“Olen onnellisten loppujen mies”, totesi Anssi Kela tänään kirjansa Kesä Kalevi Sorsan kanssa julkistamistilaisuudessa. Haastattelija Ruben Stiller totesi, että kirjan luettuaan tulee optimistinen olo, kirjassa ei ole kyynisyyttä. Ja se on itse asiassa totta. Ja oikeastaan aika virkistävääkin välillä.
Stiller kysyi Kelalta myös sen vakiokysymyksen, mitä myös Lukupiiriläiset arvioissaan kyselivät; Miksi juuri Kalevi Sorsa? Kela totesi olleensa ihan yhtä yllättynyt siitä, että Johannekselle ilmestyi juuri Kalevi Sorsa kuin lukijakin. Kela totesi myös sen, että 80-luvulla kasvaneena, Kalevi Sorsa oli vahvasti läsnä. Kun avasi telkkarin ja sieltä tuli uutiset, siellä oli aina Sorsa. Sorsa tuntui olevan aina pääministeri.
Lukupiirissä oli keskustelua Kelan kirjasta jo alkukesästä. Tuolloin emme vielä tienneet yhtään mitä odottaa. Kelan kustantaja Teos antoi muutamalle lukupiiriläiselle mahdollisuuden lukea teos ennakkoon ja tehdä siitä arvio tänne Lukupiiriin. Jiikoo, Kerttuli, Mermaid, Maravilha, Jane, Lene ja Toni ottivat minun lisäkseni haasteen vastaan. Arviot on tehty toistemme mielipiteistä tietämättä. Oikeastaan en johdattele enempää. Ohessa arviot:
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa. Lukupiiriläisten arvioita.
Jiikoo:
Oikeastaan kirja alkaa Havaijilla, mutta ainakin minulle alku muistui mieleen vasta päästyäni vastaavaan loppujaksoon. Varsinaisesti tarina alkaa seurata minäkertojaa, jonka lukija tarinan edetessä saa tietää olevan nuori poikamieslakimies Johannes, tämän ollessa kuntoutumisen alussa. Kertoja on ollut onnettomuudessa, joka on sitä edeltäneiden kahden viikon kanssa kadonnut hänen muististaan. Puistossa hänen kanssaan samalle penkille istuutuu edesmennyt valtiomies Kalevi Sorsa, joka väittää olevansa kertojan alitajunnan tuottama hahmo ja lupaa palauttaa kertojan muistin, kunhan aika on sopiva. Tarina etenee vuorotellen onnettomuuden jälkeisessä ja sitä edeltäneessä ajassa aina kertojan lapsuusmuistoista alkaen, mutta ei aivan suoraviivaisesti vaan myöhemmin selityksensä saavien vihjausten kautta, mikä on omiaan pitämään mielenkiintoa vireillä. Vähitellen menneisyys tavoittaa kirjan nykyhetken ja selviää, mihin suuntaan ja millä eväillä Johannes elämässään lähtee.
Fyysisen toipumisen rinnalla kirjan teemana kulkee kertojan henkinen toipuminen aiemmin selvittämättä jääneistä elämänkokemuksista.
Jos nyt tuntuu siltä, että olet kuullut tämän ennenkin, niin se tunne vastaa oikeastaan koko lukukokemustani ainakin juonen osalta, koska taviksen ymmärrykselläni kirja on jäljitelmä, etten sanoisi että tyylillisesti ihan jäljitelmäiloittelu. Mielenkiintoista sinänsä, mukana on kestosuosikkiteema ihmisestä elämän tienhaarassa ja empimisestä uuden kokeilemisen edessä, mikä on ehkä ollut kirjoittajalle ajankohtainen asia.
Tarinan toinen päähenkilö ei ole Kalevi Sorsa, kuten kirjan nimestä voisi päätellä, vaan kertojan paras (ainoa) kaveri Markus, veijarihahmo, joka on sulkeutuneen ja elämään varovaisesti suhtautuvan kertojan vastakohta. Loppujen lopuksi Kalevi Sorsan hahmo tuntui jäävän jotenkin vähälle. Kirjan henkilöt sinänsä edustavat ihmistyyppejä ja oikeastaan minua häiritsikin eniten se, ettei Kalevi Sorsa oikein kuulostanut itseltään – sellaisena kuin minä hänet muistan – vaan kasvottomalta poliitikkotyypiltä.
Ja se tyyli sitten. Viitteitä muuhun kirjallisuuteen on varmaan enemmän kuin minun lukeneisuudellani ja muistillani pystyy siivilöimään esiin. Austerin sentään tunnistin. Kirjan viihdyttävyyttä lisäsivät yllätykset kuten tarinan heittäytyminen välillä runoksi, ”autenttiset valokopiotodistusaineistot” ja hauska valokuvaliite muistelmien tapaan. Vaikka ruokaohje puuttuukin, niin aika monella nykykirjallisuuden jipolla kirjoittaja on leikitellyt.
Kieli on pääosin sujuvaa, paikoin omaperäistä, joskin alussa pohdin, onko kirjoittaja sittenkin aiemmin kirjoittanut etupäässä asiatekstiä. Dialogeissa oli mielestäni epäluontevuutta, erityisesti goottityttö Heidin vuorosanoissa, mutta alkoiko kieli alun jälkeen kulkea rennommin ikään kuin yhtäjalkaa teeman kanssa, mikä olisi saattanut olla harkittua, vai totuinko vain Kelan tyyliin?
Kuriositeetin vuoksi totean, että minua ilahdutti ajantasainen ajankuva, ei niinkään Venäjältä tulevasta savuhaitasta, vaan Helsingin keskustan uuden huoltotunnelin rakennustyöstä. Se on ikuistettu kirjaan ollessaan vielä käynnissä prosessina, joka poraamisineen ja räjäytyksineen jää ainakin minun mieleeni tältä kesältä.
Suuria tunteita tai oivalluksia tämä lukukokemus ei tarjonnut, mutta pidän kyllä kirjaa ihan luettavana myös kirjoittajansa persoonasta riippumatta, erityisesti jos pitää parodiasta ja leikkisyydestä. Minun mielilukemistoani tämäntyylinen kirja ei periaatteessa ole, mutta kaikkien kliseisten juonenkäänteidensä jälkeen siitä jäi kuitenkin yllättävän hyvä jälkimaku – vaikka se jälkiruoka- tms. resepti puuttuikin.
Kerttuli:
Olisinpa vain ystävällinen lukija, jollaisia kirjottamisen opettajat kehottavat kirjoittajia hankkimaan tekstiensä esilukijoiksi. Kertoisin ajatuksistani hienovaraisesti kirjoittajalle itselleen, muiden kuulematta. Mutta tämä Kelan teos on tullut painosta ja olen luvannut kertoa ajatuksistani julkisesti. Eikä tyyliini tällaisessa yhteydessä kuulu sanoa ”ihan kiva” peitelläkseni ajattelevani päinvastaista. Moisen valkoisen valheen läpi lukupiiriläiset näkisivät kyllä ja omasta uskottavuudestani haluan pitää kiinni. Toivoisin silti, että olisin kaikessa hiljaisuudessa lainannut kirjan kirjastosta, jättänyt sen kesken ja maininnut asiasta parilla rivillä, jotka mitätöityisivät muiden kommenttien paljoudessa.
Kirjan nimi vaikutti minut ennakkoon. Samoin kirjan ensimmäinen lause, kun kirja vihdoin oli käsissäni. Ei se kaikkien ensimmäisin lause ”Aallot huuhtovat valkoista hiekkaa.”, joka paljasti tiettyjä juonen käänteitä liian ilmiselvästi, mutta se toinen ensimmäinen lause ”Heinäkuinen Helsinki kävi voimille.”. Se antoi hienovaraisesti vihiä tulevasta, kuten huomion kiinnittäminen metsäpalojen hajuunkin. Kaksi ensimmäistä sivua luettuani olin aika innoissani: Kela taitaakin olla omimmillaan tarinankertojana, ei niinkään laulunsanoittajana.
Ennakkoajatus Kalevi Sorsan roolista jonkinlaisena omanatuntona, sisäisenä äänenä, jolla on jokin tehtävä päähenkilön elämässä, oli kiehtova. Luettuani tarinan en ymmärrä, miksi juuri Kalevi Sorsa. Pilapiirtäjä Karin lanseeraama solmiopelle ilmaisena huumorielementtinä?! Sorsan neuvot eivät olleet mitenkään viisaan valtiomiehen vaan elämää nähneen mattimeikäläisen ja ne esitettiin aika kömpelösti. Naivia, todellinen rimanalitus oli, kun Sorsa pantiin esittämään toinen näkemys päähenkilön omasta mielestä viehättävästä syrjäänvetäytyvästä käyttäytymisestä: Oletko tullut ajatelleeksi, että jotkut pitävät sinua tylynä, ja ettet halua olla heidän kanssaan tekemisissä? Samantien päähenkilö aloittaa uuden elämän, juttelee naapureille hississä ja vanhukselle puistossa – huomatkaa vielä elämänohje, että vanhuksista pitää välittää! Ehkä en näe sitä huumoria, joka kirjassa on keskeistä kustantajan mukaan.
Ärsyynnyn sormella osoittelusta ja kuoliaaksi selittämisestä; haluan hoksata ihan itse, vaikkakin kirjoittajan ystävällisten vihjeiden pohjalta. Myös ei-dekkareissa..Tämän kirjan sivuilla opettaja heristeli sormeaan ja pudisteli päätään: Ettekö te tajua, että tästä tässä elämässä on kysymys ja näin pitää elää?!
Kirjan alkupuolella sisäinen punakynäni tuhrasi yliviivauksia tiuhaan tahtiin. Olin lukenut naistenlehdestä, kuinka Kela oli vielä viime tipassa lisäillyt ensimmäisiin lukuihin lisää selittäviä juttuja. Minusta hänen olisi pitänyt tehdä päin vastoin. Häneltä on jäänyt kuulematta kirjoittamisen opettajien neuvot, joissa kehotetaan karsimaan rankalla kädellä liikoja pois: sanoja, lauseita, kappaleita, lukuja. Turhia tilkesanoja karsimalla (kuitenkaan, myös, esimerkiksi, kuitenkin, aina, pikemminkin, lähinnä, esimerkiksi, pahemmin…) teksti olisi nautittavampaa. Loppupuolella tilkesanoja oli huomattavasti vähemmän, eli Kela osaa (karsimi)senkin.
Latteuksien ja kuivien pintapuolisten faktojen – pahuuden olemuksesta, saunan merkityksestä, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä jne – samoin kuin vaikkapa irrallisten jalkapalloa pelaavien poikien kuvausten merkitys tarinan kannalta jäi minulta oivaltamatta, ne eivät vieneet tarinaa olennaisesti eteenpäin Eikä kaikkia lapsuusmuistojakaan tarvitsisi kirjaan laittaa, ne voisi pitää pöytälaatikossa omana ilona. Koko tarinan olisi voinut aloittaa vasta sivulta 19. Se ajatus sai vahvistusta, kun samat asiat tulivat esiin vielä moneen kertaan, samassa muodossa, jopa täsmälleen samoin sanoin.
Kuriositeettinä pisti silmään potentiaalisti hupaisa sattuma, jossa päähenkilö piirtää eräälle miehelle kartan reitistä lähimpään pankkiin, mutta unohtaa yhden kadun välistä ja merkitseekin kohdetta kuvaavan rastin seksikaupan kohdalle. Tälle pitäisi nauraa, mutta kun ei naurata, kun se on valmiiksi naurettu.
Ammattitaitoinen kustannustoimittaja olisi saattanut kiinnittää huomiota ainakin lepsuun kieleen mutta… Tulee mieleen muinoinen Lukupiirin keskustelu aiheesta. Minulle tämä kirja toimi esimerkkinä siitä, mitä uudelleenkirjoittamisen tarve tarkoittaa. Eikä se tarkoita, että alkuajatus ja tarina olisi sinänsä huono. Mutta kill your darlings!
Jos olisin ollut se ystävällinen lukija, olisin kehottanut Kelaa pitämään mielessä kehittelemänsä teeman ja kirjoittamaan romaanin ehkä vielä ne kuluisat viisi kertaa uudelleen ja jättämään pois kaiken sen, mitä ei tarvitse sanoa. Tai vaikka pitäytymään veijaritarinassa. Antaa sattumusten viedä tarinaa alleviivaamatta jokaista elämänviisautta, jonka on todeksi oivaltanut.
Kela on omimmillaan tarinankertojana, olen edelleen sitä mieltä. Hänen pitäisi vaan tehdä selväksi ero, millaisia tarinoita ja miten kannattaa kertoa kavereille keikkamatkalla, mitä taas lukijoille painetun sanan välityksellä. Tarinan kertomisen taito on kyllä hyvä lähtökohta kirjoittamiselle.
Jos Kela halusi kirjoittaa kuten Auster – joistakin viittauksista, kuten ‘kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa milloin tahansa’ -lainauksesta voisi niin luulla – eikä niinkuin Saramago, se ei vaan tällä kertaa onnistu. Samantyylisistä aineksista syntyy ihan erilainen soppa.
Lukiessani mietin, mistä kirjasta tässä oikein on kysymys: nuortenkirjasta, veijaritarinasta, nuoren miehen kehityskertomuksesta, elämänviisausoppaasta vai vaan erillisten tarinoiden ja anekdoottien kokoelmasta, päiväkirjasta?! En osaa sanoa vieläkään.
Toivotan Kelalle kaikkea hyvää kirjoittamisen eri saroilla, vilpittömästi. Tästä voi tulla arvostelu- ja/tai myyntimenestys minun mielipiteestäni huolimatta. Mielenkiintoista on myös seurata, kohdellaanko muualla menestynyttä, vakavamman kirjallisuuden puolelle pyrkivää nuorehkoa miestä samalla tavoin kuin muinoin vähemmän pehmoilla aloilla menestynyttä nuorehkoa naista – niin juuri, muinaiseen Kata Kärkkäis-keskusteluun viittaan. Ja mikä ansiokkainta, monet vähän lukevat saattavat tarttua laulajaidolinsa kirjaan ja tulevat näin lukeneeksi jotain. Siitä voi iloita.
Kelalle lohdutukseksi voi olla, että olen vain (ronkeli) keski-ikäinen nainen – joitakin kuvauksia meikäläisistä oli tarinassakin mukana – ja on siis ymmärrettävää, ehken jopa suotavaa, ettei tämä kirja kolahda minuun. Elämän pienten sattumusten takia joudun tässä ja nyt sanomaan tämän, onneksi vain pienen vaatimattoman amatöörilukijan, mielipiteeni Kesästä Kalevi Sorsan kanssa.
Tähän tapahtumasarjaan liittyvistä elämän pikkusattumuksista voisi kyllä kirjoittaa tarinan pöytälaatikkoon…
Mermaid:
Anssi Kelan esikoisteoksesta Kesä Kalevi Sorsan kanssa ei oikein osaa sanoa onko se lintu vai kala. Proosa on letkeää ja kulkee kevyesti, kuin pitkänlainen laulu, mutta sen punainen lanka hukkuu aina välillä sanasälään ja omalaatuiseen leukailuun päähenkilö Johanneksen ja hänen kumppaniensa välillä. Kirjassa kerrotaan Johanneksen, kolmekymppisen lakimiehen, kesästä Helsingissä, Tuusulassa ja Hangossa, jossa hänen parhaan ystävänsä Markuksen vanhemmilla on kesäasunto. Tarinan alussa ja lopussa ollaan myös Havaijilla… alussa hyppäyksenä tulevaan, ja lopussa tarinan nykyhetkenä. Muutenkin kirjan tarina on hyppäyksiä takaumiin ja takaisin, eikä lukija ole koskaan aivan varma paljonko Johannes muistaa kärsimästään onnettomuudesta ennen kuin Kalevi Sorsa, minä-kertojan sisäinen ääni, astuu esiin ja kertoo tapahtumat auki kuin vanhanajan salapoliisi konsanaan.
Johannes kärsii muistinmenetyksestä, joutuu käyttämään kauluria ja hänellä on metallia selässä pitämässä rankaa koossa. Tarina on sinänsä se vanha tuttu — mitä tapahtui ja kuka teki mitä kenelle. Tässä mysteerissä mestaroi Hercule Poirotina Kalevi Sorsa, jo edesmennyt pääministeri, ja Johannes on yhtä aikaa potentiaalinen uhri ja murhaaja. Idea on hyvä ja toimisi vielä paremmin jos Johanneksen hahmossa ja tarinassa sinänsä ei olisi muutamaa perustavanlaatuista ongelmaa. Ensimmäinen niistä on päähenkilö itse, joka on melko lapsellinen, joskin psykologisesti uskottava hahmo — lukioikäiseksi. Johannesta ei teiniromansseineen ja angsteineen ikinä uskoisi kolmekymppiseksi asianajajaksi. Hänen ajatusmallinsa, tekonsa, jopa kerrontansa sopisivat paremmin murrosiästä juuri selvinneelle abiturientille. Kelan romaani voisi olla huikean paljon parempi jos se olisi kirjoitettu teinipojan näkökulmasta, ja oikealle ikäryhmälle. Silloin myös hänen ystävänsä Markuksen erikoiset harrastukset kuten salapoliisivihkot, ruoka-annosten kuvaaminen, pakkomielle Tom Selleckistä ja epävarmuus seksuaalisesta identiteetistä asettuisivat oikeille paikoilleen. Kerronnan äkilliset, täysin pohjustamattomat rajut kohtaukset ja silmitön väkivalta rikkovat nekin kerrontaa liikaa. Tässä kehyksessä ne näyttäytyvät osana klovneriaa jossa kaikki on harhaa ja huvitusta. Teini-ikäisen mieli on toki pyörteinen ja singahtaa toivosta epätoivoon: Miksei se soita? Eikö se tykkääkään musta enää? Aikuiselta ja ikänsä puolesta kypsältä kertojalta odottaisi jotakin muuta.
Kesä Kalevi Sorsan kanssa olisi nuortenkirjana erinomainen kasvukertomus, mutta kuvauksena kolmekymppisen lakimiehen kesästä vakavan onnettomuuden ja muistinmenetyksen jälkeen se jää ristiriitaiseksi ja oudoksi tarinaksi. Kertomus poukkoilee liikaa aikatasosta toiseen ja joskin ajatus Kalevi Sorsasta kertojan sisäisenä äänenä ja neuvonantajana on sinänsä näppärä, ovat Sorsan suuhun laitetut ajatukset ja aforismit kuin suoraan sen kyseisen abiturientin (tai ensimmäisen vuoden teekkarin) kynästä. Romaanin rakkaustarina, jossa Johannes tapaa goottityttö Heidin jäätelökioskilla on sekin omiaan nuortenkirjaan, mutta aikuisten suhteena se on ainoastaan epäuskottava ja omituinen. Kela on ehkä yrittänyt kuvata päähenkilön kehittymättömyyttä ja sosiaalista kömpelyyttä, mutta kirjan päähenkilöt (Johannes, Heidi ja Markus) ovat kaikki liian lukiolaismaisia ja epäuskottavia henkilöinä muussa kuin nuortenromaanissa. Myös tarinan loppu ja kuvitus sopisivat paremmin kertomukseen abin ihmeiden kesästä, johon kuuluivat ensirakkaus, vakava onnettomuus, menetyksiä, aikuiseksi kasvamista, ja miksei myös mielikuvitusystävä Kalevi Sorsa.
Maravilha:
Kirjasta tuli vaikutelma että se soveltuu rippikoululukemistoksi, vaikka henkilöt siinä ovatkin aikuisia. Mainitaan koulukiusaaminen, ongelmaisä, käsitellään ystävyttä – jopa yllättävän homohetken pilkahduksen kestävän. Tosi ja kuvitelma, mennyt ja tuleva, usko ja tiede, elävät ja kuolleet sekä näiden rajat ja toisiinsa lomittuminen ovat esillä.
Pitäisi varmaan tuntea Uusi Testamentti paremmin jotta ymmärtäisi miksi kirjan keskeisillä henkilöillä on apostolien nimet Johannes ja Markus. Ja pitäisikö Kalevi Sorsan ja Uiton hahmoille löytää jokin syvällisempi tulkinta – yksi kuolleista noussut maan päälle palannut ja toinen kuoleman porteilla käynyt mutta parannettu.
Tai ehkäpä ei pitäisikään hakea liikaa viittauksia Raamatun puolelle, mutta näitä minulle joka tapauksessa koko ajan tuli mieleen.
Miksi juuri Kalevi Sorsa? Tämä ei käynyt oikein selville. Edustaneeko kirjailijalle jotain pysyvää ja turvallista? Minusta vaikutti kikkailulta valita tuoksi hahmoksi entinen pääministeri. Täysin yllättäen Uitto saa roolia kirjassa, sitä en oikein pitänyt tarpeellisena.
Kirjassa on mukavia pikku viittauksia minulle hyvin tuttuihin paikkoihin Etelä-Helsingissä. Samoin joitakin hauskoja sanontoja ja hassuja puuhia, rekisterinumeroiden kerääminen ja kuvaaminen, munankuorien ja ruoka-annoksen kuvien arkistointi. Nämä olivat myönteisiä mausteita kirjassa.
Valokuvista ja piirroksista romaanissa en pidä, pitäisi pärjätä ilman.
Kirja toi mieleen elokuvan Groundhog Day (Päiväni murmelina), tässä oli samaa ihmisen paremmaksi kehittymisen teemaakin.
Asiat loksahtelivat Johanneksen kohdalla kuntoon kovin suoraviivaisesti ja kouluainemaimaisesti. Isä ei sittenkään palanut tulipalossa kun pääsikin kai ikkunasta ulos, tyttöystävä ei jättänytkään kun olikin vain saanut väärän puhelinnumeron, perintöomaisuuskin tuli yllättäen käsiin. Miksi ihmeessä juuri Johannekselle kävi näin hyvin? Ihan Havaijille saakka ilman mitään havittavaa omaa ansiota. Vai oliko kyseessä Taivas, jonne pääsee kun ensin kärsii maan päällä?
Tuo Havaijille meno Markuksen puolesta toi taas mieleen kirjan ja elokuvan One Flew Over the Cuckoo’s Nest (Yksi lensi yli käenpesän), jossa yksi pakenee kuolleen esimerkin voimalla ja kuollutkin ikään kuin pääsi pakoon.
Kirjan kieli oli helppolukuista ja lyhyttä selkokieltä. Kirjoittaja vaikuttaa tiedostavalta ja asioita ymmärtävältä ihmiseltä.
Kirjailijaksi on vielä paljon matkaa. Kirja ei ole mikään lukunautinto eikä herätä mitään uusia ajatuksia, paitsi ehkä niille rippikouluikäisille. Hyvä kuitenkin että kirjoittaja on saanut tilaisuuden julkaista tekstinsä ja mahdollisesti kehittyä.
Jane:
No jaaha, mitäs tästä nyt sitten sanoisi. Kirja tuli lukaistua aika äkkiä, joten ainakin teksti oli sujuvaa, helppolukuista. Ei ihme, ettei Kela syty Saramagolle 
Keski-ikäinen täti luki tätä kirjaa lievä hymynkare suupielessä koko ajan, hymähdellen; poikain juttuja.
Kun tarina oli pääasiassa kertomus nuorten miesten ystävyydestä ja kohkaamisesta, niin kirja valitettavasti vertautui toiseen esikoisromaaniin ”Pussikaljaromaaniin” jolle se ei kyllä pärjää. Juonissa oli kyllä yhtä vähän sisältöä, absurdian taso oli samaa luokkaa, mutta Kelan kirjassa kieli oli niin tavanomaista, että se ei yllä millään Rimmisen tasolle.
Kun kielessä (eikä ajan- tai miljöönkuvauksessa) ei ollut mitään erityistä, kiinnittyi huomio tietysti tarinaan. Tarina kertoi kahden nuoren miehen ystävyydestä. Oikeastaan nämä sivujuonet ”poika tapaa tytön” ja ”vaikea isäsuhde” olivat turhia, lähinnä täytettä. Ne eivät tuoneet tarinaan mitään syventävää eivätkä selventävää, vaikka alkoholisti-isällä varmaan oli tarkoitus selventää jotain? Ehkä isäjuoni tarvittiin, että jollain pystyttiin perustelemaan se itsemurhayritys. Tarinahan oli hyvin ”poikamainen” ja kertoi kyllä aika onnistuneesti kahden erilaisen miehen ystävydestä. Tosin kovin syvälle hahmoihin en päässyt, eivätkä he siksi myöskään tulleet kovin läheisiksi, koskettaviksi.
Kelalla tuntuu olleen päässään monta asiaa, jotka oli saatava kirjaan jollain tasolla, isompia ja pienempiä; Pahan ihmisen tunnusmerkit, saunan merkitys suomaisille… Kevyttä analyysiä koulukiusaamisesta… jotain olisi voinut suosiolla jättää seuraavaan kertaan. Ja edes seuraavaan kertaan ei tarvitse säästää niitä muutamaa superlatteutta (koskaan ei ole liian myöhäistä löytää itsestään uusia puolia/taitoja)
Kun juoni oli kirjassa niin suuressa osassa, niin harmittavasti sen ”jännitys” mitätöityi heti alussa. Jo kirjan kahdelta ensimmäiseltä Havajisivulta tiesi, miten tarina päättyy. Eli vaikka jonkinasteista jännitystä tuolla muistinmenetyksellä oli haettu, se lässähti siihen, että etukäteen tiesi, miten tarina päättyy.
Eniten minua tarinassa kiinnosti se, MIKSI Kalevi Sorsa? Odotin jotenkin saavani sen selville lopussa, mutta eihän se selvinnyt. Varmaan hyvä niin, niin tarinasta jäi edes se absurdius jäljelle. Absurdius olikin kirjassa parasta. EI se huono voinut olla, jos tätiä hymähdytti koko ajan 
Muuten vielä, miksi ne valokuvat? Ja ”paperilappuset” Autenttisuuden hakua? Silti ihan hauskaa, muodon voisi useamminkin rikkoa, ei haittaisi minua.
Lene:
Anssi Kela on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan homo absurduksesta. Oikeastaan näitä mielettömiä henkilöhahmoja kirjassa on ainakin kolme: Johannes, Markus ja Kalevi Sorsa. Kirjan
ilmaisutapa on sujuvaa, nokkelasanaista ja kepeää. Vaikka teksti sinänsä on helppolukuista, se ei päästäkään lukijaa helpolla. Lukemiskokemusta hämmentää ilmaisutavan (muodon) ja sisällön vastakohtaisuus. Sisältö on rankkaa, surumielistä, vaikeaa.
Monia vakavia asioita sivutaan, kuten perheväkivaltaa, koulukiusaamista, yksinäisyyttä, erilaisuutta, itsetuhoista käytöstä, läheisriippuvuutta, hengellistä väkivaltaa, syrjäytymistä, kuolemaa jne.
Hyvää kuvaavat kirjassa esim. Johanneksen ja Markuksen vuosikautinen ystävyys ja Johanneksen luottamus Kalevi Sorsaan. Kalevi Sorsa- hahmo edustaa tässä kirjassa arvatenkin vanhempaa sukupolvea vastakohtana näille 70-luvulla syntyneille ystävyksille, jotka tuntuvat vahvasti olevan televisioviihteen aidosti läpitunkemia kasvatteja.
Melkein olen sitä mieltä, että tämä kirja on sitä nostalgisoivaa miesproosaa, mitä monet kriitikot ihannoivat, mene tiedä.
Kun Johannes kaipaa saada tietoa niistä kahdesta viikosta, jotka hänen muistinsa on onnettomuudessa kadottanut, hän toteaa:” Minulta oli kadonnut jotain, mitä Magnumkaan ei löytäisi. Onneksi oli Kalevi Sorsa— ”. Myöhemmin Johannes selittää kirjassa Kalevi Sorsan ilmestymistä vierelleen monin eri tavoin: mielikuvitusystävä, lääkkeiden aiheuttama hallusinaatio jne. (Minusta Kalevi Sorsan ääni tässä kirjassa voisi yhtä hyvin edustaa vaikkapa Mikko Kuustosta, Asko Kallosta tai jotain muuta Johannesta vanhempaa ja elämää kokeneempaa. Tässä väitteessäni en viittaa poliittisiin kantoihin.) Lieneekö myös kyseessä metafiktiivinen tehoste?
Naisia Kela kuvaa armollisesti, paitsi sitä huonoa uskonnonopettajaa, rouva Korvenmaata.
Johannes voisi mielestäni suostua siihen, että on myös huonoja opettajia ja antaa anteeksi. On sääli, että tällaisella opettajalla on niin suuri valta Johanneksen hengelliseen katsantokantaan, että hän parhaan ystävänsä hautajaisissa tyytyy puhumaan niin – hmm – triviaalisti. Johanneksen kannattaisi ottaa syvällisistä asioista ITSE selvää. Muuten kirjan naiset ovatkin sitten pelkkiä madonnoja. Ai niin, paitsi se Pate Mustajärven näköinen kadulle kaatuja…
Kirjan lopussa minua harmitti ihanan, Paul Austeria lukevan Heidin puolesta. Lähteä nyt Hawaijille vuodeksi äkkirikastuneen, moniongelmaisen, äitihahmoa ja itseään etsivän Johanneksen kanssa. Ja kohta on vielä vauvakin tulossa. Mitä tästä nyt oikein tulee, Anssi Kela, kirjoitatko jatkoa?
Toni:
Turha kesä Anssi Kelan kanssa
Jos joku on kirjoittanut tarpeeksi heikon kirjan, on hyvin suuri kiusaus tasoitella sanomisiaan. Anssi Kelan tapauksessa asia korostuu, koska hän haiskahtaa ihmiseltä, joka on lapsena kerran repinyt siivet kärpäseltä ja katunut sitä syvästi loppuelämänsä. Mutta koska kirja on huono ja asian sanomatta jättäminen olisi valehtelua, sanon sen.
Teknisesti ottaen Anssi Kelan esikoisessa on kaikki kunnossa. Rakenne ja sommittelu toimivat – paitsi loppua kohden, jolloin niistä tulee matemaattisia tosiasioita – ja kieli on sujuvaa, helppolukuista. Mutta siihen se jääkin. Juuri siihen, mistä kirjallisuuden pitäisi alkaa.
Kesä Kalevi Sorsan kanssa on pelkkää rupattelua, kevyttä jutustelua, joka infantiilein keinoin pyrkii osoittamaan, että ihminen voi kasvaa ja alkaa kukoistaa. Tai että identiteetti, totuus ja valhe ovat heiluvan häilyviä käsitteitä. Ehkä eniten kirjaa huononsi päähenkilön ajatusmaailma. Se on raapaistu suoraan sanomalehtien mielipidesivuilta; pikkuhuomioita ja marmatusta elämästä; tuhansia kertoja toistettuja ja läpiajateltuja banaliteetteja. Myös minäkertojan mielikuvitusystävä on jokseenkin koluttu idea eikä Anssi Kela mitään uutta tähän tuo. Ellei sitten tuoreena käsittelytapana voi pitää isoäänistä selittämistä mielikuvitusystävän olemassaolon puolesta. Herra Kela ei ole ymmärtänyt, että jos jokin on epäuskottavaa, sitä ei pidä selittää hatarin psykologisin perustein uskottavammaksi, sillä perustelu puhkoo asiaan entistä syvempiä epäuskottavuuksia. Kalevi Sorsa olisi ollut toimiva ratkaisu selittämättä.
Mitä tulee Kalevi Sorsan esittämiin ajatuksiin ja neuvoihin, ne ovat harmittomia, mutta latteuksineen kauhean rasittavia. Lukiessa kävi kyllä mielessä, että jos pyrkimyksenä on näyttää sellaista ihastuttavaa naiiviutta, minkä kautta Eric-Emmanuel Schmitt onnistuu herättämään sielussa jotain jo näivettynyttä ja riutunutta, on tavoitteessa epäonnistuttu. Siinä missä Schmitt kaivaa yksinkertaisuuksista totuuksia, Kela rakentaa totuuksista yksinkertaisuuksia.
Huumoria kirjassa oli. Paikansin kohdat, joihin se oli tietyin sanakääntein tai dialogisin ratkaisuin merkitty, mutta huumori ei vain ollut oivaltavaa tai verestä. Päinvastoin hyvin kirjallista ja elotonta.
Päähenkilö Johannes Palorinteen ainoa ja paras ystävä Markus on hahmo, josta olisi voinut riuhtoa irti jotakin kiinnostavaa. Mutta hahmo jää valitettavasti jotenkin tyypitellyksi, paperiseksi. Kalevi Sorsa on toinen menetetty mahdollisuus, hyvästä tahdosta huolimatta. Itse päähenkilöstä ei ole oikeastaan mitään sanottavaa.
Kun en jaksa enempää kirjoittaa, tiivistän kaiken kolmeen lauseeseen. Kirjan alku on lupaava. Kirjan keskiosa on yhdentekevä. Kirjan loppu on yhdentekevä ja ylisentimentaalinen.
Mutta kyllä Anssi Kela kirjoittaa osaa. Se on hyvä lähtökohta seuraavaa kirjaa ajatellen. Myönteistä myös on, että Kelan lauseissa loistaa kirjoittamisen ilo, eikä kirjoittamisessa ole mitään sen tärkeämpää. Niinpä minua oikeastaan hävettää pilata Anssi Kelan kesä Kalevi Sorsan kanssa, mutta lohdutan itseäni ajattelemalla, että paljon on kesiä Kelalla jäljellä. Sanottakoon vielä loppuun, että vähäisintäkään nautintoa en saa tällaisesta lyttäämisestä, mutta alkaisin voida pahoin, jos kirjoittaisin jotain muuta kuin mielipiteeni, joka on onneksi vain mielipide.
Kirsi:
Onko mielikuvitusystävälle puhuva aikuinen automaattisesti hullu?
Ensin pitää sanoa, että minusta sinänsä se, että Anssi Kela kirjoittaa kirjan ennakkoluuloista välittämättä, on hieno homma. Kun aloitin kirjan lukemisen, totesin myös, ettei Kela välttämättä ole yrittänyt mennä sieltä, mistä aita olisi matalin. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on värikäskielinen ajatusleikkiin perustuva kirja. Kela ei halunnut tulla verratuksi Saramagoon, enkä minä niin tekisikään. Jotakin samaa on kuitenkin lähtöasetelmassa, ajatusleikissä: mitä jos Kalevi Sorsa ilmestyisi minulle?
Kirja on rakenteellisesti taitavasti tehty. Päähenkilöltä, Johannekselta on hävinnyt muistista kaksi viikkoa ennen onnettomuutta ja myös itse onnettomuus. Kalevi on tullut auttamaan muistamisessa.
“– Miksi helvetissä Kalevi Sorsa? Jos minun pitää puhua kuolleiden kanssa,
niin olisin ottanut mieluummin vaikka Marilyn Monroen. Tai Ayrton Sennan. Miksi sain juuri sinut?
Edessäni leijuva pää hymyili.
Sanopa se. Minä olen sinun tajuntasi virtaa.”
Niinpä mielikuitusystäväksi on ilmaantunut Kalevi Sorsa. Jotenkin Sorsa tuntuu kuvastavan lapsuuden aikaa. Kun uutisissa eduskunnan kyselytunnilla pääministeri Kalevi Sorsa puhui ja selvitti asiat, kaikki oli oikeastaan aika hyvin. Myöhemmin asiat ovat mutkistuneet. Kalevi Sorsan ja Johanneksen väliset keskustelut ovat kirjan parasta antia, kaikessa absurdiudessaan. Tai oikeastaan juuri siksi.
Päätarinana toimi Johanneksen ja Markuksen ystävyys. Johanneksesta ja Markuksesta tuli ystäviä vahingossa, molemmat olivat kiusattuja ja hitsautuivat yhteen. Markus on kummallinen tapaus, patologinen valehtelija ja värittäjä. Vähän vastenmielinenkin säätäjä. Lopussa tosin hänestä paljastuu jälleen uusia asioita, jotka värittävät kuvaa ehkä sympaattisemmaksi. Markus kuitenkin vie ja Johannes vikisee. Markus on päättänyt, että pojat muuttavat Havaijille.
Takaumassa taas Johannes rakastuu Heidiin. Tapaa isänsä, alkoholisoituneen miehen, joka ei edes tunnista poikaansa. Johannes ajautuu aivan kummalliseen kohtaukseen isänsä kanssa ja luulee tappaneensa tämän, jonka jälkeen hän ajaa kolarin. Tämä oli ehkä tarinan heikoin lenkki. Jotenkin tekemällä tehty, siihen ei lukijaa johdateltu taitavasti niin, että se olisi tuntunut luontevalta.
Kirjan loppu on jotenkin lässähtävä. Lasta pukkaa ja ollaan onnellisia Havaijilla. Mutta olen huomannut, että nämä onnelliset loput häiritsevät minua monissa muissakin kirjoissa. Kertoo ehkä enemmän minusta kuin kirjailijasta tai kirjasta.
Kelan teksti on minusta sujuvaa, nokkelaa ja elävää. Kirjoittajasta tulee myös kuva, että tämä aidosti seuraa yhteiskuntaa ja sen tapahtumia. Kirja tempaa hyvin mukaansa ja sen haluaa lukea “yhdellä siemauksella”. Ei tämä mestariteos ole, mutta ei tätä lukiessa aika ihan hukkaankaan mene. Kalevi Sorsa pelasti paitsi Johanneksen, myös kirjan.
“– Johannes, kuuntele vielä tämä yksi asia: mikäli tulevaisuu-
dessa tarvitset apua, sinun tarvitsee vain sanoa kolme kertaa
SDP. Ymmärsitkö?”
14. elokuuta 2008 kello 19.51
Kela sanoo Hs:n nettiuutisessa, ettei pelkää arvostelua. Naistenlehdessä jokin aika sitten hän kyllä tunnusti miettineensä, mitä jos kirja todetaankin pökäleeksi (Kelan oma termi).
HS.ssa hän myös kertoo, että kaikki lähti alkuajatuksesta ”Sinä kesänä silmiäni kirveli jatkuvasti.” Siitä hänen olisi kannattanut pitää kiinni eikä harhautua mietiskelemään niitä näitä. Ihan se ei riitä, että panee paperille, Kalevi Sorsan suuhun kaiken mitä sattuu päivän aikana mieleen tulemaan, kuten hän haastattelussa kertoo. Petri Tammisen uutuudessa kirjan alkuajatus ”Mitä onni on” ei katoa hetkeksikään kirjailijalta itseltään eikä lukijalta.
Arto Paasilinna minullekin tuli mieleen tätä kirjaa lukiessa, mutta Paasilinna kykenee tekemään uskomattomistakin tarinoista uskottavan kuuloisia (kuten suosikkini Hurmaava joukkoitsemurha). Ainakin niissä 3-4 kirjassa, joita Paasilinnalta olen lukenut. Kela ei ole uskottava – vaikka Kalevi Sorsa päähenkilön päässä ei ole sinänsä uskottava, niin päänsisäinen ohjaava ja neuvova ääni voi olla, on se minkä niminen tahansa. Minusta kyllä Kalevi Sorsaa on tässä kirjassa ikävästi hyväksikäytetty.
Pertti Avola sanoo arviossaan, että Kelan kieli on taloudellista, olen eri mieltä. Sujuvaa kyllä. Muissa Avolan sanomisissa olen samaa mieltä. Ja monessa asiassa tämänkin blogin arvioijakollegojen kanssa. Oli hienoa lukea miten toisaalta samoihin asioihin kiinnitettiin huomiota – ei ihme, että Kirsi korosti ettemme tienneet toisemme aatoksista mitään – ja toisaalta taas te toiset olitte tajunneet sellaista mitä itse en. Kuten Kelan hengellisestä menneisyydestä (?) lähtevät päähenkilöiden nimet. Kiitti kaverrrit
14. elokuuta 2008 kello 20.49
Todella kiinnostavaa oli lukea toisten arvioita! Jotkin olivat kiinnittäneet huomiota aivan eri seikkoihin kuin itse, mutta muutamalle olivat kirjan naiivius ja lapsellisuus ja niistä johtuva tietty ”suurten ajatusten” latteus tulleet myös mieleen. Se teoksessa minua eniten häiritsi, tämä infantiilisuus sekä ajatuksissa että päähenkilöissä. Luulen, että Kelan kesäkirja olisi tosiaan ollut huiman paljon parempi nuortenromaanina, ja pienellä editoinnilla. Silloin olisivat teiniromanssi, vaikea isäsuhde, poikain hauskat harrastukset ja hassut mielikuvitusystävät asettuneet oikeille sijoilleen. Ehkäpä tarjoan kirjaa luettavaksi jollekulle tutulle nuorison edustajalle.
14. elokuuta 2008 kello 22.01
Olipa yhdensuuntaisia arvioita. Mielenkiintoista luettavaa, ilahduin todella. Ehkä meidän arviointitaitoja ei tällä kirjalla vielä kuitenkaan loppuun saakka punnittu. Saramagon tai jonkun muun mestarin kanssa voisi saada aivan uusia ajatuksia ”kollegoilta”. Kiitos vielä Kirsille tästä kokemuksesta!
14. elokuuta 2008 kello 23.05
Muutama rivi Kelasta: nyt kun Helsingin Sanomissa on ympäripyöreästi hyväksytty Kelan esikoinen ja Turun Sanomien sekä MTV:n verkkosivuilla jopa kehuttu, uskallan jatkaa aiheesta.
Olen Mermaidin kanssa samaa mieltä, että päähenkilön olisi pitänyt olla viisitoistavuotias ja kirjan olisi pitänyt olla nuortenromaani. Jiikoon kanssa olen samaa mieltä dialogin epäluontevuudesta. Joku on nähnyt Kelan kirjassa nokkeluutta – ehkäpä juuri dialogissa – ja niin näin minäkin: valitettavasti se oli niin kökköä nokkeluutta, että mieleeni tuli joku viiksenhaivenistaan ylpeä ammattikoululainen.
Minua ei kiinnostanut, miksi juuri Kalevi Sorsa. Ajattelin, että kirjaa lukiessa se käy selväksi. Mutta ei. Sorsan paikalla olisi voinut olla kuka tahansa. Kunhan oli joku nimi laitettu. Matti Nykänen olisi ollut ajatusmaailmoiltaan lähempänä totuutta. Tai Kata Kärkkäinen. Tai Vaahteramäen Eemeli.
Maravilhan lailla minäkin näin tahatonta huumoria tyttöystävälle annetussa väärässä puhelinnumerossa ja suuressa perinnössä. Katsoin kaksitoista vuotta sitten kolme jaksoa Kauniita ja Rohkeita – ja nyt luin sen.
Leneltä haluaisin kysyä, miten niin ei päästä lukijaa helpolla? Minusta tuntuu, etten ole ikinä näin helpolla päässyt missään asiassa. Kuin olisin liikkunut kaupungissa, jonka kaikki asukkaat ovat kuolleet, ja astunut tyhjään kauppaan varastamaan tupakka-askin.
Itseltäni kysyn yhden kysymyksen: miksi tämä armottomuus?
Siksi, että elämä on lyhyt.
15. elokuuta 2008 kello 8.53
Toivottavasti Anssi Kela ei lue tätä hemmetinmoista, pääasiassa ilkeilevää moskaa, mitä hänen esikoisteoksestaan on täällä kirjoitettu. Kyllä nyt on tarkoituksellisia ylilyöntejä, jotka kertovat enemmän kirjoittajastaan kuin arvioitavasta kirjasta.
Mielestäni ytimeen osui Kirsi jo silloin, kun NYTissä mainitsi, että ”Kela ei ole lähtenyt kirjailijan tielle helpoimman kautta”, samaahan hän sanoo arviossaankin.
tonille vastaan, että luepa väitteeni jälkeiset kaksi lausetta, siitä kyllä selviää väitteelleni perustelu.
15. elokuuta 2008 kello 9.44
Minä en kyllä pitänyt kirjan lukemista ajanhukkana, sen kun lukaisi niin nopeasti. ; )
Samasa ajassa olisin saanut luettua puolet jostain ”vaativammasta” (?) teoksesta, joten ajanhukka ei ollut kovin merkittävä. Mutta minähän luenkin pelkästään viihdytääkseni itseäni, eikä kirja kovin huonoa viihdettä ollut. Mieluumin minä ne pari tuntia tähän kulutin kuin esimerkiksi yhdessä postauksessa mainittuun Kajsa Ingermarssoniin.
Sujuvaa tekstiä on myös aina mielyttävää lukea, kun siinä ei mikään häiritse. Sekin on jo jotain.
Idea kirjassa oli minusta mainio, mutta ihan se ei jaksanut loppuun asti kantaa. Mutta kuinka monella esikoiskirjailijalla jaksaa? Ne latteudet minua häiritsivät, lähes raivon partaalle. Ja ne varmaan antoivatkin juuri sen vaikutelman, että ehkäpä tästä olisi pitänyt tehdä nuortenkirja. Se oli minusta osuva ajatus.
15. elokuuta 2008 kello 10.06
Olipa mielenkiintoinen projekti, tämä sokkoyhteisarviointi, etenkin kun arvostelukappale tulla tömähti eteiseen kannettomana ja siis myös takakansitekstittömänä.
Muut näyttävät ottaneen kirjan vakavammin kuin mihin minä lopulta päädyin. Heiluttelin itsekin punakynää pitkään, taisi olla siihen valokuvaliitteeseen asti, jonka kohdalla tuli mieleen, että minua taidetaankin nyt vetää nenästä. Näkökulmani muuttui tietysti kokonaan. Kelan haastatteluja en ole edelleenkään lukenut, mutta jos olen väärässä ja itse tarina oli tarkoitettu vakavasti otettavaksi, niin kirja näyttää minun silmissäni selkeästi enemmän raakileelta.
Mutta Toni, eikä myös kysymykseen ”Miksi tämä armollisuus?” voi vastata: Siksi, että elämä on lyhyt?
15. elokuuta 2008 kello 10.35
Moskaa? Moitteita näyttää tulleen, mutta mielestäni ei moskaa. Kärkäs tonikin reflektoi myös omaa asennettaan. Monet samansuuntaiset huomiot viittaisivat siihen, että kirjassa vain taitaa olla joitain kömpelyyksiä. Kuten näinä kirjavyöryn aikoina epäilemättä yhdessä jos toisessa muussakin kirjassa.
15. elokuuta 2008 kello 10.37
Lene! Jos käyt lukemassa tämän lehden Kirjoittajapiirin kritiikkejä, näet oikeasti ilkeämielisiä kommentteja. En tunnustaudu ilkeäksi. Olisin mieluusti kirjoittanut kauniimpia asioita, jos olisin niitä löytänyt. Nytkin pyörittelin sanomisiani pitkään, ja ensilausumat, jotka kirjoitin, pyyhin pois, koska ne olisivat olleet paljon rumempaa tekstiä.
En kuitenkaan suostu yhtymään hymistelijöiden ja kuoliaaksiymmärtäjien sankkaan joukkoon, uskallan olla omaa mieltäni. Ja olen mielestäni oikeutettu vaatimaan laatua, kun kyseessä ei ole mikään omakustanne. Olin varautunut olemaan myös ainoa, joka ei tästä kirjasta syty.
Yritin perustella mielipiteeni. Kuten tekivät myös muut arvioijat. Harvinaisen yksimielistä porukkaa tällä kertaa, mikä ei niin tavanomaista tässä blogissa ole. Kertonee sekin jotain. Täälläkin joskus ilkeyksienomaisia heittoja on saatu lukea, en näe niitä Kela-arvioinneisssa. Niitä ei ole kirjoitettu hetken vimmassa kuten yksittäiset kommentit joskus täällä heitellään. Ylilyöntejä… missä?!?
Se on itsestään selvää, että kirjoituksemme kertovat meistä itsestämme, myös sinun kirjoituksesi sinusta. Lene. Mutta sekin, miten luemme toisten kirjoituksia kertovat meistä. Tekemällä julkisesti rohkeita tekoja, kuten Kela on tehnyt siirtymällä uudelle alueelle, altistuu myös kritiikille. Jos kritiikkiä ei perustella, niin hyvää kuin huonoakaan, sen arvoa voi miettiä. Perustelluista mielipiteistä voidaan keskustella ja hyvä niin. Hyvä siis, ettei tämäkään keskustelu mene yksipuoliseksi, vaan olemme uskallamme olla reilusti eri mieltä. Tästäkin kirjasta.
15. elokuuta 2008 kello 11.27
Ei minustakaan yksikään Kelan kirjan arvioista ollut ilkeilevä tai moskaa, ainoastaan rehellinen. Ei kai itse esikoiskirjailija Kelakaan haluaisi valheellista hymistelyä? Perustellusta ja rakentavasta kritiikistä aina oppii jotakin jos haluaa, ja kyllä varmasti hän myös sitä ymmärtävää ympäripyöreyttä saa osakseen, julkkiskirjailija kun on.
Jane, olen täsmälleen samaa mieltä niistä latteuksista ja varmasti ne, päähenkilöiden lapsellisuuden ja kypsymättömyyden ohella, toivat mieleen tämän nuortenkirjamaisuuden. Nuortenromaanina Kesä Kalevi Sorsan kanssa olisi ollut huomattavasti onnistuneempi teos ja suunnattu oikealle kohderyhmälle kuvaliitteineen ja onnellisine loppuineen kaikkineen.
15. elokuuta 2008 kello 12.58
Minusta on selvää, että kirjailija miettii krittiikkiä. Jo etukäteen. Enkä oikeastaan usko, että sellaista ihmistä onkaan, joka kykenisi suhtautumaan viileästi itseensä kohdistuvaan kritiikkiin. Anssi Kelalla on tilanne, joka on yhtä aikaa huono ja hyvä. Hyvää on se, että Anssi Kelan kirja saa sellaisen arvon, että se välittömästi arvostellaan lehdissä, joihin monella muulla esikoiskirjailijalla ei ole kuin himpun verran toivoa päästä arvioitavaksi. Huonoa taas on se, että koska hän on Anssi Kela, hänet todella arvioidaan. Ja voi olla, ettei hän saa yhtä lempeää kohtelua kuin joku muu, nimettömämpi esikoiskirjailija. Häntä arvioidaan ajatellen, että hän on jo tottunut julkisuuteen ja pitää vaan kestää. Sitä jopa saattaa huomaamattaan ajatella, että Kela on kuin fiktiivinen henkilö tv-sarjasta ja kun itse sulkee telkkarin Kelaa ei enää ole. Kela kuitenkin jatkaa elämäänsä, miettii saamaansa arvostelua ja kyllä, myös loukkaantuu jos kokee siihen aihetta.
Kuten jo omassa arviossani ja Nyt:issäkin viime viikolla totesin, minusta kirja oli ihan vetävä, viihdyttävä ja paikoin aika hauska. Sen siitä myös näki, että sitä on tehty ihan tosissaan. Eli ei se mikään tyypillinen ”julkkiskirja” minusta ole. Tarina ei ehkä lähtenyt lentoon, mutta kirjassa oli monia hyviä hetkiä.
Haastatteluja en ole nähnyt missä hän olisi puhunut kirjoitusmetodistaan, mutta julkistamistilaisuudessa hän totesi kirjoittaneensa ensin hyvin improvisoidusti, mutta toki myöhemmässä vaiheessa jäsennellymmin ja miettien. Luulisin aika monen kirjoittajan harjoittavan tuollaista tapaa.
Minusta jiikoon tapa lukea tarina on varmasti lähellä sitä mitä Kela itse toivoisi (tosin kirjoitettuani tuon lauseen, on pakko todeta, että enhän minä todellakaan tiedä mitä Kela toivoo…). Tarinahan oli absurdi ja naiivi ja sen oli tarkoituskin olla sellainen. Tuo lajityyppi on kuitenkin varsin vaativa (Erlend Loe vaikkapa esimerkkinä). Silti nostan Kelalle hattua, että hän kokeili rohkeasti tyyliä ja varmasti kehittyy siinä vielä.
15. elokuuta 2008 kello 13.29
Useamman kerran on nyt noussut esiin ajatus, että latteudet ja naiivius, jotka tässä kirjassa tuntuvat häiritsevän, sopisivat nuortenkirjaan – miten ihmeessä?
Tuntuu oudolta ja aliarvioivalta ajatella, että nuoremmille lukijoille kipattakoon banaliteetteja ja yksinkertaistuksia (huom, en puhu tämän kirjan, jota itse en ole lukenut, sisällöstä, vaan yleisellä tasolla keskustelussa esitetyistä ajatuksista).
15. elokuuta 2008 kello 13.59
Lapsille ja nuorille ei todellakaan pidä tarjoilla latteuksia, eikä heidän älyään aliarvioida – ei ainakaan etukäteen ja oletusarvoisesti ihan kaikkien kohdalla. Kokemusta heillä joka tapauksessa on niukasti. Aikuiselle jokin teema voi olla tuttu ja ruodittu vaikkapa 35 aikuisvuoden aikana läpikotaisin, mutta nuorelle se voi olla aivan uusi ja miettimätön. Tästä kirjasta aikuinen ei saanut minusta yhtään uutta kiinnostavaa ajatuksentynkää, mutta kenties nuori ihminen voi saada. Ainakin teemoja oli tyrkyllä liiankin kanssa ja irrallisina palasina.
15. elokuuta 2008 kello 13.59
Hmmm, en tarkoittanut että Kesä Kalevi Sorsan kanssa olisi mikään varsinainen ”julkkiskirja”, enkä edes halua sanoa ettei sitä olisi julkaistu jos ei Kela olisi julkkis. Uskon kuitenkin, että hyvä kustannustoimittaja olisi editoinut sitä jonkin verran kuin hän ehkä nyt teki kun kyseessä kuitenkin oli sanataiteilija (mikä letkeästä kielestä näkyy, ks. arvioni yllä).
En toki kuvittele ettei Kela olisi oikea ihminen, olen monta kertaa nähnyt hänet kaupungilla, TV:ssä en toistaiseksi kertaakaan. Mutta jos kirja kerran arvostellaan, ei sitä voi arvioida sillä perusteella, että kirjailijalle voi tulla arviosta paha mieli. Silloinhan kaikista teoksista tulisi pitää ja sanoa niistä vain mukavia asioita vielä parilla hymiöllä ja virtuaalihalilla varustettuna. Minun mielestäni jokainen on perustellut hyvin oman näkökantansa, ja niissä on paljon yhteneväistä, joten varmasti myös enemmän kuin ripaus totuutta. Jokaisen kirjailijan pitää hyväksyä se, että hänen sanomansa ei mahdollisesti välity — lukija tekee oman tulkintansa kirjasta, oli se sitten kirjailijan mieleen tai ei.
Itse arvioin Kesän KS:n kanssa kuten minkä tahansa romaanin, sen kummemmin miettimättä itse kirjailijaa. En ajatellut sen olevan autobiografinen tai mikään avainromaani. Tässä varmasti auttaa se, etten ole seurannut Kelan uraa ja lauluistakin muistan vain sen yhden, siitä jonkun faijan autosta. Kuten sanoin, kirjassa oli omat hyvät puolensa, kuten arvstelustani käy ilmi, mutta myös vakavia puutteita, jotka ainakin haittasivat omaa lukunautintoani.
Sivullinen, ajatukseni lähti siitä (kuten arviossani kirjoitin), että kaikki päähenkilöt, Johannes, Markus ja Heidi, ovat lapsellisia ja hyvin kypsymättömiä ikäisikseen, joten heidät olisi pitänyt nuorentaa teosta varten, vaikka abi-ikäisiksi. Myös kirjan ajatusmaailma ja Sorsan opetukset ovat omiaan toiseen genreen, nuortenkirjoihin. Aikuisten ja nuortenromaanit ovat väkisinkin erilaisia, ei toinen välttämättä toista huonompi, mutta niiden kerrontatapa ja ajatusmallit poikkeavat toisistaan. Olen jonkin verran myös lukenut nuortenromaaneja ja nuorten kirjoitelmia, joten näillä perusteilla tiedän mistä puhun. Ne ovat kaksi eri maailmaa, johtuen erilaisista kokemuksista, ja maailmankuvasta. Monet kirjan oivalluksista voivat olla uusia vielä identiteettinsä kanssa kipuilevan murkun mielestä, mutta eivät enää vanhemman ja kypsemmän lukijan. Siksi kirjoitinkin aikaisemmassa postauksessani antavani kirjan jollekin nuorelle luettavaksi, ja odotan kiinnostuneena hänen mielipidettään. Raportoin siitä vielä… Voihan olla että nuori vallan rakastuu kirjaan, joka, kuten sanoin, on monella tapaa myös ansiokas. Ei näitä arvioita pitäisi lukea vain moitteita hakien, monessa on mukana myös myönteistä, jos sen haluaa nähdä.
15. elokuuta 2008 kello 14.01
Rohkea pelinavaus Kelalta ja Teokselta kun antoivat kirjan lukijapiirin arvioitavaksi.
Tuloksesta voi olla montaa mieltä. Kirja sinänsä ei olisi innostanut minua ostamaan sitä omilla rahoillani, mutta lukijapiirin antamat arviot saivat minut kiinnostumaan. Ehkä ostan kirjan jollekulle lahjaksi ja lainaan itselleni lukukappaleeksi.
Ilokseni huomasin myös arvioinneissa hajontaa, joka tekee tekstistä mielenkiintoisemman. Lukijapiirille kiitos.
15. elokuuta 2008 kello 14.43
mermaid, en kohdistanut kommenttiani sinulle, nyt vasta huomasin, että käytit julkkiskirjailija -termiä. En kohdistanut kommenttiani kenellekään vaan enemmän pohdiskelin Kerttulin innoittamana ylipäänsä tuota kritiikki-puolta. Ja sitä voisiko kirjoittaja aidosti olla pelkäämättä sitä, että kirja tyrmätään. Jos voi, nostan siitäkin hattua. Silloin on valtavan hyvällä itsetunnolla varustettu eikä sitten varmasti olekaan mitään hätää.
15. elokuuta 2008 kello 16.03
Lene, omituinen kommentti sinulta. Minä pidin kirjaa niin heikkona, että säästelin sanomisiani jonkin verran. Mutta, kuten sanottua, nyt kun viralliset valvojat ovat antaneet meitä parempia arvosanoja, ei enää tarvitse tasoitella. Kliseisesti sanottuna, keisarilta tuikattakoon vaatteet tuleen. Mutta siitä pidän myös kiinni, että Kela osaa kirjoittaa ja perusasiat ovat kunnossa. Sekin on totta, että Kelan tyyli oli rohkea eikä lainkaan varman päälle kirjoitettua, mistä suuri määrä sympatia- ja kannustuspisteitä hänelle.
Kirsi, minusta Kelaa on oikeiden arvostelijoiden puolelta säästelty todella paljon. Kuin tukena sille, että jo tunnettu henkilö saa kirjoittaa, ja hänet otetaan vastaan kädet ojossa. Minusta me olemme olleet huomattavasti rehellisempiä. Se on todella merkittävää, että näin yhteneväistä kritiikkiä täältä on tullut. Sinun rehellisyyteesi en valitettavasti aivan usko (uskon puolet); olethan ollut kestittävänä ja juotettavana kirjanjulkaisuissa. Siellä olet ehkäpä kohdannut Kelan ja keskustellut hänen kanssaan. Tämä ei voi olla vaikuttamatta; asiaa on moneen kertaan tutkittu sosiologiassa ja psykologiassa. Lisäksi kustannusyhtiö Teos, jota uskalluksesta arvostan, olisi tuskin seuraavalla kerralla antanut meille mitään kirjaa, ellet sinä olisi ollut lättänän ympäripyöreän myöntyväinen Kelalle. Voi olla, että olen täysin väärässä, mutta joskus minulla ei ole aseita vastustaa kyynisyyttäni. Jos olen väärässä, olen tietysti loukkaava. Mutta loukkaavuutta ei voi välttää, jos esittää oman vilpittömän (samalla kyynisen) näkökantansa.
Itsestäni voin vakuuttaa, että pidän siitä hetkestä, jolloin ennakkoluuloni murenevat – jos niitä tässä tapauksessa edes paljon oli, sillä pidin jo etukäteen Kelaa potentiaalisena kirjoittajana. Se, että pidin kirjan alusta, tarkoittaa sitä, että kirja alkoi olla omillaan, minuun lukijana oli herännyt toivo hyvästä lukukokemuksesta, ja tällaisen tunnekokemuksen jälkeen pitää tapahtua paljon negatiivisia asioita ennen kuin kirja alkaa kaartaa huonouden puolelle.
Mitä tulee absurdiuteen, se ei toiminut lainkaan. Olin minäkin havainnut Erlend Loeta kirjassa, mutta koska olin havainnut sitä jo Nousiaisen Vadelmavenepakolaisessa, en kehdannut usuttaa nimeä arviointiini. Mutta Erlend Loe ei selittele. Selittelemättömyys tekee epärationaalisuudesta absurdia. Kela taas selittelee ja alleviivaa. Lisäksi Loe naurattaa ja huvittaa, Kela ei naurata eikä huvita. Ja syynä tähän on huumorin älyllinen laiskuus, sen totaalinen lapsellisuus.
Mermaid ja Maravilha puhuvat kokemuksesta. Kokemus tuo mukanaan nyanssintajun, dialogintajun, huumorintajun. On aivan selvää, että viisitoistavuotiaita naurattaa aivan eri jutut kuin kolme -tai kuusikymppisiä. Myös Kelan viaton opettava tyyli Sorsan suulla olisi voinut antaa viisitoistavuotiaalle jotain, minulle lähinnä säälittäviä tunteita.
On todesti raskasta lukea kirjaa, jonka on lukenut jo kymmeniä kertoja. Huumoreineen, filosofioineen, psykologisointeineen. Janiinedelleenneineen.
Mitä tästä opin, on epäluottamus kriitikkoja kohtaan. Sitä tunsin jo ennen tätä, mutta nyt tunne syventyi. Olen ymmärtänyt kriitikot lukijoiden palvelijoiksi. Olen ymmärtänyt, että heidän arvioidensa mukaan lukija tekee ostopäätöksen. Tai päätöksen, ettei hukkaa rahojaan. Maailmassa on niin helvetisti hyviä kirjoja, että jokainen hukkaanluettu kirja vie aikaa kirjalta, joka voisi antaa jotain. Elämyksiä vaikkapa.
15. elokuuta 2008 kello 16.26
Lisäys edelliseen. Olisi syytä vakavasti pohtia, miksi pääkaupungin kirjailijat saavat pääkaupungin kriitikoilta niin paljon parempia arvioita kuin maakuntien kriitikoilta. Kun Helsinki on kuitenkin suhteellisen pieni kaupunki, ovatko piirit niin hävyttömän pienet, että silottelua on aina ilmassa? Parnasson päätoimittaja ihmetteli samaa toiselta kantilta. Hänen mielestään Riku Korhosen uutta olisi ylistetty järjettömyyksiin asti, jos kirjailija olisi helsinkiläinen ja kirja kertoisi Helsingistä.
Vai olenko väärässä? Haloo, onko lähellä tutkijoita, jotka ovat asiaa selvittäneet?
15. elokuuta 2008 kello 17.14
Samaa mieltä -raksti joka ruttuun, Toni. Mutta hukkaanhan tämäkään lukeminen ei mennyt, sillä niin monta ajatusta tuli mieleen. Itsekullekin. Mutta kuten jo aiemmin sanoin, näitä ajatuksia olisin jäänyt vaille, jos tätä arviointitehtävää en olisi ottanut vastaan. Olisi jäänyt kesken, kun monta muuta kiinnostavaa opusta odottelee.
Kela on joka tapauksessa etulyöntiasemassa esikoiskirjailijana, sekä siksi, että on tullut noteeratuksi, kuten joku jo mainitsi, mutta myös siksi, että sai roppakaupalla keskivertkokirjailijaa enemmän pohdittua, kirjallista kritiikkiä, jonka voi ja kannattaa ottaa opin kannalta. Kukaan tuskin toivoo, että tämä jää Kelan ainokaiseksi. Jotkuthan saattavat kirjoittaa loistavan esikoisen ja siihen se sitten lopahtaa. Jotkut taas kirjoittavat monta kirjaa ennen kuin se nappiteos syntyy.
15. elokuuta 2008 kello 18.13
Hyvin sanottu, Toni. Minäkin tunnen melkoista illuusiottomuutta näitä virallisia kirjallisuuskriitikoita kohtaan. Taitaa olla niin, että parempi on vain luottaa omaan vaistoon ja lukunenään. Kirsin arviosta ja sen mahdollisesta ympäripyöreydestä en sano mitään, vaikka kieltämättä tuli mieleen että kirjailijan kohtaaminen vaikuttaa arvioon, ja Anssi Kela on varmasti mukava ja hauskakin kaveri.
Enkä ajatellut että kohdistit sanasi juuri minulle, Kirsi, mutta halusin kuitenkin vastata.
15. elokuuta 2008 kello 18.18
Vielä lisäys, sinun lisäyksesi innoittamana, Toni… Parnasson nykyinen päätoimittaja kutsui minua kirja-arvioideni johdosta eräällä kurssilla 1990-luvulla viikatenaiseksi tai pyöveliksi (en enää muista kummaksi), ja tyylini on siitä huomattavasti pehmentynyt. Jos Kelan kirja olisi silloin sattunut tielleni, niin jälki ei olisi ollut näin kaunista.
15. elokuuta 2008 kello 20.00
Aika jykevä meininki täällä Lukupiirissä. Näin negatiivinen vastaanotto kieltämättä hiukan yllätti. Varsinkin kun sitä vertaa saamaani muuhun lukijapalautteeseen ja myös ensimmäisiin lehtien virallisiin kirja-arvosteluihin. Näyttää siis siltä, että kirjani herättää lukijakunnassa varsin ristiriitaisia tunteita. Musiikkibisneksessä olen oppinut, että yleensä tämä on hyvä merkki. (Vielä parempi tietysti olisi jos teos kirvoittaisi ainoastaan haltioitunutta ylistyshyminää. Tämä ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollista, ei minkään teoksen kohdalla.)
Kaiken ylläolevan luettuani päällimmäinen fiilis on lähinnä se, että tunnen itseni kovin väsyneeksi. Kyllähän tällainen palaute kirvoittaa myös pohtimaan kirjani suhdetta erilaisiin lukijoihin. Kieltäydyn nimittäin hyväksymästä väitettä, että teokseni olisi absoluuttisesti huono. Ei se ole. Olen saanut tälle näkemykselleni vahvistusta jo ennen julkaisua sen verran arvovaltaisilta tahoilta, että tiedän pienellä punaisella kirjallani olevan omat ansionsa.
Kyse on siitä, millä tavoin erilaiset lukijat lähestyvät samaa tekstiä. Kyse on aaltopituuksista. Nyt on nähtävästi käynyt niin, että kirjani on yksinkertaisesti viritetty eri taajuudelle kuin Lukupiirin aktivistien vastaanottimet.
Kuten Kirsi heti kärkeen mainitsikin, on yksi kirjani ansioita se, että se on vapaa kyynisyydestä. Minä en pidä kyynisestä elämänasenteesta. Itse asiassa vihaan sitä. Kun operoidaan kyynisyyden ulkopuolella, niin useasti joutuu syytetyksi liiasta sentimentaalisuudesta ja naivismista. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on häpeilemättömän naivistinen ja röyhkeän sentimentaalinen. Nämä termit eivät olleet minulle kirosanoja, kuten ei myöskään rumista sanoista pahin: ”viihteellinen”. Mikäli sentimentaalinen loppu vei joltakulta lukunautintoa, niin sitten taidamme nauttia hiukan erilaisista asioista. Itse olin lopussa onnellinen Johanneksen puolesta.
Asia, josta pidän kirjassani ehkä eniten, on se, että se on pohjimmiltaan täysin vilpitön. En lähtenyt teeskentelemään päähenkilöä kirjoittaessani: pyrin kirjoittamaan hahmon, joka on ikänsä ja kokonsa puolesta aikuinen, mutta kuitenkin monessa suhteessa säälittävä pojanreppana. Johannes ei ole erityisen sivistynyt, hän on hyvinkin tavallinen mies. Ei välttämättä mikään älyn jättiläinen. Monissa romaaneissa tällaisiksi ihan tavallisiksi miehiksi väitetyt hahmot kuitenkin ajattelevat ja puhuvat kuin mitkäkin filosofian professorit. Yritin välttää tätä. Johannes kelailee omia pikku juttujaan ja kuuntelee silmät pyöreinä Kalevi Sorsan puntarointeja.
Näitä kirjan filosofisempia osuuksia on ylempänä kritisoitu latteiksi. Tai superlatteiksi. Tällaiset kommentit ovat juuri niitä, jotka tympäisevät. Tullaan taas siihen kyyniseen katsantokantaan. Ketjusta löytyy useampiakin ”minähän tiesin jo kaiken tämän, tällä kirjalla ei ole minulle mitään uutta annettavaa” –tyyppisiä kommentteja. ”Kuinka latteaa näennäisfilosofiaa!” Minusta tämä on turhaa ilkkumista ja oman rintakehän paukuttelua. Arvostan yleisesti ottaen viisautta enemmän kuin älykkyyttä. Maalaisjärkeä enemmän kuin kirjanoppineisuutta. Ikävää, jos omat pienet ajatukseni ovat tuntuneet täällä liian matalaotsaisilta. Minulle ne ovat kuitenkin olleet tärkeitä.
On kyynistä tarjota vastaukseksi ”latteaa” kaikkeen minkä jo itse tietää. Ikään kuin se tekisi asioista vähemmän arvokkaita. Minä sanon, että kirjani perimmäinen opetus on se, ettei koskaan ole liian myöhäistä muuttaa kurssia. ”Superlatteaa” vastaa kuoro. Mutta kun ei se ole. Se on klisee – tottakai – mutta se on myös totta. Mielestäni ihan hyvä opetus. Monet menevät hautaansa tajuamatta sitä.
En kirjoittaessani tietoisesti ajatellut tekeväni sukupolviromaania, mutta nyt huomaan, että kyllä sekin on yksi kirjani ulottuvuus. Tämän päivän kolmekymppinen ei ole enää samanlainen kuin ennen vanhaan. Oli aika, jolloin kolmekymppisillä oli työpaikka, aviopuoliso, lapsia, auto ja talo. Nykyisin vakiintuminen näyttää siirtyneen lähemmäksi neljääkymmentä ikävuotta. Kritiikkiä siitä, etteivät kirjani päähenkilöt ole uskottavia ikäisikseen, en voi allekirjoittaa. Johanneksen, Markuksen ja Heidin kaltaisia ihmisiä nimittäin ON. Ja heitä on paljon. Lapsellisia kolmekymppisiä – kuulun itsekin ryhmään. Väittäisin, että kolmekymppisten henkinen kypsyys laskee laskemistaan. Ainakaan itse en ole vielä lähelläkään samanlaista elämäntilannetta ja ”aikuisuutta”, jossa omat vanhempani olivat minun ikäsenäni (itse asiassa isäni oli tämän ikäisenä maannut jo pari vuotta haudassa, mikä on todella pyörryttävä ajatus). Mistä tämä kehitys johtuu, siihen en ota kantaa.
Vielä henkilöiden uskottavuudesta: eiköhän yleisessä tiedossa ole, että totaalinen rakastuminen on omiaan madaltamaan edelleen tätä edellä mainittua henkistä ikää – fyysisestä iästä riippumatta. Karski viisikymppinen mies voi sydänsuruissaan täysin luontevasti parkua kuin pieni vauva tai käyttäytyä muuten vain todella idioottimaisesti. Älkääkä väittäkö, ettei tämä ole teille tuttua. Rakkaus tekee kenestä tahansa räkänokkaisen teini-ikäisen.
Tämähän uskottavuusasiahan voi olla myös ikäpolvikysymys. Olisikin hyvin kiinnostavaa saada tietää, minkä ikäisiä kirjan arvioineet Lukupiiriläiset ovat? Sillä on varmasti vaikutusta siihen, millaisen tekstin kokee omakseen. Ymmärrän hyvin, että esimerkiksi huumori ylittää aika harvoin sukupolvien välistä kuilua.
Mistä puheenollen: kaikille lienee selvää, että huumori on muutenkin hyvin yksilöllinen laji.
Mitä tulee kirjallisiin kliseisiin, niin eiköhän tässä vaiheessa ihmiskuntaa suunnilleen kaikki sanomisen arvoinen ole jo jollain tavalla sanottu. On mahdotonta tehdä mitään, mihin kukaan ei tuhahtaisi: ”klisee”. Minä en epäröi hetkeäkään tarttua tarvittaessa kliseisiin. Miksi edes pitäisi? Kliseet ovat yleensä muodostuneet kliseiksi jostain syystä ja niiden ohittaminen ei saa muuttua itsetarkoitukseksi. Päähenkilön potema muistinmenetys on luonnollisesti pahimpia mahdollisia kliseitä. (Puhumattakaan siitä, miten epätodennäköistä moinen oikeasti on.) Mutta kun tähän yhdistää sosialidemokraattista retoriikkaa höpöttävän edesmenneen pääministerin, joka tietää kaikesta kaiken, niin ollaan jo hiukan tuoreemmilla jäljillä. En tietenkään väitä vielä tämäntyyppistäkään juonirakennelmaa täysin omaperäiseksi.
Tahdon vain sanoa tällä sitä, että minulla ei kirjoittaessani ollut edes lähtökohtana luoda mitään varsinaisesti uutta. Halusin vain luoda maailman, jossa saisin leikkiä luomieni hahmojen kanssa. Kavahdan ajatusta, että taiteen täytyisi aina suunnata pelkästään eteenpäin tukeutumatta lainkaan vanhaan ja hyväksihavaittuun. Tämän tuloksena on peltiämpäreiden kakofonista kolistelua konserttisaleissa, ulosteveistoksia museoissa ja steriilejä, sieluttomia uudisrakennuksia. Tai kirjoja, joissa tarinan kustannuksella koetellaan kielen rajoja ja rakenteita (puhumattakaan lukijoiden hermoista). Taiteen rajojen pingoittaminen ja pakkomielteinen uuden luominen eivät ole minun tehtäviäni tässä maailmassa. Tehkööt sen ne, jotka osaavat paremmin.
Huomasin juuri, että edelliseen kappaleseen pääsi livahtamaan todella olennaisia sanoja: halusin vain luoda maailman. Juuri tästä kirjoittamisessa on kyse. Minä olen luonut oman maailmani, se on nyt kansien välissä. Se on kirjoitettu äänellä, jonka koen omakseni. Ääni voi paikoitellen laulaa hiukan nuotin vierestä, mutta ei se ole tärkeää. Se on kuitenkin MINUN lauluani.
En kirjoita tätä siksi, että yrittäisin osoittaa teidän olevan väärässä kirjani suhteen. En epäile mielipiteittenne rehellisyyttä. En oleta kenenkään tarttuvan tämän puolustuspuheeni jälkeen uudestaan kirjaani ajatellen, että hetkinen – tämähän onkin oikeastaan tosi hyvä. Yritän kai lähinnä todeta vain sen, että minä nyt satun kirjoittamaan tällaista tekstiä tällaisella tyylillä. Sitä vain pursuaa minusta enkä yritä teeskennellä olevani yhtään hienompi kirjoittaja kuin mitä olen.
Jos siis päädyn vielä julkaisemaan lisää kirjoja, niin tuskin tulette pitämään niistäkään. Minun kirjani eivät luultavasti koskaan tule olemaan teitä varten. Eikä tässä ole mitään pahaa – maailmassa on paljon kirjoja. Käyttäkää vaikka jatkossa aikanne lukemalla jotain ihan muuta.
Erilaisia mielipiteitä ja makuasioitahan nämä vain ovat. Täällä on kuitenkin jo ryhdytty esittämään melko vainoharhaisia näkemyksiä sen suhteen, että kirjani olisi absoluuttisesti kelvoton tekele ja että meneillään olisi jonkinlainen salaliitto, koska se saa mediassa myös positiivisia kommentteja. Eihän sen pitäisi olla mitenkään mahdollista – Lukupiirihän on käytännössä yksimielisesti todennut tämän huonoksi. Mutta niin se vain menee. Välillä on vaikeaa ymmärtää, että toisen paska voi olla toisen konvehti.
Ja ettei totuus unohtuisi, niin onhan myös yllä olevissa arvioissa löydetty kirjastani myönteistäkin sanottavaa. Ainakin Jiikoon ja Kirsin alkuperäiset kritiikit ymmärsin periaatteessa positiivisiksi – niistä kiitos.
Summa summarum: Lukupiiri on raju piiri.
15. elokuuta 2008 kello 20.06
Mainittakoon vielä, että emme Kirsin kanssa tavanneet toisiamme kirjani julkaisutilaisuudessa. Olen tavannut Kirsin kerran, vuonna 2002. Hän oli tuolloin Emma-gaalassa jakamassa palkintoa ja sanoi minulle toivovansa, etten saisi kyseistä pystiä. Palkinto on nyt olohuoneeni ikkunalaudalla.
15. elokuuta 2008 kello 20.44
Anssi, ei kirja selittämällä parane. Ei tehnyt vaikutusta. Vaikka puhuisit vuoden yhtä soittoa, kirja pysyy minulle sellaisena, millaisena sen luin.
Jos olet tyytyväinen tähän kirjaan, hyvästi kehitys. Mitä tulee arvovaltaisiin lukijoihin, niillä pyyhin perseeni.
15. elokuuta 2008 kello 20.49
Vaikka ei perse hirvittävän ruma sana nykypäivänä enää ole, voisin pyyhkiä sen pois viime kommentista. Lause on hivenen, sanoisinko mitättömän aavistuksen verran ala-tyylinen. Ja lapsellinen.
15. elokuuta 2008 kello 20.53
Hmm. Ehkä tässä nyt ei kannata mennä tuohon takapuoliosastoon ollenkaan. Voimme kai hyväksyä sen, että kenelläkään lukupiirissä ei ole käsissään absoluuttista totuutta, vain oma mielipiteensä. Ja jokaisella lukijalla saa olla oma mielipiteensä?
Mitä tulee arvioitteni uskottavuuteen, voin todeta, etteivät minun arvioni millään tavalla uskottavia! Nehän ovat vain minun subjektiivisia arvioitani. En minä ole ammattikriitikko vaan lukija. Mutta on täysin absurdia kuvitella, että julkistamistilaisuuden sämpylä vaikuttaisi arvioon! Epärehellisiä ne eivät ole eivätkä siitä tule (sämpyläkin jäi syömättä tuossa Teoksen tilaisuudessa). Minäpä en usko, että Teoksen päätökseen vaikutti mikään myötäsukaisuus. Täytyy muistaa mistä keskustelu lähti. Ei suinkaan mistään myönteisyydestä. Mutta myönnän. Olen sellaista tyyppiä, joka ei halua ensisijaisesti ketään lytätä. Ei siitä mitään hyvää koskaan synny. Eikä se itsetarkoituksellisesti ole arvokasta. Ja Toni, ennen kuin sanot mitään! – en siis arvioi sinun arvioitasi, vastaan vain ajatuksiisi siitä, olenko arvioijana rehellinen vai en.
15. elokuuta 2008 kello 20.58
Anssi Kela, oli kiinnostavaa lukea omat ajatuksesi… Jotenkin se tuntui vastineelta, tai vähän erikoiselta vastahyökkäykseltä. Ei minusta meidän arvosteluissamme ollut kyse mistään kuorosta, eikä kukaan sanonut mitään absoluuttisen huonosta tai ”superlatteasta” (onkohan tämäkin taas Loe-viittaus, vrt. Supernaaiivi?) …. Emme edes tienneet toistemme arvioista mitään ennenkuin ne täällä julkaistiin. Luulisin että olemme aika erilaisia lukijoita ja ihmisiä kaikki, ainoana yhdistävänä tekijänä tämä lukupiiri ja rakkaus hyviin kirjoihin.
Kyselit lukupiiriläisten ikää… Minä olen 34-vuotias (syntynyt vuonna ‘74). En henkilökohtaisesti tunne ketään yhtä lapsellista kolmekymppistä kuin tämän teoksen päähenkiöt, mutta en toki väitä ettei heitäkin olisi.
On aika ikävää, että ajattelet ettemme pitäisi kirjoistasi jatkossakaan, mutta… Kuka tietää?
15. elokuuta 2008 kello 21.17
Oi Anssi! Nytpä olet kyllä yliherkkänahkainen mielestäni! Minusta kaikki arvioijat ovat olleet lähes lempeitä, ainakin ymmärtäväisiä kirjasi suhteen. Totuushan on, että et voi olettaa kaikkien varauksettomasti kehuvat kirjaasi, eikä kai kukaan aloitteleva kirjailija sellaista kuvittele? Hyvin harvassahan ovat sellaiset suurlahjakkuudet, jotka jo ensiteoksellaan vakuuttaisivat kaikki.
Vaikka helppohan tässä on puhua, kun en itse joudu (enkä kyllä koskaan hakeutuisikaan) julkisen kritiikin kohteeksi. Mutta erittäin mielelläni kuulisin omasta työstäni kritiikkiä, valitettavan harvoin sitä saan, vaikka syytä varmasti olisi (kuten kaikkien jotka jotain suunnittelevat). Arvostan suoraa puhetta ehdottomasti enemmän kun hymistelyä, se ei johda mihinkään.
Ja mitä Lukupiirin rajuuteen tulee, niin omasta puolestani sanon vielä kerran: luen VAIN viihdyttääkseni itseäni. Minulla ei ole minkäänlaista kirjallista taustaa, ei akateemista tutkintoa, en kuunaan kuvittelisi kirjoittavai mitään, minä vain luen. En pysty analysoimaan mitään, eikä minun tarvitsekaan, minä VAIN luen.Kaikenlaisia kirjoja. Jotkut kirjat koskettavat tai tuovat ajatuksia päähäni, silloin olen onnellinen. Mutta olen myös tyytyväinen, että jotkut kirjat onnisuvat viihdyttämään minua, ja kuten sanoin, kirjasi onnistui viihdyttämisessä, koskapa naamani oli pienessä virneessä lähes koko ajan. Ja olen täti-ihminen, 40, joten poikain jutut tuntuvat minusta hupaisilta ja, kummallisilta.
Ja Anssi, kiitos että tulit taas jakamaan ajatuksiasi meidän kanssamme!
15. elokuuta 2008 kello 21.25
Niin, täytyy vielä sanoa, että todellakin kaikki kirjoittivat arvionsa toisistaan tietämättä. Minäkään en lukenut muitten arvioita ihan tietoisesti ennen kuin olin saanut omani tehtyä. Minusta kaikki myös tekivät arvionsa ihan vakavasti, mistään pinnallisuudesta tai pelleilystä ei ollut kyse. Kukaan ei todennut kirjan olevan vain huono. Tai vain hyvä. Kaikki pyrkivät analysoimaan sitä oman näkökulmansa kautta.
Ja samoin kuin lukupiiriläisten arviot ovat vain omia mielipiteitä, niin myös muiden, arvovaltaistenkin, lukijoiden. Ja jokainen joutuu lukemaan itse muodostaakseen oman mielipiteensä. Ja taas, ennen kuin Toni sanot mitään! – tämä ei ollut maksettu puheenvuoro, jossa innostetaan ihmisiä ostamaan kirjaa : )
15. elokuuta 2008 kello 21.27
Ja Jane, 40 ei ole täti : )
15. elokuuta 2008 kello 21.30
Olisi, Kirsi, pitänyt käyttää sanaa diplomaattinen epärehellisyyden asemesta.
Lyttäämisestä syntyy kehitystä. Jos on halua. Mutta lyttääminen itseisarvona on tietenkin rumaa. Itseni puolesta voi sanoa, että innostun liian helposti asioista. Innostun vuolaasti kehumaan jotakin ja innostun räikeästi lyttäämään. Muuten olen kyllä täydellinen ihminen.
Niin, Anssi Kela, sen verran vielä, etten tarkoittanut pääkaupunkikriitikkopointtiani varsinaisesti sinulle. Sinähän sait oikeastaan paremmat kritiikit jossakin maakuntalehdessä. Tämä huomio on tapahtunut jo kauan sitten ja Parnasso-tyypin kirjoitus muistutti sen mieleeni tässä yhteydessä. Kenenkään kritiikki ei ole oikea eikä väärä. Mutta motiiveja on joskus hyvä kyseenalaistaa. Kummallista on, että pääsääntöisesti huonon kritiikin antaneen motiiveja epäillään, harvoin hyvän arvioitsijan, vaikka nämä motiivit ovat teoreettisesti yhtä lailla kyseenalaistettavissa.
Mutta kuten sanoin, tärkeintä on, että pidät kirjoittamisesta. Se näkyi kirjassasi. Ja kiitos vastauksestasi. Vaikka en pitänyt sen selittävästä sävystä, on arvostettavaa, ettet yrittänyt asettua yläpuolelle; valheellisesti.
15. elokuuta 2008 kello 21.46
Sorry Kirsi
ja olen minä, yhden 
15. elokuuta 2008 kello 23.04
Uskaltaisin sanoa että olemme itse kukin ihan avoimin mielin ja ilman kyynisyyttä kommentoineet tätä kirjaa. Minäkin osaltani vahvistan että emme tienneet toistemme mielipiteistä yhtään mitään ennen kuin ne täältä saattoi lukea. Minä en tiedä sitäkään keitä nuo muut mukaan pyydetyt arvioijat edes ovat.
Meidän mielipiteitämme voisi kyllä ennen kaikkea kuunnella eikä todistella niitä pitkällä kaavalla vääriksi. Ne ovat absoluuttisesti koko lailla kohdallaan, ei niissä ollut mitään erityisen rajua.
Arvovaltaisiin tahoihin viittaaminen ei ole hyvä veto, koska sehän vie arvon meidän mielipiteiltämme, ja samalla noiden tahojenkin uskottavuus käy kyseenalaiseksi,
16. elokuuta 2008 kello 0.41
Mitä täällä oikein tapahtuu?
Olette lukupiiriläiset tehneet hyvät ja mietityt kritiikkinne kirjasta, kaikki on mennyt sääntöjen ja sopimusten mukaan. Ja nyt kun kirjailija ei pidä saamastaan kritiikistä, te selittelette, pehmennätte ja kerrotte ikiänne, että kirjailija ”voisi ymmärtää” kirjoittamanne. Kirsi, suitset takaisin kouraan!
Sen jälkeen kun kirja on tullut ulos uunista se elää omaa elämäänsä. Taitaa Kelaltakin pukata stressiä uunituoreesta kirjasta, minusta tällainen paineenpurku kuuluu aivan muualle.
16. elokuuta 2008 kello 12.07
Laitanpa minäkin lusikkani soppaan, vaikka en ole lukupiiriläinen ja todella amatööri näissä asioissa. Saako näin tehdä? Kun lukee näitä lukupiiriläisten arvioita Anssi Kelan esikoisteoksesta, monista välittyy melko kyyninen asenne kirjaan. Ikään kuin arvioijien arviointeihin olisi tullut hieman ”menestyneen levylaulajan lisää”, ts. on lähestytty kirjaa näkökulmasta, ettei toisen alan mestari voi siirtyä menestyksellä ihan toiselle saralle. Moni ilmoittaa kirjoittaneensa puhtaasti oman näkemyksensä, mutta todellisuudessa ei olla uskallettu arvioida kirjaa ihan rehellisesti muiden lukupiiriläisten pelossa. On ehkä ajateltu, että jos annan hyvän arvioinnin, menetän uskottavuuttani muiden silmissä. Joku on lisäksi ehtinyt moittia Anssia herkkähipiäiseksi hänen kirjoitettuaan arvosteluihin oman vastineensa. Onhan luonnollista, ettei kukaan kirjailija voi olla ihastunut huonoihin arviointeihin, kun on vilpittömästi pannut oman itsensä likoon. Yksi keino päästä turhautumisesta eroon usein on tarttua asiaan välittömästi, ainakin hieman helpottaa saada näkyviin, mitä asiasta ajattelee. Helpottaa stressiä ja parantaa yöunia. Vastineestakin näkee, että Anssi Kela on älykäs ja hieno mies, ja turhautumisensakin hän osaa tuoda esiin hallitulla tavalla.
Kun itse aloin lukea kirjaa, aluksi hieman pitkästytti Sorsan kuvitteellinen hahmo. En kuitenkaan jättänyt kirjaa kesken, jonka ehdottomasti teen aina sellaisen kirjan kohdalla, joka mielestäni on ihan silkkaa ajanhukkaa. Sen sijaan luin kirjan melkein yhdeltä istumalta, yksi sateinen päivä meni mukavasti. Kirjassa on anssimaisia nokkelia sanakäänteitä, ja juoni on lukemista eteenpäin kuljettava, paikoin jopa hieman jännittävä. Lopusta olisi kuitenkin voinut jättää sen testamenttiasian pois. Anssi on mestari laulujen sanoittajana. Hänen tekstinsä ovat koskettaneet omakohtaisesti monia. Toivon kuitenkin, että hän jatkaa myös tällä uudella alueella, koska lahjoja on.
16. elokuuta 2008 kello 12.35
HHS, ettet vain olisi Anssin kaveri?
No ei vaiskaan. Mutta kyllä me vain kirjoitimme omat näkemyksemme, eikä täällä pelätä toisten lukupiiriläisten kunnioituksen menetystä tai uskottavuuden katoamista… 
Jos luet vähän tarkemmin ja enemmän tämän blogin ketjuja, niin huomaat että olemme iloisesti eri mieltä vähän joka kirjasta, oli se sitten klassikko tai kevyempää kirjallisuutta, paitsi nyt, sattuneesta syystä. Kesä Kalevi Sorsan kanssa ei vaan taida olla kovin onnistunut romaani meistä yhdenkään mielestä. Emme me tunne toisiamme, minulle on ainakin vain Kirsi tuttu, ja hänkin vain julkisuuden kautta.
Harri, tarkoitukseni ei ollut selitellä eikä pehmentää, joskin Kelan lapsekas purkaus vähän yllätti. Halusin vain perustella iälläni sitä, että tunnen kyllä kolmekymppisten maailman (koska olen jopa kaksi vuotta itse Kelaa nuoremi, tarkistin netistä) eikä minun tutuissani ole yhtään sellaista ikiteiniä kuin kirjan päähenkilöt.
16. elokuuta 2008 kello 13.02
Kyynisyys-kortilla lyöminen alkaa nyt mennä yli. Vastaavasti vilpittömyys ei ole taikasana, jolla kaikki ratkeaisi. Muuten maailmanhistorian kirjallisilta ansioiltaan yksiselitteisesti paras runo menisi jotenkin näin:
Elämä on
ihmisen parasta aikaa
saat sen, mistä luovut
rakkaus on lumivalkoinen
16. elokuuta 2008 kello 14.28
Sivullisen maailman vilpittömin ja paras runo toi esiin nokkelan viisaasti (ei keinotekoisen älykkäästi) kolme suurta runoilijaa. Runo ei kuitenkaan jäljitellyt suoraan suuria esikuviaan, vaan parodisesti ja absurdisti, kyynisyydestä riisuttuna, silkkana sanaisena ilotteluna, kuin linnun siipien herkkänä nauruna iholla, ilon ja onnen evankeliumia kantaen, tuulen pörröttelynä lapsen kultaisilla kiharaisilla hiuksilla tai naisen synnyttävillä lanteilla, myrskytuulen puhdistavaa jännitettä unohtamatta. Tällainen vilpittömyys ja lapsuuden aurinkoiset kesät ja lämpöiset uintiretket mieleen tuova runo on lopultakin arvostelun tuolla puolen; sillä miten me voimme arvostella jotakin sellaista, jonka itse luoja on antanut runoilijaan virrata.
16. elokuuta 2008 kello 14.51
Kirsi, onneksi olkoon! Olet päässyt Anssi Kelan virallisille sivuille. Arviosi Kelan esikoisesta on nostettu edustamaan lukupiiriä. Kyllä kannatti Teoksen tarjota sinulle sämpylä. Jos käyttäisin hymiöitä, laittaisin sellaisen tähän perään.
http://www.anssikela.com/uutinen.php?mika=120
16. elokuuta 2008 kello 15.10
Luin uudestaan eilisen vastineeni ja totean, että se olisi kaivannut kustannustoimittajaa… Tuli kirjoitettua turhan laveasti, alkuperäinen punainen lankani katosi johonkin matkan varrelle. Aikomukseni ei tietenkään ollut yrittää jotenkin selittää kirjaani paremmaksi. Ajattelin vain, että keskustelijoista voisi olla kiinnostavaa kuulla kaiken polemiikin jälkeen myös kirjailijan näkökulma omaan teokseensa – tämä oli lähtökohtani. Olisi nähtävästi kannattanut lukea kirjoittamansa vielä kertaalleen ennen \\\”talleta kommentti\\\” nappulan klikkaamista. Myönnän, etten tavoittanut haluamaani sävyä. Joissakin kohdin olisi luultavasti pitänyt jopa alentua käyttämään hymiöitä. (En silti laita sellaista tähänkään paikkaan.)
Täytyy erikseen sanoa, että kadun erityisesti käyttämääni \\\”arvovaltaiset tahot\\\” -termiä. En tiedä mitä sitä kirjoittaessani ajattelin, mutta ilmaus ei vastaa millään tasolla sitä mitä halusin sanoa. Aikomukseni oli kertoa, että olen saanut kirjastani kiitosta arvostamiltani ihmisiltä, joiden kirjalliseen makuun ja asiantuntemukseen luotan. Tuosta sitten jotenkin vääntyi \\\”arvovaltaiset tahot\\\” – hyi helvetti…
Se itseruoskinnasta. Tein ehkä virheen osallistuessani tähän keskusteluun, mutta kun siinä nyt kerran ollaan jo kaulaa myöten, niin jatketaan. Minusta on nimittäin hiukan kummallista, että esiiintuloani on arvosteltu vähän siinä hengessä, ettei se olisi ollut sopivaa. Eikö kritiikin kohde saisi ottaa kantaa esitettyyn kritiikkiin? Kovin tyylikästä se ei tietenkään ole, myönnetään – osallistumalla tähän keskusteluun saan luultavasti aikaiseksi vain itselleni herkkähipiäisen maineen. Näen kuitenkin, että tällainen lähes reaaliaikainen vuorovaikutus kriitikoiden ja kritisoitavan välillä on melko harvinaista, ja jos ei muuta, niin ainakin kiinnostavaa.
Eihän tämä tietenkään tule johtamaan yhtään mihinkään, sehän on selvää. (Aika harva nettikeskustelu johtaa.)
Haluaisin kuitenkin edelleen muistuttaa, että vaikka nämä Lukupiirin arvostelut olivatkin hämmästyttävän yksimielisiä (kyllä, tiedän, että teitte ne toisistanne tietämättä), niin ne edustavat kuitenkin vain yksittäisiä mielipiteitä. Muitakin löytyy. Keräsin kotisivulleni sitaatteja lehdistössä julkaistuista kritiikeistä. Pyrin valitsemaan sitaatit niin, että niissä tiivistyisi kunkin kriitikon arvion ydin. En siis poiminut ainoastaan positiivisia argumentteja.
Suosittelen siis tämän keskustelun höysteeksi käymään vilkaisemassa mitä ns. ammattikriitikot ovat sanoneet. En tiedä salliiko Kirsi tässä yhteydessä saittini suoran linkkaamisen, mutta ainakin nimeni googlettamalla sinne on varsin helppo löytää.
Ja ennen kuin kukaan älähtää: en käytä termiä \\\”ammattikriitikko\\\” siksi, että väittäisin heidän mielipiteensä olevan oikeampia tai parempia kuin Lukupiirin arvostelijoiden. Ne ovat myös vain mielipiteitä. Kun puhutaan makuasioista, niin jokainenhan on aina mielestään oikeassa.
16. elokuuta 2008 kello 16.36
Arvovallattomana lukijapiirin ”jäsenenä” kiitän nyt vuorostani Anssi Kelaa hänen mukaantulostaan. Tattis myös Tonille linkistä Anssin kokoamiin kirja-arvioihin. Hyvin hiottu valikoima arvosteluja.
En olisi odottanut, että lukijapiirissä nousisi myrsky vesilasissa ja mielenkiinnolla jään odottamaan jatkoa ja mahd. uusia projekteja.
Tuolla naapurissa näyttää saavan Mika Waltari -vainaakin osansa kriittisiltä lukupiiriläisiltä, joten ehkä tulevat polvet arvioivat asiat aina uudestaan ja uudestaan.
Säiden puolesta hyvää syksyä kaikille! Ja onnea Anssille esikoiskirjasta!
16. elokuuta 2008 kello 16.41
Anssi Kela… Meistä monihan kiitti sinua siitä että olit osallistunut keskusteluun, ja itse odotinkin sitä koska olit mukana jo silloin kun teoksestasi ensi kertaa puhuttiin. Kirjoitin omassa postauksessani, että ajatuksiasi oli kiinnostavaa lukea, samoin oli kirjaasi. Kiitos osallistumisestasi keskusteluun.
Totta kai arviomme perustuvat omiin mielipiteisiimme, mihinkä muuhunkaan. Mitä kirjoihin tulee, niin lukija tulkitsee kirjan omalla tavallaan, kirjailija ei voi siihen enää vaikuttaa. Olen oman arvioni lähetettyäni lukenut myös ammattikriitikkojen arvioita teoksestasi, ja mm. Hesarin Avolan arviota on täällä myös ruodittu.
Keskusteluun osallistumisesi oli erittäin toivottavaa, mutta kirjoituksesi sävy herätti kieltämättä ihmetystä. Oletin sinun ymmärtävän ettei kaikki kritiikki ole kiittävää, mutta monesta asiasta kirjassasi tuli täällä myös kiitosta, erityisesti kielestä ja sujuvalukuisuudesta. Eivät nekään ole mitään selviöitä, ja niistä huomaa että olet lahjoja ja kirjoittamisen iloa on. Kokonaisen romaanin kirjoittamiseen vaaditaan kuitenkin muutakin, mutta ehkäpä se jo löytyy seuraavasta kirjastasi, kuka tietää.
Lisäksi täytyy lisätä se neuvo jonka Matti Mäkelä antoi minulle aikoinaan Pekkas-Akatemian kurssilla: Älä koskaan selitä tekstiäsi. Teksti, ja kirja, puhuu puolestaan. Kirjallisuus on vähän kuin taikuutta… jos temput selittää, niin osa magiasta katoaa.
16. elokuuta 2008 kello 17.55
Minusta et Anssi tehnyt virhettä osallistuessasi keskusteluun. On inhimillistä selittää tekemisiään ja kirjoittamisiaan. Kritiikkiin vastaaminen on enemmän kuin sallittavaa, vaikka Matti Mäkelä on Mermaidille muuta väittänyt. Selittelystäsi huolimatta sitä oli hauska (vahingoniloisena?) lukea. Pidä ihminen sisälläsi, älä välttele töppäilyjä.
Rohkea ele sinulta sisällyttää sivuillesi myös negatiivisia arvioita.
Koska harva eksyy Kelan sivuille, laitan oheen hienon tarinan ilman Anssi Kelan ja Jami Kanasen lupaa. Jos he haastavat minut oikeuteen, syytän Kirsiä kaikesta; hänen vastuullaan tämän julkaiseminen lopulta on. Lisäksi Kirsillä ja hänen miehellään on niin paljon rahaa, että yhden sadantuhannen euron korvausvaatimus hoituu pelkällä erikseen varatulla jäätelö- ja jaffarahastolla. Alustus on Anssi Kelan.
Kirjan tiimoilta on alkanut tulla monenlaista palautetta. Pari päivää sitten sain viestin toimittaja Jami Kanaselta, jonka mieleen kirjani julkaisu oli palauttanut pienen tarinan vuosien takaa. Anekdootti on mielestäni niin hieno ja mieltä lämmittävä, että Jamin luvalla julkaisen sen tässä:
En malta olla kertomatta tätä seuraavaa, jota olen usein pohtinut jälkeenpäin. En jaksa muistaa tarkkaa vuotta, mutta elettiin aikaa, jolloin olin Sävelradion musiikkipäällikkönä eli vuosina 2000-2002. Säviksessä oli Sunnuntaivieras- ohjelmasarja, jossa kävi runsaasti vieraita eri aloilta. Kalevi Sorsa tuli vieraaksi eräänä arkipäivänä ohjelman nauhoitukseen. Hän siinä istuskeli taukotilassa odotellen toimittajan vapautumista haastattelua varten. Olimme jo esittäytyneet hänen saapuessa, mutta kun valtiomies oli odotellut siinä kymmenisen minuuttia, aika alkoi käydä pitkäksi ja hän tuli sermin toiselle puolelle luokseni.
”Mitäs sinä puuhaat työksesi?”
Kertoilin työstäni työtuolissani istuen, Sorsa seisoi. Oloni oli karvan verran vaivautunut, kun näinkin merkittävä valtiomies sinuttelee mutkattomasti ja seisoo rennoissa samettihousuissaan ja villatakissaan ja minä poika istun. Sitten hän näpräili jotain pöydältäni löytynyttä CD:tä, ja huomasin, että jokin askarruttaa.
”Sinä kun olet noita musiikkimiehiä, niin voisinkohan kysyä sinulta jotain?”
”Toki, ilomielin!”
”Tuota, minä olen pitkän aikaa miettinyt, että mitähän se Anssi Kela tarkoittaa, kun hän laulaa, että ’Mun täytyy kävellä näin, mun täytyy kävellä näin?”
Katsoin monttu auki Sorsaa. Olin ymmärtänyt, että hän ei välttämättä olisi popin tai ylipäätään nykymusiikin kuuntelija. Aikamoinen ristiriita velloi siinä hetken mietteissäni, ja samaan aikaan monet käsitykseni tästä miehestä muuttuivat kertaheitolla.
Niinpä ryhdyimme monisanaiseen ja mielenkiintoiseen pohdiskeluun, mitä lauluntekijä on sanoillaan tarkoittanut. Se oli sellainen keskustelu, jota en tule koskaan unohtamaan. En ollut koskaan Nummela- biisiä sillä korvalla edes kuunnellut, häpeän tunnustaa. Joka kerta, kun nyt sen kuulen, en voi kuin hymyillä. Löysimme Kalevi Sorsan kanssa yhdessä pohdintamme tuloksena tarkoituksen tuolle laulun kertosäkeelle. Voi olla, että se on alunperinkin ollut tarkoituksesi, kun laulua kirjoitit, että jokainen kuuntelija löytää oman tarkoituksensa sanonnalle.
Ehdotin Sorsalle näkemykseni, jonka hän tovin mietittyään myönsi itsekin löytäneensä, halusi vain varmistuksen, että joku muukin oli niin tehnyt. Totesin, että entä jos siinä halutaan viestiä, että vastoin kävelijän omaa tahtoa, suurelta osin ympäristön luomista paineista johtuen hänen täytyy ”kävellä” siten? Että oma tahto ja järki sanoisi toisen ”kävelytavan”, silti normien ja odotusten vuoksi ”täytyy kävellä näin”… Sorsa päätti pohdintamme lausahdukseen:
”Niinhän politiikassakin aika paljon joutuu tekemään. Että siellä ’täytyy kävellä niin’”
16. elokuuta 2008 kello 18.56
Ymmärrykseni mukaan, ainakin kaiken sen aikaa, mitä itse olen täällä kirjoitellut, on lukupiiriin oikein toivomalla toivottu kirjailijoitten omia tekstejä kirjoittamisistaan!! Siis OK Anssi Kela, jotta kommentoit mukana!! – mitenkäs muutoin voisi syntyä keskustelua.
Kun kerrot ajatuksistasi puheena olevan kirjan sisältöön ,en ymmärrä miksi niitä on pidettävä ”ei-toivottuina-selityksinä”. Ennenkaikkea kai on kyse juuri Sinun kannanotostasi ja ratkaisustasi, joka sellaisenaan on mielenkiintoinen – ei siis anteeksipyytelevästä selityksestä!(ei hymiöitä ikinä minultakaan!).
Sanokoon nyt M.Mäkelä mitä lystää, kyllä minua ainakin kovasti kiinnosti sekä Sirpa K.:n kuin Sofi O.:nkin kohdalla heidän kertomansa omien kirjojensa taustoista ja ratkaisuista!
Itse kirjaan en voi ottaa kantaa ennenkuin saan sen luettavaksi ja luettua.
16. elokuuta 2008 kello 19.10
Kiitos kaikille Kela-gaten keskustelijoille ja tämän tapauksen luojille. varmasti Teoksen markkinointipalavereissa taputellaan käsiään.
Kauhistuttaa vain se, miten paljon loistavia kirjoja on julkaistu ja tämä yksi teos jota en ole lukenut, vie niin paljon tilaa joka paikassa. Voitteko kuvitella, että moni muu esikoisteos tekisi sen? Tai kuinka moni ja kuinka monennella kerralla saa ylipäänsä teoksensa julkaisuun?
Ajattelin tuossa, että hienoa tässä on myös se, että anonyymit, sellaiset ihmiset, jotka varmasti eivät saisi millään tavalla vastaan kävellessään Kelan huomiota ovat saaneet esittää niin paljon argumentteja monista asioista. Tämä on hienoa ja vaikka Kela sanoi vähättelevään sävyyn, että tämä ei johda minnekään, niin voi miettiä, mihin pitäisi johtaa? Mihin hänen musiikkinsa johtaa? Mikä hänen tavoitteensa on? Mitä pitäisi tavoitella?
Mitä tulee ikäkysymykseen, voi hyvä tavaton? Miten sinä Anssi Kela sen mittaat? Sielun iällä vai tämän elämän ruumiin iällä?
Kumpi täällä Lukupiirissä osallistuu: sielu vai ruumis?
16. elokuuta 2008 kello 19.20
Toni, alan kohta olla huolissani Anssi Kela-innostasi. Olet kotisivutkin tutkinut ihan viimeisen päälle. Ja koska minä käytän hymiöitä, tässä sellainen ; )
16. elokuuta 2008 kello 20.53
Hmmm… En ole kyllä tainnut kuulla tuota Nummela-kappaletta, koska yleensä kuuntelen jazzia ja r’n'b:tä… Muistan vaan sen yhden laulun siitä jostakin autosta, hämärästi. Mutta mitä tuohon kävelyjuttuun tulee jota Toni lainasi, niin mieleeni tuli kyllä jotakin muuta, nimittäin Genesiksen kappale levyltä The Way We Walk, ja Aerosmithin Walk This Way:
I Can’t Dance
Hot sun beating down
burning my feet just walking around.
Hot sun making me sweat
‘Gators getting close, hasn’t got me yet
I can’t dance, I can’t talk.
The only thing about me is the way I walk.
I can’t dance, I can’t sing
I’m just standing here selling everything.
Blue jeans sitting ont he beach,
her dog’s talking to me, but she’s out of reach.
She’s got a body under that shirt,
but all she wants to do is rub my face in the dirt.
Cos, I can’t dance, I can’t talk.
The only thing about me is the way I walk.
No, I can’t dance, I can’t sing
I’m just standing here selling.
And checking everything is in place,
you never know who’s looking on.
Young punk spilling beer on my shoes,
fat guy’s talking to me trying to steal my blues.
Thick smoke, see her smiling through.
I never thought so much could happen just shooting pool.
But I can’t dance, I can’t talk.
The only thing about me is the way I walk.
I can’t dance, I can’t sing
I’m just standing here selling
And checking everything is in place
You never know who’s looking on
A perfect body with a perfect face
ja Aerosmithin
Walk This Way:
backstroke lover always hidin’ ‘neath the covers
till I talked to your daddy, he say
he said ”you ain’t seen nothin’ till you’re down on a muffin
then you’re sure to be a-changin’ your ways”
I met a cheerleader, was a real young bleeder
oh, the times I could reminisce
’cause the best things of lovin’ with her sister and her cousin
only started with a little kiss
like this!
seesaw swingin’ with the boys in the school
and your feet flyin’ up in the air
singin’ ”hey diddle diddle”
with your kitty in the middle of the swing
like you didn’t care
so I took a big chance at the high school dance
with a missy who was ready to play
wasn’t me she was foolin’
’cause she knew what she was doin’
and I knowed love was here to stay
when she told me to
walk this way, walk this way
walk this way, walk this way
walk this way, walk this way
walk this way, walk this way
just gimme a kiss
like this!
schoolgirl sweetie with a classy kinda sassy
little skirt’s climbin’ way up the knee
there was three young ladies in the school gym locker
when I noticed they was lookin’ at me
I was a high school loser, never made it with a lady
till the boys told me somethin’ I missed
then my next door neighbor with a daughter had a favor
so I gave her just a little kiss
like this!
seesaw swingin’ with the boys in the school
and your feet flyin’ up in the air
singin’ ”hey diddle diddle”
with your kitty in the middle of the swing
like you didn’t care
so I took a big chance at the high school dance
with a missy who was ready to play
wasn’t me she was foolin’
’cause she knew what she was doin’
when she told me how to walk this way, she told me to
walk this way, talk this way
walk this way, walk this way
walk this way, walk this way
walk this way, talk this way
just gimme a kiss
like this!
ja Anssi Kela: Nummela
Nämä kadut kaupungin, huvilat ja puutarhat
Kävelytän koiraa ja mieleen palaa vuodet parhaimmat
Tuosta ojasta me silloin fillareita naarattiin
Jälkeen vedonlyönnin jossa jälleen hulluus punnittiin
Koulussa kavereiden kanssa me tytöt jaettiin
Ne kiljui välitunneilla kun niitä takaa ajettiin
Ja kun faijan bändi soitti vein kaikki katsomaan
Kuunnellessain tunsin poltteen – mun piti päästä soittamaan
Mun täytyy kävellä näin
Mun täytyy kävellä näin
Kun jotain herää sisälläin
Minä olin kahdentoista kun me maalle muutettiin
Ja vain vuotta vanhempana katsoin kun faijaa haudattiin
Mutsille jäi neljä lasta, uusi talo velkoineen
Mutta jotenkin se selvis – elämä alkoi uudelleen
Me silloin kavereiden kanssa tämä puisto vallattiin
Meidän mopot kulki kahtasataa, tuon sillan kaiteilla käveltiin
Ja me tiedettiin miten koko kylän katuvalot saa sammumaan
Aloin kirjoitella lauluja, ne käsittelivät kuolemaa
Mun täytyy kävellä näin
Mun täytyy kävellä näin
Kun jotain herää sisälläin
Löysin elämäni naisen ja me yhteen muutettiin
Olin kakskytviis kun sanoin: ”Please, eikö mentäis naimisiin?”
Nyt meil on omakotitalo, vaimo työkseen opettaa
Minä nukun päivät ja valvon yöt – nää biisit pitää kirjoittaa
Koiran kanssa joskus myöhään harjulle me kiivetään
Ja sieltä käsin katsellaan nukkuvaa Nummelaa
Ja mä kelaan että kaikki taitaa olla kohdallaan
Mä taidan kuulua tänne…
Mun täytyy kävellä näin
Mun täytyy kävellä näin
Kun jotain herää sisälläin
Hmmmm…. Luulisin ymmärtäväni mitä Kela tarkoitti, mutta… tulkintani voi tietysti olla väärä. Muuten tarina on kyllä herttainen ja soma.
16. elokuuta 2008 kello 21.02
Kirsi, kiitoksia huolenpidosta. Tässä tosiaan aletaan olla vaarallisilla vesillä. Identiteettini on täysin kadoksissa. Vielä pari päivää sitten hehkutin Petri Tammista, mutta nyt Anssi Kela on uusi suosikkini. Kävin iltapäivällä ostamassa kaikki hänen levynsäkin. Upeita jok’ikinen. Olen kuunnellut jo nyt ne puhki ja menen heti huomenna ostamaan uudet levyt tilalle. Ja tietysti paremmat stereot. Lisäksi olen aikeissa perustaa epäviralliset toni-Anssi-Kela sivustot, jossa pohdin Anssi Kelaa ihmisenä, tuota vilpitöntä ja kyynisyydestä riisuttua 2000-luvun sankaria, ihmistä isolla I:llä, ihmistä lööppien takana, herkkää ja viatonta ihmistä pahan maailman kuristuksessa. Ja sivustot ovat siitä hienot, ehkä hienoimmat maailmassa, että joka kerta kun joku käy sivustoilla kylässä, ohjaan yhden sentin Itämeren suojeluun.
Pirkko K., sinulla se vasta psykologista silmää onkin. Me anonyymit olemme saaneet Kelalta huomiota. Kyllä. Olen aivan tohkeissani. Paitsi eräs ikävä sivumaku tässä on. Anssi Kela ei ole maininnut ketään meistä nimeltä. Ainakaan minua. Mutta sitä en vaadikaan. Olen pieni inisevä hyttynen, suriseva mehiläinen, paikallaan hyppivä vesikirppu, mutainen mato mullassa – mutta silti maailman onnellisin ihminen kunhan vain saan kirjoittaa Anssi Kelan nimen. Voi tätä onnen päivää. Voi tätä juhlaa. Elämäni on saanut täyttymyksensä, uusi suunta on elämässäni, annan porisevan kosken viedä kajakkiani yhä suurempiin onnen hetkiin.
Ja nyt lähden laulamaan. En voi sille mitään. Nykyisin minua vain laulattaa, aamusta iltaan laulattaa. Lalllaaa laallaa la laa…
16. elokuuta 2008 kello 21.10
Anssi Kela, olin juuri kirjoittamassa kommenttia siitä, että osallistumisesi keskusteluun on positiivista ja että ”lukupiiri” minun mielestäni tarkoittaa juuri keskustelua ja keskustelu sitä, että pitää mielen avoimena omien käsitysten rikastamiselle tai vaikkapa muuttamiselle, kun huomasin, että Seija ehti ensin.
Voit myös huoletta lopettaa itseruoskinnan. Eiköhän suurin osa meistä erota, milloin niin Sinun kuin jonkun muun, kuten tonin, kynä on suoltanut purkauksen, jota yön yli nukkuminen olisi varmaan hionut.
Luulen, etten ole ainoa arviointipiiriin kuulunut, joka odotan suurella mielenkiinnolla uusia kirjojasi. Jos viitsit uudelleen lukea nuo alkuperäisetkin arviot, voit vaikkapa huviksesi poimia niistä kaikki myönteiset lausumat. Niitä nimittäin oli ja erityisesti kirjallisiin kykyihisi luottavia, vaikkei tämä esikoinen vielä kaikin puolin vakuuttanutkaan.
Tässä saattaa vieläpä käydä niin, että ns. ”varttuneeseen keski-ikään” ennättänyt allekirjoittanut suuntaa seuraavaksi musiikkikirjastoon perehtymään laululyriikkaasi. Kiinnostus on herännyt!
Allekirjoitus, koska siihen viitattiin edellä: jiikoo
16. elokuuta 2008 kello 22.18
toni, toni, nyt vähän sordiinoa päälle! Naurattaa kyllä. mutta silti.
16. elokuuta 2008 kello 22.24
En ollut etukäteen kiinnostunut kirjasta, vaikka olenkin lukenut useamman kirjailijan haastattelun esikoiskirjastaan. Mutta tämän keskustelun jälkeen tekee kyllä jo mieli tutustua kirjaan itsekin. Eli kustantajalle ja kirjoittajalle onnittelut lukupiiriin mukaan lähdöstä!
16. elokuuta 2008 kello 23.19
Herrajumala. Shyys. Olen juhlissa, tulen vessasta ja mitä näenkään: avonaisen oven isännän työhuoneeseen ja rumalla pöydällä auki olevan tietokoneen.
Käytän tilaisuutta hyväkseni ja palaan edelliseen kommenttini. Olen nimittäin myös paarma. Niin kuin oli Sokrateskin. Hän sanoi olevansa paarma ateenalaisten persuksissa. Mutta Sokrates ei tiennyt mitään paarmana olemisesta. Paljon hienompaa on olla sellainen paarma kuin minä pian olen: kämmenellä ihoon littanaksi lyöty, liiskaantunut paarma. Mikään ei tee minua onnellisemmaksi kuin litistettynä paarmana oleminen.
Ja nyt teen sen. Palaan juhliin ja menen puremaan Sokrateksena erään naisen pyöreän viehkoa takamusta. Luulen, että hän yllättyy siitä. Sekä myös siitä, että olen Sokrates. Ja silloin tapahtuu se, että hän liiskaa minut paarmana kämmenensä alle. Kenties kiroilee perään, niin kuin tapana on paarmoja kohdatessa. Mutta sitä hän ei tiedä, että se tekee minut onnelliseksi.
Ja taas laulattaa. Pakko mennä takaisin heti. Ne odottavat lauluani. Paarman laulua.
17. elokuuta 2008 kello 9.59
Öitten yli nukuttuani: anteeksi ärähdykseni. Katsottaisiin jo eteenpäin. Tällaisena hitaana ja mietiskelevänä lukijana haluaisin jo tietää, mikä on lukupiirin syyskuun kirja ja ehkä myös varjokirja.
Tässä ketjussa olisi kyllä myös mielenkiintoista lukea muiden ko. kirjan lukeneiden kantoja.
17. elokuuta 2008 kello 10.08
Lene, ja muutkin, laitan syyskuun kirjan huomenna. Myös varjokirjan.
17. elokuuta 2008 kello 10.41
Paarmoista ja lauluista tuli tietenkin mieleen myös kissoja käsittelevä runo:
Kissat rumpua lyövät
Kissat rumpua lyövät,
neljä hiirtä tanssii,
kaksi paarmaa laulaa,
koko maailma pauhaa.
Jos ilo tulee,
anna ilon olla,
jos suru tulee,
anna surun mennä!
-Suomalainen kansanruno
Siinäpä elämänohjetta kerrakseen!
17. elokuuta 2008 kello 13.24
Kelan viisut on ihan okei, mutta mua on aina ärsyttänyt siinä Nummela-biisissä se ”mun täytyy kävellä näin, mun täytyy kävellä näin…” Se on niin ilmeinen anglisismi. Niin kuin näkyy vaikka noissa merenneidon esimerkeissä.
Toinen ärsyttävä anglisismi on tämä cool / viilee. Huomasin joskus vuosia sitten, että jotkut rock-toimittajat yrittivät ujuttaa suomeen sanaa cool samassa muodossa (kuul), mutta suomalaisella koolla ja uulla lausuttuna se kuulostaa niin juntilta, että luopuivat. Nyt on sitten alettu lanseerata tätä viileetä…. täytyy kait yrittää vaan kestää….
17. elokuuta 2008 kello 15.01
Hih, tää ketju on kyllä mahtava! Kyllä naurattaa ja melkein tekee täälläkin mieli lukea Kelan kirja, vaikka saman miehen musiikkia en voi sietääkään.
Anssi Kelalle ja muille vilpittömyyden puolestapuhujille täytyy sanoa, että ei se ole vielä mikään itseisarvo, että kirja on kirjoitettu vilpittömin mielin. (Toisaalta ei pelkkä ilkeilykään toki ole arvo sinänsä.)
Hyvälle kirjallisuudelle ei ylipäätään ole reseptiä, muutenhan kaikki pystyisivät kirjoittamaan hyviä kirjoja milloin vain. Omasta mielestäni hyvälle kirjalle on ominaista useinkin se, että a) kirjailijalla on jotain sanottavaa ja b) tuota sanomaa ei tankata lukijalle, vaan se ujutetaan rivien väliin niin hienovaraisesti, että lukija luulee keksineensä kaiken itse.
Kuulostaa ehkä paradoksaaliselta, mutta niin se vain on, että selittelyllä ei yksikään kirja parane. Parhaat kirjat luottavat lukijan omaan älyyn, sydämeen ja oivallukseen ja jättävät siksi sen kaikkein tärkeimmän kokonaan kirjoittamatta.
17. elokuuta 2008 kello 15.04
Okei, luin kommenttini uudestaan. Toki on tärkeää, että kirja on kirjoitettu vilpittömin mielin, mutta ei vilpittömyys siitä vielä hyvää tee.
17. elokuuta 2008 kello 16.57
Mopon kaasu hirtti. Mutta minulle on vain yksi ohjenuora tässä lukupiirissä: anna palaa, kadu myöhemmin.
Viimeiset kommenttini eivät ole pottuilua kenellekään. Vaikka siltä saattaa vaikuttaa. Silkkaa siansaksaa ainoastaan.
17. elokuuta 2008 kello 18.54
Kuten ilmoitin jo arviossani: olen keski-ikäinen. (Ja ennakoin jo senkin, että se on Kelalle helpotusta suova selitys.) Vaaditaanko meiltä seuraavaksi nimiä, ansioluetteloa ja koostetta lukemistamme kirjoista ja arvioitamme niistä, että löytyisi lisää syitä
AKela sanoi: ‘Ja ettei totuus unohtuisi, niin onhan myös yllä olevissa arvioissa löydetty kirjastani myönteistäkin sanottavaa. Ainakin Jiikoon ja Kirsin alkuperäiset kritiikit ymmärsin periaatteessa positiivisiksi – niistä kiitos.’ Tässä on jotain olennaista. Siis vain myönteinen kritiikki kelpaa. Voi voi. Ei tiedä välttämättä hyvää tulevan = kehittymisen kannalta.
‘Näen kuitenkin, että tällainen lähes reaaliaikainen vuorovaikutus kriitikoiden ja kritisoitavan välillä on melko harvinaista, ja jos ei muuta, niin ainakin kiinnostavaa. Eihän tämä tietenkään tule johtamaan yhtään mihinkään, sehän on selvää. (Aika harva nettikeskustelu johtaa.)’ Ja näin on mitätöity tämän keskustelun arvo ja merkitys. Mitäs me arvottomat!!!
hymiö
hymiö 
hymiö, hymiö, hymiö 
…
keski-ikäinen ja provosoituna joskus lapsellinen, aiván totta
17. elokuuta 2008 kello 18.59
Ja hallelujaa! Huomaatteko, että äskeisessä tulin huomaamattani luoneeksi runoutta, hymiörunoutta. Kuin luin toiseksi viimeisen rivini uudelleen, se kuulosti korvissani laululta suorastaan. Olenko aivan väärällä alalla, kun kirjoittelen täällä vaan pikkukommenttejani kirjallisuudesta?!? Pitänee tarjota tuota oodiani Tuli&Savun seuraavaan numeroon…
17. elokuuta 2008 kello 22.33
Maailma muuttuu Kerttuseni. Uskon, että tällä palstalla alkaa olla jo sen verran lukijoita, ettei vähättely auta. Niin monet satunnaiset ohikulkijat ovat kirjoittaneet hakevansa täältä lukuvinkkejä.
Kaikkea uutta vähätellään aina ja mitätöinti kuuluu vanhaan keinovalikoimaan. Minä haen kritiikit nykyisin muualta kuin sanomalehtien kulttuurisivuilta. Kritiikkien ympäripyöreys ja hyminä ovat jo ajat sitten tehneet lähes kaiken kritiikin epäuskottavaksi. No, itsepähän ovat ojansa kaivaneet ja sinne joukolla hypänneet, yleisen hyminän ojaan, josta äänet kuuluvat enää heikkoina lukijoiden korviin.
Myös taistelu nimimerkkejä vastaan on jatkuvaa. Täällä vierailevat kirjailijat ovat jo tehneet säännön nimimerkkien vähättelevästä sävystä. Mutta ininä on turhaa. Täällä me nimimerkit porskutamme ja sanomme asioita, joita lehtien kriitikot eivät enää uskalla sanoa. Lyttäämisen vastapainona me myös hullaannumme, ylistämme naurettavuuksiin asti kirjoja.
Vielä tulee se hetki, jolloin jonkun kirjan takakannessa on lainaus jonkun nimimerkin kirjoituksesta. Toistaiseksi se on suuri myönnytys tai tunnustus siitä, että valta on jo jakaantunut tai pirstoutunut; valta ei ole enää muutamien harvojen kriitikoiden käsissä.
Luulen, että lukupiirin lukijat pitävät aitoudestamme. Lisäksi he saavat monesti ja aiheellisesti asettua yläpuolellemme, kun töppäilemme. Mutta onpa joskus jotain terävääkin lipsahtanut kirjoituksistamme.
17. elokuuta 2008 kello 22.53
Kerttuli, nyt sinä tulkitset rivieni välejä. Jos jotain olen lauluntekijän urallani oppinut, niin sen, että artistin on opittava ottamaan vastaan ulkopuolista palautetta ja tarpeen tullen myös pystyttävä nöyrtymään ja tekemään muutoksia tämän palautteen perusteella. Uskokaa pois: ei Lukupiirinkään kritiikki ole täällä päässä kaikunut kuuroille korville – se on aiheuttanut pohdintaa. Ja jos kelpuuttaisin ainoastaan ylistävän palautteen, niin enhän silloin olisi valinnut mitään negatiivista kotisivujeni kritiikkikoosteeseen.
Kirjani syntyi myös tällaisessa vuorovaikutuksessa. Ei se mennyt niin, että olisin kiikuttanut käsikirjoituksen Teokseen, läväyttänyt sen pöydän kulmalle ja sanonut, että painakaa tuo. Otin koko prosessin aikana vastaan kritiikkiä ja parannusehdotuksia. Luultavasti 90% ehdotuksista myös toteutin.
Totta kai tälläkin keskustelulla on minulle arvonsa – en kai minä muuten kirjoittaisi tätäkään viestiä. Minulle arvo on ehkä ollut juuri sitä, että minut on laitettu täällä selkä seinää vasten. Tällaisesta tilanteesta on mahdollista oppia enemmän kuin siitä, että kannetaan ympäriinsä kultatuolissa.
Joten esitän tässä vaiheessa kiitokset tasapuolisesti kehujille ja haukkujille. Molempia tarvitaan.
18. elokuuta 2008 kello 9.37
Niistä sattumuksista on täällä viime aikoina keskusteltu ja taas yksi minun eteeni tarjoiltiin. Tai kaksi oikeastaan.
Lauantaina karaookkebaarissa joku lauloi Kelan Milla hei sun täytyy muuttuu, sun elämältä suunta puuttuu -biisin. Tämän kahden vuoden aikana, jolloin olen karaookkebaareissa käynyt tämä oli eka kerta, Kelan biisejä. Se valotti Kelan toista kulmaa. Milla on hyvä sanoitus eikä pöllömpi biisi muutenkaan. Sainpas nenilleni.
Sitten eilen surffailin ihan muissa tarkoitusperissä YouTubella ja yllätyksellisenä sivuseuraamuksena minulle tarjottiin AnssiKela-pätkiä. Hillosipuleita ja maailmantuskaa. Anssi Kela kohtaa massat. Näin ihan pyytämättä valottuu kolmaskin kulma ko. kirjoittajasta. Siitä ihmisestä, joka on synnyttänyt Kesän Kalevi Sorsan kanssa. Kuva piirtyy kokonaisemmaksi, vaikka tuskin sentään edes puolikkaaksi. Anssi Kelan julkinen kuva vaan.
Mukava kuulla, että mielesi on jo rauhoittunut, Anssi Kela. Ja kiitos saamastamme huomiosta
18. elokuuta 2008 kello 17.48
A. Kela, syytä muistaa, että vain 12 esikoisteosta valitaan Hesarin Paras Esikois -kisaan. Jonkin tavanomaista korkeamman kynnyksen olet siis ylittänyt. Eiköhän se riitä.
Itse en kisaan päässyt, vaikka minäkin vilpittömästi (pelon ja kauhun vallassa) kirjoitin, rah.
18. elokuuta 2008 kello 18.10
Oikeastaan ainoa asia, jonka voin sanoa:
Jokainen teksti on oikeutettu tulla ymmärretyksi. Jokainen lukija haluaa ymmärtää ja uskoa siihen, että tarina kantaa. Siitä syystä vastakarvaan lukemisen ei pitäisi olla itsetarkoitus, kun emme kriitkikoita ole emmekä sellaisiksi tässä muutu. Se tuntuu toisinaan unohtuvan. Saan varmasti tässä nenilleni, mutta kun en ole kirjaa lukenut, olkoon tämä vain huomio keskusteluun kirjasta.
18. elokuuta 2008 kello 21.23
AL, käsitin, että ne 12 valitaan myöhemmin. Ymmärsinkö väärin? Kata Kärkkäinen pääsi aikoinaan esikoisellaan ehdokkaaksi. Huvittavuus, joka tukee ja vahvistaa käsitystäni Helsingin Sanomien arvostetuista kriitikoista. Tai minkä tahansa lehden. Mutta ei täällä näy aukeavan keskustelua kriitikoista, vaikka miten vihjailisi tai provoilisi. Tosin yliammuin minäkin viimeisessä uhossani tämän palstan voimaa.
Ilmeisesti maassa siis asiat enemmän kuin mallillaan. Kaikki kirjoittavat hienoja kirjoja ja saavat hienoja kritiikkejä. Hyvin olivat silloinkin asiat, kun Hesarin elokuva-arvostelija antoi jokaikiselle leffalle neljä tai viisi tähteä. Jörn Donner oli ainoa, joka suuttui siitä. Mutta Donner ei olekaan ikinä pelännyt ilmaista mielipiteitään.
19. elokuuta 2008 kello 9.44
Donner on rohkea, niin pienissä kuin isoissakin asioissa. Sen pääsin näkemään Kajaanin Runoviikon tilaisuudessa tänä kesänä minäkin, livenä siis. Ihailen rohkeutta. Täälläkin, vaikka osa meistä on nimimerkin takana. Mutta kyllähän täällä silti jotenkin henkilöityy…
Eipä synny debattia, kun vain hymistelen sinulle, Toni.
Minäkään en kovin korkealle nosta kriitikkojen sanomisia, on sitten kysymys kirjallisuudesta tai musiikista tai muusta. Olen ollut niin usein aivan eri mieltä, joskus varmaan arvostelukyvyttömyyttäni, mutta joskus ihan asian perään.
Ja mitä kriteerejä kriitikoksi pääseminen edellyttää? Että osaa esittää nasevia ja /tai asiantuntevilta vaikuttavia arvioita. Kirjallisesti. Sattuneesta syystä saa ne julki laajan yleisön edessä. Se ei tee niistä välttämättä objektiivisia. Ja voiko niin ollakaan, kun kysymyksessä on taide, hyvin subjektiivisesti koettava asia…
Mutta epäoikeudenmukaisuus tulee joskus mieleen, kun yksi suuriääninen voi vaikuttaa kohtalokkaasti jonkun taiteilijan kohtaloon. Joku voi väittää, että todellinen lahjakkuus tulee kyllä esiin, väkisin, mutta jos esim. kirja jää kirjaston hyllyyn, koska sitä ei julkisesti arvioida, tai siksi että joku kellokas on sen tyrmännyt, niin saako ko. kirjoittaja edes tilaisuutta. Tarjonnan paljouteen hukkuu paljon hyvää, väitän. Ja sitähän me todistamme täälläkin jatkuvasti, kun esittelemme käteen osuneita löytöjämme. Toisaalta joku kirjoittaja saa myös ansiotonta arvonnousua päästessään valokeilaan, syystä tai syyttä.
(Tällaista höpinää syntyy, kun yrittää väkisin, kaverin mieliksi, ottaa kantaa, heh…)
19. elokuuta 2008 kello 11.01
Toni, aikaisemmin esiteltiin kaikki esikoiset ja sitten valittiin ehdokkaat. Nyt taitaa olla niin, että esikoisista esitelläänkin vain ne 12 ehdokasta. Eli jos Hesarissa on esikoisen isompi arvostelu niin se on kisassa mukana.
19. elokuuta 2008 kello 21.08
Kerttuli, parempi höpistä kuin vapista.
Reeta Karoliina, kiitos tiedosta. Mahtavaa Hesari, upea valinta!
Eilen tuli uutisia katsoessa mieleen, miten hienoa on asua maassa, jossa saa kritisoida. HS:n verkkosivuilla saa kritisoida HS:n paperisivuja. Minkä tahansa lehden sivuilla saa kritisoida vallanpitäjiä presidenttiä ja pääministeriä myöten. Missä tahansa saa arvostella ketä tahansa. Harvoin tulee muistettua tätä hienoa oikeutta, mutta kiitos Venäjän viimeaikaisten rauhanponnistelujen, tämäkin asia pälkähti mieleen.
Ja tästä mielleyhtymänä hypähtää näissä sananvapauden olympialaisissa korkeutta myös se tosiasia, että elämme maassa, jossa saa lukea kirjoja; kaikenlaisia kirjoja, ei vain hallituksen suosimia.
Hetkeksi asiat asettuvat taas mittasuhteisiinsa. Hetkeksi minulle on sama, minkä tasoisia kriitikoita täällä on, minkä tasoisia kirjailijoita. Kunhan on. Ja kunhan saavat äänensä kuuluviin.
Tämä vasta höpinää on, mutta tällaista hulluksi tulleen karhun ärjyntä saa aikaan.
20. elokuuta 2008 kello 9.03
Totta kirjoittaa toni. Sanomisen ja kirjoittamisen vapaus ei ole itsestään selvää. Luin tässä kertauksen vuoksi juuri kuolleen Aleksandr Solzenitsynin hienoa kirjaa Ensimmäinen piiri. Samalla lueskelin Wikipediasta kirjailijan vaiheista. Pari otetta sieltä tuossa alempana.
… hänet pidätettiin helmikuussa 1945 syytettynä neuvostovastaisesta agitaatiosta … Häntä vastaan esitetty todiste oli Solzenitsynin koulutoverilleen lähettämä kirje, jossa hän kirjoitti viranomaisten mukaan epäkunnioittavasti Stalinista: ”mies, jolla on viikset”. Vaikka hän oli lojaali kommunisti, Solzenitsyn lähetettiin kahdeksaksi vuodeksi työleirille.
…Leonid Breznevin tultua Neuvostoliiton johtoon 1964 maan virallinen taho alkoi suhtautua Solzenitsyniin aiempaa kielteisemmin. Viranomaiset pyrkivät ”toverillisessa hengessä” ohjaamaan kirjailijaa ”oikealle tielle”, koska he olivat ”syvästi huolestuneita Solzenitsynin tulevaisuudesta kirjailijana”. Kun Solzenitsyn kuitenkin pysyi vankkumatta omaksumallaan linjalla hänet erotettiin ”neuvostovastaisen toiminnan” vuoksi Neuvostoliiton kirjailijaliitosta marraskuussa 1969. Tämä merkitsi sitä, ettei Solzenitsynin kirjoja saanut julkaista Neuvostoliitossa.
25. elokuuta 2008 kello 21.57
Mielestäni Anssi saisi olla todella iloinen rankasta palautteesta esikoiskirjan kohdalla – tästä on varmasti huimasti hyötyä jatkossa jos meinaa lisää kirjoittaa. Ymmärtääkseni hyvin harva suomalainen kirjailija kirjoittamalla rikastuu, joten eiköhän hänelläkin ole itsensä kehittäminen tärkeintä.
26. elokuuta 2008 kello 7.36
Onpas mielenkiintoinen keskustelu, vaikka kaikkien kommentteja en ole jaksanut lukeakaan. Kovasti on runosuoni pulpunnut joidenkin yksilöiden kohdalla.
Itse kirjasta en voi keskustella kun sitä en ole lukenut, mutta pari muuta
ajatusta tulee mieleeni.
Kirja kyllä huvittaisi lukea näiden arvioiden jälkeen, se nimittäin kuulostaa juuri sellaiselta, joka voisi hyvinkin osua minun taajuuksilleni.
Ensiksikin: hienoa, että Anssi Kela, uskaltauduit osallistumaan tähän keskusteluun. Olet selvästikin herkkäsieluinen ihminen. Moni sinun kaltaisesi herkkä luova yksilö ei olisi pystynyt eikä halunnutkaan mukaan tulemaan. Osoittaa rohkeutta. Vastinetta ihmisten mielipiteille ei tarvitse kirjoittaa. Mielipidehän on vain mielipide.
Myöskin kannattaa muistaa, että harva esikoisteos on ollut täysin valmis. Esikoiskirjalle annetaan paljon anteeksi.
Yksi toinen juttu tulee mieleen tätä keskustelua lukiessa: Hyvä kirjoittaja Kela, jos olisit kirjoittanut nimimerkillä, julkisuudessa mainitsematta että aikeissa on julkaista kirja, aika varmasti arviot olisivat olleet eri sävyisiä. Samat seikat oltaisiin tuotu esiin ja ne, jotka lyttäsivät, olisivat sittenkin lytänneet. Ero olisi ollut siinä, että ennakkoasenne olisi puuttunut kokonaan. Tämä \\\”lauluntekijä ryhtyy kirjailijaksi\\\” asettelu olisi jäänyt pois. Joka ainut arvio olisi päättynyt esikoiskirjailijalle rohkaisun saoihin: tästä on hyvä jatkaa ja kehittyä – lupaavaa tekstiä ensikertalaiselta jne.
Nyt ennakkoasenteet heittivät riman tosi korkealle. Tunnettu persoonasi poisti objektiivisuuden.
Toivon, että saan jossain vaiheessa lukea kirjasi ja että jatkat kirjoittajana.
Tämän kirjoitti fyysiseltä iältään, vaan ei mieleltään \\\”täti\\\”.
26. elokuuta 2008 kello 8.35
Ja osallistuupa tähän loan heittämiseen sitten valtakunnan päälehtemmekin, mikä minusta on jo hivenen huvittavaa…
On sinänsä huomionarvoista, että me voimme täällä räksyttää nimimerkkiemme suojissa lähestulkoon mitä tahansa. Kirsi ja kirjailija itse sen sijaan ovat omilla nimillään asetelleet sanansa ehkä varovaisemmin. Sitä mietinkin, että olisiko kritiikki ollut yhtä repivää tai samanlaista omalla nimellä kasvokkain annettuna. Kuinka paljon nimimerkkiys ja kirjoitettu palaute siis vaikuttavat siihen, miten mielipiteemme esitämme? (Sinänsä alkuperäiset arvioit kirjoista olivat mielestäni kyllä pääosin ihan asiallisia, mutta jälkipyykissä tyyli unohtui…)
26. elokuuta 2008 kello 9.26
Luin Kelan kirjan.Tämmöisenä ”amatöörilukijana” pidin siitä kovasti. Se oli mukaansatempaava, oli vaikea laskea kirja välillä pois kun tuli muuta pakollista tehtävää. Parempi kuin kuvittelin etukäteen. Huumori kolahti täysillä! Olen ihan samaa mieltä siinä, että jonkun muun kirjoittamana se olisi saanut enemmän kehuja, mutta Anssi Kela persoonana herättää ihmisissä ristiriitaisia tunteita.
Amatöörilukijalla tarkoitan sitä, että lukemista tulee harrastettua vain aika ajoin ja lukeminen kohdistuu kevyempään kirjallisuuteen, eikä mihinkään paksoihin, tylsiin klassikoihin.
26. elokuuta 2008 kello 9.34
Meistä lukupiiriin kirjoittaneista (en käytä sanaa ”lukupiiriläinen”) oletetaan monenmoista: sukupuoli, ikä, ennakkoluulot, … Tuli mieleen englanninkielinen sanonta, josta on hiukan eri versioita joista yksi menee näin:
When you ASSUME, you make an ASS (= aasi, ei se toinen sana) out of U (= you) and ME.
26. elokuuta 2008 kello 10.36
Minäkin olen oppinut saman kuin Mermaid: älä selitä. Teksti toimii sellaisenaan, tai sitten ei.
Toinen opetus, jonka olen saanut ja sisäistänyt, kuuluu: Teksti *ei* ole sinä. (Silloinkin kun alkuaihe on henkilöhtainen, tulos on – sen pitää olla – ”irti henkilöstä”.) Siksi palautetta ei kannata ottaa henkilökohtaisesti. Se koskee vain ja ainoastaan tekstiä – ei sinua.
Olen huomannut, että kun ihminen kykenee noudattamaan näitä kahta periaatetta, hän myös kykenee kehittymään.
PS. MIka Waltari taisi neuvoa Aiotko kirjailijaksi -oppaassa jotenkin siihen tyyliin, ettei koskaan pidä jäädä ihailemaan tekstin (omasta mielestä) hyviä kohtia, vaan keskittyä niihin joissa on parantamisen varaa.
26. elokuuta 2008 kello 11.38
Aivan, maravilha… Samaa mieltä. Anssi Kelan kritiikeissä oli paljon myös kannustavaa. Jos minulta kysytään arviota kirjasta, niin annan sen, ja olisin voinut kirjoittaa ilkeästikin, mitä en tehnyt. Paljon kielteistä jäi sanomatta, ja jääköön nyt myös koska koko Kelan teos ja siitä jauhaminen kyllästyttää. Ajan voi käyttää myös lukemalla hyviä kirjoja.
26. elokuuta 2008 kello 12.01
Päivyeltä on varmaan jäänyt väliin kaiken tämän keskustelun aloittanut postaus, jossa keskusteltiin Kelan silloin tulollaan olevasta kirjasta ja mm. nimimerkillä kirjoittamisesta, ja johon Kela itse otti osaa ja kertoi ratkaisustaan. Samassa postauksessa käytiin läpi myös itse kunkin ajatuksia kirjoittajasta ja kirjasta jo ennakkoon.
Liekö olen itseni tai kollegoideni suhteen sokea, kun näen arviot aika lailla kirjan sisältöihin ja muotoihin perustuvina ja perusteltuina. Se, jos me kirjoittaisimme omilla nimillämme, toisi tuskin monellekaan lukupiirin seuraajalle tai Kelalle mitään suurta valaistusta asiaan, ehkei meitä moni tuntisi siltikään.
Jos Anssi Kela on tulossa joskus Kajaaniin, olen aivan valmis kohtaamaan hänet sanomisineni kasvokkainkin. Seison sanojeni takana. Enkä kaiken tämän keskustelun jälkeenkään olisi valmis muuttamaan kirjoittamaani. Ainoa minkä olisin voinut tehdä ja mitä arviossanikin jo pohdin, olisi ollut jättää kirjoittamatta koko arvio, kun en siitä kauniimpaa suittanut tehdä. Ehdotin sitä kyllä Kirsillekin, että olisi narrattu kaikkia ja ilmoitettu, ettei kerttuli millään ehtinyt tehdä koko juttua vaikka olisi halunnut, kun pelkäsin, ettei Kela kykene ottamaan vastaan muuta kuin suitsutusta. Ja näinhän siinä sitten kävi. Mitä ihmettä Kelan päässä pyöri siinä vaiheessa, kun hän tähän mukaan lähti…
Mietityttää, kenen aloitteesta eilinen uutinen, jossa Kela ilmoitti olevansa suuttunut ja loukkaantunut Lukupiirissä saamastaan palautteesta, on tehty. Jos se on Kelan aloitteesta, en voi todeta muuta kuin, että ei lakkaa ihminen yllättämästä, ei.
Tai nyt pasahti piähän, että tämähän taitaakin olla mainostemppu, kirjamyynnin kasvattamiseksi. Muuten en voi tätä käsittää.
Ja vähän harmittaa muiden esikoiskirjailijoiden puolesta, että yksi saa kaiken huomion, vaikka väkisin. Eli kyllä etukäteisjulkkuudesta on hyötyäkin eikä pelkkää haittaa, päivyt!
26. elokuuta 2008 kello 12.21
Luulin, että tämä keskustelu oli jo kuollut. Hesarin uutisointi kieltämättä yllätti ja pistää myös miettimään, mitkä uutisen perimmäiset motiivit ovat. Lukupiirin markkinointia minun kustannuksellani?
Eniten tässä hämmästyttää se, että maan johtava päivälehti ottaa uutisoinnissa käyttöönsä huomattavasti köykäisempien lehtien metodeja: pitkästä nettikeskustelusta käydään poimimassa yksi ainoa sitaatti ja lyödään otsikoksi: kritiikki suututti Anssi Kelan. Mitenköhän on muuten mahdollista tehdä otsikossa diagnoosi tunnetilastani kysymättä minulta mitään?
En nyt lähde selittelemään aikaisempia kirjoituksiani (tai minkälaisen tunteen vallassa niitä kirjoitin), koska tämä uutinen nostaa mielestäni pöydälle paljon tärkeämmän ja laajemman kysymyksen: onko taiteilijalle mahdollista osallistua julkiseen keskusteluun hänen työtään kohtaan esitetystä kritiikistä ilman, että hänet leimataan herkkänahkaiseksi piipittäjäksi? Miksi tällaiseen keskusteluun osallistuminen tulkitaan heti suuttumiseksi tai loukkaantumiseksi? Eikö arvosteluja saisi kommentoida?
Sanotaan nyt varmuuden vuoksi: en ole tällä hetkellä vihainen. Ainoastaan hämmentynyt.
26. elokuuta 2008 kello 12.27
En usko, että Kelan saama kritiitti olisi tavallista kovempaa laulajataustan vuoksi. Ainakaan sanomalehdissä. (Keskustelupalstat nyt ovat oma lukunsa.) Päinvastoin. Joitakin arvioita lukeneena uskoisin, että vastaanotto on paljon suopeampaa kuin monen tuntemattoman esikoiskirjailijan saama. Tämä on tietysti oma subjektiivinen käsitykseni, oman lukukokemukseni perusteella muodostettu.
26. elokuuta 2008 kello 12.49
Mielestäni on hienoa kun joku viitsii ottaa kantaa kritiikkiin joka kohdistuu omaan kirjaan. Toisaalta kritiikki on tosiasia mikä pitäisi vain hyväksyä, sitä saavat joskus kaikki. Kirja on aina henkilökohtainen hengentuotos ja karuahan se on kun arvostelu on rankkaa. Toisaalta se on varmasti rankempaa (mahdollisesti ihan suotta) kun henkilö on valmiiksi julkisuuden henkilö, eikä ”kirjailija”.
Välillä tuntuu niin kuin ihmiset oikein odottaisivat että pääsisivät ilkkumaan kun muusikko Anssi Kela kirjoittaa kirjan.
En ole henkilökohtaisesti koskaan pitänyt Anssi Kelan musiikista, henkilönäkin aiemmin herättänyt pientä ärtymystä, mutta kun luin Anssi Kelan kirjoittamaa tekstiä, ärtymykseni laantui jostain kumman syystä.
Mielestäni fiksusti vastattu kritiikkiin. Jos me saamme kritisoida kirjaa, miksei kirjoittaja saisi puolusta sitä?
26. elokuuta 2008 kello 14.13
Minun mielestäni kummallisinta tässä on se, miksi HS:n kulttuurisivu julkaisu tuollaisen jutun. Itse asiahan oli jo vanha, ja toisaalta juttu suurenteli tapahtunutta.
On hyvää vaihtelua, että Kela haluaa keskustella kirjastaan ja ennen kaikkea sen saamasta kritiikistä.
26. elokuuta 2008 kello 14.16
Anssi Kela, onhan myös totta, että suutuit. Kyllä se näkyi kirjoituksessasi. Mutta mitä hävettävää siinä on? Nolompaa olisi ollut, jos sinä absolutistina olisit alkanut juomaan, menettänyt talosi ja ystäväsi, päätynyt katuojaan haisevana pummina.
Minusta taiteilijan (jos sellaisena itseäsi pidät: suuri sana) on mahdollista osallistua keskusteluun. Mutta myös taiteilijan sanojen jälkeen on mahdollista panna sanoja. Ei ole olemassa mitään moraalista koodistoa, joka määritäisi, kuka sanoo viimeisen sanan.
Keskustelu on sellaista.
Mutta jos et suuttunut, mikä sen hienompaa.
26. elokuuta 2008 kello 14.18
Alkanut juoda, tosikot.
26. elokuuta 2008 kello 14.18
En aivan tarkkaan ole lukenut jokaista edellä mainittua kommenttia, mutta sen sanon, että ymmärrän aivan hyvin, miksi juuri Kalevi Sorsa on Kelan kirjassa kertojan mielikuvitusystävä. Olen 40-vuotias ja aivan kuten lapsuuttani haliitsi UKK, on lapsuudessani myös Kalevi Sorsa ollut niin paljon esillä, että ilman muuta Sorsaan kiteytyy paljon sitä aikaa, jolloin lapsuuteni ja nuoruuteni elin. Lukioiässä yksi tällainen hahmo oli Gorbatsov. Lapsuudestani muistan myös muita politiikan ja talouselämän nimiä, joista muodostui tuon ajan henkilöitymä: Hetemäki, Pekkanen, Vennamo jne. Monelle nykylapselle ja -nuorelle vastaavia hahmoja ovat varmaan Vanhanen tai Lipponen.
Kelan kirjan kaunokirjallisiin ansioihin en voi kommentoida kun en ole vielä lukenut kirjaa.
26. elokuuta 2008 kello 14.46
En viittaa tällä nyt Anssi Kelan kirjan arviontiin, joka varmasti on kriitikoiden osaltakin vilpitöntä, mutta saattaahan olla että kaikilla kriitikoilla ei aina ole täysin ”puhtaat jauhot pussissa”?
Tuskin kukaan kirjailija tai kustantaja menee suoraan kriitikon puheille ehdottamaan että, ”jos annan viistonnia niin kirjoitatko kivan arvion mun kirjasta?” Mutta ehkä jotain kiertotietä tällaistakin toimintaa harjoitetaan.?
Ja varmasti maailmasta löytyy myös maksukykyisiä ja fanaattisia kirjailijoiden ihailijoita, jotka mielellään maksaisivat siitä että oman lempikirjailijan uusi kirja saa kehuja. Tällaisiakin hulluja todennäköisesti on, ja varmasti on myös epärehellisiä kriitikoita, jotka ovat valmiita ottamaan tällaista rahaa vastaan.
Tai sitten…
Jos muutaman maailmanlaajuisesti arvostetun lehden arvostetut kriitikot kirjoittavat myönteisen arvion jostain kirjasta, niin saattaa olla että se ainakin alitajuisesti vaikuttaa vaikkapa hesarin kriitikon omaankin arvioon? Jos kirja on saanut pelkkää ylistystä, niin on siinä varmasti jonkinlainen kynnys teilata kirja täysin vaikka sitä mieltä olisikin.
26. elokuuta 2008 kello 14.56
Anssi, jos se yhtään lohduttaa, luulin minäkin, että tämä keskustelu oli näiltä osin käyty. Mutta toisaalta olisin kirjailijana sinuna imarreltu siitä, että kirja (ja kirjailijakin) herättää keskustelua.
Eikä tämä nyt ole mikään salahanke Anssi Kelaa vastaan! Lukupiiriläiset saivat kirjan luettavakseen ja arvioivat sen. Itse en osaa sanoa tietenkään muitten puolesta kuinka oikeasti he olivat sitä mieltä kirjasta kuin täällä olivat. On varmasti totta, että sellaisessa ilmapiirissä, missä kirjaa ei ole arvosteltu lainkaan, voi olla helpompaa olla negatiivisempi kuin positiivisempi. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että lukupiiriläiset arvioivat kirjan ihan vakavissaan, analysoivat kirjan hyviä ja huonoja puolia ja päätyivät siihen arvioon, jonka antoivat.
Itse en ajatellut lukevani Anssi Kelan kirjaa. Jos rehellisiä ollaan, ei minulla ole Anssi Kelaan mitään suhdetta. Tarkoitan sillä sitä, etten minä ajatellut etukäteen mitään kirjan tasosta. Sen nyt voi sanoa, että jos olisin suhtautunut etukäteen kirjaan hyvin negatiivisesti, en varmasti olisi alistanut itseäni saati lukupiiriläisiä lähtökohtaisesti ahdistavalle tehtävälle. Elämä on liian lyhyt epäkiinnostavien kirjojen lukemiseen.
Mitä tulee kirjailijan kommentointiin, olen ilahtunut siitä, että Kela kommentoi omaa kirjaansa liittyvää keskustelua! Ja jokainen tietysti kommentoi omalla tavallaan. Ei tämä mikään kommentointityylikilpailu ole. Vaan foorumi, missä voi tuoda oman mielipiteensä esiin. Kiitos Anssi, että olet altistanut itsesi keskustelulle. Voin hyvin kuvitella, ettei se ihan helppoa ole ollut.
Summa summarum. Kelan kirja ei ollut huono! Tästä keskustelusta tulee helposti sellainen tunne vaikka minusta alkuperäisistä arvioista ei tullut. Jos nyt ei ylistävää, ei myöskään lyttäävää. Mooren kanssa olen samaa mieltä, että kirja oli hyvin viihdyttävä ja sen luki kerralla alusta loppuun. En minä oikein tiedä mikä on “amatöörilukija”, aika harva meistä varmaan ammatikseen lukee. Lukupiiriläisillä on jokaisella oma mielipiteensä. Niin tästä kuin muistakin kirjoista. Samoin kuin muillakin lukijoilla.
Mitä tulee siihen, mitä Kela vihjaa, että Kelalla markkinoidaan tätä foorumia, minusta se on outo väite. Täällä ovat käyneet keskustelemassa niin Sofi Oksanen, Hannu Väisänen kuin Kjell Westökin. Lukupiiriläisten kysymyksiin ovat vastanneet niin Margaret Atwood kuin Jonathan Coekin. Voisi sen sanoa niinkin, että Lukupiiri markkinoi Kelan kirjaa… Mutta kuten alussa totesin, ei tämä mikään salaliitto ole, ei positiivisessa eikä negatiivisessa mielessä.
Itse pidän lukupiiriläisistä siksi, että he (uskallanko ehkä sanoa me…) suhtautuvat kirjallisuuteen innostuneesti, kirjoihin rakastavasti ja kirjailijoihin pelottomasti mutta työtä kunnioittaen. Luulisin, että se innostaa ihmisiä lukemaan kirjoja. Kaikenlaisia kirjoja.
26. elokuuta 2008 kello 15.46
Älä nyt Kirsi häpäise ja alenna itseäsi tasoittelemalla meidän muiden puolesta. Et voi sanoa, että kirjaa ei ole lytätty, kun se kerran monen taholta on nimenomaan todettu rankan huonoksi. Ihmeellistä paniikkia.
Kirja oli huono. Minun mielestäni.
Ja jokaikisen pitää niin helvetisti kiittää, kun Anssi on tänne kirjoittanut.
Tämä menee sirkukseksi.
26. elokuuta 2008 kello 15.55
Sirkustahan tämä on jo ollut pitkään! Ja jos hymiöitä saisi vielä käyttää, tässä se olisi.
Minusta lyttääminen on sitä, että kirjasta ei löydetä mitään hyvää, sitä ei analysoida vakavasti vaan se vain – no – lytätään. Eivät lukupiiriläisten arviot sellaisia olleet. Enkä minä kiitä ketään siksi, että pitäisi, vaan siksi, että haluan. Kirjailjoiden itsensä osallistuminen on parhaimmillaan ollut virkistävää ja ajattelua laventavaa. Osallistumisen tyylihän on, kuten jo totesin, kirjailijasta itsestä kiinni.
Olen aidosti sitä mieltä, että Lukupiirissä on ollut kirjallisuudesta innostunut ilmapiiri, keskustelu ei ole tekonokkelaa vittuilua vaan aitoa keskustelua. Täällä ei ole lähtökohtaisesti ”lytätty” mitään kirjaa.
Minusta Kelan kirja ei ollut huono joskaan ei mainiokaan. Ei se muuksi muutu. En minä arviotani negatiivisempaankaan suuntaan tässä tuunaa.
26. elokuuta 2008 kello 16.07
Tässä keskustelussa päästiin pitkälle; semanttisiin rakenteisiin asti. Nyt sana lyttääminen on määritelty, loppuun asti mietitty ja sementtiin upotettu. Ikävää on se, etten voi ikinä käyttää sitä sanaa. Ei ole asiaa, josta ei jotain hyvää löytyisi. Hitlerissäkin oli hyvää se, ettei hän onnistunut tavoitteessaan.
No niin. Kunhan nyt irvailin.
26. elokuuta 2008 kello 17.46
Toni, en halua väittää, etteikö kirjoja olisi oikeus haukkua, mutta alkaa jo mennä kahden markan nokkeluudeksi.
Joku amerikkalainen ex-kriitikko (nykyisin kirjailija) levittää netissä sanomaa (heittäkää viisaammat lukupiiriläiset nimensä & linkkinsä), jonka mukaan kukaan sellainen, joka ei ole itse kirjaa kirjoittanut, ei saisi kirjaa arvostellakaan. Sekin on yksi mielipide. Why not.
26. elokuuta 2008 kello 19.12
Olen Kirsin kanssa samaa mieltä siitä, että alkuperäiset arviot oli laadittu monipuolisesti ja lyttäämättä. Kommenttini tyylittömyydestä koskikin sitten sen jälkeen jatkunutta keskustelua, joka oli lyttäävää ja suorastaan piinaavaa luettavaa. Erityisesti Anssi Kelan mukaan tuleminen kiihdytti lynkkausmielialaa. En usko, että sellaisesta kukaan voi oikeasti olla ylpeä ja siksi otin esiin myös tuon nimimerkin takana nokkelana nokittelun. Siis kritisoida saa ja pitää, mutta kai sen voi asiallisestikin tehdä. Tykätäkään ei tarvitse, mutta ei kai silti tarvitse räksyttää… Wuf!
26. elokuuta 2008 kello 20.07
Halvalla meni nokkeluus, mutta tarkoitus oli sanoa, että uskottavuus menee arvioinneista, jos yksi tekee täysin epäonnistuneen yhteenvedon niistä. Tämän sivun ylälaidassa arviot ovat luettavissa. Siellä on lyttääviä, ympäripyöreitä ja kiittäviä arvosteluja. Joku on pitänyt kirjaa täysin kammottavana, toinen nähnyt siinä jotain hyvää, kolmas paljon hyvää. Miten se voi olla niin vaikea ymmärtää.
Kiinnostavaa on, miten paljon tulkintoja yksistä onnettomista arvosteluista on tehty. Motiiveja on heitelty ilmaan, tulkintoja kirjoittajien tarkoitusperistä samoin, pahuutta ja ilkeyttä on nähty – ja kateellisuutta tietysti (kortti, joka Suomessa nostetaan viipymättä esiin).
Komea on amerikkalaisen ex-kriitikon levittämä ilosanoma. Mahtoiko kaverille käydä niin, että sai kirjailijana huonot arvostelut ja sitä kautta koki yllättävän valaistumisen? Ja mistä kukaan tietää, miten paljon lukupiiriläiset ovat kirjoja kirjoittaneet.
Eiköhän jokainen ymmärrä, että me olemme täysin onnettomia arvostelijoita. Ei ehkä muuten, mutta tämä poukkoilu ja kumartelu ja selittely ja anteeksipyytely on jo melodramaattista. Samoin kiittely. Minä myös kiitin Anssi Kelaa osallistumisesta, mutta minusta riittää yksi kiitos; se, että jokaisen kommentin perässä lukee anteeksi Anssi ja kiitos, tekee muistakin kuin minusta klovneja tässä sirkusnumerossa. (Muistan lapsuudesta erään höyrypään, joka ei meinannut päästä bussista ulos, koska hän kiitteli kymmeniä kertoja matkasta.)
Silti: on tämä varmasti ollut opettavaista sekä Anssi Kelalle että meille. Eikä tämä aivan niin vakavaa ole, ettei kommenteille voi puolin ja toisin hymähdelläkin.
26. elokuuta 2008 kello 20.25
AL:n mainitsema ajatus aina silloin tällöin esitetään eri tavoin: kriitikko on epäonnistunut kirjailija tai juuri noin, arvioida ei saa ennen kuin on itse kirjoittanut kirjan. Vierastan monestakin syystä tuota ajattelua. Ymmärrän sen niin, että olisi hyvä jos suhtautuisi kunnioittavasti tuohon prosessiin, joka monella on ihan vakava. Minusta Kela esimerkiksi kuuluu niihin. Ihmisiin, jotka eivät ole julkkiksina kirjoittaneet häthätää jotakin. Kun vain sai julkaistuksi.
Mutta syy miksi vierastan tuota ajatusta eniten on se, että silloin tavallinen lukija ei voi arvioida lukemiaan kirjoja lainkaan. Ja eikö juuri niillä, kuinka amatöörimäisiä sitten ovatkaan, ole suuri arvo? Vai kenelle kirjailija oikein kirjoittaa.
Olen pahoillani jos tulkitsin arvionne väärin. Mutta en edelleenkään, ne uudelleen luettuani, ole sitä mieltä, että ne automaattisesti lyttäsivät kirjan. Mutta ehkä minä katson niitä vaaleanpunaiset silmälasit silmilläni. Ehkä olen jo alkanut sääliä Anssi Kelaa. Sekin on mahdollista. Jotenkin tämä ei enää tunnu kohtuulliselta. Kohta me teemme psykiatrisia arvioita Anssi Kelan mielentilasta. Tuntuu, että jos olisin Kela, hihittäisin jossain tälle kaikelle…
26. elokuuta 2008 kello 21.27
Ja sitten hän vain hymähti kevyesti ja käänsi sivua.
26. elokuuta 2008 kello 21.30
Minä en todellakaan lytännyt Kelan kirjaa enkä ”räksyttänyt” myöhemmin. Eikö mistään saa sanoa mielipidettään, ei kirjasta ellei ole kirjailija, ei musiikista ellei ole muusikko, ei ateriasta ellei ole kokki, ei politiikasta ellei ole poliitikko? Minusta tämä on aika turhaa puhetta kirjasta joka ei ollut niin huono että se olisi pitänyt lytätä, mutta ei myöskään niin hyvä että sitä olisi voinut ylistää. Olen nyt tullut siihen tulokseen, että Kesä Kalevi Sorsan kanssa oli omalla tavallaan ihan kiva.
27. elokuuta 2008 kello 8.38
Eilen oli Hesarissa tämä uutinen:
”Maallikko sai tiedelehteen hypoteesinsa migreenin syystä”.
Amatööri uskalsi lukea ja ajatella – ja vielä kertoa ammattilaisille mitä lukemastaan löysi.
27. elokuuta 2008 kello 10.48
Tämä vilkas ja värikäs ja todella mielenkiintoinen keskustelu Kelan kirjasta (tällä hetkellä 98 kommenttia!) sai minunkin uteliaisuuteni heräämään ja lainasin ko.kirjan kirjastosta. Eilen illalla sitä sitten aloittelin ja samalla mietin, että ilman tätä lukupiiriä en varmaankaan tähän kirjaan olisi tarttunut. Olen vasta sen verran alussa, että en osaa oikein kommentoida, en tiedä onko se lintu vai kala enkä tiedä jaksanko sitä loppuun asti lukea. Mutta voihan sitä lukea vaihteeksi vähän erilaistakin kirjallisuutta siinä Waltarien välillä
27. elokuuta 2008 kello 11.29
Varmaan nettikeskustelun uutisoinnin yksi motiivi on ollut HS.fi:n puffaaminen ihan yleisemmällä tasolla. Tai sitten juuri Lukupiirin puffaaminen. Samantapaisia ”uutisia” on nähty ennenkin (en nyt tietenkään muista tarkasti, mistä asiasta, kulttuurin puolella kuitenkin). Joka tapauksessa paperilehdessä viitataan nettilehteen tuon tuosta: bloggaajien kuvilla ja kirjoitusten aiheilla (Westerbeg, Meriläinen) tai jopa suorilla lainauksilla keskusteluista jonkin päivänpolttavan uutisen yhteydessä.
Ehkä uutinen Anssi Kelan ”suutahtamisessta” olisi sopinut paremmin jompaankumpaan Iltaroskaan.
Vaikka pakko myöntää: minä en olisi tätä keskustelua tullut vilkaisemaan ilman HS:n uutista (kannattikohan tätä tunnustaa?).
27. elokuuta 2008 kello 13.05
Hanna Kaarina, me tarvitsemme nyt sinun arviosi sillä olemme jo rypeneet omissamme riittämiin ; ) Eli kun olet lukenut, arviota tännepäin!
27. elokuuta 2008 kello 14.02
Väittäisin että Teoksella hieroskelevat suuria karvaisia käsiään… Kelan suutahtaminen oli (ja on, mm. Aamulehdessä tänään) laajasti esillä myös Alma Median lehdissä, joten enpä usko että uutisella oli tarkoitus Hesaria puffata…
27. elokuuta 2008 kello 17.38
Enpä usko käsien hieromiseen. Ainakaan Akateemisen top kymppiin ei ole kirja päässyt; kovista ponnisteluistamme huolimatta. Mutta jos vielä puoli vuotta kirjoittelemme Anssi Kelasta, menestys voi olla käsillä. Älkäämme luovuttako!
Aamulehden verkkosivut ovat uskomattoman surkeat. En löytänyt artikkelia kenenkään suuttumisesta, en myöskään taannoista Kelan kirja-arvostelua. Samoin Lehtolan kolumneja etsin kerran puoli tuntia. Epäilen, että olisi hyvin vaikea yrittämällä yrittää tehdä niin huonoja verkkosivuja kuin Aamulehdellä on. Yksi ainoa Hae-ruutu voisi pelastaa jotain, mutta ei.
Tai sitten olen sokea. Mutta miksi en ole muiden lehtien kanssa sokea?
Nyt niitä linkkejä kaivataan.
27. elokuuta 2008 kello 17.53
Kirsi, olen toki samaa mieltä, että jenkkimiehen missio ei ole ratkaisu kriitikko-ongelmaan. Mutta jos mission kärjen taittaa ja katsahtaa, mitä se silloin voisi antaa, niin ehkä tämän: kun ymmärtää kirjan kirjoittamisen ongelmat (kaaren rakentaminen, rakenne ylisummaan, tekstuuri, hahmojen teot ilmentämässä tiedostamatonta, juonen kuljetus, dialogi jne.), voi paremmin nähdä kirjan tasot… Silloin yleensä lähtee juuri tuo narsistinen armottomuus, jota lyttäämiseksikin voi kutsua. Onko muka täysin ansiotonta opusta? Ei edes halvin pornokirja ole mielestäni sellainen.
Harvoin kirjailijat itse – luulen, että juuri em. syistä – lyttäävät kollegojensa kirjoja. Pitäytyvät yleensä minkäänmoisesta kritiikistä… Täälläkin sen huomaamme.
27. elokuuta 2008 kello 18.52
Kuten sanottu, AL, minusta kukaan ei lytännyt Kelan kirjaa. Juurihan totesin että se on ihan kiva, omalla tavallaan, kuten naapurin pikkupoika joka hämmästelee leppäkerttua käsivarrellaan. Mitä kirjan rakenteisiin tulee, niin niitä on ikävä kyllä tullut muutamakin vuosi opiskeltua, useammankin kirjallisuustieteen suuntauksen kautta… *huokaus* Sekä suomeksi että englanniksi. Mainitsinkin jotakin Kelan kirjan rakenteellisista ja henkilöiden kuvaukseen liittyvistä ongelmista arviossani, johon ei ole kyllä enää mitään lisättävää.
En osaa sanoa AL:n linkeistä, toni, luin Kela-artikkelin kaverini luona AL:n paperiversiosta. No mutta! Kysyin Googlelta ja sieltähän se löytyi:
http://www.aamulehti.fi/uutiset/kotimaa/101991.shtml
27. elokuuta 2008 kello 19.27
AL, yhä upeampaa analyysia sinulta. Ensin vihjailit, että ainoastaan kirjailijat saisivat arvostella kirjoja. Nyt olet päätynyt siihen, että armottomuus (rehellisyys?) on narsistista? Mihin vielä pääsemmekään tässä kritiikkikeskustelussa? Psykopatiaan?
Jos tarkoitit minua (olinhan ainoa, joka tunnusti lytänneensä), niin kertaan kertaamisesta päästyäni. Jos kirja on huono, sanon sen. Jos kirjailija on sitä mieltä, että olen jollakin epämääräisellä tavalla väärässä ja kirja on oikein hyvä, olen entistä rehellisempi, ja sanon, että kirja on itse asiassa todella huono.
Silti olen sitä mieltä, että kirjailijalla on oikeus väittää minun olevan täysin väärässä. Ja minä voin olla sitä mieltä, että kirjailija on entistä enemmän hakoteillä.
Ainoa oikea tapa antaa kirja-arvio on siis hyväily ja silittely? Jos kirja on lukijan mielestä surkea, sitä ei pidä sanoa kuin erittäin varovaisesti, ikään kuin ohimennen. Ja surkeasta kirjasta pitää siis etsiä niin paljon hyvää kuin mahdollista.
Mistä sinä voit tietää, ettemme tietäisi jotakin mainitsemistasi kirjan ongelmista (kaaren rakentaminen, rakenne ylisummaan, tekstuuri, hahmojen teot ilmentämässä tiedostamatonta, juonen kuljetus, dialogi jne.)? Pidätkö siis meitä tyhminä? Ihan mukavina, mutta hivenen vajaa-älyisinä?
Toisaalta silläkään ei ole lopulta mitään merkitystä tiedämmekö jotain kirjan ongelmista. Vain sillä on merkitystä, mitä mieltä olemme kirjasta ja miten perustelemme mielipiteemme. Luepa nyt uudelleen kritiikkimme perusteluineen. Oikein tarkasti.
27. elokuuta 2008 kello 19.33
No höh. Tosiasiassa me olemme vähän kateellisia sinulle Toni siitä, että olet suoraselkäinen. Ja tämä ilman ironiaa. Vaikka yleensä jos joku sanoo, että tämä on ilman ironiaa, siinä sitä vasta onkin…
27. elokuuta 2008 kello 21.51
Ohlalaa, täällähän on jälkipuintien jälkipuinnit menossa! Alkaa olla melkoisen hupaisaa : )
Hassua, että lähes kaikki ne, jotka eivät alunperin kirjaarviointiin osallistuneet (+toni), ovat kovasti sitä mieltä, että me lyttäsimme kirjan ja lyttäsimme kirjailijan, ilekyksissämme, kun emme voi sietää Anssi Kelaa. Ja hassuinta on se, että ihmiset eivät ole lukeneet kirjaa, eivätkä ole lukeneet edes arviointejamme : )
Voi pyhä sylvi ja kaikki hänen lapsensa! : D
27. elokuuta 2008 kello 22.37
Eipäs juupas vaarin villahousut… Ei kai kirja-arvioinnin tehtävä kuitenkaan ole se, että kertoo, onko kirja hyvä tai huono vaan nimenomaan se, mitkä asiat siinä ovat onnistuneita ja siis lennättävät lukemista ja mitkä asiat puolestaan lukemista hidastavat tai tekevät lukemisesta epämiellyttävää. Näin ainakin meillä amatöörilukijoilla – kriitikot ovatkin sitten asia erikseen. Ja juuri näinhän arvioivat lukupiiriläiset ovat ensimmäisissä viesteissään tehneet.
Mielipiteitä saa olla ja niitä on juuri niin monta kuin meitäkin. Perusteleminen kai keskeisintä on ja keskustelu. Suoraselkäisyys kai ei tarkoita sitä, että antaa asioille pitkät… Vaikka Toni, sanojesi takana kunnioitettavasti kyllä seisot, se myönnettäköön. Ja onhan verbaalitulituksessa aina se ilo, että ei leimaannu tosikoksi. Taito se on sanoa taitenkin.
28. elokuuta 2008 kello 10.35
Aivan niin, Jane! Kuulostaa siltä, että jos on Kela sortunut (herkkänahkaisuuttaan) selittelemään, niin kyllä me muutkin. Yhdenmukaisuuden paine on valtava, kun marginaalissa ollessaan asettuu herkemmin arvostelulle kuin joukossa turvallisesti hymisemällä.
Ja Kirsi! Luin omat kommenttini uudelleen läpi – kun vain Toni suoraselkäiseksi mainittiin – lukeakseni, miten minä olen lipsunut huomaamattani alkuperäisestä kritiikistäni. En ole lipsunut, väitän. Lyttäämistä en ole halunnut harrastaa, sillä se ei johda mihinkään, vaikka aineksia minunkin päässäni siihen olisi ollut kuten olen kertonut. Mutten pehmentelemäänkään alkanut, sitä tein jo riittävästi alkuperäisessä arviossa. Herttinen sentään, alanko lipsua ottamaan asioita henkilökohtaisesti?! Pitkässä suhteessa alkaa tapahtua kaikenlaista, näemmä…
Teeveekanavilla surffaillessani satuin eilen Maria-ohjelmasta näkemään pätkän. Kelan kirja tuli mainituksi sielläkin. Ja kiertotietä mekin, kriitikot
28. elokuuta 2008 kello 17.15
Ihan mahtava ketju! Kaikki vaan kirjoittaa niin pitkästi. Tiivistäkää!
Ja oma osuuteni: On aivan ja just eri asia sanoa ja puhua kirjoittavansa kirja, kun oikeasti kirjoittaa sellainen. Pisteet siitä. Vaikka olisi paska. Saa ny nähä. Tän ketjun takia varasin kirjan just kirjastosta. Kaupasta en sitä, herra paratkoon, sentään lähde ostamaan.
28. elokuuta 2008 kello 17.43
Noh noh, en ole ketään sentään aivottomaksi tuominnut. Ehkä naiivi mielipiteeni juontui omista yliopisto-opinnoista; suurin osa neljän vuoden päähänkaatamisopista unohtui tentin jälkeen, ja ainoa, josta jotakin jäi mieleen ja joka synnytti jopa omia ajatuksia, oli opinnäytteen tekeminen. Ajattelin, että sama pätisi myös kirjantekoon. Siis että helppoa on arvostelu verrattuna kirjoittamiseen… Ja siksi pitäisi olla arvostelussa varovaisempi.
Tai otetaan toinen esimerkki. Lapsia ennen olin varsin mieluusti jakamassa neuvoja toisille kasvatusasioissa, arvostelemassa toisten kakaroitakin, vaan annas olla… Nyt tuntuu, että oikeita vastauksia ei edes ole. Tietäväisimmät pedagogit ovat – kuten tunnettua – ikäneitoja/herroja.
Tonia itseään kun hivenen kyseenalaistaa, niin jo hän älähtää ja räyskii kuin se kuuluisa kalikan koira.
Rehellinen voi toki olla, mutta kaiketi johtajakoulutuksessakaan ei opeteta fiksua pomoa lyttämään ”rehellisyyden nimessä” mielestään huonoa työtä tehneen alaisen. Kaipa rakentavuus kannattaisi hitusen enemmän.
Mutta jaa, toisaalta ilman Sinua keskustelumme olisi hemmetin paljon tylsempi.
28. elokuuta 2008 kello 18.25
Ainiin, ja epäloogisten ajatusteni jatkoksi vielä yksi. Toni, perustelit (ensin ihmetellen) omaa armottomuuttasi sillä, että elämä on lyhyt. Olen ollut vastikään kuoleman kanssa kasvokkain, ja mieleni kääntyi nimenomaan tässä asiassa. Armo on se, mikä on tärkeintä – ja juuri siksi, että elämä on niin lyhyt.
Tässä ajassa älynä pidetään juuri nokkelaa toisten haukkumista (vrt. Idolsit jne).
Hehe, tätä yhä loisteliaampaa analyysia vain… Muttei enää lisää…
28. elokuuta 2008 kello 19.48
Kritiikin vaikutuksesta:
- rehellinen kritiikki voi auttaa, jos kriitikko on asiantunteva
- rehellinen kritiikki johtaa vikaan, jos kriitikko ei ole asiantunteva
- epärehellinen kritiikki voi johtaa johonkin, ties mihin
- kritiikki ei auta, jos tekijällä ei ole kykyjä parempaan
- kyvykästä tekijää rehellinen, asiantunteva kritiikki voi auttaa parempaan suoritukseen
Siis: pätevä negatiivinen kritiikki johtaa epämiellyttävään itsetutkiskeluun, josta kyvykkäät saattavat nousta entistä ehompina, mutta kyvyttömät ajautuvat masennukseen. Epäpätevä kritiikki taas saa aikaan tuhoa.
En ole kirjailija, mutta työelämässä on henk. koht. koettu kaikki ylläolevat vaihtoehdot.
28. elokuuta 2008 kello 22.15
Anssi, Anssi, kirjailijan täytyy kestää kritiikki, tavallisenkin lukijan tai lukupiiriläisen. Kritiikki kestetään, niellään ja sitten jatketaan eteenpäin. Tai ei jatketa. Selittelevä urputus tekee kirjailijasta tai ”kirjailijasta” vain naurettavan.
Vain silloin mussutus on sallittua, kun lukija lukee oikeasti väärin. Silloin lukijaa voi syyttää huolimattomuudesta, mutta lukupiirin lukijat eivät ole niin käsittääkseni tehneet.
Anssi, älä viitsi nolata itseästi enää vetämällä hernepussia nenään lukijoiden mielipiteistä. Ainakaan julkisesti.
28. elokuuta 2008 kello 22.56
AL, armottomuuden perustelu elämän lyhyydellä tarkoitti sitä, että tunsin elämäni menneen hukkaan Kelan kirjan vuoksi. Se oli tietysti hyperbola, kirjallinen tehokeino. Mutta olin tosissani pettynyt.
Minä en ole fiksu pomo enkä sen vuoksi jarruttele. Heti, kun joku teistä ilmoittautuu alaisekseni (ja minulle maksetaan siitä) ryhdyn erittäin fiksuksi. Annan rakentavaa palautetta, kannustan ja toivotan hyvää huomenta ja hyvää yötä.
Kun keppi kalahtaa koiville, on parempi älähtää kuin panna hiljaisuuden näytelmä pystyyn. Sitä sanoin Anssillekin. Suuttuminen on parasta lääkettä. Ei jää pienintäkään kaunaa mihinkään suuntaa kytemään.
Ja hienoa, että erilaisia näkemyksiä ja ohjeistuksia tuodaan näytille kritiikin antamisen suhteen. Uskon, että jokainen löytää omimman tyylinsä arvioida kirjoja.
Yritän jatkossa olla tasapainoisempi; ainakin niiden kirjojen kohdalla, joista innostun pyörryksiin. Yritän vähentää suitsutusta ja ylitsevuotavuutta.
28. elokuuta 2008 kello 23.02
Selailin Lukupiirin sivuja nähdäkseni mitä kirjoja olette arvostelleet. Kirjailijoina on ollut Mika Waltari, Pulitzer-palkitut Junot Diaz ja Annie Proulx, Ingmar Bergman, Fjodor Dostojevski… Ja esikoiskirjansa kirjoittanut muusikko Anssi Kela. Ehkä Dostojevskin ja Kelan arvosteleminen samoilla kriteereillä on aika armotonta jälkimmäistä kohtaan. Kelan kirja on viihteellinen, itse ainakin viihdyin hyvin sen parissa. En kuvitellut pitäväni käsissä mitään maailmankirjallisuuden merkkikirjaa, vaan se oli minulle hyvä lukukokemus.
28. elokuuta 2008 kello 23.09
Lukupiiri saa kuuluisuutta:
http://www.uusisuomi.fi/nakokulmat/minnalindgren/nimimerkki-viittiks-kelaa
http://www.kannuvalimo.fi/2008/08/27/kevyt-kirja-vetaa/#comments
29. elokuuta 2008 kello 0.25
Hmmm… Millainen on ammattikriitikon koulutus? Onko siitä tutkintoa? Luulenpa että ei.
Minulle on aikoinaan jopa maksettu kritiikkien kirjoittamisesta, enkä silloin ollut lukenut yhtä paljon kuin nyt. Tekikö se minusta ammattikriitikon? Itse arvostan enemmän kriitikkoa, joka kirjoittaa arvionsa rakkaudesta ja kiinnostuksesta kirjoihin, ei siksi, että siitä maksetaan palkkaa.
Moore, kuukauden kirjoina on ollut vaikka minkälaisia teoksia. Kannattaa katsoa vähän tarkemmin.
29. elokuuta 2008 kello 6.41
Juu, kommentteja on riittänyt nyt muillakin areenoilla Moore. Myös erilaisia kuin nuo, jotka linkkasit. Se mikä muutamassa kommentissa on yllättävää minusta on parin kirjailijan (Minna Lindgren löytyy myös Teoksen kirjailijaluettelosta) hyökkäys lukijaa kohtaan. Merkityksen vähättely. Milloin ollaan liian vähän kirjallisia ja milloin amatöörilukijoita. Missä koulutetaan lukijat sellaisiksi, että voi sanoa lukemastaan kirjasta jotain?
Pitäisiköhän tehdä lukijalakko? No, ehkä ei. On lukupiirillä sentään kokemusta aika hyvästä lukijan ja kirjailijan välisestä vuoropuhelustakin. Olen aika varma, että aito vuoropuhelu on tapa innostaa ihmisiä kirjoihin. Tässäkin ketjussa aika moni epöilemättä epäkirjallinen (vaikka mistä minä sitä tiedän) ihminen on todennut haluavansa lukea teoksen, josta on puhetta. Olen aika varma, että kirjailijan kannattaa siihen vuoropuheluun osallistua. Vai onko niin, että parasta kirjallisuuden harrastamista sittenkin on se kun joukko kirjailijoita ja pieni joukko muuta kirjallista eliittiä lukee toistensa teoksia ja ns. normaalijengi ei sekaannu asiaan mistä ei voi mitään ymmärtää?
29. elokuuta 2008 kello 8.37
Ei lakkaa ihmiset ja elämä hämmästyttämästä!!! On nimittäin tullut senlaajuista julkisuutta, että se – itseäni suuresti huvittanut – kuva, joka yhtenä aamuna kävi mielessäni, kun tätä keskustelua ajattelin, että kohta ollaan Iltasanomien otsikoissa, niin… Kukapa meistä olisi arvannut millaiseen leikkiin ryhdyimme. Ei lakkaa hämmästyttämästä myöskään media itsessään… mihin me oikein ollaan menossa…
29. elokuuta 2008 kello 9.11
Eikös sen sanota myynnin kannalta olevan vain eduksi, kun puhutaan, kun tulee paljon julkisuutta. Kirjan tekijä voi siis olla tyytyväinen.
Blogilaisina me Tonin sanoin hurmioidumme ja lyttäämme estoitta, ihan sen mukaan miltä tuntuu. Jos kirjoittaisi ”virallista” arviota kriitikkona, pitäisi harkita enemmän suuntaan ja toiseen.
29. elokuuta 2008 kello 10.00
No jopas!
Lainaus Minna Lindgreniltä: ”Pihan jengiin kuuluvat Jiikoo, Kerttuli, Mermaid, Maravilha, Jane, Lene ja Toni. Nämä seitsemän satuhahmoa ovat ansioituneet nostamalla yleensä niin pölyisen kirjallisuuskeskustelun kohuksi. Jiikoo, Kerttuli, Mermaid jne. kirjoittivat Pihan pyynnöstä mielipiteensä Anssi Kelan romaanista Kesä Kalevi Sorsan kanssa. Mielipiteet eivät keränneet muilta lukijoilta kommentteja, joten Jiikoo, Kerttuli, Mermaid jne. kommentoivat itse sitä, mitä kirjoittivat…”
Hei, Minna! Koska kirjoituksesi on yllä olevan linkin kautta tullut osaksi tätäkin keskusteluketjua, voinen esittää tässä muutaman kommentin.
Saimme kirjan arvioiden kirjoittamista varten ennen sen julkaisemista. Arviomme tulivat lukupiiriin samana päivänä, kun kirja julkaistiin. Koska aniharva tämän arviointipiirin ulkopuolinen tuolloin oli vielä lukenut Kelaa, eikö ollut aika luonnollista, ettei ulkopuolista keskustelua oitis syntynyt? Eikö Sinusta ole sekään luonnollista, että tällaisen tehtävän saaneet lukijat ovat kiinnostuneita toistensa mielipiteistä?
Olen ottanut opikseni ja puhun vain omasta puolestani, toisin kuin joskus aiemmin. Minä odotan kiinnostuksella lisäkommentteja ”jengiin kuulumattomilta” sitä mukaa, kun he ehtivät kirjan lukea. – Oletko muuten itse lukenut sen, Minna? Mitä mieltä olit siitä?
29. elokuuta 2008 kello 10.20
Vielä pieni kommentti, jos suonette (”Emme suo!” kuuluu kaiku). Ensinnä lyhyt kertaus. Mistä syntyikään ajatus Kelan kirjan arvostelemisesta HS:n Lukupiirissä? Muistaakseni Kirsi oli lukenut Kelan haastattelun, jossa tämä dissasi hänen suosikkikirjailijaansa Jose Saramagoa. Siitä suivaantuneena (?) päätettiin ottaa syyniin Kelan oma kirja. Päihittäisikö se kenties Saramagon?
Tästä lähtökohdasta käsin lopputulema oli jo alun alkaen selvä.
Mitä tulee sitten ”hyökkäyksiin” ”tavallista lukijaa” kohtaan, niin ainakin Kirsi itse on ammattikirjailija (neljä kirjaa). ”Tavalliset lukijat”, joina täällä esiinnymme kaikki nimimerkin suojissa, väliin väittävät – tilanteesta riippuen – olevansa ”tavallisia”, välillä ”kirjallisuutta yliopistossa opiskelleita” tai muuten syvällisesti asiaan perehtyneitä. Kaikkien mielestä on haperoa logiikkaa suositella koettaa itse kirjoittaa kirjaa, mutta onko logiikka eri, kun aletaan suivaantuneena (?) puolustella, että kyllä minäkin osaan eritellä kirjan syvärakenteita (en siis olekaan ihan tavallinen lukija), joten on minullakin oikeus kritisoida… Siis missä menee tämä veteen piirretty viiva? Kuka sen määrittelee? Joko siis kaikki tai jotkut saavat arvostella.
Pieni ajatuskoe. Jos Hesarissa julkaistaisiin Tonin kaltaisia kritiikkejä, olisivatko ne mielestänne virkistäviä ja viiltävän rehtejä? Ja nimimerkin suojissa tietenkin.
Nyt nimimerkin suojissa olevat, ”tavalliset” tai ”ei-niin-sittenkään-tavalliset” Lukupiirin tyypit saavat tehtäväkseen alussa esittämästäni lähtökohdasta arvostella julkisella foorumilla, Suomen suurimman päivälehden nettisivuilla tämän tapaisia ”ammatillisia” – tai vaihtoehtoisesti ”ei-niin-sittenkään-ammatillisia-” kritiikkejä. Is it so simple? Minusta nämä virkistävät ja viiltävän rehdit mielipiteet – edelleen nimimerkin suojissa – kuuluvat yksityisiin keskusteluihin ja kukaties kirjaston tai Marttojen Lukupiirin seinien sisäpuolelle. En ole siis kieltämässä ”tavallisilta lukijoilta” arvostelua. En haukkumista, en lyttäämistäkään. Itse harrastelen asiaa aina kun ehdin. Mutta en lyttää julkisesti.
Call me old-fashioned, mutta minä ajattelen, että herrasmiehen sääntöihin kuuluu vähintäänkin se, että lyttää omalla nimellään ja naamallaan (=pukkaus pläsiin).
Lukupiiristä ehkä tosin katoaisi jotakin minun vanhoillisella logiikallani. Ja jotenkin se minustakin on vähän haikeaa, vaikka tässä muuta vaahtoankin.
On kaiketi myös ammattikunnan kirjoittamaton sääntö, että kun joku julkaisee ensimmäisen teoksensa, sitä ei yleensä – käytän nyt edelleen tätä viheliäistä termiä, joka on siis jo upotettu semanttiseen sementtiinsä – lytätä. Jos noin 40 kirjaa julkaissut Jörkka olisi julkaissut em. teoksen, sitä ehkä jo voisikin julkisesti hieman möyhentää – se ei Jörkkaa itseäänkään varmaan liikauttaisi puoleen eikä toiseen (tai ehkä liikauttaisikin? ehkä hän suivaantuisi!).
Rehellisyydestä vielä sen verran, että se on todella tärkeä avu ja pätee mielestäni ns. asia-asioihin. On hyvä, että puhutaan avoimesti vaikkapa Bulgarian orpokodeista, lähihistoriamme tabuista, äitien synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, perheväkivallasta, ilmastonmuutoksesta, avioerojen syistä, miesten ja naisten epätasa-arvosta jne.
Mutta makuasioissa ”rehellisyys” on aina syytä laittaa lainausmerkkeihin.
29. elokuuta 2008 kello 10.34
… niin vielä lisäyksenä edelliseen jengiläisen kommenttiini itseänikin ällistyttävä toteamus, että Kelan kirjan julkaisemisesta tulee tänään kuluneeksi vasta 15 päivää. Kaikki ne, joiden mielipiteet syystä tai toisesta ovat arvokkaita, eivät siis ehkä vieläkään ole ehtineet lukea sitä. – Onko meillä odotettavana kaikkien aikojen keskustelu? – Vai kannattaako se (siis keskustelu) varmuuden vuoksi lytätä jo etukäteen?
29. elokuuta 2008 kello 10.51
MInusta siinä Minna Lindgrenin jutussa kritisoitiin lähinnä Hesarin tekemisiä. Itsekin pidin omituisena HS:n viimeisiä uutisointeja:”Lukupiiri-blogin kritiikki suututti Anssi Kelan” kun kirjailija lähinnä kommentoi omalta kantiltaan kritiikkejä. Nyt sitten Lukupiirin ”kriitikot” suuttuvat muiden kritiikistä heitä kohtaan? Ei ole kiva joutua huonon tai asiattoman kritiikin kohteeksi, nyt sen tietävät sekä Kela että lukupiiriläiset.
29. elokuuta 2008 kello 10.53
Tuosta uusisuomi.fi:n kirjoituksesta sain vaikutelman että se oikeastaan tiivistyy jutun ensimmäiseen virkkeeseen: ”Kirsi Piha emännöi Helsingin Sanomien nettisivuilla Lukupiiriä.” Toivottavasti emännöi edelleen myönteisellä tyylillään.
Minusta on varomatonta nimitellä ihmistä toisen henkilön opetuslapseksi. Tuossahan on ihan tietyn uskonnonkin ulottuvuus, joka voisi loukata minua syvästi. Sanan muihin käyttötarkoituksiin ei kertomani vaikutelman vuoksi ole mitään tarvetta reagoida.
29. elokuuta 2008 kello 11.16
AL:lle: Nimimerkkikirjoitukset tähän lukupiiriin on tarkoitettu yksityisiksi mielipiteiksi. Epäiletkö, ettei niitä osata sellaisina lukea?
Eläköön rehelliset mielipiteet, olivatpa ne kanssani samanmielisten tai erimielisten näppäimistöstä lähtöisin – ja erityisesti, jos ne altistavat itsensä julkiselle mielipiteenvaihdolle! Perusteltu avoin argumentointi on keskustelun suola, ei hajuton ja mauton hymistely.
29. elokuuta 2008 kello 11.46
AL muistat väärin. Lähtökohta ei siis ollut tämä: ”Muistaakseni Kirsi oli lukenut Kelan haastattelun, jossa tämä dissasi hänen suosikkikirjailijaansa Jose Saramagoa. Siitä suivaantuneena (?) päätettiin ottaa syyniin Kelan oma kirja. Päihittäisikö se kenties Saramagon?”
Eihän ylipäätään Kelaa voi verrata ei Saramagoon eikä Saramagoa vaikkapa Kurt Vonnegutiin. Jokainen kirja ja kirjailija on luettava ihan omanaan. Minulle syntyi tuon ensimmäisen keskustelun jälkeen (johon Anssikin osallistui) ajatus, että eihän käy niin, että olemme (tai minä olen) ennakkoluuloisia. Kun kirjasta ryhdyttiin puhumaan, tuntui reilulta myös lukea se. Poimin kommentoijista myönteisemmin ja kielteisemmin ennakkoon Kelaan suhtautuvia arvioijiksi.
Minusta on ihan soopaa sanoa, että ”lopputulema oli jo alun alkaen selvä”. Eikä ollut. Mutta se, että itse yrittää inistä suhtautuneensa Kelan kirjaan ihan innostuneesti ja avoimin mielin, lienee nyt tässä keskustelussa jo mahdottomuus. Se on oikestaan aika sääli.
29. elokuuta 2008 kello 12.38
AL, minusta on helvetin mukavaa, kun joudut pähkäilemään, tiedämmekö mitään kirjallisuudesta, olemmeko täysiä typeryksiä, tajuammeko mainitsemisiasi niin sanottuja syvärakenteita vai sivelemmekö ainoastaan kirjan pintaa, olemmeko tavallisia vai emme. On äärettömän hauskaa, että maailmassasi on jotain hallitsematonta ja epämääräistä.
Ja jos olen rikkonut kirjoittamatonta sääntöä, olen ylpeä siitä. Oli jo aikakin jonkun rikkoa sitä. Jos tällaisella hyttysten ja paarmojen blogilla on jotain arvoa, on se juuri sääntöjen rikkomisessa. Ja myös siinä, että tavalliset lukijat saavat tavallisten (tai ei-tavallisten) lukijoiden mielipiteitä, koska täällä me puhumme niin kuin puhumme ystävillemme kirjoista; suoraan.
Ja nimimerkki. Ja nimimerkki. Ja nimimerkki. Sitä on huutanut huutamasta päästyään eliittinen joukko, jonka sääntöjä on rikottu. Siitä Valitut ovat kauhuissaan: tämä on niin väärin, sääntöjä rikotaan, missä on järjestys, mihin tämä maailma on menossa, voiko kaduilla enää kävellä. Keitä nämä ovat? Keitä nämä onnettomat surkimukset, moraalittomat paskakasat ovat? Miksei heitä saada kuriin? On heillä otsaa. Ettäs kehtaavat.
Totuus on se, että sekä Anssi Kela että Teos olivat hyvin tietoisia siitä, että me olemme nimimerkkejä. Luulen heidän myös ymmärtäneen, että täältä puskasta me saatamme lasten tavoin huudella ihan mitä sattuu. He ottivat sen riskin. Lukupiiristä saa paljon ilmaista mainosta, mutta sen vastapainona voi jotain menettääkin. Mutta ainakaan Anssi Kela ei ole mitään menettänyt. Hän on saanut täältä sitä säännönmukaista hyminää ja muutaman rajumman arvion sekä tuhottomasti huomiota: niin paljon, että jos en olisi lytännyt kirjaa, alkaisin suuttua niiden esikoiskirjailijoiden puolesta, jotka ovat (kenties) kirjoittaneet parempia kirjoja ja olisivat ansainneet siivun tästä huomiosta.
Mainittakoon vielä, että olen lytännyt esimerkiksi Hannu Raittilan (tosin myös hullaannuin Kirjailijaelämästä) ja Ian McEwanin; toisaalta olen estoitta kehunut Tammista, Väisästä ja Loeta. Sofi Oksasesta pidin paljon, mutta olin osin myös pitämättä.
Sanottakoon vielä sekin, että lähettäessäni Kelan arvion Kirsille, kirjoitin hänelle näin: ”En pidä siitä, etten pitänyt kirjasta. En myöskään pidä itsestäni kirjoitettuani tällaisen arvion. Mutta minkäs teet”.
29. elokuuta 2008 kello 13.03
Minna Lindgren, tuo Teoksen kirjailija (?) kirjoitti oikeaoppisesti: vähättele, mitätöi.
Hauska artikkeli. Se on kyllä vähän väärin, että hän saa rahaa tuollaisella kirjoituksella. Meidänkin pitäisi saada rahaa. Lisäksi Minna otetaan vakavasti. Hänen kuvansa oli lehdessä. Minna on myös oikea kirjailija. Teoksen kirjailija. On tämä niin hassua.
Laskin Minnan kolumnin kommentit. Vain yhdeksän tähän mennessä. Jos Minna ei olisi Teoksen kirjailija eikä kuvaa olisi lehdessä, häntä varmaan harmittaisi. Miksei kukaan kuuntele Minnaa? Minna haluaa palan kakusta!
29. elokuuta 2008 kello 14.29
Olipas huvittavaa. Nyt vain tarvitsisi tietää kuka on Minna Lindgren. Onko se nimimerkki? En ole ikinä kuullutkaan. Onkohan Minnakin satuhahmo?
29. elokuuta 2008 kello 14.42
Kateellisia vain ovat Kirsille, älä välitä. Siitäkinkö, että on hyvä itsetunto? Pöh, iloinen pitäisi olla jokaisesta suomalaisesta, jolla sellainen on!
Eivätkä ne arviot minusta olleet ollenkaan yksimielisen kriittisiä, kyllä hyviä puoliakin löydettiin ja Kirsi varsinkin oli sovitteleva. Teoksessa (taipuuko se niin?) voivat iloita esikoiskirjan saamasta julkisuudesta, ja varmaan ne niin tekevätkin.
29. elokuuta 2008 kello 15.30
Tämä on innoittava, hieno keskustelu kaikesta huolimatta!
Höyrystetään siksi yhä.
Ensinnäkin tuo ”tavallisen ihmisen” (lukijan) käsite on minun korvissani populistinen ja vastenmielinen. Sitä ovat etenkin poliitikot käyttäneet maailman sivu saadakseen omille (sic!) mielipiteilleen oikeutuksen (vrt. rahvas, kansa, proletariaatti, talonpoika, pieni ihminen, kansan syvät rivit, tavallinen virtanen, pihtiputaan mummo…). Tavallinen ihminen on tilastollinen työkalu, ei muuta. Häntä ei ole olemassa.
Nytkö siis Sinäkin Toniseni olet ”tavallinen lukija” vain täältä moi. Ja olet käymässä valtavaa taistoa täällä Hirveää Eliittiä vastaan (johon minäkin keski-ikäinen työtön täältä periferiasta kuulun, rah). On kerrassaan erinomaista, että minun maailmassani on jotakin epäselvää ja järjestäytymätöntä, kun taas Sinun maailmassasi kaikella lienee paikkansa, kaikki selvää ja rehtiä.
Netissä on todellakin kääntöpuolensa, ja se on juuri tämä: joka hemmetin foorumilla nimettömät ihmiset vaipuvat infantiiliin sananvaihtoon ja räksytykseen. Jos menen Suomi24-sivulle kysymään vaikkapa gyproc-levyistä, saan viimeistään threadin vastauksessa neljä kehotuksen ”työntää ne gyprocit ahteriisi”. Tapahtuu sama kuin ruuhkaliikenteessä: anonyymius mahdollistaa ja antaa luvan huonoon käytökseen.
Muuten, kaikki em. mielipiteeni ovat tietyssä mielessä kuivaa teoriaa ja periaatteellista lötinää, koska en ole edes lukenut Kelaa. Minua vain… meinasi jo päästä paha sana… otti päähän se, että Lukupiirin ”tavalliset lukijat” (vai sittenkin eliitti?) ottivat maailman helpoimman kohteen haukuttavakseen (onko piirillä muuten muita julkisia kritiikkejä kuin Kelan?). Halpaa, halpaa… Seuraavaksi voidaankin siirtyä Kata Kärkkäisen haukkumiseen. Ai niin, mutta hänet jo lukuisin kerroin haukuttu.
Kaikkein huvittavinta on, että jos tämä myyttinen ”tavallinen lukija” astuisi esiin, hän voisi sanoa pitävänsä tästä yksinkertaisesta, kliseitä ja onttoja henkilöhahmoja pursuavasta opuksesta… Ja mitä myyttinen ”tavallinen lukija” sanoisi perusteluikseen: ”No, kun se vaan oli hyvä.” Yhtä typerää.
Luulen, että koko asiassa ei ole oikeaa vastausta. Helsinki-filosofit puhuivat tämänpäiväisessä Nyt-liitteessä kantilaisesta antinomiasta. Ehkä kritiikin ongelmatiikka on sellainen.
Ja muuten: Minna Lindgren on pitkän linjan, todella taitava ja älykäs journalisti.
29. elokuuta 2008 kello 15.48
Ai niin, Satuhahmolle: mitä tarkoittaa se, että mielipiteet on ”tarkoitettu yksityisiksi mielipiteiksi”. Minun mielestäni ei ole kovinkaan yksityistä ilmoittaa ne Suomen suurimman lehden nettipalstalla. Lisäksi tämä keskustelu ja nämä ”yksityiset mielipiteet” ovat nyt levinneet muihin medioihin. Eipä nyt olla ihan naiiveja…
29. elokuuta 2008 kello 15.58
Teoksella on ainakin kaksi kirjailijaa. Minna ja Anssi. Teoksen omistaa sama ihminen, joka omistaa Uuden Suomen. Minna on Uuden Suomen kolumnisti.
Kävin läpi uudelleen Minnan kirjoituksen.
Minna oli maininnut sanan nimimerkki neljä kertaa. Kerran hän käytti synonyyminä satuhahmoa. Minna osaa toiston. Minna tietää, että toistamalla tarpeeksi monta kertaa samaa asiaa, syntyy totuus. Ja tällä kertaa totuus on se – yllätys, yllätys – että täällä käytetään nimimerkkejä.
Minna nostaa kaksi Kirsin lausetta kirjoitukseensa. Irrotettuna lauseet näyttävät todella infantiileilta. Minna osaa asiansa, Minna tietää, miten saada joku näyttämään hölmöltä.
Minna on ennustaja. Minna tietää, että keskustelu oli juuri lässähtämässä ennen kuin Anssi Kela tuli kuvioihin. Minnalla on kotona paljon kahvinporoja, joista hän voi katsoa tulevaisuuteen.
Minna sanoo, että HS:n kulttuuritoimitus nosti meidät (nimimerkit) surutta oman ammattikuntansa eturiviin. Minna osaa tulkita. Minna on hienosti tulkinnut HS:n pikkuruisen artikkelin. Me nimimerkit olemme kuulkaa nyt eturivin arvostelijoja.
Minna sanoo, ettei Kela suuttunut kritiikistä. Minna tietää sen. Minna on soittanut Anssille ja Anssi on sanonut, ettei tässä paskaakaan ole suututtu. Minna uskoo Anssia. Ja miksei uskoisi, onhan heillä sama työnantaja.
Minna sanoo, etteivät nimimerkkien mielipiteet keränneet muilta kommentteja. Minna on sitä mieltä, että kommentteja olisi pitänyt tulla valtavasti, vaikka vain harva oli lukenut kirjan. Sellainen on Minnan näkemys keskustelusta.
Minna puhuu mittasuhteista – ja vieläpä oudoista – kun Helsingin Sanomissa oli pienen pieni artikkeli Lukupiiristä. Minnan mielestä oli tapahtunut jotain sellaista, josta voi käyttää sanaa mittasuhteet. Minnalla on tarkka nyanssintaju. Ei ihme, että Minna on kirjailija. Teoksen kirjailija ja Uuden Suomen kolumnisti.
Muuten olen sitä mieltä, että Helsingin Sanomat teki sen taas kerran. Näytti olevansa mielipidejohtaja. Lisäksi HS osoitti ennakkoluulottomuutensa tekemällä pienen pienen artikkelin Lukupiiristä. Osoitti, että on olemassa kritiikkiä myös virallisten kritiikkien ulkopuolella. On olemassa kirjavuutta ja kaikenlaisuutta.
Iloinen olen siitä, että tämä on parasta mitä kirjallisuudelle on tapahtunut aikoihin. Että tunnustetaan epävirallisuus. Otetaan huomioon epävirallisuuden näkemyksiä. Viisaammat kirjailijathan ovat jo näin tehneet pitkän aikaa.
29. elokuuta 2008 kello 16.34
Vielä nimimerkeistä… Minäkin voisin olla täällä nimellä Minna Muukkonen, noin esimerkiksi, eikä kukaan tulisi siitä hullua hurskaammaksi. Monestakaan kriitikosta en tiedä juuri mitään, joten se on aika sama kirjoittaako kriitikko nimimerkillä vai onko joku Erkki Perussepponen. Minna Lindgrenkin voisi oikeasti olla vaikka puutahatonttu, mitä minä sen tiedän.
29. elokuuta 2008 kello 16.55
Don Toni, asetapa Sinä nyt asiat mittasuhteisiin. Kun Sinä olet nyt virallisesti päässyt ”Epävirallisuuden” äänitorveksi ja taistelijaksi ”Eliittiä” vastaan, voit jylhällä äänellä julistaa, miten ”tämä on parasta mitä kirjallisuudelle on tapahtunut aikoihin”.
Siis kertakaikkiaan!
HAHAHAHAHA!
Ja ihan kiusaksi, Mermaid. Jos nimimerkittömyydellä ei ole kerrassaan mitään merkitystä, voitko jatkaa tästälähtien omalla nimelläsi?
29. elokuuta 2008 kello 17.52
Hahaa! Oletteko oikeasti sitä mieltä, että lukupiiri jakaantuu tällaisiin leireihin? Mikä ihmeen Eliitti? Ja ketkä Tavalliset lukijat? Tämähän alkaa olla jo mielenkiintoista.
Mielpiteellä ja arvioinnilla on ero. Keskustelulla ja lyttäämisellä on ero. Onko se sitten vain mielipidekysymys, sitä voi toki miettiä. Yksityistä mielipiteiden vaihtoa tämä ei minustakaan ole, joskaan ei aivan julkistakaan nimimerkkien vuoksi. Omalla nimellä krjoittaneesta voisi tonkia jos jonkinmoista tietoa. Sama pätee kriitikkona ja omalla nimellään lehteen kirjoittaviin ihmisiin. Voin setviä Mervi Kantokorven taustat, koulutusen tms. helposti, mutta Minna Muukkoseen en pääse käsiksi. On siis eri asia, että työskentelee esimerkiksi HS:n kirjallisuus- tai elokuvariitikkoona kuin että kirjoittaa mielipiteensä lukupiirin blogiin. Siis mermaid, kyllä ammattikseen kritiikkejä kirjoittavia on olemassa ja pitää ollakin. Ja yliopistohan on täynnä opintokokonaisuuksia, jotka eivät tähtää johonkin ammattiin. Ammattikriitikoksi voi tupsahtaa vaikkapa sieltä viestinnän puolelta tai kirjallisuuden laitokselta. Jotakin alan koulutusta kai yleensä tarvitaan.
Se, että lukee HS:n tai muiden lehtien kritiikkejä, ei tarkoita sitä että niitä lukisi kritiikittömästi. Kriitikoissa on eroja. Joidenkin kritiikit kolisevat enemmän yksiin omien ajatusten kanssa eikä silloin ole kysymys siitä, onko kritiikki hyvää.
Että näin asian vierestä, mutta kuitenkin.
29. elokuuta 2008 kello 20.09
Ihan lyhyesti kirjoitan (tein pidemmänkin mutta se ei tainnut tallentua). Nimimerkki toni melkein pakotti nyt kirjoittamaan.
*Teos-Uusi Suomi-Lindgren-Kela -salaliittoa Lukupiiriä vastaan ei ole.
*Omistan Uuden Suomen, Teoksesta 40 % ja risat. Olen molempien hallituksen puheenjohtaja. En käskytä kummankaan henkilökuntaa tai avustajia.
*Olen hämmästellyt tätä Lukupiirin kuviota Kelan tapauksessa . Varsinkin painetun Hesarin isoa juttua aiheesta olen toitottanut useille toimittajille. Ainakin yhdelle Hesarin kulttuuritoimittajalle. En siksi, että halveksuisin nettikeskusteluja – niistä Uusi Suomikin elää – vaan siksi, että nimimerkkikirjoittaja palstalla ei ole \\\”oikea\\\” kriitikko. Kriitikoksi ei kerta kaikkiaan ryhdytä ilmoittamalla \\\”olen kriitikko\\\”. Olen pahoillani, mutta näin se vaan on. Minna Lindgrenin kanssa en asiasta etukäteen puhunut.
*En ole suuri kirjallisuuskritiikkien ystävä, minustakin ne ovat usein elitistisiä ja jopa vaikeita kaikkinen sivistyssanoineen. Siksi fanilta fanille -tyyppinen Lukupiiri on raikastavaa luettavaa.
*Lindgren on hyvä ystäväni yli 30 vuoden takaa. Olen vaikuttanut siihen, että loistava journalisti avustaa sekä Uutta Suomea että Teosta. Radion, television, aikakauslehdet, pakinoinnin, internetin ja tietokirjan hallitseva toimittaja Lindgren on jos joku oikea ihminen tekemään mediakritiikkiä. Sitäkin pitää sietää. Ja Lindgren todella on Minna Lindgren, omalla nimellä ja kuvalla.
*Osaan laittaa makaroonilaatikon. Osaan syödä ravintolassa. Osaan kommentoida ravintolassa seurueeseen kuuluville annostani tai ravintolan miljöötä. Mutta en tyrkytä Hesarille uuden gourmet-ravintolan arvostelua ja väitä olevani suuri ravintolakulinarismin asiantuntija.
*Antoisaa kirjasyksyä kaikille,
Niklas Herlin
29. elokuuta 2008 kello 20.54
N.Herlin, Lukupiiri ei (heh, vielä) ole yhtä kuin HS:n kulttuuritoimitus, _lukijat_ tekivät täällä Kelan kritiikit. Esittämäsi kritiikki pitää lähettää kulttuuritoimitukselle.
Jos täällä käyty keskustelu on epäolennaista ja merkityksetöntä, miksi siihen reagoidaan? Kukaan kirjaeliitistä ei Lukupiiriä myönnä lukevansa, ehkä meidän täytyy tyytyä olemaan kirjamaailman Kauniit ja rohkeat (kun keskustelimme K.Kärkkäisestä, aivan yllättäen ja pyytämättä keskusteluun liittyivät Kirjailijaliiton puheenjohtaja, Kärkkäinen itse, ”vitsikkään” ju tun Kärkkäisestä tehnyt toimittaja ja useat kirjailijat. Silloinkin baliikkia kommentoitiin muualla otsikoin ”Myrsky pipetissä.”)
10 000 kommentin rajapyykki rikkoutuu tänä vuonna (lukijoita on tietysti enemmän), Minna Lindgren voi yhdeksän kommenttinsa kanssa miettiä seuraavaksi miten hölmö kauppatieteiden maisteri Piha onnistuu sisälukupiirinsä kanssa herättämään kansallista huomiota tai kuinka hän onnistuu esiintymään opetuslastensa ympäröimänä keskustelemassa Haahtelan uutukaisesta Akateemisen kirjojen yössä? Täytyyhän Kirsin tehdä jotain oikeinkin?
Ehkä me lukupiiriläiset emme kuitenkaan ole ”tavallisia lukijoita”? Näiden muutaman vuoden aikana olemme paljastuneet ihmisiksi, jotka seuraavat innostuneesti kirjallisuuden kenttää. Kuulumme siihen vähäiseen viiteen prosenttiin suomalaisista, jotka lukevat yli kymmenen kirjaa vuodessa ja ostavat tarjonnasta suurimman osan. Olemme sitä kustantamoiden tärkeintä markkinasegmenttiä.
29. elokuuta 2008 kello 21.10
AL, tarkoitin yleensäkin kirjallisuusblogeja. Niiden tuomia erilaisia, raikkaita, ahdistavia, typeriä, viiltäviä, haltioituneita, surkeita ja lapsellisia näkökantoja. Niin amatöörimäisiä, mutta tosia. Ja olen aivan tosissani: kirjallisuuskeskustelu kaipaa tällaisia blogeja. Tällaisista hyötyvät paitsi lukijat myös kirjailijat. Ja kirjailijoiden parhaita ystäviä me lukijat lopulta olemme. Uskon, että tällaisille piireille on paikkansa kirjallisuudessa. Eikä kukaan tietenkään oleta, että vakavasti itsensä ottavat kulttuurijumalat lukisivat näitä. Ei ole kenties tarkoituskaan.
Niklas Herlin. Kelan tapauksessa me emme ole tyrkyttäneet kenellekään mielipiteitä. Meiltä pyydettiin sellaisia. Tai Kirsi pyysi. Tuskin kuitenkaan jatkossa.
Me emme pidä itseämme ammattilaiskriitikoina. Rasittavuuteen asti olemme toitottaneet amatöörimäisyyttämme. Mutta emme myöskään suostu alentamaan itseämme kenenkään edessä. Emmekä jaksa kuunnella mitään kolmen pennin ohjeistuksia kirjojen syvärakenteista. Jotakin mekin ymmärrämme. Ja jos emme ymmärrä, silloin me edustamme jotain itsemme ulkopuolella olevaa: sitä suurta lukijakuntaa, joka ei myöskään ole tietoinen sommitteluista ja syvärakenteista ja erilaisista tasoista. Ymmärrän, että Milan Kundera on sanonut kirjastaan Elämä on toisaalla, että sen ensimmäinen osa, 62 sivua, menee moderatossa; toinen osa, 25 sivua, kulkee allegrettossa ja niin edelleen, mutta olisi surkuhupaisaa jos joku meistä ryhtyisi kirjoittamaan tuollaista paskaa.
Meillä on omat mielipiteemme ja ne ovat mitä ovat, mutta tärkeintä on, että niitä on. Lyömme myös räikeästi yli. Useimmiten tietoisesti. Siltikään tarkoitus ei ole loukata, ehkä vähän puraista.
Mitä tulee Minnaan, tein vain köyhän miehen diskurssianalyysin hänen kirjoituksestaan. Se sisälsi paljon ristiriitaisuuksia ja varpaanvälitulkintoja. Ei kukaan ole epäillyt käskyttämistä, tietenkään, mutta tuntuu kahelilta, että Teoksen kirjailija puolustaa Uudessa Suomessa Teoksen kirjailijaa. Vaikka ei tämä niin totista ole, ettei hän niin saisi tehdä. Itse asiassa se oli hieno pilkkapuhe. Ja siihen oli mukava vastata.
Antoisia makaronilaatikkohetkiä.
29. elokuuta 2008 kello 21.37
Jotta tämä nyt saisi jotenkin järkevät mittasuhteet, todettakoon nyt vielä seuraavaa:
Lukupiiri on foorumi, jossa lukijat (eivät siis ammattikriitikot) keskustelevat kirjoista. Kukaan ei kai ole väittänyt olevansa muuta kuin innokas lukija.
Syntyi idea arvioida Anssi Kelan kirja ja Teos lähti ideaan mukaan. Tietäen kuinka lukupiiri toimii eli nimimerkeillä.
Minulle on syntynyt nyt kuva, että lukupiirin toiminnassa ei olisi mitään moittimisen aihetta jos kaikki arvioijat olisivat pitäneet Kelan kirjasta. Näin valitettavasti ei käynyt. Nimimerkin suojista saa amatöörikin kyllä kehua mutta ei moittia.
Mediakritiikki on enemmän kuin tervetullutta. Nyt maali on vähän hukassa. Lukupiiri ei kirjoita sen paremmin hesarin kuin iltasanomienkaan juttuja.
Täytyy myös muistaa, että HS:ssä ihan ihka oikea kriitikko arvioi Kelan kirjan lehteen. Lukijat lukevat ja sanovat mitä pitävät. Ne uskovat jotka haluavat. Kriitikot arvioivat ja ne uskovat, jotka haluavat.
29. elokuuta 2008 kello 22.34
Tsiisus, tämä on huvittavin juttu pitkään aikaan.
Myrsky vesilasissa. Mutta ainakin moni tietää nyt Kelan uljaasta esikoiskirjasta, joten onnittelut Teoksen markkinointiosastolle. Tämä lienee ollut heidän suunnitelma B:nsä alunpitäen, siis jos me liukijat emme jostakin kumman syystä ihastukaan Kelan mestariteokseen. Hyvin toimittu!
29. elokuuta 2008 kello 22.42
Olisi hyvä jos Niklas Herlin vielä palauttaisi mieleensä sen pidemmän, tallettumattoman version. Tiedettäisiin paremmin mistä oikein puhutaan.
Makaroonilaatikko on oikeastaan tosi hyvää. Mutta jos puhutaan kirjoista, niin sanotusta siitäkö olemme mielipiteemme esittäneet?
Minusta sivistyssanat eivät oikeastaan ole kauhean vaikeita.
29. elokuuta 2008 kello 22.53
Niin on todella ollut hauskaa lukea näitä kommentteja! Lukupiirikin on nyt todella hyvin markkinoitu! Lisää lukijoita on tulvinut HS:n nettisivuille!
29. elokuuta 2008 kello 23.17
Kiitos Niklas Herlinille korrektista ja kiltistä kommentista. Menestystä lehdellesi ja Teokselle.
Ja erityisesti Anssi Kelalle toivotan myös menestystä ja onnea. Olen edelleen sitä mieltä kuin aiemmin, että sinulla on tarinankertojan lahja.
Ja muille satuhahmoillle: Kerrotaan edelleen vain rohkeasti lukukokemuksistamme, ja Kirsi moderoi… niinhän?
Huomenna on uusi päivä ja uudet jutut. Eikä kannata juuttua yhteen ja samaan. Maailma on kirjoja täynnä, mikä ilo!
29. elokuuta 2008 kello 23.28
Odotan jännityksellä, mikä kustantamo ehtii ensimmäisenä oma-aloitteisesti tarjoamaan jotain kirjaansa lukupiiriläisten sokkoraadin erikoiskäsittelyyn. Julkisuutta luvassa!
29. elokuuta 2008 kello 23.33
Konkreettisuus on harvoin pahasta, kirjallisuuskritiikissäkään.
30. elokuuta 2008 kello 9.47
Viimeisen kerran kommentoin tätä suuruudenhulluja piirteitä saanutta keskustelua.
Karoliinan mielipide oli hieno. Ei lisättävää.
Niklas Herlin on ainoa, joka on pannut kampoihin WSOY-Sanoma:n kulttuurikeskustelua(kin) hallinnutta taloudellista ylivaltaa vastaan. Hatunnosto hänelle. Otan huomioon, että HS:n kriitikot myös itse tiedostavat erinomaisen hyvin oman valtansa ja siksikään eivät käytä Tonin kaltaista viiltävän rehellistä ja suoraselkäistä (lisää hymistelyä muu porukka) sanastoa.
Minä itse panen vastaan koulukiusaamista muistuttavalle julkiselle – ja kyllä! – nimimerkin takana tapahtuvalle mollaamiselle. Mielestäni se on alhaista.
Toni, jotta mittasuhteet tulisivat Sinulle yhä selkeämmiksi – ihmiset ovat lukeneet ja kommentoineet kirjoja aika kauan ennen nettiä. Lukupiirejä on nykyisin lähes joka kaupungissa. Myös täällä periferiassa, pikkukaupungin kirjastossa. Meillä on myös Marttojen lukupiiri ja lähistön isommassa kaupungissa lukuisia lisää. Niissä käydään vilkasta kommentointia, harrastetaan toisinaan jopa lyttäämistä. Ne eivät kuitenkaan palvele kenenkään narsistista halua päästä kalifiksi kalifin paikalle.
Kirjallisuusblogin pitäminen omalla nimellään ja cv:llään on hienoa ja kannustettavaa. Mutta mietitäänpä kävijämääriä… Jonkun Toni A. Virtasen pitämä kirjallisuusblogi, vaikka siinä viljeltäisinkiin kipeän viiltävää rehellisyyttä, kerää ehkä sata blokkausta viikossa. Silloin se saa oikeat mittasuhteet: se on yksi ääni monien joukossa.
30. elokuuta 2008 kello 11.05
Odotan jännityksellä myös AL:n arviota Kelan kirjasta – sellaista, joka on suunnattu potentiaalisille lukijoille että kannattaako lukea vai ei, ja jos niin kenen. Kirjailijaa vartenhan on olemassa se palkkaa nauttiva kustannustoimittaja.
30. elokuuta 2008 kello 11.15
Kuka on eliittiä ja kuka tavis? Kuka sen päättää? Missä menee raja?
Kenellä on ‘oikeus’ esittää mielipiteensä?
Hei, herätys!
Tämähän on naurettavaa!
Lukupiiri on vain avoin foorumi, jossa kirjoista pitävät ja niitä harrastavat ja lukevat ihmiset juttelevat keskenään ja antavat arvioitaan ja mielipiteitään toisilleen. Ei siis olla ammattikriitikoita, eikä sitä ole väitettykään olevan.
Laitetaan tämäkin, hyvät ihmiset, oikeaan perspektiiviin ja oikeisiin mittasuhteisiin: ei kenenkään tarvitse tätä niin vakavasti ottaa.
Kirjoja lukeneet antavat niistä vain oman mielipiteensä! Ottakaa tai jättäkää!
Mielipide on vain sitä: jonkun mielipide!
Ei sen saisi heilauttaa luovan kirjoittajan kirjoittamista. Voi siitä oppiakin (jos haluaa) muuten sen voi jättää omaan arvoonsa!
Ei sen kenenkään maailmaa pitäisi mullistaa. Joka kirjoittaa, kirjoittaa kuitenkin, siitä välittämättä lukeeko ja pitääkö hänen tuotannostaan kukaan.
30. elokuuta 2008 kello 12.19
AL, yritin vastata sinulle asiallisesti viimeksi. Mutta koska jatkat, totean minäkin, että alkaa olla melkoista tekopyhyyttä kommentointisi. Koulukiusaaminen on vakava asia, älä käytä sitä keppihevosena tällaisessa keskustelussa. Herrajumala. Ja edellisen kommenttisi nauru oli infantiilia, jopa hivenen karmivaa. Toki saat nauraa, jos sanasi loppuvat kesken. Ja nimimerkkilaulusta tulisi ennen pitkää ikivihreä, jos siinä olisi edes jotain omaperäistä. Narsismikin tuli jo kerran mainittua.
Kun kirjoitat, että ”lisää hymistelyä muu porukka” pilkkaat ja nimeät muut kommentoijat yhdeksi kovaääniseksi kuoroksi, vailla omaa ääntä. Se on melko alhaista niputtamista. Ja höpöhöpö kalifi-vertauksesi kanssa.
Suuruudenhulluus on ainoa uutuus, jonka olet tuonut edellisiin puheisiisi. Ehkä kommenttini siitä, että tämä on parasta, mitä kirjallisuudelle on tapahtunut aikoihin, oli tosiaan vähän suurilla sanoilla rakennettu. Mutta jos ajattelen ylipäätään julkista keskustelua kirjallisuudesta, on tämä pieni blogi kantanut siihen oman lisänsä. Paperilehtien sivuilla keskustelu on ymmärrettävästi melko vähäistä. En myöskään tiedä, missä muussa blogissa keskustellaan näin paljon kirjallisuudesta, näin monipuolisesti – ja sanottakoon vielä amatöörimäisesti, ettei vain kukaan kuvittele, että me luulisimme olevamme jotain. Se, että tällainen blogi saa julkisuutta Matti-Eskon kirjoitusta myöten tarkoittaa uusia lukijoita tälle blogille, mutta ennen kaikkea (parhaassa tapauksessa) uusia lukijoita kirjoille. Se ei ole huono asia.
Marttojen lukupiirit ovat hieno asia, mutta niistä äänet eivät kantaudu kahvikuppien kilinää kauemmaksi. Eikä niin ole tarkoituskaan.
Tiedän kyllä mitättömyyteni. Inisen korvassa ärsyttävästi, kunnes minut huitaistaan pois. Mutta hyttysenä oleminen on oikeastaan parasta tässä. On niin kevyt olo, kun saa iloisesti inisten lennähdellä korvasta korvaan aiheuttamatta mitään sen tuskaisempaa tunnetta kuin vähäistä ärtymystä. Mitään alemmuutta en kuitenkaan tunne, päinvastoin, olen iloinen ja ylpeä hyönteinen.
Mitä enemmän mielipiteitämme vähätellään, sitä vähemmän syyllisyyttä joudumme (joudun) kantamaan räikeimmistä kirjoituksistamme.
Lyhyt kommentti termistä lyttääminen. Se tietysti tarkoittaa meille kaikille eri asioita. Minä käytän sanaa kirjasta, joka on ollut minulle turha lukukokemus.
Mitä tulee HS:n kriitikoihin, on siellä joskus käytetty viiltävää ja suoraselkäistä sanastoa. On ollut Heikinheimoa ja muuta: Putte Wilhelmssonkin taisi kirjoitella Hesariin. Putte (jota alan kohta arvostaa) sanoi kysyttäessä, että ainoa mitä hän katuu kritiikeissään, on liiallinen kiltteys.
Kannustamisesta puheen ollen, kirjoitin arvioni loppuun näin: ”Mutta kyllä Anssi Kela kirjoittaa osaa. Se on hyvä lähtökohta seuraavaa kirjaa ajatellen. Myönteistä myös on, että Kelan lauseissa loistaa kirjoittamisen ilo, eikä kirjoittamisessa ole mitään sen tärkeämpää”.
Anssi Kelan puolesta alan minäkin olla pahoillani. En kadu arviotani enkä naljailuani, mutta hänen suutahtamisensa on nostettu liian suureksi tapaukseksi. En usko, että löytyy yhtään kirjailijaa, joka ei närkästyisi huonosta kritiikistä. Suurin osa kirjailijoista osaa puhdasoppisesti esittää roolinsa näytelmässä nimeltä Ei Tunnu Missään. Minusta väliaikaisessa hermojen menettämisessä ei ole mitään pahaa.
30. elokuuta 2008 kello 13.15
Jos meidän mielipiteemme eivät kerran mitään merkitse eivätkä ole minkään arvoisia, niin hassua on että siitä tehdään tällainen numero. Ilmeisesti tietyt tahot alkavat ärsyyntyä, enkä nyt tarkoita Anssi Kelaa, jonka kirja on jäänyt tämän kaiken jaarittelun jalkoihin.
AL, kun nyt nimimerkeistä jeesustelet, niin olisi kiinnostavaa tietää kuka sinä oikein olet. Teoksen palkkalistoilla? Anssi Kelan kaveri tai alter ego? Ei kannatta räksyttää nimimerkin suojasta, sehän se teesisi oli.
Se mitä tarkoitin nimimerkin ja nimen vähäisellä erolla meidän tavisten kohdalla on se, että eihän näihin postauksiin muuta verifikaatiota tarvita kuin sähköpostiosoite, ja niitä saa uusia vaikka kymmenen päivässä, aivan ilmaiseksi, millä nimellä tahansa. Jopa jonkun tutun nimellä, jos näin haluaa tehdä. Ainoa ongelma on se, että oma ääni ja kirjoitustyyli yleensä puskee läpi kirjoituksista… Olen itse käyttänyt täällä vain yhtä nimimerkkiä, ja siitä on selvinnyt mm. sukupuoli (eli merenneidot ovat naispuolisia satuhahmoja). Mutta kyllä vaan kirjoitustyylistäkin jotakin näkee.
Melkoista hurskastelua ärhennellä, AL, kun et ole omaa arviotasi Kelan kirjasta tänne laittanut, etkä omaa nimeäsi. Moralisoinnillasi on pettävä pohja.
30. elokuuta 2008 kello 14.03
Terve vielä.
Olin tapani mukaan epäselvä joten jatketaan vähän.
1.Olette kaikki korostaneet olevanne maallikoita. Mutta, anteeksi vaan, varsinkin ensimmäisiä kritiikkejä ja Anssi Kelan mukaan tuloa seurannut keskustelu oli selvästi kriitikon ja kirjalijan välistä sanailua. Jotkut teistä unohtivat amatööristatuksensa. Ja voihan teissä olla huippuluokan ammattikriitikkokin, mistä minä sen tiedän.
2. Tämä on vakava asia. Nimimerkki Harri kirjoitti: \\\”Lukupiiri ei (heh, vielä) ole yhtä kuin HS:n kulttuuritoimitus, _lukijat_ tekivät täällä Kelan kritiikit. Esittämäsi kritiikki pitää lähettää kulttuuritoimitukselle.\\\” Kyllä ja ei. Teidän tekstinne ovat hs.fi:n kreditoimia. Te kirjoitatte Suomen arvovaltaisimmalle kulttuurifoorumille, jolloin te ette enää ole ihan tavallisia pikkufoorumille kirjoittavia nimimerkkejä.Hesari on Hesari, ja Lukupiiri on osa sitä, halusitte tai ette. Mutta älkää väheksykö itseänne.
Syyttävä sormeni osoittaa myös Hesarin kulttuuritoimitusta. Iso juttu painetun lehden kulttuuriosastoon, joka rehdään yhden blogijonon perusteella, on linjanveto. Iso juttu Hesarin kulttuurissa on aina iso juttu. Ajatelkaa vaikka niin, että se tila oli pois joltakin toiselta esikoiskirjalijalta. Yksittäisen nettikeskustelun nostaminen uutisjutun kärjeksi on helppo ja halpahintainen tapa tehdä journalismia joka sopii laiskoile toimittajille. Tiedän tämän, koska olen niitä itsekin tehnyt. Ja juttuvalinnallaan HS:n kulttuuri nosti teidät vähintään puolivirallisiksi kriitikoiksi. Jälleen sanon: halusitte tai ette.
3. Teoksessa ei ole suunniteltu mitään tämän aiheen pohjalta, ei ainakaan minun tietääkseni. Jos olisi, niin luultavasti tietäisin. Vanhana toimittajana tiedän, että mediamanipulaatio on lähes mahdotonta ja potkaisee itseään nilkkaan.
Tietysti kustantajana olen iloinen siitä, että kirjasta puhutaan. Täälläkin joku on maininnut, että ostopäätös syntyi tämän keskustelun seurauksena. Mutta ei tämä vielä myyntiä räjäytä taivaisiin, ikävä kyllä. Räjäyttäisikin.
Vielä antoisampaa kirjasyksyä toivottaen,
Niko H.
ps. Tämä on viimeinen kontribuutioni Lukupiiriin. Vältän Teoksen ja Uuden Suomen asioiden kommentointia viimeiseen saakka. Kun näin Lindgrenin tekstin, ilmoitin Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huuskolle ja Teoksen toimitusjohtajalle Markku Huuskolle että kommentoin heti, jos joku kinnittää huomiota Uusi Suomi – Teos – Kela -Lindgren -yhteyteen. Minun on vastattava ainoana yhdistävänä linkkinä. Nimerkki toni yhteyden huomasi, joten vastattava oli.
sama
30. elokuuta 2008 kello 14.09
Tonia lainaten ”Anssi Kelan puolesta…, mutta hänen suutahtamisensa on nostettu liian suureksi tapaukseksi”. Eihän Anssi suuttunut, hän vain kirjoitti vastineena oman näkemyksensä kirjasta annettuihin arviointeihin. Vakuutti tosin pontevasti, ettei hänen kirjansa suinkaan ole huono. Olen seurannut Anssin omaa Forumia jo pitempään ja olen huomannut, että hän AINA vastaa hänelle tehtyihin kysymyksiin ja kommentteihin. Näin on johdonmukaista, että hän on osallistunut keskusteluun täällä Lukupiirissäkin. Ja kuten kaikki ovat voineet huomata, Anssi on vastannut maltilla ja tyylillä, ei suinkaan suuttuneena. Anssille vain parhainta onnea ja menestystä!
30. elokuuta 2008 kello 14.32
Ja kerta kiellon päälle. Teoksen toimitusjohtaja on Maria Säntti. Huolimaton kirjoittaja tämä
Niko H
30. elokuuta 2008 kello 16.19
Niklas Herlin, en tiedä millaista kriitikon ja kirjailijan välinen sanailu on, joten en osaa vastata tähän. Unohdimme amatööristatutuksemme? Ai niin, olisi pitänyt vain sanoa että anteeksi me ollaan väärässä, eihän me mitään tiedetä kirjoista tai lukemisesta. Sori nyt vaan.
Ihan amatöörinä totean että ehkä ei kannata yritellä lukemista kotona, se voi olla vaarallista. Ja se jos uskaltaa sanoa kirjasta mielipiteensä ja vieläpä puolustaa sitä… ei, ei sellainen käy laatuun. Pitää vaan uskoa ammattilaisia ja auktoriteetteja joka asiassa, eikä ikinä ajatella itse, siinähän voi vaikka käydä pahasti.
Nyt onkin jo korkea aika paeta paikalta.
Tämä on ollut yksi surrealistisimmista tekstuaalisista kokemuksistani, huomattavasti Kelan kirjaa humoristisempi. Kiitos siitä.
30. elokuuta 2008 kello 16.30
Tämän viestiketjun negatiivinen kritiikki on kohdistunut Kelan kirjaan, hänen yksityisyyttään tai persoonaansa ei ole loukattu. Käsittääkseni Suomessa on edelleen mahdollista esittää mielipiteensä julkisesta teoksesta. Negatiivisenkin mielipiteen. Eikä oikeutta ei ole rajattu vain ammattikriitikoille.
Mitä HS:n linjanvetoihin tulee, niihin meillä lukupiiriläisillä ei ole osaa eikä arpaa. Meistä ei tule puolivirallisia kriitikoita edes Niklas Herlinin sanalla.
30. elokuuta 2008 kello 18.30
AL kirjoitti: \\\”HS:n kriitikot myös itse tiedostavat erinomaisen hyvin oman valtansa ja siksikään eivät käytä Tonin kaltaista viiltävän rehellistä ja suoraselkäistä (lisää hymistelyä muu porukka) sanastoa.\\\”
Ai eivät? Etkö muka muista, miten Hesarin kriitikot aikoinaan lyttäsivät – todellakin lyttäsivät ja armottoman viiltävästi – yhden jos toisenkin naiskirjailijan teoksen, niin että yksin kirjailija vakavissaan mietti, julkaiseeko hän enää mitään suomeksi?
Kelan kirjaa *ei* ole lytätty, kaukana siitä. On ihan normaalia, että joku pitää enemmän ja joku vähemmän.
Pidän tästä blogista, koska nähdäkseni kaikki kirjoittajat todella pitävät lukemisesta ja kertovat mielipiteensä rehellisesti ja monesti syntyy kiintoisa keskustelu.
30. elokuuta 2008 kello 21.35
Mitähän ja milloin ‘hesarin kriitikot aikoinaan lyttäsivät yhden jos toisenkin naiskirjailijan teoksen’? En minäkään muista tai en ehkä ole edes sattunut lukemaan.
30. elokuuta 2008 kello 22.47
En ole puuttunut tähän ketjuun, enkä puutu vieläkään. Mutta tässä on käsitelty esikoiskirjaa, ja merkittävä osa kirjan saamaa huomiota on se, että kirjailija ei ole ”kuka tahansa”. On pohdittu sitä, mikä osuus kirjan ja sen saaman kritiikin kohdalla on ollut kirjoittajan julkkisasemalla. No, ehdotan, että otetaan keskustelun kohteeksi joku toinenkin esikoiskirja. Enkä nyt tarkoita Setterfieldin kaltaista ”superesikoista” enkä edes Dostojevskin esikoista Köyhää väkeä, joka on ajankohtainen uuden suomennoksen kautta. Tarkoitan ”kenen tahansa” tämän syksyn esikoiskirjaa. Esim. Hesarin vuoden esikoiskirjaksi valittu voitaisiin ottaa työn alle. Olisi mielenkiintoista seurata, syntyykö samanlaisia intohimoja ja suuria otsikoita pitkin kulttuurin kenttää kuin Kelan tapauksessa. Jos oikein muistelen, olen viimeksi kiinnostunut kotimaisesta esikoisesta Jussi Valtosen kohdalla joku vuosi sitten. En nyt sitä tässä kommentoi muuten kuin siten, etta silloin ihmettelin, miten tämä on voinut päästä läpi. Samaa ajattelin Valtosen toisenkin kohdalla, kun kiinnosti, onko kehitystä tapahtunut. Mutta siis: ehdotan kuukauden kirjaksi HS:n vuoden esikoista, kun se on valittu! Ja huomautan, että olen kyllä ehtinyt lukea Anssinkin kirjan.
30. elokuuta 2008 kello 23.27
”… en lyttää julkisesti.Call me old-fashioned, mutta minä ajattelen, että herrasmiehen sääntöihin kuuluu vähintäänkin se, että lyttää omalla nimellään ja naamallaan (=pukkaus pläsiin)” kirjoittaa nimimerkki AL ja lyttää tämän lukupiirin arvioijat rehdisti nimimerkillä AL.
30. elokuuta 2008 kello 23.43
Äskeisen kirjoitukseni kiihdyttämänä muistin, että Anssi Kela on äärimmäisen korkealla tasolla turhassa rock-tiedossa. Hän on tässä asiassa varsinainen mestari. Nyt tulee paha kysymys (riskinä on, ettei Anssi jaksa enää seurata piirimme tapahtumia eikä näin pysty vastaamaan haasteeseen). No, minkä nimisessä levyttäneessä yhtyeessä vaikuttaa kirjailijakollegasi Jussi Valtonen, ja millä taiteilijanimellä hän siinä esiintyy?
31. elokuuta 2008 kello 9.31
No tässä esimerkki HS:n kriitikoitten lyttäyksestä. kyseessä Tiina Raudaskosken esikoiskirja, vuosi on 2005 ja lyttääjänä Suvi Ahola.
Ei ole kirjailija toistaiseksi julkaissut muuta.
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Lyhyen+naisen++pitk%C3%A4t+seikkailut/HS20050830SI1KU04vl5
Enpä ihmettele, jos esikoiskirjailijoita jännittää HS:n arvostelu. Ja onhan taiteilijoiden tilanne aika erikoinen: heidän työtään arvostellaan lehdissä ja muissa medioissa maanlaajuisesti. Kuka teistä lukupiiriläisistä pitäisi siitä, että Hesarin sivulla olisi juttu teidän työnne laadusta? Entä jos ammattitaitonne ja työnne tulokset haukuttaisiin?
31. elokuuta 2008 kello 9.38
Kopsu, Märta Tikkanen loukkaantui Hesarin lyttäyksestä niin, että epäröi haluaako enää julkaista kirjojaan suomeksi (Miten kirjani ovat syntyneet 3). Muita esimerkkejä ovat Anu Kaipainen, Raisa Lardot ja Anna-Leena Härkönen.
31. elokuuta 2008 kello 9.41
Antti, eihän tässäkään olisi syntynyt kalabaliikkia ilman Anssi Kelan reaktiota. Jos hän olisi sanonut vain että ”kiitos kommenteista” tai kommentoinut vain kiittäviä ja jättänyt kriittisemmät huomiotta, niin keskustelu olisi joko loppunut siihen tai ollut hyvin lyhyt.
31. elokuuta 2008 kello 9.54
AL kirjoitti: ”Onko muka täysin ansiotonta opusta?”
Tjaa, 5-vuotiasta lasta kehutaan aina, kun hän tuo vanhemmilleen piirroksensa. Samoin tuttava joka maalaa harrastuksekseen, saa kommentikseen ainakin ”mielenkiintoista”.
Jos kuitenkin aikuinen ihminen tekee ammatikseen taidetta, niin sitä myös arvioidaan korkeammin kriteerein.
31. elokuuta 2008 kello 13.44
Tii, on muitakin ammatteja kuin kirjailijan ja taiteilijan, joissa työnsä laadun vuoksi joutuu framille, ja sitä arvostellaan julkisesti. Esimerkkejä tällaisista ammateista ovat opettajan ja lääkärin sekä myös poliisin työt. Kun ihminen kirjoittaa kirjan, jonka myös julkaisee, täytyy hänen varautua siihen, että kaikki eivät välttämättä siitä pidä. Ihmiset usein ostavat teoksen, ja joka tapauksessa käyttävät aikaansa sen lukemiseen, ja muodostavat aina mielipiteensä siitä.
Olen Rosen kanssa samaa mieltä siitä, että kyllä kirjoja, elokuvia, maalauksia jne. saa ja pitääkin arvostella. Pientä lasta kehutaan joka töherryksestä, niin kuin pitääkin, mutta aikuisen ihmisen täytyy myös kestää arvostelu. Se voi olla rankkaa, jopa epäreilua, mutta kumpaakaan ominaisuutta ei tämän ketjun arvioissa esiintynyt. Kukaan ei hyökännyt Anssi Kelan kirjaa tai hänen henkilöään vastaan. Sen sijaan meitä lukupiiriläisiä nimiteltiin monin tavoin, mm. tämän Minna Mikälien artikkelissa, jossa puhuttiin ”satuhahmoista” ja Kirsi Pihan ”opetuslapsista”. Niklas Herlin tuli tänne sanomaan miten unohdimme amatööristatuksemme jne. Nimimerkki AL lyttäsi meitä arvioitsijoita, erityisesti nimimerkin käytöstä, mikä minusta oli vähintään huvittavaa, kun AL itse huutaa nimimerkin peitosta.
Keskustelu olisi tosiaan jäänyt tähän, arvioihin ja niiden kommentteihin, ellei Anssi Kela olisi hermostunut ja alkanut puhua ”kuorosta joka huutaa”, mikä sama termi toistui ihme kyllä myös nimimerkki AL:N vastauksissa yhä uudelleen ja uudelleen. Kaiken tämän ylenmääräisen kalabaliikin jälkeen Anssi Kelan kirja on saanut kyllä runsaasti mainosta, kuten myös Uusi-Suomi ja Teos-kustantamo. Täytyy myöntää, että tämä alkaa jo hiukan kyllästyttää.
31. elokuuta 2008 kello 15.36
Tii, kuten Mermaid totesi, monen muunkin ammatin harjoittajan työtä arvioidaan julkisesti. Minäkin olen sellaisessa ammatissa. Siinä oppii erottamaan asian ja henkilön.
Kuten Lasse Viren totesi: ”Kun minä häviän juoksun, minä häviän juoksun.” Mikä tarkoittaa, ettei ihmisarvo riipu työn tuloksesta.
31. elokuuta 2008 kello 17.39
Opettajien tai lääkärien onnistumisia harvoin arvioidaan Hesarin sivuilla. Totta kai monen muunkin ammattiryhmän työt ovat julkisia, esim nimekkäiden pörssijohtajien tms. Mutta opettajan tai lääkärin ei, nuo olivat huonoja esimerkkejä! Itse kukin joutuu tekemään työnsä ”julkisesti” oman työyhteisönsä edessä, mutta kyllä taiteilijat ovat hieman oma lukunsa tässä. Eihän taidekritiikeille helposti löydy vastinetta – lähinnä tulee mieleen vain pörssiyhtiöiden johtajien sekä poliitikkojen julkinen arvostelu.
Tavoitteenani ei kuitenkaan ollut todistella, että krijailijat olisivat ainutlaatuisessa asemassa, korostaa vain sitä ahdistusta, mitä tällainen julkinen arviointi voi saada aikaan. Ja tuoda esimerkkinä tuo Raudaskosken kirjan arvostelu – aika rankkaa saada valtakunnan päälehdessä tuollainen lyttäys. Kyllä Hesari ja sen kritiikit ovat kirjailijoille merkittäviä (minkä joku yritti tässä ketjussa aiemmin kieltää).
31. elokuuta 2008 kello 17.54
Heippa taas (ei, mitä se hiton räksyttäjä jälleen täällä tunaroi)! Tahtoisin vain huomauttaa minun moralistisuuttani moralisoineille, että olen vain arvostellut nimimerkkinä toista nimimerkkiä (lähinnä Tonia). En ole mollannut yhtään henkilöä nimeltä. Jos ja kun olen jotakuta kritisoinut, olen tehnyt sen omalla nimelläni, ammattinimikkeelläni ja hyvässä lykyssä pläsikuvallanikin, useimmiten kuitenkin face-to-face. En ottaisi kriitikon tehtävää, jos en mainitsisi nimeäni. Tai ehkä voin mollata sellaista, joka ei saa sitä koskaan tietää tai jonka maailmanmaine on niin hurja, että yksi lysti.
Ontuvaa moraliteettia, varmaan.
Toni, kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että kirjoitat aivan perkeleellisen hyvin. Ja kuten olen monesti aiemminkin maininnut, tämä Piiri olisi Sinutta hyvin paljon tylsempi. Toivottavasti kuitenkin kunnianhimosi on jotakin enemmän kuin täällä pörrääminen. Ryhdy perhana ”oikeaksi kriitikoksi”.
Ollaan kavereita!
31. elokuuta 2008 kello 17.56
En erota Raudaskorven kirjan kritiikissä mitään kummempaa ‘lyttäämistä’. Informatiivinen arvostelu. Pitänee mainita, etten tunne kirjaa enkä kirjailijaa. Mutta yhdyn käsitykseen, että muissakin ammateissa saa arvostelua, julkistakin. On omakohtaista kokemustakin. Onhan se katkeraa, mutta ce la vie, vai miten sitä sanottiinkaan.
Olen lukenut tuon Miten kirjani ovat syntyneet 3, muttei Märtan mielipide jäänyt mieleeni. A-L Härkönen lienee saanut sekä myönteistä että vähemmän miellyttävää kritiikkiä, mikä on kai suht. tavallista. Lardot’ta olen lukenut paljon, joten ei mahd. huonot arvostelut ole pahasti vaikuttaneet. Kaipaista taas olemattoman vähän ja epäilen, ettei kiittävätkään kritiikit olisi saaneet vaivautumaan enempään. Mainitsen itseni tässä esimerkkinä, en yleistämistarkoituksessa.
31. elokuuta 2008 kello 18.36
No miten olisi kunnon keskustelu (uusi ketju?) siitä, kuinka kritiikit vaikuttavat lukijoihin (tai mahdollisiin lukijoihin)?
Kuinka suuri merkitys on sillä, onko arvostelu ”yleisfiilikseltään” kiittävä vai kielteinen? Vai onko lukija kiinnostunut enemmänkin mielenkiintoisista yksityiskohdista? Tai voiko negatiivinen arvostelu tehdä uteliaaksi kirjan suhteen?
Kirsi?
31. elokuuta 2008 kello 20.13
Ainiin, ja pitimän sanomani, etten minäkään kuuna kullan valkeana uskonut, että tästä tulee tällainen zoppa (tilsalaisittain sanottuna). Että herrat ja narrit täällä ovat molskilla päälletysten.
Ja kun minun henkilöllisyyttäni tivattiin, niin riittääkö tämä: olen leski, free lancer -toimittaja (ts. puolityötön) ja elän köyhyysrajalla Varsinais-Suomessa merenrantakunnassa. Minulla on lapsia ja krooninen sairaus. Luen paljon. Tunnetasolla reaktioni selittyy tätä taustaa vasten. Koulutukseltani olen YM.
Nyt tiedätte, että paljon pelättävää ei ole!
31. elokuuta 2008 kello 21.14
Kiinnostus kieltämättä heräsi. Täytyy Kelan kirja lukea, kun se kirjastossa tulee vastaan, tokkopa sitä ostaa kuitenkaan tohdin. Tosin ei ole kovin lupaavaa, jos kirjailija selittelee epäselvästi epäselvää selittelevää blogikommenttiaan. Miten mahtaa kynä sitten luistaa, kun formaattina on vaativa romaanimuoto. No, se tulee nähtäväksi.
Muuten on pakko sanoa, että nimimerkki ”Toni” on kovin tarkkaan sisäistänyt Jyrki Lehtolan tyylin ja maneerit. Kovin, kovin tarkkaan.
31. elokuuta 2008 kello 22.22
AL, anna tulla vain! Mielestäni sinulla on raikkaita, persoonallisia mielipiteitä ja näkemyksiä, joita kyllä sietäisi provosoitumattakin tutkistella mielessään.
Täällä ei kannata lannistua. Kaikille tilaa riittää… Ja se on hienointa.
Itse sain kauhistuttavan ja mieltäni järkyttävän vastauksen mielipiteeseeni Minna Lindgrenin Kela-blogiin. Onneksi poistivat sen, kun tein ilmoituksen asiattomasta viestistä.
31. elokuuta 2008 kello 22.36
Kopsu, eihän informatiiivisuus ole lyttäyksen vastakohta. Arvostelu voi olla yhtä aikaa molempia.
Tuskin voi olla täydellisempää lyttäystä olla: ilmeisesti kirjassa on vaikutteita vähän sieltä ja täältä mutta kokonaisuus ei toimi. Kaiken huipuksi loppu kuuluu: \\\”mitä jää käteen? Ei mitään ainakaan minulle.\\\” No, toki \\\”ainakaan minulle\\\” on lievennys.
Uudelleen luettuna tuli kuitenkin mieleen, että arvostelun voi käsittää myös niin, että arvostelija oli kirjan suhteen täysin ymmällään. Ehkä kirja ei ollutkaan huono vaan arvostelija \\\”väärä\\\”.
PS. Haykawan Ajattelun ja toiminnan kielessä on esimerkki, miten sama informaatio voidaan antaa sekä positiivisessa tai negatiivisessa sävyssä. Oma esimerkki: ”Y kertoo esimerkillisen perusteellisesti, missä Y söi lounasta ja pesetti vaatteensa, joten kaikki Y:n fanit ovat kirjaan varmasti tyytyväisiä” tai ”Y on kaivannut esille X:n jokaisen ravintola- ja pesulalaskunkin ja mikäs siinä, mutta pitikö hänen myös tarpeettomalla perustellisuudellaan uuvuttaa lukija?”
31. elokuuta 2008 kello 23.32
AL, totta kai ollaan kavereita. Etenkin imartelusi jälkeen (vaikka se onkin samalla kiusallista). Naljailut ovat muodostuneet tämän ketjun tavaramerkiksi. Minun on syytä saada siitä osani. Jos suutahdan, se tarkoittaa vain hetken ärtymystä. Harvoin olen vihainen yli kymmentä vuotta.
Luulen Anssi Kelankin loppujen lopuksi rakastavan meitä. Olen nimittäin luotettavalta taholta kuullut, että hän järjestää meille syksyksi pienen intiimin lauluillan. Niklas on luvannut pistää makkarat ja oluet (1,5/henkilö). Uskon, että illasta tulee unohtumaton. Voimme nuotion kipinöiden loisteessa läpsiä toistemme olkapäitä ja laulaa: Milla sun täytyy muuttuu ja mun täytyy kävellä näin.
Mitä tulee tylsyyteen, en niele, että tämä olisi sitä ilman minua. Mutta voidaan myös sanoa, että ilman (mikä tahansa nimi) tämä olisi älyttömämpää, harmaampaa, riidattomampaa, latteampaa, nolompaa, tyhmempää, asiantuntemattomampaa, kritiikittömämpää tai mitä tahansa. Jos vitsi ei olisi vanha, voisin siteerata tähän kuuluisaa tamperelaista ajattelijaa, Timo Jutilaa.
Asiaan. Tiin ehdotus on hyvä. Mitä kritiikki lukijoille käytännössä tarkoittaa?
Voisimme myös keskustella sisäpiiritunnelmasta, joka välittyi Niko H:n lausumasta: ”Varsinkin painetun Hesarin isoa juttua aiheesta olen toitottanut useille toimittajille. Ainakin yhdelle Hesarin kulttuuritoimittajalle.”
Näinkö kustannustalot, isoherrat, kulttuuriurhot ja kirjallisuusjumalat toimivat? Soittelevat toisilleen manipuloidakseen kritiikkejä tai linjanvetoja? Miten pieni lopulta onkaan pääkaupungin ylevistä ylevin kulttuuripiiri? Voiko odottaa, että kritiikki on oikeamielistä, jos kaikki tuntevat kaikki.
Voimme samalla jutustella, oliko Uuden Suomen Minnan kolumni mediakritiikkiä. Minulle tuli yllätyksenä, että se pilkkakirjoitus olisi jotain niin hienoa.
Kirsi, varpaitasi tallotaan taas. Mutta jos kestät sen, harkitse tällaista keskustelua. Mukava olisi kuulla oikeiden kriitikoiden mielipiteitä. No, tuskin he kulttuuripohjasakan kanssa suostuvat keskustelemaan. Vaikka ei sitä ikinä tiedä.
Justus, kyllä. Joskus olen lainannut Lehtolan tyyliä. Kieltämättä pidän Lehtolan tavasta kirjoittaa, paitsi silloin kun hän ottaa Maarit Tastulan jälleen kerran hampaisiinsa. Mutta olen minä muiltakin kolumnisteilta tai kirjailijoilta varastanut. Puolustaudun vetoamalla tilaisuuksiin. Ne minusta ovat varkaan tehneet, ei suinkaan luonteeni.
Kerran, ohikiitävän hetken, luulin kirjoittavani niin kuin minä kirjoittaisin, mutta Lehtolaa sieltä taas pukkasi.
Vielä: AL:n mainitsemaa kunnianhimoa en suosittele kenellekään. Himoa kunniaan. Mitä ihminen tekee kunnialla? Kukaan ei ole minulle ikinä kertonut, mitä sillä voi tehdä.
1. syyskuuta 2008 kello 9.36
Tiin ajatus keskustelusta on erinomainen. Mietin itsekin, että voitaisiin puhua yleisemmin kritiikistä, sen luonteesta ja anatomiasta. Laitetaan pikapuoliin käyntiin.
Toni, varpaani kestävät kyllä tallomista, onhan niilläkin valtavan hyvä itsetunto. Kenties paras koko paketista. Ja antaahan tämä jälleen mahtavan mahdollisuuden aloittaa keskustelu: ”Aikaisemmassa postauksessa Toni pohdiskeli, mitä on kritiikki.” Ties mitä siitä sitten syntyy : )
1. syyskuuta 2008 kello 10.46
Ettäkö Toni kirjoittaa kuin Jyrki Lehtola? Tämähän on loukkaus, Toni kirjoittaa paljon paremmin. Lehtola ei ole minua vielä naurattanut mutta Toni (melkein) joka kerran. Ja ne harvat kerrat kun olen sattunut lukemaan Hytöstä tai Lehtolaa, he ovat käyneet jonkun kauniin, herttaisen naisen kimppuun. Hyi!
1. syyskuuta 2008 kello 16.51
Luepa Eija G Tonin ”diskurssianalyysi” Minna L:n kolumnista uudemman kerran ja mieti asiaa tarkemmin.
1. syyskuuta 2008 kello 18.13
Olet reilu, kun kerroit, Justus.
Kävin katsomassa, olkoon siellä. Jollakin on varmaan tosi paha olla. Kiitos vierasLaaksoselle Minna Lindgrenin blogissa Viittiks kelaa, varmaan tarvitsin tuon.
1. syyskuuta 2008 kello 21.34
Rose, en koplannut lyttäystä ja informatiivisuutta. Ne olivat erillisiä havaintoja, joilla ei ollut suoranaista yhteyttä toisiinsa. Tulkintamme kritiikistä on näköjään kovin erilainen. Sellaista sattuu. Koska en tunne tapausta ollenkaan, kuten jo mainitsin, en kuit. halua tämän kummemmin taittaa asiasta peistä.
5. syyskuuta 2008 kello 20.55
Sirkus jatkuu toisaalla. Miksei siis täälläkin.
Omassa forumissaan Anssi Kela pohdiskelee nimimerkkien kanssa, miten väärin on kirjoitella nimimerkeillä. Anssi myös painottaa sitä, että hän hyvää hyvyyttään osallistui lukupiirin keskusteluun, mutta sai ilkeän vastaanoton. Tietenkään Anssi ei näe mitään ongelmaa lukupiirin kirjoittamiensa kommenttien surkuhupaisissa selittelyissä. Ne ovat vain olleet keskustelua lukijoiden kanssa. Ja tietenkin on väärin, että joku kuvittelee hänen suuttuneen. Ei Anssi ole suuttunut, uskokaa nyt jo, sitä Anssi on yrittänyt nyt viikkokaupalla selittää.
Mutta koska foorumissa on todettu, että Anssi Kela on nero, lainaan tähän Anssin nerokkaita ajatuksia:
”Kritiikkiäkin on hyvää ja huonoa: on ”rakentavaa kritiikkiä” ja sitten on ”lyttäävää kritiikkiä.” Rakentava kritiikki on kohteelleen ehkä vaikeinta ottaa vastaan, sillä silloin joutuu menemään myös itseensä. Lyttäävän kritiikin voi puolestaan aina sivuuttaa sillä, että kriitikko nyt vain on idiootti – tai sitten hänellä on jonkinlaisia vakavia henkilökohtaisia ongelmia. Tavallaan lyttääviä kriitikoita kohtaan siis tuntee jonkinlaista sääliäkin.”
”Ehkä mielipiteen jalostuminen kritiikiksi vaatiikin esittäjältään jonkinlaista asiantuntemusta. Esimerkiksi ”tämä biisi on huono” on mielipide. ”Tämä biisi on huono, koska se on törkeä plagiaatti Bob Dylanin kappaleesta” alkaa kuulostaa jo kritiikiltä. ”Tämä biisi voisi olla huomattavasti parempi, jos liian ilmeiset Dylan-vaikutteet olisi karsittu pois” puolestaan on rakentavaa kritiikkiä.”
”Kaikki kritiikkihän on pohjimmiltaan vain mielipiteen ilmaisua. Joitakin asioita kriitikko voi kuitenkin esittää myös faktoina. Esim. ”kirjassa on luvattoman paljon kirjoitusvirheitä”.
Tällaisia pohdintoja siis Anssilla.
Tietenkään Anssi Kela ei tarkoita meitä, sillä me annoimme hänelle erittäin rakentavaa kritiikkiä, rakentavampaa kuin yksikään muu taho. Siksi luulen, että Anssin hieno analyysi on tarkoitettu paitsi hänen lukijoilleen, mutta myös (toivonrikkaasti) sanomalehtien kriitikoille.
Olen varma, että Suomen pääkriitikot ryntäävät nyt vessanpeilien eteen pohtimaan, minkälaista on oikea kritiikki.
5. syyskuuta 2008 kello 22.52
Anssi-parka se ei vaan pääse tästä yli…
Tavallaan Anssia kohtaan tuntee siis jonkinlaista sääliäkin. Mutta vain hyvin vähän, ja vain jonkinlaista.
6. syyskuuta 2008 kello 10.51
Nuo Tonin lainaukset Anssi Kelan foorumista näkyvät olevan vastauksia jonkun kysymyksiin, Kela on vastannut niihin tapansa mukaan kun kerran on kysytty.
Lukupiirin arvosteluja ja siitä syntynyttä keskustelua on siteerattu monissa tiedotusvälineissä, esim. Ilta-Sanomissa otsikolla Tyrmäys. Siinä kerrottiin isolla fontilla kaikki ne negatiiviset asiat, mitä olitte arvosteluissanne kirjoittaneet, ja jutun lopussa oli vain pieni maininta positiivisista asioista. Ymmärrän hyvin, että kirjailija haluaa korjata Lukupiirin kautta tullutta negatiivistä mainetta. Hyvin monien sanomalehtien kriitikothan antoivat kirjalle paljon positiivisempaa kritiikkiä kuin Lukupiiriläiset. Itse pidin kirjasta kovasti, se oli hauskaa ja sujuvaa luettavaa!
6. syyskuuta 2008 kello 10.52
Olen huolissani Tonista. Hän vaikuttaa kovin katkeralta siitä, että hänen antamaansa kritiikkiä on kritisoitu. Lieneekö myös suuttunut? Yritä Toni päästä jo tästä asiasta yli, ettei tarvitse jauhaa sitä koko ajan.
6. syyskuuta 2008 kello 12.08
Toni, mielestäni on hiukan kyseenalaista nettikäyttäytymistä irroittaa toisella foorumilla käydystä keskustelusta sitaatteja, tuoda ne tänne ja vetää niistä kärjistettyjä johtopäätöksiä. On pakko hiukan oikaista:
En ole omalla foorumillani koskaan kritisoinut nimimerkin käyttöä. (Muistin virkistämiseksi tein jopa haun vanhoista kirjoituksistani enkä löytänyt mitään tähän viittaavaa.) Suurin osa omalle foorumilleni kirjoittavista on valinnut itselleen jonkinlaisen nimimerkin – kukin varmasti omista syistään. Minulla ei tähän ole ollut varsinaista tarvetta, joten olen käyttänyt omaa nimeäni.
Väärinkäsitys liittynee omalla foorumillani käydyn keskustelun siihen kohtaan, jossa mainitsen miettinneeni kirjan kirjoittamista salanimellä. Kirjoitin, että minusta tuntui siltä, että nimimerkin käyttö olisi jonkinlaista pelleilyä – mikäli julkaisen kirjan, niin haluan myös seistä sen takana omalla nimelläni ja persoonallani.
Eli kyse oli kirjan kirjoittamisesta salanimellä – ei nimimerkkien käyttämisestä nettikeskusteluissa. On vielä lisäksi mainittava, että koin kirjan kirjoittamisen salanimellä pelleilynä nimenomaan omalla kohdallani. Pystyn kyllä keksimään tusinan syitä miksi jonkun toisen saattaa olla hyvinkin perusteltua julkaista kirja salanimellä.
Toni, mainitset myös, että painotan omalla saitillani saaneeni Lukupiirissä ikävän vastaanoton. Itse en kyseisestä keskustelusta tällaista painotusta löydä. Esitän sen sijaan voimakasta kritiikkiä median tapaan uutisoida tämä ns. Lukupiirigate.
Minusta olisi joka tapauksessa asiallista, että kun törmää netissä keskusteluun, jota tekee mieli kommentoida, niin esittäisi kommenttinsa kyseiseen keskusteluun. Tällä en tietenkään tarkoita sitä, että yrittäisin mitätöidä Lukupiirissä käydyn keskustelun, tai että olisin nyt siirtynyt väärinymmärrettynä omalle foorumilleni jupisemaan. Siellä vain esitettiin minulle kysymys johon vastasin.
Toni, olet lämpimästi tervetullut esittämään mielipiteitäisi myös omalle foorumilleni. Siellä ei sensuroida tekeleisiini kriittisesti suhtautuvien kirjoituksia – olen vuosien varrella saanut omalla maaperälläni hyvinkin hyytävää palautetta. Osoitteen nähtävästi jo tiedätkin, mutta laitetaan se muillekin:
http://www.anssikela.com/forum/
6. syyskuuta 2008 kello 15.46
Nostin Anssi Kelan takaisin tänne, koska minua riemastutti hänen näkemyksensä kritiikistä ja rakentavasta kritiikistä. Ehkä ne olivat vain vastauksia kysymykseen, tiedä häntä, mutta onko sillä mitään merkitystä. Tärkeintä vastauksissa oli Anssin sanoma.
Ja oli aivan välttämätöntä irrottaa osa Anssin kirjoituksista, sillä muutoin olisin joutunut raahaamaan koko foorumin tänne.
Huomasin kyllä, että siellä keskusteltiin nimimerkin käytöstä kirjan kannessa. Jostain olin saanut käsityksen Kelan puuttuneen tähän iänikuiseen nimimerkeillä kirjoitteluun. Muistikuva oli väärä. Taisi olla niin, että Anssi sanoi nettikeskustelussa, että nettikeskustelusta seuraa harvoin mitään hyvää.
En osallistu Anssi mihinkään muuhun nettikeskusteluun, tämä riittää minulle. Siksi en kommentoinut foorumillesi. Minna Lindgren kutsuisi tätä mediakritiikiksi. Minä en ole niin tekopyhä.
Me olemme kiitelleet kiittämästä päästyämme Anssi Kelan osallistumista tänne. Kukaan meistä ei ole nähnyt siinä mitään väärää, ainoastaan selityksistä olemme olleet eri mieltä. Myös Sofi Oksanen vastasi täällä esitettyyn kritiikkiin, mutta tavalla, joka toi tuoretta näkökulmaa hänen kirjaansa.
Kelan sivuilla oli linkki Jyrki Lehtolan kolumniin aiheesta. En ollut sitä aiemmin huomannut. Perkeleen Lehtola leijutti ilmaan muun muassa tokaisuni ”pyyhin perseeni”, kertomatta, että se liittyi arvovaltaisiin tahoihin ja että pyytelin ilmaisuani anteeksi. Että on otsaa. Tässähän tulee paha mieli vielä.
Lehtolan kolumni on ajatuksia herättävä. Voisin jopa mennä vähän itseeni. Hyvin vähän ja mitättömän onnettoman varovaisesti, mutta kuitenkin. Kuurojen dialogia tämä pahimmillaan on. Ikävä kyllä on myönnettävä, että se koskee myös minua.
http://www.aamulehti.fi/sunnuntai/teema/asiat_kolumnit/jyrkilehtola/7826226.shtml
6. syyskuuta 2008 kello 20.40
Lehtolan kolumni oli todella hyvä. Kyllä ennen nettiäkin oli erilaisia mielipiteitä ja jokainen yritti esittää omansa mahdollisimman edullisessa valossa. Nyt on hyvä tilanne kun eri mielipiteeet ja kokonaiskuva saadaan esiin tosiaankin reaaliajassa.
6. syyskuuta 2008 kello 21.23
Samaa mieltä pitkälti.
Kelan kirja:
Tuli heti ensiksi mieleen, onko kirjoittaja mahdollisesti skitsofreeni? Jälki on nimittäin juuri sellaista: Varsin ohueksi jäävä, keinotekoiselta vaikuttava ja psykologisesti epäilyttävä yhteys Kalevi Sorsaan, rakenteellisesti ristiriitainen, epäuskottavilla henkilöillä varustettu tekele, jossa ihan Radio Novan parin nimeltämainitsemattoman toimittajan tavalla yritetään olla älykkäämpää kuin oikeasti ollaan. Ja metsään menee. Kela saattaa olla hyvä sanoittaja, mutta romaanikirjailija hän ei ole; ei luota lukijaan vähääkään, vaan jokainen asia pitää selvittää, ja sillä huumorilla – jota parissa kohdassa viljellään ihan onnistuneesti – yritetään tasata. Jos otetaan Milan Kunderan esseeteos Petetyt testamentit, avataan kohta jossa (sivu 24) Kundera kuvaa monia nykyromaaneja, alkaa olla kuvio selvä.
Kaiken kaikkiaan jälki tuo mieleen 15-vuotiaan koululaisen aineen, johon on koottu varsin kirjava joukko eriarvoisia tekstinpätkiä tämän elämästä ja joka kohta on vielä kirjoitettu eri mielentilassa. Tyyli on pikemminkin jutustelevaa, eikä Kelalla tunnu olevan käsitystä, mihin suuntaan tekstiä olisi pitänyt hinkata, vaikka Silja Hiidenheimo häntä opastikin. En tiedä mitä Silja on miettinyt tätä rukatessaan kohti julkaisukuntoa. Siljan työnjäljen jonkinlaisena tuntijana ihmetystä herättää, miten hän on voinut mennä tälläiseen vipuun?
Rakenteellisesti teos on päättämätön ja kahlaa alituiseen omassa merkillisyyksien valikoimassa sen sijaan, että kirjoittajalla olisi ollut oikeasti tarkka kuva lopputuloksen laadusta, oikeasti korkeatasoinen henkinen kehitysaste ja antanut ns. palaa eteenpäin. Nyt tuntuu ihan kuin kirjoittajalla olisi paha omatunto siitä, että tälläisiä sekaisuuksia tulee naputeltua.
Mutta Kelan romaani on yhdessä asiassa suorastaan loistava esimerkki, nimittäin siinä, että suomessa on mahdollista päästä julkisuuteen tekstillä, joka kustantajan mielestä kulkee, mutta romaanin inhimilliset arvot, luonteen kuvaukset jne. ovat täysin lapsellisia ja pinnallisia. Uskon vakasti, että kirjallisuus on maailmankulttuurin tärkein ja upein luomus, ja tälläiset romaanit ovat omiaan tekemään tästä pilaa.
6. syyskuuta 2008 kello 23.42
Heh, hörötän jälleen ääneen… Tässä keskustelussa on kyllä ihan oma tatsinsa, heh. Lehtolan kolumnissa lainatuissa David Hepworthin sanoissa on kyllä perää, kun katselee kriittisin silmin tässä keskustelussa esiin tulleita mielipiteitä, kritiikkiä, kritiikin kritiikkiä, ja rakentavaa kritiikkiä.
Mutta kritiikkini viiltäköön myös tuota Lehtolan kolumnia, joka alkoi blogin lainauksilla. Miten mielenkiintoista, että hän oli tullut valinneeksi juuri nämä kommentit. Laskitteko jo, moniko lainatuista itse asiassa oli niistä alkuperäisistä arvioinneista? PIHOO! Nyt suuntana Höyhensaaret…
7. syyskuuta 2008 kello 8.48
Lehtola siteerasi 29.8.08 Aamulehden kolumnissaan David Hepworthia:
Brittiläinen Word -lehden vanha äkäinen mies David Hepworth oli kirjoittanut, että ”nettikeskustelua on turha kutsua keskusteluksi, vaan se on kuurojen dialogia jossa jokainen yrittää ylittää toisensa ilkeimmällä näppäryydellä”.
Sellaistakin tämä nettikeskustelu joskus on.
Minäkin olen varmaan vaikuttanut ja tuntunut monesta itsekeskeiseltä pikkulapselta, joka vain haluaa rääkäistä tai saada oman karamellinsa. En ole malttanut eläytyä toisen keskustelijan lähtökohtiin, aikomuksiin ja kommentin keskeiseen sanomaan. Minulle on ollut tärkeintä vain saada oma nettiorgasmini, jonka olen tuottanut nerokkaalla oivalluksellani ja älyllisellä näppäryydellä.
Anssi Kelan kirjasta en vieläkään sano yhtään mitään, koska en ole kirjaa (vielä) lukenut. Tuntuu kuin tämä Anssi Kela -nettikeskustelu olisi paisunut valtavaksi mössöksi. Kela on vedetty satoja kertoja mankelin lävitse. Kyllä ihmisen pitäisi jättää tämä keskustelu lukematta ja muodostaa itse käsitys Kelan kirjasta. Iltapäivälehdistökin joskus lainaa jostakin teoksesta yhden lauseen ja kuittaa sillä koko teoksen. Olen nähnyt lukijoita kirjakaupoissa etsimässä tuota lausetta. Kun he löytävät sen lauseen, mielihyvän tunne leviää heidän kehoonsa ja he jättävät kirjan ostamatta. Oikotie onneen.
Kritiikistä voisin sanoa yhtä ja toista. Kärjistäen: yritän etsiä sekä hyvää että parannettavaa. Rakentava kritiikki voi olla kuivaa.Mutta se on rakentavaa, eikä tapa ketään.
Lyttäävä kritiiikki tuntuu naurattavan monia. Kun se ei osu omalle kohdalle. Tunnen monia, jotka lyttäävät kaiken tielleen osuvan. Jos sitten hänestä tai hänen tuotoksestaan sanotaan yksikin poikkipuolinen sana, saa tuo ihminen valtavan raivarin joka ei hetkessä lopu vaan arvostelija on loppuelämän tuon räksyttäjän vihollinen.
Työyhteisössä on tällaisia. Yksikin kyynikko ja pahan ilman lintu voi pilata työympäristön.
Nettikeskustelu(kin) tarvitsee toisinajattelijoita ja eri mieltä olevia, hyvä niin. Muuten olisi pelkkää hymistelyä. Kritiikin korruptio ja itsesensuuri alkaa jo siitä, että tuntee teoksen kirjoittajan. Silloin ei voi sanoa mitään kielteistä. Kaveria ei jätetä. Mutta silti.
Myös aihepiiri voi olla sellanen, että ei saa sanoa mitään pahaa. Perhe on pyhä! Lapsi ja vauva ovat pyhiä! Avioliitto on pyhä! Jne. Parodiaa ja ironiaa ei tunnuta Suomessa ollenkaan ymmärrettävän. Te kyllä ymmärrätte: te olette henkistä parhaimmistoa.
Kosher sunn. aamulla 7.9.2008.
7. syyskuuta 2008 kello 12.44
Mutta tässähän päästään nyt kirjallisuuskritiikin olennaisimpaan osaan, nimittäin (tässäkin tapauksessa ilmenevään) kaksinaisuuteen.
Mistä se johtuu?
Silja Hiidenheimo itse piti käsistä loistavana, sitten on muutamia jotka ajattelee samoin, ja sitten on muutama ”ihan kiva” – tyyppinen tapaus ja sitten tuntuu olevan se teilaaminen. Enkä yhtään ihmettele.
Jos nimittäin tekstin lukee tarkasti, ja vertaa sitä yleisesti siihen kuvaan ja rakennemaailmaan, joka maailmankirjallisuudessa valltsee, ei hyvältä näytä. Tässä tuli vielä sekin mieleen, että Kundera em. teoksessaan toteaa ykskantaan, että mitä tarkemmin romaanin tarina ja kompositio on mietitty, sitä luontevammin henkilöt käyttäytyy. Ja tässä nimenomaisessa tapauksessa Kela ITSE MYÖNSI että hän oli aloittaessaan täysin tyhjän päällä, ei ideaa, ei selvää kuvaa. Ja sen kyllä huomaa. Mm. Teoksen kotisivuilla todetaan Kelasta, että kirja on ”Rakastetun lauluntekijän esikoisromaani täynnä kahleetonta mielikuvitusta ja absurdia huumoria.” sekä: ”Anssi Kelan esikoisromaani Kesä Kalevi Sorsan kanssa on tarina kasvamisesta ja ihmismielen rajattomista kyvyistä – mielikuvituksen ja todellisuuden häilyvistä rajoista. Mutta ennen kaikkea se on kertomus ystävyydestä ja toiselta oppimisesta. Kelan kerronta on hauskaa ja koskettavaa, hänellä on häikäisevä kyky kääntää arkiset aiheet absurdeiksi ja silti täydeksi todeksi.”
Vaikka osa tästä pitääkin paikkansa, muut ainekset ovat niin heikkoja, etten millään usko Siljan vakuutelua siitä, että Kelan nimelle ei ollut vaikututsta läpipääsyyn. Ja jos sittenkin tosiaan on niin ettei ollut, niin kovastipa petyin Siljan ammattitaitoon.
Kuvattu kasvaminen on naiivia ja lapsekasta, surullisen sovinnaista ja kirja on rakeetteellisesti erittäin kurinalaiton. Läheltä tarkasteltuna huumori on paikoin hauskaa jne. mutta kokonaisuutta arvosteltaessa siinä on mitä räikeimpiä puutteita. Edes skitsofreenin kertojan näkökulmasta romaani ei toimi. Itse asiassa en tiedä, minkä näkökulmasta se oikein toimisi, koska eri ainekset on niin eriarvoisia ja yhteensovittamattomia, että väkisinkin jää käteen lopulta kuva kirjoittajasta, jolla ei ole minkäänlaista romaaniarkkitehtuurista osaamista.
Sori nyt vaan, mutta vakavasti ottava lukija ei tälle voi muuta kuin hymähdellä ja huvittua salaa siiä, miten monet ihmiset itseään tämänkin romaanin arvostamisessa pettää.
Huumorista sen verran vielä, että se on kaksiteräinen miekka. Suhtaudun aina varauksella, kun kirjoittaja kertoo kirjoittaneensa huumoripitoisen kirjan. Huomatkaa että hauska romaani ja huumoriromaani ovat kaksi eri asiaa. Huumorista tulee nimittäin erittäin helposti ns. oravanpyörä. Kun kirjoittaja havaitsee, että hauskaa tekstiä on helppo kirjoittaa ja myydä, siinä latistuu esteettinen kunnianhimo miltei saman tien. Jälki on samankaltaista kuin Arto Paasilinnalla. Teksti vetää niin kauan kuin kirjoittaja elää, mutta siihen se sitten lopahtaakin.
7. syyskuuta 2008 kello 12.52
Lehtolan kolumni oli tasapuolisen pirullinen sekä meille nettikirjoittajille että Kelalle. Se oli siitä reilu.
Vaan kyllä lukupiiri muutakin on kuin kuurojen dialogia. Täällä todella kuunnellaan toisten mielipiteitä; usein jopa kuullaan sellaista, mitä ei ole sanottu. Voisin kutsua sitä ylikuulemiseksi.
Ja toisaalta mitä pahaa on sarkastisissa kommenteissa? Kielellä pelaaminen elävöittää keskustelua. No, hätäiset hutaisut ja ohi- ja ylilyönnit ovat asia erikseen, ne ohjaavat keskustelun kauaksi aiheesta; vaikka saattaahan niistäkin kehkeytyä jotain kiinnostavaa.
Puhuin minäkin jo puoli vuotta sitten ohikuulemisesta. Siitä, miten raivostuttavaa se on. Mutta koska itse olen siihen yhtä lailla sortunut, en ole kovinkaan vakuuttava neuvomaan ketään.
Kuurojen dialogia ei rajoitu nettikeskusteluihin. Sitä on harrastettu maailman sivu mediassa. Sieltä me hyttysen lapset olemme tämän tavan oppineet.
Mitä tulee Kosherin mainitsemaan lyttäämiseen, sen ei tietenkään ole tarkoitus naurattaa ketään. Enkä usko, että näin huonosti asiat ovat. Sen sijaan höyhenenkevyt hyvätahtoinen naljailu saa naurattaa. Sarkastisen kevytsanailun perimmäinen motiivi ei ole loukkaaminen.
Kaiken tämän paksumahaisen ja punoittavan juoppodialogin jälkeenkin olen sitä mieltä, ettei meidän kannata uskoa isoja poikia. Siksikin, että samanlaisia pikkumaisia rutisijoita nämäkin ovat. Sen lisäksi lukupiirissä on varsin toimiva itsekritiikki. Me itse huolehdimme siitä, että pahimmat öykkärit (kuten minä) saavat tasaisin väliajoin kuulla kunniansa. Mikä sen hienompaa.
7. syyskuuta 2008 kello 14.37
Tällä hetkellä 196 kommenttia Anssi Kelan kirjasta! (vrt. 58 kommenttia Mika Waltarin Fine van Brooklynistä). Onkohan mikään aihe koskaan täällä lukupiirissä saanut näin vilkasta keskustelua aikaan.
Luin kirjan vasta nyt ja oli mielenkiintoista lukea muiden arviointeja. Kaikkia 196 en kyllä ole jaksanut lukea. Mielestäni kirja oli ihan sujuvasti kirjoitettu, sitä oli mukava lukea, juoni kulki sujuvasti ja kirja oli viihdyttävä. En varmaankaan olisi siihen tarttunut ilman tätä vilkasta keskustelua täällä, mutta nyt luettuani sen oli se mielestäni lukemisen arvoinen, vaikka ei silti jättänyt mitään ihmeempiä ”jälkiä” minuun. Muiden teosten jäljittelemiseen (joku mainitsi esim. Austerin) en osaa sanoa yhtään mitään. Minulle ei tästä tullut mikään jäljitelty olo. Mutta se taas voi johtua kirjallisen sivistyksen kapeudesta.
Anssi Kelan musiikista olen pitänyt ja minulla on kaikki hänen levynsä. En silti tunne kuuluvani hänen faneihinsa. Suhtautuminen hänen kirjaansa oli ennen lukemista vähän epäilevä. Mutta kyllä hän ihan kohtuullisesti kirjoittaa osaa. Kalevi Sorsan hahmoa jotenkin kyllä ihmettelin. Tuli jossakin vaiheessa mieleeni, että mitähän hänen omaisensa tästä kirjasta pitävät. Minusta tuntuu, että jos itse olisin hänen omaisensa, en tykkäisi, että hänestä kirjoitetaan tällä tavalla.
Henkilöhahmoista Markus oli mielenkiintoinen ja hänen tarinansa ihan huvittavia. Goottityttö Heidi jäi jotenkin ohueksi hahmoksi.
Ehkä kirjassa olisi tosiaan ollut vähän karsimisen varaa. Tuntuu, että kaikki mahdolliset aihepiirit on pitänyt käsitellä yhdessä teoksessa. Mitäs sitten seuraavassa?
Mutta kaiken kaikkiaan toivottelen Anssi Kelalle hyvää jatkoa kirjoittamisen uralla. Ihan kelvollinen esikoisteoshan tämä on. Mutta uutta levyäkin odottelen…
7. syyskuuta 2008 kello 14.42
Tuo oli kyllä asiaa. Jos kirjallisuus olisi yhtä paskan haileeta, ei siitä kukaan mitään kirjoittaisi, joten parempi on, että kirjoitetaan.
Kritiikin rehellisyydestä: On parempi olla vihattu siitä, mitä on, kuin olla rakastettu siitä, mitä ei ole.
Itse voin sanoa, että olen hankkinut viimeisen 15 vuoden aikana aika kovan kirjallisuuden tuntemuksen, ja mitä kovempi se on, sitä määrätietoisemmaksi sitä itse ohjautuu.
7. syyskuuta 2008 kello 15.04
Tuli vielä yksi pointti esiin, joka on kyllä kerrottava. Kela nimittäin totesi itse että ”Olen pohjimmiltani hyvin yksinkertainen ihminen.”
Tekstistä sen huomaa. Nimittäin Mika Waltari totesi Aiotko kirjailijaksi – teoksessaan juuri tästä ominaisuudesta, ja miten se vaikutta tekstiin latistavasti.
7. syyskuuta 2008 kello 21.57
Komen päivän mahataudin jälkeen avasin netin, ja kuvittelin hetken, että hourailen edelleen… täällä keskustellaan TAAS Kalevi Sorsasta!?!
Vannoin itselleni, että en palaa tähän aiheeseen enää, mutta kun luin noita viimeisiä kommentteja, tulee väistämättä mieleen, että onkohan nyt tämän blogin satunnaisemilta lukijoilta käsityskyky jotenkin hukassa? Täällä puhutaan koko ajan kirjallisuuskritiikistä, ikään kuin me kirjoittajat olisimme jotain ammatti- tai sejasama, amatöörikriitikoita?
Emmehän me ole mitään sinne päinkään! Me olemme tavallisia lukijoita, jotka luemme enemmän tai vähemmän, kuka mitäkin. Ja olemme siis kirjoittaneet Kirsin JA Kelan kustantajan Teoksen pyynnöstä tänne mielipiteemme Kelan kirjasta, ei sen kummempaa.
Myrsky vesilasissa tosiaan…
p.s. nyt pitää enää tietää, KUKA Jyrki Lehtola?
8. syyskuuta 2008 kello 10.50
Lehtolan kolumni: kokemukseni nettikeskusteluista ei ole noin huono. Kyllä niissä syntyy ajatustenvaihtoa ihan siinä kuin muissakin keskusteluissa. Siis joskus syntyy, joskus ei.
Lehtolaa taitaa vain harmittaa, että enää hän ja muut toimittajat eivät – toisin kuin ennen – voi yksin pitää monologiaan, vaan ihan tavalliset ihmiset pääsevät sanomaan (lähes) tasaveroisena julkisesti oman mielipiteensä.
Jane, kriitikko viittaa ammattiin, mutta muut sanaperheen sanat ovat myös yleisiä. Työpaikalla tai perheessä tai yleisesti voidaan kritikoida jotakin asiaa. Tietysti jokin muu sana olisi parempi, mutta valitettavasti suomen kielessä myös ”antaa palautetta” saa usein negatiivisen kaiun.
Anssi Kelan esimerkki ”rakentavasta palautteesta” huvitti. Eihän tämä ole mikään (alkeis)kirjoituskurssi, vaan mielipiteet on tarkoitettu toisille palastalaisille ja muille lukijoille, ei suinkaan (edes pääasiassa) kirjailijalle.
Mitä kriitikoihin tulee, Anssin kannattaisi lukea Suvi Aholan Tietokone ja silitysrauta, missä Ahola tunnustaa, että hän haluaa ennen kaikkea tehdä hyvän jutun ja siis itse loistaa, kirja sinänsä on toissijainen, niin turhat illuusiot karisevat.
8. syyskuuta 2008 kello 14.33
Luin tuon koko Kelaa koskevan tekstiketjun, ja moni huomautti siitä, että tekstiä olisi pitänyt kustantajapuolella editoida enemmän. Se on totta. Noista Kelan naiiveista ajatuksista muuten: Samana päivänä, kun Gunther Grass voitti Nobelin, Silja Hiidenheimo sanoi minulle puhelimessa, että hän ei lue, mitä romaanissa sanotaan. Se selittää hyvin pitkälle, miksi teksti on sellaista kuin on. Jos kustannustoimittaja olisi oikeasti ajatellut asian kuin pitäisi, hän olisi sanonut kirjoittajalle, että hautaa tää kässäri muutamaksi vuodeksi ja lue se sitten uudelleen. Jos kirjoittaja on kehityskelpoinen, hän itsekin silloin huomaisi, miten naiivia ajattelu ja toiminta on. Tämän vinkin muuten antoi alunperin Mika Waltari aiotko kirjailijaksi teoksessa, ja on siinä mies oikeassa.
Harri Haanpää on siitä hyvä, että a/ Hän on tinkimätön, ja siksi
b/ huomauttaa kyllä, jos henkilöt on naiiveja tai muuten toimii epäuskottavasti.
En tarkoita sitä, että olisin aina ymmärtänyt tai ollut samaa mieltä Haanpään kanssa joka asiassa, mutta arvostan häntä erittäin paljon.
Vaikka Kelaa lukisi minkä tahansa genreen kuuluvana, se ontuu toteutukseltaan silti. Vaikka luin tekstiä miten päin tahansa, ei tästä päässyt eroon. Se on aiemmin mainutun mukaan osoitteleva yms, sekä paikoin jopa saarnaava asenteeltaan. Jotkut tuntuvat väittävän, että ihan kuin banaalille ja kuluneelle ajattelulle oikeasti löytyisi jotain perusteita. Minusta se on lähinnä lukijakunnan aliarviontia. Ja jos itseasiassa sanon, niin pilkkaamista.
Tietysti kustantaja tai Kela voi olla tästä eri mieltä, mutta se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa, so… ;o)
Ja vaikka ko. teos olisikin lasten/nuortenkirjaksi väännetty, niin siltikin on totta, että nuorten ja lastenkirjat ne vasta vaikeita onkin kirjoittaa ja vaatii vielä tarkemman ja huolellisemman kirjoittajan, koska lapset ja nuoret on niin tolkuttoman tarkkoja ja herkkiä.
Mutta kuten on ollut ja tulee aina olemaan; Kukin meistä taaplaa omalla tyylillään. Jopa kustannusmaailmassa.
Mielestäni on todella hyvä, että arviopuoli siirtyy noilta ammattiarvostelijoilta enemmän lukijoiden pariin. Se antaa mielestäni rehellisemmän kuvan ja etenkin hyvää osviittaa lukijoiden tavasta mieltää teksti.
Palaanpa oikeiden kirjailijoiden pariin. Näitä ei saa lukea liikaa mutta joskus se on hyödyllistä muistuttaa itseään, miten EI SAA kirjoittaa. Jos maun menettää, kuten Waltari varoitti, se ei palaa enää takaisin.
8. syyskuuta 2008 kello 16.51
En tiedä Jane, onko tämä lopultakaan vesilasissa myllertävä myrsky. Vai olisiko aika siirtää keskustelu laajempaan yhteyteen? Minusta siinä on jotain outoa, että monet niin sanotut arvostetut kriitikot pitävät Kelan kirjaa hauskana ja henkilöhahmoja ihan onnistuneina, kun taas paljon kirjoja lukevat pitävät huumoria sata kertaa toistettuna, henkilöhahmoja epäuskottavina ja niin edelleen. Johtuuko ristiriita AL:n mainitsemasta kirjoittamasta säännöstä, että esikoisia käsitellään silkkisin hanskain? Ketä se palvelee? Ehkä vähän kirjailijaa, ettei tämä hyppäisi junan alle. Entä lukijaa?
Vaikka koko juoppokeskustelu näkyy Anssi Kela -postauksen alla, on väittely sivunnut paljon kritiikkiä ylipäätään, eivätkä monet kommentit koske Kelaa lainkaan. On huudettu, kuka saa kirjoittaa kriittisesti ja miten kriittisesti. On rääytty, minkälaisia äänenpainoja me tavalliset (tai ei-tavalliset, ihan miten kukin haluaa nähdä) lukijat saamme käyttää.
Oli arvioijana oikea kriitikko tai tavislukija, subjektiivisia näkemyksiä kaikki lopulta ovat. Perustelut tietenkin vaihtelevat lukijan mukaan. Mutta ei hienoimpienkaan perustelujen pitäisi muuttaa kenenkään näkemystä, vaikka ne parhaimmillaan tuovatkin sellaisia lisiä, joita ei ole tullut huomanneeksi ja jotka saattavat luoda avartavia merkityksiä kirjaan. Tällaista ihmevalaistumista ei tapahtunut minulle muun muassa Austerin uusimman kohdalla. Olin pölkyllä päähän kalautettu luettuani Jukka Petäjän hurmahenkisen arvion Sattumista. En mitenkään pystynyt ymmärtämään, miten Sattumia Brooklynissa voisi olla niin erinomainen.
8. syyskuuta 2008 kello 19.54
Nin toni, ehkä me vielä saamme tänne sen ”kritiikki” postauksen, kuten Kirsi jo vähän lupaili. Sanoinkin jo Kelan kirja-arviosta Hesarissa -ennen kuin tämä ketju alkoi- jtn siihen suuntaan, että ”enpä ole laimeampaa arviota tainut lukea koskaan”. Ja sellainen ei todellakaan palvele ketään, vähiten lukijaa, joka odottaa vesi kielellä, kannattako kirja lukea vai ei.
Kyllä, lukukokemus on 100% subjektiivinen. Eikä muiden mielipiteet siihen vaikuta. Muiden näkemykset voivat toki, ja parhaimmilaan niin käykin, avartaa omaa näkemystä ja tuoda kirjaan jotain ”lisää”, mutta lukukokemus ei siitä muuksi muutu.
8. syyskuuta 2008 kello 20.29
Ei vaan tämä on kirjallinen myrsky jota tarvitaan.
Yhdysvalloissa riehuu myrsky, ne vie kattoja, tämä myös. Ei voi enää suojatua sateelta, kaikki tulee niskaan. Puun alle pakeneminen johtaa salaman.
Tämä koskettaa laajempia yhteyksiä, ja se juuri on sen merkki, että käsiteltävä romaani saa erityishuomiota. Joka on AINA hyvä asia. Se nimittäin panee ihmisen ja lukijan perustelamaan sen, miksi ei jostain pidä, tai miksi pitää.
Harmittomat romaanit ovat kaikkein pahimpia. Ne ovat mitään sanomattomia eivätkä pane lukijaansa miettimään kantaansa mitenkään.
Olipa siis kirjallisuus hyvää tai oikein huomoa, siitä seuraa vain hyviä tuloksia (ellei ko. kirja sitten suoraan suosi väkivaltaa tai rotusortoa tms.)
Usein kustantaja on muuten merkillisen kuuro. Harvoinpa olen ainakaan minä nähnyt kustantajan ilmoittavan, että ”Juu, tätä ja tätä olisi pitänyt funtsia paremmin. Mutta kiitos tästä. Seuraavan kerran mietin asiaa tältä esitetyltä kannalta.”
Ikävä kyllä sanoa, ettei asia kyllä näin etene. Ainoa järkevä vaihtoehto siksi on, että kustantaja ottaa sellaisen asenteen ja näkökulman, että – en sano että negatiivisen – van selvästi puutteellisen kirjallisen näkökulman esiintuominen on estetty tasapainoisen, kaikenkattavan kritiikin tiukkuudella. Waltari (waikka en ole ko Waltari-fani) sanoi jo aikoinaan aiotko kirjailijaksi – teoksessaan, että yksipuolisuus on heikkoutta. Juuri näin. Huumori voi olla hersyvää ja jopa aallon kaltaisesti mukanaan huuhtovaa, mutta se EI selitä tai korvaa lapsellista ja kehittymätöntä käytöstä ja reagointia asioihin. Yksipuolisuus on heikkoutta.
Pahinta tässä on se, että jos joku nuori, oikein lupaava kirjoittaja lähiaikoina tuntee vakavan ja täsmällisen kutsumuksensa ottavan itsensä valtaan – sellaisen, jonka kanssa hän todella jaksaa rämpiä seuraavat 10 tai vaikka 30 vuoden hylkäykset huolimatta eteenpäin, jaksaa kehittää tyyliään, persoonallisuuttaan tarkkaillen, lukien ja pohtien alituisesti – erehtyy sitten netin tai muuten kautta valitsemaan Kelan kirjan esimerkiksi sen saaman palautteen perusteella ja luulee sen olevan joku hyvä esimerkki. Hän kirjoittaa kirjan. Seuraa tyyliä ja käsittelytapaa, ja lopulta hänen maailmansa kaatuu, kun joku Harri Haanpään kaltainen ammattilainen tulee ja upottaa teoksen kuin Graf Speen.
Olen aina sanonut kaikille aloittaville kirjoittajille, ettei muotia tai epidemioita saa seurata. On tukeuduttava kirjallisuuden historiaan. Ne historian teokset eivät nimittäin koskaan ole pysyneet siellä historiassa ilman syytä. Ne on luettu läpi sukupolvi sukupolvelta, ja yhä ne siellä ovat. Sen parempaa kritiikkiä ei voi saada. Siellä on Hemingway, Dostojevski, Tolstoi, Hamsun, Camus, Kundera, Bellow, Kafka. Lista vain jatkuu.
Jos kirjoittava ihminen ei halua tai ei pyri maailmankirjallisuuden huipulle, on hän kohtalonsa ansainnut ja kuulukoon viihdyttäjiin. Halveksin suuresti kunnianhimoisuutta. Sen heikkouteni myönnän. Olen saanut viimeisen kymmenen vuoden aikana melko kattavan kokoelman erilaisia hylkäyksiä kustantajalta (ja muuten juuri nyt työstämäni 3. romaani käsittelee juuri mm. tätä ominaisuutta. Jotkut reaktiot ovat nimittäin olleet aika hupaisia. Jopa Kelamaisia.)
Itse kustantajan viimekertaisesta käytöksestä päätellen voin sanoa, että oma esikoiseni ILMEISESTI saa ensi-iltansa jossain vaiheessa, joten pysykää kanavalla. En kerro tässä vaiheessa enempää, koska se ei ole järkevää, mutta infoan kyllä tulevista tapahtumista. Ja sen sanon että vihaan selittelyä, romaanin pitää selittää itsensä. Mutta saa nyt nähdä. Kenties heitän pari lausetta. MIKÄLI tästä jotain tulee.
Kela tai joku muu voi tietysti irvailla, että toisillapa on kustannussopimus, mutta ei nyt ainakaan aleta etuilemaan. Ok?
Sattumia Brooklynissä on mielestäni vähän lässy, muuten hyvä. Oikeastaan jos saisin ohjeistaa, niin tarinan pitäisi olla vähän yllättävämpi ja tavallaan irrallisempi.
Mutta kirjoitan siitä sitten joskus myöhemmin. Nyt naputan muuta. Kiitos.
8. syyskuuta 2008 kello 20.34
Korjaus: Siis halveksin kunnian himottomuutta.
Sori. Iski painovirhepaholainen…
8. syyskuuta 2008 kello 23.56
Mielenkiintoinen keskustelu, välillä jopa sanasota. Tulin tänne nimimerkin takaa vain kertomaan, että minä olin se, joka kyselin kriitikin määritelmää Kelan sivuilla, ammutaanko minut aamunkoitteessa? Sanasaivartelija kun olen, minua yhä kiinnostaa se, missä menee mielipiteen ja kritiikin raja tai onko sellaista edes olemassa?
Väärinymmärryksen ja omat tulkinnat ovat jokapäiväistä elämää kaikille meille. Ne korostuvat vielä enemmän, kun keskustelu käydään näin kirjoittamalla. Osa meistä kirjoittaa sen sortin tekstiä, että lähes joka lauseesta syntyy kuva joka aggressiivisesta tai vihaisesta ihmisesta. Kumpaa siis uskoa? Omaa tulkintaa tekstistä vai kirjoittajan omaa kuvausta tuntemuksistaan?
Anssin kirja on minultakin vielä lukematta, joten en voi Anssia vielä julistaa neroksi sen perusteella. Mutta kaiken tämän kirjoittelun jälkeen kyseinen opus on kaiketi luettava.
9. syyskuuta 2008 kello 10.52
Ei jeesus, vieläkö tästä lapsellisesta kirjasta puhutaan.
Paljon melua tyhjästä.
10. syyskuuta 2008 kello 11.47
Keskustelu ei ole lähelläkään loppua. Ennen maailma loppuu kuin tämä. Kun joskus olemme kaikki poissa, keskustelu vain yltyy ja jälkipolvi väsäilee väitöskirjoja aiheesta. Sadan vuoden päästä kiihkeän uusväittelyn seurauksena joku ammutaan. Tai syntyy uusi hieno terve lapsi tämän innoittamana.
Caitrin, lähetä arviosi, kun olet lukenut Kelan.
13. syyskuuta 2008 kello 22.31
No niin. Ja kritiikin kritiikin lässytyksestä takaisin aisaan. Pelkästään tämän riemastuttavan ketjun takia varasin ja sain kirjan kirjastosta. Sain sen loppuun äsken ja uskallan nyt sanoa siitä lyhyesti sanasen. Kyllä, se oli huono. Se oli silmille paikoin yhtä vaivaannuttavaa luettavaa kuin Big Brotherin katsominen on. Se oli juuri niin ”nuortenkirjamainen” kuin sitä oli kuvailtu. Se oli kuin abitytön kynästä. Siis ”ihan jees” siinä mielessä. Eli Anssi hei: hyvä tyttö! Mutta edelleen se ON kirja. Ja pisteet siitä. Mutta valitettavasti vain siitä.
14. syyskuuta 2008 kello 11.46
Aisaanpa noinkin.
Anssille & Co:lle sanoisin kuten Sorsan eräs pidemmälle ehtinyt puoluetoveri: Jos provosoidaan, ei pidä provosoitua.
14. syyskuuta 2008 kello 15.20
Juuri näin, JH…. Takavuosinahan (olisiko ollut viime vuonna?) joku BB-pudokas julisti lehdissä kirjoittavansa romaania. En seurannut enkä seuraa itse sarjaa, mutta koska Hesarikin siitä uutisoi, täydellisessä BB-pimennossa on vaikea elää. Niinpä olen samaa mieltä… Teos olisi voinut BB-Anssin esikoinen. Ja kyllä siitäkin olisi uutisoitu enemmän kuin kohtuullista on, kirjan lapsekkuuteen ja raakilemaisuuteen nähden.
14. syyskuuta 2008 kello 21.01
Näistä kommenteista välittyy kuva, että eräillä lukupiiriläisillä ei juurikaan ole elämää kirjojen ulkopuolella tai sitten heillä on elämää suurempi elämä. Jos tavallisten ihmisten elämän katsominen tai lukeminen on vaivaannuttavaa tai tuntuu lapselliselta, niin kummassahan se vika mahtaa olla? Suurimman osan ihmisistä elämä vain sattuu olemaan latteaa, kliseistä ja välillä varsin lapsellistakin.
Sattumalta vilkaisin tuon Mika Waltarin: Fine van Brooklynin alkukommentteja. Silmiin pisti tämä, “Voi, nuoruus, myöhäinenkin, kaikessa hyvyydessäsi ja herkkäuskoisuudessasi!” Ja kirjoittaja tuntuu pohtivan, että entäpä jos juuri se hyväuskoisuus onkin ollut onnellisuuden edellytys?
Onko tämä viisaus jotenkin vähemmän latteaa tai lapsellista?
14. syyskuuta 2008 kello 23.03
Hyvä BigBrother, tässä ketjussa on keskustelun alla (aina vain…) Anssi Kelan teos Kesä Kalevi Sorsan kanssa. Ei meidän elämämme. Eivätkä Kelan henkilöt mitenkään tavallisia ole, vaan tavallista huomattavan paljon lapsekkaampia kolmekymppisiksi. Tietysti myös oman elämän viitekehys vaikuttaa tulkintaan… Jos lukija samastuu vahvasti Johannekseen teiniromansseineen ja mielikuvitusystävineen, niin ehkäpä kirja silloin vetoaa eri tavalla, mene ja tiedä.