, jos Heikosti positiivinen, Loppuunkäsitelty ja Juhannusvieras ovat niin kevyitä, niin kevyitä, niin kerro muutama esimerkki, mitkä – Härkösen tai muun – kirjat ovat riittävän raskaita. Tekisi niin mieli oppia tuntemaan todella painavaa kirjallisuutta ja esimerkkien kautta opettelisin sitä tunnistamaan.
Tämä nyt ei liity tähän äänestyshömppään, johon en ole osallistunut.
12. syyskuuta 2008 kello 20.03
Kopsu, puhun nyt siitä, miten aiheita on käsitelty pääasiassa huumorin keinoin kirjassa Ei kiitos. Olen kanssasi täysin samaa mieltä siitä, että sinänsä kirjojen teemat luotaavat syvältä ja esimerkiksi Loppuunkäsitelty oli surullista, ajatuksia herättävää luettavaa. Sama juttu oli mielestäni Avointen ovien päivissä. Heikosti positiivinen ei sitä mielestäni kuitenkaan ollut. Olen myös hieman kyllästynyt Härkösen omasta elämästä kumpuaviin kirjoihin. Ja todella hersyvää oli lukea Palele porvari ja muita teoksia -kokoelmaa. Vetävää on kielellisesti Härkösen teksti, mutta että kansalliskirjailijaksi…ei minusta.
12. syyskuuta 2008 kello 22.34
Karoliina, en ole lukenut viimeistä Härköskirjaa. Luulin, että termisi ‘viimeisin tuotanto’ tarkoitti useampia kirjoja, vaikkapa niitä, jotka minä mainitsin. ‘Kajautteleva teksti’, jonka mainitsit koskenee eniten kolumneista koottuja kirjoja, joita kai on arvioitava omassa luokassaan, Palele porvari taisi kuulua niihin?
Mitä vikaa Heikosti posit.-kirjassa oli ? Sehän puuttui kasvavaan kansanterveydelliseen ongelmaan: mitä tapahtuu, kun liki nelikymppinen nainen ryhtyy hankkimaan esikoistaan. En sano, etteikö siinä puutteita olisi ollut, mutta on ansiokasta ottaa tuo aihe käsittelyyn.
Mistäpä me varmuudella tiedämme, kertooko Härkönen kirjoissaan omasta elämästään? Ja onko väliksikään tietää? Ja kaikki fiktiohan on loppujen lopuksi heijastusta eletystä elämästä. Ja sanotaan myös, että vankinta, kiinnostavinta proosaa on sellainen, jonka puitteet ovat todellisuudesta peräisin.
13. syyskuuta 2008 kello 10.21
Erikoinen kokemus kirjoittaa tähän blogiin. Joka kerta hukkuu virtaan mutta silti aina yrittää piipittää jotakin. Vai että A Kivi antaa kankean kuvan suomalaisuudesta – niin Kirsi väittää. Kiven Seitsemän veljestä on hienoin suomalainen romaani: jännittävä, monitasoinen, hauska, yllättävä, vakava, avara, ja ah sitä kieltä! Kankeudesta ei tietoakaan!Oikeesti!
13. syyskuuta 2008 kello 10.59
Aleksis Kivestä kirjoitettua: ”Kiven kirjailijauran voimanlähteenä ovat hämmästyttävä mielikuvitus, ihmistuntemus ja kirjallinen lahjakkuus, toisaalta teoksissa yhä uudelleen ilmenevä rakkaus ja myötätunto lähimmäisiä kohtaan – verrattoman huumorin, komiikan ja traagisuudentajun ohella.” Lainaus Wikipediasta.
2009 on myös juhlavuosi: Aleksis Kiven syntymästä 175 vuotta. Silloinko meillä pitäisi olla uusi kansalliskirjailija?
13. syyskuuta 2008 kello 11.01
Kopsu, Härkönen kirjoittaa usein pienen naisen äänellä uhoavaa ja humoristista tekstiä, mikä on minusta hänen vahvuutensa kirjailijana. Heikosti positiivinen, kuten monet muutkin Härkösen kirjoista ovat kyllä minustakin aiheeltaan erinomaisia. Heikosti positiivinen oli käsittääkseni kuitenkin tulosta Härkösen omasta raskauden ja synnyttämisen kokemuksista. En sanoisi, että kirjassa oli vikaa ja lukukokemuksestani on aikaa. Silloin en vain osannut olla ajattelematta, että kirjalija tilittää traumaattista elämäänsä. Jollakin tavalla se häiritsi lukemistani. Omaelämäkerrallisuuteen perustuu myös Loppuunkäsitelty, sekin aiheeltaan tärkeä kirja.
Kysymys on kuitenkin kansalliskirjailijasta, ja siihen asiaan taidan sitten suhtautua vakavuudella, jopa kurttuotsaisesti. Annettakoon se minulla pa anteeksi. Leikkimielisesi ajateltuna on Härkönen, tai vaikkaaKata Kärkkäinen voittakoon kisan, sillä ei liene suurtakaan merkitystä kirjallisuuden historiassa.
13. syyskuuta 2008 kello 11.58
Margit K, et ole ainoa, jolla on hukkumisen tunteita, kun täällä jotain yrittää sanoa.
Tämä on voimakassanaisten yksilöiden kenttä, jossa tavallisempi lukija helposti joutuu ”piipittäjäksi”.
En kannata Härköstä kansalliskirjailiksi. En oikeastaan edes pidä hänen kirjoistaan.
Härkösen voimakkuus on siinä, että hän kertoo vakavista aiheista tavalla, joka saa nykyihmiset niistä hänen kirjoissaan lukemaan.
Raskaat, vaikeita asioita käsittelevät kirjat ovat tarpeellisia ja niistä saa helposti koskettavia. Mutta eihän kaiken arvostetun kirjallisuuden tarvitse olla kurjuutta ja kamaluutta.
13. syyskuuta 2008 kello 14.49
Jimille: minä olin jotenkin ymmärtänyt, että tämän uuden kansalliskirjailijan äänestämisellä nimenomaan myös kumarrettiin Aleksis Kiven syntymän juhlavuoteen. Ei kai ainoa tapa kunnioittaa ole tuijottaa Kiven historiallisia aikaansaannoksia vaan vaikka miettiä mitkä asiat tänä aikana tekisivät kansalliskirjailijan, ja kuka se olisi.
Ihmisen suhde oman aikansa kulttuuriin on kiinnostava. Toisaalta on tapana pitää nyt juuri tapahtuvia asioita tärkeämpinä uutisina kuin ne sitten myöhemmin tarkastellessa onkaan. Toisaalta on hyvin tyypillistä vähätellä tämän ajan saavutuksia: tietenkään mikään nyt luotava ei tunnu yhtä merkittävältä ja ajattomalta kuin sata vuotta sitten tehdyt klassikot tai vaikka 70-luvun kulttuuria muuttaneet teokset. Älytön asenne.
Se on jonkinlaista historian, menneen palvontaa. En kuvittele että nyt vaikuttavat kirjailijat olisivat kaikki aiempia parempia, päinvastoin. Mutta on typerää taas ajatella että he olisivat menneitä huonompia vain siksi että meiltä puuttuu ajan tuomaa perspektiiviä.
Kun Kivi kasvoi kansalliskirjailijaksi, silloin oli kyse kansakunnan luomisesta. Nyt ei kirjoissa luoda samalla tavalla tietoisuutta yhtenäisestä kansakunnasta, mutta kyllä käsitystä tästä ajasta ja vaikka suomalaisuudesta osana eurooppalaisuutta. Siksi nykyajan kansalliskirjailija on jotain muuta kuin Kivi. Se ei vähennä Kiven arvoa, mutta se nostaa esiin nykykirjailijoiden arvoa.
Itse olen päätymässä siihen, että sen uuden pitäisi olla myös joku josta nimenomaan kaikki eivät pidä, koska hän tarjoaa myös jotakin niin vaikeaa että haastaa lukijansa ajattelemaan. Suuren yleisön suosikit ovat ihan ok, mutta kansalliskirjailijan täytyy olla suuri todenpuhuja, ja mielipiteet heistä yleensä jakautuvat vahvasti.
13. syyskuuta 2008 kello 16.35
Kirjathan ovat sitä samaa, mitä elämä on. Jos elämästä poistuisi kurjuus ja kamaluus, niin hupsista, kirjoistakin ne häviäisivät. Tolstoi sen sanoi: ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Onnellisissa tarinoissa ei ole variaatioita, siksi ne ovat tylsiä. Eikä niitä siksi ole paljon tarjollakaan, kirjailijat tietävät, että kaunokirjallisuus elää ristiriidoista.
En minäkään kannata ketään kansalliskirjailijaksi. Mutta Härkönen kirjoittaa usein mielenkiintoista tekstiä tärkeistä aiheista. Vaikka ne usein ovat ajankohtaisiakin, uskoisin niiden kestävän hyvin aikaakin. Eräs toinen kirjailija sanoi: raskaista asioista on osattava kirjoittaa kevyesti. Ehkäpä Härkösellä tätä harvinaista taitoa on. Sellaisia taitajia ei meikäkirjallisuudessa ole liikaa.
Härkönen kirjoittaa monesti Härkösenoloisesta ihmisestä. Mutta ei kai se välttämättä tarkoita, että kirjoittaa itsestään.
13. syyskuuta 2008 kello 17.01
Margit ja Mimulskaja, kaikki me täällä piipitämme, jotkut välillä röhisevät, toisinaan on kuultu kotkotusta, mutta korviin kantautuu myös sihinää, rähinää, örinää, pärinää, ähinää, marinaa, jupinaa ja örvellystä.
Jos haluaa huomiota, kannattaa sanoa: haistakaa paska kaikki. Tämän perään voi laittaa pienen perustelun, mistä tällainen näkemys ja toive kumpuaa. Jos ei keksi perusteluja, voi kutsua muita lyhyesti idiooteiksi.
Tällä pääsee jo lupaavaan alkuun.
Jos huomaa yleistä hyväksyntää jonkin kirjailijan suhteen, kannattaa murskata tämä. Esimerkiksi, siis vain esimerkiksi: Anna-Leena Härkönen toistaa itseään; hänen tarkkanäköisyytensä on repäisty naistenlehtien sivuilta ja hänen komiikkansa on kuin 80-luvun toppatakki: mauton, vanhanaikainen, alleviivaavan värikäs ja tyhjää ilmaa täynnä.
13. syyskuuta 2008 kello 18.48
Olen samaa mieltä Karoliinan ja Kopsun kanssa siitä, että Härkösellä on hauskuttamisen lahja, mikä ei ole ihan tavallista. Siinä hänen vahvuutensa on, plus että hän kirjoittaa muutenkin sujuvasti oman ikäryhmänsä naisten näkökulmasta, ja sekin on tärkeää. Hyviä kirjoja ja kolumneja, ei siinä mitään.
Mutta Aleksis Kivi kuuluu kirjallisten nerojen luokkaan. Se kuva suomalaisista, mikä minulle on välittynyt Seitsemästä veljeksestä on hyvinkin imarteleva. Niiden eri luonnekuvien pohjalta me olemme ainakin individualisteja, itsepäisiä, vahvoja fyysisesti ja psyykkisesti (Simeoni depressiivinen, sitäkin meissä on), reippaita ja energisiä, huumorintajuisia, kehityskelpoisia, oppivaisia, nokkelia, sanavalmiita, syvällisiä (hengellisestikin), lyyrisiä ja herkkiä, luontoihmisiä, ahkeria, osaavia ja aikaansaavia tarvittaessa mutta osaamme myös laiskotella tai siis ottaa iisisti, ja mitähän vielä? Tyhmiäkö myös? Ei ollenkaan, villi ja kasvattamaton poikajoukko vain alussa Jukolassa. Olen ihan mielelläni tällaisten suomalaisten jälkeläinen.
Mutta kyllä kai täällä jokainen saa piipittää tai raakkua ihan omalla äänellään? Mikä estäisi? Siitä syntyykin hauska orkestrointi, kun on niin monenlaista melskettä. Menen kyllä itseeni: saatan olla kategorinen mielipiteissäni, mutta eihän siitä tarvitse välittää, se on vain yksi mielipide.
13. syyskuuta 2008 kello 19.21
Joukkoon mahtuu äänet soriat! On jokaisella oma tapamme kirjoittaa täällä. Kaikelle on oltava tilaa. Ja erilaiset mielipiteet, nehän juuri tekevät tästä mielekästä. Siis rohkeasti vain, mitäpä hävittävää tässä olisi meillä kellään…Ja hihitin kyllä tuolle Härkösen huumorianalyysille äskeisessä viestissä. Hyvin muotoiltu!
MaraT:lle vielä: minä ainakaan en osaa arvioida nykykirjailijoita juuri siitä perspektiivistä, miten teoksensa kestävät aikaa. Eteen on vaikeampi katsoa kuin taakse. On myös helpompi perustella jo urallaan pitkään vaikuttaneen tuotoksia tai asemaa kirjallisuudessa. Itkosetputkosethärköset – kuka heistä elää edelleen, kun itse kääntyilemme haudassamme tai elelemme tuhkana meren tomuissa.
13. syyskuuta 2008 kello 20.21
Näissä viimeisissä viesteissä eniten kiinnitti huomiotani Härkösen hauskuuttajafunktio. Se vähän yllätti, vaikka kyllä, kaipa hän sitäkin sitten on. Mutta silloin, kun kirjoitin taidosta kirjoittaa raskaista asioista kevyesti, ei kyllä hauskuuttaminen käväissyt mielessäni.Jos vaikkapa ajattelee Loppuunkäsitelty-kirjaa.
En tiedä, onko näissä viimeisissä viesteissä edes kyse erilaisista mielipiteistä. Se ei yksiselitteisesti käy ilmi. Enempi haja-ammuskelua nämä ovat edustaneet. Mutta hyvä niinkin.
Härkösen palkitusta esikoisteoksesta aikaa kulunut liki neljännesvuosisata, johon itkosillaputkosilla lienee vielä pitkään puurtamista. Sen pituinen kirjailijaura ei-niin -ikälopulla naisella hakenee meillä vertaistaan. Mielelläni laajentaisin Eijan mainitsemaa naisen näkökulmaa ihmisen näkökulmaksi. Mikään ei muistuta naista niin paljon kuin mies, sanoi eräskin kirjalija .Miksi siis erotella?
14. syyskuuta 2008 kello 9.35
Kiitos rohkaisusta, toni, milmuskaja ja muut! Ja tonille erityiskiitos neuvoista!
Silmäillessäni tätä viestiketjua olen äärimmäisen hämmästynyt siitä, että Anna-Leena Härkösen nimi vilahtelee siellä niin tiuhaan. Sentään kyse uuden kansalliskirjailijan valitsemisesta. Jotain rajaa?
Pohjimmiltani olen sitä mieltä, että uusi kansalliskirjailija – höpötys on pelkkää lapsellista palstantäytettä. Eihän Suomi ole sellaisessa kulttuurisessa tilantessa – ei ole ollut enää pitkiin aikoihin – että yhden kirjailijan merkitys voisi nousta ylitse muiden. Kirjallisuus ei ole, vaikka me kaikki vihkiytyneet haluaisimmekin. Ettekä te kaikki uutta ehdottaneet uskokaan sitä, lämpimiksinne kirjoittelette.
14. syyskuuta 2008 kello 12.55
Kukahan kirjailija sen mies-nais-viisauden päästi kynästään? Joku esitti jotain sellaistakin, että mies ja nainen ovat kuin kiinalainen ja amerikkalainen, – mutta nythän ne ovatkin lähentyneet kovasti toisiaan. Lajitovereitahan tässä ollaan, vaikka joskus voi olla pieniä kielivaikeuksia.
Se on tietysti hyvä merkki kirjailijan onnistumisesta, jos mieslukija kokee naisen elämän kuvauksen jotenkin yleistäväksi ja yhteiseksi. Härkönen johtaa nyt myyntipörssiäkin, vaikka tämä viimeisin ei ole saanutkaan jakamatonta kannatusta. Täällä äänet ovat tainneet mennä tasan puolesta ja vastaan, Hbl:n Pia Ingstöm teilasi. Viimeisen seksitutkimuksen mukaan aihe on ainakin ajankohtainen! Jokaisella kirjailijalla on välitöitäkin, joita luetaan vanhasta tottumuksesta. Härkösen vakavampia kirjoja en ole lukenutkaan, täytynee korjata puute joskus, kun ehtii.
Se oli mielenkiintoista, että Top 10 – myydyistä melkein kaikki olivat nyt kaunokirjallisuutta, käännösromaaneissa sitten oli enemmän dekkareita.
14. syyskuuta 2008 kello 14.13
Yritin käydä äänestämässä. Jouduin kierrätetyksi sivulta toiselle, jokaisella niistä ehdotettiin näkyvästi Imagen tilaamista.
Kun vihdoin pääsin äänestyssivulle, olisi sinne pitänyt laittaa omat tiedot osoitetta myöten, ja hyväksyä se, että firmalla on oikeus käyttää tietojani markkinoinnissaan.
Mautonta, taitamatonta.
Jäi äänestämättä Juha Seppälää.
14. syyskuuta 2008 kello 15.17
”Se oli mielenkiintoista, että Top 10 – myydyistä melkein kaikki olivat nyt kaunokirjallisuutta, käännösromaaneissa sitten oli enemmän dekkareita.”
Dekkarit ovat kaunokirjallisuutta. Vastakohta on tietokirjallisuus.
14. syyskuuta 2008 kello 15.18
Eija G, kyllä dekkaritkin ovat kaunokirjallisuutta. Sitä paitsi rikosromaaneissa on monia todella loisteliaita kertomuksia.
14. syyskuuta 2008 kello 17.53
Pysähdyin kyllä vähän tuon kaunokirjallisuus-sanan kohdalle. Miten se ero pitäisi ilmaista, puhuako perinteisestä kaunokirjallisuudesta vai mistä?
14. syyskuuta 2008 kello 18.04
Kirjastoissa ainakin tehdään jaottelu: kaunokirjallisuus – salapoliisiromaanit
14. syyskuuta 2008 kello 20.36
Ai? Kyllä kaunokirjallisuus on yhtä kuin fiktio, erotukseksi faktasta, kuten jo totesin.
Tiedän ihmisen, joka puhui kaunokirjallisuudesta tarkoittaessaan korkeakirjallisuutta. Olisiko tässä jotain samaa nyt meneillään?
14. syyskuuta 2008 kello 20.52
Voi näitä tämän lukupiirin pilkunhalkojia – olemmeko taas jonkin elämää suuremman ongelman edessä, ihan oikeasti? Kyllä minä ainakin heti ymmärsin, mitä Eija G. tarkoitti.
14. syyskuuta 2008 kello 20.57
Kyllä dekkarit ovat kaunokirjallisuutta kirjastojenkin mielestä, ne ovat vain kaunokirjallisuuden sisällä yksi lajityyppi jota paljon kysytään, ja siksi ne on useimmissa kirjastoissa omissa erillisissä hyllyissään. Samoin voi olla omat hyllyt esim. scifille, romantiikalle, sotaromskuille, novelleille…Lastenosastoissa usein jaotellaan vielä paljon enemmän, vaikkapa eläimistä kertovat, fantasia, kauhu ym.
14. syyskuuta 2008 kello 21.03
”Korkeakirjallisuus” olisi niin vaikea lajitella, että siitä varsinainen sota syntyisi…
Voi siis ajatella niin, että ne kaunokirjat tahi romaanit, jotka eivät ole dekkareita, trillereitä, romantiikkaa, scifiä, fantasiaa jne, ovat vain – tavallista kaunokirjallisuutta eli romaaneja.
14. syyskuuta 2008 kello 21.03
Ei kaikki kaunokirjallisuus ole korkeakirjallisuutta, highbrowta.
14. syyskuuta 2008 kello 21.46
Lausuma naisten ja miesten kaltaisuudesta on D. Sayersin. Siitä voi sanoa: nerokasta keksiä yksin se, minkä kaikki näkevät. Eli itsestäänselvyyden, jonka huomaa vaikka kysymällä, onko kirppu miestä enemmän naisen kaltainen tai muistuttaako norsu naista miestä enemmän.
Ajattelinkin kysyä, onko Härkösen humoristiksi/koomikoksi leimaajat paljon muuta häneltä lukeneet kuin kolumneja. Ainakaan nuo kolme kirjaa, jotka aik. mainitsin eivät ensisijaisesti huumorikirjoja ole, ehkä voisi epäillä jopa päinvastaista. Mutta keskustelun viime käänne alkoi siitä, että epäiltiin H:n viime tuotantoa keposeksi, josta minä sain aiheen kysyä mikä sitten olisi soipivan raskasta luettavaa.
En ole suuresti välittänyt siitä, onko lukemani kirja naisen vai miehen kirjoittama. Eikös tästä aiheesta jo kerran intetty ja tilastoja esitelty, vai muistanko väärin? Joskus huvittelen tuntemattoman kirjailijan teosta lukiessa arvuuttelemalla, mitä sukupuolta tekijä edustaa. Silloin tällöin ulkol. etunimet sellaisia, ettei varmuudella tiedä.
14. syyskuuta 2008 kello 22.03
Kiitos Violeta asiantuntijan lausunnosta. Olisinpa keksinyt heti kirjoittaa että varsinaista kaunokirjallisuutta, niin se olisi rajannut asian paremmin. Toki dekkarit ovat fiktiota ja kaunokirjallisuutta, vaikkakin heppoisemmasta päästä. Ruotsin dekkaristien parhaisiin kuuluva Leif GW Persson, entinen poliisi, sanoi Hesarin haastattelussa pari päivää sitten, että dekkareita on helppo kirjoittaa, ”kuka tahansa toimittaja tai kotirouvahan siihen pystyy.” Siltä se melkein näyttää Ruotsissa, uusia nimiä tulee koko ajan.
14. syyskuuta 2008 kello 22.26
Jiikoo, emme ole, asia on ihan yksinkertainen ja voit luotsata meidät heti seuraavalla viestilläsi syvemmille vesille.
Eija G, aivan, ei tietenkään. Sanottakoon nyt vielä, että tarkoitin tuon tuntemani ihmisen olleen väärässä.
Pistetään tähän vielä muutama tällainen:
14. syyskuuta 2008 kello 23.00
Moni rikosromaani on kirjallisesti paljon korkeatasoisempi kuin ns. tavalliset romaanit.
15. syyskuuta 2008 kello 8.53
Menee jo ehkä jankkaamisen puolelle, mutta vastaanpa nyt kuitenkin Kopsu sinulle vielä tästä Härkösestä. En suostu leimaajaksi vain siksi, että luettuani Härkösen romaaneja olen edelleenkin sitä mieltä, että Härkönen kirjoittaa kevyesti. Aiheet ovat olleet myös raskaita, sitähän ei ole missään täällä kiistettykään. Mielestäni Härkösen kirjalliset ansiot eivät ole sitä luokkaa, että hän yltäisi kansalliskirjailijaksi, kirjoittipa sitten kevyttä tahi raskasta. Imagen äänestyksessä Hörkönen pärjää varmasti. Ja silläkään ei ole oikeastaan mitään tekemistä kansalliskirjailijan kanssa.
Ja noissa mainitsemissasi kirjoissa Härkönen nimenomaisesti kääntää asiat siten, että itseasiassa ne myös naurattavat. Kovin syvälle temaattisesti aiheissa ei minusta kuitenkaan mennä vaan pysytellään sellaisella kevyellä kokemistasolla. Taito on tietysti sekin, että osaa ilmaista kevyesti, mutta kirjailijan taitavuuteen vaikuttavat mielestäni myös kirjan rakenne, kieli jne. Esimerkiksi Loppunkäsitellyssä rakenne on mielestäni varsin hajanainen ja keskeneräinen. On myös selvää, että mainitsemissasi kirjoissa kysymys on omaelämäkerrallisista teoksista.
Mielestäni Härkönen on parhaimmillaan viihdyttäjänän, kevyenä kirjailijana, jonka kynä kyllä luistaa – näkyyhän se selvästi myös myyntiluvuissa. Se ei vielä kuitenkaan tee kirjailijasta kansalliskirjailijaa. Mutta huomaan, että ajattelemme tästä varsin eri tavoin, Kopsu. Malja sille!
15. syyskuuta 2008 kello 11.01
Jiikoo ja muut. Eivät nämä ole pelkästään lukupiirin pilkunhalkojia. He ovat vain kovin tarkkoja omasta tärkeydestään. – Kuten muistaakseni pirkko aitoaho toisella kaistalla sanoi sattuvasti, että jotkut kunnioittavat itseään niin että kumartavatkin itsensä suuntaan. – Oli muuten sattuvasti sanottu.
15. syyskuuta 2008 kello 12.00
Karoliina, olen jo ainakin kahdesti sanoutunut irti koko kansalliskirjailijahöpinästä, mutta et ole sitä näköjään huomannut. En halua siihen ‘virkaan’ sen enempää Härköstä kuin ketään muutakaan. Puutuin vain mielipiteisiisi H:n kirjailijanlaadusta. Toki tässä yht. huumorista/komiikasta/hauskutuksesta kirjoitti muutama muukin, en tarkoittanut vain sinua.
Mutta muista asioista kirjoittelemme siinä määrin toistemme ohitse, etten tästä aiheesta halua tällä erää jatkaa.
15. syyskuuta 2008 kello 12.32
Kyllä, kyllä Kopsu ja minä olen yrittänyt vastata kysymyksiisi. Se joka kysymyksen heittää, vastauksen myös kestäkööt. Minulle on aina tärkeää ymmärtää ja tulla ymmärretyksi, se olkoon keskustelun ydin. Jankata en halua minäkään.
15. syyskuuta 2008 kello 20.33
Samaa mieltä Jommi Leppälän kanssa Salaman merkityksestä sekä Tonin kanssa Härkösen merkityksettömyydestä.
Salamaan palatakseni: hän aikanaan jo kirjoitti suomalaisista niin kirkkaan ja selvän kuvan, että sai kimppuunsa niin kommarit kuin komukatkin. Onko tähän kukaan suomalainen nykykirjailija (kyllä, NYKY-) pystynyt?
Myös romaaniesteetikot laidasta laitaan (modernisteista vanharealisteihin) eivät häntä hyväksyneet. Silti hän tuli sivutöinään uudistaneeksi suomalaista romaanimuotoa, kuten viime lauantaina Turun yliopistossa tarkastettu Milla Peltosen väitöstutkimus osoittaa. On muuten ensimmäinen Salaman tuotannosta tehty väitös, mutta ei takuulla viimeinen; hänen merkityksensä arviointi on vasta alkamassa.
Silti on pakko perua puheitaan. Eli nähdä Salama jonkun Imagen kilpailun voittajana… Se ei ole todennäköistä ja hyvä niin. Salama on edelleen vastakirjailija, joka ei suurta suosiota saa. Olen siitä tyytyväinen.
15. syyskuuta 2008 kello 20.34
Ja taas pakollinen jälkikorjaus: ”komukatkin” po. ”kokkaritkin”. Sori, väsy. Get me coat.
15. syyskuuta 2008 kello 21.11
Kommentti Härkösestä oli oikeasti vain (vitsikäs?) esimerkki siitä, miten saa huomiota. En ole lukenut häneltä kuin kaksi ensimmäistä. Viimeisen olin ostaa, mutta tulin toisiin aatoksiin. Aihe oli jollakin tapaa epäkiinnostava ja liian ilmeisen muodikas. Uskon, että olen nykyisin huono lukemaan Härköstä.
16. syyskuuta 2008 kello 17.48
Aika köyhää nähdä, että sinäkin Toni viitsit selitellä tuolla tavalla…
22. syyskuuta 2008 kello 17.45
Minna Canth olisi hyvä valinta, jos kirjailija saa olla jo ns. tuonilmaisiin lähtenyt, millä me karjalais-petsamolaisen ortodoksikulttuurin kansalaiset kutsumme edesmenneitä kuvaten mahdollisuutta elää ja vaikuttaa henkenä maallisen elämän jälkeenkin. En kannata ekumeniaa, ja kummini on kolttasaamelainen samaani ja uskon jopa Raamatussakin (vanhan käännöksen Markuksen evankeliumin 9. luvun jakeiden 9-13 sisältöä kuvaava tiivistelmä kyseisenkin luvun alussa, jossa profeetta Eliaksen kerrotaan jälleensyntyneen Johannes Kastajana) kuvattuun ja ainakin kerran mainittuun reinkarnaatio- eli jälleensyntymäoppiin. Mutta siltikin soisin tuon vanhanaikaisen ilmaisun ”tuonilmaisiin lähtenyt” yleistyvän, ja eräiden tietojen mukaan sitä ovatkin aiemmin käyttäneet jopa muut kuin ortodoksikristityt.
Edustan kannanotollani yksittäistä mielipidettä järjestössäni, joka toimii etenkin etelämpänä Suomessa myös Maailmanrauhan Maa-nimellä, minkä piirissä – tarkoitan sen kansainvälistä toimintaa – Suomenkin hallinnosta erityisesti vastaavaksi kuninkaaksi on nimitetty Pat Barret-niminen henkilö. Kirjallisuus on sanallista ja kuvallista ajattelua, eli kognitioilla ja niitä välittävillä neuroimpulsseilla on siinä keskeinen osa. Niinpä Maailmanrauhan Kansainyhteisön kansainväliseksi korkeimmaksi kuninkaaksi eli maharajaksi onkin nimitetty neurofysiologi ja kognitiotieteilijä Tony Nader, lisänimeltään Raam. Hän on libanonilaista sukua.
Kansalliskirjailijaksi toivomani Minna Canth toimi Jyväskylässä ja myös Kuopiossa. Mm. näistä jälkimmäisessä levisi toistakymmentä vuotta sitten
hyvin valitettava ihmiskunnan ja tieteen arvoja prostituoinut eli alentanut ravinnon ja muun eliösfäärin dna-manipulaatioteollisuus, jota Minna Canth olisi varmasti vastustanut. Minna Canthin käyttämä rakennus Kuopiossa on ollut uhanalainen, ja parasta lopputulosta sen tulevaisuudesta ei ole vielä saavutettu. Mm. jyväskyläläinen mesenaatti
Sorjonen on eräässä lehtihaastattalussa ensin väittänyt harkitsevansa
Minna Canthin talon hankkimista kulttuurisäätiönsä nimiin, mutta yksityisessä puhelinkeskustelussa hän kuitenkin moitti toimittajia ja lehtiä sanoi ”lehtien kirjoittelevan mitä sattuu” ilman innostusta asiaan. Kauko Sorjonen on perustanut myös Minerva-kustannus-nimisen kirjakustantamon.
Arkkitehtuurin opiskelijana olen käynyt sekä Kauko Sorjosen talossa ja toiminut sen Wiesbadenhenkisen (suunn. kuuluisa arkkitehtinainen Wivi Lönn) ulkorakennuksen sisällä kerran huopa-aiheisessa (maailmankuulu Maisa Tikkanen) näyttelyssä näyttelynvalvojanakin sekä tietenkin Minna Canthin talossa useinkin, sillä asun Kuopiossa, jossa opiskelen lääketiedettä.
Maailmanrauhan Kansainyhteisön mukaan tulee suosia ns. kantavedalaista Maharishi Sthapatya-Veda-arkkitehtuuria, jossa suositellaan mm. eteläsisäänkäyntien sulkemista, mitä tukee myös pari tutkimustulosta, joista ainakin toinen on julkaistu kansainvälisessä tiedelehdessäkin. Eteläsisäänkäynti nimittäin aiheuttaa ainakin talous- ja terveysongelmia. MSV suosittelee etenkin kussakin kansankulttuurissa vallinneiden kuvakoristeiden, kuten koristekaiverrusten käyttämistä. Kirjoittajien – etenkin kirjailijoiden – kannattaa yleensä kääntää tietokoneensa niin, että kasvot osoittavat itään päin, sillä kansainvälisessä tiedelehdessä julkaistu – ko. MSV:n inspiroimana tehty tutkimus osoitti – aivojen toimivan kokonaan korkeammalla intensiteetillä niin suunnattuna. Kasvojen ollessa suunnattuna etelään
aivot toimivat huomattavasti huonommin.
Klaus Silander, kateettikorjaaja, kansankuvataitelija; Maailmanrauhan Kansainyhteisö (www.mou.org, http://www.mvoa.com).
15. lokakuuta 2008 kello 9.58
Viimeinen päivä äänestää uutta kansalliskirjailijaa!
Ääniä on tullut todella runsaasti, nyt ehtii vielä kannattaa suosikkiaan.
26. lokakuuta 2008 kello 16.09
Anna-Leena Härkösestä tuli Suomen kansalliskirjailija: http://www.iltalehti.fi/viihde/200810268489724_vi.shtml
26. lokakuuta 2008 kello 17.03
Tuliko?
26. lokakuuta 2008 kello 18.33
Oltakoonpa äänestyksestä, kilpailusta mitä mieltä tahansa, on hienoa, että eturivin kirjailijamme saa kunniaa ja kaipa \\\’kultaakin\\\’. Kun paljon täälläkin puhuttiin viime teoksista, saattoi jäädä varjoon fakta, että ura alkanut jo 1984 eli neljännesvuosisata pian täyttyy.
Kirsin linkissäkin tulee esiin epäily kirjailijan pinnallisuudesta. Sitä samaahan täälläkin monen kertaan tuotiin esille, lainauksia: \\\’kovin kevyttä, kovin kevyttä\\\’ … \\\’parhaimmillaan viihdyttäjänä, kevyenä kirjailijana\\\’ … joku oli vakuuttunut \\\’Härkösen merkityksettömyydestä\\\’ … toisen mielestä hän on \\\’ liian ilmeisen muodikas\\\’. Ihan joutavaa puhetta kaikki, osaa selittänee, että tunnustettiin, ettei kirjailija oltu luettu tai luettu minimaalisesti joskus anno dazumal.
Kirjailija on kerrasta toiseen jaksanut tarttua raskaisiinkin aiheisiin, jotka monesti myös ajan- kohtaisia. Kaipa taito kertoa synkemmistäkin aiheista kevyesti saa päättelemään että teksti olisi pinnallista, mikähän on väärinkäsitys.
26. lokakuuta 2008 kello 20.24
Härkösen ensimmäisten äänestyspäivien aikana hankkima kaula siis kesti toista kuukautta.
Hankala valinta, tulee lukupaineita. Entisen kansalliskirjailijan koko romaanituotanto hoitui koulussa ja valtaosa muusta tuotannosta oli näytelmiä, joten niistä selvisi katsomalla. Häräntappoase kuului sentään koululukemistoon sekin, ja yhdestä (?) romaanista on tehty leffa, mutta silti jää aika monta vielä luettavaksi. Sillä tokihan kaikkien on oltava perillä kansalliskirjailijan tuotannosta, koska siitähän voi joutua keskustelemaan milloin ja missä vain. Eikö niin?
26. lokakuuta 2008 kello 20.31
Sitä saa, mitä tilaa : D
Noh,oikeasti I_H_A_N sama! : )
27. lokakuuta 2008 kello 8.27
Uusi kansalliskirjailija.
Höpö ja Pöpö menivät naimisiin. Höpöllä särki päätä iltaisin ja Pöpöllä ei seissyt aamuisin. Mutta tapahtui ihme ja Höpö synnytti kaksoset: Itkun ja Valituksen.
27. lokakuuta 2008 kello 19.01
Tuotantoa lukeneena toistan kevyttä, kveyttä kuten koko äänestyskin. Huoh, tässä sitä ollaan Kiven ja Runebergin jälkeen. Postmoderni yhteiskunta sirpaleisine olemuksineen on puhunut. Huoh.
27. lokakuuta 2008 kello 20.06
Onkohan hälle luvattu pitkääkin sopimus/toimikautta? Satakunta vuotta kuulostaa ajan henkeen aivan kohtuuttoman pitkältä. Tuli vain mieleen kun toni rykäisi ylle sisällyksekkään faabelinsa. Vähän kun kehittelee niin hänessä on ainesta: henkilöön tai henkilöihin käyvää vi…noilua huomattavasti Koheloa lyhytsanaisemmin.
27. lokakuuta 2008 kello 20.22
Kas kun tässä ei sovellettu vallitsevaa nykyformaattia. Yksi kandidaatti kerrallaan juonitellen ja julmasti haukkuen äänestyksellä ulos.
27. lokakuuta 2008 kello 20.54
Hyvä maravilha,
Ehkä ensi vuonna sitten uudet kujeet. Vaikka tammikuuhun ei ole pitkä matka, voivat formaatit olla jo uudistuneet.
Seuraavaksi joku keksii valita joka vuodelle oman kansalliskirjailijan tai kaupungeille omat kaupunginkirjailijat läänintaiteilijoiden tapaan.
Kehitys kehittyy. Taitaa olla tyhmin tietämäni lause.
27. lokakuuta 2008 kello 21.20
No onneksi hallitseva mestari suhtuu asiaan oikeanasteisella vakavuudella.
”Hän kuitenkin piti uusi kansalliskirjailija -äänestystä leikkimielisenä ja hauskana.”
27. lokakuuta 2008 kello 21.33
En ota kantaa Härkösen tuotantoon, mutta TONIN VIIDEN SEKUNNIN SKETSI OLI NAPAKYMPPI, HYVÄ TONI! Toni telkkariin ja radioon sketsejä kirjoittamaan vai kirjoitako jo? Kosher
27. lokakuuta 2008 kello 23.17
Anna-Leena Härkösen kirjat eivät ole kiinnostaneet niin paljoa, että olisin jaksanut niitä yhtäkään lukea. Arvosteluista päätellen liikaa ihmissuhdekälinää. Ei jaksa. Olen muistaakseni sanonut tästä jotain aiemminkin….
Mutta: Härkösen Imagessa julkaistut kolumnit ovat loistavia. Tosi hauskoja. Siltä pohjalta kelpaa kyllä kansalliskirjailijaksi.
27. lokakuuta 2008 kello 23.33
Ei minun tarvitse kirjoittaa televisioihin ja radioihin, sillä Kirsi on luvannut palkita minut jokaisesta häntä naurattavasta kommentista kahdeksalla sentillä. Miinus alv, totta kai. Toisaalta hän on luvannut kurittaa minua jokaisesta häntä suututtavasta kommentista samalla kahdeksalla sentillä, joten tällä hetkellä olen velkaa hänelle joitakin kymmeniä euroja (ja taitaa velka vain kasvaa tästä kirjoituksesta).
Nimittäin. Minua askarruttaa menetetyt tilaisuudet. Olisin voinut toivonrikkaasti kuvitella, että uusi kansalliskirjailijamme olisi kertonut meille mikä on kansan henkinen tila, valottanut historian -ja ihmistuntemuksensa kautta nyky-yhteiskuntaa, visioinut ja näyttänyt kansalle suunnan. Mutta ei. Uusi kansalliskirjailijamme valitti, että naiskirjailijoita (häntä itseään?) kohdellaan eri tavalla kuin mieskollegoita. Herrajumala.
Toinen menetetty tilaisuus oli Maran maailmakuuluisuuden viisitoistaminuuttinen. Olisin voinut toivonrikkaasti kuvitella, että arvostettu nobelistimme olisi sanonut jotain ylevää maailmantilasta tai ylipäätään minkä tahansa asian tilasta. Mutta ei, rauhanpalkinnon saaja suositteli sotilasliittoa ja tiuski toimittajille, koska nämä kyselivät rahankäytöstä. Toisaalta ymmärrän Marttia, minäkin pitäisin typerinä muita nobelisteja, jotka sijoittavat palkkiorahansa hyväntekeväisyyteen, vaikka palkintorahoilla voi ostaa uuden golfkärryn ja kiiltävät lakeerikengät – ja loppurahoilla laastareita.
Tällaisena mitättömänä ihmisvätyksenä en tietenkään kehtaa pyytää, että nobelistimme olisi hiljaa, kansanomaisesti sanottuna pitäisi turpansa kiinni, vaan vetoan teihin kaikkiin tuhansiin maailman toimittajiin Utsjoelta New Yorkiin, että te ette kysyisi Ahtisaarelta enää ikinä yhtään kysymystä, sillä jokaista Martin kommenttia varten – ikään kuin vastalääkkeeksi – Suomi tarvitsee yhden brändityöryhmän lisää. Herrajumala.
29. lokakuuta 2008 kello 7.37
Asiasta on täällä ennenkin kirjoiteltu, mutta Juhan kommentti ‘liikaa ihmissuhdekälinää’ nostaa aiheen taas esille. Mikähän olisi sopiva määrä ihmissuhdesotkuja? Vai olisiko viehkompaa lukea eläintenvälisistä ristiriidoista esim kissojenvälisistä tai koira contra kissa, hiiri contra kissa? Tai puitten välisisistä kahakoista, koneitten keskinäisistä kaplakoista? Vai pelkät maisemakuvauksetko olisivat vasta todella poikaa?
Mikä on Juhan resepti ideaaliksi, lukijaystävälliseksi kirjaksi? Mikä olisi optimaalinen kälinän osuus kirjasta? Siis yleisellä tasolla, kehenkään tiettyyn kirjailijaan liittymättä.
29. lokakuuta 2008 kello 11.09
Jos yritän miettiä aihetta niin joitain sudenkuoppia ihmissuhdekirjoista tulee mieleen:
- moderneja ihmissuhdekuvauksia on luettu niin paljon että vaarana on loputon toisto
- usein ihmissuhdejutuissa näyttää olevan taustalla jotain tarkoitushakuisuutta
- ihmissuhdekuvausten sävy on yleensä negatiivinen – kurjuutta riittää
- tunteiden yliannostus vaarana
- liika henkilökohtaisuus – paljastukset eivät välttämättä kiinnosta
Lähes kaikki romaanithan ovat tietysti jollain tasolla ihmissuhdejuttuja. Mutta onnistuneen lukijaystävällisen kirjan resepti on välttää ylläolevia asioita. Hyvin monet kirjailijat ovat onnistuneet tässä mutta eivät kaikki.
29. lokakuuta 2008 kello 13.19
kopsu, eihän ”ihmissuhdesotkunkähinän” määrää voi määritellä millään mitattavissa olevalla mitalla. ”Liikaa” on ihan ymmärrettävä määre esim. Juhan mainitsemassa yhteydessä. Ei minuakaan kiinnosta kirjat, joiden sisällällössä ei juuri muuta löydy. Ja etenkin, jos se ”kähinä” on keskinkertaista, itsetään selvää, osoittelevaa ja latteaa.
Esimerkkinä muuten usein kohtuullisen paljon pitämäni Joanne Harrisin kirjoissa sitä kähinää on kertakaikkiaan liikaa, jolloin koko kirjan tunnelma -tai ainakin minun- lässähtää.
29. lokakuuta 2008 kello 13.23
Lisäys / korjaus: JOISSAIN J.Harrisin kirjoissa… (ja olipa muutoinkin huonosti muotoiltu lause, anteeksi)
29. lokakuuta 2008 kello 13.46
Tässä maailmassa ihminen voi toteuttaa itseään monin tavoin, tieteen, taiteen, urheilun, yhteiskunnallisen toiminnan, luonnonsuojelun, ties vaikka minkä kautta. Olla jotenkin yhteydessä ja vuorovaikutuksessa, jopa vaikuttamassa johonkin ulkopuoliseen ja suurempaan. Minusta nuo itseensä käpertyvät ja keskittyvät ihmissuhteissa rypijät ovat täydellinen arvoitus. Enkä halua heidän kähinöistään kirjoistakaan lukea.
29. lokakuuta 2008 kello 14.31
On se hyvä, Juha, että tartuit tähän (jo aiemminkin puituun!!!) seikkaan, joka ainakin tämän syksyn suomalaisia kirjoja ahdistaa.
Nyt olen lukenut Saision KOHTUUTTOMUUDEN, Mörön PAIKKAA JA MIELTÄ ja tämän puheena olevan Härkösen ja kyllä tunne on sellainen, että ei yhtään enää!!
Parisuhteessa on kamalaa (A-LH kyllä kuvaa sen riemukkaasti!). On sitten kyse hetero- tai homosuhteesta! Ja mitä jää lukijalle? Yhä vain ahdistuneempi ja vinksahtaneempi tunnelma ja kuva tästä yhteisöstämme.
Onni on silloin siinä, että lukee (aluksi vähän arvellen) Olli Jalosen 14 SOLMUA GREENWICHIIN ja voi todeta, että kirjallisuudessamme edelleen on antoisaa, mieltä kiehtovaa tarinaa kuljettavia yksilöitä! OJ:lle kiitos!
Tottakai on kaikissa kirjoissa ihmiset niin ajattelevat kuin puuhastelevatkin eli kerronta kulkee heidän kauttaan, mutta he näkevät myös maailman ympärillään – niin yhteiskuntana kuin luonnonilmiöinäkin ja heille tapahtuu, heillä on muistoja, heillä on tavoitteita – sanalla sanoen HE ELÄVÄT. Ja kyllä ilon ja leikkimielenkin on hyvä saada kirjoissa sijansa.
29. lokakuuta 2008 kello 14.34
Minusta Joanne Harrisin kirjoissa on juuri sopiva, mausteinen sekoitus ”ihmissuhdekähinää” tai -soppaa, kuten myös sanotaan. On niissä muutakin sisältöä toki. Ne ovat lisäksi positiivisia, taianomaisia tarinoita.
Minusta ihmissuhdekähinä on myös mitä mainiointa Wallander-dekkareissa, ja aika surkioitahan niissä ollaan, sekä mm. Shakespearen näytelmissä. Nehän ovat yhtä suurta ihmissuhdekähinää kaikki! Moni kähinä päättyy niissä kuolemaan.
En ole Härköstä lukenut, mutta mikä ettei, hänhän voi olla aikautemme tulkki. Mieluummin Härkönen kansalliskirjailijana kuin Tervo, jonka leukailua en oikein jaksa. Lahjakas verbaalikko hän toki on, ei siinä mitään.
Piti vielä sanomani että esim. Raamattu on varsinaista ihmissuhdekähinää, jossa on vielä ylimaallinen lisä. Luen mielelläni Raamattua vaikka en erityisen uskonnollinen olekaan, sekä suomeksi ja englanniksi. Siinä vasta niitä ihmissuhteita, eroja, rakkauksia, kostoa, ja tunteita riittää!
29. lokakuuta 2008 kello 17.34
Olen kirjailijalta vain yhden teoksen lukenut — sen perusteella en osaa sanoa mitään.Ei tehnyt vaikutusta, mutta ei ollut välttämättä niin huonokaan.
Mitä oikeasti ajattelen vain yhden näytteen luettuani: tälle kirjailijalle soisin vielä muutaman vuoden aikaa kypsyä, kehittyä ja vakiintua. Hänessä on potentiaalia. Kirjassa, jonka olen lukenut oli hyvää kerrontaa, mustaa huumoria ja ihan kivaa, oivaltavaakin ajattelua. Toisaalta ajattelin, että hän tarvitsee vielä aikaa. Ei aivan valmis.
Kansalliskirjailija — hmmmmm…. — täytettävät saappaat ovat kyllä todella isot.
(Huom. tämän kirjoittanut on tavislukija, ei kriitikko.)
29. lokakuuta 2008 kello 17.43
Äsken tuli vastaa Waltarin tähän asiaan sopiva kommentti: ” Ihmiskuvauksen rinnalla romaanin juoni, toiminta ja rakenne ovat täysin toisarvoisia kysymyksiä. ‘Seitsemän veljestä’ todistaa juoniaineksen vähäarvoisuuden suuren romaanin synnyssä. Sen sijaan huumori, ihmiskuvaus ja kielellinen ilmaisiu kohottavat sen maailmankirjallisuuteen.”
Jos ei pystytä määrittämään, mikä tässä yht. on ‘liikaa’, siitä seuraa, että asian mieltäminen on täysin subjektiivista, kullakin on oma henk.koht. mittansa. Se huomioonottaen on kieroa argumentointia käyttää pejoratiivisia, asian huonoon valoon saattavia ilmauksia kuten Ihmissuhdekälinä. -kähinä, -sotku, -mössö ja ihmissuhteissa rypeminen. Neutraalimmat ilmaukset olisi rakentavampia.
Juhan luettelo on myös hyvin subjektiivinen, kertoo lähinnä hänen asenteistaan, ei mitään yleiseksi totuudeksi kelpaavaa. Toki usein kurjuutta riittää, koska hyvä kirjallisuus heijastaa elämää ja tuskin kukaan voi väittää, että elämä on pelkkää ruusuilla tanssia. Kirjailijantaito onkin, mm, siinä, miten raskaatkin asiat osataan kertoa kevyesti ja viihdyttävästi.
Muuten, miten voi samanaikaisesti käpertyä itseen ja keskittyä ihmissuhteisiin. Minusta ne ovat pikemminkin vastakohtapari. Toinen suuntautuu sisäänpäin toinen ulos.
Janen esimerkkikirjailijasta olen samaa mieltä, kenties kuit. eri perustein. Mielestäni Harrisin kirjat ovat epäuskottavaa hömppää ( siltä osin kuin olen yrittänyt niihin tutustua). Huonoa kirjallisuutta, sellaista, mitä elämä todellisuudessa ei ole, kuten Tsehov sanoo. Tai ainakin jtkn sinnepäin. Falskeja kuvauksia, vika ei ole aiheessa sinänsä.
29. lokakuuta 2008 kello 22.38
Joo totta että esmes ihmiskuvaus tekee hyvän romaanin. Tätä ei varmaan kellekään tarvitse selittää…
Oon pikkuisen eri mieltä tuosta, että tarvitsisi olla rakentava näistä jutuista. Roska on roskaa. Tokihan joku voi täysin sydämin nauttia samoista jutuista joista meikä saa allergisen reaktion. Subjektiivisia tuomioita makuasioista siis. Minusta kälinä on ihan ok sana tässä.
Ihmissuhdekurjuuden kuvauksista toiset nauttivat. Ja siitä vaan. Sanon vain, että taiteessa voidaan dramatisoida asioita ja vedättää lukijaa. Eikä tästä syystä kannata vetää liian suoria yhtäläisyysviivoja taiteen ja elämän välille.
29. lokakuuta 2008 kello 23.21
Ihmissuhdekuvauksia. Avioliittohelvettejä, erotuskia, hulluutta, ihmisten pienuutta ja suuruutta. Vasara kädessäsi näet ympärillä pelkkiä nauloja. Tuskaisen eron jälkeen et näe mitään, pelkkää tyhjää. En tiedä, onko mikään tunne voimakkaampi kuin kaipaus. Riippuen kaipauksen laadusta sen sisällä huutaa monenlaisia asioita: ikävää, lämpöä, vihaa, rakkautta, katkeruutta, voimattomuutta, itsetuhoisuutta, surkeutta, ahdistusta, pettävää toivoa; joskus kaikkea yhtä aikaa.
Mössöä pahimmillaan. Kevyttä ja viihteellistä, paskakärpästen surinaa. Psykologiaa ja filosofiaa parhaimmillaan. Oivalluksia ja ajatuksia, paarman puremia ihmisluonnon arimpiin kohtiin.
Kuten Juha sanoi, aihe on niin koluttu, että tekstissä pitää olla jotain ainutlaatuista. Kosher mainitsi Petri Karran esikoisteoksen ja kirjoitti näytiksi aloitussivun. Valitettavasti olen eri mieltä Kosherin kanssa: minusta kirjan aloitus oli juuri sellaista puisevaa tekstiä, joka lupaa pysähtynyttä kerrontaa ahdistuksen arjesta. Sanottakoon etten tiedä, miten kirja jatkuu, saattaa olla hienointa tekstiä, mihin ihminen kykenee.
Minä haluan ihmissuhdekirjoilta dynaamisuutta, mielipuolisuutta, huumoria ja niin syvälle ihmisluonnon sisälle kaivautuvaa kerrontaa, että kirjan viimeisen lauseen minulta kestää päiviä nousta ylös sieltä. Jos näin ei tapahdu, heitän kirjalla ohikulkijoita, että se koskettaisi edes jotain.
30. lokakuuta 2008 kello 7.38
Rakentavuudella tarkoitin palstan keskustelua, en kirjojen sisältöä. Äkkiväärillä huitaisuilla keskustelu valitettavan pian hyytyy, ellei sitten kokonaan lopu.Roska, kälinä etc ilmaukset ovat kenties jnkl mielipide, mutta asiallinen mielipiteen perustelu puuttuu.
Mutta, jos ilmaisun ‘ liikaa kälinää’ tms – ilmaisun herättämä kysymys, missä raja kulkee, on mahdotonta määritellä, sitten meidän vain on tyytyminen siihen, että jokaisella on oma mielipiteensä, jonka perusteluja on turha tivata.
30. lokakuuta 2008 kello 8.38
Minusta Shakespearella tai vaikkapa Strindbergillä on loistavaa ihmissuhdedraamaa, ei mitään sotkua. Jos voi sanoa, että on kähinää, kälinää tai mössöä, niin se on merkki kirjoittajan epäonnistumisesta tehtävässään. Mössö mikä mössö, tarvotaan ehkä ihmissuhdesuossa tai sitten käsittely jää pinnalliseksi.
30. lokakuuta 2008 kello 9.51
Subjektiivistahan keskustelu kirjoista on ja saakin olla. Ei tässä titeteellisiä perusteluja mielestäni tarvita puoleen tai toiseen. Juhalla on siis oikeus mielipiteensä, jonka kanssa olen kyllä pitkälti samaa mieltä Härkösen tuotannon osalta. Mutta näinhän se on, että toinen pitää äidistä ja toinen tyttärestä. Kopsu, ei kai yhtään vähemmän subjektiivista ole se, miten kuvaat Harrisin tuotantoa.
30. lokakuuta 2008 kello 10.39
Roskaa ja kälinää ja subjektiivista, mutta onko se edes subjektiivista, jos ei ole edes lukenut yhtään, esimerkiksi nyt vaikka Härkösen kirjaa, tai edes aloittanut?
30. lokakuuta 2008 kello 13.05
Oivallinen huomio eairolta. Minulta pääsi jo unohtumaan, että kirjoittaja ei ole edes lukenut tuotantoa, josta kiihkeästi keskustelee. Melkein samahan on, jos joku esittää käsityksensä kirjailijan k o k o tuotannosta parin nuorisoromaanin perusteella. Ja kun aikaa kulunut jo neljännesvuosisata ja kirjailija kunnostautunut myös muilla kulttuurin osa-alueilla, ainakin näyttelijänä ja käsikirjoittajana.
Ei tieteellisiä perusteluja, mutta kun olisi edes jnkl perusteluja. Ei nuo nimittelysanat tietenkään ole niitä, korkeintaan jnkl tökerösti esitettyjä mielipiteitä. Näin hienolla palstalla toivoisi jotain viehkompaa.
Karoliina, toki vastaan kirjailija-arvioistani, mutta toisaalta jossakin määrin on ulvottava susien mukana, eläimiä kun olemme. Sanoin ko kirjailijan tuotantoa epäuskottavaksi. Uskottavuushan on kirjallisuuden kulmakiviä, jos sitä ei riitä, sen mukana kaatuu kaikki. Ja huonoa kirjallisuutta perustelin Tsehov-lainalla, joka todella menee asian ytimeen. Falskihan on sama kuin epäaito, epäuskottava, toistin siis ensimmäisen käsitykseni toisella sanalla viestiä tehostaakseni.
Tietenkin mielipiteeni on subjektiivinen, en sitä ole kiistänyt mitenkään. Mutta perustelujen pitäisi olla mahdollisimman objektiivisia. Sanotaan: mielipiteet voi jokaisella olla omansa, mutta faktat, joilla ne perustellaan olisi hyvä olla yhteiset.
30. lokakuuta 2008 kello 15.03
Ei kai tämä sentään niin hieno ja viehko palsta ole että tänne pitäisi kirjoittaa pikkurilli pystyssä. Hyvä vaan että kerrotaan reippaasti mielipiteemme.
30. lokakuuta 2008 kello 16.12
Hmm. Oikeastaan on mahdotonta olla subjektiivinen siten, että perustelut ovat objektiivisia, eikö vain? Toisaalta on myös niin, ettei kirjallisuus ole niin vakava asia, että siitä syntyneitä mielipiteitä tai tunteita pitäisi edes pystyä selittämään objektiivisesti. Useinhan kyse on tunnetilasta, jonka jokin teksti tai kirjailija voi meissä synnyttää. Toinen on ihastuksissaan sillä jokin kosketti häntä. Toinen ei ymmärrä miksi tuo toinen voi sellaista roskaa lukea. Se tästä vielä puuttuisi, että tuollaisia tunnetiloja pitäisi kyetä tilastoilla perustelemaan!
30. lokakuuta 2008 kello 16.36
Taisit Kopsu itse pyytää esimerkkejä yleisellä tasolla kirjailijaan liittymättä. Älä siis sekoita listaani ja kommenttejani Härkösen tuotantoon.
30. lokakuuta 2008 kello 16.45
Selvennös: hienous ja viehkous oli puhdasta ironiaa.
30. lokakuuta 2008 kello 18.28
Tulipa vain mieleen, että ihmissuhdesotkuja voi käsitellä kirjalisuudessa myös hyvin HAUSKASTI!
Olin eilen keskv. oppilaitteni kanssa katsomassa Mika Waltarin sota-ajan komediaa ”Yövieras”. Esittäjänä Opistoteatteri (Helsinki) ja ohjaajana Hannu Huuska. Miten hauskaa, elävää, kepeää ja samalla vakavaa ihmissuhdekomediaa! Ja mikään ei ole juuri muuttunut 45 vuodessa! Eivät ainakaan miehen ja naisen jännitteet.
Ehkäpä dialogiin, näytelmään ja oopperaan saa sijoitettua näpsäkkää dialogia, tilannekomiikkaa ja liikettä aivan eri tavalla kuin esim. romaaniin. Ei tuntunut lainkaan puuduttavalta eikä mössöltä.
Kosher
30. lokakuuta 2008 kello 19.57
Juha, kyllä pyysin reseptiäsi sekä optimaalisen ‘kälinän’ osuuden määrittelyä. Kehenkään erityisesti liittymättä, mikä tarkoittaa myös, ettei ketään, ei Härköstäkään, poissuljettu. Mutta jo sitä ennen, siis ennen minun pyyntöäni, esitit kommenttisi Härkösen tuotannosta, se ei siis ollut seurausta pyynnöstäni, joka tuli vasta viestisi jälkeen.
Listasi kohdista käsittelin vain keskimmäistä, yhtä viidestä eikä sen kommentointi suoraan liittynyt Härköseen. Toki olihan hänen tuotantonsa ajattelu tässä taustalla kaiken aikaa.
Voin vain ihailla, miten pian sait kannatuspuheenvuoroja Härkösen tuotannon kommentoinnillesi. Minulle valkeni kunnolla vasta myöhemmässä vaiheessa, että vankka ja vakaa mielipiteesi perustui puhtaasti(?) toisen käden tietoihin kirjailijan tuotannosta.
30. lokakuuta 2008 kello 20.25
En nyt oikein ymmärrä miten jouduin tässä jutussa syytettyjen penkille.. No eipä sillä väliä.
31. lokakuuta 2008 kello 16.53
Juha, kaipa vastuusi rajoittuu kälinä-sanan lanseeraamiseen palstalle. Ilman räväkästä aloitustasi keskustelu aiheesta tuskin olisi jatkunut.
Vahinko, ettei Härköskirjat ole sinua kiinnostanet. Kurjuudeksi niiden sisällön nimittäminen on liioittelua. Elämän tavanomaisia vaikeuksia, pettymyksiä, epäonnistumisia ja pieni iloja ne käsittelevät. Nuoriso saattaa kuvitella, että sellaista voi tapahtua vain muille, he klaaraavat jutut huippujärjellään ja charmillaan.
Mutta, kuten Esko Salminen muistelee: elämä pitää huolen, että turpiin tulee. No, ehkä joku onnekas pystyy väistämään.
Todellista kurjuutta sitten löydät sieltä, missä nimikin on lupaus, V. Hugo: Kurjat. Sitä kurjuutta ei voine liioitella. Silti kyseessä on eräs maailmankirjallisuuden huippuromaani, joka on aikaa kestänyt jo liki 150 vuotta. Lontoossa tarina meni musikaalina vuosikaupalla, ei kai enää? Että ilmeisen hyvin kurjuus saattaa myydä. Mikähän siinä ihmisiä vetää?