Herkuttelin Boel Westinin kirjoittamalla Tove Jansson elämäkerralla, Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä (suom. Jaana Nikula). Kirja on erittäin kunnianhimoisesti ja huolella tehty, kirjoittaja on mm. saanut materiaalikseen Tove Janssonin kirjoittamia kirjeitä läheisille ystävilleen kuten Eva Konikoffille ja Tuulikki Pietilälle. Tämä onkin mahdollistanut sen, että Tove Jansson tuntuu hyvin elävästi puhuvan kirjassa.
Boel Westin on huolellisen tutkimistyön lisäksi myös erinomainen kirjoittaja. Hän antaa Toven äänen kuulua kirjassa, siteeraa paljon Tove Janssonin kirjeitä tai häntä muutoin, luo hyvin aidon kuvan Tove Janssonista. Joskin kukaanhan (paitsi kohde itse jos eläisi) ei tietystikään tiedä kuinka aito se on, mutta aidolta se ainakin tuntuu.
Kirja antaa mielenkiintoisella tavalla taustaa ilmiöön, niin muumeihin kuin muutoinkin Toveen. Kuinka mikäkin teos syntyi, miksi juuri niin ja silloin, mitä kulisseissa tapahtui. Kuinka Tove suhtautui taiteen tekemiseen (“mä duunaan”) ja millaisena hän halusi tulla arvioiduksi, arvostetuksi ja muistetuksikin. Kirjassa hyvin kerrotaan ristiriitainen suhtautuminen muumeihin. Ei alussa. Alussa muumit syntyivät tarpeeseen, innolla. Mutta lopuksi niistä taisikin tulla, ainakin joksikin aikaa, pakkopaita. Boel Westin toteaa kirjassa, että “Siitä minkä piti suoda hänelle vapaus tehdä työtä mielensä mukaan, tuli ajan oloon toimintaa, joka vei hänen vapautensa.”
Tove Jansson sanoo itseanalyysissään proosallisemmin:
“Voisin vaikka oksentaa muumipeikon päälle.”
Asia, joka jäi minua kovasti askarruttamaan kirjan luettuani oli se, miten Tove Jansson eli ja millainen oli hänen ihannekuvansa elämästä. Minä olen yksinkertaisena lukijana aina tulkinnut, että juuri Tove Jansson on ollut anarkisti, yhteiskunnan säännöistä, normaalista elämänrytmistä ja sovinnaisuuksista välittämätön villihkö ihminen. Kirjan luettuani minulle jäi tunne, että Jansson pikemminkin kirjoitti hahmoihinsa nuo ominaisuudet rohkaistuakseen itsekin. Tai siksi, että pystyi elämään edes hahmojensa kautta sellaista elämää. Sillä Tove Jansson ei tunnu lainkaan boheemilta. Hän on kirjan mukaan hyvin pedantti, hyvin ahkera, velvollisuudentuntoinen jopa ahdistavuuteen asti. Ymmärrän kirjan luettuani miksi Nuuskamuikkunen sanoi: “Elämä ei ole rauhallista.” Liian harvoin tuntuu Tove Jansson löytäneen rauhan tehdä juuri sitä mitä halusi.
“Sitä hosuu jatkuvasti ja toivoo että vihdoin, jos työskentelee kyllin nopeasti, alkaa saada vapaita omia päiviä. Muutama oma päivä, ehkä jopa omia viikkoja käytettäväksi siihen työhön jota kaipaa. Jatkuvasti. Mutta aina kun tahti tuntuu hidastuvan, tuleekin läjäpäin uusia välttämättömyyksiä jotka pimentävät näkymän. Kerta toisensa jälkeen.”, toteaa Tove Jansson kirjassa.
Esimerkiksi kun hän kertoo Harusta, hän puhuu siitä kuinka hän rakensi mökin ollakseen rauhassa, mutta ihmisiä tuli venelasteittain katsomaan taiteilijaa. Ja hän kutstui niit kahville sisään! Kuvitelmieni Tove Jansson olisi pikemminkin ampunut toivomattomia vieraita haulikolla…
Tove Jansson tietysti kirjassa puhuu paljon taiteen tekemisestä. Tarpeesta ja halusta. Siitä kuinka tekeminen on tarpeellista ja sitä kuinka halu on joskus kadoksissa:
“Kunpa maalaaminen vain voisi auttaa minua. Minusta tuntuu, että kaiken taiteen pitäisi olla vastustamattoman ilon ja näkemyksen ilmaisua, vapautumista ja tarvetta. Ei koskaan mikään raskas tehtävä, ei koskaan menestyksen väline. Joskus maalaus syntyy nopeasti, se on valmistelematon ja melkein ruma mutta kuitenkin se on taidetta, sen minä näen. Siitä tuli sellainen siksi että olin hyvin onnellinen, hyvin odottavalla mielellä, hyvin surullinen – ja minun oli maalattava se nopeasti. Mutta liian moni työ on mukiinmenevä tai tekemällä tehty tai “tehty” ls ob –maalaus. Alakuloa, joka perustuu epäröintiin, pettymykseen, pohdintaan koko maailman järjestyksestä, ei voi maalata, se on steriili. Ainoastaan tuoreen ja terävän kivun voi maalata. Maalaamisen pitäisi olla suuri voimavara minulle mutta se pettää ja minä petän.”
Jansson etsii identiteettiään. Jossain vaiheessa muumihässäkän keskellä unhtui, että hän oli paljon muutakin. Hän ei halunnut olla pelkkä muumien äiti vaan kipeästi koki, ettei häntä arvosteta maalaajana. Myöhemmin kirjailijana. Aikuisten sellaisena.
Myöhemmin Tove Jansson tuntui löytäneen omanlaisen tavan toimia ja tuottaa taidetta. Hän oli sopinut, ettei hänellä ole deadlinea ollenkaan. Työ tuntuu mukavammalta kun kukaan ei hengitä niskaan. Se tulee tarpeesta ja halusta. Tai onnesta, kuten Tove Jansson sanoo:
“Kesti aikansa ymmärtää että on oltava tie eikä päämäärä. Nyt haluan että maalaamiseni on sellaista mikä virtaa minusta luonnollisesti, mieluiten omasta ilostani. Mutta minä haluan tulla – ja minä tulen onnelliseksi.”
Kirja loppuu Boel Westinin sanoihin:
“Tove Jansson kasvoi ateljeemaailmassa, missä taide ja työ olivat elämän keskipisteet. Mutta siellä oli myös suuri kirjahylly, jota hän ei koskaan unohtanut, hylly joka ylsi kattoon asti ja josta jo varhain sai ottaa vapaasti mitä halusi, aina lattian vierustan suurista taidekirjoista ylempänä oleviin romaaneihin ja runoihin asti.
Siellä hän oppi kaikkein tärkeimmän, hänen omien sanojensa mukaan “löytämään Kuvat ja Sanat, sen mikä ei pääty milloinkaan.”
Minä en ole koskaan oikein riehaantunut muumeista. En pienenä enkä isompanakaan. Tämä kirja kuitenkin toi myös muumit eri valossa, syvensi niiden sanomaa ja teki niistä minulle kiinnostavampia. Täytynee lukea uudelleen. Sinänsä ironista. Minulle tämä kirja toi muumit vaikka sen tarkoitus ehkä oli päinvastainen; tuoda Tove Janssonin toinen puoli, maalaukset, aikuisten kirjat. Mutta toisaalta sitä toista puolta jo rakastin.
9. toukokuuta 2008 kello 10.25
Tove Jansson kyllästyi Muumeihin, kun oli tullut tehneeksi sopimuksen sen englantilaisen lehden kanssa sarjan toimittamisesta oliko se nyt joka ikiselle päivälle. Seitsemän vuotta hän sitä pakkotyötä jaksoi, sitten onneksi Lars-veli tuli hätiin. Ja miksi Tove oli niin ahkera ja säntillinen? Oli saanut ”germaanisen” kasvatuksen äidiltään, joka oli samanlainen, olosuhteiden pakostako (taiteilija-isän tulot kun olivat epäsäännöllisiä ja luonnekin boheemi) vai myös oman kasvatuksensa tuloksena vai molempia. Äiti oli suuri esikuva. Minulle oli yllätys, että tämä pappilan neiti oli nuorena villi poikatyttö – ehkä esikuva siinäkin Tovelle?
9. toukokuuta 2008 kello 10.39
Kuka se olikaan muumikirjojen hahmoista, joka kuvasi rappioelämää eläväksi sen, joka talloo toisten kukkapenkkejä ja tupakoi niin että sormet on keltaisina?
Nuuskamuikkunen on varmaan ollut T.J:llekin jonkinlainen toiveitten hahmo. Tyyppi, joka on riippumaton ja vapaa. ”On niitä jotka jäävät ja niitä jotka lähtevät.”
Pikku-Myy on varmaan se, joka toimii niinkuin Tove J. itse olisi halunnut (esim. kun turisteja änkesi aina vain hänen saarelleen) – vapaana kiltteyden kahleista.
Muumikirjat ovat täynnään ihanaa elämän filosofiaa. Silti en minäkään ole milloinkaan ollut ihan täydellisesti muumeista pitävä.
9. toukokuuta 2008 kello 10.51
Minulle muumit ovat olleet lukematonta kirjallisuutta.
Ajatus on ollut vain, ei kiinnosta, enkä ole niitä lapsillenikaan tarjoillut.
Sen verran olen nyt periksi antanut, että leikki-ikäisille lastenlapsilleni olen joskus etsinyt katseltavaksi Ruotsin lastenohjelmista muumeja. Ja katsellut itsekin mukana.
Yksi unohtumaton muumikokemus minulla kuitenkin on.
Oli isäni hautajaispäivän aamu, kahdeksas toukokuuta. Kodissa touhuttiin vielä viimeisiä valmisteluja. Vetäydyin murheissani rauhaisaan nurkkaan ja käsiini osui Tove Janssonin kuvakirja Kuka lohduttaisi Nyytiä. Siinä taisi olla kurkistusreikä kannessa.
Luin sen.
Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että tuo kirjahan oli minun ainoa lohduttajani rakkaan isäni äkillisen kuoleman aiheuttamassa suuressa surussa.
Saatanpa ehkä sittenkin tutustua ainakin tähän Boel Westinin kirjaan.
9. toukokuuta 2008 kello 10.56
”Kevyt kantamus” on ollut lempparini jo kauan, mutta nyt tekee mieli tutustua Tove Janssonin elämäkertaan. (kiitos Kirsi !)
Minulla oli Muumi-hame pikkutyttönä silloin kuin se ei ollut vielä muotia (50-luvun lopussa) ja hame oli ihanista ihanin.
Paljon myöhemmin olen pohtinut Muumeja ja heidän luojaansa, ensin omien poikieni kautta (jotka eivät niinkään olleet ihastuneita hahmoihin, enemmänkin tarinoihin), sitten erinnäisten haastatteluiden, dokumenttien, niin, ja hänen itsensä kirjoittamien kirjojensa kautta tietysti.
Luulen, että TJ itse jopa pelkäsi lapsilaumoja, jotka vyöryivät hurmoksinen kiilto silmissään liian lähelle erilaisissa tapahtumissa. Epäilen joskus, että hän ei erityisemmin edes ollut ihastunut lapsiin siten, kuin vanhempi vanhempana saattoi olla. Hän oli lapsi itsekin, loppuun saakka, mutta viisas lapsi, ytimeen porautuva, niin tunteissa kuin tapahtumissakin. Ja mikä parasta, hän keikautti ylösalaisin arjen kahlehtivat uskomukset ja vaatimukset ja keitti niistä herkullisen sopan, joka maistui niin aikuisille kuin lapsillekin – kaikilla aisteilla.
9. toukokuuta 2008 kello 18.31
Olen aina rakastanut muumifilosofiaa !!!
Tunnustan, että yhtään kirjaa en ole lukenut, mutta kolmen lapsen myötä videoita sivukorvalla kuulleena, voin vain sanoa, että Muumit ovat rautaa
Eniten ihailen niissä sitä SUVAITSEVAISUUTTA ja Kirsin ajatukset luettuani ymmärrän myös, mistä PikkuMyy on saanut elämänsä.. voi kuinka haluaisin olla muumimamma, jolla on käsilaukussaan avain kaikkiin maailman ongelmiin..
Älkää antako muumien kaupallistamisen, siis sen krääsän, mitä heidän varjollaan myydään, heikentää sitä aivan ihanaa elämänoppia, mitä he ovat tulvillaan.
Tove oli suuri filosofi.
Kiitos Kirsi tästä, toit esiin suuren kirjailijan suuret ajatukset.
Kaikkien aikuisten pitäisi lukea tai katsoa muumit ja ottaa niistä opikseen.
9. toukokuuta 2008 kello 18.52
Olen myös juuri lukenut mainitun teoksen.Tosin malttamattomana puolihuolimattomasti, kun aikaa ei ollut riittävän tarkkaan lukemiseen. Tarkoitukseni on palata kirjaan myöhemmin uudelleen oikein ajatusten kanssa. Olen Kirsin kanssa samaa mieltä,että ”Tove Jansson tuntuu hyvin elävästi puhuvan kirjassa”. Sen verran saatoin panna merkille kirjan sisällöstä.
Olen tutustunut Toveen Muumikirjojen kautta. Muumeja luin hulluna lapsena aina teini-ikään saakka. Kirjojen maailmaan oli helppo uppoutua. Elävästi on jäänyt mieleeni Taikatalvi, jota lukiessani kuuntelin Vivaldin neljää vuodenaikaa ja yhä vieläkin nämä kaksi teosta assosioituvat toisiinsa hyvin voimakkaasti. Yksi lempikirjoistani on Muumipappa ja meri, jonka luen näin aikuisenakin aika ajoin silloin kun siltä tuntuu.
En tunne Toven aikuiskirjoja kovinkaan hyvin. Olen lukenut vain Aurinkokaupungin ja Kunniallisen petkuttajan, jotka aikoinaan olen ostanut alennusmyynneistä. Nykyään Tovea on vaikea saada kirjakaupasta, tai ainakaan ei ole silmääni pistänyt. Huuto.netissä näkyy silloin tällöin olevan myynnissä vanhemmatkin aikuiskirjat. Toivottavasti jossakin vaiheessa vanhempiakin kirjoja julkaistaan kovakantisina.
9. toukokuuta 2008 kello 19.02
Jännittävää, miten monelle Muumien maailma on niinkin vieras. Itselleni ei lapsena koskaan luettu Muumeja, mikä on kyllä sääli, koska Taikatalvi, Taikurin hattu ja Muumipeikko ja Pyrstötähti ovat lapsille mitä mainioiointa luettavaa ja toimii todella hyvin ääneen luettuna. On ihana, miten Toven kieli keinuu ja kantaa tarinaa. Hahmot ovat kestäneet hyvin aikaa ja maailma on ehyt.
Itse olen löytänyt Muumit vasta aikuisena ja lempimuumini onkin Muumipappa ja meri, joka on monitahoinen ja syvällinen. Ilahduttavinta on kuitenkin Janssonin kieli! Kannusta todella tarttumaan kirjoihin! Itse olen vasta käynyt ihastelemassa tuota elämäkertaa, joka on ostolistallani.
9. toukokuuta 2008 kello 19.42
Voi, täytyy lukea tuo kirja! Minä olen aina rakastanut Muumi-kirjoja ja sarjakuvia samoin… Kasvoin kuunnellen kun niitä luettiin minulle ääneen, ja Muumi-kuvakirjojen maisema on omaa lapsuuden maisemaani, niitä säkeitä ja kuvia jotka yhä muistan. Esimerkiksi Vaarallinen matka on minun rakkaimpia kirjojani kaikista ja muistan siitä monta sivua ulkoa, ihan vain lapsuuden peruina. ”Kun Nipsu kerran ripulin sai yöllä nuotiolla / Hän sanoi: Syy on sipulin, se taisi raakaa olla.” Siinä ovat myös Tiuhti ja Viuhti, jotka puhuvat erikoisesti: ”Kihvia saakoon Sanni.” Ja kissa joka kasvaa sinä outona päivänä jättiläiseksi… Ihana kirja! Kissojen omistajana (tai omistamana) tämä on minulle hyvin tuttu kohta
Mutta se kirja jossa on kurkistusaukko kannessa ei ole Kuka lohduttaisi Nyytiä, vaan Kuinkas sitten kävikään. Lopussa aukko on liian pieni, ja hahmot jäävät kirjan vangiksi: ”Näin käy kun liiaks kehittyy.” Muistan sekä kuvakirjoista että varsinaisista Muumi-romaaneista paljon… Taikatalvi on ehdoton suosikki, ja olen ostanut sitä ulkomaalaisille ystävilleni lahjaksi englanniksi. He rakastavat sitä myös. Olen jonkin verran lukenut Janssonin proosaa aikuisille (vaikka minusta Muumit ovat myös aikuisille), mutta se ei ole sykähdyttänyt samalla tavalla kuin Muumi-kirjat. Ne ovat hyvin syvällisiä ja hurmaavia ja täynnä taikaa.
Sen sijaan se kaamea Muumi-piirrossarja on ihan sietämätön, tunnusmusiikkia myöten. Siinä ei ole jäljellä muuta alkuperäisestä kuin hahmojen nimet.
Luulen myös, että Pikku Myy on ollut monelle tytölle ja naiselle esikuva. Muistan monta kilttiä ystävääni joilla oli Pikku Myy -koru kaulassa ja jotka samastuivat häneen, vaikka heissä ei ollut oikeastaan mitään samaa… Tämä on kai sama kuin Peppi Pitkätossun kanssa, kuvittelisin. Minulle on sanottu että olen kuin Myy, aina joko iloinen tai vihainen, mutta itse en näe asiaa näin. En oikeastaan tiedä mihin Muumi-kirjojen hahmoon samastuisin… Hmmm.
10. toukokuuta 2008 kello 7.20
Hienoa Mermaid, että toit noin perusteellisesti esille sen tosiasian, jotta on ihan eri kokemus päästä sisälle Muumien maailmaan kirjoja lukemalla kuin tuon TV-piirrossarjan jopa kammottavien hahmojen kautta. Onhan niissä samastumistakin, mutta ei sitä syvällisyyttä ja inhimillisyyttä, mitä kirjoissa.
Oma lempparini on Muumipappa ja meri, mutta se ei sulje totisesti pois nautintoa muistakin niin aikanaan lapsille kuin lastenlapsillekin luettuina. Lastenlapsille, kun asuvat kauempana, ne tuli luettua kaseteille!
Joku tuossa aiemmin epäili, josko Tove Jansson piti lainkaan lapsista! Minulla on VHS-nauhalla vanha FSTltä nauhoitettu jouluinen ohjelma, jossa TJ jutustelee lapsille, siis äärellään oleville, ja lukee heille joitain tekstejään. Niin aidolta ja lämpimältä vaikuttavat molemmat keskustelun osapuolet, etten voi uskoa sinä olevan ”esiintymistä”! Ja miksipä kirjoittaa satuja, jollei luota niiden perillemenoon!
Toisaalta asia on juuri niin kuin Mm sanot, että kaikki Tove Janssonin tekstit ovat yhtä paljon aikuista kuin lastakin hykerryttäviä ja kasvattavia.
10. toukokuuta 2008 kello 11.34
Se olin minä, joka sanoin, että ehkä TJ ei suhtautunut lapsiiin siten kuin vahempi vanhempana suhtautuu (= ei tarkoita negatiivista , vaan erilaista suhtautumista). Ja kysymys oli ”lauman” kohtaamisesta, joka tuotti ehkä jonkinlaista ambivalenssia itse tilanteessa (saattoi nähdä silmistä ja ”kehonkielestä”), mutta josta TJ suoriutui aina hyvin, olihan hän korrekti ja viisas nainen.
En ehkä , Seija, osannut sanoa ymmärrettävästi asiaa, tai ehkä sinä et oivaltanut sanomaani tarkoittamallani tavalla. (nimittäin samaistuin itse kohtaamisiin ja ”luin” TJ:a omalla tavallani)
10. toukokuuta 2008 kello 11.42
Seija, se piirrossarja on tosiaan kamala, myös rumasti piirretty. Ja Muumipappa ja meri on ihana kirja minunkin mielestäni.
Minä olen myös aivan varma siitä, että Tove rakasti lapsia. Eihän se sitä katso, onko niitä omia tenavia. Ei moni vanhempikaan pidä muista kuin omista lapsista. Muumi-kirjoissa lapset ovat päähenkilöitä, olihan Muumipeikkokin lapsi, ja muistakaa vain Näkymätöntä lasta. Ei kukaan muu kuin sellainen joka syvällisesti ymmärtää lapsia ja tuntee näitä kohtaan myötätuntoa olisi voinut luoda sellaista hahmoa. En myöskään usko että lapset olisivat niitä, jotka ”vyöryvät kohti hurmoksellinen kiilto silmissään”. Ne ovat varmaan enemmänkin niitä aikuisia, ja japanilaisia turisteja (olen nähnyt heitä Muumilaaksossa Tampereen Metson kyljessä). Lapsi etsii katseellaan Muumipeikkoa puun takana, ja kaikkia niitä merkillisiä pikku otuksia joita Muumi-kirjoissa piileskelee.
10. toukokuuta 2008 kello 13.13
Mietityttää, miksi en ole lukenut Janssonin aikuiskirjoja. Vastausta minulla ei ole, itselleni siis. Tämän keskustelun myötä sekin vika ehkä ehjääntyy jonain päivänä.
Muumihistoriani merkittävin tapaus on ollut se, etten antanut äitini lukea minulle Kuinkas sitten kävikään -kirjaa loppuun asti, kun se oli liian surullinen. Luin sen vasta aikuisena, lapsilleni, jotka eivät olleet niin pumpulissa eläneet ja kestivät sen, ja pitivät siitä. Kuten myös kaikista muista muumeista. Muumipappa ja meren sain ihanana vaaleansinikantisena versiona jo lapsena, nyt tyttäreni halusi ne alkuperäiset muumit itselleen ja minä raukka jouduin sydän vereslihalla luopumaan niistä ja ostamaan itselleni vaatimattomat pokkariversiot. Mutta hyllyssä ne pitää olla.
Tyttäreni ikäpolvelle, ainakin osalle heistä, muumit ovat lapsuuden merkittävimpiä juttuja, varsinkin se piirretty sarja, joka tuli televisiosta 90-luvun alkupuolella. Osa nykyisin myytävistä dvd:istä on jälkeen päin väkisin tuotettuja köpöjä tekeleitä (minulle on kerrottu), joita fanit eivät hyllyynsä kelpuuta. Mutta 90-luvun versioita he katselevat edelleen ja jos joku aloittaa ‘pelin’ sanomalla jonkin lausahduksen filmistä toinen osaa kyllä jatkaa jne. Ja kun nyt kuuntelen ja katselen hurjan murrosiän viettäneen tyttäreni ajatusmaailmaa ja toimintaa, en voi olla huokaisematta helpotuksesta, että muumien/Toven filosofia on mennyt läpi. Kiitetty kiitetty. Minusta Muumit ovat loistavia elämänoppaita, varsinkin suvaitsevaisuuden ja toisten erilaisuuden kunnioittamisen, ja myös itsensä kunnioittaminen ja arvostaminen suhteen.
Muumit kantoivat tyttäreni myös yli sen murrosiän uhman (äidin kirjafanaattisuutta kohtaan), jollon kirjat eivät maistuneet yhtään. Nyt hän on palannut ruotuun, kirjojen maailmaan.
Olen myös niin lapsellinen edelleen, että juon aamuteeni kulloinkin parhaiten tunnelmiini sopivan muumihahmon kuvalla varustetusta mukista – olo vaihtelee Vilijonkasta Hemulin kautta Haisuliin, ja ne kaikki muutkin minulla on hyllyssä
Tämä tapa sai alkunsa, kun olin kerran kylässä ja heräsin siellä nimipäiväni aamuna, talon tyttäret (alle 10 v) toivat minulle aamukahvin sänkyyn, Nipsu-mukissa. Olivat edellisenä päivänä panneet merkille, että olin aikalailla ”minusta ei ole mihinkään”-fiiliksissä. Eli muumifilosofia menee perille pienillekin.
10. toukokuuta 2008 kello 23.20
Vielä kirjoittamisesta. On harhaluulo, että kirjailija joka rakastaa lapsia, kirjoittaa lapsista lapsille tai nuorista pitävä kirjoittaa nuorista nuorille jne. Kaikki riippuu siitä, keiden kautta kirjailija haluaa asiansa/ tarinansa tuoda julki. Mikä maailma hänessä itsessään on vahva tai jäänyt jotenkin elämättä. Ja Tove Janssonhan on mitä suurimmassa määrin kirjailija, joka kirjoittaa kaikille.
Eikös muuten Viisikkojen kirjoittaja ole sanonut ihan ääneen, että hän ei pidä erityisemmin lapsista. Minusta se on ihan ymmärrettävää, hän elää tarinansa lasten/ nuorten kautta, eikä se todellakaan edellytä mitään muuta. Se sopii hänen sielunelämälleen ja hän saa tyydytyksen siitä.
Luulisin, että lastenkirjailijat käsittävät lapsuuden mielettömän suuren merkityksen ihmisen elämässä, lasten maailman rajattomuuden ja sen myötä mahdollisuuden vaikka mihin.
Oi, kunpa vanhemmatkin tajuaisivat lapsuuden korvaamattomuuden!
Mermaidille: jos haluaa kauas saareen, kertoo se jo paljon haluajan tahdosta mm. kohdata tai olla kohtaamatta ”laumoja”. Mutta mehän näemme yleensä sen, mitä haluamme nähdä.
11. toukokuuta 2008 kello 11.02
Kirjailijat saattavat olla samanlaisia kuin me muutkin, elämässä on vaiheita. Tai ehkä minä olen poikkeus. Olen välillä nauttinut lapsista valtavasti, ollut heidän kanssaan työksenikin. Nyt taas elän sellaista vaihetta, ettei lapsilasten elämä minua juurikaan kosketa – nautin heistä vain hetkellisesti kun heitä tielleni sattuu. Ja uusi aika koittanee taas sitten, kun tulen mummoksi.
11. toukokuuta 2008 kello 11.28
Hmm, Pirkko. Niin, mutta en edelleenkään usko, että Tove meni saareen karkuun juuri lapsia. Minähän sanoinkin että Tove lienee paennut aikuisia tai sitten niitä japanilaisia turisteja. Toki kirjailijan elämä on yksinäistä, pakostakin, ja kuuluisa kirjailija kaivannee rauhaa, mutta tuskinpa hän lapsia sinne pakeni. En väittänytkään, että lapsista kirjoittava välttämättä pitäisi lapsista, mutta Toven lapsikuvaukset ovat niin rakastavia ja ymmärtäviä, että hän mielestäni ilman muuta piti näistä ja ymmärsi näiden sielunelämää. Sain ensimmäisestä postauksestasi, siitä jossa kirjoitit kiiluvasilmäisistä lapsista (kuin Stephen Kingin kauhuromaanista!) sen kuvan, että koska Tovella ei ollut omia lapsia, hän ei pitänyt näistä.
Lainaus: ”… lapsilaumoja, jotka vyöryivät hurmoksinen kiilto silmissään liian lähelle erilaisissa tapahtumissa. Epäilen joskus, että hän ei erityisemmin edes ollut ihastunut lapsiin siten, kuin vanhempi vanhempana saattoi olla.” Oman kokemukseni mukaan lapset eivät vyöry eivätkä kärsi hurmoksesta. Myöskin, viime aikaisten surullisten ja järkyttävien uutisten valossa, asettuu vanhemmuus monesti aika outoon valoon. Tuntuu että joillekin lapsille se oma äiti ti isä on se pahin vihollinen.
Silti toivotan kaikille hyvää äitienpäivää! 
Mitä taas Enid Blytoniin tulee, niin hänen lapsikuvauksensa eivät ole kovin kummoisia, ja hahmot ovat paperinohuita. Blytonin kirjoissa tärkeintä on seikkailu, ei hahmojen moniulotteisuus. Tovella on aivan toisin.
Vielä lapsista, tai lapsille kirjoittamisesta:
”A children’s story that can only be enjoyed by children is not a good children’s story in the slightest.”
— C.S. Lewis
”You have to write the book that wants to be written. And if the book will be too difficult for grown-ups, then you write it for children.”
— Madeleine L’Engle
”Having children makes you no more a parent than having a piano makes you a pianist.”
— Michael Levine
11. toukokuuta 2008 kello 13.19
Luulen, että Tove rakasti ja ruokki lasta itsessään ja sitä kautta lähestyi muita lapsia/ihmisiä. Taiteilijoidenhan sanotaan pystyvän säilyttämään lapsenomaisuutensa muita paremmin.
11. toukokuuta 2008 kello 15.41
Juuri niin , Eija G, ja juuri noin , Kerttuli.
Asian voisi kiteyttää : Tove Jansson rakasti lasta.
Ja Mermaid, minua itseänikin nauratti kuvaukseni kiiluvasilmäisestä lapsilaumasta, joka vyöryi kohti. Jos voisit ajatella sen symbolisesti, saattaisit ehkä jotakin siitä ymmärtää.
11. toukokuuta 2008 kello 15.47
Yksi minulle rakkaimmista jouluun kuuluvista asioista on tallenne, jossa Tove Jansson itse lukee tarinan Granen. Sen missä muumit vahingossa heräävät talviuniltaan juuri pahimman jouluhässäkän aikaan. – Minulla on nauhalla myös tuo sama Kuusi suomeksi, mutta T.J:n oma esitys on ehdoton.
T.J. ei leperrellyt lapsille. Omalla tavallaan hän piti lapsista, mutta oli jämpti heidän kanssaan. Hän oli kanssakäymisissä lasten kanssa järjestetyissä olosuhteissa ja suhtautui heihin järjellisinä olentoina. Vertaisinaan sadun maailmassa. En usko, että hän olisi halunnut kestää arkipäivän rumbaa ja muuta ähellystä lasten kanssa.
11. toukokuuta 2008 kello 16.34
Kjell Westö on sanonut:
‘Mistä se on sitten kiinni? Keiden liekki palaa, keiden sammuu? Ehkä on kyse uteliaisuudesta, elämännälästä, sellaisesta elämänilosta, jossa on myös iso ripaus raivoa ja taisteluhenkeä.’
Kolme ensiksi mainittua ominaisuutta sopii useammin lapsiin kuin aikuisiin, kaksi seuraavaa nuoriin. Esa Saarisen viisastelun tuntenevat useimmat: ‘Ihmisiä, jotka paahtavat täysillä, ja joilla on sisäinen hehku päällä, on paljon. Harmi, että he ovat valtaosin alle 7-vuotiaita.’ Eli Eija G, olen samaa mieltä kanssasi.
Monenlaisia vanhempia on myös lööppien ulottumattomissa, uskomattoman julmia, ns. hyvissäkin perheissä. Uskokaa tai älkää.
11. toukokuuta 2008 kello 16.57
On tietysti vaikeaa spekuloida jonkun ihmisen mielipiteillä mistään kun hän itse ei ole vastaamassa. Minulle ei kuitenkaan tullut – eikä ole aiemminkaan tullut – sellaista tunnetta, että “Tove rakasti lapsia” kuten usein on ihmisistä tapana sanoa. Pikemminkin hän kohteli lapsia vertaisinaan, ihmisinä. Jotain kertoo sekin, että hän kirjoitti lastenkirjoja, joita aikuiset lukevat. Hän ei väheksynyt lapsia. Kohteli heitä melkein kuin aikuisia.
Joskus joku lastenkirjailija (en nyt muista kuka) sanoi, että kun kirjoittaa lapsille kirjoittaa usein itselleen jonkun ikäisenä. Jotenkin minulle tulee Janssonin tavasta kirjoittaa lapsille mieleen se, että hän ikäänkuin kirjoittaa itselleen. Ja toivoo, että pystyy säilyttämään itsessään lapsen. Joten yhdyn Eija G:n ajatukseen, hän puhuttelee omaa ja meidän muidenkin sisällämme olevaa lasta. Itse olen huomannut, että ei oikeastaan voi sanoa, että ymmärtäisi lapsia. Vaikka sellaisia olisi itsellä. Lapsetkin ovat niin erilaisia. Mutta aika pitkään muistaa millaista oli olla lapsi. Ainakin jos sitä vähän ruokkii. Ja sitä kautta voi myötäelää lapsenkin maailman asioita.
11. toukokuuta 2008 kello 17.45
Astrid Lindgren halusi lohduttaa kuolemansairaita lapsia kauniilla kertomuksellaan Bröderna Lejonhjärta, mutta myös Tove Janssonilla on tällaisia lohdutuskirjoja, Det osynliga barnet ja Vem ska trösta knyttet? Nyyti-kirja lohduttaa varmasti yksinäisyyttä potevia ja on muutenkin kaunis tarina ystävän löytämisestä, ja näkymättömiä lapsiahan Suomessa, ujojen ihmisten ja usein ankarasti kasvatettujen lasten maassa on pilvin pimein. Tai on ainakin ollut, nykyisin lapset ovat rohkeampia kuin ennen ja varmaan lempeämmin kohdeltujakin. Silti, Pikku Myy on minusta hyvä peppimäinen opastaja, reipas ja rohkea, kaikkeen pystyvä, ei ilkeä vaan ilkikurinen, tosin vähän itsekäs, mutta eihän kaikessa tarvitse/voi olla täydellinen. Näitä minusta oli hauska lukea ääneen, samoin myös Vad hände sen? – kirjaa ihan pienille lapsille, kun siinä oli se reikäkin. Ja lopussa päästiin turvallisesti Muumi-mamman hoiviin.
11. toukokuuta 2008 kello 18.24
Pirkko, kirjoitit: ”Jos voisit ajatella sen symbolisesti, saattaisit ehkä jotakin siitä ymmärtää.” En oikein tiedä mitä tuohon vastata. Täytyy miettiä lisää. Se tuntuu aika väheksyvältä minua kohtaan, mutta ehkä olen väärässä. Itse olen aina tullut loistavasti toimeen lasten ja eläinten kanssa… Ikääntyneempien kanssa on joskus ollut hankalaa. *huokaus* Ehkä olen vähän lapsellinen itsekin.
11. toukokuuta 2008 kello 18.52
Kirsi, minulla on aika sama käsitys kuin sinulla (kaipa saa sinutella) Tove Janssonista. Silloin viime vuosituhannella, kun kirja-alalla olin ja TJ vieraili liikkeessämme, muistan jännityksemme ja valmistelimme vierailua järjettömyydelläkin, niin TJ tullessaan kohteli kaikkia nimenomaan ihmisinä, vertaisinaan. Siten hän minusta on kirjoittanut lapsille, vertaisilleen. Haluamatta väheksyä tai asettua opettajaksi tai ylemmäksi, vaan rinnalle istuvaksi keskustelijaksi ja ehkä itse oppijaksi. Mutta kuten muussakin, kaikilla meillä on omat tulkintamme ja kokemuksemme.
ps. En ole oikein koskaan syttynyt Muumi-kirjoista. Ehkä ensi kesän pyhitän nyt vihdoin niille. Animaatiosarjaa tuli katsottua, kun huomattavasti nuoremmat sisarukseni niitä katsoivat ja toivoivat ison siskon tai vanhemman viereen, kun oli joskus niin pelottavia asioita käsiteltävänä. Kolme ”aikuisten” kirjaa olen lukenut, kaksi löytyy omasta kirjahyllystäkin. Ja niin löytyy kuvakirjat ja 8 muumikirjaakin…
11. toukokuuta 2008 kello 22.03
Vaikka minulla on vain yksi – tosin elämääkin suurempi kokemus -Tove Janssonin kirjoista, sekin vuodelta 1966: Kuka lohduttaisi Nyytiä, haluaisin kertoa, mitä luin juuri Janssonia tutkiessani Pekka Tarkan kirjasta Suomalaisia nykykirjailijoita.
Tarkan mukaan Jansson on sanonut v. 1978:” Jos kirjailija ryhtyy työhön ainoana tarkoituksenaan lastenkirjan kirjoittaminen, tulos jää surkeaksi. Teet mitä tahansa, se täytyy tehdä siksi, että t a h d o t tehdä sen, p a k o s t a ilmaista itseäsi juuri sillä tavalla.”
Ja Tarkka jatkaa: ” Viimeisten Muumikirjojen aiheet – selvästi yksilöityjen hahmojen yksinäisyys ja heidän piiloiset sielunvoimansa – veivät hänet luopumaan kuvakirjoista.”
Tarkan analyysi kirjailijasta on todella kokonaisuudessaankin kiinnostava. Varmaan tosi valaisevaa on myös lukea, mitä Boel Westin kertoo kirjassaan.
Olen täysin samaa mieltä Pirkon kanssa kirjoittamisesta, samoilla linjoilla myös Eija G.: n ja Kerttulin ja muutaman muunkin kommentoijan kanssa.
12. toukokuuta 2008 kello 6.08
Totta, että on vaikeaa ja itse asiassa mahdotontakin sanoa keskusteluun osallistumattoman asenteista sitä tai tätä, mutta outoa on minusta myös ”..
Minulle ei kuitenkaan tullut – eikä ole aiemminkaan tullut – sellaista tunnetta, että “Tove rakasti lapsia”…..” Pikemminkin hän kohteli lapsia vertaisinaan, ihmisinä.”(Kirsi P.)
Eikös se rakkaus juuri siinä olekin!? ”..lähimmäistäsi niinkuin itseäsi..” ! Ei opettaen, ei tuomiten, ei seurasta pois sulkien, vaan rinnalla ja mukana. Minunkin mielestäni Näkymättömän lapsen tarinaa on mahdoton kirjoittaa sellaisen henkilön, joka ei ihaile ja kunnioita lasta.
Hyvä sinänsä, että on saatu tämä uusin henkilöhistoria TJ:sta. Se avaa etenkin aikuisen kirjailijan suhdetta toisiin aikuisiin, mikä on mielenkiintoista.
12. toukokuuta 2008 kello 7.49
Seija, totesin, että on tapana sanoa, että joku ihminen rakastaa lapsia. Se on minusta aina tuntunut vähän hassulle. Kuka voisi sanoa rakastavansa aikuisia? Aikuisia me emme niputa, mutta lapset helposti. Siksi minusta tuntuu, että Tove pikemminkin kohteli lapsia kuin aikuisia. Pyrki ottamaan heidät yksilöinä. Ei joukkona lapsia. Se minusta näkyy myös kirjoittamisessa. Kirjoja ei ole kirjoitettu lapsille vaan ihmisille.
12. toukokuuta 2008 kello 10.56
No, se onkin outoa, se että sanotaan että joku ”rakastaa lapsia”. Mutta onhan niin, että jotkut ihmiset ymmärtävät lapsia luonnostaan paremmin kuin muut. Totta kai jokainen lapsi on oma yksilönsä, mutta lapsuus on tietyllä lailla lumottua aikaa, ja lasten kanssa keskustelu on erilaista kuin aikuisten. Olen itse työskennellyt koko pienen ikäni lasten kanssa ja se on ollut hienoa. Eihän kaikista lapsista voikaan pitää, mutta on olemassa ihmisiä jotka eivät oikein siedä lapsia… Niitä tyyppejä jotka valittavat yleisönosastoissa että taas oli ravintolassa / konsertissa / teatterissa lapsia jotka nauroivat äänekkäästi ja juoksentelivat. Toisin sanoen, lapset saisivat näkyä mutteivät kuulua. Minusta vaikuttaa siltä, että Pirkko on niputtamassa Toven tähän porukkaan, ihmisiin jotka pelkäävät lapsia eivätkä halua heitä lähelleen.
Samalla tavalla kuin on ihmisiä, jotka ovat yleensä ottaen ihmisrakkaampia kuin muut, on myös heitä, joille lapset ovat rakkaita. Joiden asenne heitä kohtaan on lämmin, rakastava ja ymmärtävä. Ja olen samaa mieltä kanssasi, Seija, Näkymättömästä lapsesta.
Olen työskennellyt kaikenmaalaisten ja -ikäisten lasten kanssa, ja se on ollut todella upeaa. Jokainen lapsi on oma yksilönsä, mutta tulen yleensä lasten kanssa paljon paremmin toimeen kuin esimerkiksi keski-ikäisten. Tämä on yleistys, mutta yhtä lailla joku voi sanoa ettei jaksa teinejä (moni sanookin) tai mummoja, jotka rynnivät bussijonossa. MIltä kuulostaisi, jos sanoisin, että Tove pakeni saarelleen kukkahattutätejä, jotka rynnäköivät hullun kiilto silmissään, hakien nimmaria kirjoihinsa.
Se tosin kuulostaa minusta todennäköisemmältä kuin se että Tove pakeni lapsia. Ja huomatkaa symboliikka, niin ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan. (?)
12. toukokuuta 2008 kello 11.17
Olen kyllä mermaidin kanssa samaa mieltä siitä, että kukkahattutädit ovat paljon lapsia pelottavampia : ) Varsinkin jos ovat hullunkiilto silmissään…
12. toukokuuta 2008 kello 12.37
En niputa ihmisiä ( papereita kyllä), mutta ymmärrän niputtamisen tarkoituksen. Voihan sillä tavalla kuvitella hallitsevansa elämää, ainakin jossain määrin, ainakin jollain alueella.
Mutta et kai sinäkään ,Mermaid, tosissasi usko (vaikka niputtaminen kuuluisikin arkeesi), että Tove Jansson voitaisiin yleensäkään kääräistä mihinkään nippuun tai edes minkään otsikon alle.
Tove Janssoneita oli ja on vain yksi – meidän kaikkien onneksemme ja iloksemme.
13. toukokuuta 2008 kello 0.14
Minäkin olen aina vierastanut ”pitää lapsista, rakastaa lapsia”. Joistain ihmisistä pitää, joistain ei. Näin se vain on. Vaikeaa on ollut kuvitella, että lapset ovat kiinnostuksen kohde siinä, missä vaikkapa noh, posliinimaalaus, mikä vaistämättä moisesta lausahduksesta tulee mieleen.
Mielipiteeni on siis, että Tove Jansson ylipäätään IHMISENÄ itse piti ihmisistä ja koki heidät vertaisinaan: ei asettunut yli eikä pohtinut olevansa jotain alempaa. Hän kai koki kaikenikäiset samoin. Tämä välittyi siitä hyvin lyhyestä kohtaamisesta, mikä minulla hänestä on ja voi olla olla täysin metsässä kokonaisuutta ajateltuna.
13. toukokuuta 2008 kello 10.25
Kiitos Kirsi Tove Janssonin elämänkerran analyysista. Luin sen juuri ja oli hauska huomata, että kirja on myös täällä keskustelussa mukana. Ihastuin kirjoittajan tapaan kuvata Janssonin elämä. Vaikka en ole ikinä (häpeä tunnustaa) lukenut Muumi kirjoja, luin tämän elämänkerran suurella mielenkiinnolla. Se antoi hienon kuvan tietystä tärkeästä historiallisesta vaiheesta maassamme ja ihailtavan naisen elämäntarinan. olen samaa mieltä kuin Kirsi, että Jansson haki taloudelllista ja perheen turvaa, mutta samalla kapinoi sitä vastaan.
Kirja toi esiin Toven persoonan moniulotteisella tavalla. Yhden ihmisen elämään mahtuu niin paljon, varsinkin kun duunaa koko ajan. Hieno naiskuvaus. Niin moni nainen siis naiskirjailija joutuu valitsemaan taiteen, kirjoittamisen tai perheen välillä. Siis tietoisesti. Näin teki myös Jansson.
13. toukokuuta 2008 kello 12.43
Hmm, Pirkko, en minä tietääkseni mitään niputtanut. Sinähän se annoit ymmärtää että Tove Jansson pakeni saarelleen lapsia. Kun kysyin selvennystä, vastasit: ”“Jos voisit ajatella sen symbolisesti, saattaisit ehkä jotakin siitä ymmärtää.” ?? Kysyin mitä tarjoitit jo aiemmin, mutta puhuit vaan siitä kuuluisasta niputtamisesta.
Lisäksi, edellisessä postauksessani puhuin siitä, että tarkoitin lähinnä myönteistä ja myötätuntoista suhtautumista lapsiin. Kovin moni kun nykyään kokee ”vieraat kakarat” lähinnä rasitteena hermoille ja kuuloaistille. En myöskään mitenkään voi ymmärtää (symbolisesti tai muuten) että joku ajattelisi lapsia vyöryvinä laumoina, kuten Pirkko tekee. Sanon näin vaikka olen ollut isoissa kouluissa ja päiväkodeissa töissä. Kyllä ne ovat lähinnä ne elopainoltaan suuremmat kukkahattutädit ja -sedät jotka vyöryvät.
13. toukokuuta 2008 kello 14.42
pilvet vyöryvät taivaalla kohti kaakkoa…. tunteet vyöryvät ylitseni niin että henkeni salpautuu ( ai kuinka, positiivisesti vai negatiivisesti?)….nyt minä vyörytän myönteistä ja myötätuntoista energiaa sinua kohti, Mermaid…
Muuten, mikä on lauman ja nipun ero? Lauma on enemmän sisäsyntyisesti motivoitunut kokonaisuus kuin nippu, joka on taas ulkoisen tekijänsä nimittämä kooste.
13. toukokuuta 2008 kello 19.48
Vyöryminen on sellaista joka uhkaa ja hautaa alleen kuten lumivyöry ja kivivyöry, tukahduttava ja tappava. Lapset eivät sellaista harrasta. Laumasta tulee mielee villejä eläimiä, mutta en edellenkään käsitä mitä se tähän liittyy. Viitsisitkö selittää sen lauseesi, johon olen jo muutaman kerran kysynyt selvennöstä: “Jos voisit ajatella sen symbolisesti, saattaisit ehkä jotakin siitä ymmärtää.”
Millä tavalla vyöryvät, kiilusilmäiset lapsesi ovat symbolisia, ja miten he liittyvät Tove Janssoniin? Kiinnostaa todella tietää, Pirkko.
14. toukokuuta 2008 kello 10.17
Vyöryminen voi olla myös myönteistä, ainakin minun maailmassani. Upean voimallista tapahtumien, tunteiden virtaa. Monet sanat saavat sävyjä ympäröivistä sanoista, tarinasta jossa niitä käytetään. Omassa päässä tapahtuvan sisällönanalyysin seurauksena…
14. toukokuuta 2008 kello 14.38
Miksi olet Mermaid niin vakava itsesi kanssa? Ei jokaiseen ajatukseen, mielipiteeseen tai sanaan tarvitse tarttua. Toki niin saat tehdä, mutta se käy raskaaksi kaikille. Itsensä puolustaminen tärkeissä asioissa on aivan eri asia. Tallottavaksi ei pidä kenenkään jäädä.
Vyöryminen on ihan mitä tahansa. Sanojen lukitsemisesta pitäisi joutua vankilaan (jääkiekkovalmentajaa mukaillen), sillä sanojen kahlitseminen riuduttaa kielen, saa kielen näkemään nälkää ja kuolemaan janoon.
Ja muumit saa lähettää laivalla amerikkaan, siellä niiden on parempi olla; markkinahumussa, muun krääsän keskellä.
14. toukokuuta 2008 kello 17.08
Toni, Toni!
Ihan jännitti, kun huomasin sinun kirjoittaneen Voisin sittenkin rakastua muumeihin -otsikon alle… että paljastaisitko nyt pehmeän kohtasi ja tekisit muutenkin myönteiseksi muotoutuneesta nettikuvastasi kerrassaan kiusallisen vetoavan? Ja sitten tuo, että Amerikkaan! Muumit!
Ethän vain ole antanut feikkimuumien hämätä itseäsi, kuten niiden viekoittelevien naisten, joista joskus kirjoitit? Johdonmukaisuutta aitouden etsintään, sanon minä – vasta aikuisena muumien sanoman vastaanottanut ja sydämeeni tallettanut. Ajoittain kyllä manailen, että kuka vastaa siitä, että meillä on nuo feikit? Mietitäänpä siis uudelleen kenen sinne Amerikkaan kuuluisi painua.
Olen helpottunut, ettet ole vetoavampi. Lainasin tänään kirjastosta Hemsöläiset.
14. toukokuuta 2008 kello 20.04
Toni, en mielestäni ole ”vakava itseni kanssa” (? ei voi mitään, taas ihmetyttää tämä sanonta, aivan uusi minulle). Mutta kiitos kuitenkin neuvoista! Minä olen sitä tyyppiä, josta on kiinnostavaa maistella sanoja ja miettiä niitten merkityksiä… ja otin vielä opiksi siitä kun minun ”yltiörealististani” analysoitiin ketjukaupalla.
Mitä vyörymiseen tulee, kyse on konnotaatioista. Minulle se on jotakin uhkaavaa. Muuten, USA:ssa on myös paljon hienoa ja upeaa (krääsää myös, mutta isoon maahan mahtuu paljon kaikenlaista). Todella nautin kesästäni siellä.
15. toukokuuta 2008 kello 3.45
2. erätauko. Suomi-USA 2-0. Muumit vyöryttävät hyökkäyksiä vastustamattomalla voimalla. Tällä pelillä Amerikkaan näyttävät lähtevän ne, jotka sinne kuuluvat (ellei kolmas erä muuta kaikkea).
Jos nyt Suomi häviää, lupaan ostaa itselleni yhden muumikirjan. Ja lukea sen yksinäni, meren rannalla, koivun alla, vesisateessa.
15. toukokuuta 2008 kello 7.53
Äh, Toni. Et pääsyt koivun alle vesisateeseen muumikirjan kanssa. Sääli.
15. toukokuuta 2008 kello 8.35
Vakavasti puhuen, löysin siis muumit vasta aikuisena. Lapsena häiritsivät liian voimakkaat piilomerkitykset, joiden olemassaolon havaitsin, mutta joita en pystynyt tajuamaan. Oma lapsenikin oli jo yli 10, kun luimme muumit – siis ne aidot kirjat. Animaatioilla ei ole minusta juurikaan kosketuspintaa niihin – muumit ja aikakone?? muumit muinaisessa Egyptissä??? Tove Janssonin sarjakuvia en tunne ja henkilönä hän ei kiinnosta minua, kuten eivät kirjailijat yleensäkään. Olenko siis julkisuutta vieroksuvan kirjailijan kannalta ihannelukija?
Tässä ketjussa ei nimimerkeistä päätellen juurikaan ole miehiä. Lätkä ei liene ainoa syy, vaikka keskustelu onkin monissa ketjuissa silmiinpistävän vaisuuntunutta ja naisnimivaltaista. Mitenkähän Tove Jansson -seura – onko se kukkahattutätiyhdistys? Älkääkä nyt vastatko, että kaikki ovat tervetulleita, vaan kertokaa totuus. Ei sen puoleen, tätiys on mielestäni nykyään aliarvostettua.
15. toukokuuta 2008 kello 10.48
Toni, Muumikirjojen sijaan tai rinnalle antaisin sinulle kirjavinkin: Julia Cameron: ”Tyhjän paperin nautinto”. Saat vapaasti huvittua, mutta tarjoaisin siltikin kirjaa luettavaksesi (se on muuten nyt mun yöpöydälläni myös, kirjastosta).
Menee jotain hukkaan, jos vielä mietit, mihin tarttua. Älä mieti, tartu. Siis kynään tai koneeseen.
15. toukokuuta 2008 kello 11.00
Mutta ainahan voi tulla toisiin ajatuksiin, Toni! Kun on kerran jo ajatuksen läpi oman sensuurin päästänyt, ei mene enää pitkään, kun tulee toinen tilaisuus.
Ostin juuri itselleni tämän keskustelun kunniaksi Kuinka sitten kävikään -kirjan, synttärilahjaksi saamallani lahjakortilla. Sopivassa suhteessa lapsenomaisuutta ( joka on isä Mitron mukaan ihmisen tärkein omaisuus) ja elämän viisautta. Sopivaa juuri minun ikäiselleni. Olen joutunut toteamaan sen seitsemänkymmentä kertaa juuri niinkuin kirjassa seikkailevat hahmot: vaan kuinkas sitten kävikään?!!! Eikä minua pelottanut tarina enää ollenkaan niinkuin lapsena muinoin. Vau.
15. toukokuuta 2008 kello 16.24
jiikoo, mainitsin aikaisemmassa postauksessani myös kukkahattusedät.
Ei se kukkahattuisuus ole sukupuolisidonnaista, myös miehistä heitä löytyy. Luulen että moni mies suotta vierastaa Muumeja, koska nehän ovat aika sukupuolettomia otuksia, muista kirjojen hahmoista puhumattakaan. Vasta myöhemmin minulle selvisi että esimerkiksi Tuutikki on naispuolinen (eli ruotsiksi hon) ja hänen esikuvanaan on ollut Tove Janssonin kumppani Tuulikki Pietilä. Ajattelin aina Tuutikkia miespuolisena. Hmm. Myöskin Myy on melko ambivalentti.
Tove Jansson -seurasta en osaa sanoa, kun en ole jäsen. Ai niin, kiinnostava Muumi-uutinen täältä kotipuolesta:
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1530575
15. toukokuuta 2008 kello 20.11
Eikö Muumit olleetkin Tovella vaihetta, jolloin hän harjoitteli kirjailijaksi ryhtymistä? Olen kaksi-kolme lukenut sarjan alku-ja loppupuolelta eikä ne ole saaneet minua innostumaan koko repertuaariin.
Sen sijaan aikuiskirjat, käännetyt, olen kai lukenut lähes kaikki ja hyvällä halulla. Niissä T. on jo oppinut, mistä kirjallisuudessa on kyse ja ovathan ne aivan toista luokkaa kuin harjoittelukauden kirjat.
15. toukokuuta 2008 kello 21.43
Pirkko, luin sen verran Julia Cameronista, että tiedän haluavani pitää hänet kiväärinkantaman päässä elämästäni. Sen verran amerikkalaispompöösiltä vaikutti.
Luulen jopa hakevani käräjäoikeudelta laajennettua lähestymiskieltoa Cameronille. Laajennettu tarkoittaa tässä tapauksessa fyysisen lähestymisen lisäksi myös henkistä lähestymistä eli Cameronin kirjojen ilmestymistä näköpiiriini.
Aika selkeästi ilmaisin vastustavani kaikenlaisia kirjoittajakursseja ja nyt tarjoat minulle tämän syndrooman amerikkalaista arkkityyppiä. Hyvää tarkoittaen, tietysti, en minä sillä. Totuus on, että missä tahansa näen kirjan, joka käsittelee kirjoittamista tai luovuutta (ehkä jopa enemmän luovuutta) saan henkisen räkätaudin; kaikki kliseiset luovuuden kanavat täyttyvät sitkeällä limalla, ja hengittäminen, nukkuminen ja yleinen olemassaolo käyvät vaikeaksi.
Uskon, ettet loukkaannu, vaikka tyrmäsinkin varsin lempeästi kirjaehdotuksesi.
16. toukokuuta 2008 kello 9.29
Harjoitteluvaihe … joka kesti 25 vuotta? Tai 35 jos lasketaan viimeisimmät kuvakirjat mukaan. Ja meni loppupäästä ajallisesti lomittain ”aikuiskirjojen” kanssa. Toisaalta usein toistetaan, ja se on vähän omakin kokemukseni, että viimeiset muumikirjat ovat muumiudestaan huolimatta enemmän aikuis- kuin lastenkirjoja.
Mikä on ero kirjailijaksi harjoittelemisen ja kirjailijana olemisen välillä? Milloin kirjailija on valmis?
16. toukokuuta 2008 kello 9.40
Tuo asenne on sinua ja tiesin sen. Siltikin ja sen vuoksi yritän houkuttaa sinua lukaisemaan (olen itse kohta puolessavälissä) tuon amerikkalaishömpötyksen (puun alla sateessa istuen). Sitä ei pidä oikeastaan lukea, vaan antaa mennä, niin kuin tuulen pellolla (ei tarvi tietää, mistä setulee ja minne se menee, mutta mennessään se hipaisee hieman poskea). Joskus törmää ihmiseen, josta ajattelee, että tuo on sellainen ja tällainen, tuosta en pidä. Sitten tarvitaan vain yksi katse, tai lause, ja koko rakennelma särkyy.
Kirjoittajakurssit eivät sovi sinulle (eivät ne sopineet minullekaan), mutta joillekin ne sopivat, ihan oikeasti. Sen sijaan luovuutta ei opeteta, sitä ei pysty oppimalla oppimaan. Ainoastaan joku (ihminen tai tapahtuma) voi tönäistä jotain liikkeelle, josta lähtee jotain liikkeelle.
Tekee mieli, Toni, tehdä sulle jalkakamppi.