Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (suom. Olli Kuukasjärvi)
Kyllähän tässä tulee lievästi epänormaali olo kun muut ihmiset katselevat kokkoja, juovat olutta, syövät makkaraa ja juhlivat, niin Lukupiiri keskustelee Dostojevskista. Tai mistä minä tiedän. On ihan mahdollista, että te teette juuri tuota edellämainittua ja minä jään keskustelemaan kuukauden kirjasta yksin…
Mutta. Rikos ja rangaistus oli kesäkuun kuukauden kirjana. Muistathan taas, että tässä keskustelussa keskustellaan sisällöstä, joten jos et halua tietää kuinka kirja päättyy, vältä tätä keskusteluketjua.
Kun käsiteltävänä on klassikko, tuntuu arviointitehtävä ylivoimaiselta. Jos tämä nyt on elänyt 1800-luvulta asti ja suuri osa ihmisistä on sitä mieltä, että tämä on nerokas, voisinko minä olla eri mieltä? Sanon heti, että minulla ei ole mitään ammattitaitoa venäläisten klassikoiden arvioimiseen. Ainoastaan lukijana voin tarkastella kirjaa, ihmetellä sen ajatuksia ja kummastella tai ihastella sen rakennetta. Toni sanoisi nyt tähän, että älä kalastele myötätuntoa tyhmää arviotasi varten etukäteen lörpöttelemällä. Siispä asiaan.
Rikos ja rangaistus kertoo Raskolnikovista, joka on opiskelija, omaan teoriaansa rakastunut nuori mies, jonka kokemukset maailmasta ovat vielä aika huteralla pohjalla. Raskolnikov kuitenkin miettii ihmistä. Mikä on ihmisen rooli maailmassa, mitä on moraali. Onko moraali automaattisesti sama kuin laki? Voiko ihminen, joka on kaiken yläpuolella (mitä se sitten tarkoittaakin) rikkoa lakia? Onko se jopa hänen velvollisuutensa? Mikä on sallittua ja mikä kiellettyä.
Entä jos kuten Raskolnikov alussa kohdattuaan Marmeladovin miettii:
“jospa ihminen ei todellisuudessa olekaan retku, siis ihminen yleensä, koko ihmissuku, sehän tarkoittaa, että kaikki muu on ennakkoluuloa, pelkkää pahanpäiväistä pelottelua, ja että ei ole olemassa minkäänlaisia rajoja, ja niinhän sen kuuluukin olla!”
Raskolnikov on rahapulassa ja käy panttaamassa tavaroita saadakseen rahaa. Hän päättää murhata eukon, mutta oikeastaan murhan motiivina ei missään vaiheessa ole hänen oma rikastumisensa. Itse hän pyrkii puolustamaan ajatustaan sillä, että tappamalla tuon naisen, hän tekee itse asiassa jotakin hyvää:
Raskolnikovin ja upseerin välisessä keskustelussa hän pohtii, että jos ihminen, joka on suorastaan pahasta toisille kuolee ja sitä kautta tämän rahoilla voi tehdä hyvää hyville ihmisille, eikö silloin tuon ihmisen tappaminen itse asiassa ole hyvä teko? Luulen, että jokainen on jossain vaiheessa käynyt tämän ajatusleikin mielessään. Mutta onneksi jättänyt sen vain mieleensä.
Raskolnikov kuitenkin haluaa nähdä kuten hän myöhemmin toteaa Sonjalle:
“Pystynkö rikkomaan rajani vai enkö? Uskallanko kumartua ottamaan vallan vai enkö?”
Tosin hän myös sanoo lopussa, että:
“Kun menin silloin sen eukon luo, menin vain kokeilemaan…” Tällöin tätä suurta moraaliajattelua ei edes ollut taustalla. Vain nuori mies, jolla oli teoria ja joka halusi kokeilla.
Ja mikä teoria? Teoria joidenkin oikeudesta tehdä rikoksia:
Raskolnikovin teorian mukaan hmiset jaetaan kahteen ryhmään: “ensimmäisen ryhmän, eli, yleisesti puhuen, aineksen, muodostavat ihmiset, jotka ovat luonnostaan konservatiivisia ja säädyllisiä, jotka elävät kuuliaisesti ja haluavat olla kuuliaisia. — Toisessa ryhmässä kaikki rikkovat lakia, he tuhoavat tai ovat ainakin siihen taipuvaisia, kukin kykyjensä mukaan. Noiden ihmisten rikokset ovat tietenkin suhteellisia ja varsin moninaisia; enimmäkseen he vaativat nykyisten olojen kumoamista paremman nimissä ja ilmaisevat vaatimuksensa hyvinkin monilla tavoilla.”
“Ensimmäinen ryhmä hallitsee aina nykyhetkeä, toinen ryhmä tulevaisuutta. Edelliset säilyttävät maailmaa ja lisäävät sitä lukumääräisesti; jälkimmäiset panevat maailman liikkeelle ja vievät sitä kohti päämääriä.”
Jotta siis saa asiat muuttumaan, pitää rikkoa lakia, järjestystä, totuttuja tapoja.
Kiinnostavaa sinänsä, sattumalta törmäsin tässä välissä Henry David Thoreaun esseeseen Civil Disobedience, jossa tämä puhuu siitä kuinka valtion ollessa väärässä (esimerkiksi sallimalla orjuuden) ei riitä, että toteamme sen olevan enemmistön tahto vaan meidän täytyy rikkoa lakia, olla osallistumatta tällaiseen yhteiskuntaan (kuten hän itse kieltäytymällä maksamasta veroja) koska muutoin mikään ei muutu tai muutos kestää liian kauan. Tämä siis kirjoitettu 1849 (Rikos ja rangaistus 1866).
Thoreau ei kuitenkaan puhunut murhasta ja vaikka Rikosta ja rangaistusta pidetään moraalin näkökulmasta kiinnostavana, minä pidin Raskolnikovia aika epämiellyttävänä, aatteettomana ja selkeästi ihmisenä, jolla ei ollut mitään erityistä päämäärää. Kuten Porfiri Petrovits totesi: “tässä on kyse teoreettisten tietojen kiihottamasta sydämestä.”
Ehkä parasta antia kuitenkin on tuo syyllisyys, sen tuoma vainoharhaisuus, se mitä ihmisen mielelle tapahtuu kun hän on tehnyt jotakin pahaa. Kuinka loppujen lopuksi on pakko kertoa edes jollekin mitä on tehnyt, kuten Raskolnikov kertookin. Ensin baarissa ikäänkuin teoriana ja myöhemmin Sonjalle. Sonjalle kertomiseen liittyi minusta itseinhoa ja Raskolnikov halusi päästä testaamaan, inhoavatko muutkin häntä jos tietävät mitä hän on tehnyt. Vaikka sinänsä Raskolnikov itse ei tuntenut tunnontuskia, totesihan hän vielä tuolloinkin: “Mutta minähän tapoin vain täin, Sonja, hyödyttömän, iljettävän ja häijyn.”
Luulen, että Razumihinille, joka palvoi Raskolnikovia, kertominen oli liian vaikeaa, Raskolnikov pelkäsi reaktiota, tuottamaansa pettymystä liikaa. Prostituoidulle saattoi kertoa helpommin.
Jossain todettiin, että tämä on kirja, joka herättää lukijassa poikkeuksellisen paljon tunteita. Kyllä varmasti teki sitäkin. Vaikka joissain paikoissa vähän junnasikin, Dostojevski kuvasi hyvin elävästi ja taitavasti mitä ihmisen mielessä tapahtuu.
Muistan, että se taisi olla juuri Rikos ja rangaistus, josta Lukupiirissä käytiin aiemmin keskustelua koskien editointia ja Pasi Ilmari Jääskeläinen mm. totesi, että tämä olisi aikoinaan vähän kaivannut sitä. Kirjan suomentaja Olli Kuukasjärvi puhuu jälkisanoissa myös kirjan “puutteista” ja puhuu juuri tuon ajan olemattomasta toimitustyöstä:
“Rikoksen ja rangaistuksen arvoa tuntuu vain lisäävän se, että teos ei ole täydellinen. Klassikko on elänyt ja tulee elämään, vaikka tekstin nerokkainkin jakso saattaa yhtäkkiä päättyä epämääräiseen lepertelyyn ja suoranaiseen hutilointiin.”
Jos nyt uskaltaa sanoa, niin kyllä minua jossain vaiheessa tuskastutti kirjan tempo ja junnaavuus. En nyt sanoisi, että se on pitkäveteinen, mutta paikoin sellainen, että piti lukea vähän hammasta purren eteenpäin. Mutta ehkä tuohon aikaan ei voinut kirjoittaa vakavasti otettavaa venäläistä romaania, jossa olisi ollut alle 500 sivua. Ei Rikos ja rangaistus minusta vaikea ollut, raskas paikoin. Ei se silti kadota jännittävyyttään, sitä, että loppu kiinnostaa.
Mutta sitten se loppu. Suoraan sanoen olin aika pettynyt. Lopussa rakkaus pelastaa Raskolnikovin, kirkastaa sekavat ajatukset, auttaa löytämään moraalin, vie hänet tunnustamaan ja auttaa hänet löytämään onnen, millä ei ole mitään tekemistä ihmisteorian kanssa. Olisin jotenkin toivonut jotakin muuta. Ehkä olen nykyajan jännityksen turruttama ihminen, että Dostojevskin loppu tuntui jotenkin vähän siltä kuin kirjailija olisi joutunut lopettamaan kirjansa pikaisesti, hätäillen, ajatellen, että “en nyt keksi tähän hätään parempaakaan tapaa lopettaa…” Mutta huomaan tätä kirjoittaessani, että tällainen arvostelu klassikosta tuntuu pikkumaiselta.
Kaiken kaikkiaan Rikos ja rangaistus on tietysti klassikkoasemansa ansainnut. Suomentaja puhuu kirjasta hyvin kauniisti loppusanoissaan:
“Mutta nämä “puutteet” ovatkin ehkä juuri sitä Rikoksen ja rangaistuksen vaivihkaista viehätystä, joka tekee teoksen läheiseksi nykyajan “ristiriitaiselle” ihmiselle ja joka on kantanut sen sukupolvelta seuraavalle, saanut romaanin kestämään läpi muutuvien aikojen. Ja vie sitä edelleen eteenpäin.”
Kyllä tätä voi viedä eteenpäin. Vai mitä mieltä olette?
20. kesäkuuta 2008 kello 20.33
Ei kokkoa ei juhlaa – silti juhannus!
Mutta. Asiaan!
Dostojevskin käsillä oleva teos on todella siinä määrin niin luettu kuin teatterissakin nähty, että vaikeaa on mitään uutta näkemystä kirjasta esittää. Liekö se tarpeenkaan.
Itse jäin miettimään tuota Kirsi Pihan analyysin terävää pointtia siitä, että kulloisenkin yhteisön omaksuman lain ja järjestyksen tuolle puolen on joskus mentävä, jotta yleisinhimillinen moraali toteutuisi. Siinä viisaan kirjailijan sanat kantavat tähän päivään ja uskaltanee ennustaa, että kauemmmaksikin. Esimerkkejä jokainen pystyy nimeämään maailmastamme.
Salaisuuden kertomiseen/siitä pidättäytymiseen löytyy myös Vargasin IKIMETSÄN SYDÄMESTÄ ihan tähänkin yhteyteen sopiva toteamus. Tietäessäsi jotain, minkä uskot vain omaksi tiedoksesi tai mikä on vain sinun tiedoksesi kerrottu, käy aina niin, että yhdelle ihmiselle sinä sen kummiskin kerrot! Aivan niinkuin Raskolnikov kertoo Sonjalle luottaen siihen, että” huora, jos kuka on ihminen”(runoilijaa lainaten).
Dostojevskin muissakin teoksissa on näitä yleisinhimillisiä, samaistumista tehostavia kuvauksia – seköhän tekeekin teoksesta klassikon, kaikkina aikoina lukukelpoisen?!
20. kesäkuuta 2008 kello 20.58
Kirsi, junnaavuus on juuri oikea sana. Minulle on Rikoksen ja rangaistuksen juoni ollut jo monta vuotta tuttu, koska olen opiskellut sitä kirjallisuustieteen luennoilla ja pari Dostojevski-hullua kaveriani on siitä ja Karamazovin veljeksistä intoillut väsymykseen asti. Toinen heistä piti kovasti myös Tolstoista. Minulle tämä lukukerta oli ensimmäinen, ja kuten jo aiemmin totesin, kirja jäi puoleenväliin… Ne loputtomat monologit! En sitten jaksanut enää lukea, edes hammasta purren. Esimerkiksi samoihin aioihin kirjoittaneen Dickensin tiiliskivet ovat tähän venäläisproosaan verrattuina erinomaisen viihteellisiä ja helppolukuisia, myöskin alkukielellä.
Mutta tänään on dostojevskiläinen sää… on satanut koko päivän täällä Tampereella, ja ukkostanut, ja taivas on musta. Onpa minulla kuitenkin viiniä, mansikoita, kirjoja, ja vielä futismatsi televisiossa, joten pahemminkin voisi olla. Hauskaa juhannusta ja hattu päästä kaikille jotka kahlasivat Rikoksen ja rangaistuksen läpi.
21. kesäkuuta 2008 kello 0.36
Luin itse Rikoksen ja rangaistuksen joitakin vuosia sitten opískelellessani kirjallisuustiedettä Ruotsissa. Lukeminen oli yhtä tuskaa aina toisinaan, mutta kaikkien kurssin jäsenten (n. 20 henkilöä) analysoidessa yhdessä romaania lukemisen tuska oli mielestäni lopputuloksen arvoista, kuten myös teoksen järkkymätön asema klassikkona.
Mielenkiintoista Rikoksessa ja rangaistuksessa on mielestäno etenkin se, miten uskottavattavasti Dostojevski onnistuu luomaan päähenkilön mielestä ja ajatusten sisällöstä oman, ulkopuolisesta maailmasta täysin eroavan ja sille l’hes vastakkaisen todellisuutensa, johon lukija pääsee osalliseksi vähitellen, syventymällä Raskolnikovin ajatusmaailmaan. Silti luettuani useamman sata sivua Dostojevkia ja hänen romaanissaan kehittelemää maailmankatsomusta loppu on väistämättä pettymys ja vie pohjan koko aiemmalta kertomukselta; Raskolnikov on lopulta valmis hylkäämään oman, vaikkakin toisinaan brutaalin ajattelutapansa voidakseen lammasmaisesti eläytyä Sonjan kannattamaan kristilliseen ja porvarilliseen anteeksiannon ja katumuksen periaatteeseen.
Toisenlaista ja mielestäni päähenkilön luonnetta kohtaan uskollisempaa kertomisen tapaa (jota Dostojevski on teoksessaan on ennen loppuratkaisua rakentanut vääjäämättä ja ehdottomasti) on esimerkiksi Albert Camus´n Vierailijassa – jossa päähenkilö tapettuaan myös toisen ihmisen lähinnä hetken mielijohteesta – ei kuuntele vankilapastorin liian helpolta ratkaisulta kalskahtavaa lupausta kristillisestä anteeksiannosta vain valheellisen ja lopulta luultavasti valheelliseksi paljastuvan mielenrauhan takia, vaan vastaa loppuun asti järjettömästä teostaan ja alistuu mieluummin hirttäväksi sovittaakseen tekonsa – toisaalta Camus´n päähenkilö kyseenalaistaa Raskolnikovin tapaan yhteisönsä sovinnaiset normit, jolloin kuolema on vain yksi kapinan muoto elämisen helpoutta ja samalla muuttumattomuutta ihannoivassa yhteiskunnassa, jota myös Rikos ja rangaistus, ja siinä esiintyvä ajatus eri tasoisista ihmisyksilöistä edustaa, ainakin ennen Rakolnikovin päätöstä hyväksyä yhteisönsä valmiina annetut, konservatiiviset normit myöntyessään uskonnollisen anteeksiannon ajatukselle.
21. kesäkuuta 2008 kello 1.25
En lukenut R&R:ää nyt mutta olen aiemmin lukenut sen kahdesti.
Minusta kirjassa näkyy kaksi eri osaa, jotka (ymmärtääkseni) saattavat kuvata kirjailijan persoonaa.
Ensiksi Raskolnikovin ajatukset, teot ja niiden seuraukset on mielestäni kuvattu vaikuttavasti. Hyvä kirja. Luin r&r:n eka kertaa lukiossa abivuonna ja silloiseen nuoren miehen mielenlaatuun kuvatut ajatusrakennelmat upposivat kuin veitsi voihin.
Toiseksi kirjan loppu on lievästi sanoen hämmästyttävä. Kirjan ”logiikka” olisi tavallaan vaatinut nihilismin, paranoian ja muiden negatiivisten teemojen viemistä huipentumaansa. Mutta lopussa tuleekin outo ”onnellinen loppu”, joka tuntuu vieraalta kaiken psykologisen kehittelyn jälkeen.
Mutta tutustuttuani perehtyneempien ajatuksiin, olen päätellyt, että loppu kuvaa kirjailijan ristiriitaista suhdetta ”todellisuuteen” (jota kuvaa kirja ennen epilogia), ja ”politiikkaan ja uskontoon” (jota kuvaa epilogi). Ikäänkuin Raskolnikov (kuten me lukijatkin) olisi eksynyt lammas, joka voi kuitenkin tehdä parannuksen ja löytää pelastuksen. Ja samalla kevyesti pyyhkäistä pois muutaman sata sivua yli-ihmisyyttä ja syyllisyyttä.
Toisin sanoen: kirjailija ei tähdännyt vain hyvän kirjan kirjoittamiseen, vaan lopulta mahdollisuus vaikuttaa lukijoidensa ajatuksiin vei voiton.
21. kesäkuuta 2008 kello 9.01
Kun näyttää siltä, ettei tuoreita lukukokemuksia kuukauden kirjasta ole muilla kuin blogistilla, palaan vielä omaan uuslukemiseeni parin vuoden takaa.
Minusta RR-kirjaan ei ole tarpeen suhtautua kuin kulahtaneeseen klassikkoon, jonka edessä on kumarrettava ja nostettava hattua. Miksi emme asennoituisi kuin joku tuntija, josta D:n kirjat ovat kuin psykologialla höystettyjä dekkareita, sen juhlallisemmin niihin ei ole pakko suhtautua. Tuo määrite sopii minusta oikein hyvin nimenomaan nyt puhuttuun kirjaan. Eihän analysointi tietysti kiellettyä ole. Voihan niitä repostella loputtomiin ja niin on tehtykin.
Jännitehän kirjassa murhien jälkeen syntyy siitä, että vain Raskolnikov ja lukija tietävät murhaajan, poliisin edustajat ja R:n läheiset eivät. Junnausta, jos niin halutaan sanoa, on minusta juuri poliisipäällikön ja Rask:n kissa-hiirileikissä, jota jatkuu ja jatkuu. Kirjahan o n helppolukuiinen, kuten Kirsi muistakseni sanoo, vaikka Merm. toista väittää. Hieman sotkuisuutta tosin aiheuttaa venäläisten kaksois-kolmoisnimien sekamelska ja muutama läheisesti toisiaan muistuttava nimi. Sille kai Venäjällä ei mit. mahda.
Kirsi näyttää täysin sivuuttavan toisen päähenkilön Rask:n sisko Dunjan, joka luullakseni muihinkin miehiin tekee lähtemättömän vaikutuksen. Kysyn vaan, mitä pahaisinkaan dekkari olisi ilman näyttäviä naisia? Kirjassahan ainakin kolme miestä retkahtaa kaunottareen, osin tuhoisin seurauksin.
Kirjan loppuratkaisujen ihmettelyä hieman oudoksun. Sehän on normaali vanhavenäläinen menettely Siperian rangaistuksineen. Ja kun vuosikausiksi muutetaan tietymättömien taipaleiden taakse ( muista 1800-luvun liikennevälineiden hitaus!) on luontevaa, että rakastettukin muuttaa lähiseudulle. Muistaakseni myöskään paluuta norm. yhteiskuntaan aikanaan ei suljettu pois, toisin kuin aina epävarmassa neuvostojärjestelmässä.
Myöskään monologien toistuvaa kauhistelua en ymmärrä. Monologihan on vain keskustelua itsensä kanssa. Niiden arvon tietysti määrää sisältö, ei suinkaan pelkästään määrä.Tarinahan on synkähkö vai sanoisinko apea. Mutta Merm. pyhitti apean suomalaisen kirjallisuuden ominaispiirteeksi ( verr, ulkomaiseen), joten näin ollen ulkomaisesta, tässä tap:ssa venäläisestä ei voine niin sanoa?
Kaikenkaikkiaan ihmettelen, miksi niin moni näyttää kammoksuvan kirjaa, joka kyllä peittoaa melkein minkätahansa nykydekkarin tai hömppäkesäkirjan.
21. kesäkuuta 2008 kello 9.52
Rikos ja rangaistus-kirja on minulle kulttikirja. Laitokseni on WSOY:n vuodelta 1958, J.A.Hollon suomentama. Historiallinen, kirja on ostettu ensimmäisenä hankintona ensimmäisen työpaikan ensimmäisellä palkalla. En muista, oliko joku sitä suositellut. Tuskin sitä nimenomaisesti, olimme vain koulussa saaneet ilmeisen tukevan klassikkovirityksen. Työpaikka liäksi sellainen, missä kaikkinainen ymmärrys ihmismielen hämäryyksiin
oli tarpeen. Vaikuttavinta- edelleen- on Raskolnikovin ja tutkintotuomari Porfiri Petrovitsin kaksinkamppailu. Mikä tuomarin osalta on mitä hienostuneinta ja sivistyneintä kielen käyttöä.
Hyytävää tekstiä. Silmäilinpä juuri muinaisia alleviivauksia. Tuntuu, että edelleen, vuosikymmenien jälkeen ovat pitäviä.
21. kesäkuuta 2008 kello 9.58
Olen lukenut kirjan parikymppisenä, kolmissakymmenissä, nelikymppisenä ja nyt yli viisikymppisenä. Hienoja analyysejä en osaa tehdä, koska kirjat ovat minulle tunnekokemuksia. Mielestäni kaikissa venäläisissä klassikoissa on tietty junnaavuus. Rikoksessa ja rangaistuksessa tämä junnaavuus ja samalla kuumeinen kiihkeys on jännä yhdistelmä. Pienen ihmisen tarpomista ja oikeutuksen hakemista olemassa ololleen, sitähän tämä ihmiselo on.
Kirjan loppu on suorastaan ylimakea ja se on aina minua häirinnyt, enkä ole myöhemmillä lukukerrolla sitä lukenut. Josko Dostojevskin piti rahapulassaan se äkkiä lopettaa ja saattaa painoon. Vai oliko tämä niitä kirjoja, jotka ensin julkaistiin sanomalehdessä jatkokertomuksena?
Tästä syystähän monet venäläiset klassikot ovat niin pitkiä romaaneja.
Hyvät Jussit kaikille ja ei kun metsään sauvakävelylle ja uimaan, ettei sammaloidu!
21. kesäkuuta 2008 kello 12.24
Yli kymmenen vuoden takaa on minunkin tuorein R&R-lukukokemukseni. Ei ollut tuolloin parikymppisenä rahkeita ison D:n ratkaisuja kyseenalaistaa, joten ajattelin ja ajattelen, että loppu on juuri sellainen kuin sen pitääkin olla.
Kriittisiä kuvauksia näistä kaiken maailman nihilisteistä löytyy monesta kirjasta. Lieneekö Raskolnikov ainoa, jolle D suo pelastuksen eli antaa mahdollisuuden katua ja saada jopa anteeksi?
Mitä junnaavuuteen tulee, kyllä R&R on Dostojevskiä sieltä vetävämmästä päästä dekkarielementteineen. Karamazovin veljekset on edelleen taistelematta läpi. Mutta kyllä senkin aika vielä tulee, viimeistään uuden suomennoksen myötä.
Joku mainitsi Tolstoin. Sota ja rauha on mielestäni paksuudestaan huolimatta suurimmaksi osaksi mitä vetävintä luettavaa. Päänvaivaa tahtoivat tosin aiheuttaa ne monet historianfilosofiaan uppoavat jaksot. Niistäkin historianopiskelija selvisi, menivät metodiopinnoista, vaikka tarinan ikävästi katkaisivatkin.
21. kesäkuuta 2008 kello 13.12
Ei Rikos ja rangaistus ole suinkaan kaukaa haettu juhannusaihe. Et ole Kirsi yksin sen parissa paarustanut. Eilen illalla juttelimme siitä ystäviemme kanssa, vaikken tiennyt, että se on klubin kuukauden kirja.
Luin RRn lukiolaisena 1970-luvulla, ja se teki minuun valtavan vaikutuksen. Vuosikymmenet olin sitä mieltä, että se on paras koskaan lukemani kirja, kunnes viime kesänä putosin takaisin maan pinnalle lukemalla sen uudestaan. Olipa pettymys. Raskasta tekstiä, teennäisiä ja pateettisia teemoja. Ennen kaikkea harmitti kömpelö suomennos. (Liisan kommentti yllä selvitti minulle, että se on 50-luvulta) Haaveilin aktiivisesti uudesta, ajanmukaisemmasta käännöksestä tietämättä, että sellainen oli jo loppusuoralla! Taidanpa lukaista sen ihan lähitulevaisuudessa voidakseni yrittää restauroida nuoruuteni pilvilinnoja. Luuletteko että se onnistuu? Onko uusi suomennos olennaisesti parempi?
21. kesäkuuta 2008 kello 13.40
Kopsu, hyvä huomio — en tullutkaan ajatelleeksi sitä ankeutta (ei apeutta) ja tiettyä raskassoutuisuutta, jonka liitän suomalaiseen kirjallisuuteen… Kenties kyse onkin yhteisestä slaavilaisesta melankoliasta ja synkkämielisyydestä? En ole kovin perehtynyt venäläiseen proosaan (muuta kuin kirjallisuustieteen opintojeni kautta), joten tämä onkin aivan uusi huomio. Juuri näin!
21. kesäkuuta 2008 kello 15.47
Minäkin olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen aikoja sitten, mutta koska en lue kirjoja kuin poikkeustapauksissa kahteen kertaan, on tyydyttävä peruuttelemaan sen aikaisiin muistikuviin.
Järisyttävä kirja; ennen kaikkea ahdistuksen ja sisäisen monologin osalta. En ole vieläkään lukenut kirjaa, joka näin vahvasti osaa siirtää kuvitteellisen henkilön ahdistuksen elävän ihmisen – lukijan – sisälle. Raskolnikovin kuumeilu ja hourailu herätti ihmettelemään: tällainenko on ihminen sisältä? Raskolnikovin sisäinen oikeudenkäynti on huikea pohdinta ihmisen todellisesta vapaudesta, tai siitä onko sitä.
Entä itse teksti? Ihmettelen yhä, muutaman sivun nyt selailtuani, miten ihminen kykenee kirjoittamaan näin hienoa tekstiä; lausetta joka polveilee, soi, meuhkaa, hiljenee, vaikeroi, huutaa; lausetta joka kaikesta monimuotoisuudestaan huolimatta häivyttää sanat ja jättää jäljellä vain ajatukset. Dialogien tietyt kömpelyydet otin aikoinaan naiivisti vastaan venäläisenä tapana keskustella.
En ymmärrä keskustelua toimittamisesta 1800-luvun kirjojen kohdalla. Tai ymmärrän, mutta sitten toivon, että samat henkilöt vaatisivat myös Bachin, Mozartin ja kumppaneiden avuksi musiikkituottajaa. Minusta kustannustoimittajan mainitseminen Dostojevskin yhteydessä edes samana vuotena on kuin joku väittäisi, että tämän maailmankaikkeuden luonut (sattuma tai Jumala tai mikä tahansa) olisi tarvinnut neuvonantajaa tai kustannustoimittajaa tekemään maailmankaikkeudesta jännittävämmän paikan.
Toinen näkemys, mihin olen Lukupiirissä törmännyt, on rahan merkitys Dostojevskin kirjallisessa tuotannossa. On suurta ymmärtämättömyyttä uskotella, että joku pystyisi kirjoittamaan tällaista tekstiä mielessään vain raha. Itse asiassa olen lukenut, että Dostojevskin vaimo lähetti pelihimoista kärsivän miehensä pelaamaan, vaikka tiesi, että viimeisetkin rahat häviäisivät: syynä oli vain ja ainoastaan se, että syyllisyydessään ja tuskassaan Dostojevski kirjoitti kuin riivattu, ja kirjoitti teoksia, joita luetaan miljoonia vuosia. Toisin kuin niiden tuhansien kirjailijoiden teoksia, joita on toimitettu ja tiivistetty, karsittu ja viimeistelty viihteellisemmiksi.
Jos joku lopettaa tämän kirjan kesken, keskittyköön jatkossa menaisiin, autolehtiin tai Anttilan kuvastoihin.
Ja vielä: klassikkoja saa kritisoida, mutta älkää nyt hyvät ihmiset puhuko suu vaahdossa kustannustoimittajista samassa yhteydessä. Ehostakaa ja meikatkaa itseänne, älkää itse elämää.
21. kesäkuuta 2008 kello 16.39
Vaikuttaa kuin palstalaiset ko. kirjan suhteen jakaantuisivat karkeasti ottaen kahteen joukkoon. Kirjallisuustiedettä syvällisesti opiskelleet ja ne, jotka jo etukäteen vannovat, etteivät kirjaan koske tai eivät pusertamallakaan jaksa kirjaa lukea kuin korkeintaan puoliväliin.
Kirjallisuustiedettä opiskelleet ovat esittäneet perusteellisia, syvällisiä, asiantuntevia analyysejä teoksesta, kuten vain pitkälle opiskelleet osaavat ja voivat. Niillä on paikkansa, mutta kieltäytyjäjoukolle ne saattavat pitkälti olla hepreaa.
Tavallisen luikjan näkemys vielä pitkälti puuttuu. Ainakin tuoreempi lukukokemus. Itsehän me loppujen lopuksi päätämme, mikä kirja säilyttää klassikon asemansa, mikä ei. Jos suuri tai suurin osa lukijoista pitää kirjaa lähes lukukelvottomana, teos ei enää ansaitse klassikon asemaa. Se seuraa jo käsitteen määritelmästä.
Ajatus, että teoksen opiskelu kirjallisuustieteessä tekee sen lukemisen tarpeettomaksi tai ainakin vähemmän tärkeäksi, on hyvin outo. Vähän samantapainen kuin kuittaus: elokuvan olen jo nähnyt, miksi vaivautuisin kirjaa lukemaan.
Kirjallisuustieteen tuntemukseni on vähäinen, mutta siihen käsitykseen olen tullut, että teoksen opiskeluun ja analysointiin kuuluu ilman muuta sen lukeminen. Muu asianlaita tuntuu liki absurdilta.
21. kesäkuuta 2008 kello 18.12
Luin nyt tämän uusimman painoksen, ja sen kieli soljui hyvin luonnollisesti ja ilman esteitä, mutta jotenkin jäin kaipaamaan vähän koukeroisempaa, vanhempaa kieltä, tämä tuntui melkein liian modernilta, suorasukaiselta. Pani ihmettelemään myös sitä, miten samat asiat oli usein sanottu aivan eri sanoilla niillä parilla ensimmäisellä sivulla, joita vertasin Juhani Konkan käännökseen, eli kyllä suomikin on rikas kieli.
Eikä ollut tippaakaan yksitoikkoinen vaan jännittävä, vaikka juonen tunsikin! Harhaisen mielen sisäiset monologit ja kuulustelijan kissa – hiiri – leikki olivat parasta, sivuhenkilöt täydensivät asetelmaa ja lisäsivät jännitystäkin, veivät asiaa eteenpäin. Mutta että tällä lukemalla löysin kirjasta huumoriakin sieltä täältä niin, että oli pakko naurahtaa!
Sitä jäi miettimään, että Raskolnikov oli varmaankin nykytermeillä ilmaistuna hyvin masentunut, ja miksikähän? Opintojen takkuilu ja rahan puute ja raha-asioiden huono hoito tietenkin, mutta riittäisivätkö ne syyksi? Yli-ihmisajatukset lisäksi sekoittivat päätä, eivätkä varmaan ensimmäistä kertaa nuorella ihmisellä, ajatellaan vaikka sitäkin Jokelan tapausta. R. olisi kyllä myös kipeästi kaivannut hoitoa, terapiaa. Voisiko Sonja sitä antaa? Aluksihan R. kieltäytyi Siperiassa tyystin käsittelemästä asiaa, mutta ehkäpä olosuhteetkin kypsyttivät mieltä. Siperian sanotaan opettavan, ja olihan Dostojevskilla siitä omakohtaistakin kokemusta. Se Sonjan uhrautuvan, täysin pyyteettömän rakkauden voima ei tietenkään tunnu nykyihmisestä oikein uskottavalta, riittävältä, mutta ehkäpä siihen sisältyikin myös eräänlainen uskonnollinen kääntymys? Ja ainakin syyllisyyden tajuaminen, alku johonkin parempaan.
Pelihimon ja ainaisen rahapulan vuoksi Dostojevskin omassa elämässä oli niin paljon ahdistusta, että sitä valui helposti tähän kertomukseenkin. Tuli suuri halu mennä taas Pietariin, Heinätorille ja niihin muihin mainittuihin paikkoihin, silloille ja kanavien varrelle! Järjestäisipä joku sellaisen Dostojevskin jalanjäljissä – matkan!
Edellisen lukemisen perusteella Rikos ja rangaistus on ollut minulle tärkein kirja eikä uusi lukeminen sitä juuri horjuttanut. Idiootti, Kellarin loukko ym. ovat myös olleet upeita lukukokemuksia, samoin kuin monet Tolstoin ja Mannin kirjat. Ja Gogolin ja Tsehovin! Slaavilainen melankolia ja huumori tuntuvat niin läheisiltä, Mannin filosofinen sivistyneisyys ja syvällisyys taas ihailtavilta. Taidan olla sellainen Dostojevski-uskovainen, ja sellaista on vaikea käännyttää!
21. kesäkuuta 2008 kello 18.54
Ihmiset tuntuvat tässä teoksessa kritisoivan lähinnä kahta asiaa: tylsyyttä ja lopetusta. Ensimmäistä kohtaa en oikein ymmärrä, teos on niin tunteisiin vetoava ja mukaansa tempaava, että se likimain vilahtaa ohi. Näin siis itselläni. Toki virkkeet ovat polveilevia ja kieli usein hyvinkin abstraktia, mutta juuri noilla keinoilla sitä tunnelmaa luodaan. Itse olen lukenut Hollon käännöksen, joka on mielestäni mainio ja elegantti. Uuden käännöksen tarpeellisuuden kyseenalaistaisin, etenkin kun mestari Juhani Konkankin käännös löytyy.
Lopetus onkin sitten kokonaan toinen asia. Tokihan se poikkeaa muusta teoksesta ja tendenssiä löytyy vaikka kuinka. Silti uskoisin, että se vaivaa lähinnä niitä lukijoita jotka tahtovat samaistua tähän Raskolnikovin synkkään ylpeyteen ja suvereeniin moraalittomuuteen. Samaistuminen on äärimmäisen helppoa, ainakin tällaiselle nuorelle (mies)opiskelijalle, mutta juuri sen tulisi havahduttaa lukija: ei noin saa ajatella, tuo on väärin, silti olen samaa mieltä, olenko paha? Monien mielestä Dostojevski pettää Raskolnikovin, pakottaa hänet muottiin; mielestäni Raskolnikov itse särkee ajatuksensa, itsensä, ymmärtää eksyneensä. Hänen suuri teoriansahan on riekaleina jo hyvän aikaa ennen teoksen loppua. Siitä draaman varsinainen sisältö. Ylpeyden raunioista nousee ihminen. Hyvä kysymys onkin, onko lukija valmis hyväksymään Raskolnikovin esimerkin.
Myös lopetuksen onnellisuutta on ehkä ylikorostettu. Se on kuulas ja toiveikas, mutta ei anna selkeitä vastauksia. Se on vakaa ”ehkä”. Rakenteellisesti se on hieman ongelmallinen, mutta toisaalta epilogi on juuri tätä, ei lopetus vaan lisäys tai selvennys lopun jälkeen. Nykylukijalle se on hieman hämärä tehokeino, kun sen käyttö on kovasti vähentynyt. Dramaturginen kliimaksi on siis Raskolnikovin antautuminen, epilogin tarkoitus on vain asettaa palaset kohdalleen.
Tietysti Dostojevskin kanssa saa olla eri mieltä. Itselleni tämä teos vain oli varsin havahduttava kokemus, kun sen ensi kerran luin. Niihin aikoihin alkoi liika ylpeys miehestä karista. Ehkä nöyryys sittenkin on älykkyyttä arvokkaampi ominaisuus. Tuo on mielestäni teoksen sanoma, ajaton ja viisas. Klassikko, ilman muuta, mutta ennen kaikkea mestariteos.
21. kesäkuuta 2008 kello 19.05
Mutta Kopsu… minä olen opiskellut kirjallisuustiedettä enkä silti saanut kirjaa luettiu puoleenväliin… joten jaottelusi on hieman outo. Asiaa ehkä valottaa se että kirjallisuustieteessä ja omalla alallani englanninkielisessä kirjallisuudessa lukemista riittää! Rohkaistuin kuitenkin kommentoimaan täällä vaikka en ole koko kirjaa lukenutkaan. Tästä pahoitteluni. On kuitenkin ollut todella kiinnostavaa lukea muiden arvioita ja ehkä vielä paremmalla ajalla taistelen R & R:n loppuun.
21. kesäkuuta 2008 kello 19.28
Kun muutama kesä sitten luin Rikos ja Rangaistuksen, uskon olleeni eräänlaisessa bardo-tilassa. Kaikki entinen oli mennyt rikki ja tulevaa ei vielä nähnyt eikä oikein ollut voimia katsella. Silloin otin käteeni kirjan, jonka luulin olevan täynnä jotakin raskasta ja synkkää. Sellaista kun silloinen mielentilani.
Minä lähdin ensimmäisen kirjan sivun luettuani kulkemaan pitkin Pietaria aikaan, joka on niin toinen ja silti ne samat jungilaiset arkkityypit löytyvät kovin helposti. En kuitenkaan kulkenut vain Raskolnikovin seurassa, vaan kaikkien kirjan henkilöiden kanssa. Vaihdoin aina puolia ja välillä lepäsin Raskolnikovin kanssa hänen rikospaikassaan ja pelkäsin hänen laillaan totuutta ja valhetta, valintaa niiden välillä. Kumman kanssa pystyisimme elämään?
Kirjan lopetettuani ajattelin,että onpa hyvä, että tässä elämässä luin tämän teoksen. Voi olla, että juuri tämän teoksen vuoksi joutuisin palaamaan takaisin tänne maan päälle. Opin siitä niin paljon! Enemmän kuin voin sanoin kuvailla. Enemmänkin ymmärryksen tasolla.
Venäjää lukeneena päätin lukea kirjan venäjäksi, alkukielellä (tämä on vielä tekemättä) matkustaa heti Pietariin ja kulkea kaikissa tutuissa paikoissa. Ja lukea kaikki muut D:n teokset!
Itse sisältöä lähestyin uskonnollis- filosofisesta näkökulmasta. Kärsimyksen ja kestämisen näkökulmasta. Miten ihminen voi selvitä kaikesta siitä tuskasta, alistamisesta? Miten toivotonta on Jumalan löytäminen ja miten kovasti se on ihmisessä, kun se sinne on tien löytänyt. Miten puhtaita ovat kärsivät ihmiset ja miten kamalaa on ihmisen ahneus ja miten rumaksi se ihmiset tekee.
Luin heti perään Dostojevskin elämänkerran, joka täydensi tätä kummallista ihailun ja kauheuden tunnetta, joka minulla on kirjailijaa kohtaan. Hänhän on ollut aivan kamala ukko! Niin voi sanoa. Mutta hän ei kieltänyt sitä vaan käytti omia luonteenpiirteitään oman tuotantonsa aineistona. Myös suhde naisiin oli aika tyypillinen arkkityyppinen madonna-huora-äiti triangeli.
Koskettavinta Rikos ja rangaistus kirjassa oli minusta kuvaukset vankileiriltä ja vierailut ja siellä oleminen. Mitä tulee loppukohtaukseen, minulle se oli helpotus ja sai minut itkemään; me emme tiedä, miten hänen kävi, mutta hän oli murtanut ja hän oli antanut itselleen anteeksi ja siten voinut kohdata Rakkauden.
Oliko se Eija G joka mainitsi ja suositteli kirjaa Kesä Baden Badenissa. Se oli aivan huikea. Koko tarina siihen kirjaan liittyen!
Mitä tulee näihin kommentteihin Lukupiirissä. Voi olla, että tällaiset idästä tulleet geenit kuten minulla on, auttavat teoksen sisäistämisessä. Minulle myös Tolstoi on hyvin tärkeä kirjailija ja ajattelija. Mielenkiintoista myös hänessä, että en voi mitenkään ihailla häntä miehenä tai persoonana, vaan hänen tekojen ja teostensa ja ajattelunsa kautta. Myös Pasternak on vaikuttava.
Rikos ja rangaistus auttoi minua laajentamaan omaan persoonaani juuttuneen ahdistuksen.
21. kesäkuuta 2008 kello 21.24
Mermaid, jaotteluni oli karkea, kuten sanottu, ja siinä vaiheessa useampi oli viitannut kirjallisuusopintoihinsa. Luokitteluni jälkeen tulikin sitten kommentteja tuoreista lukukokemuksista ja muutenkin monipuolista näkemystä, joten jaotteluni on jo vanhentunut eikä enää päde.
Väärinkäsityksiini – jos niin on käynyt – osasyynä oli, että lukukokemuksesi ajankohta ei minulle täysin valjennut. Myös jostakusta muusta viestistä jäin ihmettelemään samaa asiaa, minkä ajan elämyksestä oli kyse. Asia on olennainen, huomaan, että omakin parin vuoden etuajassa luku selvästi köyhdyttää kykyäni mennä kirjan yksityiskohtiin.
Jossakin kirjoituksessa esitettiin venäläisiä klassikkoja yleensäkin junnaaviksi. Minusta tällainen niputtaminen ei tee oikeutta, niin erilaisista teoksista on kysymys. Johan Dost. ja Tolstoi ovat kuin eri planeetoilta, vaikka samasta maasta ovatkin. Ja Gorkin jälkeä nyt ei pahalla tahdollakaan voi sanoa vaivalloiseksi.
22. kesäkuuta 2008 kello 0.10
Kiinnostavia kommentteja. Näitä lukiessani, päätä kiivaasti puistellessa tai samanmielisyyttä nyökkäillessäni, tulee monia ajatuksia mieleen. Pahoittelen, että tästä tullee pitkä kommentti.
Mietin itse asiassa tuota Kopsun pohtimaa kirjan klassikon asemaa. Kopsu toteaa, että “itsehän me loppujen lopuksi päätämme, mikä kirja säilyttää klassikon asemansa, mikä ei. Jos suuri tai suurin osa lukijoista pitää kirjaa lähes lukukelvottomana, teos ei enää ansaitse klassikon asemaa. Se seuraa jo käsitteen määritelmästä.” Itse mietin josko klassikon aseman voikin säilyttää vain siten, että kirjan sanoma on ristiriitainen, sellainen, että sukupolvesta toiseen siitä riittää keskusteltavaa. Paitsi ristiriitainen, se on inhimillinen ja tuo ei ole aikaan sidonnainen. Yhä lukija voi tunnistaa Raskolnikovissa inhimillisyyden eri alueita.
Olen muuten Kopsun kanssa eri mieltä siitä mistä jännite syntyi. Tai mistä sen itse sain. Minusta jännite ei syntynyt siitä, että poliisin edustajat jne eivät tienneet murhaajaa ja dekkarinomaisesti vain Raskolnikov ja lukija tiesivät. Itse asiassa ymmärrän kirjan dekkarin piirteet, mutta se ei tehnyt minuun vaikutusta. Olihan selvää, että Porfiri Petrovits olisi päätynyt päähenkilöömme. Liisan kanssa olen samaa mieltä siitä, että Petrovitsin ja Raskolnikovin dialogit ja “psykologinen sodankäynti” olivat kiinnostavia.
Silti minulle kirjan suurin jännite tuli Raskolnikovin pään sisällä tapahtuvista asioista. Tai kuten Toni sanoo, “sisäinen oikeudenkäynti”. On kiinnostavaa kuinka murha tehdään, ei niistä periaatteista mistä Raskolnikov puhuu, vaan ihan puhtaasti siksi, että on tylsää tai halutaa kokeilla rajoja. Tai halutaan kokeilla millainen ihminen sitä oikein ollaan. Ja kuinka tuon teon seuraukset omassa mielessä vaikuttavat ihmiseen. Itse tulkitsin sen siten (varsinkin kun lopussa Raskolnikov kuitenkin tunnustaa ja sovittaa tekonsa), että Raskolnikovin teoria oli väärä. Ihmisen tappaminen ei ole oikein, eniten se vaikutti päähenkilön kuvaan siitä millainen ihminen hän itse on. Ja sitä kuvaa tämä ei kestänyt. Kun aiemmin kauhistus oli se, että hänestä tulee tavallinen ja keskinkertainen, hän huomaa, että itse asiassa se ei olekaan niin paha asia.
Siinä mielessä pidän Juhan ajatuksesta, että loppuratkaisussa “kirjailija ei tähdännyt vain hyvän kirjan kirjoittamiseen, vaan lopulta mahdollisuus vaikuttaa lukijoidensa ajatuksiin vei voiton”. Moraali on olemassa ja se löytyy jokaisen pään sisältä kun sitä kuuntelee. Kuten Samuli totesi: “Raskolnikov itse särkee ajatuksensa, itsensä, ymmärtää eksyneensä. Hänen suuri teoriansahan on riekaleina jo hyvän aikaa ennen teoksen loppua. Siitä draaman varsinainen sisältö.”
Eija G, kiinnostavaa, että näet Raskolnikovin masentuneena. Voi olla. Turhautunut, masentunut. Masentumiseenhan ei oikeastaan tarvita syitä sillä se on mielentila ja vaikka ulkopuolisista tuntuu siltä, että ei ollut mitään syytä, “potilaasta” syitä on riittämiin. Varmasti Raskolnikov olisi jotain apua kaivannut. Huomaan, että minun on vaikea tuntea myötätuntoa Raskolnikovia kohtaan. Minusta hän oli pilalle hemmoteltu (äiti ja sisar tekivät ihan mitä vain, itsestään piittaamatta, että tämä sai rahaa) ja tylsistynyt teorioita kehittelevä pojankloppi, joka tylsyydessään päätti “kokeilla” miltä tuntui murhaaminen. Se minua tässä ehkä häiritsi, että en nähnyt teolle motiivia. Mutta ehkä juuri se tekeekin tästä kiinnostavan ja sellaisen, että sitä pohtii ja miettii.
Minusta muuten tässä ei jakauduta lainkaan kahteen kastiin, niihin, jotka ovat opiskelleet kirjallisuustiedettä ja niihin, joilla on ennakkoluuloja. Minusta tämä on jo nyt paljon monipuolisempi keskustelu ja näkökulmien kirjo on kiinnostava eikä ollenkaan mustavalkoinen.
Kopsu on oikeassa, etten saanut Dunjasta, Raskolnikovin sisaresta otetta. Olisi kiinnostavaa kuulla, miksi Dunja oli kiinnostava? Minusta hänestä tuli kuva tyypillisestä tuon ajan naisesta, tytär, joka oli aina veljeä vähäpätöisempi, perheenjäsen, jonka tarkoitus oli luoda veljelle hyvä elämä. Vaikka sitten naimalla ihan väärä mies. Raskolnikov sentään tässä osoitti ryhtiä, kieltämällä sisartaan menemästä paskiaisen kanssa naimisiin!
Samuli on minusta oikeassa kirjan sanomasta. Raskolnikov on nuori mies, jolla ei ole paljoa kokemusta elämästä. Hän kehittelee teorioita ja on älykäs ja nokkela. Kuitenkaan se ei riitä. Samuli totesi, että kirjan ajaton ja viisas sanoma on myös se, että ehkä nöyryys sittenkin on älykkyyttä arvokkaampi ominaisuus. Raskolnikov itse sanoo sen puhuessaan sisarensa sulhasesta: “Hän on älykäs mies, mutta älykkääseen käyttäytymiseen ei riitä pelkkä äly.” Ehkä hän lopussa tajuaa sen myös itse.
Toni, ihan pöhkö on näkemys, että meillä olisi Dostojevski ja Anttilan kuvasto ääripäissä ja välissä ei ole mitään! Ja jos klassikosta ja toimittamistyöstä puhutaan samassa lauseessa ei se ole elämän meikkaamista tai ehostamista. Klassikon ollessa kyseessä kustannustoimitamisesta puhuminen on tietysti ajatusleikki, mutta kiinnostava sellainen. Ja sitten lopulta täytyy tajuta, että ei klassikko ole elämä itse, se on –klassikkonakin – kirja.
Ja tämän kaiken keskellä, kirjoja analysoidessa, olen unohtanut sen elämähomman, eli Hyvää juhannusta siis tietysti kaikille!
22. kesäkuuta 2008 kello 1.06
En malta olla huomauttamatta vielä yhdestä asiasta, mitä joidenkin kommentit ovat jo enteilleet (Pirkko, Eija jne.), eli onko R&R lopulta uskonnollinen teos. Itse en sitä näin ole lukenut. Minulle se on ensisijaisesti psykologinen ”dekkari.”
Muistan silti koulusta, miten uskonnon tunnilla opetettin, että ”Dostojevskin kirjat ovat läpikotaisin uskonnollista kirjallisuutta”, ja että miten ”venäläiset lukivat näitä raamattujen ollessa kiellettyjä.” (liekö tämä totta???). Samaten opetettiin, että pyhimysmäisen Sonjan osoittama sääli itse asiassa on uskovaisen ihmisen tapa suhtautua syntisiin.
Voin kyllä kuvitella, että kirjan loppu hengellisestä näkökulmasta enteilee Raskolnikovin uskoon tulemista. Syntinen ja ylimielinen murhaaja siis löytää uskon ja tekee parannuksen. Tämä mielestäni selittäisi keveän ja lässähtävän lopun, joka ei palvele kirjaa taideteoksena. Kysymys kuuluu tietysti, mitä kirjailija on itse ajatellut. En tiedä tätä.
22. kesäkuuta 2008 kello 9.23
Kyllä Raskolnikov masentunut oli siitä päättäen, että hän oli aina väsynyt, makaili vain sängyllään, ei saanut mitään aikaiseksi – paitsi sen hirmuteon, siihen voimansa keskittäen – tunsi häpeää, eristäytyi. Opinnot olivat jääneet kokonaan kuukausia sitten, kirjat pantattu. Surkea mies, mutta pää täynnä epärealistista suuruudenhulluutta! Siperiassa sitten ajatus viimein kirkastui, ja ehkäpä siihen olisi voinut olla osasyynä ruumiillinen työkin? Raittiissa ilmassa, – vähän kovaa ”terapiaa” tosin.
22. kesäkuuta 2008 kello 10.26
Tämä ketju on palauttanut mieleen keskeisiä näkökohtia kirjasta. Kuten esim äidin ja tyttären hemmottelevan, liki palvovan suhtautumisen Raskolnikoviin. Ehkä sellaisessa asemassa onkin tavallista suurempi riski kehittyä yli-ihmisajatuksia. Joka tap. ei sellaisesta hyvää seuraa, sen olen nähnyt tämän päivän elävässä elämässäkin. Mitähän esim Kiinan yhden lapsen politiikasta ajan mittaan siunaantuu tälle pallolle? Miljoonia ja miljoonia ainolapsia.
Korostin teoksen dekkarimaisuutta ehkä jnkl vastareaktiona heille, jotka täällä jo etukäteen vannnoskelivat, etteivät kirjaan koske. Tuodakseni esiin sitä puolta, ettei tähänkään kirjaan välttämättä tarvitse kovin ryppyotsaisesti suhtautua. Että puolensa kirjalla on tusinadekkareihin verrattuna.
Naista tarvitaan dekkareissakin. Mutta kyllä Dunja minusta tässä teoksessa oli myös itsenäinen toimija. Eikös hän tarttunut jopa aseeseen, sanojaan tehostaakseen. Joka tap. hänen kauttaan saatiin kiinnostavasti kuvatuksi liki puoltakymmentä nais-miessuhdetta, edellä unohdin Razumihinin. Kirjan kokonaisuutta ajatellen Dunjan rooli oli keventäjä vastapainona veljensä raskaille pohdiskeluille.
22. kesäkuuta 2008 kello 11.36
Merenneito & Kirsi P.
Milan vai Inter ja Jukka Pakkastakin kannattaa lukea. On rikos jos ei seuraa EM-futista. Siitä voi saada rangaistuksen. Italia-Espanja tänään!
HUH !
22. kesäkuuta 2008 kello 12.48
Itse asiassa pitikin kommentoida mermaidin omituista harrastusta eli jalkapalloa! Kaikkea sitä ihmisestä paljastuukin : )
Minä kuulun noihin, joille voi iskeä rangaistuksen heti. Sinänsä Italia on ainoa syy miksi jopa voisin katsoa tänään. Siinä on jotain hellyyttävää ja toisaalta aika hienoa kuinka paljon jalkapalloon voivat aikuiset ihmiset hurahtaa. Vasta italialaisuuden opiskelu on paljastanut minulle tämän.
Pakkasen muuten luin koska haastattelin häntä Kirjan ja Ruusun päivänä. Aika kiinnostavalla tyylillä kirjoitettu elämäkerta. Virkistävä poikkeus elämäkertojen joukossa. Niissä kun yleensä pyritään todistamaan elämänkaari upeaksi ja loogiseksi. Kirjassaan ”Muistaakseni” Pakkasella on ihan toisenlainen, itseironinenkin tyyli. Rakkaus Italiaan tulee siellä kyllä todella voimakkaasti esiin. Oli muuten harvinaisen mukava tyyppi myös haastateltavana.
22. kesäkuuta 2008 kello 12.59
Kirsi, ihan pöhkön kökön hassun hoopo on ajatus, että olisin väittänyt, ettei Dostojevskin ja Anttilan kuvaston välissä olisi mitään; korkeintaan olisin voinut huomauttaa, että se tila on kuin avaruus: hirvittävä määrä pimeää ainetta ja tähti siellä täällä. Sen sijaan virke oli provosoivan leikkisä kehotus lopettaa lukeminen kokonaan. Sekaannusten välttämiseksi voin laittaa virkkeeseen käyttöohjeet: 1. Lue virke 2. Älä ota sitä kirjaimellisesti 3. käytä virkettä vain ollessasi varma, miten se toimii 4. Käytä virkettä vain toimivassa päässä, viallisessa päässä virke saattaa käyttäytyä virheellisesti tai mennä epäkuntoon kokonaan.
Ja masennus ei ole vähäteltävissä miksikään syytä tarvitsemattomaksi mielentilaksi. Alakulo voi olla hetkellinen mielentila. Samaten kuin yksittäinen humala voi olla mielentila, mutta alkoholismi on sairaus.
Sinänsä mielenkiintoista on tulkita teosta masennuksen kautta. Se (masennus) on niin itsestäänselvyys, ettei sitä tule edes ajatelleeksi. Mutta enemmän Rikosta ja rangaistusta on tulkittu yli-ihmiskäsitteen ja vapaan tahdon kautta. Kunderan analyysi on, että kirjassa rikos etsii rangaistusta (toisin kuin Kafkan Oikeusjutussa, jossa rangaistus etsii rikosta). Hyvä näkökulma, mutta miksi ihminen haluaa rangaistuksen pahasta teostaan? Mikä on se voima, sisäinen pakko, joka ajaa ihmisen tunnustamaan, saamaan rangaistuksen? Onko se rangaistuksesta seuraava anteeksianto tai edes vähäisen ymmärryksen saaminen? Miksei ihminen kykene yksin katumaan ja silti pimittämään karmivaa tietoa teostaan?
Raskolnikovin pilalle hemmottelusta sen verran, että toisista huolehtiminen ja rahan antaminen on (tai on ollut) käsittääkseni venäläinen tapa. Dostojevski itse sai jatkuvasti avustuksia sukulaisiltaan tai ystäviltään. Hän lähetti suoranaisia kerjuukirjeitä hävittyään rahansa peleihin
Olen samaa mieltä kuin Eija G käännöksen suhteen, siis mikäli hänen tietonsa pitävät paikkansa. Minusta käännöksissä tulisi noudattaa alkuperäisen tekstin henkeä. Jos Dostojevski on kirjoittanut koukeroisesti, käännettäköön se myös koukeroisesti. Osa Rikoksen ja rangaistuksen viehätystä on juuri vanhahtavassa kielessä. Mutta tämä on juuri sitä ehostusta, josta olen puhunut.
22. kesäkuuta 2008 kello 12.59
Ainiin, uus’maalainen, vastauksena kysymykseesi (sallinette vaikka tämä nyt ei varsinaisesti liity Dostojevskiin vaan tämän päivän rikoksiin ja rangaistuksiin): jos näistä kahdesta olisi pakko valita, Inter sillä Milan on Berlusconin joukkue. Mutta onneksi ei pidä. Keski-italiaihmisenä en tietenkään voi kannattaa mitään pohjoisten nirppanokkien joukkueita. Joukkueeni on siis AS Roma tai jos oikein villiksi heittäydytään Napolin SSC Napoli.
22. kesäkuuta 2008 kello 13.11
Toni, tarkoitukseni ei ollut vähätellä masennusta vaan ihan päinvastoin. Kun mietitään, oliko Raskolnikovilla syitä olla masentunut, totesin, että masennus ei aina tarvitse sellaisia syitä, joista ulkopuoliset voisivat todeta, että kyllä, nyt on syytä masentua. Masennus on sairaus ja se nimenomaan ei tarvitse aina ulkopuolisia syitä.
Tämä on minusta kiinnostavaa Toni, miksi ihminen haluaa rangaistuksen. Raskolnikovhan tavallaan antoi sen itselleen. Kenties käsitys ihmisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta on kuitenkin niin vahva. Hyvä ihminen ei tapa ja jos tappaa vain kärsimällä jonkun ulkopuolisen yhteisön langettaman rangaistuksen voi kokea olevansa puhdistunut tuosta teosta. ”Sisäinen oikeudenkäyntihän” ei siihen riittänyt. Jotenkin Raskolnikov halusi tunnustaa ja sitä kautta saada käsityksensä itsestään hyvänä ihmisenä taas kohdalleen?
Minusta pilalle hemmottelu ja ihmisen auttaminen hädässä ovat eri asioita. Esimerkiksi se, että sisar joutuisi menemään naimisiin ikävän tyypin kanssa vain, jotta veli saisi rahaa opiskeluihinsa, ei ole toisesta huolehtimista vaan itsensä vähättelyä, uhrautumista. Ja loppujen lopuksi, onko se sitten hyvä asia? Ymmärrän, että naimakaupat ovat tuolloin olleet kenties jotain ihan muuta kuin romanttista rakkautta, mutta silti. Kuten totesin, minusta selkärangaton ja päämäärätön Raskolnikov tuossa tilanteessa kokosi selkärankansa kasaan ja edes tajusi vastustaa sisarensa uhrautumista ja epäonnea vain saadakseen itselleen jotakin.
Minusta muuten Dostojevski yritti saada meidät myös pitämään Raskolnikovia hyvänä ihmisenä ja siten vaikeuttamaan tuomiotamme siitä onko hän moraaliton (koska tappoi) vai ei. Tätä hän yritti mm. sillä, että Raskolnikov huolehtii Marmeladovista, jopa tämän perheestä, antaa pienistä rahoistaan muille. Kieltää sisartaan menemästä naimisiin vain auttaakseen veljeään. Minun osaltani hän epäonnistui. Nämä ”hyvyyden osoitukset” olivat jotenkin irrallisia eivätkä kiinnittyneet Raskolnikovin persoonaan. Siis minun mielestäni. Ne tuntuivat enemmän sellaisilta teoilta, joilla Raskolnikov yritti itselleen vakuuttaa olevansa hyvä ihminen vaikka tiesi murhanneensa. Sitä osoitti mm. se, että hän kävi näitä ”laupeudentekojaan” useaan otteeseen läpi niitä vakuutellen.
22. kesäkuuta 2008 kello 13.55
En muistanut koko juttua; siis Raskolnikovin sisaren naimakauppaa. Mutta kyllä se on samalla auttamista; tosin sellaista, jota on vaikea hyväksyä. On auttamisen liioittelua uhrata oma elämänsä toisen hyväksi. Niin, tai onko se edes auttamista, jos lopputuloksena sekä autettava että auttaja kärsivät?
Kun lukemisesta on jo kauan aikaa, en muista, pidinkö tai olinko pitämättä Raskolnikovista. Luulen, etten tuntenut kuin hämmennystä tai jopa pelkoa Raskolnikovin hirvittävän ahdistuksen keskellä.
Mutta eikö paha ihminen nimenomaan yritä vakuuttaa, vakuuttamalla vakuuttaa, hyvyyttään?
Kopsun dekkarimaisuutta en kokenut missään vaiheessa kirjaa. Vain outoa jännitystä Raskolnikovin kiinnijäämisestä. Outoa siinä mielessä, että en oikein tiennyt, halusinko hänen jäävän kiinni vai jatkavan elämäänsä oman sisäisen rangaistuksensa jälkeen. Toisaalta en dekkareita lue, joten en tiedä, minkälaisiin mittoihin dekkarit venyvät. Paul Austerin New York -dekkarit olen lukenut, ja pidin niin paljon näistä (traagis-parodisista jäljitelmistä), että jos joku tietää vastaavia, otan suosituksia vastaan.
22. kesäkuuta 2008 kello 14.18
Dostojevski halusi kai myös osoittaa, ettei kukaan ole täysin hyvä tai paha. Olihan Raskolnikovissa hyviäkin puolia, heikompien auttamishalua, vaikka olikin toisaalta itsekäs, ja itsekkyyttäänkin hän ymmärsi hävetä, antoi pois viimeiset kolikkonsa, vaikka se toisaalta oli holtitonta rahan käsittelyä. Sisaresta huolehtiminen niin, ettei tämä ainakaan joutuisi ketkun miehen kumppaniksi, kuului varmaankin jonkinlaiseen perheensisäiseen kunniakäsitykseen. Eikä Razumihinkään olisi varmaan ollut niin kiintynyt ystäväänsä, jos tämä olisi ollut aivan arvoton ihmisenä.
Kyllä varmaan uudessakin käännöksessä noudatetaan alkuperäistekstin henkeä, siihen en pysty vertaamaan, mutta jotenkin tuntuu, että 1800-luvun teksti saa vähän henkiäkin omaa aikaansa.
22. kesäkuuta 2008 kello 16.49
Hmmm…. tästä futiksesta. Olen seurannut sitä innolla jo koululaisesta asti, ja ulkomailla vietetyt vuodet ovat innostaneet lisää… Olen nähnyt futismatseja Italiassa, Englannissa ja Israelissa (Jerusalem vs. Haifa). Jos AC Milanista ja Interistä pitäisi valita niin samasta syystä kuin Kirsikin valitsisin Interin. Ei Don Silviota! Minua muuten huvitti kovin paljon tämä suomalainen Berlusconi-pizza…
http://www.care2.com/news/member/826236334/779892
Mutta vakavasti puhuen, suosikkini Italialaisista jalkapalloseuroista on ilman muuta Fiorentina… Frirenze on ihastuttava kaupunki ja Toscana suosikkimaakuntani. Vielä tästä illasta… olisin ennen viime MM-kisoja ilman muuta kannattanut Italiaa mutta se Marco Materazzi GRRRRR…. joten ei tästä nyt enempää. Lisäksi Serranon perhettä katsoo ilokseen
Palataksemme asiaan… tässä uhrautumiskysymyksessä tuli taas mieleen se Tuhat loistavaa aurinkoa.
22. kesäkuuta 2008 kello 18.41
” Syvällisyys ei ole erikoisalaani … olin kevyen sarjan miehiä.” Tuo Djian-sitaatti kuvastaa hyvin minun kirjoituksiani tässä ketjussa. Kirsi ynnä muut perehtyneet ovat hyvin hoitaneet kirjan syväanalyysin, turha minun on siihen mitään lisätä.
Sen sijaan olen pienesti puhunut sen puolesta, että kirjan voi ottaa kuten minkä tahansa kiinnostavan opuksen ilman ylenmääräisiä kunnioituksen eleitä. Dekkariajatus ei ollut minun, mutta koska se sopi omaankin käsitykseeni, olen sitä käyttänyt. Ei sillä ollut tarkoitus taistella sen enempää lajityypin puolesta kuin sitä vastaankaan. Sanana dekkari voisi suhtautua dekkarimaisuuteen, jota lähinnä ajoin takaa, kuten Cercas erotti tunteilevuuden tunteellisuudesta.
En ole lukenut R§r-kirjan selitysteoksia, siihen innostukseni ei ole riittänyt. Olen vain lukenut tuon kirjan yhtenä muiden joukossa. Ja hyvin se aikuisena toimi niinkin.Sen sopivuudesta lukio-opetuksen kohteena olen täälläkin esittänyt epäilykseni, senkin oman lukukokemuksen ja subjektiivisten tuntojeni perusteella.
22. kesäkuuta 2008 kello 19.38
R&r lukukokemukseni on tuore, tosin uutta käännöstä en saanut vaan piti tyytyä Konkan suomennokseen. Edellinen lukukerta on vuosien takainen ja silloin muistan miten keskusteluissa keskityttiin yksinomaan Raskolnikoviin ja rikoksen oikeutukseen. Keskustelijat olivat tietysti lähempänä nuoren miehen ikää, joille yli-ihmisyyden ajatus ei ollut vieras.
Tämän kesäkuun lukukokemuksessa tämä saamaton ylioppilas jäi syrjään ja päähenkilöksi nousi haiseva ja likainen Pietari, sen rähjäiset ihmisloukot ja ihmisjoukot. Ei mitään keisarillista loistoa, ei troikkia, ei ylhäisiä ihmisiä eikä kullankimallusta. Jos jotakin ihmista sanottiin ylhäissyntyiseksi, taisi väittämä olla totta vain sanojan mielessä.
Marmaladovin vaimo lapsineen on sydäntäsärkevästi kuvattu. Voi vain kuvitella millaisia lapsijoukkoja kaupunki kätki sisuksiinsa. Lukukokemus oli ahdistava eikä se johtunut suinkaan Raskolnikovin rikoksesta, jota ilman ei koko teosta olisi olemassa, ei tutkijan ja Raskolnikovin kissa ja hiiri-leikistä, vaan koko teoksessa on raskas ja pimeä ilmapiiri. Ihmiset ovat kuin kuminauhan päässä, joka kiskoo heitä aina taaksepäin vaikka tarkoitus olisi toimia järkevästi. Lähdetään johonkin eikä kuitenkaa mennä.
Olisiko Dunja moderni ihminen? Hänhän elätti itseään opettajana ja vain onneton sattumako keskeytti työskentelyn? Entä sitten Svidrigailov, mikä ihme häntäkin riivaa? Dunjan ja Razumihinin on kirjailija kuvannut jokseenkin normaaleiksi, tai ainakin heitä on helpoin ymmärtää.
Tekisipä mieli matkustaa Pietariin ja kulkea läpi kirjan kuvaama alue. Muistelen joskus käyneeni Dostojevskin kotimuseossa, jossa silloin ei ollut mitään kalustusta, ainoastaan venäjänkielisiä plakaatteja, joista ei tullut hullua hurskaammaksi Mitenhän nykyisin.
22. kesäkuuta 2008 kello 22.47
Nytpä onkin hyvää aikaa kirjoitella, kun miehenikin tuolla katselee sitä mainitsemaanne Espanja- Italia- matsia. Olisipa tosiaan Jukka Pakkanen kommentoimassa, niin saattaisin minäkin katsella. Onhan Pakkasella niin kultivoitunut ääni ja puhetyyli, että häntä olisi taas ilo kuunnella.
Dostojevski-lukukokemuksien jakamisessa olette tosiaan jo ehtineet käsitellä paljon. Oli kiinnostavaa lukea persoonallisia ja niin erilaisia kommentteja. Vaatii oikeastaan aika paljon rohkeutta kertoa ventovieraille omia syvimpiä ajatuksiaan ja oivalluksiaan. — Eija G.:n, tonin ja kopsun lukukokemukset Rikoksesta ja rangaistuksesta vastaavat melko lailla omaani, joka minulla on vuosien takaa.
Luen parhaillaan kirjaa, jossa on mielestäni loistava analyysi Rikoksesta ja rangaistuksesta. Kirja on Owe Wikströmin uusin teos Hyvyys ja myötätunto (Huolenpidon voimasta ja aikamme itsekkyydestä). Varsinkin alkuteoksen nimi on kesäkuun kirjaamme aika lailla sopiva: Sonjas godhet – Medkänsla i en självupptagen tid. Yksi luku tässä kirjassa on myös Wikströmin analyysista paljonpuhuva: Sonjan syli – myötätunnon muuttavasta voimasta.
Muutenkin kirja on vertaansa vailla kirjojen ystäville. Yksi iso luku kertoo nimittäin ystävistä kirjahyllyssä (!) ja lukemisesta huvina ja haasteena. Kirjailija kertoo innostavasti lukukokemuksistaan esim. Coetzeen, Montaignen, T. Lindgrenin, G.Tunströmin, Strindbergin, H. Söderbergin, P. Lagerkvistin, T. Morrisonin, S. Delblancin, Tolstoin, Mannin, Hessen ja monen, monen muun parissa. Toisista laajemmin, toisista suppeammin.
22. kesäkuuta 2008 kello 22.58
Vaikkei tätä min ulta kysyttykään, tässä (aika tylsän) pelin tuoksinassa; ei Inter eikä AC, italialainen jalkapallo ei ole suosikkini, Jukka Pakkasesta huolimatta! Sitä paitsi kun heiltä puuttuu Cannavaro näissä kisoissa, sitä suuremmalla syyllä Italia ei sytytä. E-s-p-a-n-j-a!
Urheilu- ja lukuhulluna hekumoin siitä, että saisin katsoa Tourin (tai Giron) Jukka Pakkasen selostamana! Voisiko olla mitään hienompaa! Ihan henki salpautuu, kun sitä ajattelee!
Ja sitten kirjallisuusaiheeseen; MIKÄ elämänkerta, Kirsi?
23. kesäkuuta 2008 kello 9.49
Sonja tietysti on hyvyyden perikuva, hänessä ei taida itsessään olla mitään pahaa, eräänlainen naispuolinen Kristus-hahmo siis, asetti itsensä alttiiksi ja kärsimään toisten puolesta. Meidän aikamme itsekeskeinen ihminen ei niin pitkälle menevää uhrautumista tahdo ymmärtää, ja oikeastaan hän kai edustaakin niitä ominaisuuksia, hyveitä, ei niinkään ole lihaa ja verta oleva ihmishahmo, vaikka joutuukin toimimaan tuskallisen konkreettisissa tilanteissa.
Lene, täytyypä hankkia tuo Owe Wikströmin kirja, lukukokemuksia on aina hauska jakaa ja monet noista mainitsemistasi kirjailijoista ovat olleet ja ovat suosikkejani. Pär Lagerkvistia luin lukiolaisena, hän oli silloin niin pinnalla, mutta en tainnut silloin oikein ymmärtää hänen uskonnollissävyisiä kertomuksiaan. Niistäkin voisi jonkun lukea uudelleen, josko ymmärrys olisi kasvanut.
23. kesäkuuta 2008 kello 9.53
Luin tuoreeltaan Rikoksen ja rangaistuksen tenttikirjana, Anna Kareninan perään. Ehkä sen vuoksi näen teoksien loppuratkaisujen välillä rinnakkaisuutta. Anna Kareninan \\\”todellinen ihminen\\\” Levin hylkää teoksen lopussa elämänsä merkityksen etsimisen teoretisoinnin kautta ja jättäytyy elämän huomaan. Hänelle johtotähtinä toimivat \\\”Jumalan mielen mukaan eläminen\\\” ja siihen kätkeytyvä \\\”hyvän tarkoitus\\\”, merkitykset, joita järkeily ei tavoita; Raskolnikoville puolestaan rakkaus ja uuden elämän rakentaminen, ehkä raskaidenkin ponnistelujen kautta. Rikoksen ja rangaistuksen päähenkilö kasvaa yksinäisyyden suuruudenhulluuteen ja oman mielen syövereihin vaipuneesta kyynikosta nuoreksi ihmiseksi, jolle rakkaudesta saatava voima on tarpeeksi. Paitsi yksinkertaiset totuudet, myös kärsimyksen etiikka soveltunee erityisesti venäläiseen sieluun ja kohtalonuskoon. Pulherija Aleksandrovna piirtyy arkkityyppisenä kuvana kärsivästä äidistä, joka tietää liikaa mutta liian vähän, ja saa kokea kaiken.
Lukemani J. A. Hollon käännös toimii minulle kaikessa vanhahtavuudessaan, joka kuljettaa nykylukijan jo toiseen maailmanaikaan. Teoksen junnaavuuden luen Raskolnikovin mieltä kuvastavaksi kiihkeäksi jämähtäneisyydeksi.
Rikos viettelee mukaansa niin, että lukija tahtoo, ettei Raskolnikov jäisi kiinni. Rangaistus kalskahtaa alkuosan jälkeen entistä painokkaammin. Kuumeinen itsepetos, ahdistus, hurjana laukkaava mieli ja todellisuuden sumentuminen saavat kuitenkin janoamaan järkähtämätöntä tuomiota. Rangaistuksen pohdinta on minulle kirjan oleellisimpia teemoja, semminkin kun ongelma on melkoinen vyyhti. Yritämmekö tuomita ihmisen sen mukaan, mitä hän on (mitä kukaan ei voi tietää), vain sen perustella, mitä hän tekee?
Ehkä vain yhden kirjan sisältämän vihjeen perusteella tulkitsin Dunjan luonteeltaan samanlaiseksi kuin veljensä, ja erot ympäristön, sukupuolen ja aseman vaikutukseksi. Siinä missä Avdotja Romanovna näyttäytyy suoraselkäisenä ja korkeamoraalisena, Rodion Romanovits on perheen suojelevasta piiristä kaukana ja vailla järkevää tekemistä kovettunut ylpeäksi ja vääristynyt ärtyisäksi. \\\”Onnellinen loppu\\\”, tai paremminkin vaikea tie elämänmurrokseen, tapahtuu, koska Raskolnikovia kuitenkin on pyyteettömästi rakastettu ja yritetty auttaa. Yksinäinen haaveilee yli-ihmisyydestä. Uskosta tai rakastetusta toverinsa saavalla on varaa nöyrtyä.
23. kesäkuuta 2008 kello 11.29
Niille lukijoille, jotka pitivät Rikosta ja rangaistusta osittain junnaavana (itse en pitänyt), suosittelen Philippe Claudelin Harmaat sielut -kirjaa, joka on ilmestynyt suomeksi vuonna 2006. Kirja muistuttaa paljon venäläisiä klassikoita, mutta on kirjoitettu kepeämmin. Kirjan taka-osassakin mainitaan kirjan teemojen tuovan mieleen suuret venäläiset. Upea kirja!
23. kesäkuuta 2008 kello 13.28
Minusta Rikos ja Rangaistus on hyvä kirja kostosta, ja sen hinnasta. Raskolnikov luulee tehneensä hyvän teon tappamalla, mutta hän huomaa että koston hinta ja oikeutus on liian raskas kantaa. Rikos ja Rangaistus on hyvä kirja ihmiselle joka suunnittelee kostoa, koska se näyttää miten terve ihminen käyttäytyy tehdessä rikoksen, eli omatunto alkaa soimata… Pahin rangaistus on se minkä sinä itsellesi annat itsellesi, eikä se minkä yhteisö sinulle antaa, koska ihminen on itse itsensä pahin tuomari.
Dostojevski on valitettavasti minulle kakkonen, koska Strindberg on oikeudenmukaisuuden kaipuussa, niin ehdoton ja vimmaisen hauska. Bergmanin elokuvien kautta minusta tuli August Strinbergin kirjojen ystävä.
23. kesäkuuta 2008 kello 13.33
Juhannuksen aikaan erämaassa eli lomalla ajattelin, että mitä mahtaa lukupiirissä tapahtua. Ajattelin olevani jotenkin vastuussa tästä, taisin olla se, joka tätä kuukauden kirjaksi ehdotin. Ja ainakin minulla pitäisi olla jotain sanottavaa Rikos ja rangaistus – romaanista. Mutta kun ei taida isommin olla.
Minä olen parin vuosikymmenen aikana pyörittänyt Dostojevskin tuotantoa mielessäni sellaisella pakkomielteellä (olematta kirjallisuustieteilijä), että R&R, Kirjoituksia kellarista, Idiootti, Riivaajat ja Karamazovin veljekset ovat muodostuneet yhdeksi kirjaksi, kokonaisuudeksi päässä. Kun tätä kokonaisuutta ajattelen, jää oma sanottava aika vähiin. Sanon siis Georg Henrik von Wrightin sanoin: \\\”Dostojevskin filosofisten aatteiden monisärmäisyys, joka lähentelee ristiriitaisuutta, paradoksia, on hänelle voimanlähde eikä heikkous. Niita ei voi erittelevä järki lopullisesti selvittää. Niiden ydinaineena on elävä todellisuus, jota mikään skolastinen tulkinta ei voi välttää surmaamasta. Dostojevskista kirjoittaminen on puolusteltavissa vain yrityksenä innostaa muita oppimaan häneltä.\\\”
Minulla on kuitenkin ajatus tai aavistus siitä, mitä olen Isolta D:ltä oppinut, tai ainakin mitä haluaisin oppia. Se on D:n käsitys elämän absoluuttisesta arvosta, siitä että elämä on aina arvokasta, riippumatta miten se ulospäin näyttäen toteutuu. Dostojevskin tuotannon keskeinen paradoksi liittyy siihen, että samalla kun hän ei aseta eri aatteita arvojärjestykseen, hän ei aseta välttämättä hyvääkään pahan edelle. Ajatelkaa kenen puolella Dostojevski on: murhamiesten, rangaistusvankien, juoppojen, prostituoitujen. Ääri-ilmiöiden kautta hän kuvaa omia sisäisiä ja toisten ihmisten kanssa – epätavallisen voimakkaasti – kokemiaan ongelmia. Näitä ongelmia uskon meidän kaikkien kohtaavan, tietoisesti ja tiedostamatta, omalla tavallamme ja omista lähtökohdista käsin. Jotenkin näin on sanonut Yrjö O. Alanen, psykiatri, kirjassa Dostojevskin hyvä ja paha. Tästä näkökulmasta Dostojevskin suuret klassikot ovat minulle oppaana koko elämää varten.
Minun dostojevskilainen lempikysymykseni on kirjasta Kirjoituksia kellarista: Kumpi on parempi, halpa onni vai ylevät kärsimykset? Kun on valittavana jompi kumpi, niin pohtikaapa rouvat ja herrat sitä. Ehkä Dostojevski sittenkin jakaa ihmiset kahteen luokkaan, yli-ihmisiin ja laumaan. On ihmisiä, jotka uskaltavat olla vapaita, ja näkevät kärsimyksen, rumuuden ja pahuuden myös itsessään. On ihmisiä, jotka alistuvat auktoriteettien alle kuuliaiseen laumaan. Mutta Dostojevskin oma yli-ihmisoppi eroaa Raskolnikovin ja Riivaajat-romaanin Sigaljovin yli-ihmisopeista siinä, ettei hän anna yli-ihmisilleen muuta etuoikeutta kuin sen, että he näkevät kärsimyksen muissa ihmisissä ja maailmassa. He kärsivät enemmän kuin muut, mutta samalla he myös näkevät ja ymmärtävät enemmän. Heitä löytyy lapsista ja murhamiehistä. Sellaista auktoriteettia ei ole, joka määrittelisi tähän ryhmään kuuluvat, ei ole. Dostojevski kirjoittaa itsestään: \\\”Mitä minuun tulee, niin minähän vain saatoin elämässäni äärimmäisyyksiin sen, jota te ette uskaltaneet viedä edes puolitiehen. Niin että minä sittenkin taidan olla eläämpi kuin te.\\\”
Rikoksen ja rangaistuksen uudesta suomennoksesta: se on erittäin hienoa uusvanhaa, arvokkaasti soljuvaa suomea. Se vie tarinan suoraan lukijansa ihon alle, tällä ei ole keinoa suojautua. Ei ainakaan mulla ollut. Lopuksi vielä, en minä aina näin pateettinen paskiainen ole. Kuulin vain radiosta toisen D:n eli Dannyn biisin. Tuli aversio-oireita, halvan onnen henkäys meni ohi. Dostojevski olisi muuten hyvin innoissaan Venäjän menestyksestä jalkapallossa. Hän oli mitä tyypillisin futisfani: äärikansallinen sotahullu ja antisemitisti. Mutta se on jo yksityiselämän piiriin kuuluva asia, ei taiteeseen.
23. kesäkuuta 2008 kello 13.39
No niin, tämä piti sanoa: Luin Rikoksen ja rangaistuksen peräkkäin Leonid Tsypkinin Kesä Baden-Badenissa kanssa. Yhteisvaikutelma oli järisyttävä. Kiitos vihjeestä Eija G!
23. kesäkuuta 2008 kello 16.52
Sinäpä sen sanoit, Antti, Dostojevski kirjoittaa meistä, – vai sanoitko? Siltä minusta kuitenkin tuntuu aina häntä lukiessani, – murhaaja meissä, tai ainakin pimeät puolemme. Kaikki ne tyypit edustavat jotain inhimillistä puolta ja arvojen ristiriitaa elämässä. Hain jo kirjastosta sen Owe Wikströmin kirjan Sonjas godhet jne, ja siinä O.W. sanoo Raskolnikovin merkitsevän venäjäksi jakautunutta, den kluvne, ja Sonja on venäläinen vastine kreikan sanalle sofia, viisaus. Ylihuolehtivaan äitiin ainakin voin samastua – toivottavasti en ole kasvattanut raskolnikoveja! – mutta kyllä niitä pimeitä puoliakin löytyy. Äidin tuskan ymmärrän kyllä. Sonjan hyvyys sen sijaan on saavuttamatonta eikä oikein käy esikuvaksikaan. Jonkinlaiseen hyvyyteenhän ihmisen kuitenkin täytyy pyrkiä.
Niin ei Dostojevski mikään miellyttävä henkilö ollut, mutta siksi hän osasikin kuvata ihmisen raadollisuutta niin loistavasti. -
Hauskaa, että muutamat ovat löytäneet Kesä Baden-Badenissa – kirjan! Itse olin aivan huumaantunut monta päivää sen luettuani. Toinen samantapainen huuma-kokemus oli, kun olin nähnyt Cyrano de Bergeracin elokuvana ja kuullut Gerard Depardieaun latelevan siinä loputtomia runoja ihanalla äänellään!
23. kesäkuuta 2008 kello 18.25
Samaa syvää ihmisyyden näkemistä kaikissa olennoissa on Idiootissa, jossa Ruhtinas Myskinistä hurmioituvat eniten murhaaja Rogozin, kevytkenkäinen Nastasja Filippovna sekä ajatuskaavoista jähmettymättömät lapset. Idiootissa lukijat tietysti huomaavat, kuka on oikeasti älykäs; sen on Dostojevski melko naiivisti alleviivannut.
Täällä on pohdittu Rikoksen ja rangaistuksen loppua. Mietin, minkälainen se voisi sitten olla. Raskolnikovin itsemurha olisi absoluuttisen eskapistinen ratkaisu moraaliseen ongelmaan. Rakkaus pelastavana totuutena on niin itsestäänselvyys, että me nykyajan kyyniset ihmiset pidämme sitä lapsellisena. Minusta vaatii melkoisesti rohkeutta kirjoittaa sellainen loppu. Jos kirja olisi kirjoitettu nykyaikana, luulen, että kustannustoimittajat, joissa vitsikkäästi sanoen ei ole muuta aitoa kuin tumat heidän soluissaan, olisivat vaatineet jonkinnäköistä avointa loppua. Se olisi ollut vääryys kirjailijaa kohtaan, mikäli tämä on ollut tosissaan asiansa kanssa.
Itse en ottanut loppua kirjaimellisesti kristillisenä heräämisenä vaan symbolisena mahdollisuutena uuteen alkuun.
23. kesäkuuta 2008 kello 20.17
Antti kysymyksesi menee ihan ihmisen elämän ytimeen: ”Kumpi on parempi, halpa onni vai ylevät kärsimykset?” Eikä ole ihan helppo vastata, tuskin kellään itse asiassa on siihen vastausta. Ensin pitäisi määritellä kuinka isot ne kärsimykset sitten ovat. Tai kuinka halpa se onni…
Jotenkin itse olen taipuvaisempi ajattelemaan, että ihmisen oman elämän näkökulmasta tavallinen onni on parempi valinta. Mitä sitten jos elää kärsimyksen täyttämän elämän ja jää siksi kenties historiaan? Mitä sitten? Eikö parempi olisi elää mieleltään rauhassa? Tai sopivasti rauhassa…
Onpas inhottava kysymys : )
23. kesäkuuta 2008 kello 21.03
Toni, lopussa Raskolnikov joka tapauksessa kaivoi esiin Uuden Testamentin tyynynsä alta ja ajatteli: ”Eivätkö hänen vakaumuksensa voisi olla nyt myös minun vakaumuksiani? Ainakin hänen tunteensa, hänen pyrintönsä…”
Uusi Testamentti oli ainoa kirja, jota Dostojevski itse saattoi lukea viiden vankeusvuotensa aikana, joten oli hän sitä paljon mietiskellyt. Owe Wikström, uskontopsykologian professori Upsalasta, selittää Sonjas godhet – kirjassaan asiaa niin, että Raskolnikov oli murhatessaan tappanut itsensä, siis henkisesti tai hengellisesti ja lopuksi hänet herätetään kuolleista, lukkiutuneisuudesta kuten Lasarus, josta hän oli itse pyytänyt Sonjaa lukemaan.
Loppuhan on siis tavallaan avoin, mutta jotain uutta ja parempaa on joka tapauksessa alkamassa.
23. kesäkuuta 2008 kello 22.10
En näe kärsimyksissä pointtia, joten halpa onni on parempi kuin ylevät kärsimykset. Valitsisitko Antti toisin ?
Entäs tämä (William Faulkneria mukaillen): valitsisitko mieluummin surun vai tyhjyyden ?
23. kesäkuuta 2008 kello 23.32
Minusta Rikos ja Rangaistus on kertomus Sonjasta.
Samalla kun Raskolnikov kokeilee josko hänestä olisi moraalin yläpuolelle, niin Sonja jo on sitä. Sonja on Dostojevskin pelkäämä jumala aivan ihmisten keskellä, helvettiin tuomittu saavuttamaton olemus.
24. kesäkuuta 2008 kello 0.31
Halpaa onnea on joka puolella, sitä saa sieluunsa kauhoa niin paljon kuin ikinä jaksaa; sitä ei pääse pakoon, se tulee kysymättä ja tukkii kaiken. Siis ylevää kärsimystä, mutta vain syksyisin pariksi viikoksi. Toinen vastaus on jo helpompi. Tyhjyys on niin onnettoman turha olotila, että mitä tahansa muuta.
24. kesäkuuta 2008 kello 1.03
Rikos ja rangaistus on ollut minulle huikea lukukokemus sekä lukiolaisena että nyt vuosikymmeniä myöhemmin.
En ole lukenut senttiäkään niistä hyllymetreistä, joita suomentaja Kuukasjärvi uuden painoksen loppusanoissa kertoo Dostojevskista ja hänen kirjoistaan jo kirjoitetun, joten hyvin nöyränä päätin lopulta osallistua keskusteluun.
Raskolnikov oli mielestäni alusta alkaen pohjimmiltaan hyvä ja uhrautuva ihminen (minkä mm. Razumihin tiesi ja Sonja havaitsi, ehkä Porfiri Petrovitshkin). Tämähän ilmeni mm. lopun oikeudenkäyntiselostuksessa. Mutta hän oli jo nuorena kohdannut paljon epäoikeudenmukaisuutta, epäoikeudenmukaista kärsimystä, mitä hän ei voinut ymmärtää eikä hyväksyä, ja, nuori kun oli, halusi muutosta. Mitä mahdollisuuksia hänellä oli tilanteen muuttamiseksi?
Kärsimys on vaikea aihe. Dostojevski hallitsi sen. Ja omantunnon. Ja ihmisen mielenliikkeiden kuvaamisen kaiken kaikkiaan niin, ettei kai ainakaan moni muu, jos kukaan.
Lopun koin niin, että kun Dostojevski oli vienyt lukijan henkilöidensä mukana monenlaiseen kärsimykseen (omantunnon tuskiin, huoleen ja tuskaan läheisen ja läheisten puolesta, epätoivoisiin oloihin), hän lopuksi toi myös sieltä pois, muistutti toivon mahdollisuudesta. Vaikkei voi muuttaa elämää, voi (yrittää) muuttaa omaa suhtautumistaan elämään. Mutta samallahan D. muistutti siitä, että läksy on pitkä eikä ollenkaan helppo. Tämäkö on joistakin liian makea tai helppo loppu? Ei ainakaan minusta, joka sitä läksyä itsekin tankkaan.
Hienoa kieltä myös sinulta, toni, se mitä kirjoitit Dostojevskin kielestä ensimmäisessä kommentissasi! Meni ihan kylmät väreet pitkin selkäpiitä.
Mutta niin minulle kyllä kävi, että Rikos ja rangaistus vei maun paljolta, mitä olin lukenut pitkään aikaan, ja nyt on rima taas niin korkealla, että on vaikea tarttua oikein mihinkään kirjaan. Ne kun tuntuvat järjestään melko mitättömiltä Dostojevskin jälkeen.
24. kesäkuuta 2008 kello 8.57
Ei tarvitse vastata kumpi on parempi, halpa onni vai kärsimykset. Elämä kun ei ole noin mustavalkoista. Mutta joskus on hetkiä tai elämän jaksoja, jolloin elämä tiivistyy, ja on pakko tehdä vaikeita valintoja. Voi olla valittavana vain huonoja vaihtoehtoja. Silloin voi helpottaa, jos on jotenkin valmistautunut. Sitä paitsi, saahan sitä valita halvan onnen, kyse on perusteluista. En jutun tässä vaiheessa pysty ilmoittamaan, miten valitsisin h-hetkellä.
R&R:n loppu ei olekaan kristillisen heräämisen kuvaus, ainakaan siinä mielessä kun se ilmaistaan sanoin ”tulla uskoon”. Mutta eihan se ole symbolinenkaan. Kyllä anteeksisaamisen ja sovituksen saaminen on hyvin konkreettista monille, ja sitä se oli Raskolnikoville. Kyseessä ei ole yhden hetken hurmiotila, vaan lähtölaukaus jollekin uudelle elämässä, voisiko sanoa uusille hankaluuksille elämässä. R&R päättyy sanoihin ”Mutta siitä alkaakin jo uusi tarina, tarina ihmisen vähittäisestä muuttumisesta…” Tämän tarinan piti olla Aleksei Karamazovin tarina, mutta se jäi Dostojevskin kuoltua kesken.
Ylipäätään Dostojevskia on yritetty valjastaa eri aatteiden tai uskomusjärjestelmien renkipojaksi. D itse oli ortodoksi, ja nämä yrittävät pitää häntä omana poikanaan. Yksityishenkilö Fjodor sitä kyllä olikin. Hänen mielestään Venäjän ortodoksisella kirkolla on pyhä tehtävä pelastaa Eurooppa synnin yöstä, katolinen kirkko on ilmestyskirjan peto, juutalaiset Jeesuksen murhaajia jne. Esiintyypä jossain sivulauseessa luterilaisetkin. He ovat D:lle kummallisia, vähän yksinkertaisia kylähulluja (eikä tämä kaukaa viistäkään). Mutta Dostojevskin romaaneja ei voi mikään aatteellinen ryhmä omia. Oma tulkinta voi olla oikea vain itselle.
24. kesäkuuta 2008 kello 10.16
Minä käsitin Antin kysymyksen toisin. Tietenkään kukaan ei tieten tahtoen valitse kärsimystä, kärsimys vain tule muodossa tai toisessa jos uskaltautuu tehdä jotakin, jos lähtee ulos turvallisesti kotipesästä.
Pieni lapsi kaatuu kun hän opettelee kävelemään jos ei opettele, ei kaadu. Aikuinen taas yrittää jotakin (joko itselleen tai vaikkapa yhteistä hyvää) ja voi olla, että tuloksena on kärsimys, itsetunto kärsii kolauksen, häpeäntunne valtaa, tuloksena on suuri epäonnistuminen jne.
Ei kai ihminen useimmiten tavoittele kärsimystä vaan suurempaa onnea ja tästä tuloksena saattaakin olla kärsimys. Siksi jossain tilanteessa pitäisi kai osata tyytyä?
Arne Nevanlinna pohdiskelee tyhjyyttä Marien näkökulmasta. Kun elämässä oli vastoinkäymisiä hän toteaa näin:
“Silloin hän ei vielä arvannut, että myöhemmin, yksinäisyyden ja vieraudentunteen loppumattomina vuosina, hän tulisi muistelemaan noita aikoja kaipauksella, sillä silloin hän oli jo oppinut, että negatiiviset asiat kääntyvät positiivisiksi kun niitä vertaa täydelliseen tapahtumattomuuteen, jossa masennus ja kuolema tunkevat tuskallisen lähelle.”
Olen samaa mieltä kuin Toni, tyhjyys on pahinta.
24. kesäkuuta 2008 kello 12.28
Kirsi, et voi oikeasti nähdä kärsimystä vain seurauksena ihmisen omista tekemisistä. Kuten edellä kirjoitin, mielestäni esim. Rikoksessa ja rangaistuksessa on paljon myös sellaista kärsimystä, johon ei ole voinut mitenkään vaikuttaa, esim. kurjissa oloissa elävien lasten kärsimys ja kärsimys sen edessä, että on vain huonoja vaihtoehtoja valittavana.
Antin kysymys asettuu aivan eri tasolle, kun sitä ajattelee tästä näkökulmasta. Pyrkiäkö pois kärsimyksestä, vaikkei siitä palkaksi tuleva onni ole kummoinen eikä kunniakas? Se on kysymys, joka tekee ainakin minut niin mietteliääksi, etten rohkene heittää tänne mitään kevyttä vastausta puolihuolimattomasti.
24. kesäkuuta 2008 kello 12.32
Antti, jos pitää valita, niin minulle Kärsimys. Halvasta onnesta tulee mieleeni eräs viisas kohtaus. Buddhalainen munkki oli vierailulla länsimaissa, jossa joku hänen läheisistään ihasteli sitä, miten kauniisti hoidettuja hautausmaita täällä länsimaissa on. Buddhalainen munkki totesi siihen:” Niin, he pitävät hyvää huolta vainajistaan, mutta oletko nähnyt, miten mahtavia ja upeita taloja he ovat rakentaneet eläville vainajille.”
24. kesäkuuta 2008 kello 13.00
Ai niin, unohdin vielä yhden asian. Olet Kirsi tuolla alussa kirjoittanut, että Raskolnikov ei kehdannut tunnustaa tekoaan Razumihinille, jonka reaktiota hän ehkä pelkäsi, mutta Sonjalle kyllä, koska prostituoidulle oli helpompi kertoa. Oletko todella sitä mieltä, että Raskolnikov näki Sonjan prostituoituna ja suhtautui häneen sellaisena? Minusta Raskolnikov näki Sonjan pikemminkin pyhimyksenä ja ainakin kunnioitti tätä tosi paljon. Kuten kaikkia kärsiviä, joita näki ja oli elämässään nähnyt.
24. kesäkuuta 2008 kello 13.52
Mutta mitä on halpa onni? Kärsimyksen ymmärrän, mutta voiko onni olla halpaa, ja jos voi, millä tavoin? Ei niitä asioita jotka tekevät aidosti onnelliseksi voi ostaa, joten eikö onni ole aina halpaa? tai ilmaista?
24. kesäkuuta 2008 kello 14.07
jiikoo, en tietenkään! Kuten koko Rikos ja rangaistus kirjana antaa myös tämä Antin kysymys mahdollisuuden tarkastella kysymystä monesta näkökulmasta ja tässä oli yksi. Lähtökohtaisesti uskon, että valintatilanteessa ihminen aina suuntautuu pois kärsimyksestä.
Minusta Raskolnikovin oli helpompi kertoa tuntemattomalle. Sellaiselle ihmiselle, jolla ei ollut ennakkokäsityksiä Raskolnikovista. Se oli riskittömämpää. Olisi paljon ikävämpää oman minäkuvan ja itsetunnon näkökulmasta kertoa ihmiselle, joka suorastaan palvoo ja ihailee sinua. Musertaa se kuva ja nähdä itsensä tuossa pettymyksessä. Sonjalle ei voinut tuottaa pettymystä. Jotenkin ajattelin, että se, että Sonja on nähnyt maailmasta nurjemman puolen myös helpotti.
Toinen mahdollinen tulkinta oli se, että Raskolnikov näki Sonjan parempana kuin muut ihmiset ja kertoi juuri siksi tälle. Jos tämä ei tuomitsisi, ei se, että muut tuomitsisivat tuntuisi myöskään miltään.
24. kesäkuuta 2008 kello 14.41
Ei kärsimystä tarvitse hakea, eiköhän siitä jokainen ihminen saa osansa ilmankin. On sitten toinen asia, jalostaako se ihmistä vai tekee hänet katkeraksi. Eikä minusta myöskään onnea tarvitse etsiä alituiseen, vaikka nykyisin kaikenlaiset onnellisuus-oppaat ovatkin bestsellereinä. Ihan tavallinen elämä riittää, enimmäkseen.
Rafael Koskimies sanoi R&R:n vuoden 1970 painoksen esipuheessa Dostojevskin kristillisyydestä näin (jos teillä ei satu olemaan tuota Juhani Konkan käännöstä) :
”Päältä katsoen tuskin voi ajatella täydellisempää kristillisen synnintunnon ja murtumisen tarinaa kuin tämä kertomus murhaajan kääntymyksestä. Aihe on sitä silmiinpistävämpi, kun Dostojevski sisällyttää kristillistä ainesta myös useimpiin ellei kaikkiin pääteoksiinsa. Kuitenkin D. S. Mirsky varmaan on oikeassa sanoessaan, että runoilijan kristillisyys on ”erittäin epäilyttävää laatua”. Tarkemmin katsoen se näet ei sopeudu todelliseen kristilliseen katsomukseen vaan edustaa erityisesti dostojevskiläistä äärimmäisyystunnelmaa, tosin kristillisin värityksin.” Siis omat väritykset, niin kuin kirjailijalle sopiikin. Lukija sitten vielä tulkitsee omista lähtökohdistaan. Ja Dostojevski pakottaa lukijansa ottamaan kantaa. Näin mekin olemme saaneet monenlaisia eri painotuksia samasta kirjasta. Luemmeko me kirjaa vai kirja meitä, kysyy Owe Wikström.
24. kesäkuuta 2008 kello 15.46
Jiikoon lause ”se on kysymys, joka tekee minut niin mietteliääksi, etten rohkene heittää kevyttä vastausta puolihuolimattomasti” tuntuu minusta tällä hetkellä oikealta vastaukselta kysymykseen, joka ei ole minun, vaan Dostojevskin. Kärsimys on vaikea asia ymmärtää, liki yhtä vaikea kuin sen tietäminen, miksi sitä on. Eräs teoria on se, jonka Dostojevski esitti Kirjoituksissa kellarista: Jumala on lahjoittanut ihmiselle vapauden, joten ihminen valitsee väärin, koska mitä vapautta aina oikein valitseminen on? Kärsimys on siis vapauden merkki ja todiste siitä. Georg Henrik von Wright kirjoittaa tästä Dostojevskiin liittyen: Voiko ihminen elää ihmisenä vain, jos hän saa käyttää vapauttaan Jumalan kuvan tuhoamiseen itsessään. Jos vastaus on myöntävä, seurauksena on kärsimys, joka on vain hyväksyttävä osana elämää.
Raskolnikov tuhosi Jumalan kuvaa itsessään, mutta osasi lähteä takaisin. Tässä hän tarvitsi niitä ihmisiä, jotka osasivat kohdata hänet ihmisenä ennen tekoa ja sen jälkeen. On kyse myötäelämisestä, siitä että hyväksytään ihminen, vaikka ei hyväksytä hänen tekoaan eikä aatetta sen takana. Myötäeläminen toisen ihmisen kärsimyksessä itse hajoamatta on ehkä se, mikä tekee siitä koituvasta omasta taakasta ja kärsimyksestä ylevää.
D:n tuotannon yksi keskeinen teema on lasten kärsimys. Jossain aiemmin oli puhe itsemurhasta. Jos Raskolnikov olisi tehnyt itsemurhan, meillä ei olisi tätä kirjaa eikä tätä keskustelua. Dostojevskin kirjoissa itsemurhan tekevät lasten hyväksikäyttäjät, Svidrigailov ja Riivaajien Stavrogin. Lasten kiusaaminen ja hyväksikäyttö on rikos ja synti, jolle Dostojevski ei löydä sovitusmahdollisuutta. Onhan Raamatussakin siitä ankara tuomio myllynkivineen.
Mutta kaiken kaikkiaan, ”halpa onni vai ylevät kärsimykset” huutaa vastausta, ja Dostojevski pakottaa etsimään vastausta siihen, mutta ei kerro sitä. Olisiko se etsiminen hauskempaa kuin löytäminen. Kyselijöitä on ainakin hauskempi kuunnella, kuin paremmin tietäjiä ja oikeassa olevia paskoja.
24. kesäkuuta 2008 kello 20.41
Raskolnikov valitsee Sonjan uskotukseen, koska tajuaa, että tulee vastaanotetuksi. Ei välttämättä ymmärretyksi tai hyväksytyksi mutta vastaanotetuksi, kuulluksi. Ilman ehtoja. Sonjalla itsellään ei ole suojauksia ns. puolustusmekanismeja käytössään, vain ehdoton antautuminen rehellisyyden edessä. Raskolnikov ja Sonja näyttäytyvät toisilleen \\\”puhdassydämisinä\\\”. Ja puhdassydämisethän , Vuorisaarnan jmukaan saavat nähdä Jumalan. Minulle Dostojevski kaikessa tuotannossaan näyttäytyy kirjailijana ja ihmisenä , joka etsii totuutta ja pyhyyttä. Pyhää henkeä. Ja ihminen saa kaiken muun anteeksi, mutta ei sitä, että toimii Pyhää henkeä vastaan. Viimesijainen pyhyys ja puhtaus löytyy vain kärsimyksen kautta. Kärsimys ei ole itse tarkoitus, se on tie. Sama minusta, nimetäänkö Dostojevski uskonnolliseksi kirjoittajaksi. Nehän ovat vain määritelmiä. Eikö jokaista hyvää kirjailijaa voisi sanoa uskonnolliseksi. Siis sellaista kirjailijaa, joka etsii totuutta , on uskollinen itselleen, jollekin mikä itsessä \\\”pyhää.\\\”
(Psykologisessa tai sosiologisessa kontekstissa tietysti puhuttaisiin ihmisen moraalin kehityksestä sen ja sen tutkijan mukaan, mutta olkoon.)
24. kesäkuuta 2008 kello 22.15
Minusta Sonja edustaa uskoa. Raskolnikov piinattua syntistä, joka lopuksi löytää pelastuksen.
Liisalta voisi kyllä kysyä, että ovatko Raskolnikovin piina ja kärsimykset välttämättömiä vai vain hänen hänen tiensä. Voiko saavuttaa jotain syvällistä elämällä kevyen ja huolettoman elämän? Periaatteessa varmaan miksikäs ei…… ?
25. kesäkuuta 2008 kello 13.21
Huh, olipa tämä mahtava keskusteluketju!
Olin päättänyt, etten tartu nyt tähän kirjaan, koska olen alta kaksikymppisenä oikein rypenyt Dostojevskissä ja pohtinut kirjojaan kovin. Sitten, ”aikuisena”, kyllästyin koko D:iin, minunsta Raskolnikov lopulta oli, kuten Kirsi sanoi, ”teorioita kehittelevä pojankloppi”. Luin sitten mieluummin muita venäläisiä. (Sodan ja rauhan luin uudestaan 2 ½ vuotta sitten ja ihastuin: oliko se näin upea! Olin luullut muistavani sen kirjan läpikotaisin…)
Tämä ketju osoittaa, että kyllä D:lläkin on sanottavaa yhä vielä, ja pohdittavia asioita pulppuaa esiin ihan uusista puroista. En voi kuin ihmetellä ja kiittää.
25. kesäkuuta 2008 kello 21.16
Nimeääkö Raskolnikov kertaakaan itsensä kärsijäksi, en muista. Tai ylimalkaan kukaan, joka meidän ts.ulkopuolisten mielestä kärsii. Dostojevskin suuruus ja nerokkuus näyttäytyy mielessäni siinä, että hän ei kirjoittamisessaan hekumoi suurilla tunteilla. Hänen henkilönsä sensijaan usein venäläiseen tapaan ovat dramaattisia , sentimentaalisia, tunteilevat. Mutta todelliseen muutokseen ,katharsikseen ilmeisesti tarvitaan kärsimys. Ns.pohjaan meneminen. Niinkuin alkoholistille tuo ”pohjalla ”oleminen on ainoa tapa raitistua. Se on joko-tai eikä sekä-että.
”Sentimentaalisuus on tunteen vajavuutta”, sanoo Wallace Stevens.
25. kesäkuuta 2008 kello 23.11
Luulenpa, että yksi tapa, millä kirjan arvoa voi mitata, on siitä käydyn keskustelun taso. Tätä ketjua on ilo lukea, ja pohdiskelut ovat niin tasokkaita, etten pysty mitään arvokasta lisäämään. Minäkin kuulun nuorena (lukioaikaan) Dostojevskin tuotannon lukeneisiin, ja uskon, että sillä on ollut elämänpituinen vaikutus omaan ajatteluuni. Minusta R & R ei ollut pitkäveteinen, muistan, että opiskeluaikoina toista kertaa kirjaa junassa lukiessa olin ajaa asemani ohi, kun olin niin syventynyt kirjaan. Ja kuten jollakin muullakin, sen jälkeen muut kirjat tuntuivat aika heppoisilta. – Olen iloinen, että nuo kirjat tuli luettua nuorena, silloin yli-ihmis- ym. moraalipohdiskelut olivat tärkeitä oman maailmankuvan kehittymiselle. Kun pari vuotta sitten aloitin uudelleen Idioottia, en oikein jaksanutkaan sitä, tuntui epämukavalta ja jotenkin liian tutulta, oli siis loppuunkäsitelty. R&R:n uuden käännöksen aion kyllä lukea ihan vertailun vuoksi, ja uskon, että näen ihmiset, varsinkin sivuhenkilöt nyt toisin kuin nuorempana.
26. kesäkuuta 2008 kello 4.06
Hei – onpas harvinaisen kiinnostava keskustelu.
Minä luin R&R:n vasta nuorena aikuisena ja kävi samalla tavalla kuin teille muillekin: kirja jysähti todella syvästi ja on jäänyt yhdeksi kaikkein vaikuttavammista kirjoista elämässäni. En sitä uskaltanut lukea pitkään aikaan uudelleen ajatellen, että ehkä vanhempana se ei tuntuisikaan yhtä hyvältä. Uudelleen sen luettuani muutama vuosi sitten oli se mielestäni vieläkin yhtä hieno – klassikkojen klassikko – ja pysyy siis edelleenkin lempikirjojeni kaikkien aikojen top viidessä! (jopa kolmessa !?)
Tuo vastakkain asettelu: halpa onni vai ylevä kärsimys on mielenkiintoinen. Tämä aihehan putkahtaa esiin kirjallisuudesa aikakaudella kuin aikakaudella. Selvästikin uskonnollis-eettinen peruskysymys. Vain kärsimyksen seuraksenahan saa monien maailmankatsomusten ja uskontojen mukaan valaistumisen, valoon tai pelastukseen tulon. Kärsimyksen seurauksena saavutettu onni on arvokasta. Se on tavallaan palkka. Ilmaiseksi saatu – ilman kärsimystä – onni on siis halpaa. Dostojevski kyllä selvästi Raskolnikovin tapauksessa esittää, ja tämä on mielestäni R&R:n ydin teema: omien vaikkapa vain kokeilumielessä tehtyjen tekojen seurauksena tullut lamaannus, syyllisyys ja omantunnon tuskissa piehtaroiminen eivät ole ”ylevää” kärsimystä, vaan nimenomaan rangaistus. Sen sovittamista sitten on näennäinen hyväntekeminen, mikä ei sekään tuo vapautta syyllisyydestä.
Siinä, että R. uskoutuu nimenomaan prostituoituun ja tämä asettautuu kirjan ydinhenkilöksi miehen vapauttamisessa, ns. enkeliksi tai kristus-hahmoksi, näyttäen tälle tien valoon ja anteeksiantoon, onkin mieletäni kirjan nerous. Dostojevski romuttaa yhteiskunnan, kirkon ja kadunmiehen asettaman moraalikäsityksen: Sonja on tuomitsevien moralistien mielipiteiden yläpuolella. Hän itse on löytänyt valon ja valaistuksen, hänellä on rauha sielussaan itsensä ja Jumalansa kanssa. Se, mitä hän on tehnyt ja mikä on hänet saattanut häpeälliseen (sen päivän Venjällä ja muuallakin tietysti) ammattiin, on epäolennaista, sen kaiken yläpuolella on oivallus siitä, että vapautus on olemassa ja hänen saatavillaan. Hän on oikean ja väärään yläpuolella, vastaanottanut pyhyyden.
Mielestäni kirjan ydinteemoja ovat juuri nuo perusopit: ei ihminen voi asettautua yli-ihmiseksi, jumalaksi ja ottaa vapautta riistää toiselta elämää ilman seuraamuksia. Rangaistus on kärsittävä. Sovitus tuli vasta valaistumisen kautta. Vasta kun R. tunnustaa että hän onkin tavallinen kuolevainen, raadollinen sellainen ja yli-ihmiseksi asettautuminen oli virhe, sekä vastaanottaa anteeksiannon, vasta sitten teko on sovitettu, rangaistus täytetty.
Olin yllättynyt, että monet pitivät loppuratkaisua latteana. Minusta juuri tuo oivallus vapautuksesta on Dostojevskin pääasiallinen kannanotto R&R:ssa. Ja tottahan toki kovastikin henkinen, hengellinen, uskonollinen tai metafyysinen. Millä termeillä sen haluaa itse kukin selittää. Tavallisena, vain kirjoista nauttivana lukijana mitään termiä siihen ei välttämättä tarvitse laittaa.
Junnaavuus häiritsee kyllä vähän minuakin, mutta jos se ei vähän junnaisi, ei se sitten olisikaan Dostojevskiä.
Mukavaa kesän jatkoa kaikille!
26. kesäkuuta 2008 kello 12.48
Taas vankilassa, joten ehdin lukemaan mielenkiintoiset kommenttinne vasta nyt.
Luin Rikoksen ja rangaistuksen aikanaan äidinkielelläni ruotsiksi ja nyt harppailin suomeksi.
Armas, isänkieltään venäjänkielinen aviomieheni Ottoman on sanonut, että Rikoksen oivaltaa täydellisesti vain venäjäksi – kirja ja kieli ovat yksi yhteen. Kirjan tapahtumat, tunnelma, repliikit, kaikki – jopa nimien käyttö – onnistuvat ihan oikein vain venäjäksi. Hänen mukaansa venäjässä on monta tasoa esim. sanoa, mitä tapahtuu siinä, missä näyttää jotain tapahtuvan.
Meidän steriilien skandinaavien mielestä intiimit ja lähes mauttomat repliikit ja tapausten kuvaukset ovat venäjäksi tavallisia venäläiselle mentaliteetille. Sanoo Ottoman.
(Ottoman on tällähaavaa lapsineen jossain kaukana pitkällä purjehduksella. Joidenkin päivien kuluttua minäkin lennähdän joksikin aikaa heidän gastikseen.)
26. kesäkuuta 2008 kello 13.06
Minä arvostan Rikosta ja rangaistusta ylimpään potenssiin. Elämäni on kuitenkin työni kautta näinä aikoina niin täynnä syitä ja seurauksia ja rikoksia ja rangaistuksia, etten ole halunnut kovinkaan syvällisesti analysoida kirjan sanomaa.
Sen sijaan minua on viime aikoina alkanut kiinnostaa itse Dostojevskij mitä suurimmassa määrin. Tuo yrmeä, raskasoutuinen mies, joka oli suuri teologi, psykologi ja tosi lastenystävä. Dostojevskijiä ei kiinnostanut ihmisen normaali olotila, vaan hän pureutui sisäiseen totuuteen ja ihmisen vapauteen. Hänelle ulkoiset olosuhteet ovat vain tapahtumien raami. Hän oli taiteellinen profeetta, jonka mielestä Kauneus (=Kristus) pelastaa maailman.
26. kesäkuuta 2008 kello 13.17
Onko olemassa jokin kasautumisen teoria? Niinkuin että raha tulee rahan luo tai että ei kahta ilman kolmatta, jne?
Minulla kuitenkin Rikos ja rangaistus kasautuu nyt joka puolelta. – En ollut tullut aikaisemmin lukeneeksi Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjoja jostain syystä. Nyt vankilani kirjastosta otin Lumikon ja yhdeksän muuta- kirjan. Ja milläs se kirja alkaakaan? Väärennetyllä Rikoksella ja rangaistuksella, jossa Sonja ampuu Raskolnikovin. Minusta tämä oli riemastuttava yhteensattuma. (Ei että Sofia/Sonja ampui Raskolnikovin, vaan…you know.)
En ole vielä miettinyt sanoiksi, mihin Jääskeläisen riemastuttavuus minun mielestäni perustuu. Sanon vain, että nautin lukemisesta.
28. kesäkuuta 2008 kello 18.48
Totta Milmuskaja! Olin unohtanut, että Jääskeläisen romaani alkaa tuolla! Mainiota : ) Minä pidin Jääskeläisestä kovasti, erityisesti juuri tuosta romaanista, mistä puhut, mutta myös novellikokoelmasta.
Otit kiinnostavan ajatuksen esille; kielen. On varmasti niin, että kirja on erilainen kielestä riippuen. Ja varmasti alkuperäiskielellä sen merkitykset ovat syvemmät, kulttuurisesti erilaisetkin. Vaikka suomentaja olisi hyväkin.
29. kesäkuuta 2008 kello 11.34
Huikea keskusteluketju – yksi lukupiirin parhaista! Sekin osoittaa, että R&R:n asema klassikkona on oikeutettu. Onhan hyvä, jos kirja aiheuttaa erilaisia tulkintoja ja ajatuksia. Ristiriidoista ja näkemyseroista seuraa usein uusia oivalluksia…
Olen osallistunut joskus taannoin käytyyn keskusteltuun kirjan vahvuuksista enkä siis tenttiin luvultani nyt tarttunut kirjaan, josta pidän kovasti ja joka sopii mielestäni kaikenikäisille ja jota voi lukea hyvin monella tasolla ja tavalla. Tämäkin tekee mielstäni kirjasta hyvän. (Vrt. monitasoisuus on myös kriteeri laadukkaassa lastenkirjallisuudessa, joka vaatii kirjailijalta paljon.)
Minua R&R:ssa kiehtoo juuri ihmiskuva ja Dostojevskin psykologinen mestarillinen ote, mistä palstallakin on keskusteltu. Kirja on psykologinen syväluotaus ihmisen moraaliin ja siihen hyvyyteen ja toisaalta pahuuteen, joka meissä jokaisessa on. Luulenkin, että kirjaa luetaan lukijalähtöisesti siten, että Raskolnikov kertoo jotakin oleellista meistä itsestämme. Siitä syystä kai lukija myös asettuu Raskolnikovin puolelle tämän väärästä teosta huolimatta. Kun moraali näin kääntyy ympäri, joutuu lukija kohtaamaan oman moraalinsa ja tutkiskelemaan itseään.
29. kesäkuuta 2008 kello 22.48
Nyt on jo menossa EM-jalkapallon loppuottelu, jota seuraan vain sivusilmällä, sillä suosikkini Hollanti ei olekaan toinen ottelija… Mutta tämä kommentti on kirjoitettava nyt, sillä Lukupiirin loma painaa päälle ja juuri äsken sain tämän urakan luettua.
Miksi se sitten tuntui urakalta. Lukeminen kesti toista viikkoa. Hmm…
Etukäteisoletukseni teoksesta oli myönteinen. Dostojevskin teksti on runsaudestaan huolimatta yllättävän helppolukuista ja sujuvaa, ajatukset nousevat selvästi esiin kuten joku täällä jo mainitsikin. Tämän version suomentaja on M. Vuori ja kielen on myöhemmin tarkistanut Lea Pyykkö. Aihepiiri on minulle tuttu, teinhän töitä rikosseuraamusalalla toistakymmentä vuotta.
Hämmästyttävintä on, että kirja on kirjoitettu 1800-luvulla. Ihminen ei ole muuttunut miksikään. Raadollisuuksia meissä itsekussakin on, kunhan vain uskallamme katsoa.
Suosikkikohtauksiani ovat samat kuin joillakulla muullakin: Petrovitsin ja Raskolnikovin dialogit, “psykologinen sodankäynti”. Aivan loistavaa dialogia ja ajatusten kuvailua. Monet kirjailijan ratkaisut ovat minusta edelleenkin ajankohtaisia, työkokemuksiini verraten. Jotkut tulevat vieläkin uskoon vankilassa ollessaan. Monilla (kovaluokan) rikollisilla on omat Sonjansa, jotka uskovat rakkautensa parantavaan voimaan – naiset jopa tarjoutuvat avioliittoon tuntemattomille, mediasta tutuille rikollisille. Psykopaatti-diagnoosin saanut ajattelee samaan tapaan kuin Raskolnikov – teolla on hänen omissa silmissään kiistämätön oikeutuksensa – ja hän voi hirveiden tekojensa lisäksi olla hyvinkin hurmaava seuramies niin halutessaan ja tehdä ns. hyviä tekoja, eikä hyvästä sydämestään.
Sen perusteella, mitä olen siviilissä nähnyt ja kuullut, naiset edelleenkin uhrautuvat miestensä edestä, fiksut, koulutetut, jopa vahvoiksi määritellyt naiset. Myös naimakauppoja tehdään tänä päivänäkin, vaikkei ihan samalla tavoin kuin 1800-luvulla.
Itse en näe R&r:a uskonnollisena teoksena, johtunee omasta maailmankatsomuksestani. Näen uskonnollisiksi määritellyt teemat ihmisyyden pohdiskeluina. Siinä Dostojevski on taituri.
Kirsi, sanot, että \\\’lähtökohtaisesti uskon, että valintatilanteessa ihminen aina suuntautuu pois kärsimyksestä\\\’. Näin varmaan, jos on aikaa miettiä valintaansa, ja jos on ymmärrystä nähdä tilanne valinnanpaikkana, siis ettei toimi aina saman kaavan mukaan, syystä tai toisesta.
Yksi kaunis piirre kirjassa on se, miten Dostojevskin henkilöt ovat kaikki omalla karulla tavallaan omanarvontuntoisia, on heidän sosiaaliluokkansa mikä tahansa (he suhteuttavat arvonsa sen mukaan). Siitä voisi oppia.
R&r on minusta aikaa hyvin kestänyt klassikko ja hyvä sellainen, vaikka se ei mennyt ihoni alle, ehkä siksi, että olen vanha esikoislukija, kuten joku vihjaisi.
Kirjoituksia kellarista on edelleen rankingissani Dostojevskin ykönen!
Nyt se on tehty, olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen – kuulun joukkoon
30. kesäkuuta 2008 kello 10.12
Yön yli nukuttuani, ensimmäisenä päivänä jR&r:n, mietin edelleen sen teemojen yleispätevyyttä, ihmismielien liikkeiden samankaltaisia polkuja. Eilen katselin asiaa enemmän rikoslaissa määriteltyjen rikosten ja rikollisten kautta. Mutta aivan sama kaavahan toistuu silloin kun teemme toisenlaisen pahan teon toista ihmistä kohtaan: olemme uskottomia puolisolle, lyömme vaimoa/miestä/lasta, huijaamme bisneksissä, annamme lähimmäisestä vääriä todistuksia ilkeämielisinä juoruina (niin töissä kuin muualla), jätämme vanhuksemme vuosikausiksi virumaan yksin vuodeosastoille… Tunnontuskia syntyy ja ne meitä kalvavat. Hamaan hautaan, tunnustamisen pakkoon, itseään tyydyttävään selitykseen kauniisti paketoituna ilman että niille tarvitsee tehdä muuta… Me oman elämämme pikkurikolliset… tai siis ollaanko sittenkään pikku-, oman elämämme mittakaavassa… jokaisessa meissä asuu pieni rikollinen…
Tällaisen ihmisluonnonlakeja kuvailevan teoksen rinnalla oli virkistävää lukea Istvan Örkenyn Minuuttinovelleja, jotka absurdiudessaaan antavat paljon enemmän tilaa ennenkuulumattomille ja uskomattomille ratkaisuille.
7. heinäkuuta 2008 kello 11.31
Onpas todella mielenkiintoinen keskustelu ollut! Harmillisesti olen joutunut työmatkailemaan ja kello 2 yöllä hotellihuoneeseen päästyäni R&R ei ollut ihan ykkösasia mielessäni…
Olen lukenut D:n koko tuotannon kahteen,ehkä kolmeenkin kertaan alta kaksikymppisenä lukuunottamatta R&R:aa (syy niin nolo, etten kerro). Ostin R&R:n kuitenkin lukiosta päästyä saadessan äidinkielen stipendin paikalliseen kirjakauppaan. Ja luin kirjan pari vuotta sen jälkeen sairastaessani korkeaa kuumeangiinaa. Sopi hyvin houretilaan. Toisen kerran luin kirjan kolmekymppisenä, jolloin en saanut sitä luettua läpi, kun se oli niin ahdistava. Nyt kahlasin sen läpi ja pääsin imuun oikeastaan vasta puolessa välissä. Loppua en edes muistanut, että se oli niin ylevä.
Tässä ketjussa on jo oikeastaan kaikki sanottu, mutta minusta nimenomaan kirjassa pohdittiin sitä, että meissä jokaisessa on nämä eri puolensa. Dunjan näin, kuten taisi joku mainitakin tuolla ylempänä, Raskolnikovin ”peilikuvana”. Raskolnikov on melko tyypillinen nuori mies – ahdistunut ja teoreettinen. Tai ainakin itse olen sellaisia paljon tuntenut: osalla jää päälle; suurimmalla osalla kasvu jatkuu miehuuteen. Dunja tosiaan vaikuttaa melko modernilta ja vahvalta.
Moraalisten ongelmien kanssa painiminen ei ehkä ole ihan näin voimallista nykyisin kuin Dostojevskin aikana. D.n kaikki kirjat käsittelevät ”kilvoittelemista”. Raamatun perusprinsiippejahan on ”kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat”. Näitä kilvoittelun piirteitä D on moniin henkilöhahmoihinsa liittänyt. Ja muistutuksena aina joku piikki, särö. Sonjasta on tehty prostituoitu, mutta tuskin kukaan ajatteli, että omasta tahdostaan, valinnastaan, vaan olosuhteiden pakosta hän halusi auttaa. Ristiriitoja, ristiriitoja siis.
Antti heitti ilmaan kysymyksen halvasta onnesta, ylevästä kärsimyksestä. Tässä asetelmassa jo lähtökohtaisesti sama kilvoittelun periaate. Jalompaa on kärsiä
Valitsematta sen kummemmin, kumpaa (oma elämänkatsomukseni ehkä näkee tämän vain samana asiana eri perspektiivistä ajankohdan tai kontekstin mukaan), mutta yllättävän moni valitsee joko tietoisesti tai tahtomattaan kärsimyksen (Suomessa). Meidän perusvireemme on jotenkin surkutteleva (eikä tämä nyt johdu pelkästään R&R:n lukemisesta). Ehkei se sentään aivan kärsimyksen kriteerejä täytä, mutta nurkuminen ja negatiivisuus tulevat yllättävän usein vastaan.
7. heinäkuuta 2008 kello 22.37
Hei mimi! Oikein säikähdin, kun kirjoitit, että Raamatun yksi perusperiaate olisi tuo erityisesti suomalaiselle luonteenlaadulle ominainen kärsimyksen romantisointitapa ja sen mukainen sananlaskukehotus ”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”. Raamatussa ei ole näin yksipuolista käsitystä kärsimyksestä.
Kukaan ei ole kärsimystä kyennyt tyhjentävästi selittämään. Tässä yhteydessä haluaisin kuitenkin viitata arkkipiispa Jukka Paarman mielestäni loistavaan puheenvuoroon kärsimyksestä Lääkäripäivillä v. 2004 (http://www.evl.fi/arkkipiispa/Laakaripaivat05012004.htm.). Puheenvuorossa on myös mielenkiintoisia viittauksia kirjallisuuteen, mm. C.S. Lewisiin ja Elie Wieseliin.
Dostojevskista minäkin ajattelen, että hän oli uskonnollinen kilvoittelija.
8. heinäkuuta 2008 kello 9.54
Niin, tässä keskustelussa tullee ehkä liiaksi oikaistua ja kärjistettyä. Yksi perusidea, jota erityisesti protestanttinen etiikka mielellään korostaa on Raamatusta löydetty ajatus kärsimyksestä. Käsitykseni mukaan Luther ei ihan niin asiaa pohdiskellut itse, mutta luterilaisuus ja eri toten monet luterilaisuuden lahkot/ alakulttuurit ovat valitettavan paljon fokusoituneet juuri kilvoitteluun. Minusta on ikävää, että Raamatulla on kautta aikain pamputtamaan kaikenlaista päihimme ja monesti vallan ilman savua. Samaa löytyy toki muistakin valtauskonnoista – tulkitsijoita löytyy monelle oksalle.
Ja tosiaan, niin onni kuin kärsimyskin ovat osa elämää ja harva on kyennyt selityksen niille löytämään – tai ainakaan yleispätevää. Omista lähtökohdistammehan nämäkin haemme ja toivottavasti tasapainoisesti ne omaamme löydämme.
8. heinäkuuta 2008 kello 10.25
Uskontoon viittaamatta poimisin tuosta Lenen linkistä Paarman sanat:
\\\”Ihminenhän on aika traaginen ja paradoksaalinen olento… Hän on kuin talo, jonka ullakkokerroksissa laulavat enkelit ihania hymnejään, mutta jonka kellarissa ulvovat sudet.\\\”
Sellaisen kuvan kai ystävämme Feodorkin maalaa.
8. heinäkuuta 2008 kello 10.44
Joku mainitsi r&r:n venäläisten nimien sisältämät vihjaukset. Englannin kielisessä wikipediassa on selostettu:
Name / Russian Word / Meaning
Rodion Romanovich Raskolnikov / raskol / a schism, or split; ”raskolnik” is ”one who splits” or ”dissenter”
Pyotr Petrovich Luzhin / luzha / a puddle
Dmitri Prokofych Razumikhin / razum / reason, intelligence
Alexander Grigorievich Zamyotov / zametit / to notice, to realize
Semyon Zakharovich Marmeladov / marmelad / marmalade/jam
Arkady Ivanovich Svidrigailov / Svidrigailo / a Lithuanian duke
8. heinäkuuta 2008 kello 13.34
Negatiivisuus ja nurkuminen ovat mielestäni ihan eri asia kuin kärsiminen. Eikä kärsimistä voi valita, niin kuin ei muitakaan tunteitaan. Kärsimys sen sijaan saattaa eräänä päivänä seisoa edessämme ja sen voimme ottaa vastaan tai olla ottamatta.
8. heinäkuuta 2008 kello 13.47
mimi: Minusta R&R:ssä ei ole kyse raamatusta tai uskonnosta, vaan rikoksesta jonka Raskolnikov tekee ja teosta josta hän kärsii. Omatunto soimaa häntä. Uskon että mies ja nainen kärsivät omassatunnossa yhtä paljon verityön tehtyänsä.
mimi kirjoitit: Raskolnikovin “peilikuvana”. Raskolnikov on melko tyypillinen nuori mies – ahdistunut ja teoreettinen. Tai ainakin itse olen sellaisia paljon tuntenut: osalla jää päälle; suurimmalla osalla kasvu jatkuu miehuuteen.
mimi: Ihmettelen miten mittaat miehuutta? Minä en puolestani mittaa kenenkään ihmisen naisuutta enkä miehuutta, kaikki ovat minulla ihmisiä ja joistakin naisista pidän enemmän kuin muista. Ja jokainen taplaa tyylillänsä elämän virrassa…
9. heinäkuuta 2008 kello 11.21
JR, ilmaisin itseni ehkä epäselvästi ja kiireessä. Tarkoituksenani oli sanoa, että minusta Raskolnikov on minusta tyypillinen nuori mies – ahdistunut, teoreettinen, siis teini-ikäinen tavallaan. Nuori, joka pohtii ISOJA kysymyksiä. Tätä tekevät lähestulkoon kaikki nuoruudessa, nyös tytöt. Osalla ahdistunut moralisointi ja moraalikysymysten pohtiminen jää myös aikuisena päälle ja ylivertaisuuden tuntemus muita kohtaan. Sinänsä kyse ei ole miehuudesta tai naiseudesta, mutta aikuiseksi tulemisesta ja sitä kautta mielestäni myös naiseudesta ja/tai mieheydestä.
Ja olen kanssasi JR samaa mieltä, kukin taaplaa tyylillään. Moneen junaan meitä mahtuu ja lähes yhtä monelle raiteille. Onneksi.
11. toukokuuta 2009 kello 19.34
Kyllähän kirja ajatuksia herättää juuri tämän teorian vuoksi, mutta ajattelin olla erilainen ja lähestyä teosta pikku- ja isompien sivuseikkojen kannalta. Miten kannsalukijat kokevat miljöön vaikutuksen mm. Raskolnikoviin ja yleisesti ottaen koo teokseen ja sen tunnelmaan?
30. lokakuuta 2009 kello 8.19
Arvoisa juhlakansa, hyvät ystävät! Suuri venäläinen kirjailija Fjodor M. Dostojevski viettää tänään 188. syntymäpäiväänsä. Juhlan kunniaksi nostamme lasin kuohuviiniä, jos mahdollista venäläistä kuohuviiniä. Kostille suodaan lasi vissyä. Itse taidan ottaa myös lasin votkaa, mutta koska kirjailijamme murehti päiväkirjassaan venäläisten yleistyvää juopottelua, en minäkään lähde ylettömyyksiin.
18-vuotias Dostojevski kirjoitti veljelleen: ”Ihminen on salaisuus. (…) Minä syvennyn tuohon salaisuuteen, sillä haluan olla ihminen.”
30. lokakuuta 2009 kello 8.58
Antti, kippistän teekupilla! Dostojevskin tuntemuksesi ja muistamisesi on kerrassaan ihailtavaa.
Minäkin muuten muistin Dostojevskin syntymäpäivän (tosin myös siitä syystä, että eräs ystäväni on syntynyt myös tänään). Naisystäväni syntymän muistan myös siitä, että hän on syntynyt samana päivänä kuin Fidel Castro ja Alfred Hitchcock. Ja pikkusiskoni samana päivänä kuin Mao.
Harrastan myös yleensäkin ihmisten syntymäpäiviä ja (tunnustan), joskus briljeraan muistamisillani. Se ei ole kovin kaunista, mutta…
”Minä olen esimerkiksi hirvittävän itserakas. Olen yhtä epäluuloinen ja herkkänahkainen kuin kyttyräselkä tai kääpiö, mutta minulle on sattunut myös sellaisia hetkiä, että jos minua olisi lyöty korvalle, olisin ehkä ollut iloinen siitäkin. Olen tosissani: varmasti olisin kyennyt saamaan siitäkin omalaatuista nautintoa, mutta juuri epätoivoonhan liittyvätkin kaikkein polttavimmat nautinnot, varsinkin kun erittäin voimakkaasti tiedostaa olevansa umpikujassa” (Dostojevski, Kirjoituksia kellarista).
30. lokakuuta 2009 kello 9.02
Äkkiä kiirehdin korjaamaan, ennenkuin tulee suuria vahinkoja: Fidel Castron ja A.Hitchcockin syntymäpäivän muistan myös siitä että he ovat syntyneet samana päivänä kuin ihana naisystäväni.
30. lokakuuta 2009 kello 13.29
Kippistä Fjodorille
Oih, Kosti. Olen onneksi oppinut unohtelemaan syntymäpäiviä. Vaikken kaikkia. Se tuntuu pöljältä, kun edelleen muistaa Hartikaisen Juhan syntymäpäivän. Juha oli kanssani samalla luokalla keskikoulussa, eikä me oltu edes mitenkään kavereita. Ja muitakin syntymäpäiviä muistuu mieleen, kun kirjoittaa päivämäärää esim. aamusivujen alkuun.
Lainaus vielä mestarilta:
Ensinnäkin kotona enimmäkseen lueskelin. Tunsin halua ulkoisilla vaikutelmilla tukahduttaa taukoamattoman sisäisen kiehuntani. Ja ulkoisista vaikutelmista vain yksi oli minulle mahdollinen – lukeminen. Tietenkin lukeminen auttoi paljon – kiihdytti, sulostutti ja kidutti.
30. lokakuuta 2009 kello 15.40
Lähikaupassani ei ollut venäläistä kuohuviiniä, joten ostin portugalilaista. Päättelyketju on tämä: Kannattaa juhlia myös Saramagoa niin kauan kuin tämä vielä potkii ja kirjoittaa. Ateistit ovat Dostojevskille mieluisampia kuin katoliset. Saramago on ateisti, joten hän on Dostojevskille mieleen enemmän kuin portugalilaiset keskimäärin. Lasi nousee siis täällä Fjodorille ja Joselle!
31. lokakuuta 2009 kello 4.58
Minä en olisi Dostojevskin syntymäpäivää muistanut. Ensi vuonna muistan, naapurini syntymäpäivää seuraava päivä. Jotenkin minulla syntymäpäivät ja puhelinnumerot eivät pysy muistissa. Pääsin sitten myös kilistelemään. Viini ei ollut venäläistä, mutta rypäleet olivat georgialaisia (eivät Amerikan Georgiasta vaan siitä toisesta), mahdollisesti Dostojevskikin joi georgialaista viiniä. Huomenna, 31.10., onkin sitten aika juhlia John Keatsin syntymäpäivää. Aloitan aamun juomalla teetä, ”English Breakfast”-tee sopinee parhaiten.
31. lokakuuta 2009 kello 13.36
Hauska lisä Lukupiirin leikkisään opettavaisuuteen nämä kirjailijoiden syntymäpäivät. Voisikohan sen lisätä saitin perusominaisuuksiin — Sivun yläreunassa lukisi aina päivämäärä ja nimet tunnetuista kirjailijoista, joiden syntymäpäivä sattuu samalle päivälle? Siitähän se kirjallinen keskustelu sikiäisi lähes neitseellisesti, eikä Kirsi joutuisi aina meidän luovuutemme kätilöksi uusia aiheita keksimään…