Toukokuun kuukauden kirjana oli siis Sofi Oksasen Puhdistus.
Hämmentävä kirja. Luin tämän käytännössä yhden päivän aikana. Välissä oli pari palaveria. Oli poikkeuksellisen vaikeaa keskittyä palaveriin. Normaaliin elämään. Puhdistuksen tunnelma oli hyvin tiukasti minussa kiinni. Kuin olisin itse juuri kokenut kirjassa olleita asioita. Oksasen tyyli vaikuttaa salakavalalla tavalla. Hän ei hyökkää kimppuun hengästyttävästi. Hän hiipii sieluun. Niin, että kirja jää pitkäksi aikaa sisään.
Keskustelin Sofi Oksasen kirjoista ystävän kanssa, joka on lukenut kaikki kolme, Stalinin lehmät, Baby Jane ja nyt lukee tätä Puhdistus -kirjaa. Hän totesi miettineensä kauan kirjakaupassa ostaako uusinta. Tai oikeastaan hän totesi, että teeskenteli miettivänsä sillä “kyllä tiesin, että ostan sen”, hän totesi. Totesi myös Oksasen kirjoista, että ne eivät ole kirjoja, joista sanoisi, että kiva kirja. Mutta jotenkin tulee tunne, että ne pitää lukea.
Tähän voisin minäkin yhtyä. Tämä kirja ei todennäköisesti voittaisi “rakkain kirja” -äänestystä. Mikä ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö tämä olisi erinomainen ja tärkeä kirja. Ja sen lisäksi häiritsevä, kiusaava, ajatteluttava. Tämä on ensimmäinen Sofi Oksasen kirja jonka luen ja olen aika häikäistynyt. Sen syvyydestä. Kerronnasta.
Kirja siis kertoo Aliidesta, joka elää itsenäistyneessä Virossa. Ja Zarasta, venäläisestä tytöstä, joka on ajautunut Vladivostokista ilotytöksi Berliiniin. Näiden ihmisten välinen suhde paljastuu meille pikkuhiljaa omien tarinoidensa kautta, joita kuljetetaan rinnakkain. Kuinka tänne on jouduttu, samaan mökkiin Länsi-Viroon.
Teemana ovat paitsi näiden ihmisten tarinat, heidän kauttaan myös pahuus, viattomuus, syyllisyys, häpeä ja puhdistautumisen tarve.
Zara on paennut elämäänsä Viroon ja päätynyt isotätinsä luokse. Valokuvan kanssa, jonka on saanut isoäidiltään ja jossa seisoo kaksi nuorta tyttöä. Tätä valokuvaa, josta on tullut eräänlainen talismaani, tai oikeastaan lupaus jostain paremmasta, Zara on vuotta aikaisemmin katsellut Berliinissä:
“Valokuvassa kaksi nuorta tyttöä seisoivat rinnakkain ja tuijottivat kameraan, mutta eivät uskaltaneet hymyillä sille. Lanteille laskeutuvat mekot ollivat hieman hassusti. Toisen tytön helma oli oikealta ylempänä kuin vasemmalta. Ehkä helma oli rypyssä takaa. Toinen seisoi ryhdikkäämmin, rinta oli korkea ja uuma hoikka. Tyttö oli asettanut itsetietoisesti toisen säärensä eteenpäin niin, että sen siro, mustaan sukkaan verhottu muoto näkyi kuvassa hyvin. Mekon rintamuksessa oli jokin merkki, neliapila. Se ei erottunut kuvasta, mutta Zara tiesi sen olevan Maanuorten merkki, sillä isoäiti oli kertonut asiasta. Ja kun Zara nyt katsoi kuvaa, hän näki jotain mitä ei ollut aikaisemmin käsittänyt: tyttöjen kasvoilla oli jotain hyvin viatonta ja se hyvin viaton loisti pyöreiltä poskilta häneen niin, että hän tunsi nolostuvansa. Ehkä hän ei ollut huomannut sitä aikaisemmin, koska hänellä itsellään oli ennen ollut sama ilme, sama viattomuus, mutta nyt kun hän oli kadottanut sen, hän tunnisti sen kuvan tytöissä. Ilmeen ennen todellisuuteen tutustumista. Ilmeen ajalta, jolloin tulevaisuus oli vielä olemassa ja kaikki oli vielä mahdollista.”
Sinänsä on kiinnostavaa ajatella, että jonkin ilmeen – kuten viattomuuden – tunnistaa vasta kun sen on itse menettänyt. Toisaalta kun katsoo Aliiden elämää, josta Zara ei tiedä mitään, ei Aliidekaan kauaa tuota viattomuuttaan saanut pitää. Eikä kai kukaan meistä.
Kirjassa on hyvin koskettavalla tavalla, syyllistämättä ja pienin yksityiskohdin luotu elävä kuva Virosta, virolaisuudesta, elämän mielettömyydestä Neuvostovallan aikana ja haavojen parantumisen hitaudesta sen jälkeen. Kuka oli petturi, kuka olli sankari? Suurin petturuus Aliiden kohdalla koski omaa sisarta. Jonka miestä ja oikeastaan koko elämää hän haikaili. Voiko pahasta päästä eroon. Voiko mikään pyyhkiä pelkoa ja häpeää, miettii Aliide:
“Hän kuuli eläinten äänet selässään, ne odottivat häntä ja hänen oli mentävä, ja hän tajusi, että myös hän oli odottanut. Oli odottanut jotakuta, ihan niin kuin oli odottanut silloin siinä kellarissa, jossa oli kutistunut hiireksi huoneen nurkkaan, kärpäseksi lamppuun. Ja päästyään siitä kellarista hän oli odottanut jotakuta. Jotakuta joka tekisi jotain mikä auttaisi tai veisi pois edes osan siitä, mitä siinä kellarissa oli tapahtunut. Silittäisi tukkaa ja sanoisi, että se ei ollut sinun syysi. Ja sanoisi vielä, että ei koskaan enää. Lupaisi, että ei koskaan enää, tapahtui mitä hyvänsä.
Ja samalla kun Aliide tajusi, mitä oli odottanut, hän ymmärsi, ettei sitä jotakuta koskaan tulisi. Että kukaan ei koskaan tule sanomaan niitä sanoja, ei tarkoittamaan niitä eikä koskaan huolehtimaan hänen puolestaan siitä, ettei koskaan enää. Että hän, Aliide, oli itse ainoa joka saattoi huolehtia siitä. Kukaan muu ei koskaan tulisi tekemään sitä hänen puolestaan, ei edes Martin, vaikka kovasti Aliiden parasta halusikin.”
Kirjassa käydään historiaa läpi enimmäkseen naiskohtaloiden kautta. Miehelle ei oikeastaan jää kovin moniulotteista tai sympaattista roolia Puhdistuksessa. Onko se sitten puute riippuu varmasti näkökulmasta.
Kiusaava kirja. Jää mieleen. Pohdituttaa. Hyvä niin.
Mitä mieltä olitte?
15. toukokuuta 2008 kello 18.37
On totta, että Sofi Oksasen kirjoista ei sanota, että ” kiva kirja”, mutta vaikuttavia ne ovat, varsinkin tämä Puhdistus ( Baby Janesta en pitänyt).
Puhdistuksesta minulle jäi vaikuttunut olo, mutta toisaalta kirja sai myös ahdistumaan. Vaikuttuminen tuli kirjan kielestä, jonka avulla Sofi Oksanen loi erittäin uskottavan ja tunnelmaltaan tiiviin maailman. Se maailma ei ollut kaunis, mutta jotain toivoa se kuitenkin antoi. Ahdistumisen aiheutti ajatus siitä, miten suojaton ihminen on kun maailma ympäriltä murenee. Toki ihminen näissä tilanteissa kehittää itselleen erilaisia suojamuureja, kuten kirjassa Aliidella Martin, Zaralla toisaalta päihteet toisaalta valokuva, joka kertoo hänen juuristaan jossain toisaalla, kenties mahdollisuuksiltaan aivan uudessa ympäristössä.
Mielestäni kirja oli sanomaltaan hyvin feministinen, mikä aiheuttaa sen, ettei mieshahmot ole kovinkaan syviä. Itse luin kirjaa kertomuksena siitä, mitä on syntyä naiseksi kriisioloihin tai taloudelliseen köyhyyteen. Tälläisissä oloissa joutuminen seksuaalisen väkivallan kohteeksi tai ajautuminen prostituutioon ei ole harvinaista. Oksanen ei kuitenkaan naisistakaan tee pelkästän viattomia uhreja, vaan myös he pystyvät pahaan kun ahdistus käy liian suureksi.
Omalla avullaan Zaralle Aliide pyrkii hankkimaan vapautuksen, puhdistumisen itselleen. Aliiden syyllisyys siskonsa ja tämän lapsen kohtaloon tulee lopullisesti esiin vasta kirjan lopun salaisissa asiakirjoissa. Hänen roolinsa oli paljon aktiivisempi kuin aiemmin hän oli antanut ymmärtää.
Kuten Kirsikin sanoi kirja jää pohdituttamaan, sen eri tasot ja teematkin. Onko kukaan nähnyt kirjan lisäksi näytelmää, lukiessani mietin aina välillä, että miten se toimisi näyttämöllä?
15. toukokuuta 2008 kello 18.48
Olen täysin samaa mieltä Sinun kanssasi, Kirsi, että Puhdistus ei ole mikään helppo ja hauska kirja, mutta sitäkin ajatteluttavampi ja tärkeämpi. Se myös pitää tiukasti otteessaan vielä viikkoja lukemisen jälkeenkin. Ei pysty unohtamaan! Puistattaa ajatellakin, millaista on elää valtiossa, jossa naisten ja lasten pahoinpitely, raiskaaminen ja kiduttaminen on isänmaallinen ja hieno, ansiokas teko, jos sen avulla hankkii ”tietoja”. Pöyristyttävä koko alkukantainen ajatuskin, että ihminen kiduttamalla saadaan tunnustamaan, mutta sitä silti tapahtuu tälläkin hetkellä. Pelottavaa on, että sitä on tapahtunut näin lähellä meitä, samaan aikaan, kun me täällä olemme saaneet elää rauhassa ja turvassa (kuka kuinkakin, tietysti).
Viime aikoina olen moneen otteeseen törmännyt ilmiöön, että kirjan päähenkilö on vastenmielinen ihminen, johon ei tee mieli samastua. Aliide paljastuu sellaiseksi ennen pitkää, vaikka vaikuttaakin aluksi täysin harmittomalta ja viattomalta mummelilta. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä vastenmielisempiä asioita hänestä ilmenee. Lopussa kärpäsetkin näyttäytyvät täysin uudessa valossa. Kuinka monikerroksinen petos oikein voi olla? Aliide halusi elää ja teki siksi arveluttaviakin ratkaisuja. Hän halusi myös Hansin. Sen päämäärän saavuttamiseksi hän teki todella kauhistuttavia tekoja. Saipa hän toisaalta rangaistuksensakin monella tapaa. Hän menetti rakkaat ihmisensä, sillä mielestäni hän kuitenkin ennen kaikkea rakasti Ingeliä ja Lindaa, vaikka kadehtikin. Samaten hän menetti oman tyttärensä, joka halusi parempaa elämää. Sen Aliide tuntuu ymmärtävän. Hänen on ollut pakko kovettaa itsensä syvältä asti selviytyäkseen edes jotenkuten.
Ihalitavan hienosti Oksanen kuljettaa näitä asioita ja tuo tarinaan lisää syvyyttä Zaran kautta. Kuinka realistinen tarina on juonenkäänteiltään, tuntuu sivuseikalta. Miehet eivät ole kovin mairittelevassa roolissa, mutta tämä onkin naisten tarina. Alistaminen ja hyväksikäyttö ovat asioita, jotka eivät liity feminismiin vaan ihmisoikeuksiin! Jos tätä teosta pitää telaketjufeminisminä, on syytä miettiä omia asenteitaan aika tarkasti. Kaikki hyväksikäyttö, väkivalta ja alistaminen, mitä kirjassa tapahtuu, on valitettavan realistista. Hienovaraisesti Oksanen jättää silti kauheimmat tapahtumat lukijan oman mielikuviteuksen varaan, mikä sekin on mielestäni merkki taitavasta kirjoittamisesta. Yksityiskohdilla ei tarvitse mässäillä ollakseen vakuuttava.
En ole nähnyt näytelmää, johon romaani perustuu, joten en pysty tekemään vertailuja. Kirjassa ei kuitenkaan missään näy jälkeäkään hätäisesti kokoon kyhätystä tms., vaan se on todella täysipainoinen, itsenäinen taideteos. Olen aika vaikuttunut! Oksasen aiempia teoksia en ole lukenut, mutta ehkä kannattaisi. Kirjailijan julkinen kuva on hieman toiminut puskurina, koska olemme niin eri sukupolvea. Onneksi nyt uskalsin ohittaa ennakkoasenteeni, se kannatti.
15. toukokuuta 2008 kello 20.09
Ensimmäinen ajatukseni oli kirjan luettuani: tämä on merkittävä kirja. Miksikähän? Rakenne on jäntevä, trillerinomainen, monikerroksinen, aihepiiri tärkeä ajanjakson ja ihmisten käyttäytymisen kuvauksena. Myös kieli on jäntevää, kuvailevaa, vertaukset omaperäisiä. ”Pelko asettui kuin tuttuun taloon.” ”Huojennus leyhyi huoneeseen.” Kuvitelma, joka vei pois pelottavasta tilanteesta oli hieno: ”Silmät oli suljettava syvälle kuoppiinsa, oli keskityttävä viemään mieli pois, hän oli tähti, korva Leninin päässä, karva Leninin viiksissä, pahviviiksissä pahvijulisteessa, hän oli nurkka julisteen kehyksissä, kipsikehyksistä lohjennut kiemura huoneen nurkassa.”
Petos ja hyväksikäyttö, syyllisyys ja häpeä, – kenen syytä? Pitkälti järjestelmän, jossa kehenkään ei voi luottaa ja joka suo ihmisille hyvin vähän mahdollisuuksia. Tärkeintä on selviytyä hengissä ja selviytyä mahdollisimman hyvin. Henkilöt eivät ole mitään miellyttäviä tyyppejä, mutta kyllä jotenkin ymmärrettäviä siltä pohjalta. Ei tietenkään ollut systeemin vika, että Aliide rakastui siskon mieheen ja yritti saada tämän itselleen kaikin keinoin. Ihmissuhdesotku antoi lisäväriä.
Kirja auttaa kyllä myös ymmärtämään Viron vaikeita vuosia, siinä on sellaista autenttisuuden tuntua. Valtion rooli ja yksilöiden kohtalot ovat samaa vyyhteä. Tämä taitaa olla Oksasen ominta aluetta.
Mutta mitä ovat maitosieni ja teesieni??? Jotain kansanomaista homesientäkö, ”penisilliiniä”? Vironkieliset lorut ja viittaukset vanhoihin uskomuksiin ja parannuskeinoihin olivat mielenkiintoisia.
15. toukokuuta 2008 kello 20.10
Luin Puhdistuksen loppuun yli viikko sitten enkä ole vielä pystynyt aloittamaan uutta kaunokirjallista teosta. Yhtä elämäkertaa koetan kyllä lukea ja se näyttääkin onnistuvan. Puhdistus vei minut niin mukanaan tarinallaan ja teemoillaan, että sen lumosta on vaikea pyristellä pois.
Minusta teos oli upea ja ehdottomasti jokaisen teinipojan se pitäisi lukea – tulisi samalla iskulla historiatietoja Neuvostoliiton aiheuttamista inhimillisistä kärsimyksistä sekä naisten hyväksikäytöstä, joka kirjan takakannen sanojen mukaan on vuosien varrella vain vaihtanut muotoaan.
Varmasti aion lukea nyt myös Stalinin lehmät, sitä on minulle aiemminkin jo kyllä suositeltu.
15. toukokuuta 2008 kello 20.22
Näistä karmeuksista olen ennenkin lukenut mm Solzenitsynin Vankileirien saaristosta. Uutta minulle oli, että mikään ei olennaisesti ole muuttunut. Sen kirja osoitti rinnastamalla kaiken matkaa nykyViron ja ent. järjestelmän.
15. toukokuuta 2008 kello 20.34
Niin, Sofi Oksasen kirja vie kyllä lukijan mukanaan. Itse luin sen kolmen päivän aikana.
Kyllä, Kirsi, se on tosiaan rankka kirja yhdelle päivälle. Minulla kirja tunki uneenkin ja kaikista niistä henkilöhahmoista tietysti juuri Pasha-kriminaali.
Tämä on ensimmäinen kirja, jonka Sofi Oksaselta olen lukenut. Muutama vuosi sitten kyllä lainasin kirjastosta Stalinin lehmät ja Baby Janen, mutta niissä en päässyt alkua pidemmälle. Nyt saattaisin ehkä kyllä vielä Stalinin lehmät lukeakin, onhan se kiinnostava myös esikoisteoksena.
Kun luin Puhdistusta, hämmästelin kielen kauneutta. Tuli sellainen tunne kuin äiti lukisi lempeästi satua. Niin kaunista ja herkkää on kirjailijan kieli, sen lyyrisyys, melodia, rytmi. Lisäksi herkkyyttä korostaa kerronnan järkyttävä sisältö. Absurdia! (Tulee mieleeni yhdestä Terhi Forssénin esseestä hänen lausahduksensa kirjailijan työstä:” Vain tunteita – vihaa tai hämmennystä herättämällä voidaan vaikuttaa”. Hän puhuu tässä esseessään Anja Kaurasen/Snellmanin Pelon maantieteestä.)
Loistavassa ja rohkeassa puheenvuorossaan Parnassossa (2007/1) Sofi Oksanen kirjoittaa näin:
Kirjallisuuden tehtävä kansakunnan muistina korostuu
maailmassa, joka vaikenee sellaisista
asioista, joista ei voi puhua taloudellisista syistä ja jonka
päättävillä elimillä ja politiikalla ei ole
muistia. Siksi vaikenemisen terrorin ja neuvostonarratiivin
värittämän historian murtaminen on
taiteilijoiden käsissä.
Olen ymmärtänyt, että Sofille voisi jo tässä keskustelussa esittää kysymyksiä, joten esitänpä jo muutaman.
1. Kertoisitko vielä täälläkin, mitä tarkkaan ottaen tarkoitat tuolla yllä siteeratulla mielipiteelläsi.
2. Miksi kärpänen kulkee läpi koko kirjasi? Ensimmäisessä osassa on lukukin nimeltä Kärpänen voittaa aina. Symboloiko se pahaa? Aliidestakin tuli agentti Kärbes. Oletko tarkoittanut kärpäsen myös kirjalliseksi tehokeinoksi, motiiviksi?
3. Tiesikö Martin Truu sittenkin Aliiden kidutuksesta? Oliko hän se kuulustelija, joka poistui määrättyään Aliiden kiduttajien käsiin?
Kiitos kirjasta! Se ei ollut aurinkoinen. Raskaasta aiheestaan huolimatta – tai juuri siksi – se kannattaakin lukea.
15. toukokuuta 2008 kello 20.59
Henkilögalleriasta vielä pari sanaa. Useimmat edustavat jotain tyyppiä, Ingel täydellinen virheetön virolainen perheenemäntä säilykepurkkiriveineen (vähän ärsyttävä täydellisyydessään, mutta se olikin Aliiden näkemys), Hans metsäveli, kansallissankari siis, tai ainakin haluaisi olla, Zara nuori tyttö, jolle käy huonosti, Aliiden mies kommunisti, systeemin noudattaja, Pasha nahkatakkinen tunteeton parittaja, viranomaiset hakkaavia ja nöyryyttäviä, kaikki tuttuja tyyppejä siis, mutta ei haittaa, tärkeintä on asia, kokonaisuus. Se toimii. Aliide on ainoa, joka on jotenkin ”persoona”, aika uskomaton mutta kuitenkin mahdollinen. Hän ei toimi kaavan mukaan, ja uskomattomia hänen toimensa ovatkin, mutta hänellä on myös voimaa puhdistautumiseen ja asioiden saattamiseen ”tolalleen”.
Minun oli pakko lukea heti perään toinen kirja, Nevanlinnan Marie, jotta muutkin kirjaston käyttäjät pääsisivät siitä nauttimaan. Viehättävä kirja, nauroinkin, ja itkin. Miten onkin näin alkuvuodesta ilmestynyt jo kaksi näin hienoa kirjaa! Olen ihan pyörällä päästäni.
15. toukokuuta 2008 kello 22.28
Alkuajat neuvostosysteemistä vapautumisen jälkeen olivat villejä vuosia, jolloin kaikenlaiset mafiaveikot saivat valtaa, ja heidän metodejaan varmaan voi verrata pahimpiin kommunistiaikoihin. Kyllä kai olot nyt ovat rauhoittuneet niin Virossa kuin Venäjälläkin.
15. toukokuuta 2008 kello 23.05
Lopetin Sofi Oksasen kirjan lukemisen tänään, ja minullekin Puhdistus oli ensimmäinen lukemani hänen teoksensa. Aihe kiinnosti, koska Venäjä on minulle läheinen ja kiinnostava alue, ja Viro kiinnostaa ikään kuin siinä sivussa. Toiseksi Sofi Oksanen on kiinnostanut persoonana, koska hän on ”epätavallinen” suomalainen, kansallisuusrajat ylittävä, kuten olen itsekin. Hän edustaa toiseutta. Venäjän, ja venäläisen kirjallisuuden tutkijan taustani takia luin kirjan lähinnä symbolistisena kuvauksena Viron kohtalosta. Sen johdosta arvasin lopun koko ajan, että Zara pelastuisi, koska hän edustaa nyky-Viroa ja että Aliidella puolestaan ei ole ulospääsyä, koska hän on liian kompromentoitunut, liian tahriintunut neuvostoajasta selvitäkseen, mutta miten kirjailija tulee lopun järjestämään, oli mielenkiintoista nähdä. Oikeastaanhan emme tiedä, että Aliide onnistuu suunnitelmissaan, mutta loogisesti hänen täytyy poistua uuden ajan tieltä. Ja polttaa koko roska.
Tässä loppuratkaisussakin on oma problematiikkansa, joskin se vastaa todellisuutta. Aliide, joka on se joka on säilyttänyt Viron, hinnalla millä hyvänsä, väistyy ja lahjoittaa Viron (aivan kirjaimellisesti maan ja metsän) vanhalle sisarelleen ja tämän jälkeläisille, jotka eivät kaikki nämä neuvostovuodet ole tehneet mitään Viron hyväksi. Ingel on kuvattu uhriksi, mutta mitä Virossa tapahtui oli, että vuoden 1991 jälkeen ulkomaille, etupäässä Amerikkaan paenneet virolaiset tulivat takaisin, saivat takaisin entisen omaisuutensa, ja monista tuli maan uusi johto. Kenenkään kyseenalaistamatta tämän oikeudellisuutta. Olihan se ”heidän” omaisuutensa ollut muiden jo lähes 50 vuotta. Eli kuten Aliide sanoo, aina tulee uusi kromisaapas, aina joku joka potkaistaan ellei poljeta.
Hans, johon molemmat sisarukset nuorina rakastuvat, edustaa kansallisromanttista vanhaa Viroa, jota Aliide kyllä hoivaa, mutta odottaa jonkinlaista huomionosoitusta omista ansioistaan Viron säilyttäjänä, eikä kiitosta siitä koskaan saa. Hans kuoleekin pois jo 1950-luvun alussa, kun kaikki toivo Lännen väliintulosta on lopullisesti kadonnut. Martin — molemmilla miehillä saksalaiset nimet — on tavallaan kenties vähän kuin Martti Luther, uuden uskonnon fanaattinen kannattaja. Tshernobylin onnettomuus tuo hänelle uskonkriisin, hän tutkii suurennuslasilla pihan kasveja, yrittäen löytää jonkun fyysisen, ei-ideologisen syyn neuvostovallan virheisiin. Ja kuolee uskonsa romahdettua.
Kiinnostavaa on, että seuraava sukupolvi, se joka on elänyt koko elämänsä neuvostoajassa, on mykkä. Linda, Zaran äiti, on lapsena kokemansa kauheuden jälkeen vaipunut kirjaimellisesti mykkyyteen, Aliiden tytär Talvi — varsin symbolinen nimi, on muuttanut Suomeen eikä hänellä ole kirjassa minkäänlaista läsnäoloa. Tämä sukupolvi jää meille mysteeriksi, ei ole siltaa Aliiden ja Zaran välillä. Niinpä molemmat epäilevät toisiaan, kumpikaan ei ymmärrä toistensa motiiveja eikä luottamusta heidän välilleen koskaan synny. Zara tulee ymmärtämään jotakin, muttei täyttä totuutta.
En yhdy mielipiteisiin, että Aliide olisi millään lailla epämiellyttävä henkilöhahmo. Mielestäni kirjailija paljastaa asioiden monimutkaisuuden, mitä väkivallassa selviytyminen vaatii. Se kyllä herättää ajattelemaan, mikä on elämän hinta, miten pitkälle ihminen — ja kansakuntakin– on valmis menemään vain pysyäkseen hengissä, odottaen aikaa, jolloin sitten voisi elää. Mutta sitten ei enää mitään elämää olekaan jäljellä, kuten Aliiden loppu osoittaa. Selviytyminen on vienyt koko elämän. Aliide on kuin kärpänen, johon lätkä ei osu, mutta paikaltaan sen oltava silmänräpäyksessä valmis lentämään. Kärpästähän pidetään myös mitättömyyden symbolina, Aliide on vain tavallinen virolainen nainen.
Loppuun liitetyissä salaisissa asiakirjoissa Oksanen kenties haluaa näyttää, että tällaisten salaisten asiakirjojen takana on oikeasti eletty elämä, se jonka olemme lukeneet. Ei siellä mitään muuta ole. Ne paljastavat lisää faktatietoja, mutteivät mitään uutta muista henkilöistä kuin Aliiden miehestä, ettei tämä ollutkaan aivan niin ”puhdas” puolueen silmissä kuin olisi voinut luulla. Että kaikilla on jotain, josta he vaikenevat. Ja kaikki ovat olleet tutkivan katseen alla, kaikki ovat jotakin muuta, käyvät jollain muulla nimellä.
Oksasen kirjan pääteema, ja erityisesti sen käsittelytapa, ihminen ja nainen väkivallan uhrina ja tekijänä yhdistää hänet Dostojevskiin, jonka kaikkien teosten aihe on nimenomaan väkivalta ihmissuhteiden perustana. Satuin vuoden alussa lukemaan uudelleen Muistelmia kuolleesta talosta, joka kuvaa Dostojevskin vaikutelmia Siperian vankeudestaan, siellä kuultuja elämäntarinoita. Varsinkin yksi kertomus, ”Akulkan mies”, on aivan hämmästyttävä täydellisyydessään, miten täydellinen kuvaus väkivallan uhrista se on. Akulkaa on lapsesta lähtien hakattu ja hän on niin nöyryytetty, ettei hänellä ilmeisesti ole edes minää. Vain kerran elämässään, yhden huudahduksen verran, hän ilmaisee itsensä, oman minänsä. Siitä hän saa palkakseen kuoleman, johon hän alistuu. Mietin tätä kertomusta yhä. Mutta eipäs nyt Dostojevskista. Oksanen on ehdottomasti noussut eturivin suomalaiseksi kirjailijaksi.Teksti on rakenteellisesti ja kielellisesti hiottu ja hallittu, esim. Aliiden ja Zaran osioissa on selvästi eri äänet, Viron outous ja erilaisuus näkyy niin monella tasolla, esim. vanhat laulut, kommunistiajan tekstit. Kirja täytyy lukea uudestaan.
P.S. Maito- ja teesieni ovat jonkinlaista kasvatettua bakteeristoa. Teesientä olen nähnyt venäläisillä, se aloitetaan fermentoimalla teelehtiä. Ne käyvät ja niitä pidetään yleensä vuosia lasipurkissa ja lisätään vain tuoretta nestettä. Homeopatiaa. En kyllä koskaan uskaltanut maistaa.
Tekstissä on muutamia neuvostoaikaa koskevia virheitä. Tshernobylin onnettomuudesta ilmoitettiin Vremja-uutisissa maanantai-iltana, kai se oli 28.4. tai 29.4. Voi olla, että Virossa näitä uutisia katsoivat vain venäjänkieliset. Olin silloin Leningradissa, ja kyllä kaikki ulkomaalaiset opiskelijat kuulivat siitä tiistaihin mennessä, samoin kaikki venäläiset ystäväni tiesivät. Vremja tietysti väitti, että siellä oli vain pieni tulipalo, joka oli jo saatu hallintaan.
16. toukokuuta 2008 kello 4.41
Maitosieni
Maidossa elävä valkoinen ”sieni”. Muistuttaa raejuustoa. Ei mitään homesientä!!
Teesieni
Elää makeassa teessä, muuttaa sen hapanmakuiseksi. Teejuoma on herkullinen janojuoma.
Toivon,että kirjailija kirjoittaa siitä omalla verkkosivulla enemmän. Verkko-osoitteen saa WSOYn sivuilta,missä Puhdistus-kirjasta esittely.
16. toukokuuta 2008 kello 7.19
Katja, olet ansiokkaasti analysoinut romaanin symbolisen tason, kiitos siitä! On helppo nyt Sinun avattausi nähdä, että niinhän se on. Itse en yleensä lukiessani jaksa miettiä ihan kaikkea niin monimutkaisesti, vaan helposti jään vain tarinan, rakenteen ja kielen tasolle. Joko nautin lukemastani tai sitten en.
Aliiden epämiellyttävyydestä olen kanssasi kuitenkin eri mieltä. On totta, että hän teki osan ratkaisuistaan, koska halusi pysyä hengissä, mikä on ymmärrettävää ja helposti hyväksyttävää. Hän mm. valitsi Martinin miehekseen juuri tästä syystä. Epämiellyttäviä temppuja kuitenkin millä mittapuulla tahansa ja missä oloissa tahansa olivat Ingelin ja Lindan karkottaminen ja poissa pitäminen sekä heistä valehteleminen. Ainoa motiivihan oli, että näin Aliide uskoi pääsevänsä Ingelin paikalle, tämän taloon ja tämän miehen sydämeen. Rakastamansa miehen Aliide vangitsi kirjaimellisesti häkkiin ja naiivisti uskoi, että tämä alkaa kiitollisena rakastaa häntä. Kun se osoittautui turhaksi toivoksi, hän tappoi Hansin, konkreettisesti. Tietysti tähän kuvioon liittyi muitakin asioita, mutta tämä on kuitenkin ydin, josta ei pääse mihinkään. Edes Viron itsenäistyttyä Aliide ei yrittänyt selvittää, miten sisarelle oli käynyt. Metsäomaisuudesta ei ole oikein näitä menetyksiä korvaamaan…
16. toukokuuta 2008 kello 10.05
Olin samaa mieltä Kirsin kommenteista alussa, ja muidenkin hyvistä analyyseistä, erit. Katjan. Mitähän tähän lisätä….
Kirjan miehet eivät todellakaan olleet sankareita mutta en silti pitänyt tätä ollenkaan \\\”telaketjufeminisminä\\\”, tuskin edes feministisenä. Jotenkin kirja ei syyttele, miehiä kollektiivisesti, eikä puhku vihaa. Se vähän niinkuin seuraa koko surkeutta vierestä – mikä ei ole vika vaan ansio, mielestäni. Ja kirjan miesesimerkit ovat marginaali-ilmiöitä joiden syntejä ei tarvitse toisten yksilöiden kantaa, syyllisyysmielessä.
Hauska sattuma, mutta olin itsekin Berliinissä 91-92, ja totta kai siellä kadulla näki ja saattoi tavata Zaran \\\”kolleegoja\\\”. Nehän kävivät käsipuoleen kiinni, erityisesti meihin ulkomaalaisiin, mutta silti olivat itse asiassa aika ystävällisiä, en tarkoita pelkkää \\\”ammattiystävällisyyttä\\\”, paljon helpompi päästä eroon kuin puhelinmyyjistä. Erityisesti itäpuolella sai vain olla varovainen ettei ajanut autolla päälle sillä seisoivat monasti jopa katualueella iltaisin. En tunne että meidän projektista (sillä kertaa) olisi kukaan edes käyttänyt \\\”palvelua\\\”. Itse asiassa alle 10% suomalaisista miehistä on koskaan käyttänyt. Todellisuus on paljon nuhteettomampi ja kunnollisempi kuin vain mediaa seuraamalla luulee.
Mutta, on opettavaista nähdä mitä olisi Suomelle tapahtunut jos historia olisi mennyt toisin. Samoin on opettavaistä nähdä mitä tapahuu kun virkavalta korruptoituu…. Ja vielä yksi kehu: tosi hyvä että joka luvussa oli aika ja paikka mainittu, on ärsyttävää jos lukiessa saa arvaila että kuka, mitä, milloin ja missä mennään.
16. toukokuuta 2008 kello 10.58
Kirjailija on verbaalisesti hyvin lahjakas ja parhaimmillaan omaäänisissä vertauksissaan ja kansatieteellistyyppisessä kuvauksessa. Kirjan aihe oli hyvin kiinnostava. Erityisesti taitavan kielenkäytön takia jään odottamaan Oksasen tulevia kirjoja mielenkiinnolla.
Tältä kertomukselta kaipasin kuitenkin malttia ja syvyyttä. Nyt se oli minun makuuni liian mustavalkoinen; sanoma olisi tavoittanut lukijan vähemmälläkin alleviivauksella. Paikoin tarinan kuljetus oli niin latteaa, että kiusaannuin, esimerkiksi nimenomaan tarinan kannalta keskeisessä kohdassa, jossa Aliide rakastui Hansiin, minkä rakkauden jatkuminen vuosien mittaan jäi muuten psykologisella tasolla ikään kuin ilmoituksen varaan. Latteasti kuvattiin mielestäni myös Aliiden tai Zaran tekemät neljä murhaa sekä Zaran pako Pashan pomon kuristamisen jälkeen (paikalle osuneen kuorma-auton takatilassa, kuinkas sattuikaan). Yksiulotteisen henkilökuvauksen koin osaksi tuota alleviivaamista: ymmärrättehän nyt ihan varmasti, lukijat, kuka on pahis ja kuka uhri. Ymmärsittekö? Varmasti? Sanon sen kuitenkin vielä kerran… . Aliidea en kokenut pääasiassa epämiellyttäväksi, vaan pikemminkin epäuskottavaksi juuri tuon toimintamotiivin eli rakkauden ohkaisen kuvaamisen takia.
Aiemmin keväällä lukemieni Khalid Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa ja Arne Nevanlinnan Marie (jonka Eija G:kin tuossa edellä mainitsi) –kirjojen asetelmissa on molemmissa yhtymäkohtia Puhdistuksen kanssa, erityisesti vanhemman ja nuoremman naisen suhde sekä sota tai vaino naisen asemassa.
Minulla oli ennakkojulkisuuden aiheuttamia ennakkoluuloja sekä Oksasta että Hosseinia kohtaan. Hosseini onnistui kuitenkin kuvaamaan päähenkilöidensä motiiveja ja kehitystä kypsemmin ja vähemmällä kärjistyksellä koskettamaan sydäntäni tavalla, johon Oksanen ei kyennyt edes rankimmillaan. Rakkauskertomuksessakin Hosseini onnistui (eikä vähiten kirjan lopussa rakastavaisten ikäännyttyä ja koettua kovia), kun taas Oksasta lukiessani mieleeni tuli, että tämä on huonoimpia lukemiani rakkaustarinoita. Hosseinin kohdalla tuotiin postauksessa esiin tasokkaan ja ei niin merkittävän kirjallisuuden välisen rajan pohdinta, sikäli kuin sellainen on mahdollista määritellä. Oksasen kirjan edellä mainitsemani latteimmat kohdat jäivät minun silmissäni tuon, tässä tapauksessa aivan subjektiivisesti määrittelemäni, rajan alapuolelle.
Ennakkoluuloja minulla oli myös Marie-kirjaa kohtaan. Ajattelin että kirja, jonka päähenkilönä on 100-vuotias strassburgilaissyntyinen suomenruotsalaistunut vanhus, saa olla tosi hyvä välttääkseen tylsyyden. Marie, olematta hänkään vain herttainen mummeli, tuli kuitenkin henkilönä läheiseksi ja eläväksi, ainakin koska mukana oli huumoria ja varmaan myös kirjan taitavan rakenteen ansiosta, joka ei harkittunakaan ollut niin määräävä ja siksi minua häiritsevä elementti kuin Oksasen kirjassa.
16. toukokuuta 2008 kello 11.12
Heitsulle Aliiden ”epämiellyttävyydestä”: jos jotakuta yhteistoimintaan suostunutta voi ymmärtää, niin nimenomaan Alliidea. Hänen motiivinsahan ei ole kylmäverinen etuilu naapurin tai kollegan kustannuksella, jolta on haluttu saada huone tai virka, vaan ”hullu rakkaus”, jonka rinnalla kaikki muu on toisarvoista. Samalla tavalla Aino Kallaksen Mare rakasti poikaansa ja tämän säästääkseen ilmiantoi kapinalliset.
Kumpikaan teko ei ole tietenkään hyväksyttävää, mutta tällaisten henkilöhamojen kautta pääsemme tutustumaan ihmispsyyken syvyyksiin. Tällaista ei tarvitse hyväksyä, ainostaan nähdä että tällaista(kin) maailmassa on. Ja poikkeuksellisissa oloissa tällaisia impulsseja voi rajoituksetta toteuttaa ja niistä jopa palkitaan.
Katjalle suuri kiitos hienosta analyysista!
Eri mieltä olen kuitenkin tästä kohdasta: ”Aliide, joka on se joka on säilyttänyt Viron, hinnalla millä hyvänsä, väistyy ja lahjoittaa Viron (aivan kirjaimellisesti maan ja metsän) vanhalle sisarelleen ja tämän jälkeläisille, jotka eivät kaikki nämä neuvostovuodet ole tehneet mitään Viron hyväksi. Ingel on kuvattu uhriksi, mutta mitä Virossa tapahtui oli, että vuoden 1991 jälkeen ulkomaille, etupäässä Amerikkaan paenneet virolaiset tulivat takaisin, saivat takaisin entisen omaisuutensa, ja monista tuli maan uusi johto. Kenenkään kyseenalaistamatta tämän oikeudellisuutta. Olihan se “heidän” omaisuutensa ollut muiden jo lähes 50 vuotta.”
Eikös tässä ole sekoitettu kaksi asiaa? Puolet talosta kuuluu sisarelle, ja Aliide on *ryövännyt* tämän omaisuuden, joten totta kai hänen pitää palauttaa se ja lisäksi maksaa korvaus sekä petoksestaan että siitä on hyötynyt sisaren omaisuudesta vuosikymmenet. Joten mistään lahjoituksesta ei itse asiassa ole kyse!
En oikein ymmärrä, mitä tarkoitat sillä, etteivä sisar ja tämän jälkeläiset ”kaikki nämä neuvostovuodet ole tehneet mitään Viron hyväksi”. Eikö virolaisen identiteetin säilyttäminen ole jo tekemistä? Jos joutuu ei vain kyyditetyksi vaan sisarensa pettämäksi, se on psyykkisesti niin raskas taakka, ettei välttämättä pysty palaamaan kotiin ja ”edistämään virolaisuutta”.
Mitä ulkomaille (tarkoitat kai sodan aikana ja jälkeen eikä 1991 suinkaan jälkeen) paenneisiin tulee, niin he säilyttivät osaltaan virolaista kulttuuria ja pitivät yllä toivoa itsenäisyyden palauttamisesta. Ei kai virolaisuus ole vain ”maa ja metsä”?
Toki omaisuuden palauttamiseen on liittynyt isoja ongelmia, varsinkin silloin kun se on siirtynyt varsin kaukaisille sukulaisille. Olisi myös ollut kohtullista maksaa korvauksia 50 vuoden aikana tehdyistä parannuksista.
16. toukokuuta 2008 kello 11.19
Katjalla on mielenkiintoinen teoria Puhdistuksen symboliikasta. Mutta, mutta… Martin Truun vertaaminen Martti Lutheriin on osittain ontuva. Eihän Martti Lutherin uskonkäsitys hänen kuollessaan romahtanut toisin kuin ehkä Martin Truun kommunismiusko.
Eijalle vielä: Minäkin luen juuri Arne Nevanlinnan Marieta.
Hieno esikoisromaani aidon strasbourgittaren elämästä. Onhan Nevanlinna kirjoittamisessa jo muuten vanha(!) tekijä. Marie on hänen yhdeksäs teoksensa. Tässä tajunnanvirta soljuu tyylikkäästi.
16. toukokuuta 2008 kello 12.15
Heitsulle vastaukseksi: Joo, olet tietysti oikeassa eräällä tasolla, siis jos maailmassa olisi oikeaa ja väärää, näin olisi. Mutta maailma ei ole mustavalkoinen. Meillä kaikilla on omat taustamme ja elämänkokemuksemme, jonka prisman läpi luemme kirjallisuutta. Kun elämää elää, on valintojaan tehdessään vaikea nähdä, miksi valitsee juuri näin, olisiko tämä valinta oikein. Vasta valinnan tehtyään, ja usein vasta kun on monta kertaa tehnyt samanlaisen valinnan, alkaa nähdä, jos elämäänsä ajattelee, ettei kenties näin olisikaan pitänyt tehdä. Sofi Oksanen on nuori nainen, mutta on siitä huolimatta jo ymmärtänyt, miten vaikeaa on oikeasti tunnistaa valintojen oikeamielisyys ja niiden takana olevat omat pyrkimykset ja halut, jotka voivat olla täysin itsekkäitä. Mielestäni juuri Aliiden hahmon syvällinen ja ei-tuomitseva tulkinta, samoin kuin ei-säälittelevä kuvaus Zarasta uhrina vaan aktiivisena toimijana, tekevät teoksesta niin uskottavan ja syvältä luotaavan. Kirjailija siis itse käy prosessia, jossa hän haluaa oppia ymmärtämään tällaista ihmistä tällaisten aikojen ja olojen sisällä. Nähdäkseni tämä on se asenne, mikä on ns. ”suuren” kirjallisuuden takana. Dostoevskilla esimerkiksi.
Otetaanpa esimerkkinä se tapaus, jossa molemmat naiset viedään, Linda mukana, kunnantalolle kuulusteltavaksi, so. kidutettavaksi. He eivät voi etukäteen tietää, mitä siellä tulee tapahtumaan, miten heidän pitäisi valita. He tietävät vain, että Hansia he eivät tule paljastamaan missään nimessä. Mutta sitä, että Lindaa tullaan kiduttamaan, he eivät osaa arvata. Ja he tekevät kauhean valinnan: he valitsevat Hansin suojelemisen lapsen suojelemisen sijasta. Huomaa: myös lapsen äiti valitsee tämän. Koska heidän päätöksensä on ollut, että Hansia on suojeltava, tuli mitä tuli. Lukija joutuu miettimään, missä on se raja, jossa hinta on liian korkea. Onko yhden ihmisen elämä toisen ihmisen elämän arvoinen? Mutta heillä ei ole mahdollisuutta harkita, tilanne on tällainen. Ja mies säilyttää viattomuutensa, koska hänelle ei kerrota, mitä on tapahtunut. Hän tulee pitämään vaimoaan aina ideaalisena ja Aliidea turmeltuneena. Mutta Ingelhän se tässä äitinä on lapsensa elämän tuhoamisen agentti. Eli kyllä ne hienohelmat, jotka Virosta pakenivat ovat myös kompromentoituneet, vaikka pitävät itseään parempina ja puhtaina. Kansallisella symbolisella tasolla siis.
En voi olla mainitsematta, miten hienoja sinemaattisia kohtauksia kirjassa on, joilla tehdään rinnastuksia nykypäivän ja historian ja monien tasojen välillä. Esim. kohtaus, jossa Zara tuodaan bordellista pihalle Viroon lähtöä varten, ja hän näkee kuorma-autolla tuodun uuden lastin itkeviä nuoria tyttöjä. Tämä on kuin suoraan kuvaus keskitysleireistä, sekä natsien että Neuvostoliiton. Ja loppukohtaus, jossa Aliide tarjoaa miehille viimeisen aterian. Ateria kuvataan Zaran näkökulmasta, puhtaasti visuaalisena, ikään kuin katsoisimme maalausta Jeesuksen ja opetuslasten ateriasta. Sitten kaikki muuttuu aivan jyrkästi ja runottomasti stalinistityyliseen teloitukseen. Niskalaukaus ja loppu neuvostoajalle. KGB-agenttihan on Lavrenti = Lavrentia Berija.
16. toukokuuta 2008 kello 12.28
Tänään 16.5. kulttuurisivulla ollut selostus Tuglas-seuran tilaisuudesta oli sikäli puutteellinen, että ei mainittu Oksasen Viron ja laajemmin Itä-Euroopan tilanteesta käyttämää termiä ”dekolonisaatio”.
Eli siis vertauskohdaksi pitäisi ottaa tilanne Englannin, Ranskan jne. siirtomaissa itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä – silloin saataisiin parempi käsitys siitä, millainen urakka on kyseessä.
16. toukokuuta 2008 kello 13.00
Heltsu kirjoitti: ”millaista on elää valtiossa, jossa naisten ja lasten pahoinpitely, raiskaaminen ja kiduttaminen on isänmaallinen ja hieno, ansiokas teko, jos sen avulla hankkii “tietoja”. Pöyristyttävä koko alkukantainen ajatuskin, että ihminen kiduttamalla saadaan tunnustamaan”
Käsittääkseni ”tunnustaminen” tarkoitti tuolloin ihan muuta kuin yleensä: pahoinptelyn, uhkailun, valvottamisen jne. takia moni ihminen tunnusti muista ja itsestään ihan mitä hyvänsä, oli se sitten totta tai ei (tunnustus tyyppiä: ”olen lännen agentti”). Siis kyseessä ei ollut tietojen hankinta vaan ihmisen alistaminen.
Katja kirjoitti että salaiset asiankirjat ”paljastavat lisää faktatietoja, mutteivät mitään uutta muista henkilöistä kuin Aliiden miehestä, ettei tämä ollutkaan aivan niin “puhdas” puolueen silmissä kuin olisi voinut luulla. Että kaikilla on jotain, josta he vaikenevat. Ja kaikki ovat olleet tutkivan katseen alla, kaikki ovat jotakin muuta, käyvät jollain muulla nimellä.”
Saattaa olla, mutta ei välttämättä. Ei se että kyseessä on dokumentti, tarkoita että se on totta – varsinkaan NKVD:n asiakirjojen suhteen. Niissähän tärkeä motiivi oli oikeuttaa ko. organisaatio ja sen tarvitsemat resurssit.
Sinänsä pitää paikkansa, että jotkut peittelivät punavärillä tekosiaan vaikka saksalaismiehityksen aikana.
16. toukokuuta 2008 kello 14.05
tulipa tässä mieleen että jos Aliide oli ”Kärbes” (vaikka itse en aluksi näin ymmärtänyt) niin kuvaako se että se tuli esiin vasta lopun dokumenteissa, sitä että hänekin mielensä oli skitsofreenisellä tavalla jakautunut, ja hänen toinen minä ei tunnustanut sitä itselleenkään. Itse asiassa Aliiden tapa ”vangita” Hans sinne kaappiin oli itsessään aika sairas operaatio, vaikka siihen olikin myös ulkoiset syyt. Sairaassa ympäristössä sairaat selviävät joskus paremmin kuin terveet. Ja toisaalta sairas ympäristö sairastuttaa muutoin terveetkin, kuten Hansin.
16. toukokuuta 2008 kello 14.17
Nyt kun näin moni lukija on kommentoinut myönteisesti ja todella hienosti Oksasen Puhdistusta, uskallan kertoa omasta yrityksestäni lukea ko kirja.
Yritin ihan tosissani, mutta jouduin keskeyttämään lukemisen, kun tuli niin surkea olo. – Luin välillä suositellun Nevanlinnan Marien (joku muukin oli käyttänyt sitä kirjaa pakopaikkana). Sen luettuani luulin voimistuneeni Puhdistukselle, mutta ei… – Jotenpa palasin suosiolla pohtimaan Dostojevskiä ja kristinuskoa.
Kun nyt olen noista lukijoiden kommenteista saanut pidemmälle menevää tietoa kirjan sisällöstä, olen erittäin tyytyväinen, etten pakottanut itseäni lukemaan sitä.
Kirja on taatusti hyvä, kun sillä on näin voimakkaita vaikutuksia.
16. toukokuuta 2008 kello 14.46
Rose, aivan oikein, juuri siksi ”tietoja” on lainausmerkeissä. Totta kai kuka tahansa tunnustaa olevansa vaikka pieni vihreä mies Marsista, kun kidutetaan riittävän kammottavalla tavalla.
Yllä joku pohdiskeli vielä Aliiden rakkautta, jota voi pitää epäuskottavasti kuvattuna. Itse tulkitsin sen lähinnä niin, että tunnekehitykseltään jotenkin vajaavaiseksi jäänyt (oliko ihme niisä oloissa?) Aliide saa Hansista jonkinlaisen pakkomielteen, jonka takia hän on valmis epätoivoisiin ja iljettäviin tekoihin, jollaisina pidän edelleen oman sisaren ja siarenlapsen karkottamista.
Ingelin ja Aliiden päätös suojella Hansia tuli mitä tuli -periaatteella on minustakin kauhistuttavaa, mutta Oksasen kuvaamassa tilanteessa kaikki vaihtoehdot olisivat olleet huonoja. Jos Hans olisi paljastunut, mitkä olisivat olleet naisten ja Lindan kohtalot sen jälkeen? Silti pidän todennäköisenä, että itse vastaavassa tilanteessa olisin paljastanut ihan kenet tahansa. Mutta en olekaan romaanihenkilö.
16. toukokuuta 2008 kello 15.17
Vielä muutama tarkennus Lenelle ja Roselle:
Tulkitsen Martin Truun sukunimen englanninkieliseksi, True, eli \\\”true belief\\\” – oikea usko siis. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisia assosiaatioita nimellä viron kielessä on tai mitä se merkitsee.
Arvelen, että sen ajan Viron, kuten myös silloisen Suomen, lainsäädännön mukaan talo oli kokonaan Ingelin, vanhimman tyttären, joka oli alkanut asua sitä miehensä kanssa. Mutta puhumme Oksasen kirjasta. Aliidehan kirjaimellisesti sanoo, en muista missä kohdassa, silloin kun Hans on vielä elossa, että hän on säilyttänyt talon ja isännän, on talo ja isäntä, ja sehän on totta, heidän säilymisensä on kiitos hänen. Eri asia on mitä se on vaatinut. Myös lopussa, kun hän kirjoittaa Ingelille kirjeen, hän liittää mukaan reseptivihkonsa, että siis näiden, minun säilyttämieni reseptien mukaan sitten rupeatte uutta Viroa rakentamaan. Hän itse arvostaa aikaansaannostaan, hänhän ajattelee, että vaikka Ingel ei arvostanut hänen keittotaitoaan, kyllä hänestä aikaa myöten on ihan hyvä tullut: \\\”Kehujakin on tullut\\\”.
Virolaisen identiteetin säilyttäminen emigraatiossa on todella vaikea kysymys. He nimittäin eivät ole säilyttäneet \\\”oikeaa\\\” Viroa, vaan oman aikakautensa mielikuvan sotia edeltäneestä Virosta. Emigrantti on aina jähmettynyt menneisyyteen ja mielikuviinsa. Kaliforniassa asuessani tunsin paljon emigrantteja, venäläisiä ja armeenialaisia enimmäkseen, mutta myös liettualaisia ja virolaisia. Ja itse olen ollut niin kauan poissa Suomesta, etten varmaan enää koskaan voi tuntea kuuluvani tänne. Joten tämä Viroon palanneiden emigranttien oikeus Viroon on kyseenalainen. Ei Viro ole se, mikä se heidän mielissään oli. Ajatelkaapa nyt, jos suomalaiset ottaisivat takaisin luovutetut alueet. Menisivät sinne ja syrjäyttäisivät ihmiset, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet siellä. Tai ainakin kohtelisivat heitä ylenkatseella. Aliidehan on kirjassa taas, kirjan nykyajassa, uhkailun ja väkivallan kohde.
Taitaa olla tarpeeksi. Kiitoksia seurasta!
16. toukokuuta 2008 kello 15.42
Katja kirjoitti: ””Mutta Ingelhän se tässä äitinä on lapsensa elämän tuhoamisen agentti.”
Eikö tämä ole se tapa, jolla NKVD-työntekijät haluavat asiat nähtävän, jotta heidän oma, perimmäinen syyllisyytensä piiloutuisi ”kansan” yleisen syyllisyyden joukkoon?
”Ja mies säilyttää viattomuutensa, koska hänelle ei kerrota, mitä on tapahtunut. Hän tulee pitämään vaimoaan aina ideaalisena ja Aliidea turmeltuneena.”
Tämä on hieno oivallus. Silti Aliidella oli ehkä enemmän valinnanvaraa kuin Ingelillä, joka ”valitsi” – jos valinnasta ylipäänsä voi tässä puhua – kahden pahan välillä. Aliide uskoi myös hyötyvänsä valinnastaan.
”Eli kyllä ne hienohelmat, jotka Virosta pakenivat ovat myös kompromentoituneet, vaikka pitävät itseään parempina ja puhtaina. Kansallisella symbolisella tasolla siis.”
”Hienohelmat”? Ei kai siinä ole sinänsä mitään tuomittavaa, jos lähtee maanpakoon pelastaakseen henkensä ja perheensä hengen ja/tai säilyttääkseen esim. Viron kirjallisuuden tuleville polville. Täytyy myös muistaa, että tiettyihin ryhmiin kuuluvia Siperia uhkasi todennäköisemmin kuin toisia. Eikä maanpako ole koskaan helppo. Jo matka Itämeren yli oli hengenvaarallinen.
Ei kai kukaan syyttäisi Saksasta ajoissa pois päässeitä juutalaisia ”hienohelmoiksi”. Järkeviähän he olivat – tosin varmaan varakkaammilla ja kielitaitoisilla sekä niillä joilla oli kansainvälisiä suhteita omalla alallaan oli paremmat mahdollisuudet emigroitua ja pärjätä maanpaossa.
16. toukokuuta 2008 kello 19.19
Tervehdys kaikille ja terveisiä Oulun kirjamessuilta.
Olen aivan häikäistynyt, kuinka mahtavia analyysejä täällä on jo tehty:)
Teesieni on tämä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kombutsa
Maitosieni taas tämä:
http://www.maitosieni.suntuubi.com/
Linkeissä on kuvatkin. Teesieni on vaikuttanut minusta aina sen verran vastenmieliseltä, että en ole maistanut.
Ensin muutama sana maareformista, joka jatkuu yhä. Muihin kysymyksiin palaan kohta puoleen. Maareformi ja omaisuuden palauttaminen on ollut hyvin monimutkainen prosessi, joka on mahdollistanut myös keinottelun ja vähemmän päivänvaloa kestävän toiminnan, ikävä kyllä. Valitettavasti on myös sanottava että puoli vuosisataa muiden omistuksessa ei tarkoittanut sitä, että sitä maata/muuta omaisuutta olisi hoidettu sen ajan tai parannettu. Päin vastoin. Muutamia esimerkkejä: kolhoosille otettuja hevosia hoidettiin niin huonosti kolhoosien puolelta, että entiset omistajat (jos sattuivat olemaan elossa ja paikalla) kävivät ruokkimassa, lääkitsemässä ja hoitamassa niitä salaa. Taloja ei todellakaan hoidettu. Esimerkiksi Tallinnan Vanha Kaupunki päätyi aivan kamalaan kuntoon, kunnes sitä alettiin restauroida – vuoden 80 olympialaiset toivat sen verran kansainvälisiä vieraita, että siellä kulissi oli maalattava kuntoon kaupungin ytimestä. Suuri osa taloista päätyi yhteisasunnoiksi ja vuokralaiset eivät niitä taloja hoitaneet. Ero oli silmin nähtävä: ne talot, joissa olivat uudet vuokralaiset, rapistuivat totaalisesti,ja ne talot, joissa asukkaiden vaihtoa ei tapahtunut, olivat paremmassa kunnossa. Ja vielä esimerkkinä voisi mainita sen, että on ollut varsin kamalaa seurata, miten vilja kolhoosin pelloilla (eli entisillä omilla) kyllä kasvoi, mutta itse näki nälkää – kolhoosin palkka oli alkuaikoina niin olematonta, että sillä ei perhettä ruokittu, ja työnormit olivat kohtuuttomia. Nälkää ei siis nähty vain Siperiassa. Eikä kolhoosin pelloilta saanut varastaa viljaa omaan tarpeeseen, vaikka itse joutui kyntämään ne pellot. Tämä ei nyt liittynyt omaisuuden hoitoon, mutta ihmisten hoitoon kyllä:) Niinpä korvauksien maksu neuvostomiehityksen aikana tehdyistä ”töistä” tuntuu minusta hieman…nurinkuriselta. Olen kyllä kuullut, miten tästä asiasta on motkotettu, mutta olen nähnyt, mihin kuntoon nämä talot päätyivät – luhistumispisteeseen. Poikkeuksia tietenkin on, kuten esimerkiksi puoluepamppujen käyttöön ottamat talot.
Olen törmännyt myös siihen, että moni suomalainen on kuvitellut, että kolhooseihin liitetyistä taloista maksettiin korvauksia. Ei maksettu.
Varsin suuri osa kyyditettyjen/tapettujen/vangittujen/paenneiden taloihin muuttaneista tiesi muuttavansa jonkun muun kotiin. Mutta moraalinen ongelmahan tämä ei ollut, kun entinen emäntä/isäntä oli kansanvihollinen:) Näiden ihmisten jälkeläiset ovat tietenkin syntyneet kotiin, jota ovat pitäneet omana kotinaan ja sen vuoksi heistä voi olla erittäin epäoikeudenmukaista, että vanha omistaja palaakin talon perään. Sitten taas oli tietenkin ihmisiä, jotka eivät tienneet lainkaan, mitä edellisille asukkaille oli tapahtunut, kun he muuttivat tilalle.
En muista kirjan nimeä, jossa kerrottiin vastaavasta tilanteesta Saksassa. Päähenkilö kuvasi onnellista lapsuuttaan ja lapsuuden kotiaan. Aikuisiässä hän sai sattumien kautta tietää, että hänen isänsä oli Natsi-Saksan aikana muuttanut taloon, kun juutalaisperhe oli viety kodistaan keskitysleireille. Päähenkilö oli kuvitellut, että heidän perheensä oli elänyt siinä talossa iät ja ajat, että nurkassa oleva piano oli heidän perintöpianonsa, vaikka se olikin ollut juutalaisperheen. Kenen koti tuo talo siis oli? Kenen piano?
16. toukokuuta 2008 kello 19.26
Pääsin mukaan vasta nyt matkan vuoksi, mutta eihän tämä historian aihepiiri minnekään katoa!
Kai?! Sillä onhan tässä ilmaantunut markkinoille ihan ”miehitysmyyttiä” eli koko miehitystä ja ”Siperian matkoja” myyttinä tarjoileva pamfletti VIRON KYLMÄ SOTA (Leena Hietanen), jonka voi kyllä kuvitella ainakin Sofi Oksasta kylmänneen julkisuuteen tultuaan!! Taisit SO siihen jo toisella kirjallisuuspalstalla ottaakin kantaa ?
No, Puhdistus on upea kirja. Siksikin se on niin raju. Jokseenkin yhtä ymmälläni olin aikanaan Stalinin lehmät-teoksen ensiluvun kanssa. Käyn paljon Virossa ja siellä on tuttuja niin virolaisissa kuin Viron venäläisissäkin, mutta kovin he ovat oppineet kirjan kertoman kaltaisista asioista vaikenemaan. Lieneekö niin, että on unohdettavakin ihan aktiivisesti, jotta ns. jokapäiväinen elämä olisi mahdollinen.
Aluksi kirjaa lukiessa tuli mieleen Aliiden ja Lindan suhteessa raamatullinen Martta ja Maria – teema ja toisaalta se kyllä tuli mieleen myös Beby Janen Pikin ja Bossan suhteessa. Miten on Sofi Oksanen,
onko tämmöistä taustaa tai tarkoitusta?
Henkilöhahmojen miellyttävyydestä tai epämiellyttävyydestä on näissä teksteissä jo sanottu niin paljon, ettei taida olla syytä enempään. Joku kuitenkin mainitsi, ettei Aliiden tyttären Talven tarinaa ole kirjoitettu! Kyllä sellaisena minun mielestäni toimii S.Oksasen Stalinin lehmät!!
16. toukokuuta 2008 kello 22.09
Eräs kirjailija kirjoitti blogissaan, että Aliide oli hirviö. Tästä olen täysin toista mieltä: Aliide oli kommunistiterrorin ja sodan mielettömyyden sekä niiden seurausten traaginen uhri. Näin myös kaikki kirjan henkilöhahmot enemmän tai vähemmän. Lisäksi jo pelkästään sota voi nostaa ihmisestä ja koko kansastakin esiin sen parhaimmat ja pahimmat puolet.
Ajattelen, että traumatologille Aliide olisi erittäin haastava potilastapaus. Sofi Oksanen on mielestäni kuvannut Aliidea niin loistavasti, että Aliidella voisi olla todellinen esikuva. Kuvaus on niin todentuntuinen.
Mistä kumpusi esim. tuo jo täysin epänormaaliksi ja pakkomielteiseksi muuttunut sisaruskateus? Sekin lienee yksi Aliiden elämän kaoottisuuden perussyy ulkoisten olosuhteiden, sodan ja sen vaikutusten rinnalla. Sisaruskateus vaikutti järjettömiin tekoihin, sen jälkeen kun Aliide rakastui Hansiin, sekin jo tässä kuvauksessa selkeästi mielenhäiriöltä vaikuttava tila. Lisäksi vaikutti Hansin tunteiden vastakaiuttomuus, tunteiden, jotka kaiken lisäksi kohdistuivat jo valmiiksi kadehdittuun isosiskoon. Siksi lopulta intohimomurha oli odotettavissa. Hansilla ei siinä vaiheessa ollut enää mitään pelastumismahdollisuuksia.
Kokemansa kidutuksen jälkeen Aliide oli jo niin vahvasti traumatisoitunut, että pelko, kauhu ja häpeä olivat hänen ainoat seuralaisensa Hans-pakkomielteen lisäksi. Ulkoisesti Aliide toimi kuin kone, oli erittäin toimintakykyinen.
Aliiden kohtalo oli järkyttävä. Melkein väittäisin, että Aliide oli vaikeasti traumatisoitunut ja dissosioiva.
Olen todella pahoillani Aliiden vuoksi.
Hänen sängyllään odotti vain Tuglasin ”Toome helbed — Miksi kaikki oli niin väärin?”(s.124)
16. toukokuuta 2008 kello 22.10
Pidin kirjasta. Suhtauduin siihen aluksi kovin epäilevästi, koska usein olen pettynyt sellaisiin teoksiin, jotka ovat olleet paljon esillä julkísuudessa. En ole kovin hyvin perillä Viron historiasta, ja pidin tämän kirjan tavasta tuoda sitä esiin. Aliiden ja Zaran kohtalot oli mielestäni rakennettu hienosti, mukaansatempaavasti ja kunnioittavasti. Aliide ei mielestäni ollut vastenmielinen tai epämiellyttävä, vain nainen joka teki omat valintansa selvitäkseen. Zara myös löysi itsestään vahvuuden muuttaa elämänsä siitä jamasta, johon se oli vajonnut. Aliiden yksinäisyys on jotenkin pakahduttavaa, onneksi hän sai tavata Zaran, jotta pystyi tekemään oikean loppuratkaisun. Hieno kirja. Hyvä, että Kirsin lukupiiri innosti minut lukemaan sen.
16. toukokuuta 2008 kello 23.43
Hienoa, että Rose ottikin jo esille dekolonisaation. Lyhyesti siis: läntisten maiden siirtomaaherruutta on purettu postkolonialismissa loputtomiin, niin tutkimuksissa kuin taiteessa. Neuvostoliiton imperialismia ei ole vastaavasti käsitelty, tai sitten siihen ei ole vielä päästy? Ehkä niin, toivottavasti. Samanlaisesta imperialistisesta vallankäytöstä ja alusmaiden hyväksikäytöstä on kuitenkin ollut kysymys. Neuvostoliitto rakennettiin alusmaiden orjatyövoimalla. Sen jälkeen Moskova ruokittiin alusmaiden tuotteilla. Mekanismi ja toimintatavat ovat analogisia. Esimerkiksi kun siirtomaiden herruudelle tarvittiin oikeutus, tiede kävi toimeen ja kehitti selityksi valkoisen ihmisen ylemmyydestä. Vastaavasti NL oikeutti miehityksensä fasistipropagandan kautta ja stereotypioilla, jotka elävät yhä tänä päivänä. Latvialaisia koskevista stereotypioista ja niiden seurauksista Jukka Rislakki on kirjoittanut osuvasti kirjassa Tapaus Latvia.
Lännen siirtomaiden suhteen on ymmärretty se, kuinka hidas prosessi kolonisaation purkaminen on. Sitä taas ei käsitetä, kun puhutaan Itä-Euroopasta. Konkreettisia muutoksia voidaan saada aikaan nopeastikin, mutta arvomaailmoiden etc.muutos on hyvin hidas prosessi. Ajatellaan vaikka sitä, kuinka pitkään pidettiin itsestään selvänä valkoisen rodun ylemmyyttä – valkoinen mies vapautti Afrikan pimeydestä. Vastaavalla tavalla NL oikeutti moraalisesti valloituksensa – NL vapautti työväestön kulakin ikeestä. Kansanvihollinen häipyi sanana ennen pitkää Neuvostoliitossakin (paitsi puoluepropagandassa), mutta muut stereotypiat jäivät – ja valloittajan ylemmyys alkuperäisväestöön nähden. Stalinistisen propaganda mukaanhan NL toi lukutaidon Baltiaan jne. Tätä propagandaa ja siihen liittyviä stereotypioita ei koskaan purettu tai käsitelty julkisesti tiedostaen, mistä on kyse. Siksi ne elävät yhä, totuuksina. Asiaa problematioivat esim. sellaiset seikat, että Suomessa tiedetään virolaisesta kulttuurista suhteellisen paljon verrattuna muuhun maailmaan. Muu maailma sen sijaan tuntee Venäjän rikkaan kulttuurin hyvin, kirjalliset nerot jne. Viro on muulle maailmalle (paitsi Suomelle) aika lailla tyhjä läikkä.
Tutkijoiden mukaan kansallisuuksien välinen integraatio ei ole mahdollista, jos ei päästä yhteisymmärrykseen maan historiasta. Mutta en ole varma riittääkö sekään juuri ed. mainituista syistä. Ja sen vuoksi, että Venäjä on aktiivisesti rehabilitoimassa stalinismia ja vahvistamassa essentialistista venäläisyyttä. Ja koska näyttää siltä, että yhä löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita kiistämään jopa Viron historiaan liittyvät faktat, tämä prosessi edistyy hitaasti. Toisaalta taas Viron suuret loikat eteenpäin (ja joissakin asioissa taaksepäin, kuten tuloeroissa) antavat ehkä liian helpon kuvan tästä prosessista.
Sitten Lenen kysymyksiin. Lene lainasi Parnasson artikkeliani viime vuodelta. Olen aika turhautunut reaalipolitiikan toimijoihin, toisaalta ymmärrän diplomatian merkityksen, mutta silti – talouselämästä ja poliittisista syistä päättäjät harvemmin ottavat suoraan kantaa esimerkiksi ihmisoikeusrikkomuksiin tai sitten ne vastaavat esimerkiksi Sauli Niinistön muinoista kommenttia, jossa hän piti Venäjän toimenpiteitä Tsetseniassa oikeutettuina. Siksi koen erittäin tärkeänä sen, että aloilla joissa puhe ei ole sidottua kaupan toimivuuteen, puhutaan niistä asioita, joista reaalipolitiikka ei siis voi puhua. Reaalipolitiikka ei myöskään muistuta sellaisista kansanmurhista, joiden muistuttamisesta joku taho voi hermosta. Mikäli taas niitä ei muisteta, tai ei muisteta, miten niihin päädyttiin, emme voi pyrkiä ennaltaehkäisemään vastaavia tilanteita, emme myöskään tunnista niiden tilanteiden merkkejä, eivätkä sellaisten tilanteiden uhrit saa edes mahdollisuutta selvitä tapahtumista.
Kärpänen viihtyy liassa, mutta on muuten siisti ötökkä. Niitä on myös kaikkialla (ja oli ihan konkreettisesti Neuvosto-Virossa, makkarat+kärpänen-stoori on toki kuvaannollinen, mutta myös ihan faktinen tapahtuma), toisin sanoen kärpänen kykenee elämään monenlaisissa olosuhteissa. Se, että kärpäsiä on kaikkialla kirjassa, viittaa samaan kuin romaanin motto: Kaikilla seinillä on korvat. KGB oli kaikkialla ja KGB:n korvia ja kärpäsiä oli kaikkialla. Ja tietenkin tässä keskustelussa esiin tulleet muut kärpästulkinnat tuntuvat hyvinkin päteviltä. Alun perin aioin käyttää kirjassa torakkaa, joka on myös selviytyjä, se joka selviää ydinsodankin yli. Mutta sitten kärpänen tuntui paremmalta vaihtoehdolta, koska kärpäsen näkökyky ja lihanhimo tuntuivat tärkeämmiltä määreiltä.
Ja kolmanneksi Lene kysyi, tiesikö Martin sittenkin Aliiden kidutuksista. Minä luulen, että tiesi. Mutta en voi olla varma:)
Sitten nimistä:
True on ihan oikea virolainen sukunimi ja truu taas tarkoittaa viroksi samaa kuin englanniksi true. Otin tämän nimen siksi, että sen merkitys on helppo tajuta, vaikka ei viroa osaisikaan.
Myös Pekk on virolainen sukunimi – ja pekk tarkoittaa läskiä, ihraa.
Ingel on tietenkin enkeli.
Ja Martin on kuin onkin nimetty Lutherin mukaan:) Ja Lavrenti Berijan.
Ja kuten Seija jo mainitsikin, Talvin tarina on kirjoitettu Stalinin lehmissä. Siksi jätin ulkovirolaisuuden pois Puhdistuksesta. Rutt Hinrikus on Carrying Lindas Stones-kirjassa jakanut virolaisten naisten elämäkerrat kolmeen osaan: niihin, jotka pakenivat, niihin jotka kyyditettiin ja niihin jotka jäivät. Puhdistus on niiden tarina, jotka jäivät. Siksi Siperia-takaumia ei ole paitsi Zaran kautta, mutta Zara ei olekaan itse kyyditetty, vaan kyyditetyn jälkeläinen. No joo, Zaraa voi myös määritellä toisen polven siirtolaisuuden kautta, ja siitä olen kirjoittanut Stalinin lehmissä.
17. toukokuuta 2008 kello 1.17
Toivottavasti polveileva kommentointini ei haittaa, olen säädyttömän jaaritteleva nettifoorumille, pitkälauseinen prosaisti kun olen:) Siksi en osaa kirjoittaa runoja.
Jatkan vielä ulkovirolaisuudesta, vaikka Puhdistus ei olekaan ulkovirolaisten tarina, vaan niiden, jotka eivät astuneet laivaan. Koen kuitenkin, että poissaolevina niin kyyditetyt kuin ulkovirolaiset ovat läsnä (paradoksaalinen lause, mutta nämä kaikki ovat olennaisia tarinoita, virolaisuuksia). Katjan kommentit emigranttiudesta olivat hyviä ja tosia. Ulkovirolaiset ovat virolaisia, joilla ei ole neuvostoajan tajua eikä kokemusta. Siinä mielessä he eroavat ns.sisävirolaisista ja myös Suomessa asuvista virolaisista – Suomesta on ollut paljon helpompi matkustaa Viroon kuin muualta. Toisaalta Suomessahan ei näitä toisen maailmansodan Viron-pakolaisia ole, koska Suomi luovutti heidät NL:ään ja siksi Suomen kautta paettiin muualle.
Samassa tilanteessa ovat suhteessa Venäjään myös vironvenäläiset, jotka eivät ole syntyneet Venäjällä tai jotka ovat muuttaneet Viroon kauan sitten. Koska tämä muuttoliike Virossa on ollut niin massiivista, koen nämä identiteettikysymykset hyvin olennaisina, kun puhutaan Virosta. Ja lisätään vielä, että vaikka kritisoin NL:ää voimakkaasti, se oli valtio, jossa ihmiset elivät normaalia arkielämäänsä – siinä maailmassa jonot, tavarajärjestelyt jne. olivat normaaleja. Ne olivat myös minulle normaaleja, eivät eksotiikkaa tai kauhistelun kohteita. Se oli hyvää lapsuutta. Minulle siis neuvostorealismi ja -arki ovat osa koti-Viroa. Siinä mielessä Virossa elää tällä hetkellä kaksi Viroa: se Viro johon kuuluu neuvostokokemus ja se johon ei kuulu. Neuvostokokemuksen omaavilla virolaisilla on kaksoisidentieetti – neuvostovirolaisuus ja sen alla virolaisuus, aikansa virallinen ja epävirallinen identiteetti siis. Ja sitten taas ulkovirolaisilla on siirtolaiskokemus länteen, joka luo ihan toisenlaisen identiteetin, koska on yhteydessä siihen maahan, johon siirtolaiseksi tultiin.
Penan skitsofreniatulkinta on kiinnostava. En tiedä itsekään, mitä kaikkea Aliide tiedostaa itse, mitä jättää tiedostamatta, mikä on aktiivista unohtamista tai mielen jakamista. Yritin miettiä, miten kyydittäjä käsittelee päässään oman toimintansa. KGB:n asiakirjoista, joita taustatyöksi luin, selvisi yksi käsittelytapa – vieraannuttaminen ja jahdattavien ihmisten objektivointi ja sitä kautta ihmisarvon riistäminen. Kun toisen näkee objektina, toista on helppo kohdella objektina. Tämän KGB-retoriikan vuoksi siis halusin ehdottomasti lisätä fiktiivistä dokumenttimateriaalia kirjaan. Turvallisuuspalveluiden dokumentit olivat niin häikäisevän kylmiä ja kliinisiä. Halusin myös tuoda esiin sen, miten vastaavat asiakirjat voivat muokata historiankirjoitusta ts. mikäli niiden taakse ei nähdä, asiakirjoissa kerrotut asiat voivat vaikuttaa aika harmittomilta. Esimerkiksi kuulusteluihin viitavaan vain kuulusteluina ja saatiinko informaatiota vai ei – asiakirjoissa ei kerrota, mitä kuulustelutilanteessa oikeasti on tapahtunut ja millaisia kuulustelukeinoja käytetty. Mikäli historiaa kirjoitetaan voittajan asiakirjojen ja dokumenttien mukaan, saadaan tulokseksi vain voittajan historia. Mutta nämä nyt tietenkin ovat olleet vain minun intentioitani, jotka joko toimivat tai eivät.
Arvelen, että toinen mahdollinen tapa käsitellä päässään vastaavat asiat on aktiivinen unohtaminen tai se, että sysää vastuun päätöksistä jollekulle muulle. Kuulustelukohtauksissa Aliide pakenee henkisesti ruumiistaan. Tätä samaa metodia hän on ehkä käyttänyt muissakin tilanteissa?
17. toukokuuta 2008 kello 8.04
Pidin kirjan kielestä, joka on todella kaunista kielikuvineen ja rytmivaihteluineen ”… hänen kasvoiltaan valuivat kaikki vanhat ja tutut ilmeet, ja sisko jätti ne taakseen, ne lämähtivät perässä tulevan Aliiden kasvoille, märkinä suolaisina riekaleina ne takertuivat hänen poskilleen, osa lennähti hänen ohitseen aaveina, jo menneisyytenä…”. Ymmärrän, miksi Oksasta on kehuttu. Toisaalta olin kyllä aiheesta ahdistunut.
Kirjaan koukuttui heti, haluasi kuulla lisää. Rakenne oli hyvä, vaikkakin haastava. Lukiessa piti välillä tsempata ajan hypellessä. En kuitenkaan pitänyt tekstiä liian nopeana, koska hetkessä oltiin niin tiukasti läsnä. Yleensä en pidä yksityiskohtien kuvailusta, mutta tässä arkisten askareiden kuvailu loi hurmaavan raukean tunnelman kauheiden asioiden ympärille. Mielestäni parasta antia oli virolaisen maaseudun kuvaus sota-ajalta. Myös Zaran ja Aliiden tutustuminen ja kanssakäyminen on kiintoisa: kuinka he vähä vähältä paljastuvat. Sitä vastoin olisin kaivannut enemmän Viron yleistä historiaa ja Aliiden suhtautumista Viron itsenäistymiseen.
Ilmeinen ansio kirjalla on elintasoeroihin perustuvan ihmiskaupan kuvaus. Tämän luettuaan ei voi sanoa, että tytöt ovat itse ammattinsa valinneet ja nauttivat siitä itsekin. Harmi vain, etteivät Zaran asiakkaat tätä kirjaa lue. Minäkin pidin kovasti siitä, että molemmat naiset ovat toiminnan naisia ja ryhtyvät itse aktiivisesti parantamaan tilannettaan. Toisaalta Oksanen kuvaa hyvin sitä alemmuuden tunnetta, jonka Pasa onnistuu Zaralle luomaan. Tähän psykologiseen taitoon kaiketi ihmiskauppa pitkälti perustuu.
Itse pohdin kovasti, kuinka Aliide saattoi olla niin kamala omalle siskolleen. Minulla on yksi sisko, enkä pysty mitenkään samaistumaan… Varsinkin, kun Ingel ei tehnyt Aliidelle mitään (edes kerskaillut tai vähätellyt) ja Aliiden lapsuus oli ilmeisen onnellinen. Taivun Penan kanssa samoille linjoille jonkinlaisesta sairaudesta. Komerosta tulee väkisinkin mieleen Itävallan insestitapaus. Sisarkateutta on kyllä kuvattu loistavasti: ”Aliiden sängyllä odotti Tuglaksen Toome helbed, Ingelin sängyllä mies. Miksi kaikki oli niin väärin?”. Lisäksi säälittää Aliiden ikuinen usko siihen, että Hans joskus huomaa hänet ja rakastuu (kunhan vain tilanne muuttuu, vaikka sitten Tallinnassa). Tässä ei tosiaalta ole mitään epäuskottavaa, esimerkkejä rakastuneen naisen sokeasta uskosta löytyy.
Naiskohtaloiden lisäksi jäi säälittämään Hansin elämä. Hän olisi varmasti mielummin kuollut Viron puolesta taistellen, kuin elänyt vuosikausia piilossa naisten hyyssättävänä samalla kun tyttärensä ja vaimonsa kokivat kamalia. Hän tuntuu kovin heikolta eikä lainkaan sankarilliselta.
Juoni jättää aukkoineen hurjasti kysymyksiä: kuka on Zaran isä (onnistuiko Linda kokemansa jälkeen luomaan lyhyenkään rakkaussuhteen?) ja kuinka Zara ajautui ihmiskaupan uhriksi? Lukiessa tuntui, että loppu tuli aivan liian äkkiä. Olisi ollut ihanaa tietää, mihin Zara suuntaa ja minkälainen on hänen ja äitinsä ja isoäitinsä kohtaaminen.
Kysymys Sofille: kuinka paljon Aliidessa on omaa mummoasi? Säilömiset ja vanhan kansan tavat on kuvattu sellaisella tunteella, että houkuttaisi ajatella, että näissä sympaattisissa osioissa esikuvana on ollut Sofin oma mummo. Entä kuinka paljon uskot kommunismin aikaisista vainoista puhuttavan perheissä ja kuinka ne vaikuttavat nykyaikana? Tapahtumista on suhteellisen vähän aikaa eli edelleen osa kantaa jonkinlaista muistijälkeä kuulusteluista ja kätyröinnistä, mutta oletettavasti niistä ei puhuta. Tuskin moni saa isoisänsä päiväkirjaa luettavakseen. Jotenkin seuraukset kuitenkin näkyvät. Kauheaa on ajatella, että kaikki (avioliitoissakin!) vakoilivat toisiaan.
17. toukokuuta 2008 kello 10.48
Vielä emigranteista sen verran, että eräs saksalainen, jonka sukulaisperhe (toinen vanhemmista oli juutalainen) ehti Hitlerin aikana ajoissa pois maasta, kertoi että hän vasta hiljalleen tajusi, että pitäisi kuunnella myös maasta muuttaneiden kokemuksia, ei vain kertoa omista. Molemmilla on toisilleen kertomista. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että pitäisi sanoa pakolainen, koska emigrantti tarkoittaa vapaaehtoista maastamuuttoa. Willy Brandtia kuulemma poliittiset vastustajat haukkuivat emigrantiksi Norjan-vuosien takia – ikään kuin pannen maasta lähdön hänen omaksi syykseen.
Kävin muutama vuosi sitten Puolassa entisissa saksalaisten omistamissa Pommerin kartanoissa; ne olivat huonossa kunnosa, mutta 1900-luvun alussa rakennetuissa maatyöläisten rivitaloissa asuttiin yhä. Aiheen takia opas, nuori opiskelija, kertoi sukunsa tarinan: aikoinaan hänenkin isovanhempiensa oli ollut pakko muuttaa satoja kilometrejä länteen, pois NL:lle luovutetuilta alueilta. Kun saksalaisten oli ollut pakko kiireesti lähteä, taloissa oli lähes koko kalustus jäljellä – siitä vain valitsemaan, missä haluaa asua! Oppaamme ollessa pikkutyttö entiset omistajat olivat käyneet ja antaneet hänelle suklaata.
Muutamia kuukausia sitten luin Der Spiegelistä, että nyt on puolalaisten vuoro tehdä kotiseutumatkoja esim. Ukrainaan – he ovat nyt niitä varakkaita, jotka tuovat kahvipaketin tms. entisen kotinsa asukkaille.
Tämä *maan* tärkeys on minulle oman sukutaustani (maatilalle ei löytynyt jatkajaa) takia on vieras ajattelutapa. Linnan Pohjantähdenkin luen niin, että Jussilta vietiin pelto ja Akseli lähti sitä ja torppaa itsenäiseksi tavoittelemaan – ensin meni kaksi veljeä, sitten talon piitämiseksi omana kolme poikaa. No, sitten saatiin se papin ryöväämä pelto viimein takaisin – ja heti perään kuoli Akseli. Jos ihmisen elämä on *pelkkää* omaisuuden tavoittelua tai pitämistä, niin aika köyhää sellainen elämä on. Almalla ja Elinalla kirjassa on – he tekevät ahkerasti työtä mutta eivät panneet sydäntään \\\”maalliseen\\\”. Niin he selviytyvät raskaista menetyksistä ja jatkavat elämää.
Akseli muuten tuntee syyllisyyttä veljiensä ja Halmeen kuolemasta, mutta selviää henkisesti kriisinsä yli, kun äiti ja Emma Halme eivät häntä asiasta syytä. Kyseessä onkin tyypillinen tietämättömyydestä johtuva arviointivirhe (Akseli pyytää Halmetta mukaan ja neuvoo veljiään jäämään kotiin), jonka seurauksia ei voi millään etukäteen tietää. Sellainen on ihminen osa.
Jos vertaa Puhdistus-näytelmää Smedsin Tuntemattomaan, niin mielestäni jälkimmäiseen suuri puute on, että siinä käydään vain helppojen maalien (muumin, Marskin, Halosen jne) kimppuun, jotta \\\”me kansa\\\” saamme tuntea itsemme \\\”herrojen sortamaksi\\\” silloin ja nyt, mutta todelliset kansalliset ikonit kuten Rokka jätetään koskemattomiksi, jopa niitä vahvistetaan. Edelleen nähdään kovin ihailtavana, että Rokka ihan vain ylpeydestä ja uhmasta on joutua sotaoikeuteen tai pahempaakin: hän uhkailee että ennen kuin hänet kiinni saadaan, kuolee moni. Ajatteleeko hän silloin yhtään vaimoaan ja lapsiaan, jotka jättäisi turvattomiksi? Aivan turhaa uhoilua kun luovimalla olisi helposti pärjätty, mutta (monien) miesten tapaista.
Puhdistus ei sorru tällaiseen populismiin vaan riisuu kansallisia myyttejä näyttämällä että uhri voi samalla olla syyllinen. Silti ei tee mieli syyttää Aliidea vaan ymmärtää. Tätä juuri taide on.
17. toukokuuta 2008 kello 23.19
Kiitokset, Sofi, mielenkiintoisesta ja koskettavasta kirjasta!! Luin aikanaan Stalinin lehmät ja siinäkin kerroit paljon Viron historiasta mikä oli minusta hyvin kiinnostavaa luettavaa ja nyt tämä uusin Puhdistus. Olen myös katsonut ohjelmia ja lukenut lehdistä juttuja sinusta koska olet hyvin fiksu ihminen ja sinulla on hyviä mielipiteitä erilaisista asioista. Sanon tässä vain ohimennen sen että isäsi oli äitini leikkikaveri pienenä siellä Markkulanmäellä ja että äidilläni on hyviä muistikuvia mitä kaikkea hän aikanaan isäsi kanssa on leikkinyt. Odotan taas mielenkiinnolla seuraavaa kirjaasi.
18. toukokuuta 2008 kello 10.21
Puhdistuksen henkilöhahmot askarruttavat vielä, nehän kai edustavat symbolisesti erilaisia tyyppejä ja ilmiöitä silloisessa yhteiskunnassa, ja siltä pohjalta niiden ei tarvitsekaan olla kovin hienosyisiä, persoonallisia. Keskeistä on yksilöön ja yhteiskuntaan kohdistuvan väkivallan ja orjuutuksen kuvaus. Aliide edustaa tämän orjuutuksen alla elävää, kaiken kokenutta sitkeää virolaista naista, joka joutuu hoitamaan ankean arjen, joka on kovettanut itsessään kaiken hempeilyn mutta pystyy toimimaan opportunistisesti, tilanteen mukaisesti. Taloudenhoidonkin hän oppii, vaikkakaan ei ehkä Ingel-enkelin, entisen Viron emäntien veroisesti. Talon hän on todella pystynyt säilyttämään itsellään, – se kai ei aina onnistunut kolhoosisysteemissä vaan oli muutettava kolhoosin rakentamaan synkeään kerrostaloon? Ja yksipuolinen rakkaustarinahan on voimallisuudessaan todella hurja, tulee mieleen jokin antiikin taru tai islantilainen saaga. Hurja kertomus kaiken kaikkiaan! Tavallinen arki ei tietenkään ole koko ajan näin dramaattista, mutta kirjallisuudessahan pitääkin olla kärjistystä. Nyt vain jäämme odottamaan lisää! Stalinin lehmät pitää lukea uudelleen tässä odottaessa.
18. toukokuuta 2008 kello 15.48
Rosen kommenteista Täällä Pohjantähden alla:
Maahan on aina jotain syvällisempää, enemmän kuin pelkkä omaisuus, ainakin on ollut ennen, ja varmaankin on kirjallisuudessa aina. Niin Aleksis Kiven kuin Linnankin. Jussin aikaan Suomessa \\\”oikeita\\\” ihmisiä olivat vain ne, jotka omistivat maata (maaseutuyhteisössä siis). Samoin kuin mies ilman hevosta ei ollut täysi mies. Kun pappi ottaa Koskeloilta pois osan Jussin raivaamaa maata, se ei ole vain omaisuuden menetys, vaan suuri vääryys. Se on Jussin työn tuloksen ryöstämistä. Joten kirjassa se tarkoittaa yleisemmin, miten yläluokka elää köyhän väestön työn tuloksista, ja Koskeloille se on henkilökohtaisesti koettu riisto, alas polkeminen. Tämän vääryyden Akseli haluaa oikaista.
En yhdy myöskään tulkintaasi Rokasta, kylläkin vain Linnan romaanin perusteella, näytelmää en ole nähnyt. Kyllä ihmisen täytyy, ei vain kohdella muita kunnioituksella, mutta myös joissakin tilanteissa asettaa muille rajat siitä, miten sallii itseään kohdeltavan. Ei se ole vain turhaa uhittelua. Koskeloilla ei ollut mahdollisuutta viedä pappia oikeuteen kokemastaan vääryydestä, eikä Rokallakaan sotatilanteessa muuta tapaa itsekunnioituksen säilyttämiseksi. Kylän raitillahan asia olisi ratkennut tappelulla. Jos aina mukaudutaan, eivät ihmisoikeudet maailmassa laajene. Mukautuminen on kenties helpompaa, mutta vain joillekin luonteille. Arvelisin, ettei rokkamaisen käytöksen ihailu ole pelkästään negatiivista. Jokaisen kansan kulttuuri on sitä, mikä on parhaiten auttanut selviämään juuri niissä oloissa, missä se kansa itsensä löytää. Siksi kulttuurit ovatkin erilaisia. Kyllä itsekunnioitus on ihan keskeinen asia ihmiselle. Eikähän suomalainen itsekunnioituskäsite ole sentään niin äärimmäinen kuin esim. tshetsheeneillä. Solzhenitsyn on kirjoittanut, että edes vankileirillä tshetsheenit eivät kumartaneet ketään. Mehän kuollaan kaikki kuitenkin, eli mikä hinta elämälle? Tätähän voi pohtia Oksasenkin kirjan jälkeen.
18. toukokuuta 2008 kello 18.00
Kiitos Sofille vastauksista!
Kirsi on oikeassa:”…kirja jää pitkäksi aikaa sisään”.
Niinpä haluan kysyä Sofilta vielä muutaman kysymyksen:
1. Millaista tilintekoa neuvostohistorian kanssa kaipaisit Suomessa tarkkaan ottaen tehtävän ja ketkä sitä tekisivät? Suomen vastanimetty ”älymystökö”? (Viittaan Parnasso-artikkeliisi.)
2. Keiden kirjailijoiden teoksia olet lukenut mielelläsi?
18. toukokuuta 2008 kello 18.22
Tervehdys jälleen,
Lukutoukka: Vai Markkulanmäellä:) Tuttu paikkahan se minullekin on.
Täällä kyseltiin jo mummoni ja kirjan henkilöiden yhtymäkohdista ja vastaavuuksista. Sellaista virolaista maaseudun naista ei olekaan, joka ei säilöisi. Tyhjiä kellareita ei Virossa näe. Olen siis seurannut näitä säilömisprojekteja runsain mitoin, samoin luonnonparannuskeinoja.
Romaanissa ei kuitenkaan ole yhtään sellaista henkilöä, jolla olisi kokonaan häntä vastaava persoona elävässä elämässä. Jokainen romaanihenkilö on palapeli, joka on koottu sadoista palasista: yhdeltä henkilöltä fyysinen olemus, toiselta muistot, kolmannelta ajattelu/puhetapa jne. Tämä koskee muuten paljolti muidenkin kirjojeni henkilöitä.
Zaran isä on mainittu yhdessä lausessa, Linda siis nai venäläisen miehen, joka kuoli humalassa lumihankeen. Tästä perhe-elämästä oli aikomus kirjoittaa enemmän, mutta päätin sitten jättää pois.
Sisarkateus tuli mukaan rakenteellisista syistä, ei siksi että olisin alunperin halunnut kirjoittaa aiheesta. Perheiden hajoaminen on tavallinen virolainen tarina 40-luvulta – monessa perheessä sisarukset ajautuivat eri puolille ja eri kohtaloihin. Yritin siis etsiä sellaista pohjaa, joka mahdollisti psykologisesti sen lukijalle. Toisenlaisissa oloissa Aliiden sisarkateus tuskin olisi saanut näin massiivisia mittasuhteita. Toisenlaisissa oloissa hän ehkä olisi löytänyt aidon perheonnen ja unohtanut koko Hansin.
Mikäli onnistui jäämään maahan hengissä, asuintaloa ei pitänyt luovuttaa kolhoosille. Myös keittiöpuutarhansa sen ympärillä sai pitää, samoin yhden lehmän, pari kanaa, lampaan, sian. Tästä karjasta saaduista ruoka – ja nahkatarpeista tosin oli luovutettava kolhoosille varsin suurten normien mukaiset määrät maataloustuotteita. Varsinaiseksi taiteen lajiksi sitten kehittyikin se, mistä sapuskaa sai omalle perheelle. Kerrostalot (jotka olivat moderneja silloin) rakennettiin uudelle työvoimalle.
Älkää antako höpinöideni häiritä keskusteluanne tai ohjata lukemistanne:)
18. toukokuuta 2008 kello 20.05
Katja, etkö nyt esitä ihan toisenlaisia arvoja Linnan kuin Puhdistuksen suhteen (mikä ei sinänsä harvinaista eikä missään nimessä väärin, maailma on monimutkainen paikka)? Olihan yksi syy Ingelinkin päätökseen, ettei kavalla miestään, varmaankin juuri itsekunnioitus. Vai eikö sitä saisi *naisilla* ollakaan – vai onko se toisenlaista kuin miehillä?
Koskelan Elina meni -18 puhdistamaan huussia, minkä tarkoitus oli häntä nöyryyttää, kun Akseli oli paennut – mutta hänpä ei ottanut sitä niin, tehtiinhän se homma kotonakin. Eli paljon riippuu myös omasta tulkinnasta ja ennen kaikkea siitä, minkä kokee tärkeäksi. Tunnetusti monet Saksan vastarintaliikkeen jäsenet tekivät Hitler-tervehdyksen, ilmoittivat lapsensa Hitler-Jugendiin jne. – toisarvoisten seikkojen takia ei omaa ja muiden henkeä kannattanut vaarantaa.
Solzhenitsynistä puheen ollen, Teemalta tulevan Ensimmäisen piirin viime jaksossa talonmies Spididonin tytär joutuu metsässä joukkoraiskauden uhriksi (romaanissa muistaakseni tuli raskaaksi ja mies jätti). Koskettava lyhyt kohtaus, kun tyttö oli juuri ihaillut lumisessa metsässä ovaraa. Kukaan lähellä olevista naisista ei tullut auttamaan – ymmärrettävää kyllä, sillä yksi miehistä uhkasi kirveellä. Olivatkohan kyseessä vangit – vai tekivätkö neukkunaiset muutenkin metsätöitä? – Mainitsen tuon kohtauksen, koska Spiridon lausui, että jos Viiksiniekasta päästäisiin eroon, niin jopa atomisota olisi hyväksyttävissä. Vankileirien saaristossahaan kyyditetyt virolaisnaiset rukoilevat 1949 sotaa, jotta pääsisivät palaamaan kotiin (kuten uskovat). – Ei tällaisista mielipiteistä tarvitse olla samaa mieltä (kuka voisi?), vain ymmärtää, että kun ihmiset ajetaan äärimmäisiin olosuhteisiin, reaktio voi olla tällainen(kin).
Sofilta haluaisin kysyä eräästä asiasta, josta hän puhui Tuglas-seuran tilaisuudessa: ”kaikkien ihmisten ihmisarvon kunnioitus riippumatta siitä millä puolella ollaan”. Jos tarkoitus on alistaa kansa, miten se voidaan tehdä ihmisarvoa kunnioittavasti? Toki *miehitys* sinänsä voidaan tehdä lievemmin kuin Virossa (esim. Tanska 1940-45), mutta tuskin silloin jos tarkoitus muuttaa yhteiskuntajärjestelmä vastoin kansan enemmistön tahtoa. Tosin monet taisivat käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Toisaalta ylimitoitetut keinot herättävät usein vastareaktion. Siltä kannalta voi kyseenalaistaa NL:n käyttämien keinojen järkevyyden: Stalin seuraajat eivät koskaan voineet luottaa Itä-Euroopan maiden uskollisuuteen (1953, 1956, 1968…).
19. toukokuuta 2008 kello 1.50
Rose: Ei, ei miehtystä voi tehdä toista kansaa kunnioittaen. Mutta sotia ei syttyisi, mikäli kaikki kansat kunnioittaisivat toisiaan samanarvoisina alusta alkaen. Tämä tietenkin on utopistinen ajatus, tiettyihin ajatusmalleihin on sisäänkoodattuna jonkun kansan/uskonnon/sukupuolen näkeminen alemiarvoisena. Samoin se on sisäänkoodattu valloituspolitiikkaan. Mutta sotien syttymistä edeltää aina tilanne, jossa vihollispuolta aletaan hitaasti tehdä viholliseksi. Esim. natsien juutalaisvainoa pohjustettiin vuosikausia riisumalla juutalaisilta vähitellen ihmiselle kuuluvia oikeuksia. Slavenca Drakulic on kirjoittanut myös vastaavasta Bosniassa: kaikki alkaa siitä, kun yksi naapuri jättää tervehtimättä naapuriaan siksi, että tämä kuuluu väärään etniseen ryhmään. Sitten kun tämä paisuu ja paisuu, ollaankin tilanteessa, jossa sota yhtäkkiä tuntuukin oikeutetulta eikä viholliseksi tehtyä puolta enää nähdä ihmisinä. Tässä kaikessa propagandalla ja väritetyllä uutisoinnilla on suuri merkitys. Sota pedataan rauhan ajalla.
Sitten taas oma ongelmansa asettavat ne, jotka ovat rakentaneet identiteettinsä ja elämänsä miehitysvallan varaan, ihmiset joiden asema perustuu jo tällä hetkellä siihen, että miehitykset ja valloitukset ovat olleet oikeutettuja. Heidän etujaan ajaa se, että miehityksen oikeutusta pönkitetään. Miten tämä sitten on purettavissa niin, ettei heidän ihmisarvoaan loukattaisi/niin että he eivät kokisi itseään loukatuiksi? En tiedä. Tai onko sotarikollisen kunniaa kunnioitettava? Äkkiseltään tulee mieleen että ei. Mutta mitä jos ihminen on kansainvälisen mielipiteen mukaan sotarikollinen, mutta oman yhteisönsä mukaan ei? Mikäli kansainvälinen yhteisö tuomitsisi ihmisoikeusrikokset tarpeeksi tiukasti ja niin, ettei porsaanreikiä ja poikkeustapauksia ole, kriisitilanteissa sotivat miettisivät ehkä kahteen kertaan toimiaan. Taikka sitten he ryhtyisivät aivan uudella vimmalla tapahtumien uutisoinnin vääristämiseen?
Viime jakso Ensimmäisestä piiristä jäi näkemättä:( Enkä muista Rosen mainitsemaa kohtausta itse kirjasta, mutta neukkunaiset tekivät myös metsätöitä. Tässä voi olla paikallisia eroja, joku ehkä tietää muista hoodeista paremmin? Virossa kolhoosien alkuaikoina ainakin näin oli, metsätyöt kuuluivat normeihin Sitä en tiedä, kuinka paljon tätä metsätyötä sitten käytännössä tehtiin. Siperiassa suuri osa leirien ulkopuolellakin asuvista oli entisiä vankeja tai leireiltä vapautettuja, joilla oli vielä vuosia ns pakkoasumista määrätyssä paikassa. Tuomiothan jaettiin esim. 10+5, 20+5 jne. eli kymmenen vuotta leiriä, viisi vuotta asumista määrätyssä paikassa Siperiassa.
Lene kysyi tilinteosta neuvostohistorian kanssa. Noh, Suomella olisi aika paljon selvittelyä suomettumisessa, mutta ainakin viime vuoden Stasi-jupakka osoitti, että keinoja ja välineitä ei siihen tällä hetkellä ole ja Arkadianmäeltä mitään rakentavaa siihen keskusteluun ei taida tulla. Toivottavasti olen väärässä:) Veikkaisin myös, että suomettumisen selvittely karahtaa myös siihen, että niin monella tällä hetkellä yhteiskunnassa aktiivsesti yhä toimivalla ihmisellä on ollut siinä näppinsä pelissä. Vilkkaasti viriävä uussuomettuminen tuskin asiaa auttaa. Suomella on niin problemaattinen suhde Venäjään, että tämäkin vaikuttaa asiaan. Sinänsä toivoisin suomettumisselvittelyltä sitä, että ymmärrettäisiin ne olosuhteet, missä ihmiset ovat toimineet, eikä lähdettäisi etsimään sankareita/pahiksia, tosin media ei taida tuntea sellaista lähestymistapaa. Avointa tutkimusta ja keskustelua kaipaisin, samoin kirjallisuutta, uutta ajattelua ja freesiä lähestymistä, uuden sukupolven lähestymistä. En pidä tätä asiaa mitenkään ”älymystön” tai älymystön yksinoikeutena, päinvastoin.
Suosikkikirjailijoitani/runoilijoitani ovat Marguerite Duras, Virginia Woolf, Sylvia Plath, Anna Ahmatova, Jean Rhys, Djuna Barnes, Aino Kallas, Solzenitsyn, Asko Sahlberg. Hienoa tekstiä on Suomessa viime vuosina tullut mm. Tuomas Kyröltä, Rosa Liksomilta ja Markku Pääskyseltä. Viimeisin hieno kirja, jonka olen lukenut, oli Hanna Krallin Herttakuninkaan matkat. Niin, ja tietenkin Arne Nevanlinnan Marie. Duras on suosikkini musikaalisen kielen vuoksi. Ja siksi, että hän kirjoittaa siirtomaista – löysin tarinoista tunnistettavuuksia, vaikka Duras kuvaakin Indokiinaa ja ranskalaisia siellä.
19. toukokuuta 2008 kello 4.01
Valitettavasti en voi (tai halua) lukea, mitä tänne on kirjoitettu, koska kirja on vielä kesken. Keskeneräisyydestä huolimatta – ja myös sen vuoksi- tuli halu kommentoida.
Minua vaivaa ja rasittaa Puhdistuksen liian tarkka kerronta, paikoin valokuvamainen tai jopa päätalomainen. Samaten kerronta on hyvin materialistinen; olkoonkin, että juuri vapautuneen Viron tavarataivaan ihailu on ymmärrettävää, mutta voisi se olla vähemmän alleviivaavaa. Kuin ihminen ei voisi olla tyytyväinen ilman hienoja esineitä.
Jos Raittila kirjoittaa insinööriproosaa, luo Oksanen kotitalousproosaa.
Kirjan hahmoista taidan kommentoida tässä vaiheessa vain isoäitiä. Tämä ikkunasta ulos tuijottava, kotimaataan kaipaileva isoäiti on jotenkin paperinen. Myös epäselvä on hänen kuvansa: vuoroin hän vaikuttaa tylsäpäiseltä muumiolta, vuoroin eloisalta ja teräväpäiseltä. Samoin olen liian monissa kirjoissa havainnut sen, että tyttären suhde äitiin on etäinen, mutta isoäiti on se, johon kontakti muodostuu vahvana.
Ja dialogi. Se on taas niin suomalaista. Lyhyttä ja elotonta. Töksäytetään pari sanaa siellä täällä. Kysymyksiin ei vastata eikä vastauksia kysytä. Miten kauan tätä suomalaista dialogiperinnettä jatkuu? Sata vuotta? Tuhat vuotta?
Täällä on kiivailtu suomalaisen kirjallisuuden puolesta. Yksi syy monen lukijan kotiproosan välttelyyn voi hyvin olla dialogiperinne. Pahimmillaan suomalaisten kirjojen vuoropuhelu on kuin kuuntelisi naulojen lyömistä seinään.
On kai tasapuolisuuden vuoksi todettava, että Sofi Oksanen on hyvä kertoja ja kielenkäyttäjä; selkeä ja sujuva. Kunpa vain kerronta ei olisi niin pysähtynyttä.
Saattaa olla, että näkemykseni kirjasta paranee sivunumeroiden juostessa. Mielelläni tulen kontaten perumaan tuntumia, joita olen tähän kirjannut. Kirjan varsinaisesta sisällöstä on tässä vaiheessa minun turha puhua: sen myötä voi kaikki muuttua.
19. toukokuuta 2008 kello 9.18
On pakko sanoa, että kommenttienne jälkeen (sekä Sofin että muiden) saan kirjasta vielä enemmän irti. Kiitos siitä!
Moni puhui täällä kauniista kielestä, olen samaa mieltä. Muistaakseni Lene totesi, että kirja on lempeästi kirjoitettu kuin kaunis satu. Vaikka aihe ei sellainen olekaan. Juuri siksi se varmasti onkin kiehtova. Tarina, josta ei tiedä kuinka tämä päättyy ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitään ei tehosteta tai turhaan mistään varoitella.
Olen samaa mieltä Eija G:n kanssa, että Aliidessa oli syvyyttä ja monimutkaisuutta, jotka tekivät hänestä persoonan. Aliidessa yhdistyy paha ja hyvä, hän voisi olla kuka tahansa meistä. Itse en ajatellut hänen olevan sairas. Minusta se on liian helppo tapa anaysoida Aliiden käytöstä. Joissain olosuhteissa järjetön käytös voi toisissa olosuhteissa ruveta tuntumaa järjelliseltä. Minusta se päti koko Viron ja virolaisten tilanteeseen. Säännöt muuttuvat ja väkivalta/pettäminen/vangitseminen/itsekkyys ovatkin ihan järkeviä tapoja toimia tilanteessa. Niistä tulee arkisia. Samoin kuin pelosta, josta suuri osa näistä on peräisin. Halusta pysyä hengissä, pitää asiat niin ennallaan tai ainakin ennalta-arvattavina kuin mahdollista.
Katjan analyysi on erinomainen, kiitos siitä! Kiinnitin myös huomiota Ingelin, Aliiden ja Lindan kuulusteluun ja “valintaan”, jonka naiset tekivät miehen hyväksi. Mutta oliko se valinta? Itse mietin, että tuolloin tuskin olisi ollut niin, että jos naiset olisivat pettäneet Hansin, he olisivat voineet muitta mutkitta palata kotiin elämään onnellista elämäänsä vaikkakin ilman Hansia. Minusta valintatilanne oli monimutkaisempi.
Aliide ei ollut epämiellyttävä. Aliide oli sydäntäriipaiseva hahmo. Ihminen, joka eli sisaren varjossa, yritti parhaansa. Eli selvästi niin yksin ja vihamielisessä ilmapiirissä. Zara toi hänelle ihmisyyttä takaisin. Olemalla läsnä, toisin kuin oma tytär. Ja hän vastasi tähän samalla mitalla. Niinhän me usein teemme. Jos kohtaamme rakkaudettomuutta ja vihaa, me vastaamme samalla tavalla takaisin. Jos taas rakkautta ja ystävällisyyttä, me jaksamme jakaa sitäkin. Minusta sinällään Aliiden tekoja ei voi puhdistaa millään sillä tekoja ei saa tekemättömäksi.
Tämä jääneiden ja lähteneiden ja takaisin palaavien suhde on hyvin mielenkiintoinen. Itse olen työtehtävissä päässyt aikoinaan tutustumaan virolaisten tilanteeseen juuri tästä näkökulmasta. Täytyy myös muistaa, ettei moni lähtenyt omasta halustaan kotitalostaan. Kun sitten palaaminen oli mahdollista, on ymmärrettävää, että he halusivat kotinsa takaisin. Itse en kokeut, että kysymys oli maasta tai edes omaisuudesta, tai edes siitä kuinka Katja mainitsi maan olevan aina omaisuutta enemmän. Kyse oli oikeudenmukaisuudesta. Ja kun ihminen kokee olevansa epäoikeudenmukaisuuden uhri, se on varmasti elämässä hankalin tunne selviytyä. Libanonilaisen kirjailijan, Emily Nasrallahin, kirja “Muistot” kertoo myös tästä lähtemisen (tosin vapaaehtoisen) ja jäämisen ristiriidasta. Kaunis ja koskettava kirja muutenkin.
Emmi toivoi Puhdistukseen lisää Viron yleistä historiaa. Minä en. Minusta Sofi oli hyvin taitavasti välttänyt “pamflettimaisuuden”, lukijalle ei tullut tunnetta, että kyseessä on “Viro-missio” vaikka kirja vaikutti syvästi ja toi varmasti mieleen asiat, joita Sofi taustalla toivoikin. Kirja oli kuitenkin romaani, taitavasti rakennettu ja täysi romaani.
Minusta muuten Martin tiesi Aliiden kidutuksista. Ehkä hän yritti puhdistautua sillä, että otti Aliiden vaimokseen ja mitä ilmeisimmin rakasti ja piti huolta?
Sofille vielä pari kysymystä:
Jos Talvin tarina on kerrottu Stalinin lehmissä (Iitse en ole lukenut Stalinin lehmiä, mutta varmasti luen nyt), nyt kerroit Aliiden eli jääneiden tarinan, mikä tarina on vielä kertomatta?
Ja toinen kysymys: koetko itse Viron aiheena koskaan itseäsi kuristavana? Koetko, että haluaisit kirjoittaa ihan jostain muusta, mutta tästä aiheesta pitää vielä kirjoittaa?
19. toukokuuta 2008 kello 10.35
Edellä annoin kehut, nyt 2 pientä kritiikin poikasta:
tonia mukaillen, vaikka lievemmin: minustakin Aliiden puhe sekä ajatukset olivat hiukan liian kirjallisia ollakseen maalaismummun kieltä. Ei paljon, mutta vähän. Onhan niitä maalaismummujakin erilaisia – mutta sitten olisi kaivannut selityksen miksi kieli tuntuu niin *sivistyneeltä*.
Jotkin juonenkäänteet, esim Zaran tekemä murha, tapahtui vähän liian helposti. On tietysti ymmärrettävää sellaisen kuvaaminen on vaikeaa kun se on niin kaukana jokapäiväisestä.
Mutta hyvä teos, arvosana kiitettävä. Kirjailija ei nuoruudestaan huolimatta pelkää suuria aiheita. Hyvä. Ymmärtääkseni Virossa on vielä tekemistä että venäläisen ja virolaisen väestön suhde palautuisi rauhanomaisemmalle kannalle – todella ymmärrettävä tilanne enkä syyttele tässä ketään – mutta jotenkin uskon että Sofi Oksasella saattaisi olla ajanoloon annettavaa siihenkin. Unohtamatta tässä kuitenkaan suomalaisten omia komplekseja, onhan kirjailija myös suomalainen.
Ihan uteliaisuudesta, oliko kirjailijalla *esilukija* joka antoi palautetta työn aikana? Jotenkin tuntuu että mainitsemani tuntemukset ovat juuri sellaisia joille itse tulee sokeaksi työn aikana mutta toinen helposti huomaisi.
19. toukokuuta 2008 kello 10.41
Sofi, kohtausta ei olekaan kirjassa (tai ainakaan versiossa joka julkaistiin), siksi kiinnitin siihen huomiota ja myös siksi kun aihe on ajankohtainen Puhdistuksen takia. Tuli mieleen se, että kyse oli koko perheen tragediasta. Spiridon oli sodan aikana suojellut tytärtään jopa käsikranaatilla, mutta vankilaan jouduttuaan hän ei enää sitä voinut tehdä. Tällainen uutinen (jota hän ei vielä saanut, tyttären kirje on ilmeisesti turvallisuusviranomaisilla jotka eivät sitä anna, katsojalle näytettiin miksi) on musertava.
Tuli mieleen myös näytelmä Hitlerin kellonsoittaja, joka käsittelee saksalaisen kapellimestarin Furtwänglerin kuulusteluja sodan jälkeen. Tommi Korpelan esittämä amerikkalainen kuulustelija muistutti minusta kovin natsia, mikä teki näytelmän problematiikasta monitulkintaisen. (On nähty TV:ssä elokuvana nimeltä Furtwängler.)
Kirsi kirjoitti: ”Minusta sinällään Aliiden tekoja ei voi puhdistaa millään sillä tekoja ei saa tekemättömäksi.”
Ei voikaan, mutta ihminen voi muuttaa suhtautumistaan niihin. Ja siitä kertoo, miten hän jatkossa menettelee. Mikäli Aliide olisi torjunut ja pettänyt myös Zaran, hän olisi samalla sinetöinyt itsensä muuttumattomuuteen.
19. toukokuuta 2008 kello 10.44
Kun aikaa kirjan lukemisesta on mennyt pari päivää lisää, niin minäkin perun toiveeni enemmästä yleisestä historiasta. Ennakko-odotukseni oli, että kirjassa kerrotaan Viron historia yhden suvun kautta. Koska Viron historia ei ole minulle erityisen tuttu, odotin innokkaasti oppivani lisää. Nyt kuitenkin huomaan, että takakansi lupaa ”AVATA Viron vaiettua lähihistoriaa” ja tämä lupaus täyttyy. Ei tähän tarinaan ja rakenteeseen enempi historia oikein istuisi, joten hyvä näin!
Kiitos Sofille Zaran isän paljastamisesta, oli jäänyt tuo kohta täysin tajuamatta. Täytyy muutenkin lukea kirja uudestaan! Jos samalla löytäisin sen mieleeni kummittelemaan jääneen kohdan kulmastaan vajonneesta hautakivestä…
Kuten Toni mainitsee, Ingelin hahmo jäi tässä aika ohueksi, joten hänen tarinansa olisi mielenkiintoista lukea tulevaisuudessa!
19. toukokuuta 2008 kello 12.50
Pelastamalla Zaran, Ingelin lapsenlapsen Aliide sovitti hengellään sisarensa kyydityksen Siperiaan, mutta murha on teko, jota ei saa tekemättömäksi. Mielettömän rakkauskertomuksen päätteeksi kirjan loppu kuitenkin jotenkin sopi. Siinä menivät samalla ne kaksi tappoakin.
Aliide ei kyllä ollut mikä tahansa maaseudun mummeli, vaan aika ovela, vahva nainen, joka keksi keinot joka tilanteeseen. Kyllä vähemmän koulutettukin ihminen voi olla virtuoosi kielenkäytössään. Tunnen muutamia sellaisia!
19. toukokuuta 2008 kello 13.36
juu, kyllä kyllä, ovela, vahva, vaikkapa kielivirtuoosikin. Mutta silti luulen että virtuoosimaisuus olisi ilmennyt vähän eri lailla. Olen tavannut itsekin ei-kirjasivistyneitä kielivirtuooseja (miehiä). Jos olisi kirjassa lukenut että Aliidella oli iso kirjahylly ja siellä kaikki … mitä nyt oiskaan … niin sitten se olisi jotenkin sopinut kuvaan. Tiedän myös maalaisia jotka ovat yhtä intohimoisia kirja-ihmisiä kun kuka vaan. No nämä on sellaisia makuasioita. Mikä särähtää kenenkin korvaan. *Merkkiteoksissakin* niitä helposti tapaa jos on itsellä jotain ensi käden tuntumaa asiaan.
Kirjan loppu oli hyvä!
19. toukokuuta 2008 kello 14.04
Emmi, Viron historiaa ”avaa” Jaan Salokanteleen tutkimus Jaan Krossista Sivustystahto. Se on ikään kuin puolimaissa Seppo Zetterbergin Viron historiaa ja Imbi Pajun Torjuttuja muistoja. Toisin kuin Oksasen Puhdistus, Paju idealisoi Viron itsenäisyyden aikaa ja miehityksen uhrit ovat puhtoisia, mutta se on ymmärrettävää (äiti ja kaksoissisara olivat kyyditetyiksi joutuessaan teini-iässä) eikä suuremmin häiritse. Paju tekee myös hyviä huomiota siitä, mihin historian kirjoittaminen *vain* NKVD-dokumenttien pohjalta johtaa. Myös kertomus KGB:n tavasta levittää disinformaatiota ulkomaille ulkomaille on hyödyksi.
Se, mitä vertaamalla Puhdistusta Smedsin Tuntemattomaan tarkoitin, oli että myös ”kansa” on uskallettava nähdä kriiittisesti eikä sysätä *kaikkea* vastuuta ”herroille”. Linna olikin itse asiassa kriittisempi kuin Smeds: Tuntemattomasa Vanhanen hihittelee kapinalaulun naiiveille sanoille, Pohjantähdessä Oskari likistelee Aunea, kun Salin pitää palopuhetta. – Jaan Krosskaan ei kansallista myyttiä luo, vaan pikemmin päinvastoin.
Varsinaisesti haluan kuitenkin puhua suomettumisesta. Olisi hyvä, jos sitä osattaisiin käsitellä vivahteikkaasti. Joitakin esimerkkejä: Matti Kurjensaaren mielestä Amnestyn puuttuminen NL:n toisinajattelijoiden kohtaloon oli lännen propagnadaa, mutta Jouko Tyyri kirjoitti 70-luvun lopussa NL:n Aamulehdessä varsin reippaasti, pelkäämättä ”neuvostovastaisuuden” leimaa (koko termin osoitti myöhemmin naurettavaksi Osmo Jussila). Tampereen yliopiston yhteiskunnallinen tiedekunta oli 70-luvun lopussa punainen, mutta Osmo Jussila kertoi Venäjän/NL:n historiaa luennoidessaan olennaisessa muodossa kaiken sen mitä länsimaisessa tutkimuksessa tuolloin tiedettiin kollektivisoinnista, teollistumisesta ja terrorista.
Kun Solzhenitsynin Vankileirien saaristoa ei hankittu yhteen kirjastoon, siitä nousi haloo, mutta sitä ei missään ole mainittu, että teos hankittiin muihin kirjastoihin. Samoin 80-luvulla Taisto Huuskosen teokset, joita kielitaidottomat keski-ikäiset ja vanhemmat miehet jonottivat. (Jo englannin tai ruotsin taidolla saattoi hyvin seurata länsimaista NL:n historian tutkimusta, jos vain oli kiinnostusta.)
Helsingin yliopiston Suomen ja yleisen historian opetuksessa en havainnut mitään suomettumisen merkkjä 70-80-luvulla, päinvastoin. Kannattaa muistaa, että ”naapurimaiden historian” vaatimuksiin kuului erilinen Baltian historia – sekin oli kannanotto.
19. toukokuuta 2008 kello 14.31
Aivan niin juu, Pena, särähtää! Särähtää vaikka olen läpeensä kaupunkilainen itse.:
‘maalaisia, jotka ovat yhtä intohimoisia kirja-ihmisiä kun kuka vaan.’
Sitä paitsi joillakin ei-kirjasivistyneillä kielivirtuooseilla, joita olen itse kohdannut – sekä miehiä että naisia jopa vieläpä ihan totta – ei ole isoja kirjahyllyjä. Suomessa ainakaan. Meillä kun on kirjastoautojakin ja sillee. Ja raadiotkin melkein joka torpassa. Sieltäkin kuulee vaikka mitä sivistävää, lukematta sanaakaan.
19. toukokuuta 2008 kello 14.42
Minua ei Aliiden liika hieno puhe häirinnyt lukiessa, tai en sellaista huomannut, ja nyt en pysty tarkistamaan asiaa, kun palautin kirjan heti kirjastoon, sen sijaan alku, pari ensimmäistä sivua olivat kuivan kuvailevia, ja ymmärränkin Tonia, kun hän ensi yrityksellä jätti kirjan kauppaan juuri parin ekan sivun perusteella. Mutta tulihan siinä sitten kuvailevuuden vastapainoksi äksöniä! Minua ne talousasiat kyllä kiinnostivat, ja olen saanut maistaakin kaikenlaisia virolaisen ystävän tekemiä purkitettuja kasviksia. Olihan se hyvä, että monilla oli ja on edelleenkin sellainen keino saada ruokaa pöytään talviaikaankin.
19. toukokuuta 2008 kello 16.13
Suuret kiitokset Sofi Oksaselle parhaasta pitkiin aikoihin lukemastani kirjasta ja näkemästäni näytelmästä! Kuten moneen otteeseen on täällä todettu, kirja on vaikuttava – suorastaan koukuttava. Suunnittelen jo seuraavaa lukemista, koska ahmin sen liian nopeasti, ja alitajunta säännösteli lukukokemusta pyörittelemällä yksityskohtia kirjasta pitkän aikaa jälkeenpäin unissa ja valveilla. Näin myös heti perään näytelmän, ja ehdin tätä jo edellisessä keskustelussa kysyäkin (liian aikaisin) mutta kysyn nyt uudelleen, kun Sofi vastaa kysymyksiin, siispä: miksi näytelmän tarina on sovinnollisempi kuin kirjan? Kirjassa ja näytelmässä oli myös hieman erilaiset loppuratkaisut – näytelmässä enemmän sovitus, kuin pelkkä puhdistus…
19. toukokuuta 2008 kello 20.49
nyt en kyllä ymmärtänyt mikä särähti kerttulin korvaan?
19. toukokuuta 2008 kello 23.35
Eihän kirjallisuudessa tarvitse kaiken olla realistista! Miksi muka Aliiden puhe pitäisi olla jotenkin maalaismaista? Ei hän ole oikea maalaisnainen vaan henkilöhahmo, joka edustaa määrätynlaista luonnetta ja ihmis/naiskohtaloa. Väinö Linna kirjoitti kirjansa realismin tyylillä – enemmän tai vähemmän, hän yritti saada murteet tuntumaan oikeilta, mutta me elämme vuotta 2008, postmodernissa ajassa, mitä se sitten tarkoittaneekaan. Minulle oli aivan tarpeeksi, että Aliiden ääni oli erilainen kuin Zaran, ne loivat aivan erilaisen tunnelman. Zaran ääni oli selvästi modernimpi. Jos te odotatte tällaista realismia, niin ettekö huomanneet sellaista täysin epäuskottavaa seikkaa, että Aliide kommunikoi täydellisesti venäläisten Pashan ja Lavrentin kanssa? Millä kielellä? Aliide ei varmasti venäjää osaa eivätkä em. tyypit viroa.
Oikeassa elämässä Martin tuskin voi tietää Aliiden kuulustelusta ja kidutuksesta. Hän voi arvailla. Martin on puoluepomo. Puolue ja salainen poliisi olivat ehdottomasti erillään. Martin voi nähdä listan Siperiaan lähetettävistä, koska puoluepomona hänen kuului huolehtia siitä aiheutuvasta logistiikasta: järjestää autot kuljetukseen, kenelle asunnot jaetaan, ym. Terrorin ydin oli nimenomaan siinä, että kuka tahansa voi olla seuraava, kukaan ei voinut olla varma, etteikö häntä voitaisi tulla hakemaan yöllä. Esim. Molotovin ja Voroshilovin vaimot pidätettiin ja Molotovin vaimo oli leirillä ainakin 15 vuotta, mutta mies palveli Stalinia uskollisesti. Ja leiriltä vapauduttuaan vaimo meni takaisin miehensä luo. Voroshilov olikin poikkeus: kun vaimo pidätettiin, hän nosti sellaisen metakan (Stalinille ja Berijalle), että vaimo sai palata kotiin. Mutta vaikka he olivat Neuvostoliiton korkeinta johtoa, he eivät voineet tietää pidätyksen tulemisesta.
Sofi Oksanen ei ole tässä kommentoinut ollenkaan, miten tämä kirja syntyi. Se kiinnostaisi minua. Näytelmä oli siis ensin, mutta jos kirjailija raottaisi hiukan luomisprosessiaan. Raamit, eli alku ja loppu ovat aina tärkeitä, mutta useimmiten näitä ei kirjoiteta ensin. Eli kysyisin Sofilta, esim. että oliko Zaran kohtalon kertominen mukana jo alusta ja sen paralleelit Aliiden kohtaloon, vai kirjoititko aluksi Aliiden elämästä, ja sitten ymmärsit, että sille voi antaa lisävahvistusta Zaran kautta ja siten luoda dialogi nykyisen ja menneen välillä, miten sukupolvet toistavat toisiaan? Ja miten loit noita symbolisia tasoja? En tarkoita, että oletan, että kirjoittaminen on suunniteltua ja tietoista, paljon varmaan on sellaista intuitiivistä, että ”ei kun näin on parempi”, mutta esim. sellaiset metaforat, tai metonyymit, kuin valokuvat. Esim. kun isoäiti, Ingel siis, antaa Zaralle ”tien takaisin”, eli: kielen, kertomuksensa vanhasta Virosta, valokuvan, ja kaiken lisäksi kartan, millä löytää tien takaisin Viroon, niin miten tietoinen tämä prosessi oli? Tiesitkö esim. Tshehovin lausahduksesta, että jos näyttämöllä on ase, sen on lauettava? (Vanja-enossahan näin käy). Tämähän oli näytelmä ensin. Heti kun Hansin ase mainittiin, olin varma, että sillä myös ammutaan, ja niin kävi. Jos voisit hiukan kertoa, miten epämääräisista hahmotteluista tuli tämä.
20. toukokuuta 2008 kello 3.29
Tervehdys jälleen,
Kuten Toni totesikin, Puhdistuksen dialogi on suomalaista ja se on ongelma, jonka tiedostan. Mutta virolaista siitä ei oikein saanut millään eikä oikein minkään muunkaan tyyppistä. Tämä on yksi syy, miksi en käyttänyt dialogia Stalinin lehmissä ollenkaan, vain epäsuoraa kerrontaa, mitä mietin ratkaisuksi myös Puhdistuksessa. Päätin toisin. En ole perehtynyt virolaiseen nykyproosaan niin, että voisin kommentoida sen dialogitilannetta perustellusti. Mutta virolainen kielenkäyttö on eufemistista, polveilevampaa, ironisempaa ja kaikin puolin erilaista kuin suomalainen. Kirjan henkilöt ovat virolaisia, mutta he eivät puhu kuten virolaiset eivätkä kuten venäläiset (Zara voisi käyttää venäläistä retoriikkaa, tosin ei ehkä puhuessaan Aliiden kanssa). Toisaalta taas virolainen kielenkäyttö suomeksi kirjoitettuna olisi ollut kankeaa ja epäluonnollista- miten kirjoittaa virolaista dialogia virolaisille henkilöille virolaiseen maailmaan suomeksi. Suora kääntäminen ei ratkaise näitä ongelmia, tai no ehkä osan.
Tähän liittyy sama ongelma, johon Pena viittasi. Eli onko Aliide liian fiksu maaseudun perusmummoksi, tai ainakin liian fiksu kieleltään. Pohdin tätä asiaa paljon kirjoittaessani Puhdistusta. Lopullisen tekstiversion perusteella Aliiden sivistyksellistä tilasta voidaan sanoa tämä: Aliide osaa esimerkiksi saksaa (puhuu saksaa saksalaisille sotilaille) eli on jonkin verran lukenempi kuin maaseudun muori, joka ei tiedä, missä Pariisi on. Hansin piilottamiseen liittyvässä luvussa siskokset pohtivat verhoja ja sitä, mitä he selittävät kyläläisille yhtäkkisestä verhonhankintavimmastaan – siskosten serkku on ollut baltiansaksalaisella Tallinnan-rouvalla töissä ja sitä kautta he ovat saaneet ulkomaisia aikausilehtiä. Aliide ja Ingel tietävät, missä Pariisi on. Kaikki kylällä eivät tiedä. Tämä nyt ei tietenkään tarkoita sitä, että Aliide olisi samalla päässyt kehittämään kielellisiä ja ajatuksellisia kulkujaan kovinkaan korkeakulttuurisesti, mikä sinänsä ei ole sivistyksen mitta. Aliide myös lukee ahkerasti sanomalehtiä toisin kuin Ingel, joka mieluummin rukoilee. Ja iltaisin Aliiden lueskelee virolaista kirjallisuutta (Tuglasta ainakin). Myöhemmin Aliide opiskelee ahkerasti punakulmassa, mutta päättää esittää Martinille typerämpää kuin on. Martin jakoi oppejaan sen jälkeen Aliidelle auliisti ja Martin puolestaan oli oppinut mies – vanhaa virolaista kommunistisukua. Kirjan alkupuolella Aliide polttaa ullakolle lykkäämänsä kommunistisen kirjallisuuden kokoelman. Ja radiota kuunnellaan aina, kun voidaan. Vähäiseen koulunkäyntiinsä ja ajan informaatiopulaan nähden pidän Aliidea aika yleissivistyneenä ja tiedonhaluisena. Mutta se ei tietenkään poista sitä, että Aliide kielellinen ilmiasu romaanissa on varmasti raffinoituneempi kuin mitä hänen elinpiirinsä ihmiseltä odottaisi, mikä voi myös olla vain ennakkoluuloa. Sen vuoksi aikomukseni oli kirjoittaessa ns. yksinkertaistaa Aliidea. Tämä kuitenkin tuntui sitten väärältä ratkaisulta – Aliide on kuitenkin pirun terävä. Kokeilin myös sitä, että olisin tehnyt Aliiden kielestä punaisempaa. Mutta virolainen lukija kommentoi, ettei kukaan siihen aikaan elävässä elämässä puhunut noin, korkeintaan puoluekoulussa:) Kokeilin myös sitä, miten Aliide puhuisi viroksi ja voilà – se toimi. Mutta heti kun käänsin saman suomeksi – se ei toiminut samalla tavalla. Tämä on myös yksi syy, miksi kirja on kirjoitettu kolmannessa persoonassa eikä ensimmäisessä – kertojana on kaikkitietävä kertoja, joka tosin on hyvin lähellä Aliidea, mutta ei silti Aliide.
Kirsi kysyi, koenko Virosta kirjoittamisen kuristavana tai haluaisinko kirjoittaa nyt jostakin muusta, mutta en voi, koska Vironi on kirjoittamatta. En ole tähän mennessä kokenut tilannetta kuristavana, vaan hyvin luovana. Loppujen lopuksi olen kirjoittanut Virosta hyvin vähän aikaa – olen kirjoittanut siitä lähtien kuin opin kirjoittamaan, aluksi päiväkirjoja, mutta Virosta olen kirjoittanut vasta Stalinin lehmien myötä. 25 kirjoittavasta vuodesta siis vain kuusi. Se on vähän:) Viron lähihistoriasta voin saada suoran käden tietoa vain niin kauan kuin niistä kertomaan pystyvä ihmiset ovat tässä maailmassa. Sen vuoksi en voi lykätä Viro-kirjoittamista eläkeikääni. Toisaalta koen myös, että juuri tällä hetkellä on erittäin tärkeää kirjoittaa Viron historiaa auki Euroopalle, poliittisista syistä siis, ja näin siis osaksi Euroopan historiaa.
Kertomatta on ainakin 40-luvun virolaispakolaisten tarina. Siperiaan kyyditetyt ovat läsnä myös Stalinin lehmissä, mutta eivät kovinkaan läsnäolevina. Sitten on jäljellejääneissäkin joitakin vähälle käsittelylle jääneitä nurkkia ja sitten vielä 90-luvun Viro, joka on kyllä mukana niin Stalinin lehmissä kuin Puhdistuksessa, mutta dekolonisaatio sinällään on sen verran laaja prosessi, että sitä on kummassakin romaanissa lähinnä raapaisu.
Pena kommentoi Zaran murhan helppoa toteutusta. Olen samaa mieltä – se on iisi. Mutta tietoinen valinta. Kun tässä romaanissa sitä raiskaamista on ihan tarpeeksi, tuntui jokseenkin tarpeettomalta kuvata murhia eksplisiittisesti. Se olisi ollut liikaa, minusta. Oikeastaan kaikki murhat ja tapot on kuvattu lähes ilmoitusluontoisesti. Se, että jokin tapahtuma on kaukana jokapäiväisestä, ei tarkoita sitä, etteikö sitä voisi kuvata tarkasti tai että sen kuvailu olisi jotenkin hankalaa minulle kirjoittajana – en ole nähnyt oikeassa elämässä livenä tapahtuvia murhia sen enempää kuin seksuaalista kidutusta. Mutta tässä romaanissa veristen murhien eksplisiitti kuvaaminen olisi tuntunut väärältä ratkaisulta, koska väkivallan kuvailua ja muuta ahdistavuutta on jo minusta tarpeeksi. Ja sitten vielä se, että näkökulma on Zaran ja Aliiden – kummatkin suhtautuvat heidän ruumiiseensa kohdistuvaan väkivaltaan ruumiista irtautumalla henkisesti. Uskon kummankin myös toimivan aktiivisesti sen eteen, että ihan kaikkea ei pidä muistaa liian tarkasti. Siksi luulen, että juuri murha ja ruumis kuuluvat siihen osastoon, jonka he haluavat unohtaa. Ja luulen, että niiden unohtaminen on paljon helpompaa kuin kidutuksen.
Esilukijoita Puhdistuksella on ollut useita – edellisillä romaaneilla ei.
Miia kysyi näytelmän ja romaanin lopun eroavuuksista. Näytelmän lopun lopulliseen versioon itse asiassa päädyttiin paria päivää ennen ensi-iltaa – eli sen kautta mikä toimii näyttämöllä ja mikä ei. Sovinnollisuudesta en osaa itse sanoa mitään. Lavrentilla oli aktiivisempi rooli näyttämöllä kuin romaanissa ja olisin halunnut Lavrentille isomman roolin romaaniin, mutta se ei mahtunut mukaan. Kokonaisuudet vain tuntuivat vaativan eri ratkaisut.
Rosen esimerkit suomettumisesta olivat hyvin kiinnostavia. Juuri tämänkaltaista tietoa itse kaipaisin enemmän, asioiden suhteuttamista ja kokemuksellisuutta, esimerkkejä hiljaisesta vastarinnasta Suomessa. Helsingin yliopiston kirjastossa oli myös ulkovirolaisten viroksi Ruotsissa julkaisemaa kirjallisuutta, joka oli aika hurjaa aikaansa nähden. Vastarinnan historia on aina mielenkiintoista, kapinalla on niin monia muotoja. Virolaisten vastarintamuodoista olen jotain naputellut tänne Muistikirjan loppuun:
http://www.wsoy.fi/sofioksanen/kirjailija/?c=3
20. toukokuuta 2008 kello 4.38
Unohdin tuossa edellä mainita mm. siitä, että Virossahan teitittely esimerkiksi on yhä itsestäänselvyys. Äskettäin joku nuori politiikko teki Virossa radikaalin ehdotuksen: mitä jos meilläkin vihdoinkin alettaisiin sinutella:) Suomalainen kielenkäyttö on ronskia varsinkin vanhemman virolaisen korvaan ja yritin Aliiden puhetta kirjoittaessa muistaa mummoni ikäpolven naisten puhetavan, mutta suora käännös siitä suomeen olisi tehnyt Aliiden puheesta suomalaiselle lukijalle varsin kierteistä, ellei peräti krumeluuria.
Toni taisi viitata juuri vapautuneen Viron tavarataivaaseen – sellaista juuri vapautuneessa Virossa ei ollut eikä sitä Puhdistuksessa juuri kuvata. Oma intentioni on dokumentoida Puhdistuksessa materialistisesti vanhaa Viroa ja samalla toistaa säilömisen pakkomielteistä teemaa. Torta på torta kieltämättä ehkä, mutta olkoon:) Sitä paitsi keittiötoimien dokumentointi on loistanut poissaolollaan kirjallisuudesta varsin pitkään. Ehkä siksi, että mutteri on vakavampi asia kuin hillopurkki? Kotitalousproosa kuulostaa pätevältä määritelmältä:)
20. toukokuuta 2008 kello 9.23
Kiitokset Sofille perusteellisesta selvityksestä. Mielenkiintoista, se mikä lukijalle oli ollut häivähdyksenomainen ajatus, onkin kirjoittajalle pitkien pohdintojen aihe.
Katja: en odota kaiken olevan realistista. Mutta tämä teos ymmärtääkseni pyrki realistisen oloiseen kerrontaan niin siksi kyselin asiaa. Pasan ja Lavrentin kielestä: enpäs tullutkaan ajatelleeksi.
Tunnen yhden virolaisen naisen, hän puhuu kyllä suomea, mutta kun miettii niin Sofin kuvaama virolainen kielenkäyttö on varmaan siellä taustalla.
Vastarinnasta, niin se on aika jännää. Isoisäni joutui ennen itsenäisyyttä pakosta opiskelemaan venäjää koulussa. Siitä kuulin aikoinaan joitain tarinoita, miten suomalaiset siihen suhtautuivat. Jotkut ovat huvittaviakin. Oli esim jokin venäläinen fraasi jota piti käyttää, ja koska se kuulosti suomeksi samalta kuin ”söis, söis jos vaa sais” niin he sanoivat näin, ja oli kait mennyt täydestä.
20. toukokuuta 2008 kello 10.10
Tulin taas kommentoimaan kesken kirjan – lähinnä pieniä asioita, en teemoja tai päähenkilöitä. Tämä on tietenkin väärä tapa, mutta toisaalta tällaista reaaliaikaista hahmotusta on mielenkiintoista käydä jälkikäteen katsomassa; mitä päässä on liikahdellut lukuprosessin aikana.
Tarkoitus on välttyä lukemasta muiden kommentteja, mutta valitettavasti uteliaat silmäni rekisteröivät Sofin yllä olevan kirjoituksen viimeisen kappaleen. Voisin siihen vastata, että kirjan alussa oli nimetty muutamia esineitä tuotemerkillä ja pelkäsin, että alkaa luettelo virolaisista tai venäläisistä tuotteista, joita verrataan länsimaisiin vastaaviin: että kuvataan paremman materian haikailua. Mutta tämä onneksi hiipui pois; ainakin siltä tylsähköltä itä-länsi-vertailulta. Sen sijaan siirapin teko sokerijuurikkaasta maistui makealle: kirjailija ei keittänyt sanojaan yli kahdeksassakymmenessä asteessa ja tehnyt kuvauksesta imelää.
Kunpa alku ei olisi sitä mitä se on, sillä kirja kasvaa kasvamistaan: jopa loisteliaaksi. Alkuun Sofi Oksasen sanat helisevät tyhjyyttään, mutta siitä eteenpäin ne ovat alkaneet rapista runollisina ja sähköisinä aivojen nurkissa. Hetkittäin Sofi yltää Toni Morrisonin tasolle. Ja se on paljon se. Mutta sitten taas: karmea tapahtuma peitetään utuisen sanasumun alle; kohta jossa voisi kohauttaa katsomoa latistuu näyttäväksi kirjalliseksi kikkailuksi.
Silti: laadukasta tavaraa (sanoisi huumediileri). Ja kummasti alkaa Viron historia kiinnostaa lukemisen myötä. Odotan kirjan lopulta paljon.
Ikävää, että lukeminen pitää muiden kiireiden takia välillä keskeyttää. Kutkuttaa paitsi lukea kirja loppuun, myös katsoa, mitä tänne on kirjoitettu. Mutta nyt lähden lenkille. Minulla on tällainen pieni sporttinen aamutapa käväistä kauhomassa avomeressä 30 kilometrin lenkki. Näin keväisin se on mukavaa, koska ei tarvitse hakata kyynärpäillä ahtojäätä tieltään. No, on talvessakin puolensa; voi kiivetä jään päälle polttamaan pari savuketta uintilenkin puolivälissä.
21. toukokuuta 2008 kello 5.32
Totta on, että varsin merkittävä osa Aliiden ikäpolven maaseudun ihmisistä ei osannut venäjää – venäjänkielentaitoisia virolaisia kasvoi ihmisistä, jotka silloin olivat lapsia ja kävivät koulua. Samoin venäjänvirolaisia muutti maahan paljon eli ihmisiä jotka osasivat viroa ainakin jonkin verran ja venäjää. Sitten taas kyyditetyt, jotka palasivat Siperiasta, osasivat venäjää poikkeuksetta. Mutta Aliide itse asiassa osaa venäjää, mitä en ole sen tarkemmin perustellut kirjassa. Komerossa ollessaan Zara kuuntelee, miten Aliide puhuu venäjää Pasan ja Lavrentin kanssa, jotka eivät osaa viroa. Mutta Aliide on siis poikkeus. Pidän Aliidea selviytymishaluisena ihmisenä, joka tajusi uuden kielen merkityksen ja halusi oppia venäjää. Martin, lukenut ja matkustellut puolueen mies, epäilemättä osasi venäjää, vaikka sitä ei mainita kirjassa, ehkä olisi pitänyt. Näytelmäversiossa kerrotaan, että Martinin vanhemmat on itse asiassa karkoitettu Siperiaan tsaarin aikana – he olivat venäjänkielentaitoisia. Jos eivät ennen karkoitusta, niin taatusti sen jälkeen. Aliidella oli siis paremmat valmiudet oppia venäjää kuin monella muulla ikäpolvensa ihmisistä. Tätä ehkä olisi pitänyt taustoitaa tarkemmin. Mikäli Aliide olisi nainut tavallisen maamiehen, olisi ollut hyvin epätodennäköistä, että hän osaisi venäjää. Toisaalta taas naimaikäisiä tavallisia maamiehiä ei siihen aikaan oikein ollut saatavilla runsain määrin.
Katja kyseli romaanin syntyprosessista. Aluksi oli vanha nainen, talo, ja metsäveljen piilottaminen taloon. Ensimmäinen proosamuotoon kirjoitettu liuska oli tuo Tonin mainitsema huttu – Aliide kunnantalon kellarissa kuulusteltavana. Kärpänen tuli siis heti aluksi mukaan sitä kautta, vaikka sitä torakkaa mietinkin vaihtoehdoksi. Oli tarkoitus myös lisätä hutussa mukana olevia hiiriä, mutta hiiret jäivät vähemmälle. Saappaat sen sijaan jäivät merkitseviksi, samoin kärpäset. Viimeinen lisäys symboliikkatasoon oli Hansin päiväkirjamerkintö, jossa Hans huomaa, että kamarissa on kulho, jossa on kultaiset korvakorut – Aliide on saanut ne Martinilta, mutta riisuu ne aina pois ennen kuin päästää Hansin keitiiöön. Tämä lisäys tapahtui vasta tämän vuoden helmikuussa.
Turhaa tavaraahan romaaniin ei kannata tekstiin laittaa ja kirjoittaessa tämä toteutuu aika lailla automaattisesti, koska ensin kirjoitettu luo pohjaa seuraaville liuskoille. Jotkut kirjoittavat lopun ensiksi, minä taas kirjoitan lopun sen perusteella, mitä on jo kirjoitettu. Harvemmin tiedän loppua itsekään siis ennen kuin ihan viime vaiheessa. Zara tuli mukaan suht alkuvaiheessa, koska halusin kirjoittaa analogioista, naisten kokemusten samankaltaisuudesta riippumatta ajasta. Mutta siinä vaiheessa en vielä tiennyt, mikä yhteys Aliidella ja Zaralla on. Kirjoitin siis Zarasta Berliinissä ja Aliidesta 40-luvun Virossa. Koska kahden erillisen tarinan kuljettaminen samassa kehyksessaä ilman muuta yhteyttä kuin kokemusten samankaltaisuus, ei tuntunut riittävältä, heidät piti yhdistää. Turhaa asetta ei kirjallisuudessa ole, sen opetti Runousopin perusteet, joka oli pääsykoekirjana yleiseen kirjallisuuteen. Vaan sitä en tiennyt, että Tsehov on näin sanonut.
21. toukokuuta 2008 kello 8.47
Olen eri mieltä Tonin kanssa tästä: ”karmea tapahtuma peitetään utuisen sanasumun alle; kohta jossa voisi kohauttaa katsomoa latistuu näyttäväksi kirjalliseksi kikkailuksi”.
Mehän (ainakin useimmat meistä) olemme lukeneet ja katsoneet niin paljon kauheaa, ettei sitä oikeastaan voi ylittää. Niinpä Puhdistus toimiikin toisin: etääntymällä tai antamalla avainsanan (lamppu), näin mielikuvitus lähtee liikkeelle ja tekee sen kerrassaan Psykon suihkun malliin. Myös kuvaus siitä, miten pelko vaikuttaa joka hetki, miten tunnistaa vastaavaa kokeneet, miten välttää tiettyjä tilanteita on karmiva. Puhumattakaan taas detaljista (kahdet alushousut) jotka panee mielikuvituksen liikkeelle.
Alustakin pidin. Siinä pääsee heti mukaan sisään Aliiden maailmaan, josta tosin paljastuu myöhemmin enemmän. Mutta enteet (kärpänen) ovat selvät. Jopa säilöminen (joka ei muuten minua kiinnosta) toimii monessakin mielessä: Aliidella on aina jotain tehtävää joten hän ei vain haahuile, se antaa realismia ja sitoo paikkaan ja aikaan jolloin omavaraisuus oli välttämätöntä, se on pakkomielle koska hän asuu yksin eikä varmasti jaksa yksin syödä tuotoksiaan, se on yhä vain kilpailun jatkamista ylivoimaisen Ingelin kanssa ja – lopulta – vanhan Viron taitojen säilyttämistä.
Säilönnästä Talvi ei ole lainkaan kiinnostunut mutta Zara kyllä. Tässäkin mielessä hänessä elää virolaisuus, kielen, isoäidin kertomien (ideaali)muistojen ja perimmäisen kunnollisuuden (länteen vain rahaa ansaiutsemaan ja sitten kotiin ja opiskelemaan läkäriksi) lisäksi.
Ehkä ainoa asia, mikä jäi askarruttamaan, on pääseekö maasta tosiaan helposti pois, jos on laittomasti maahan tullut. Muuten teos luo oman maailmansa, jota en koe realistiseksi vaan (painajais)unenomaiseksi tai symbolistiseksi kuten Katja mainiosti selitti. Esim. Martinin kohdalla ei kai ole pyrittykään psykologiseen uskottavuuteen, hän vain edustaa uskoa totalitaariseen aatteeseen karmeimmillaan (tai kuten lopusta ilmenee, pakkouskoa) ja lisäksi hänet nähdään vain Aliiden näkökulmasta. Aliide taas selittyy satujen (noita keittää mlkissään, Hannu ja Kerttu tulevat pahaa aavistamatta) ja myyttien (nämä prinsessat jotka kilpailivat Siegfriedistä) pohjalta, sekä kaivamalla 2-vuotiaan lapsen sisaruskateus esiin ja ajattelemalla ”jos olisin kokenut sen minkä hän, niin…” Ja Lindaa, Hansin ja Ingelin rakakuden hedelmää, Aliide kiusasi jo heti alkuun niin kuin isosisko, joka jätetään vahtimaan pikkusiskoa, eikä tekonsa jälkeen voinut sietää häntä talosa.
Palasin vielä kohtaukseen kellarissa. Siinä sanottiin että Ingel uikutti. Eli oli ihan kyvytön ”valitsemaan”, saati tekemään päätöksiä. Ei, kyllä puhe ”valinnasta” on samaa kuin sanoisi, että Zara ”valitsi” ammattinsa.
21. toukokuuta 2008 kello 10.23
Kävin kirjastossa lukemassa Sofi Oksasen artikkelin Parnasso (1/2007) ja otin kopionkin. Muutakin huomautuksia:
Ensinnäkin minua hämmästytti, miksi ihmeessä kirjoittaa näin itsestään selvistä asioista – kunnes tajusin, että herranen aika, vaikka nuo asiat ovat olleet *minulle* selviä 30 vuotta, niin monien muiden laita lienee toisin. Kun omassa kirjakaapissa on pari hyllyä Gulagista (jopa Malcolm Muggeridgen Winter in Moscow, varhainen todistus Ukrainan nälänhädästä), niin huomaamatta jää, että esim. Vankileirien saaristo näyttää siirtyneen kirjastojen varastoon (sieltä sen kyllä saa ihan helposti). Eikä esim. Applebaumin Gulag-kirjaa ole käännetty suomeksi, vaikka on kasvanut uusi sukupolvi. jolle asiat ovat uusia. Tai vaikka tietoa olisi, se ei vielä merkitse ymmärtämistä, joka vasta voi saada mielen muuttumaan.
Minua ihmetyttää lause: \\\”Neuvostoliiton suorittamat pakkosiirrot nimettiin kyydityksiksi vasta 90-luvulla\\\”. Miten niin? Ainahan niitä on Suomessa kyydityksiksi sanottu. Sanahan on itse asiassa on eufemismi, eikä kerro minkälaiset nuo kuljetukset todella olivat (matkan pituus päivinä, montako vaunuun sullottiin, ruoka ja juoma, kuolleisuus).
Kyllähän Virosta julkaistiin tietoa, ensin sota-aikana ja sitten 50-luvun lopulla suojasään muistelubuumin aikana joka loppui yöpakkasiin. Joten minäkin kuulin asiasta kotona 60-luvulla. Silloin en ollut kiinnostunut, voi jopa sanoa että vanhempi polvi sabotoi omaa asiaansa vastaamalla aina kun puhuin USA:n tuonaikaista tekosista (ennen kaikkea Vietnamista): \\\”NL on tehnyt paljon pahempaa. Muista Baltian maita. Ja entäs Unkari?\\\” Mutta noille asioillehan ei voinut *tehdä* mitään, sen sijaan USA:n toimia vastaan saattoi protestoida.
Sartren ja Camus\\\’n kiista ei ollut ihan yksioikoinen: Camus tuomitsi Unkarin 1956 mutta ei puuttunut julkisesti Algerian sotaan, vaikka oli sieltä kotoisin (mikä oli sinänsä ymmärrettävää, koska siellä asui hänen äitinsä jolle olisi voitu kostaa; yksityisesti Camus kyllä toimi). Sartre taas toimi päinvastoin: puuttui *Ranskan* toimintaan, mutta uskoi että \\\”hyödytti imperialisteja\\\” jos puhui NL:n leireistä.
Minä en ajatellut noin, asia ei vain kiinnostanut *omakohtaisesti*, kunnes sitten Solzhenitsyn avasi silmät – ihan samalla perusteella kuin Sofikin mainitsi Tuglas-seurassa ja mitä myös Linna Pohjantähti edustaa, siis että ihmisiä pitää aina kohdella inhimillisesti, oli kyseessä oma tai vieras puoli.
No, jos taistolaiset vaikenevat, niin heistä pitää kirjoittaa jonkun toisen. Ehkä Sofi tekee sen joskus kun saa Viro-aiheet käsitellyksi? Tosin edellisen pohjalta en usko, että mitään aihetta voi käsitellä \\\”loppuun\\\”, kuten Suvi Ahola sanoi. Aina kasvaa uusia sukupolvia, joille aihe on uusi, ja syntyy myös uusia näkökulmia.
Toivon että tuleva Suuren Taistolaisromaanin kirjoittaja (oli se kuka tahansa) muistaa, etteivät kaikki tuolloinkaan olleet sama mieltä. Minua kiinnostaakin eniten se, mistä ero johtui: miksi jotkut menivät mukaan, toiset kyllä flirttailivat teoriassa mutta kun ratkaiseva hetki tuli eteen käytännössä, sanoivat ei. En tätä yhä vieläkään ymmärrä. Olisiko vain niin, että jotkut vain haluavat olla niin kiihkeästi osa joukkoa, että oma ajattelu- ja moraalinen arviointikyky lakkaa? Mutta mistä se taas johtuu?
21. toukokuuta 2008 kello 16.18
Rose, jäin miettimään noita viimeisiä pohdintojasi, miksi neuvostoaikana niin monet menivät mukaan Suomessakin vasemmistoradikaalien meluisiin joukkoihin. Haluttiinko kiihkeästi vain olla osa porukkaa ja hylättiin tyystin oma ajattelu?
(Ymmärsinköhän oikein, mitä tarkoitit…)
Kirjailija Göran Schildt on kirjassaan Lainasiivin sanonut näistä ”meikuista”, joiksi nuo eräänlaiset radikaalit itseään kutsuivat:” Me-ryhmä muodostuu ihmisistä jotka ovat vapaaehtoisesti liittyneet yhden asian kollektiiviin. Me-ryhmässä on aina mahdollisuus purkaa suvaitsemattomuutta ja aggressiivisuutta, noita kahta ihmiskunnan pahinta vitsausta. – Erityisesti me-innostusta pönkittää se yksityisestä vastuusta vapautumisen tunne, joka huumaa ihmisiä kaikissa joukkokokouksissa, olkoot syyt sitten patrioottiset, uskonnolliset tai yhteydessä vihaan ja kostonhaluun”.
21. toukokuuta 2008 kello 18.30
Apua, nyt sitä Parnassoa taas lainataan. Ko. essee oli alunperin esitelmä ja jos olisin tiennyt, kuinka laajaan levikkiin juttu menee, olisin tehnyt siitä hiukka toisenlaisen. Muistaakseni sinne jäi jopa joku ihan oikea asiavirhe.
Virossa kyydityksiä ei kutsuttu kyydityksiksi ennen kuin 90-luvulla (tai 80-luvun lopulla). Sitä ennen käytettiin vain ilmaisua ”vietiin Siperiaa” tai ”tuli Siperiasta”. Metsäveli-sanaakin käytettiin snadisti, sen sijaan sanottiin pikemminkin ”meni metsään”.
Mika Waltarin eli Nauticuksen Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta on mykistävä ilmestymisaikaansa nähden, ilmestyi juuri Wsoy:ltä.
Jos Viron kyydityksiä on kyydityksiksi Suomessa nimitetty, niin aika harvan piirin käytössä se on ollut. Suomessa Viro-tietous on hämmästyttävän hajanaista – joillekin Viro on tabula rasa, toiset tietävät Viron historian hyvinkin tarkkaan ja sitten ovat ne joilla on tietonaan jännittävän vääriä tarinoita. Muistan itse koulussa, kun tuli puhetta Virosta maana, varsin merkittävä osa luokasta kuuli ensimmäistä kertaa, että tämmöinen maa on niin lähellä. Tämä siis Jyväskylässä 80-luvulla. Toisaalta vanhimmat löytämäni suomalaiset kirjat Siperia-kokemuksista taisivat olla 20/30-luvulta ja yhä ne olivat kirjastossa joitakin vuosia sitten.
Yksi ex-taistolainen sanoi, että kulttuurialalla työmahdollisuudet olivat niin erilaiset taistolaiselle kuin muille, että valinta taistolaisuuden puolesta oli itsestään selvä. Toinen taas että niiden asioiden selvittely on seuraavien sukupolvien tehtävä, ei heidän omansa.
Viisaita sanoja Schildtillä.
Jälkihuomautuksena Truu-sanasta: se tarkoittaa enemminkin uskollista, vaikka myös yhteydessä ”tosi ystävä” jne. Ei siis ihan sama kuin englannin true.
21. toukokuuta 2008 kello 20.17
Pitikin kysymäni Sofilta, että oletko lukenut tuon Mika Waltarin kirjan Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta? Mutta kiitos, vastaus melkein jo tuli tuossa edellä.
Moni varmaan tietääkin, että tuo kirja ilmestyi jo ensi kerran v.1941 Ruotsissa kirjailijan salanimellä Nauticus. V.1944 kirja vedettiin ”poliittisesti arveluttavana” pois yleisön ulottuvilta oikeusministeriön aloitteesta. Näin kertoo Seppo Zetterberg esipuheessaan kirjan uudessa painoksessa, joka ilmestyi tänä vuonna.
Waltari työskenteli välirauhan aikana Valtion tiedotuslaitoksessa ja pääsi näin käsiksi tietoihin, jotka sitten inspiroituivat kirjaksi. Tuo ensimmäinen painos on keräilijöiden tavoittelema harvinaisuus.
Miten monipuolinen ja selvänäköinen kirjailija Waltari olikaan. Hän kyllä ansaitsee tämän juhlavuotensa.
21. toukokuuta 2008 kello 20.26
Kiitos Sofi, kun olet jaksanut ahkerasti taustoittaa kirjaasi liittyviä kysymyksiä. ne ovat antaneet paljon jo alunperinkin vahvaan lukuelämykseen.
Täällä asiaa on pohdittu pitkälti Viron historiaan liittyvänä kertomuksena, mutta itse näin sen laajempanakin kuvauksena siitä miten ihminen toimii kriisitilanteissa, maasta riippumatta. Kirjan päähenkilöillä (mukaan lukien Ingel ja Lindakin) on takanaa erittäin traumatisoivia, väkivaltaisia kokemuksia. Erilaisin keinoin he kuitenkin pyrkivät jatkamaan elämäänsä, luoden kukin itselleen jonkinlaisen kiinnekohdan, joka kantaa yli vaikeiden aikojen, toivon jota kohti kulkea. Tämä seikka teki ajoittain erittäin ahdistavasta kirjasta kuitenkin puhdistavan lukukokemuksen.
Se, mihin tässä keskustelussa ei ole juurikaan kiinnitetty huomiota (mikä itse asiassa minusta on hyvin kummallista) on kirjan kuvaukset seksuaalisesta väkivallasta kidutuksen ja nöyryytyksen muotona ja prostituutiosta vapauden riistona, suoraan sanottuna orjakauppana. Itseeni nämä kuvaukset jättivät suuren jäljen ja taas kerran tajun siitä, millainen on naisen asema ei pelkästään kriisitilanteissa vaan myös taloudellisesti epävarmoissa oloissa. Mielestäni Sofi perusteli aikaisemmin hyvin sen, miksi hän ei ollut tarkemmin kuvannut murhia. Hän viittasi kuvauksiin raiskauksista, joita kirjassa kuvattiin melko seikkaperäisestikin. Ei niin, että se olisi ollut mieltä kohottavaa luettavaa, mutta ainakin minulle sillä oli kuitenkin mieleen painuva vaikutus. Jos näiden päälle olisi vielä mässäilty murhilla vaikutus olisi voinut olla jo liian ahdistava ja samalla kenties huomio seksuaalisen väkivallan kauheuksista olisi tavallaan valunut pois, ainakin osittain.
Haluaisin nyt kysyä Sofilta, miten paljon tarkoituksenasi oli tuoda esiin tätä asiaa ja kenties herättää ajatuksia ja keskustelua tästä teemasta. Käsittääkseni sait juuri tunnustuksena Vuoden Kristiina nimityksen ja perusteluissa viitattiin myös näihin kuvauksiisi seksuaalisesta väkivallasta vallan ilmentymänä. Ja vielä yksi pieni triviakysymys, tuliko Oksana tarkoituksella houkuttelemaan Zaraa juuri niihin hommiin joihin hän sitten loppujen lopuksi joutui. Näinkö toimi ystävä?
22. toukokuuta 2008 kello 0.26
Kyllähän englannin true tarkoittaa uskollista. Sitä loppukohtauksen viimeistä ateriaa lukiessani tajusin, että tässä on last supper, mutta miksi? Siinähän Jeesus sanoo, että yksi teistä on minut pettävä (tai kavaltava, en muista), ja taka-alalla aivot miettivät, että onko tämä koko kirja siis petoksesta, että kuka pettää, pettävätkö kaikki? Mutta ei Aliide, Aliiden on true love, hänen rakkautensa on oikeaa rakkautta, hän on true, uskollinen loppuun asti. Sen hän todistaa. Niin kuin intialaiset vaimot, hän palaa – elävältä – rakastamansa miehen mukana. Ei ihme, että hän niin ihastuu Martinin sukunimeen.
Realistisesta Virosta puheen ollen: en koskaan tavannut ketään, joka olisi osannut venäjää – tai suostunut puhumaan sitä. Vaikka virolaiset tiesivät, että olimme amerikkalaisia, ja he eivät puhuneet englantia, emme löytäneet ketään, joka olisi puhunut meille venäjää. Minä olin ainoa, jolla oli kommunikointimahdollisuus, jonkinlainen, suomeksi, Tallinnassa. Esim. olin Kohtlajärvellä joulukuussa 1990, ja vaikka Kohtlajärvi on varsin venäläisvaltainen paikkakunta, kukaan virolaisista ei puhunut venäjää. Siellä ei puhuttu englantia eikä suomeakaan. Oikeassa elämässä en usko Aliiden venäjän taitoon, en varsinkaan sillä tasolla millä tekstissä keskustelua käydään, mutta ei epärealistisuus minua kirjallisuudessa häiritse. Kenties, jos se olisi hyvin yliammuttua. Mutta Aliiden elämä ei millään tavalla eroa venäläisten maalaisnaisten elämästä, eikä hänen kohtalonsakaan, joten tällainen kielellinenkin \\\”sulautuminen\\\” on luonnollista.
22. toukokuuta 2008 kello 4.16
Jaana kysyi Oksankan roolista. Kyllä Oksanka tuli houkuttelemaan Zaraa ihan tarkoituksella. Luin ennen tarinan kirjoittamista taustamateriaalia ihmiskaupan toimintamekanismeista ja yllätyin itse siitä, että Oksankan malli ei ole mitenkään harvinainen, vaan ehkä jopa tyypillinen. Oksankan roolissa saattaa toimia myös poikaystävä. Sinänsä loogista – tuttuun ihmiseenhän luotetaan, samoin siihen, mitä hän sanoo esimerkiksi ulkomaisesta ”työpaikasta ” tai länsimaihin suuntautuvasta rekrytointifirmasta. Ja koska naiset luottavat usein naiseen enemmän, nainen on näppärämpi rekrytoimaan tai naisia on siinä työssä mukana. Suomenkin lehdistö on uutisoinut tapauksista, joissa lastentarhan johtaja on Venäjällä myynyt lapsia ihmisille, jotka ovat olleet mukana organisoituneessa rikollisuudessa. Varsin kätevää, lastenkodin lapsiahan ei kukaan kaipaa eikä lähde jäljittämään. Samalla lapselle ei anneta edes mahdollisuutta luottaa viranomaisiin – onko sitten ihme, että ihmiskaupan uhrit eivät välttämättä heti hakeudu hakemaan apua sieltä.
Tätäkin kautta ihmisen murtamisen mekanismeissa on yhtymäkohtia kirjan 40-luvun tapahtumiin. Se, että tuttu ihminen pettää luottamuksen näin, on tuhoisampaa kuin se, että kyseessä olisi lähes tuntematon. Ja siksi onkin surullista, että naiskaupan uhreja syyllistetään usein typeryydestä tai lapsenuskoisuudesta. Mitä ihminen tekee väärin luottaessaan tutun ihmisen sanaan?
Vaikka romaani sijoittuu Viroon, niin nämä ihmsen murtamistavat ovat käytössä kautta maailman, samoin kidutuskeinot. Koenkin siis itse, että tarina on näyttämönsä paikallisuudesta huolimatta universaali. Jokaisella maalla on oma seksuaalisen väkivallan historiansa, mutta naisten kokemukset ovat vastaavista asioista hyvin samanlaisia riippumatta kulttuurista, ajasta tai uskonnosta. En oikein usko, että mikään tarina kantaa tarpeeksi, jos sillä on vain paikallinen taso.
Epäröin Zaran tarinan kirjoittamista siksi, että Itä-Euroopan naisen julkinen tarina Euroopassa on liian usein prostituoidun tarina. Ja on aika leimaavaa toistaa tätä tarinaa, kun kaikki Itä-Euroopan naiset eivät todellakaan toimi seksialalla eikä muita julkisia tarinoita Itä-Eurooopan naisista juuri ole. Mutta koska naiset ovat huumeiden ja aseiden jälkeen organisoituneen rikollisuuden tuottavin ala, koin asian kuitenkin sen verran tärkeäksi, ettei siitä voinut olla kirjoittamattakaan.
22. toukokuuta 2008 kello 9.42
Itäeurooppalaiset naiskuvat – jotka ei ole prostituutiota – voisi olla jotenkin kiinnostava aihe suomalaiselle lukijoille. Lapsena minuun teki jonkinlaisen vaikutuksen Valentina Tereskova – varmaan täysin tuntematon nimi lähes kaikille tämän lukijoille – hän oli maailman ensimmäinen naispuolinen avaruuslentäjä 1960-luvulla. Paljon muutakin varmaan löytyy. Anna Politkovskaja kirjoitti myös kiinnostavista naishenkilöistä.
22. toukokuuta 2008 kello 10.49
Tietysti on ihan luonnollista luottaa tuttuun ihmiseen, muutenhan maailma ei toimisi. Toki Oksanalla oli vieraan silmin ”liikaa” omaisuutta – mutta samalla laillahan kotona käyvät ruotsinsuomalaiset leveilivät (velaksi ostetulla) autoillaan. Ja heidän perässään lähdettiin tienaamaan omaa autoa, majailtiin ensin sukulaisen tai tutun luona.
Teema on tosiaan yleinen ja ihailen sitä, miten Sofi on saa Zaran näkemään meikkien ja mustelmien taakse jossa on perikunnollinen tyttö. (Itse asiassa voisi kysyä eikö pikemmin Suomeen naimisiin muuttanut Talvi pikemmin ole prostituoinut sielunsakin.) Puhumattakaan että Zaran ”ruumiista irtautuminen” ja ”minä en ole Natasha” selittää Aliiden vastaavia kokemuksia ja päinvastoin.
Varsin vähän on naisten historian tästä puolesta puhuttu, Berliinin valloituksen yhteydessä 1945 tapahtuneet puna.armeijan joukkoraiskaukset ovat poikkeus. Nyt muistuu mieleen Paavo Rintalan romaani Dietrich Bonhoefferistä ja tämän morsiamesta nimeltä Marian rakkaus. Sen lopussa Rintala kertoo Itä-Euroopasta tuodusta nuoresta tytöstä, joka aikansa joutui palvelemaan keskitysleirin luottovankien bordellissa, kunnes ”täysin käytettynä” tapettiin. Rintala muistuttaa, että siinä missä Bonhoeffer korotettiin lähes pyhimykseksi, kukaan ei näitä naisia muista, eihän heidän kohtalossaan ollut mitään ”sankarillista” – heillä ei ollut valinnan varaa, toisin kuin Bonhoefferilla – eikä edes traagista kuten juutalaisten Shoa.
Olen tuossa Flossenbürgin keskitysleirissä käynyt – se on pienessä kylässä lähellä Tshekin tasavallan rajaa, Hitler kun näin valmisti ”tiloja” Tshekkoslovakian valtauksessa 1939 saaduille ”epäluotettaville aineksille”. Opas näytti meille rinteessä olevat ruskeat omakotitalot ja kysyi, tiedämmekö me mitä ne ovat. Vastaus oli: entisten SS-vartijoiden taloja, ruskea kun oli aatteen väri, sitä käytettiin myös rakennuksissa. Ei tullut mieleen ”natsinostalgia”. Ei myöskään Berliinissä ja Münchenissä, joista löytyy natsiajan rakennuksia, kun tietää mitä etsiä.
Sofi kysyi artikkelissaan, miksi ”neukkunostalgiaa” voi viljellä ihan julkisesti. Uudessa Koti & keittiössä (6-7(2008) sana ”aitoa neuvostonostalgiaa” esiintyy jopa Itä-Viron matkajutun yhteydessä! Joten oli ihan hyvä, että julkaisit sen jutun. Sinulla on sananvaltaa, joten sitä pitää myös käyttää.
22. toukokuuta 2008 kello 11.10
Rosen ”neukkunostalgia” kommenttiin totean, että vielä enemmän pidän SO:n Stalinin lehmät-kirjan ”rappioromantiikka”-ilmaisusta, sillä sen voi ilman poliittisia paineita liittää minkä tahansa polkeutuvan tai poljetun kulttuurin rippeisiin ja tunnelmiin.
Tosin liitän sen tätä nykyä sujuvasti vastaukseksi niille kyselijöille, jotka haluavat selitystä lukuisille Viipurin käynneilleni – niin tehdyille kuin suunnitelluillekin!
22. toukokuuta 2008 kello 12.25
Tereshkova on tietysti ikäpolvelleni tuttu.
Voinee sanoa, että neuvostoaikana länteen asti nähty naiskuva oli monipuolisempi kuin nykyinen, vaikkei naisten tekemä raskas ruumiillinen työ mitenkään houkuttelevalta näyttänytkään. Mutta oli suuret runoilijat kuten Ahmatova, oli Solzhenitsynin naislääkärit (Vera Gangartin esikuva kuulemma asuu nyt Suomessa, kertoi Hesari taannoin), oli maaseutukuvausten pyhimysmäiset mummot, Kunderan eroottiset naiset jne. Urheilijoissa skaala ulottui ”miesmäisistä” Pressin sisaruksista ihaniin pariluistelu- ja jäätanssipareihin.
Tyypillinen ”pienten” naisten asioiden vähättely ”suurten” asioiden (avaruuslennot, BAM-rata) rinnalla oli tietysti se, että esim. kuukautissuojien yms. naisten välttämättömyystuotteiden puutteellista saatavuutta ei ideologisissa piireissä pidetty minään ongelmana jos sitä edes mainittiin tai tiedettiin. Sofilla oli Stalinin lehmissä mainio kuvaus Suomesta tuoduista kortsuista!
Sinänsä ymmärrän ossien (entisten ddr:läisten) katkeruutta ainakin siinä, että jälleenyhdistyminen tehtiin kokonaan Saksan länsiosan ehdoilla. Mitään entistä ei haluttu jättää, esim. pohtia olisiko koulu- ja päivähoitojärjestelyissä jotain hyvää. Joku sanoi, että Suomi otti meistä oppia – ja nyt ne käyvät ottamassa Suomesta oppia!
Ja sinänsä se, että pioneerileirien iltanuotiot herättävät Zarasssa mukavia muistoja, on ihan ymmärrettävää. Samoja käytäntöjähän kaikki uskonnot ja idelogiat nuorten sosiaalistamiseen käyttävät. Ei muistoja sinänsä tarvitse eikä pidä väärentää. Niiden rinnalla vain on hyvä aikuisena tajuta, mitä (kenties) mukaan on ujutettu. On mahdollista sekä muistaa ”näin tunsin silloin” että tajuta ”tätä sen takana oli”.
22. toukokuuta 2008 kello 21.33
Näitä kylän Aliidea kiusaavia poikia teki vielä kirjoittaa. Minusta tuollainen on pelkkää huliganismia, eikä vaadi mitään rohkeutta.
Tulee mieleen György Moldovan Musta enkeli, jossa päähenkilö joutui vuoden 1956 toimintansa takia kasvatuslaitokseen tms. Myöhemmin hän oli kuitenkin ainoa, joka meni hakemaan kommunistityttöä tanssimaan, kun tätä boikotoitiin koulun tansseissa.
Luen juuri Jari Leskisen kirjaa Viron ja Suomen salaisesta sotilaallisesta yhteistyöstä 1918-40 Veljien valtiosalaisuus. Siellä kerrotaan, miten ulkoministeri Selterin johtama virolaisdelegaatio tuli 28.9.1939 neuvotteluista ”täysin luhistuneina” (näin heitä kuvaili Saksan ulkoministeri Ribbentrop joka kohtasi heidät portaissa, lähteenä Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerran 3. osa), Leskinen toteaakin: ”Neuvostohallituksen paine provokaatioineen ja räikene Viron ilmatilan ja aluevesien loukkauksineen mursi Viron poliittisen ja sotilaallisen johdon.”
Eikö tämä ole juuri se, mitä Aliidelle ja Zaralle tapahtui?
22. toukokuuta 2008 kello 22.56
Katjan kokemukset Kohtla-Järvellä olivat sen verran erikoinen, että konsultoin asiasta Kohtla-Järven seutua paremmin tuntevaa virolaista. (En nimittäin itse ole koskaan tavannut yhtään venäjää osaavaa virolaista, joka ei vastaisi venäjäksi, jos häneltä venäjäksi jotain kysytään) Kohtla-Järvehän on virolaisessa mittakaavassa umpivenäläinen kaivoskaupunki. Ystäväni keksi ainoaksi selitykseksi sen, että venäjää puhuva amerikkalaisseurue oli tuona aikana siinä paikassa niin outo ilmestys ja epälooginen paikkaan, että syntyi ns. kieletön tilanne – venäjä oli varattu venäläisille ja venäjää puhuville virolaisille ja hämmennys/epävarmuus on voinut välittyä kielitaidottomuutena. Mietin itse asiaa ja voisin kuvitella, että jos esim. 80-luvulla Suomessa kaupan kassa olisi yhtäkkiä alkanut puhua minulle viroa, olisin todennäköisesti vastannut suomeksi – ihan vain siksi, että aivot eivät olisi tottuneet ajatukseen virosta väärässä kontekstissa. Suomea siellä ei varmaankaan juuri ole osattu, koska Suomen televisio (joka siis näkyi rannikolla ja jonka vuoksi virolaiset oppivat suomen) kuului virolaiseen kulttuurikontekstiin ja Kohtla-Järve alueena venäläisen kulttuurin vaikutuspiiriin. Englantia siellä ei tietenkään puhuttu – kouluissahan venäjän lisäksi on opetettu lähinnä saksaa. Simppelisti sanottuna siis alueella on niin paljon venäläisiä suhteessa virolaisiin, että esim. töissä käynti olisi ollut täysin mahdotonta ilman venäjän puhumista ja tämä pätee tänä päivänäkin.
Venäjää opiskeltiin alaluokista alkaen ja 40-luvulta lähtien Virossa ahkerasti ja virallisissa yhteyksissä toimiminen venäjän kielellä oli itsestään selvyys. Puhuttakaan sitten arkipäivän elämästä – jos kaupan tiskin takana oli venäläinen, virolaisen oli turha yrittää esittää asiansa viroksi. Aliiden ikäpolven ihmisille tämä oli jokseenkin hankalaa, esim. lääkärin kanssa kommunikointi on aika jännittävä, kun yhteistä kieltä ei ole.
Muistan muuten itse erittäin hyvin tilanteen, kun ensimmäistä kertaa vironvenäläinen vastasi minulle viroksi ja tajusin aksentista, että henkilön äidinkieli on venäjä. Tästä tilanteesta ei ole kovinkaan montaa vuotta.
Naiskuvien suhteen on sanottava jälleen kerran, että on suunnaton harmi, että nykyvenäläistä kirjallisuutta käännetään suomeksi niin vähän. Mutta tutkimus onneksi korvaa tätä vajetta, mm. Anna Rotkirchin toimittama Suhteiden Venäjä vaikuttaa hyvin kiinnostavalta, siinä käsitellään yksityisen piiriin kuuluvia suhteita tämän päivän Venäjällä.
Rose: Loistava vertaus! Juuri noin tapahtui.
23. toukokuuta 2008 kello 7.06
Komppaan Rosea siinä, että oli hyvä ratkaisu jättää karmivimmat kohdat Tonin moittimaan ”utuiseen sanasumuun”. Kuten mainitsin, kirja oli mielestäni lukiessa ahdistava. Kun sitten Linda otettiin esiin ja mainittiin sana ”lamppu”, pelkäsin, että joudun jättämään kirjan kesken. Onneksi näin ei tarvinnu tehdä! Selkäpiitä karmi ja mielikuvitus laukkasi muutamien taktisesti valittujen sanojen myötä, mutta ei onneksi tarvinnut lukea aiheesta enempää. Toisaalta Zaran prostituutiokohtausten karski kieli oli hyvä tehokeino. Vaikka niissäkin kuvotti, niin sentään pystyi lukemaan.
23. toukokuuta 2008 kello 10.37
jotta en kuulostaisi sadismiin taipuvalta väkivalta-fanilta – niin vaikka kirjoitinkin että jotkin kohtaukset olivat helppoja se ei silti tarkoita että väkivallan yksityiskohdilla olisi pitänyt mässäillä. Minusta nämä ovat eri asioita.
23. toukokuuta 2008 kello 12.05
Mietin sitä tsekistin vaimoa, joka kehuskelee, että jos jotakuta ei saada tunnustamaan, niin kutsutaan paikalle hänen miehensä – ja heti onnistuu! Mainio pikakuva naisesta, joka sulkee vapaaehtoisesti molemmat silmänsä.
Mitähän ko. nainen sanoisi nyt? Että mies teki vain velvollisuutensa, noudatti silloista lakia jne. Muistuu mieleen sanonta Moskovasta syksyllä 1962: kerro minulle miten suhtaudut Ivan Denisovitshiin, niin minä kerron sinulle menneisyytesi ja perheesi menneisyyden.
Jotenkin Puhdistuksen rinnalle nousee Kähkösen Lakanasiivet ja koko Kuopio-sarja, joka aiheuttaa vielä epämukavamman olon: toisaalta on selvää, että Suomea ei voinut päästä Baltian tielle 1940 (Rautayöt), mutta tapa jolla Valpo toimi…No, sanoihan eräs etsivä sentään, ettei hän sentään naisia lyö. Inhimillisyyttä on toki naisten kesken, mutta sen ei pidä antaa hämärtää sitä, mistä Kähkönen artikkelissaan Historiallisessa aikakauskirjassa (1/2006) muistuttaa: vilja jonka Saksa toi Suomeen, merkitsi että jossain Ukrainassa jäätiin vallan ilman. Toki jokainen äiti olisi varmaan pannut omat lapset ja lähipiirin lapset kaukaisten, tuntemattomien lasten edelle.
Epäpuhtaassa maailmassa ei voi säilyä puhtaana, toteaa Juhani Salokannel Jaan Kross -tutkimuksessaan Sivistystahto.
23. toukokuuta 2008 kello 14.17
Sofi, Ants Oraksen kirjassa Viron kohtalonvuodet (3. p. 1959) käytetään jatkuvasti sanoja ”kyyditys”, ”kyyditetyt” ja ”kyydittiin” (joskus myös ”kyyditettiin”), myös suorissa lainauksissa uhrien kertomuksista.
Suomessa sanaa ”kyyditys” on käytetty myös samassa merkityksessä kuin muilutus.
23. toukokuuta 2008 kello 14.37
Niinpä Sofi Oksanen, harmi todella tuo ajantasaisen venäläisen kirjallisuuden vähyys. Omat taidot ei riitä kirjojen lukemiseen! Olen tyytyväisenä lukenut O.Parikan Äiti Venäjän aapista. Mielestäni se antaa monista asioista hyvin osuvan kuvan siihen nähden, mitä paikanpäällä olen voinut havaita. Täytyy kaivaa esille myös mainittu Suhteiden Venäjä.
Kaikenkaikkiaan olen kovasti innostunut tästä keskustelusta, jossa varsinkin kirjailijan itsensä osallistuminen on tuonut runsaan lisän lukijain kommentteihin ja kokemuksiin ja näkemyksiin! Näinhän tämmöinen lukupiiri parhaimmillaan toimii!
24. toukokuuta 2008 kello 0.38
Hyvä tai hyvähkö kirja, jää päähän ja kiertää siellä: mutta miten kauan, sen aika näyttää.
Minua vaivasi eniten kerronta. Se oli pääosin muutoin vetävää, mutta kohtaukset Zaran ja Aliiden välillä oli täynnä sisäistä monologia, konditionaalia ja ajattelua, joka koski toista osapuolta: pohdintaa toisen aikomuksista, mielentiloista – ja liikkeistä. Kun vielä tämä hidastettu kuva oli ajettu kirjaan jatkuvien kysymysten muodossa, minua alkoi tympiä se. Se ei syventänyt henkilöitä; ilmiö on hivenen sama kuin olla jaarittelevan ihmisen seurassa; lopulta on jokseenkin sekaisin kaikista sanoista eikä tiedä mitä toinen oikeasti ajattelee.
Henkilöistä vaikein oli Aliide. En ymmärtänyt hänen motiivejaan enkä käytöstään. Jos kaiken motiivina on sisarkateus tai rakkaus, on vaikutin epäuskottava. Paradoksaalista kyllä, oikeassa elämässä tämä saattaisi joissakin harvinaisissa patologisissa tapauksissa riittää motiiviksi, mutta kirjassa ei. Välillä ajattelin, että tässä kuvataan nyt psykopaatin käytöstä. Mutta pahinta Aliidessa oli, ettei hahmo herättänyt mielenkiintoa. Tylsä ja mitäänsanomaton ihminen, kärjistäen. Siksi hänen tekonsa ja ajatuksensa eivät lopulta sytyttäneet. Sofi Oksanen olisi saanut heittää keittiön uuniin puolet kotitalouskuvauksesta ja keittää tilalle dialogia ja omaperäisempää ajattelua Aliidelle. Ihan vain tehdäkseen eläväksi tämän naisen; tai elävämmäksi. Aliiden toiminta kirjan lopussa ei todellakaan puhdistanut yhtään mitään.
Sutenööristä tuli typertynyt olo: yhtä paljon siitä, miten joku voi olla niin raaka ja moraaliton kuin siitä, miten joku voi olla niin typerä, erityisesti tunteettomuudessaan typerä; vastenmielinen idiootti. Jos jostain ihmisestä tulee väkivaltainen olo, niin juuri tällaisista: oikeassa elämässä tällaisten ihmisten kohtaloksi toivoo täysin samanlaista kohtelua, sillä mikään muu ei näihin tehoa; saada machoilevat idiootit itkeä tuhertamaan, ryömimään ja konttaamaan.
Outoa kyllä, en kokenut kirjaa sillä tavalla feministisenä, että se kuvasi naisten julmaa kohtelua, vaan ihmisen alistamista ylipäätään. Ehkä vika on minussa, koska ajattelen yleensäkin ihmisten moraalisessa toiminnassa ensin ihmistä ja vasta sitten sukupuolta. On aivan yhdentekevää, kumpi sukupuoli toimii väärin. Mutta laajemmin tämä tietysti kuvasi naisten julmaa hyväksikäyttöä, ja teki sen hyvin. Kirja pani myös ajattelemaan Itä-Euroopan perinnettä tässä kohtelussa. Tämä ei tietenkään tarkoita, että lännessä julmuutta ja hyväksikäyttöä olisi vähemmän, vaan sitä, että onko toiminta jollakin tavalla hiljaisesti hyväksytympää idässä. Ja nyt puhu siitä mielikuvasta, joka minulle on jostain välittynyt. Tästä olisi mukava kuulla jonkin asiaa tutkineen kommentti.
Muutama lyhyt lisäjuttu:
Minusta kirja olisi ollut tasapainoisempi, jos olisi lisätty Berliini-osuuksia tämän parjaamani kotitalousproosan kustannuksella. Myös Zaran ajautuminen Berliiniin jäi vähäiseksi, vaikka sitä kautta voisi paljon selittyä.
Vaikka kirja sijoittuu Viroon, koin kirjan yleisempänä kuvauksena mistä tahansa kansasta, joka on pakkokeinoin toisen kansan ja ideologian alistamana.
Olisin enemmän kaivannut sen käsittelyä, millaista on olla jonkin ideologian manipuloima. Ja tarinaa kyyditetyistä odotan, jos sellaista on tulossa. Mielenkiintoista olisi, että Sofi Oksanen kirjoittaisi seuraavaksi tarinan yhtä paljon miehen kuin naisenkin näkökulmasta. Ihmisen kuvaus on minusta aina mielenkiintoisempaa kuin sukupuolen.
24. toukokuuta 2008 kello 9.22
Kiitokset vain lukijoille ja keskustelijoille, tämä antaa kirjailijallekin paljon – harvemmin saa näin tarkkaa analyysia ja lukijakokemuksia, mitä tarkkasilmäisyyttä! Ja Roselle kiitokset Ivan D- sanonnasta. Pätee hyvin vielä tänä päivänäkin.
Ants Oras oli ulkovirolainen, kuoli Floridassa, hän oli siis tarpeeksi kaukana uskaltaakseen kirjoittaa rohkeasti. Kuten teki moni muukin ulkovirolainen, esim. Ruotsissa julkaistiin Hilja Rüütlin vankilamuistelmiin pohjautuva romaanisarja ( kirjailijaa muuten haastatellaan Imbi Pajun dokumentissa Torjutut muistot, jonka osa lukijoista on ehkä nähnyt). 50-luvun lopulla ilmestyi muutakin kiinnostavaa, kuten Unto Parvilahden Berijan tarhat. Suojasäällä kun Stalinin rikosten puinti oli sallittua. Uusintapainoksen Otava otti kirjasta v.2004. Olen hyvin iloinen, että Suomessa on paljon ihmisiä, jotka tuntevat Viron tilanteen ja historian hyvin, Rose poikkeuksellisen hyvin:) Sitten on niitä, jotka yhä väittävät, että kyydityksiä ei koskaan tapahtunut/neuvosto (nykyään venäjän)vastaista propagandaa. Tai että ei se niin vakavaa ollut. Tai että ne ihmiset olivat rikollisia.
Sitten on niitä, jotka kysyvät, miksi virolaiset lehdet eivät reagoineet heti. Ihmisoikeuksiin, myös Venäjän, erikoistunut toimittaja kysyi minulta näin pari vuotta sitten. Kysymys oli niin absurdi, että en muistaakseni hetkeen kyennyt vastaamaan mitään, kysymys kuuluu samaan luokkaan sen klassisen kysymyksen kanssa ”miksi te ette soittaneet silloin poliisia?”. Näiden kysymysten esittäjät eivät hyvin selkeästi ymmärrä, mitä miehitys tarkoittaa tai eivät ole sisäistäneet sitä, että Viro oli silloin miehitetty maa. Eikä miehitetyn maan todellisista tapahtumista kirjoiteta sensuurin alaisissa lehdissä. Siksi onkin hassua, että monet nykytutkijatkin nojaavat tutkimuksensa neuvostosensuurin läpäisemiin lähteisiin ja kuvamateriaaliin.
Seijaa (ja muitakin) voisi kiinnostaa myöskin kirja Tsernobylista nousee rukous. Heviä tavaraa, hyvin heviä.
Virossa muuten käydään parhaillaan kyydittäjä Arnold Meren oikeudenkäyntiä. Kansanmurhasta syytetty mies itse on puolustautunut mm. näin:”Koska minun oli joka tapauksessa ryöstettävä uhri, hänen tappamisensa oli vastaanpanemisen vuoksi välttämätöntä ja senpä vuoksi en tunne olevani syyllinen mihinkään”. (Postimees 24.5.08) Mitäpä tuohon sanomaan. Meri on 88-vuotias ja sairastaa keuhkosyöpää, en olisi itse asettamassa hänelle mitään rangaistuksia, mutta soisin hänen kertovan seikkaperäisesti toimistaan – harva kyydittäjä on sitä tehnyt ja nämä lausunnot avaavat kyydittäjien mielenmaisemaa, arvokasta tietoa siis. Venäjän media seuraa tarkasti oikeudenkäyntiä ja haastattelee innokkaasti Meriä, Merihän on puna-armeijan sankari. Venäjä haluaa siis tehdä tapauksesta poliittisen ja duuma vetoaa europoliitikkoihin, jotta oikeudenkäynti keskeytettäisiin. Venäjän mielestä kun Viron toiminta on häpeällistä.
25. toukokuuta 2008 kello 6.34
Kiitos vinkeistä Sofi Oksanen! Joskus käy niin soma tuuri, kuin minulla Suhteiden Venäjä ja Tsernobylistä nousee rukous teosten kanssa – molemmat sain heti kirjastosta!
Tosin, kun II-maailmansodan ja 50-luvun aihepiiri nyt kiinnostaa, kaivoin jo hyllystä Elsa Moranten La Storian I ja II, joissa Italian ko. aikaa puidaan laajasti aikanaan kiitosta saaneella tavalla.
25. toukokuuta 2008 kello 22.13
Kun Virossa oli mahdollista asiasta julkisesti puhua ja kirjoittaa, käännettiin suomeksi tämä kokoelma muistelmia: Kesäkuun 14. päivä: muistelmia ja dokumentteja virolaisten kyydityksestä 1941 (Otava 1989).
Presidenttinä ollessaan Lennart Meri asetti kansanvälisen komission, jonka puheenjohtana oli Max Jakobson. Komission raportti rikoksista ihmisyyttä vastaan NL:n ensimmäisen (1940-1) ja Saksan miehityksen (1941-4) ajalta on verkossa: http://www.historycommission.ee/temp/index.htm
Jatkotutkimus NL:n toisesta miehityksestä 1944 alkaen pitäisi seurata.
Huomatkaa erityisesti että 10 000 14. kesäkuuta 1941 kyyditetystä yli 5000 oli naisia ja 2500 alle 16-vuotiasta lasta. ”Rikos” oli siis olla perheenjäsen. (Tällainen ”rikos” NL:n perustuslain kuulusta 58. pykälästä kyllä löytyy, mutta kyyditettyjähän ei edes tuomittu.)
No, totta kai ymmärrän sikäli Stalinia ja NKVD:tä (sillä eihän näitä operaatioita Virossa päätetty), että 1941 kyyditys liittyyi sotaan valmistautumiseen: potentiaalisesti ”epäluotettavat elementit” ja heidän perheensä vietiin pois. Mutta oliko tulos odotettu? Vai nimenomaan päinvastainen? (Syvemmin ottaen: miksi ihmeessä miehitetyn maan asukkaiden pitäisi olla lojaali miehittäjälle?)
Vuoden 1949 kyydityksellä iskettiin metsäveljien toimintaan viemällä tukijat pois. Samoin kollektivointi oli helpompi toteuttaa (vrt. NL:ssa kulakkien likvidointi).
Mutta emmehän hyväksyneet vastaavia perusteluja USA:n toimille Vietnamissa (taktiikkana sissejä vastaan oli: ”otetaan pois vesi, niin kalat kuolevat”). Joten miksi hyväksyisimme moista NL:n kohdallakaan?
27. toukokuuta 2008 kello 8.20
Sofille iso kiitos osallistumisesta keskusteluun! Oli todella mielenkiintoista kuulla kirjailijan kommentteja, koko keskustelu on antanut ihan uusia näkökulmia kirjaan. Huomaan, että itse myös liikaa lukemisen jälkeen ankkuroin kirjaa Viroon. Puhdistus on selkeästi yleismaailmallinen kirja, jossa nyt tässä tapauksessa näyttämönä sattuu olemaan Viro. Ja sen historia toki tuo tähän oman sivuvireen.
Itse muuten en olisi toivonut kotitalouskohtauksia korvattaviksi Berliinillä. Juuri nuo kohdat antoivat minusta mahdollisuuden kokea tarina monella aistilla. Berliinin lisääminen olisi ehkä sekoittanut tarinaa ja vienyt sitä liiaksi pois siitä tiiviistä tunnelmasta, mikä syntyi Aliiden ja Zaran välille.
Mutta kiitos Sofi kirjasta. Joku kirjaihminen veikkasi sille Finlandiaakin!
27. toukokuuta 2008 kello 9.23
Minä myös haluan kiittää Sofia pitkistä vastauksista, joissa kirjailija ei korostanut itseään millään tavalla vaan antoi asian puhua. Minusta keittiökohtaukset antoivat oman lisänsä ajan kuvaan, säilöntä ym. oli osa eloonjäämistaistelua ja sinänsä osa historiaa, pian ehkä katoavaa kansanperinnettä. Zaran ja Aliiden väliset sisäiset monologit olivat minusta nimenomaan paikallaan, naisethan tunsivat pitkään epäluuloa toisiaan kohtaan ja miettivät toistensa tekemisiä. Berliinin hyytäviä tapahtumia oli aivan riittävästi! Ja se oli enempi sivujuonne, joskin tärkeä rinnastus väkivaltateemassa.
Sitä nimeä olen vielä miettinyt, mitä kaikkea puhdistettiinkaan. Tietenkin sopimattomia aineksia Siperiaan. Zarakin tavallaan puhdistettiin, päästettiin kotiin ja mahdollisesti opiskelemaankin, – jos psyyke vain kestää. Aliide yrittää petoksensa sovitusta, ja ainakin puhdistaa itsensä elävien kirjoista ja vie samalla mukanaan ne kaksi iljaketta. He siis saivat tekojensa mukaan.
Puhdistuksen ja Marien luettuani olin valmis ”antamaan” niille Finlandian kummallekin! Mutta vuosihan on vasta alussa, ehkäpä tästä tuleekin erinomainen kirjavuosi!
27. toukokuuta 2008 kello 10.55
Kiitokset Sofille minunkin puolestani!
Vaikka puhdistus-sanahan on eufemismi, jota NL:ssa käytettiin epäkelpojen elementtien poistamisesta (mutta myös Suomessa -18)., minulle nousi jo näytelmän nähtyäni päällimmäiseksi *katsojan* kokema katarttisuus. Kysehän ei ole mistään Viron historian ja/tai naisten hyväksikäytön ongelman esittelystä vaan tulos oli sisäistetty, syvälle yleisen ihmisyyden ongelmiin menevä.
Berliinin-jakson lisääminen olisi tehnyt romaanista sosiaalisen reportaasin, mikä nähdäkseni ei olisi ollut tarkoitus. Kirjailija on luottanut lukijoihin, kyllähän meillä useimmilla on tietoa jolla täydentää romaanin antamat viitteet.
Kotitalousjaksot ovat eloonjäämistaistelua, kuten Eija G. sanoi. Kähkösen Lakanasiivistä näki että kyse oli sodan aikana ja sen jälkeen välttämättömyydestä, vaikka Lassi Annan keskittymistä pottujen varjeluun hallalta romaanissa väheksyi. Mutta kyse on ehkä myös naisten tavasta toteuttaa luovuutta niukoissakin oloissa. Muistan, millä ylpeydellä ollessamme Flossenbürgissä perhemajoituksessa eläkkeellä oleva emäntä tarjoili aamiaisella itse tekemiään hilloja.
Monet asiat eivät ole tosiaan ominaisia vain Virolle. Ihmisten pakkosiirrot olivat miljoonille arkipäivää. Esim. Puolassa on muistomerkkejä joissa luetellaan NL:n leirit.
27. toukokuuta 2008 kello 12.31
Ei kirjassa voi olla kysymys siitä, onko meillä tietoa jostakin asiasta entuudestaan; järjetön argumentti. Minusta Berliini -jaksoa olisi saanut olla lisää ainakin siinä mielessä, että olisi taustoitettu mekanismeja ajautua sinne. Myös sutenöörin historiaa olisi voitu valaista edes muutamalla rivillä. Nythän oli syntynyt hirviö tyhjästä; tiukasti tulkittuna voisin sanoa sutenöörin jääneen pelkäksi olioksi.
Ehkä kotitalousproosa palkitsi naisia, mutta minua ei. Enkä ymmärrä, mitä luovaa on siinä, että säilötään ruokaa tai hilloa monen sukupolven siirtämien ohjeiden mukaan.
Eija G, minusta sisäiset monologit konditionaaleineen ja kysymyksineen sekä fyysisine säpsähtelyineen, säikähtämiseineen, hätkähtelemisineen oli toistossaan ja laajuudessaan tarpeetonta. Kohtaukset eivät saaneet aikaan arvoituksellista jännitettä, kuten kenties saattoi olla tarkoitus, vaan halun siirrellä syrjään turhat sivut. Ja mikäli ajatellaan Rosen mainitsemaa lukijoihin luottamista, näissä Aliiden ja Zaran kohtauksissa sitä ei nimenomaan tapahtunut.
27. toukokuuta 2008 kello 16.15
Hmm. kotitalousproosa ja naiset. Pöh. Ei minusta tässä siitä ollut kysymys vaan siitä elämänpiiristä, jossa Aliide eli, säilöi, pyrki parempiin resepteihin kuin sisarensa, tuo täydellinen ja aina parempi sisko. Pyrki myös säilomään jotain pysyvää itsestään. Täytti yksinäisiä päiviään. Minusta se toi eloa Aliiden ympärille, tuoksuja ja makuja, perinnettä, tapoja. Ei kai sitä kukaan kovin luovaksi toiminnaksi ole väittänyt, mutta emme me aina niin luovasti käyttäydy. Kunhan eletään. Ja Aliidelle tämä oli iso osa.
27. toukokuuta 2008 kello 17.04
Toni, minusta kirjailija aina pelaa lukijoiden ennakkotiedoilla ja -käsityksillä ja siten -odotuksilla.
Romaania kirjoittaessaan Oksasella oli (oletan) se ongelma, että suuri osa lukijoista tiesi näytelmän perusteella henkilöistä ja tapahtumista jo varsin paljon. Siitä huolimatta jännite piti, koska sehän oli ennen kaikkea Aliiden sisäinen ja sielullinen. Zara oli katalysaattori.
Kirjailija tekee aina ratkaisuja mitä jättää pois. Parittajien taustalla ei ollut teokselle merkitystä, koska he eivät olleet niinkään henkilöitä vaan edustivat järjestelmää. Niinpä heidän surmaamisensakaan ei tuntunut (ainakaan minusta) sltä että ihmisiä tapetaan vaan järjestelmä saa tuomion. Eikä siksi tarvinnut pohtia, pystyisikö eläkeikäinen mummeli moisiin tekoihin.
Säilömisen monista funktioista olen jo aiemmin kirjoittanut. Periaatteessa hyvä kirjoittaja saa mistä tahansa asiasta kiintoisan – ei välttämättä sinänsä vaan siltä kannalta mitä se kertoo henkilöstä.
28. toukokuuta 2008 kello 1.52
Rose, käsitin (koska kirjoitit minut käsittämään), että puolustit Berliini-jakson vähäistä tarkastelua sillä, että lukijoilla on joka tapauksessa tietoa jolla täyttää puuttuvat kohdat. Siitä olen eri mieltä.
Ja Zara edusti yhtä lailla järjestelmää; sen uhria.
Huikea on ajatus, ettei parittajien surmaaminen tuntunut siltä, että ihmisiä tapetaan, koska he edustivat jotain järjestelmää. Tätä huikeaa rationalisointia on käytetty ennenkin, muun muassa sellaisissa humaaneissa systeemeissä, jotka olivat muodissa Neuvostoliitossa ja natsi-Saksassa.
Totta, hyvä kirjoittaja saa mistä tahansa kiintoisan. Mutta vaikka Sofi on hyvä kirjoittaja, hän ei tehnyt minua kiinnostavaa tekstiä Aliiden kohdalla. Minusta Aliiden ja Zaran päänsisäiset ajatukset olivat jankkaavia ja tyhjänpäiväisiä; siinä määrin, että kyllästytti. Eikä siihen auta, vaikka joku jäsentäisi puolestani, miten minun olisi pitänyt tulkita monologit tai säilömiset. Jos en ymmärtänyt säilömisen symbolista kauneutta, vika on joko minussa tai kirjailijassa.
Muilta osin kirja oli kiintoisa, hyvin kirjoitettu.
28. toukokuuta 2008 kello 9.31
Toni, en tietenkään tarkoittanut, miten sinun pitää asiat käsittää, vaan että toiselle lukijalle nuo jutut toimivat.
Mitä tulee tappamiseen, niin kirjat ovat fiktiota eivätkä todellisuutta, joten aivan hyvin voi käsittää asiat symbolisesti.
26. kesäkuuta 2008 kello 12.12
Sain Puhdistuksen monen viikon jonotuksen jälkeen vasta reilusti kesäkuun puolella, kun tämän keskustelun viimeiset kommentit oli jo kirjoitettu. Antoisa keskustelu, olen lukenut kaiken yltä kertaalleen ja yritän olla kirjoittamatta samoja asioita uudestaan, mutta katsotaan onnistunko.
Puhdistus on hyvä kirja: hyvin kirjoitettu – lukeminen oli vaivatonta ja nautittavaa painavasta sisällöstä huolimatta – ja teemoiltaan tärkeän tuntuinen. Voimakas kokemus.
Pari kyselevää kommentia:
Lopun salaisia dokumentteja lukiessani minä kuten muutama muukin (mutta eivät kaikki) ajattelin, että Kärbes oli Aliide. Tästä en pitänyt. En huomannut aikaisemmin kirjassa mitään vihjeitä tämänsuuntaisesta käänteestä, ja täysin uuden informaation paljastaminen noin lopussa tuntui turhalta, melkein huijaukselta. Näin varsinkin kun tuo uusi tieto ei ainakaan dramaattisesti muuttanut tai täydentänyt sitä kuvaa, joka Aliidesta oli jo syntynyt. Se ei selittänyt aiempaa tietoa tai tekoja. Paitsi ehkä kaikkia niitä kirjoituksia kärpäsistä. Tässä suhteessa minä lukijana kannatan Kurt Vonnegutin ohjeita kirjoittajille: ”Give your readers as much information as possible as soon as possible. To hell with suspense. Readers should have such complete understanding of what is going on, where and why, that they could finish the story themselves, should cockroaches eat the last few pages.” (Lainaus Wikipedian Vonnegut-artikkelista.) Martinin osalta ei tullut samaa tunnetta, hänen kaksoistoiminnastaan olin ollut löytävinäni viitteitä jo aiemmin, ja loppu täydensi kuvaa.
Mutta toisaalta, kuten ”joku” tuolla ylhäällä kirjoittaa, näihin salaisiin dokumentteihin ei voi luottaa. Niin että loppujen lopuksi en ole varma, onko tuo puutteena pitämäni yksityiskohta sittenkin nerokkuuden osoitus. Jotain mikä vetää lukijan mukaan kirjan kuvaaman yhteiskunnan paranoidiin tunnelmaan? Kenestäkään tai mistään ei voi(nut) olla ihan varma. ”Miten monikerroksinen petos voikaan olla?” kysyttiin jo ketjun toisessa kommentissa.
Viina. Se haisi, lasit kilisivät, ryyppyjä kumottiin (ja hihaa pyyhkäistiin) monessa kohdassa. Tästä tuli mieleen Ilmari Susiluodon kirja Vilpittömän ilon valtakunta. En ole lukenut sitä kokonaan, vain katkelmia sekä kuunnellut radiosta sen esittelyn. Susiluoto tulkitsee Neuvostoliittoa niin väestötieteen, taloustieteen kuin myös sosiologian aloilta viinan kautta, ja monet asiat totisesti muuttuvat ymmärrettävämmiksi. ”Eikä tarvitse tehdä mitään olettamuksia venäläisten erityisestä kansanluonteesta, kehitellä itään soveltumattomia läntisiä teorioita, erikoisia psykologisia tutkimusmenetelmiä tai muuta sellaista. Riittää, kun katsomme, onko lasi tyhjä vai täysi.”
Mitä tekemistä tällä on Puhdistuksen kanssa? Susiluodon valossa mietitytti, joivatko ihmiset, jotka tekivät hirveitä, turruttaakseen itsensä tekojensa vuoksi, unohtaakseen sen mitä tuli tehtyä, pystyäkseen siihen mihin pystyivät? Tehtiinkö kamaluuksia kännissä alentuneen harkinnan seurauksena? Eihän noita kaikkia kuulusteluja ja muita kukaan olisi tolkuissaan voinut hoitaa. Vai olisiko sittenkin? Uhrit, he ainakin joivat, ja Zaran tapauksessa ottivat jotain muutakin, selviytyäkseen (turtuakseen, unohtaakseen…) edes joten kuten. En tiedä onko tällä spekulaatiolla muuta merkitystä kuin että se osoittaa kirjan vahvuutta. Se jäi mieleen ja sai ajattelemaan kaikenlaista.
Ja vielä siitä kotitalousproosasta. Kelpasi minulle. Ei se ehkä välttämätön osa kirjaa ollut, mutta täydensi sen maailmaa hyvin.
9. heinäkuuta 2008 kello 12.36
Palasin juuri matkoilta ja minulla oli Oksasen kirja mukanani. Täällä onkin ollut mahtavat keskustelut! Nyt on kulunut jo jonkin aikaa, enkä vieläkään pysty aloittamaan uutta teosta — niin vaikuttava Oksasen kertoma tarina on.
Monet ovat analysoineet jo niin paljon teosta, etten ala kirjoittamaan samoja asioita uudelleen. Ajatuksia se kuitenkin herätti paljon; varsinkin siitä syystä, että löysin perheeni kanssa Virosta ainoan siellä jäljellä olevan sukulaisemme. Hänet lähetettiin pienenä Siperiaan, mutta pääsi sieltä pois erään naisen luo, joka oli onnistunut jäämään Viroon. Tämä pelasti siis hänen henkensä. Kirja avasi lisää historiaa ja jokainen päivä tuntuu arvokkaalta. Kiitos Oksaselle myös hienoista lisäyksistä tänne, pystyn keskustelemaan aivan eri tavalla nyt sukulaiseni kanssa!
Paljon on vielä sulateltavaa, mutta hyvä niin.
4. syyskuuta 2008 kello 19.46
Luin äskettäin Puhdistuksen ja tulin lukemaan tätä ketjua, koska muistin, että täällä oli hyvää taustatietoa kirjaan.
Ja pakko lisätä oma näkemykseni tähän kotitalousosioon. Minusta se oli itsestäänselvyys! Ensinnäkin ihmisellä on taipumus upottaa itsensä johonkin arkipäiväiseen puuhaan tai muuhun työhön, kun on kokenut henkisesti raskaita asioita. Toisekseen Aliidea painoi sairaalloinen sisarkateus ja siskohan oli kaikissa kotitaloustöissä parempi luonnonlääkintää lukuunottamatta. Kolmannekseen talo oli Aliiden elämä ja tuollaisten tekojen jälkeen ihminen ei varmaan pysy kasassa, ellei ole jotain mikä vie ajatuksia muualle. Minusta kotitaloustöiden perusteellinen kuvaus juuri alleviivaa sitä, että Aliidea painoi mm. syyllisyys ja selviytyäkseen hän paneutui ehkä vielä normaalia suuremmalla intensiviteetillä töihinsä. Sofi Oksasella on tarkka silmä ja hän tietää miten ihmiset toimivat esim. väkivallan jälkeen, jotta eivät lamaantuisi.
4. syyskuuta 2008 kello 21.22
Saara, olet varmasti oikeassa psykologiselta kannalta. Mutta minä puhun kirjasta. Onko kirjassa jokin tekijä, joka tympäisee tai jarruttaa lukemista. Jotain liikaa tai jotain liian vähän. Minä väsyin kotitalouskuvauksiin. Toiset piristyivät.
Samoin yritti joku taannoin selittää, että on oikeasti olemassa tietynlaisia ihmisiä; vaikkapa lapsellisia kolmekymppisiä. Tai että kirjallisuudessa on jo kaikki sanottu, siksi kliseisyys ja latteus ovat toivottavia ominaisuuksia kirjallisuudessa.
5. syyskuuta 2008 kello 10.27
Toki pieni tiivistäminen olisi ollut paikallaan; minusta se vain kuvasi niin loistavasti Aliiden mielentilaa etten siihen siksi tuskastunut.
Minulle Zaran elämä jäi hieman etäiseksi. Miten hän tosiasiassa päätyi vangiksi Pasalle? Lähtikö hän siis länteen töihin ja työpaikka olikin sitten jotain muuta? Kirjassa mainittiin myös, että tyttöjä kaapattiin mustiin autoihin, mutta niin ei kai hänelle käynyt. Oliko hänen hankeen kuollut venäläinen isänsä mainittu kirjassa vai vain näytelmässä?
Aliide oli minusta uskottava, mutta ihmettelin miten toinen näistä miehistä voi raiskata nuorta naista ja samalla ajatella omaa rakasta vaimoaan? Jopa Aliiden sairaalloisen rakkauden ymmärrän paremmin, koska se on nimenomaan pakkomielle eikä niinkään ”oikea” tunne.
Kirjan laajasta aihepiiristä johtunee se, että jotkut ratkaisut jäivät hiukan heppoisiksi ja osa henkilöistä paperisiksi, esim. Zaran karkumatka tapon jälkeen.
8. tammikuuta 2009 kello 0.01
Finlandia-palkintonsa ansainnut? Enemmänkin häpeä! Ja suomalaisten yliarvostus kuvaa arvostelevien arvostajien tasoa. Hyvä kuva naapurimaan historiasta? Asiantuntemus historiasta? Hahaha! Jos joku niin uskoo, niin omathan ovat pikku aivonsa. Tekotaiteellista angsti-ininää! Herätkää jo…
27. tammikuuta 2009 kello 1.14
Kirjallisuususpiirissä käsiteltävä kirja. En ole sitä lukenut, mutta edellä olevat pohdinnat kahlasin läpi pikkutunneille asti.Todella mielenkiintoista! Lainaksi sitä tuskin ehdin saada, mutta saattaisin ostaakin, niin kiinnostavalta se tuntuu. Kiitos, varsinkin Sofin selityksistä!
8. helmikuuta 2009 kello 7.28
I have to apologize for interrupting the discussion in English – because I cannot write in Finnish that well. And I haven\\\’read the new book By Oksanen yet, because it\\\’s not been translated to Estonian yet, but I read her first book \\\”Stalini lehmad\\\” and I loved it. I\\\’m Estonian and one year older than the author – so it brought back a lot of memories, also the ones I had wanted to forget. But the topics she writes just need to be written about, and it\\\’s is great that it\\\’s done by someone who has researched the background so well. Thanks a lot for this book! I hope that the 3 first books are just the beginning…
Now, as an Estonian I would like to comment on Katja\\\’s last sayings, specifically what she says about the Estonian emigrants (Estonians in exile) and their rights to their families properties in Estonia. Katja probably doesn\\\’t know some facts that are more known to people that are familiar with Estonian history, like the fact that we regained our independence greatly thanks to those Estonians in exile. Thanks to their welldone and incessant lobby, especially in the USA, by the Senate and Congress. They never stopped reminding the U.S. officials that Estonia had been occupied and that the USA never accepted the occupation. So when the time came, the support from the side of the USA for our independance was remarkable.
During all those 50 years, those emigrants in USA, Canada, Sweden, Australia, Great Britain etc. organised ESTO days – Estonian culture days, in one of those countries, and prepared folk music and dance programs for those days – a kind of an ecquivalent to the Estonian Song Festivals. It needed a lot of consistency to do that, to organize folk music camps and lessons, to continue speaking and readin Estonian during all those years and raise the children with the knowledge and love to the land of their fathers, and believing that one day it\\\’s going to be free and you can return!
And, Katja, let me remind you the most important fact that you seem to have forgotten: those people did NOT leave their country voluntarily. They left in 1944 (mostly) because they had seen what the communist regime had done in 1941. So when the Germans left, there was nothing to do but leave for the Estonians, too – because the communists would take your properties anyway. So this was not an emigration like we know today – we find a job or University somewhere in Europe and we know that we can come back whenever we want to. That was not the case back then – these people had to choose between their beloved homeland or perishing through the hands of communist killers. And as another commentator so well pointed out – there never has been a compensation offered from the descendant of the regime who robbed our country from so much, and probably never will be. So it\\\’s only just and fair that the people get back what belonged to their families. They lost their properties to an occupational regime and it had no legal basis. That\\\’s why Estonian Republic is 90 years old: it existed de jure also through the occupational years, although de facto we were under the USSR.
P.S. \\\”Martin Truu\\\” in Estonian means \\\”Martin Faithful\\\”. Someone, who doesn\\\’t cheat. In a way, that is the fight belief.
8. helmikuuta 2009 kello 18.48
On second reading I noticed a mistake in my last sentece before: it should say. the right belief. And I noticed that Sofi had corrected the translation of Truu already far above.
. I sensed that the time for USSR had come to an end, there was time to a big change – and that this change happened, was just as logical as the spring comes after the winter. I have been growing out from adolescence and becoming a grown-up hand in hand with my country growing up and advancing on it\\\’s way to a mature state. So I haven\\\’t got double identity, in that sense what Sofi means, but growing from one identity to another has been a normal, logical process of developing as a person.
I would also like to comment on Sofi Oksanens quote here, that Estonians who have lived in the Soviet period and the new independence period seem to have a double identity.
I don\\\’t quite agree. I think one of the reasons is the same what has hepled Estonians to survive through centuries of hard times under several colonists. The ability to be flexible, to accommodate, to fit in – but only externally. And still silently resist the colonists\\\’ identity in their hearts and preserve our own. So, how I see and experience it, Estonians just have accommodated with one more rule and society, the (new) capitalism that followed the collaps of the USSR. One could argue, how well people have managed to fit in the new system – for many it was very painful. But they still did it, they still believed it was necessary and weren\\\’t inert or stgagnant like people in many other ex-Soviet republics.
I grew up in the Soviet Union, was in high school when we regained our independance and was very aware of what was going on in the Singing revolution. In fact, as singer in a girl choir, I took part in almost all Singing Revolution events. And what happenend was jut absolutely logical to me.(at the same time wonderful and unbelievable
It might be that for my parents\\\’ generation it has been a bit different experience. But I, as well as my friends have always had a very clear Estonian identity, and only now, when I have lived abroad for almost 10 years, in four different lands, identity issue has become clear to me. But only to feel how strong my connection to my culture and my land is and how I resent being an immigrant, partly because of the image immigrants have in Estonia. There is nothing lower than to be someone without roots, someone who gives up homeland and home for no serious reason. And that\\\’s why I have also always known that I will return home, because rootlessness is not something I wish for me or my children. Maybe it is not every Estonian who thinks like that, but I should say, the majority do.
9. helmikuuta 2009 kello 4.42
Katja says: \\\”Mutta Aliiden elämä ei millään tavalla eroa venäläisten maalaisnaisten elämästä,\\\”
I have to disagree. My own grandmother, born to Estonian parents who had emigrated to Russia, close to Petrograd (today St. Petersburg) in the 1920-s, told me the differences between the lifestyles in Russian and Estonian countryside. First, Estonians were better farmers and always had more crops, fruits etc. – for what they were hated and envied among the Russians, often even stolen from. In mid- 1930-s my grandma\\\’s family returned to Estonia, and my granny became Russian teacher. I have met very few Estonians older than me who doesn\\\’t speak Russian.
Beside being better farmers – or maybe even because of that – the peasants and country people in Estonia had had better education, for centuries. Starting from the 17th century when the Swedish king introduced reforms in school system and continued by the german parish schools which is why Estonia has always had a ver little percentage of illiteracy, in the 20th century close to zero. That has never been the case in Russia, illiteracy wasn\\\’t liquidated even by the Soviets. Which is why it was especially ridiculous to have the Soviets claim that \\\”they tought local people to read and write\\\”. So the women in countryside or villages in Estonia had a very different background than the women in (Soviet) Russian villages, especially in the generation where Aliide was born (between the World Wars).
Rose says: \\\”Syvemmin ottaen: miksi ihmeessä miehitetyn maan asukkaiden pitäisi olla lojaali miehittäjälle?\\\”
That is a very good point. And it is used, in a reversed form, by Russians even today: \\\”We had to kill and deport you, because we couldn\\\’t be sure that you\\\’ll be loyal to the regime. So in order to protect our regime it was the only and wise thing to do\\\”. And, they add, any other government would have done the same. No comments…
Sofi talked about the role of the Finnish TV already. I just wanted to add that this was a key for Estonians to maintain their western identity through the Soviet years, to a certain degree at least. \\\”The Soviet West\\\” – that\\\’s how other soviets called Estonia. It has always been a matter of the attitude, mentality. Estonians could hang onto this light breeze of western mentality what reached through the Iron Curtain via Finnish TV, and that saved us in many ways. I even believe that that\\\’s why the economical reforms took place so rapidly – the minds of the people were ready for something like that, because of the actual closeness to Finland. And we are lucky to have neighbours like this.
Las but not least: congratulations to Sofi Oksanen for all the numerous prizes!!! I can\\\’t wait till the book will be available in Estonian. It will surely have a big responce.
10. helmikuuta 2009 kello 20.50
Luin Puhdistuksen äskettäin. Kiitos kirjasta Sofi Oksanen.
Kirjan tapahtumat pyörivät mielessäni kauan. En saanut mielestäni Aliiden järjetöntä rakkautta Hansia kohtaan ja hänen kylmäveristä suhtautumistaan Ingeliin ja Lindaan.
Häpeäkseni täytyy tunnustaa, olen lukenut vain kaksi virolaisen kirjailijan kirjoittamaa kirjaa. Nimiä en muista. Molemmissa kirjoitettiin näistä metsien miehistä.
Toisessa hän joutui kiinni ja ammuttiin ja toinenkaan mies ei malttanut pysyä sisätiloissa vaan kuljeskeli niin näkösällä että naapurin lapsi näki hänet. Huono loppu hänellekin tuli.
Olen miettinyt miksi nämä miehet piiloutuivat koteihinsa tai ihan lähelle.He tiesivät perheen joutuvan sijaismaksajaksi ja Siperiaan kyyditys olisi se parempi vaihtoehto. Hengenlähtö kuitenkin todennäköisin.
Ja miksi naiset piilottelivat heitä oman henkensä uhalla?
Baltian maat ovat aina olleet tässä lähellä mutta kovin kaukana. Ne on vaiettu kuoliaaksi. Kyllä minä tiesin niiden olemassaolon mutta olen vasta 1990-luvulla ymmärtänyt että näissä maissa elettiin normaalia arkea.
Käytiin koulua ja mietittiin ammatinvalintaa. Minun mielikuvissani näissä maissa oli ainainen sota, miehitys ja nälänhätä. Ja kun mitään ei voinut asian eteen tehdä, niin vaiettiin ja unohdettiin.
Siksi varmaan anglosaksinen kirjallisuus viehättää enemmän koska sitä kulttuuria on tulvinut yllemme joka puolelta. Ei siksi että se olisi ylivoimaisesti parempaa.
14. helmikuuta 2009 kello 10.48
Kiitos kirjoituksista, JaneU:
Leena kirjoitti: ”Olen miettinyt miksi nämä miehet piiloutuivat koteihinsa tai ihan lähelle.He tiesivät perheen joutuvan sijaismaksajaksi ja Siperiaan kyyditys olisi se parempi vaihtoehto. Hengenlähtö kuitenkin todennäköisin.
Ja miksi naiset piilottelivat heitä oman henkensä uhalla?”
Tämä on tyypillistä jälkikäteisrationalisaatiota. Se, mitä metsäveljet aikoinaan tiesivät, oli että Viro oli alistunut ilman taistelua 1939-40 – mutta seurauksena oli ollut kesäkuun kyyditys 1941! Sen kokemuksen jälkeen oli aika luonnollista tehdä päinvastainen valinta: joko yrittää taistella tai paeta länteen. Jälkimmäisen vaihtoehdon Hans ja Ingel kategorisesti torjuivat.
Puhdistuksesta käy Hansin merkinnöistä ilmi, että pitkään toivottiin lännen apua. Myös Solzhenitsyn kuvaa Vankileirien saaristossa, miten 1949 kyyditetyt virolaisnaiset toivoivat, että tulee uusi sota ja sitten päästään palaamaan.
Kannattaa muistaa, että kyyditetyt eivät etukäteen tienneet, että Stalin kuolee 1953 ja henkiinjääneet pääsevät palaamaan Siperiasta. Eivät he siis voineet tehdä mitään ”rationaalista” valintaa. Sikäli kuin sitä sorron oloissa yleensäkään tehdään: ”parempi orjan elämää on kuolo hirsipuussa” (siis taistelu tappion uhallakin) on vaistomainen valinta.
Metsäveljet piiloutuivat kotiensa lähelle siksi, että he tarvitsivat ruokaa ja muuta huoltoa, jota tietysti antoi parhaiten oma perhe.
Mitä naisiin tuli, niin totta kai he tukivat miehiään, sillä mitä ihmeen elämäa se sellainen on, että oma henki on tallella mutta ei ole mitään miksi elää, kun rakkain ihminen on kuollut. Itseään on vaikea kunnioittaa, jos kavaltaa lähimpänsä.
14. helmikuuta 2009 kello 21.07
Rose,
Oletan miesten mieluummin taistelevan tai yrittävän pois maasta perheensä kanssa, kuin istuvan komerossa naisten hyysättävinä.
Oli aika millainen tahansa.
Tosin joku on joskus sanonut että suuruus on siinä kun jää paikalleen ja kestää vaikeudet eikä pakene.
15. helmikuuta 2009 kello 13.18
LeenaU, siinä olikin yksi Puhdistuksen pointti, että Hans näki itsensä sankarina ja vapaustaistelijana, mutta lukija/katsoja voi olla asiasta eri mieltä. Mutta komeroon Hansin kyllä piilottivat vaimo ja käly, jotka halusivat häntä suojella. Mihin olikin syytä, sillä Hans oli taistellut Saksan ja Suomen armeijoissa.
Loppujen lopuksi Hans ei lähtenyt Aliiden kanssa kaupunkiin elääkseen siellä väärillä papereilla (mikä olikin vain Aliiden unelma) vaan teki hyökkäyksen. Mutta siinä vaiheessa hän oli jo päästään sekaisin, se näkyy erityisesti hänen kertomuksestaan jossa hän tappoi metsässä tapaamansa Martinin veljen.
Mitä tulee yleisesti ”suuruuteen”, niin noissa oloissa sitä tuskin oli. Viron yhteiskunta lyötiin rikki jo kesäkuun 1941 kyydityksissä. Sen jälkeen oli vain huonoja vaihtoehtoja.
Helppohan meidän on arvostella. Anne Frankin isä olisi voinut lähettää tyttärensä Englantiin, mutta halusi pitää perheen koossa. Tuollaiset valinnat tehdään paljolti vaistonvaraisesti.
17. helmikuuta 2009 kello 21.15
Luin Puhdistuksen lähes kirjaa kädestäni laskematta. Upea teos ja elän vielä täysin sen tunnelmassa.
Lopun ns dokumenttit luin kahdesti. Minusta oli suhteellisen selvää, että Aliide oli Kärbes ja Martin oli agentti X. Agentti X:hän oli seurannut kidutusta ja kuulustelua ja meni naimisiin Aliiden kanssa koska halusi varmistua Hans Pekkin kuolemasta.
Nämä kommentit luettuani ihmettelen olenko ainoa joka teki tälläiset tulkinnat. Jäin ainoastaan ihmettelemään Kärbeksen värvärin henkilöllisyyttä ja ainoa joka tulee mieleen on naapurin rouva.
18. helmikuuta 2009 kello 12.45
Kati
Lukiessani tätä kirjaa viime vuonna tulin samaan tulokseen Aliidesta kuin sinäkin. Aliide oli agentti Kärbes. (Tässä sarjassa 6. kommentti alusta.) Sofi Oksanen ei muistaakseni tätä missään yhteydessä kieltänytkään. Jossain alussa olevissa vastauksissaan hän kertoo laajemminkin tästä kärpäs-symboliikastaan, mm. kaikilla seinillä oli korvat, KGB oli kaikkialla.
Eikö ole kauheata, että Martin seurasi Aliiden kidutusta ja sitten nai hänet muina miehinä. S. O. ei tätä mahdollisuutta kieltänyt, että Martin olisi nähnyt kidutuksen. Vastaus oli jotain luokkaa ehkä, ehkä ei.
18. helmikuuta 2009 kello 17.39
Näin päättelin minäkin – kirjan loppu käänsi mielenkiintoisella tavalla asiat eri perspektiiviin. Pidin ratkaisusta kovasti, myös siitä, että asia jäi vähän epämääräiseksi.
Kirjoittelin tässä taannoin pitkät pominat tänne palstalle kirjan luettuani – se jäi mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Jonnekin taivaan tuuleen viestini katosi… enkä jaksanut koskaan kirjoittaa uudestaan.
Ihana kirja! Kaikki palkintonsa ansainnut!
18. helmikuuta 2009 kello 18.04
Hei Lene. Tosiaan sinä ja joku muukin oli päätellyt Aliiden olleen Kärbes. Pahoittelen epäselvää tekstiäni, ihmettelyni kohdistui lähinnä Martin Truun rooliin agentti X:nä. Tämä tulkinta joka tuntui minusta itsestään selvältä sekä lopun perusteella, että Ingelin rintakorun löytymisen perusteella, oli jäänyt monelta muulta tekemättä. Tässä kirjoittaessani näin Karoliinan kommentin, joka tukee näkemystäni
Martinilla oli hartioillaan todistamisen taakka epäilyjän vuoksi. Hänen piti osoittaa olevansa hyvä ja uskollinen toveri, joka hyvää tarkoitusta edistääkseen rakastuu ja menee vaikka naimisiin, jos se palvelee aatetta.
Surullisinta heidän avioliitossaan kuitenkin on, että molemmat puolisot menivät naimisiin turvatakseen oman selustansa. Kumpikin kuvittelee toisen hyväuskoiseksi hölmöksi, vaikka itseasiassa he joutuvat molemmat petetyiksi, vaikka tosin tietämättään. Heidän avioliittonsa vaikuttaakin lähinnä huonolta farssilta jossa kummallakin osapuolella on määrätty tarkka roolinsa ja josta puuttuu spontaanius ja iloisuus (päinvastoin kuin Ingelin ja Hansin liitosta).
Minusta Aliide on ennen kaikkea kirjallinen ja traaginen sankaritar joka kärsii ja hukkaa elämänsä suuren rakkautensa tähden. Tämä onkin romaanin potku nilkkaan feminismille! Oikean elämän Aliideja tekisi mieleni lähinnä ravistella. Miksi ihmeessä ripustautua sellaiseen ihmiseen joka ei selvästi välitä tippaakaan. Tai vaihtoehtoisesti ilman Suurta Rakkauttakin voi elää hyvän elämän. Mutta romaanin Aliide on toisaalta hyvin nuori ja elänyt suojattua elämää, joten onneton rakkaus lienee hänen ensimmäinen todellinen vastoinkäymisensä maailmassa, eikä hän suostu hyväksymään asioiden tilaa. Tämä taas johtaa ensimmäisiin sisarusten välisistä petoksista, eli toisen aviomiehen himoitsemiseen ja Ingelin kuoleman/sairastumisen toiveeseen ja tämän laillisesti vihityn aviomiehen kiintymyksen voittamiseen.
Hassua, joku täällä mainitsi Tuhat loistavaa aurinkoa samaa teemaa käsittelevänä ja paljon paremmin mukaansa tempaavana teoksena. Itse laskin sen käsistäni juuri ennenkuin aloitin Puhdistuksen. Pääsin muistaakseni sivulle 40 ja totesin, ettei tämä kirja kirjoitustyyliltään eikä tarinaltaan saa minua mitenkään mukaansa ja luovutin suosiolla.
18. helmikuuta 2009 kello 21.30
Luin vihdoin loppuun Sofi Oksasen ”Puhdistuksen”.
Luin kirjan kahdella istumalla. Ensimmäiset noin 100 sivua luin joskus ennen joulua muistaakseni ja loput noin 175 sivua tänään ke 18.2.09.
Tekisi mieleni käyttää sanoja dekkarinomainen ja elokuvamainen, ellei Parnasson päätoimittaja Papinniemi olisi kirjoittanut niitä käytettävän näinä päivinä klisheemäisesti. Mutta kun kirjassa ajetaan kohden loppuratkaisua monessa aikatasossa. Ja vielä selventävät erittäin salaiset kirjeet vielä lopussa.
Heimokansamme Viron vaikea historia on taustalla. Pekka Tarkka vertasi Aliiden ja Ingelin taistelua samasta miehestä Kainin ja Abelin tragediaan ja kuinka nimi Puhdistus viittaa antiikin katharsikseen, puhdistukseen. Siitähän tämä kirja kertoo. Se on niin totta ja se on niin draamaa.
Me uusavuttomat opiskelemaan, kuinka kasveista ja maasta saadaan ruokaa ja lääkkeitä – perinteet ja taidot ovat yhtä ihailtavia kuin syksyllä lukemani Friedebert Tuglasin kirjassa ”Pikku Illimar – lapsuuteni tarina”.
Kuinka Viro -parkaa on riepoteltukaan historian haminoissa! Moni olisi jo luovuttanut (moni on luovuttanut). Onko kehenkään ja mihinkään voinut luottaa? Ja kuitenkin ihmisillä on aina toivoa – niin kauan kuin on elämääkin.
(Itsestään selväähän on että Aliide on agentti Kärbes ja Martin on X : sehän selviää lopun raporttikirjeistä).
4.12.08 palkinnon julkistamisen jälkeen pohdiskelin, olisiko ”Puhdistus” se teos, joka minun asteikossani nousisi parhaaksi Finlandia-voittajaksi. En tiedä. Täytyy sulatella. Tähän saakka parhaat ovat olleet Irja Raneen Naurava neitsyt 1996, Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie 2002, Bo Carpelanin Berg/Kesän varjot 2005, Kjell Westö 2006 ja Hannu Väisänen 2007. Kyllä ”Puhdistus” nousee ihan näiden parhaitten joukkoon. Ehkä kärkikolmikkoon. Koskettava romaani, jota sulattelen pitkään ja jonka ehkä luen toisen kerran vielä.
Kiitos kirjasta, Sofi Oksanen!
Olet jakanut tietoa, taitoa ja dramaa ja koskettanut niin monia!
Kosher.
18. helmikuuta 2009 kello 22.01
Korjaus: Siis tänään luin ”Puhdistusta” noin 275 sivua (aiemmin joskus joulukuussa noin 100 sivua) – kirjassahan on 375 sivua. Kaikki paikallaan. Hieman vierastin tosin, että lopussa oli niitä raporttikirjeitä niin paljon. Kosher.
19. helmikuuta 2009 kello 12.07
”Tämä tulkinta joka tuntui minusta itsestään selvältä sekä lopun perusteella, että Ingelin rintakorun löytymisen perusteella, oli jäänyt monelta muulta tekemättä.”
Mistä näin päättelet? Ei kai kaikkien ole tarpeen toistaa sama asiaa.
Sitä paitsi, voi kysyä, olivatko nämä asiapaperit lainkaan tarpeellisia – siis tekevätkö ne teoksesta paremman vai heikentävätkö ne sitä. Edellistä näkemystä puoltaa se, että ne kertovat ettei Aliide pystynyt muistamaan kaikkea tekemäänsä, jälkimmäistä se että huomio menee sivuasiaan (tekniseen pettämiseen henkisen pettämisen sijasta). Lisäksi NKVD-dokumenteista tulee ”totuus”, eikä lukija huomaa olla niiden suhteen kriittinen.
19. helmikuuta 2009 kello 15.05
Rose. Toki kaikkien ei olekaan tarpeen toistaa samaa asiaa. Tätä Martinin roolia aktiivisena toimijana Aliiden tarkkailijana sen sijaan ei kukaan ollut ottanut esiin.
Päinvastoin aikaisemmissa kommenteissa oli suurta ihmettelyä Martinin roolista. Hämmästelin asiaa, koska se mikä minun oman lukukokemukseni mukaan tuntui itsestäänselvältä oli monille täysin epäselvää.
Tietysti me voimme kyseenalaistaa koko kirjan alusta loppuun, eikä ainoastaan lopun ns. dokumentteja. Kirja on tarkoituksellisesti kirjoitettu vaikkakin kolmannessa persoonassa, niin silti hyvin subjektiivisesti ja pienestä, kapeasta ja ennenkaikkea epäluotettavasta näkökulmasta. Juuri sen vuoksi taas itse olen taipuvainen ajattelemaan niin, että kertomus itsessään on subjektiivinen ja lopun dokumenteilla taas pyritään ainakin objektiivisempaan näkymykseen jolloin ne täydentävät toisiaan eivätkä sulje toisiltaan mitään pois.
Se että Aliiden subjektiiviset kokemukset ja lopun NKVD -dokkarit ovat molemmat epäluotettavia tietolähteitä on taas kirjailijan valinta ja teoksen tyylilaji. Kysymys ei siis olekaan alunperinkään totuudesta vaan meidän omasta kokemuksestamme, siitä mikä meille itsellemme on totta ja miten pystymme oman totuutemme kanssa elämään.
19. helmikuuta 2009 kello 17.49
Joskus sitä huomaa jälkikäteen kirjoittaneensa aivan potaskaa
Mitenköhän aktiivinen rooli voi tarkkailijalla olla
18. maaliskuuta 2009 kello 11.56
Kati: minun mielestäni värväri oli Volli (Voldemar) – peitenimi asiakirjoissa oli jotain v:llä alkavaa Vasar tms. Aliidehan pelkäsi kauppajonossa, että joku huomaa heidän olevan tuttavia. Voldemar tuli myös käymään Aliiden luona ja hakemaan tukea luona jouduttuaan tilille vanhoista tekemisistään.
29. maaliskuuta 2009 kello 18.11
FST5:n ohjelmassa Boktid/Kirjakausi esiteltiin juuri Sofi Oksasen Puhdistus Vuosikymmenen kirjana. Haastattelun voi katsoa netistäkin. Kannattaa katsoa se ohjelma, useimmiten siellä on jotain mielenkiintoista, tänään oli myös esim. Unohdettuna helmenä Aino Kallaksen novelleja vuodelta 1915 ruotsiksi. Perjantaisin klo 19.00, uusinta sunnuntaisin 16.45 joka viikko 5.6. asti. Tekstitetty suomeksi.
29. maaliskuuta 2009 kello 19.22
Minäkin katsoin ohjelman ja hyvä oli. Siinä käsiteltiin mielenkiintoisesti uhrin ja sortajan asemaa. Uusinta kannattaa todella katsastaa. Ohjelma muutenkin oli mielenkiintoinen. Mitenkäs kauan tällainen on televisiosta jo tullut? Sattumalta tänään sen bongasin.
29. maaliskuuta 2009 kello 21.04
Areenalla näyttää vanhin haastattelu olevan 14.3.08, joten on se Boktid tullut jo aika kauan. Ensi viikolla haastatellaan suomenruotsalaista pankkirosvoa joka on kirjoittanut kirjan, mutta on siinä varmaan jotain muutakin.
29. maaliskuuta 2009 kello 21.12
Ehkä täällä onkin keskusteltu asiasta, mutta minä ymmärsin että molemmat sisarukset Aliide ja Ingel uhrasivat pikku-Lindan (Ingelin tytär) Hansin vuoksi. Tuli väittely asiasta erään korkeasti oppineen ihmisen kanssa. Kun sanoin ylläolevan, tämä nainen suuttui aivan valtavasti, miksiköhän? Esitin vain käsitykseni.
Aliide näyttäytyi minulle väliin hirviönä, tunteettomana, väliin uhrina, väliin ”Tuulen viemän” maata rakastavana Scarlettina, väliin eläinten maailmassa henkeään puolustavan eläimenä, väliin hullun rakkauden riivaamana. Lopussahan nän heltyi, alkoi pitää Zarasta, jopa hyvitti pahoja tekojaan puolustaesaan Zoraa. Ja ”testamenttaamaalla” talon Venäjältä palaaville. Sehän tosi oli laillinenkin seuraus.
Aliide oli teoksen draamallinen dynamo, keskus, jonka mielessä hyvä ja paha riehuivat ja taistelivat ja joka joutui valitsemaan monesta pahasta. Tuli myös mieleen Aino Kallaksen Mare teoksesta ”Mare ja hänen poikansa”.
Hans Pekkin koin loppuun saakka taipumattomana taistelijana, nationalistina jota ei voinut olla ihailematta.
Tässä on myös kysymys yksilön ja valtion suhteista. Marianne Alopaeuksen Mirjam ihmetteli Algerian vapaussotaan lähtevää rakastettuaan Jacopia, joka valitsi hänen asemestaan maansa ja maansa tulevan vapauden. Ehkä tässä oli jotakin miesten ja naisten valintoihinkin viittaavaa, vaikka esim. opportunisteja ei voi jakaa sukupuolen mukaan.
Aika usein palaan ”Puhdistukseen”, vaikka olen sen jälkeen lukenut monta romaania. Ja tulen palaamaan.
Vaikka Arne Nevanlinnan ”Marie” meni aika viivoille ”Puhdistuksen” kanssa. Outoa muuten, miten paljon ”Marie” muistutti Le Clézion ”Marieta”. Ehkä siihen vaikuttí myös se, että liikkeelle lähdettiin Ranskan rajalta ja kuinka siinäkin poliittiseesti tasapainoiltiin. Kuten näissä kaikissa kolmessa teoksessa.
Kosher.
Kosher.
30. maaliskuuta 2009 kello 9.23
Pitää olla: Outoa muuten, miten paljon Arne Nevanlinnan ”Marie” muistutti Le Clézion ”Harhailevaa tähteä”. Kosher.
7. heinäkuuta 2009 kello 17.02
En ole vielä lukenut Sofi Oksasen kirjaa \\\”Puhdistus\\\”, mutta tämän keskustelun lukemisen jälkeen se on pöydän kulmalla sekä houkuttelevana että pelottavana. Keskustelijoilla on hämmentävä määrä sivistystä, tietoa ja näkemystä ja Oksasella upea tapa suhtautua kirjaansa ilman tosikkomaisuutta.
) ollut valinnanvaraa, tarjolla oli lähinnä tummaa leipää ja Värska-kivennäisvettä. En saata kuvitella sodanjälkeistä tilannnetta, jolloin länsimaa Suomessakin on ollut leipäkortit, tai 60-lukua, jolloin vähäinenkin \\\”hyvä meininki\\\” on loppunut. Jos nyt taantuma syvenee, työttömyys kasvaa, öljy kallistuu jne, alkaa meillä ilman miehitystäkin ja kriisi, kun sokerimurot ja makkara loppuvat hyllyistä eikä löydykään taitoja täydentää ruokaympyrää omin neuvoin.
Yhtä keskustelun juonnetta kummastelen, eli kirjan toimijoiden arvostelua meidän hyvinvointisuomalaisten näkökulmasta.
Yksi: naisten säilöntään on ollut pakottava tarve Olen käynyt Virossa neuvostovallan aikana, eikä Töidukaubassa (Valintamyymälä
Kaksi: valinnat. Elokuvassa \\\”Sofien valinta\\\” – mikä sattuma – päähenkilö \\\”valitsee\\\”, kumman lapsistaan haluaa jäävän henkiin. Miten tämä on valinta? Pakkovallan alaisilla ei ole valintaa ja kirjaa lukemattakin on selvää, miten totalitarisimissa olisi käynyt, jos naiset A ja B olisivat paljastaneet järjestelmää palvelevan johtohenkilö C:n: C olisi myös muuttunut valtion viholliseksi ja koko porukka, kiristykseen käytettyä D-tytärtä myöten, olisi päässyt hengestään tai viety leirille. Kuten useampi keskustelija on huomannut, kyseessä ei ole valintatilanne. Valintatilanne ei ole myöskään lähtö maasta miehittäjää tai diktatuuria pakoon, kun pelissä on oma ja läheisten vapaus sekä henki. Koti, ystävät, työ, omaisuus ja synnyinmaa jäävät… lähtöpäätöstä ei tehdä ihan noin vain – eikä se siis ole valinta, vaikka ulkopuolisesta voi siltä näyttääkin.
Kolme: kollektiivinen pahuus. Taitavat demagogit ovat aina saaneet ihmisiä puolelleen ja valtaan noustuaan sekä valtakoneiston rakennettuaan ovat aina voineet nojata sekä omaa etuaan ajatteleviin opportunisteihin että niihin, jotka eivät ole kykeneviä kriittisyyteen, vaan ovat ostaneet kulloisenkin ideologian karvoineen kaikkineen. Kolmas ryhmä ovat ne, jotka pelosta mukautuvat. Natsit eivät keksineet juutalaisten vainoamista, toteuttivat vain venäläis-eurooppalaista perinnettä äärimmilleen. Orjuus, rotuerottelu ja eräänlainen torpparilaitos ovat olleet länsimaissakin pikemminkin sääntö kuin poikkeus lähihistoriaan asti ja aina on helpompi hakata muiden kanssa homoja kuin tunnustautua sellaiseksi.
Mielestäni keskustelusta on käynyt ilmi, että Oksanen kertoo historiallisessa kehyksessä tarinan kuvitteellisista ihmisistä, jotka toimivat kuin ihmiset. Jonathan Gloverin raskas ja koetteleva kirja \\\”Ihmisyys\\\” (Like) vahvistaa, kuinka ihmiset todella toimivat, muun muassa aikana, jota \\\”Puhdistuskin\\\” käsittelee.
Yritän jaksaa palata tähän, kun olen saanut kirjan luettua.
Kesää!
5. elokuuta 2009 kello 13.54
Hei, keskustelu jo vähän hiipunut tämän teoksen kohdalla, mutta kerrottava oma lukukokemukseni…
Kuuntelimme kirjan äänikirjana ajaessamme Viron halki parisen viikkoa sitten. Kevyehkö kesäreissu muuntui vähän muuksi, kun historia ryöppysi silmille, tai siis korville meidän tapauksessamme.
Kamala kirja, ihan kamala. Kuuntelimme sen ahnaasti läpi. Se vaivaa vieläkin. Siis ajatuksia herättävällä tavalla kamala. En ala ruotimaan Sofi Oksasen tyyliä kirjoittaa yms, jotain olisin toivonut ehkä toisin, jotain en… Päällimmäinen ajatus kuitenkin se, että olen hyvin vaikuttunut kirjasta.
Olen miettinyt paljon tätä kirjaa, sen hahmoja ja Baltian maiden tilannetta yleensä miehityksen aikana. Kesäreissullamme tutuistuimme myös Latvian ja Liettuan lähihistoriaan, nämä kaikki maathan kärsivät suuresti miehityksiensä aikana. Pysähtynyt tajuamaan että tämä voisi olla MINUN sukuni tarina, miten pienestä se on kiinni ettei ole.
Uskomattominta nykyajassa on se, että Baltian maissa kuulemma (kertoi virolaistaustainen ystäväni) on noussut neukku-nostalgia ihmisten parissa, muistelevat jo kaiholla sitä kun kaikilla oli töitä ja rahaa… Noh, mutta millä hinnalla? Vai onko se ”systeemi” alistanut ja aivopessyt muutaman sukupolven niin tehokkaasti?
Entäs nykynuoret? Mitä he ajattelevat? Tietävätkö he, uskovatko ja ymmärtävätkö?
Kiinnostavaa lukea täällä kirjoitettuja kommentteja, miten muut ovat ymmärtäneet asioita.
Mietin nyt, uskallanko lukea jonkin muun Sofin kirjan. Mieli tekisi, tekisi kovasti…
Syyskesää toivottelen,
Mielikki
5. elokuuta 2009 kello 18.53
Mielikki, Stalinin lehmät on oikein mielenkiintoinen kirja eikä ollenkaan pelottava, kyllä se kannattaa lukea. Muistaakseni Sofi oli lapsena usein kesäisin mummon luona Haapsalussa päin, vähän varkain, Tallinnasta kun ei olisi saanut poistua, ja hän kertoo miten he rahtasivat suvulle kaikenlaista tavaraa Suomesta, ja sitten ihmiset olivat kateellisia toisilleen tavaroiden vuoksi. Pitäisi ihan lukea uudelleen, kun muistan niin huonosti.
5. elokuuta 2009 kello 19.49
Eija G.: noin minäkin olen jostakin lukenut Sofi Oksasen sanoneen.
Taisi olla Image -lehden haastattelussa.
Muistelen samaisesta haastattelusta, että ”Stalinin lehmissä” Sofi Oksanen kertoo ”Puhdistuksen” Aliide Truun Suomeen muuttaneen tyttären Talven tarinan.
Minullakin ”Puhdistus” edelleenkin ”kuplii” päässä.
Milloinkahan kirjasta tehdään elokuva?
Tässä sitten kesätauon aikana tulin muuttaneeksi nimimerkkini Kosher Kostiksi. Jotenkin tuntuu olevan vieroitusoireita tämän uuden nimen kanssa.
5. elokuuta 2009 kello 20.42
Tänä aamuna Sofi Oksanen järkytti suorasukaisella kolumnillaan Viron naisista nyt, miten heitä vieläkin voi ostaa sukkahousujen hinnalla, siis niitä joita voi, ja näkyy se olevan täällä blogien puolellakin. Kyllä minäkin ajattelen usein vielä niitä Puhdistuksen naisia, melkein kuin olisivat olemassa, kuin Tuntemattoman sotilaat..
Kosher oli pehmeämpi, mutta täytyyhän siihen Kostiinkin tottua, miksei tottuisi.
14. elokuuta 2009 kello 17.49
Olenko ainoa, jota ihmetyttää Konstantin Truun hahmo, ja hänen merkityksensä Martinin valintoihin. Kirjan lopun ”dokumenteista” ilmenee, että Martin ja Konstantin ovat ”todistettavasti kirjeenvaihdossa”, ja Hans kohtaa Konstantinin elämänsä loppumetreillä metsässä. Kuitenkin Martin Truu väittää, että ketään amerikasta tullutta ei ole maassa. Minä jäin miettimään, että oliko Martinilla myös samantyyppinen motiivi veljensä suhteen kuin Aliidella Hansin suhteen, eli että kun huomio kiinnitetään muualle, veljeä ei enää jahdata. Tämä ei tietenkään poissulje Martinin vilpittömältä vaikuttavaa uskoa kommunismiin.
Martinin ideologiaoptimistisssa puheissa Aliidelle, ”lukuja, lukuja ja lukuja” järjestelmän paremmuudesta ja tehokkaammuudesta, tuli myös kiinnostavasti esille Martinin ajattelun materialismi, josta aika loogisesti seuraa, että tytär omaksui materialistiset arvot. Kun kapitalismi näyttikin voittaneen neuvostososialismin ”luvuissa” eli materiaalisessa hyvinvoinnissa, onko ihme, että tytär muutti Suomeen ja lähetteli sieltä valokuvia uusista kodinkoneistaan. Hän näytti itse asiassa omaksuneen juuri ne arvot, joihin isä oli hänet kasvattanut.
Kärpäsistä: Jos ihmisen korkein päämäärä on selviytyminen, hänen moraaliset valintansa alkavat muistuttaa kärpäsen valintoja. Aliidea voidaan ilman muuta pitää tämän katsomustavan sankarina. En väitä, ettenkö ymmärtäisi Aliidea, joka traumatisoitui ja halusi päästä pakoon käsittelemätöntä traumaansa ja häpeäänsä, mutta moraalifilosofisesti tarkasteltuna hän kuitenkin päätyi kärpäseksi. Hans taas ilmentää omalla vajavaisella tavallaankin katsantokantaa, joissa jotkut arvot nähdään korkeampina kuin oma henki. Joissain olosuhteissa tämä katsomustapa tuo mukanaan kärsimyksen, jopa kuoleman. Toivoisin kykeneväni edustamaan jälkimmäistä. Voi vain aavistella, mitä menetämme, jos kaikki valitsevat kärpäsyyden.
Karmea ja loistava kirja! Lindan kohtalo ei jättänyt rauhaan. Oliko välttämätöntä, että Hans piileksi komerossa ja tämän aikuisetn organisoiman piileskelytoiminnan uhriksi jäi lopulta puolustuskyvytön lapsi. Kauhistuttavan vaikeita kysymyksiä. Kiitos Sofi.
14. elokuuta 2009 kello 21.13
Anna, nostit esiin Martinin ja tämän veljen suhteen. Minä ajattelin Martinin olevan yhtä lailla systeemin uhri kuin Aliidekin oli: jokainen tavallaan kirjassa suojeli omaansa. Oli oltava voittajan ja sortajan puolella selvitäkseen. Muistelen ajatelleeni jossakin kohtaa, että Martin myi veljensä suojellakseen itseään. Tosin lukemisesta on jo aikaa enkä enää muista, sopiko tämä ajatus loppuosan kuvaan.
Hurjalta sen sijaan tuntui Ingelin (enkelin) valinta tyttären näkökulmasta. Hän oli valmis uhraamaan tyttärensä miehensä puolesta. Äitiys oli mielestäni esitetty mielenkiintoisesti kirjassa: tytärten ja äitien suhde oli poikkeuksetta vaikea. Näinhän oli myös Aliiden suhde omaan tyttäreensä.
3. helmikuuta 2010 kello 9.33
Ruotsin kriitikot ovat ottaneet ylistäen vastaan Sofi Oksasen Puhdistuksen, joka ilmestyi siellä 29.01.10.
Dagens Nyheterin Jonas Thentelle tulee mieleen Brecht sekä kirjan loistavassa aloituksessa että Aliiden hahmossa: ihminen ja symboli Mutter Couragen tapaan, koneiston osa tahtomattaan ja pragmaattinen selviytyjä. Tummasävyinen romaani, mutta taiteellinen valovoimaisuus hämmästyttävää.
Sydsvenskan, Rakel Chukri: Tummasävyinen ja huumaavan mestarillinen, mestarillisesti rakennettu.
Göteborgs-Posten, Björn Gunnarsson: palautuu taas usko romaanitaiteen voimaan ja mahdollisuuksiin.
Svenska Dagbladet, Elise Karlsson: Jännittävä melodraama, mutta ympäristönkuvauksen detaljirikkaus auttaa hyväksymään melodramaattiset käänteet.
Aftonbladet, Viktoria Jäderling: Vaikuttavinta proosaa mitä olen lukenut aikoihin.
Expressen, Philip Teir uumoilee, että Oksanen voi saada Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.
http://www.dn.se/dnbok/bokrecensioner/sofi-oksanen-utrensning-1.1038067
http://sydsvenskan.se/kultur-och-nojen/kultur_bocker/bokrecensioner/article624832/Lat-hennes-ursinne-smitta.html
3. helmikuuta 2010 kello 11.39
Oho! Ei sanaakaan kotitalousproosasta?
Toisaalta ei ihme, että ruotsalaiset kehuvat, koska siellä kirjallisuus on taantunut dekkaribuumin alle (niin kuin nyt tuntisin koko Ruotsin kirjallisuuskentän).
On Oksasen kirja jollakin tapaa vahva, jos asiaa ajattelen oman lukukokemukseni kautta. Joistakin ärsyttävyyksistä huolimatta kirjan teema, hahmot ja tarina ovat vieläkin muistissa.
Aina on hienoa, että suomalainen (ja puoliksi virolainen) kirjallisuus on olemassa muillekin kuin meille.
3. helmikuuta 2010 kello 13.32
Kyllä, nimenomaan kotitalouspuuhia kiittäen! G-P:n (miespuolinen) kriitikko ihastelee, miten yksityiskohtaisesti elämää maalla kuvataan niin, että aivan tuntee tuoreen maidon, vadelmahillon tai säilykekurkkujen tuoksun nenässään.
Sydsvenskanilla on muitakin artikkeleita Oksasesta, mm. suomenruotsalaisen Philip Teirin referointi Oksasen Suomessa aiheuttamista reaktioista.
Se on totta, että vakavasti otettava kirjallisuus loistaa poissaolollaan tällä hetkellä Ruotsissa. Mainetta ylläpitävät vain vanhat konkarit harvakseltaan. Hauskaa, että meillä on jotain, mikä kelpaa ruotsalaisillekin!
http://www.gp.se/kulturnoje/litteratur/1.299611-sofi-oksanen-utrensning
http://sydsvenskan.se/kultur-och-nojen/kultur_bocker/article622915/Dubbel-identitet-skapar-eget-rum.html
3. helmikuuta 2010 kello 14.32
Jatkanpa vielä, me suomalaisethan tykätään lukea sellaista, missä meitä kehutaan. Sofin mukana siis meitä muitakin? Kaikki kynnelle kykenevät näyttävät ajoittaneen Puhdistuksen arvostelun ilmestymispäivälle, niin tärkeänä sitä on pidetty! Tässä siis vähän lisää:
Kristiansstadsbladet, Elisabet Norin: voimakas, ravisutteleva, S.O. on kirjoittanut elähdyttävää ja tasapainoista proosaa, joka käy suoraan sydämeen. Sanoja on vaikea löytää sen kuvailemiseksi, mutta aivan yksinkertaisesti loistava kirja. Läs, läs!
SVT Gomorron: kirjallinen mestariteos, pisteet 5/5
Forum för ekonomi och teknik, Ragnhild Artimo: kulttuuriskandaali, että on käännetty vasta nyt (tämä taitaa ollakin suomenruotsalainen lehti, kansikuvassakin oli eräs Nalle)
nwt.se (Värmlanti): S.O. tarjoaa korkeajännitystä ja kieli hehkuu ja räiskyy (Janina Orlovin käännöstä on yleisesti kiitetty)
nt.se (Norrlanti) kerronnassa raakaa voimaa ja myös rakenne vahva
NORRBOTTENS kuriren, Anna Nyström: Edelliset kirjat olivat teräviä ja koskettavia feministisiä kuvauksia, mutta nyt olen aivan innoissani: Puhdistus on provosoiva aikamme analyysi väkivallan mekanismeista ja kieli on jäntevää ja raflaavaa.
Voikos sitä enempää toivoa arvostelijoilta?
3. helmikuuta 2010 kello 18.00
Myös aikamoisia kliseitä on arvosteluissa: palauttaa uskon kirjallisuuden voimaan…
Jonkin voiman tai minkälie palauttaminen kirjallisuuteen tapahtuu eri puolilla maailmaa noin 329 kertaa vuodessa. Vielä enemmän kritiikeissä tapahtuu kirjallisuuden uudistaminen, sillä se on kliseistä suurin ja kaunein.
Mitä tulee säilömisen tai minkä tahansa yksityiskohtaiseen kuvaamiseen, meidän pitää kiitellä vuolaasti Kalle Päätaloa, joka olisi eläessään ollut intiaanien kielellä Istuva Mikroskooppi.
4. helmikuuta 2010 kello 16.41
Hieno uutinenhan tämä on! Kirja ON erinomainen, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Jännittävää on sen sijaan se, miksi vasta nyt Ruotsissa tähän kirjaan herätään tai siis miksi käännös on tehty vasta nyt? Monessa muussa maassahan ilmiö on ollut jo aikoja sitten.
Säilöminen oli mielestäni psykologinen juttu: mitä säilöttiin kurkkujen ym. seassa… luulenpa, että säilömisestä saisi hyvän väitöskirjan aiheen. Toni, joko aloitit?
Väkivallan mekanismit ja siis myös vallan: siinä toinen mielenkiintoinen ilmiö, joka tässä kirjassa ainakin minua lukiessa mietitytti. Edelleen on muistissa tunnelmat, jotka kirja herätti.
4. helmikuuta 2010 kello 16.44
Vaikttava ja hyvä kirja, pitkään aikaan en ole parempaa lukenut aivan hävettää kun nyt vasta luin.
Fiktiotahan tämä on mutta ainakin minut opetti ymmärtämään enemmän ihmisen käyttäytymistä millaista elämä kovalla kädellä miehitetyssä maassa oikeasti on.
Toivottavasti saamme pian lukea uutta Oksasen tekstiä.
4. helmikuuta 2010 kello 18.00
Juuri lukemani Herta Müllerin Sydäneläin muistutti monella tapaa Oksasen puhdistusta.
Yksityiskohdista viehätyin. Pelossa elettiin. Kekseliäisyys ja neuvokkuus lisääntyivät. Ravinnonkin suhteen. Oli etuoikeutettuja. Ja sitten niitä, joilta vietiin kaikki. Ihmisarvo.
Väkivallalla ei mässäilty, vaan ammattitaitoinen kirjailija jätti lukijan arvailtavaksi.
Hyvä Sofi! Hyvä Herta!
5. helmikuuta 2010 kello 10.27
Pelko on vieläkin voimakkaampana Müllerin teoksissa kuin Oksasella, johtuen varmasti siitä, että HM kuvaa itse elettyä ja koettua, joskin tietysti fiktiivisesti. Inhottavien kuulustelujen ja kaikenlaisen painostuksen ja ihmisen integriteetin loukkaamisen lisäksi kirjoissa on samaa myös kotipuutarhat, elintärkeä ruoanhankintakeino silloin ja vielä nykyisinkin monin paikoin, varsinkin Venäjällä. Maalaisnaisen vuoden töistä ruoan kasvattaminen, metsistä kerääminen ja säilöntä muodostivat suuren ja tärkeän osan, kun kaupan hyllyillä oli vain leipää ja jotain kalasäilykkeitä. Kaupunkiperheetkin saivat täydennystä mummojen kellareista.
Müllerhän ei ole päässyt eroon pelostaan vieläkään Saksassa asuessaan, sillä Romanian Securitas hätyytteli häntä sielläkin pitkään, tuli murhauhkauksia ja muuta. Kirjallisuuspalkinnoista päättäville uskoteltiin, että Müller on agentti. Minä pidin molemmista hänen kirjoistaan, lapsuudesta kertovasta Matala maa ja Sydäneläimestä. Se fasaani on lukematta ja kohta varmaan käännetään uusin Atemschaukel, jota on Saksassa ja Ruotsissa kovin kehuttu. Jotkut ovat sitä mieltä, että jo riittää tämä kommunistidiktatuurien ajoista kirjoittaminen, ei niistä enää jaksa lukea, mutta tuleehan sellaisesta vahvoja kirjoja, jos on hyvä kirjoittaja.
23. maaliskuuta 2010 kello 14.28
Näin Puhdistus-näytelmän Tampereen Teatterissa viime lauantaina ja se onnistui koskettamaan ja järkyttämään minua vielä suuresti, vaikka olen lukenut romaanin kahdesti ja keskustellut siitä lukuisia kertoja eri ihmisten kanssa. Minusta seksuaalisen väkivallan kuvaus oli näytelmän keskiössä vahvemmin kuin se oli romaanissa – ehkä se oli juuri se mikä järkytti eniten. Huomasin jälkeenpäin, että juuri noita väkivallan tekoja en pystyisi kertomaan yksityiskohtaisesti sellaiselle, joka ei ole nähnyt näytelmää – aivan kuin tuntisin samaa häpeää, mitä Aliide ja muut saman kauheuden kokeneet tunsivat, hekin vaikenivat. Kunnioitan todella Sofi Oksasen rohkeutta tässäkin kohdassa ja ihailen näyttelijöitä, jotka jaksavat kuukaudesta toiseen esittää näitä rankkoja asioita. Sillä järkyttyä meidän pitää, jotta silmämme avautuisivat.