Toukokuun kirja on Sofi Oksasen Puhdistus. Tätä on kehuttu niin paljon, että minusta tuntuu, että se kannattaa lukea. Kun tämä vielä on ollut näytelmänäkin, joillakin saattaa olla siitäkin kokemuksia. Keskustelu alkaa 15.5.
Pitkästä aikaa otetaan varjokirjakäytäntökin taas mukaan kuvioihin. Varjokirjaksi päätin ottaa Antonio Tabucchin Kertoo Pereira. Tämä ei ole uusi kirja, mutta lukemisen arvoinen. Kun Tabucchista muutoinkin on viime aikoina täällä puhuttu, otetaan tämä. Keskustelu varjokirjasta alkaa vasta 30.5.
Kesäkuun kirja on Haruki Murakamin Kafka rannalla. Tästä keskustelu alkaa vasta 15.6.
Kesäkuun varjokirjaa en ole vielä valinnut. Valitsen viimeistään toukokuun lopussa, keskustelu siitä alkaa 30.6. Toiveiden mukaan mietin jotakin runoteosta. Jos on ehdotuksia, laittakaa tulemaan.
17. huhtikuuta 2008 kello 20.28
Onpa tosi ihania kirjoja tulossa kuukaudenkirjoiksi! Menin sanattomaksi! Sofi Oksaseen haluaisin tutustua kun en ole lukenut yhtään, en myöskään Murakamia, vaikka hän on lukulistallani.
Ja Tabucci on niin kiehtova kirjailija, mukavaa että hän on noussut esille. Luin jonkin aikaa sitten kaikki häneltä suomennetut, pidin kovasti hänestä. Pereira on luultavasti mieluisin itselleni, tai sitten Damasceno Monteiron katkaistu pää.
18. huhtikuuta 2008 kello 7.32
Luin Oksasen ”Stalinin lehmät” ja pidin siitä kovasti, mutta hänen seuraava kirjansa ” Baby Jane” oli valtava pettymys. ” Puhdistusta” odotan mielenkiinnolla…
18. huhtikuuta 2008 kello 8.44
Mainio valinta tuo Oksanen. Puhdistusta esiteltiin viime keskiviikon Kirjamaassa niin innostavasti, että teki mieli heti lukea se!
Ehdotan kesäkuun varjokirjaksi Anna Ahmatovan Valitut runot -teosta, jonka Tammi äskettäin julkaisi. Kirjassa on suomentaja Marja-Leena Mikkolan kattava, 55-sivuinen esittely Ahmatovasta ja hänen runoudestaan. Ahmatovassa itseäni kiinnostaa runouden lisäksi hänen elämänsä moninaiset vaiheet Petrograd-Leningrad-Pietarissa.
18. huhtikuuta 2008 kello 10.56
Ilmeisesti ”Puhdistus” on siis ilmestynyt romaanina? Itse luin sen joskus vuosi sitten näytelmänä. (Teatterissa en ehtinyt näkemään.) Mitenkähän suuri ero tuolla romaanilla on näytelmä-käsikirjoituksen kanssa?
18. huhtikuuta 2008 kello 16.40
WSOY mainosti kirjaa vuoden Tapauksena. Saas nähdä, onko se sitä. Puhdistus on edelleen tietääkseni Kansallisteatterin ohjelmistossa ja ilmestyi romaanina 26.3.08.
Mieleinen valinta kuukaudenkirjaksi.
18. huhtikuuta 2008 kello 16.47
Kannatan myös Anna Ahmatovaa…
19. huhtikuuta 2008 kello 10.41
Kiinnostavaa! Luulen että luen sen varjokirjan… Minä jotenkin vierastan suomalaista kirjallisuutta, ei voi mitään. Uskon että kyseessä on hieno teos, mutta… Kävisikö kesäkuun varjokirjaksi myös novellikokoelma?
21. huhtikuuta 2008 kello 17.55
Runokirjoista Tua Forsström:n ”Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja” kolahti salakavalasti tajuntaan, näennäisesti helpot, perinteiset ja lyhyet runot palautuivat ja täydentyivät viikkojen ajan pääkopassa. Onko tämä nyt sitä orastavaa keski-ikäisyyttä, kun niin pidin ja kaipasin? Ehdottaisin tätä varjokirjaksi, ehkä te verbaalisesti taitavammat osaatte pukea kokemani sanoiksi?
Luin viikonloppuna Kirsi myös kirjasi Medicien naapurissa. Hörähdellä sai pitkin kirjaa, haluat ja osaat kertoa hyviä tarinoita. Kiitos. Pidän myös tavastasi kirjoittaa modernisti, lähellä puhekieltä ja kiinni tässä ajassa. Minulla olisi pari kysymystä, yksi laaja ja yksi lyhyt, toivottavasti et pahastu ja kerkeät vastata jossakin välissä:
Kirjan tapahtumat ja Italia sijaitsi konkreettisesti kehosi ja pääsi ulkopuolella, kuitenkin Italia on hyvin pitkälle tunneasia. Kuinka tietoisesti rajasit perheesi ja omat sielunliikkeesi kirjan ulkopuolelle (Eikös kirjailijan täydy olla jollakin tavalla ekshibitionisti, paljastaa itsensä varomattomastikin asenteina ja näkökulmina, yhdentekevillä, vasta kokonaisuutena hahmottuvilla yksityiskohdilla – uskoutua lukijalle)? Onko julkinen ammattisi saanut sinut kirjoittajanakin varovaisemmaksi, perhettäsi herkästi suojelevaksi? Teksti oli mielestäni sillä tavalla joviaalia ja kaikesta vähänkin ”henkilökohtaisesta” riisuttua. Valokuvat kertoivat kyllä esteettisestä ja romanttisesta tavasta nähdä.
Miksi kirja sai, mielestäni turhan, alaotsikon ”Pieni kirja Italiasta”?
21. huhtikuuta 2008 kello 19.16
Kuukauden kirja tuottaa suuria ongelmia. Syynä ovat omat ennakkoluuloni ja mielikuvani. Sofi tuntuu tosikkomaiselta ja ankealta, miltei teleketjufeministin arkkityypiltä. Tästä syystä pelkään, että hänen kirjansa on osoitteleva ja ankea. En voi sille mitään.
Samoin olen ennakkoluuloinen erästä Kirsin kehumaa kirjailijaa kohtaan. Kävin nimittäin hänen kotisivuillaan ja päähäni piirtyi kuva erittäin itserakkaasta ihmisestä. Kuva voi olla täysin väärä, mutta loppujen lopuksi se on minun kuvani enkä taaskaan voi sille mitään. Kirjailija voi olla oikeassa elämässä mitä epäitsekkäin ihminen, mutta mitä minä siitä voin tietää. Tavallaan tekisi mieli lukea hänen tuotantoaan, mutta olen jo kauan sitten päättänyt pitää narsistit kaukana elämästäni, joten lukeminen on sula mahdottomuus.
Tänään lähdin kuitenkin ostamaan Sofi Oksasen kirjaa. Ja miten kävikään. Se oli kädessäni, luin ensimmäisen sivun, laskin hetkeksi sen takaisin ja näin hyllyn toisella puolella kauniin naisen sekä Lena Krohnin Mehiläispaviljongin ja kokoomakirjan Kolme venäläistä klassikkoa. Tulos oli ilmiselvä. Suorastaan murskaava: 8-0. Voittajajoukkueeseen kuuluivat Dostojevski, Gogol, Turgenev ja Krohn.
Pelin jälkeen analysoin tulosta. Häviäjäjoukkueen huonoon peliin vaikuttivat kaksi asiaa, ennakkoluuloni ja kirjan hinta, muutaman sentin vajaa kolmekymppiä. Sanottakoon, että koko voittajajoukkue maksoi 44 euroa.
Kolmekymppiä on järjetön hinta yhdestä kirjasta. Sillä rahalla saa yhden uuden cd-levyn ja sixpackin olutta. Tai uudet farkut ja viinipullon. Paidan ja kaksi askia tupakkaa. Kolmasosan vanhasta Ladasta. Halpayhtiön lentomatkan Hampuriin ja takaisin. Kymmenen kerjäläistä kiitollisiksi.
Kymmenellä Sofi Oksasella saa kaivon Eritreaan ja kolme litraa jaffaa itselleen.
Tiedän. Nämä eivät ole yhteismitallisia asioita. Mutta silti. 22–23 euroa on oikea hinta kirjasta. Tuhatsivuisesta voin maksaa 30 euroa.
Ja lopuksi minun kuuluu tietysti sanoa, että kyse ei ole rahasta vaan periaatteesta. Tai jopa markkinatalouden tulevaisuudesta. Koko järjestelmä romahtaa, jos minä alan ostella ylihintaisia kirjoja.
21. huhtikuuta 2008 kello 22.05
Minä tartuin innostuneena Tua Forsströmin uuteen runokirjaan, mutta petyin ihan pahantuuliseksi asti. Niinkuin olen pettynyt hänen viimeaikaiseen tuotantoonsa yleensäkin. Muistan kaivaten hänen alkuajan ihastuttavia vähän kiukkuisia runojaan. – Täytyy siis vain todeta, että olemme kasvaneet erillemme ja että nyttemmin olemme pelkkiä ystäviä.
Muuten aika jännää, että ryhmässä kuin ryhmässä hyvin pian joku nuori aktiivi keskustelija ilmoittaa vierastavansa suomalaista kirjallisuutta. – Profiloituukohan sitä globaalimmaksi ja vähän muita ”enemmäksi”, kun vetää rajan itsensä ja suomalaisen kirjallisuuuden välille?
21. huhtikuuta 2008 kello 22.51
milmuskaja, tarkoitatko minua ”nuorella aktiivilla”?
Olen kyllä jo muutaman vuoden yli 30-vuotias. En todellakaan ole sen globaalimpi enkä varsinkaan ”enempi” (?) kuin kukaan muukaan, tai ainakaan yritä profiloitua sellaiseksi. Varmasti se, että luen pääasiassa englanninkielistä kirjallisuutta, ja brittiläisiä ja amerikkalaisia kertojia johtuu siitä, että pääaineeni yliopistossa oli englanti, ja ammattini on myös englannin kielen parissa. Eli se on tavallaan ammattitauti. Suomalainen kirjallisuus tuntuu minusta myös ankeahkolta ja ylitiörealistiselta. Mutta ei se että pidän esim. brittiläisestä kirjallisuudesta enemmän tee minusta yhtään sen erikoisempaa tai globaalimpaa. Varmaan silläkin on vaikutusta, että olen työskennellyt useamman vuoden (yhteensä) ulkomailla, aika monessa eri maassa. Siellä ei suomalaista kirjallisuutta helposti edes saa käsiinsä. Kukin tavallaan, kuitenkin, ja varmasti suomalaisessa kirjallisuudessa on myös suuria helmiä. Minun menetykseni, myönnän sen.
Ai niin, tosiaan, Krohnin kirjoista pidän paljon, ja myös Tove Janssonista (muumeista).
22. huhtikuuta 2008 kello 8.33
Oksasen PUHDISTUS on erinomainen kirjavalinta! Historian ja äidinkielen emerita-lehtorina ihailen nuoren naisen kykyä solmia romaaniksi kimppu fiktiota ja – valitettavasti – ehdotonta faktaa. Kirja inspiroi jälleen kerran kertaamaan veljeskansamme koko historian, \\\”häpeämään\\\” Puhdistuksen nuorten ihmisten Suomi-ihailua. Olisiko meistä virolaisiksi? Selviytymään hengissä? Tuottamaan yhtä monipuolista kulttuuria? Onneksi Sofi-tyttö kuitenkin on suomalainen…
Napapiirin pohjoisin (?) kirjapiirimme \\\”käsittelee\\\” Puhdistuksen toukokuulla. Olemme toimineet yli 30 vuotta: aika ajoin onnistuneet uusiutumaankin, aika ajoin osa meistä on siirtynyt Pietarin Akatemiaan. Mutta kirjoista kiitämme – nyt juuri erityisesti Sofi Oksasta!
Jos joku laajaa kesälukemista kaipaa, suositan Molinan SEFARADIA. Liittyy myös edellisee.
22. huhtikuuta 2008 kello 8.49
Onkohan englanti merenneidolla lukemisen välineenä noussut äidinkielen tasolle tai peräti ohittanut sen? Siis opintojen ja pitkällisen ulkomaan asumisen seurauksena. Sen jollain lailla voisin käsittää.
Mutta tuo ’suomal. kirjallisuus tuntuu minusta ankeahkolta ja yltiörealistiselta’, tuntuu erikoiselta. Ehkä suom. kirjojen valikoima on ollut ulkomailla yksipuolinen? Itse luen suunnilleen saman verran sekä kotimaista että käännettyä eikä ole tullut mieleenkään, että suom. kirjojen aiheenvalinta olennaisesti poikkeaisi käännettyjen aiheista.
22. huhtikuuta 2008 kello 10.05
Reeta Karoliina kyseli Puhdistus-näytelmän ja romaanin eroa. Minäkin luin sen näytelmän joskus vuosi sitten, eikä se vielä erityisesti säväyttänyt, vaikka tapahtumat sinänsä olivat kauheita. Romaanissa varmasti on lihaa luiden ympärillä ihan eri tavalla. Tavallinen lukija kaipaa vähän enemmän selitystä ja taustaa, pelkistä repliikeistä ei saa irtyi kaikkea sitä, minkä näyttelijät sitten tuovat esiin eleillään ja äänenpainoillaan. Kyllä Puhdistus on varmasti merkittävä kirja tuodessaan esiin ihmisten ja erityisesti naisten vähäiset valinnan mahdollisuudet Neuvostosysteemissä. Saattaa olla, että se on vähän alleviivaava, siihenhän joku virolainen haastateltu viittasi TV:ssä, tai ”romantisoitu”, kuten hän sanoi. Joka tapauksessa tärkeä aihe ja varmaan hyvin kirjoitettukin, – mutta se nähdään sitten, kun on luettu kirja!
22. huhtikuuta 2008 kello 11.35
Harri, kiitos.
Vastaukseksi ensimmäiseen kysymykseen: kyllä se oli tietoista. En halunnut tehdä kirjasta ”meidän perhe Italiassa” -tyyppistä kirjaa. Ja voi olla, että se teki tekstistä liiankin etäännytettyä. Ja varmasti kyse oli jollain tavalla suojelusta, mutta en ole varma, oliko tarkoituksena suojella mieluumminkin lukijaa kuin itseäni ja perhettä : )
Kustantaja olisi myös halunnut jotakin muuta kuin ”pieni kirja Italiasta”. Minä taas pidän siitä. Kun kyseessä ei ole mikään ensyklopedia tai täydellinen kirja Italiasta vaan vain omia pieniä havaintojani, tuntui sopivammalta, ettei lukijalle myöskään luvata enempää.
22. huhtikuuta 2008 kello 11.35
Sofi Oksanen muuten tänään K-repussa TV1 klo 19!
22. huhtikuuta 2008 kello 12.44
Kopsu, en osaa sanoa sen tarkemmin. Tämä on minun kokemukseni suomalaisesta kirjallisuudesta, ja muistaakseni siitä on joku muukin (viisaampi) sanonut, siis julkisuudessa…. Ei nyt tule mieleen kuka. Mutta suomalaisessa kirjallisuudessa realismin perinne elää hyvin vahvana. Tämä siis on minun näkemykseni. En väitä etteikö muunkinlaista suomalaista kirjallisuutta olisi. Sofi Oksasen teos ei kuitenkaan kiinnosta, ja niinpä ”tyydyn” varjokirjaan. Oma menetykseni, epäilemättä.
22. huhtikuuta 2008 kello 12.48
Löysin sen! eli tässä yksi linkki: http://www.unikankare.net/arkisto/tp_realismia_kaatamassa_070298.html
Lainaus:
Markku Eskelinen ja Jyrki Lehtola väittävät poleemisessa teoksessaan Jälkisanat/sianhoito-opas että suomalaiset ovat maailman ainoa kansa, joka apriorisesti tietää mikä on totta ja jolla ei ole tähän totuuskäsitykseen edes ironista suhdetta. Eskelisen ja Lehtolan polemiikki on osunut maaliinsa. Lukijatutkimuksen mukaan (esim. Jokinen 1996) suomalainen lukija haluaa kirjaltaan juuri sitä minkä tietää todeksi, arkista kieltä, tavallisia ihmisiä ja tosiasioita. Käännöskirjoille on vapauksia annettu hieman enemmän ja jos kirjailija on voittanut nobelin, on hän saanut sekoittaa tekstiinsä peräti fantastisia aineksia. Mutta suomalaiselle se ei ole sallittua. Varsinkin jos kirjoitat Suomesta, on sinun syytä tarkistaa oliko se kivi todellisuudessa töllin rappusten oikealla puolella vai ei.
Tätä juuri tarkoitin, en vain osannut sanoa sitä yhtä hyvin.
22. huhtikuuta 2008 kello 12.56
Kirsi, teksti ei ollut mielestäni etäännytettyä. Oikeastaan se oli niin hiottua ja sujuvaa, että paikoitellen KUULIN, en lukenut. Olit lähellä.
Myös kuvat tukivat tätä mielikuvaa: lommoinen vespa, erikoisen kaunis puun muoto, ihmisiä kadulla kädet selittäen.. Aluksi ajattelin, että ”just tätä kliseistä Italiaa”, mutta sitten ymmärsin ne siten, tiedättehän, kuinka joskus harvoin kesällä (ei edes joka kesä) luet liikkumatta pihalla ja perhonen laskeutuu kädelle. Jähmetyt ja katsot ihmetellen ja viimein sanot lähellä istuvalle: ”Älä liiku. Katso varovasti tännepäin.”
Ja kirjan loputtua mietin, että kuvailit ja nimesit paljon ihmisiä, mutta siippasi ja tyttäresi tarkoituksella unohdit.
22. huhtikuuta 2008 kello 13.16
Ilman sen pidempiä aiheeseen jämähtämisiä vain jokunen tarkennus puoleltani.
Olen uusi täällä palstalla enkä tiedä teidän taustojanne. Ihmiset ajattelvat omilla tavoillaan ja siinähän se onni onkin.
Mermaid: minullakin on jo muutamia vuosia yli 30 ja ammattini vie minua yhä vain enemmän enlannin-, ruotsin-, saksankielen puolelle ammattikirjallisuuden kautta. Gradun tein englannin- ja ruotsinkielestä. Minä olen äidin- ja kotikieleltäni ruotsinkielinen, mutta kaksikielisestä kodista. – Luen kyllä kaikenkielistä kirjallisuutta, mutta kotini tuntuu yhä enenevässä määrin löytyvän pohjoimaisesta kirjallisuudesta (sis. suomenkielenkin). – Elokuvistakin olen löytänyt Norjan ja Tanskan elokuvat Ruotsin elokuvien rinnalle ennen ranskaisia tai saksalaisia. Brittiläiset elokuvat ja miksei myös kirjallisuuden mieltymykseni sisällyttää pohjoismaisten kanssa samaan joukkoon.
Mutta, mutta… Eihän suomenkielinen kirjallisuus ole pelkästään mitään yhtä asiaa. Sieltähän löytyy samalla tavalla vaikka mitä, niinkuin muiden kielten kirjallisuudesta.
22. huhtikuuta 2008 kello 14.11
Mermaid, kyllä suomestakin löytyy kirjailijoita, jotka uskaltavat sekoittaa todellisuutta omaan mielikuvitukseensa ja päinvastoin. Hyvinä esimerkkeinä ovat valtakunnan ”viralliset mieskirjailijat” Tervo ja Hotakainen. Tervo sekoittaa sekä Myyrässään että Ohranassa surutta historiallisiksi väitettyjä seikkoja omaan fiktiiviseen tarinankehittelyynsä. Samoin tekee Hotakainen Sydänkohtauksia-romaanissaan. Sirpa Kähkönen laittaa Mannerhemin liitelemään unijaksossaan Kuopion yläpuolella. Tässä muutamia esimerkkejä siitä, mitä milmuskajakin totesi, suomenkielisestäkin kirjallisuudesta löytyy monia erilaisia tapoja kertoa.
On tietenkin totta, että Suomessa helposti ryhdytään spekuloimaan taiteellisten teosten mahdollisella todenperäisyydellä, usein siinä tiimellyksessä jää itse alkuperäinen teos unholaan. Hyvä esimerkki tästä oli vähän aikaa sitten käyty keskustelu Mannerheimin mahdollisesta seksuaalisesta suuntautumisesta. Tämä taisto sai alkunsa Katarina Lillqvistin nukkeanimaatiosta Uralin perhonen. Kuvavaa tälle keskustelulle oli se, että osa tuomitsijoista ei edes ollut nähnyt koko elokuvaa.
22. huhtikuuta 2008 kello 14.35
Jaana, minä sanoinkin etten väitä ettei muunlaisiakin kirjoja löytyisi. On vain niin, että realismin perinne on suomalaisessa kirjallisuudessa, taiteessa ja elokuvissa hyvin vahva. Aina löytyy kuitenkin myös poikkeuksia. Olen lukenut pari Hotakaisen kirjaa, Tervon teoksista en pidä (olen lukenut kaksi). Taitavia kirjailijoita molemmat, eivät vaan ihan minun makuuni.
Milmuskaja, eihän meistä kukaan toistaan tunne (näin yleensä). Huvitti vaan se, että luokittelit minut nuoreksi aktiiviksi.
Ehkäpä olen vähän lapsenmielinen, myös kirjamieltymysiltäni. Potteristi ja kaikkea.
22. huhtikuuta 2008 kello 15.18
Lieko yhteensattumaa vai muuten vaan huvittavaa, että molemmat kirjoittajat ja lukemisen harrastajat, jotka yllä esittelevät ennakkoluulojaan, mainitsevat Leena Krohnin, joka puolestaan eräässä vähän aikaa sitten lukemassani esseessään sanoi pitävänsä kaunokirjallisuuden lukemisen yhtenä hyvänä — jos ei sentään aivan tärkeimpänä — puolena sitä, että se toimii rokotteena kaikenlaisia ennakkoluuloja vastaan. Oliko Krohn väärässä? Eikö se toimikaan? Vai kirjoittikohan hän sittenkin monipuolisesta kaunokirjallisuuden lukemisesta.
Tuossa Eskelisen ja Lehtolan ajatuksia siteeraavassa pätkässä muuten puhutaan suomalaisista lukijoista ja heidän vaatimuksistaan, ei suomalaisesta kirjallisuudesta. En ole nähnyt tekstiä enkä siis tiedä, oliko kirjoittajilla, vai vain lainaajalla, myös olettamuksenaan, että kirjailijat yksituumaisesta vastaavat lukijoiden huutoon? Että jos suomalaiset lukijat (keitä sitten ovatkaan, en tunnista itseäni tuosta kuvauksesta) kerran haluavat realismia, niin kirjailijat sitä tuottavat. Ehkä jotkut tekevät niin. Mutta eivät kaikki. Kuten milmuskaja jo ehti sanoa, ei edes suomalainen kirjallisuus ole mitään yhtä asiaa, ei edes tylsää realismia.
Hauskaa on myös se, että tuo lainaus oli otettu sivulta, jolla esitellään suomalainen novellikokoelma, joka mitä ilmeisimmin on juurikin jotain ihan muuta.
22. huhtikuuta 2008 kello 15.24
Ymmärrän hyvin Mermaidin näkemyksen suomalaisesta kirjallisuudesta, sillä oma historiani opiskelua ja työelämää myöten on samankaltainen. Arvostamani auktoriteetin kehotuksesta kuitenkin pari vuotta sitten tartuin suomalaiseen kirjallisuuteen, ja vaikka taso on ollut vaihteleva, olen ihastunutkin – Ahoon, Kaipaiseen, moneen muuhun. Sofi Oksasta arvostan ehkä lahjakkaimpana nuorena suomalaisena kirjailijana, ja Puhdistuksen luen aivan takuulla – sitä en tiedä, ehdinkö vielä näihin talkoisiin. Mermaidille kuitenkin suosittelen muutaman ennakkoluulon ravistamista, se todella kannattaa! Sitä paitsi äidinkielellä lukee tarvittaessa todella nopeasti, joten muutama hutilaukauskaan ei vie paljoa aikaa ;o)
22. huhtikuuta 2008 kello 16.07
Olen ennekin sanonut, että maailma on pullollaan loistavia kirjailijoita. Ja koska aika on rajallista ja elämä on pääosin muualla kuin lukemisessa, pitää tehdä valintoja. Suomessa on loistavia kirjailijoita, mutta vähän. Tätä omaa kulttuuria pursuaa ovista ja ikkunoista, eikä takuulla jää mistään paitsi, jos varaa vain pari prosenttia lukemistaan kirjoista suomalaiskirjailijoille.
Vaikka Tervo ja Hotakainen eivät aivan tiukkoja realisteja olekaan, kirjojen henkilöt ovat pääosin suomalaisrealistisia – tai jos eivät ole, ne ovat epäuskottavia. Samaten tekstissä on tunnistettavissa suomalaista tiukkuutta. Himpun runollisempia tai irrottelevampia hahmoja toivoisin suomalaisiin kirjoihin.
Miikka Nousiainen oli iloinen revittelevä poikkeus, olkoonkin, että hän on Erlend Loen avioton lapsi.
Eairo, klikkasin uteliaisuudesta sinistä ja päädyin katsomaan valokuviasi. Hienoja kuvia. Myös Kopsun nimi on sinisellä, mutta eipä se mihinkään johda, paitsi rasittavaan ilmoitukseen, ettei Explorer voi näyttää sivua.
22. huhtikuuta 2008 kello 16.14
Mutta, mutta…. Kun minä en vaan usko että kyse on ennakkoluulosta. Olen lukenut aika paljon suomalaistakin kirjallisuutta, koska olen ollut lukutoukka lapsesta asti, mutta se ei vaan ole muutamaa poikkeusta lukuunottamatta napannut. En tarkoittanut että minun totuuteni olisi se ainoa… Enkä sanonut että suomalainen kirjallisuus oikeasti olisi ankeahkoa ja yltiörealistista, sanoin että minusta vaan tuntuu siltä. Jos luette listani niistä kirjoista jotka pitäisi lukea, tai ne mitä kutsun lohtukirjallisuudeksi, ymmärrätte ehkä paremmin. Esimerkiksi Juha Seppälä on loistava kirjailija, mutta se Hyppynaru on ihan juuri esimerkki tästä. Arki on Suomessa riittävän ankeaa ilman suomalaista kirjallisuuttakin.
Annamari, luen englanniksi ja suomeksi suunnilleen yhtä nopeasti.
Näin on ollut jo monta vuotta. Ja kun unista puhutaan (niin kuin tässä taannoin), niin osa niistäkin on minulla englanninkielisiä.
22. huhtikuuta 2008 kello 18.20
Täällä on toinen, joka ei jaksa innostua suomalaisesta kirjallisuudesta. Yrittänyt olen, mutta tuloksetta. En osaa sanoa tarkalleen mistä se johtuu. Mutta niin kuin Mermaidkin koetti sanoa, suomalaista kirjallisuutta vaivaa joku ihmeen ankeus. Synkkyys. Vähän niin kuin suomalaista elokuvaakin.
Toinen juttu on kieli. Se on usein töksähtelevää ja suoraan sanoen rumaa.
Pidin kyllä Anu Kaipaisen joistakin kirjoista, samoin Eeva Tikan. Mutta jotakin niissäkin jää uupumaan. Hotakainen on mielestäni täysin yliarvostettu. Olen lukenut kolme hänen romaaniaan, Juoksuhaudantien mukaanlukien, mutta mitään erityisen ihmeellistä en ole hänen tuotannostaan löytänyt.
Bo Carpelanista sen sijaan pidän valtavasti, samoin Södergranista. Mutta hepä eivät kirjoitakaan suomeksi ja menevät enemmänkin runouden puolelle. Tove Janssonin tarinat (muut kuin muumit) ovat mainioita, mutta kas, niitäkään ei ole kirjoitettu suomeksi.
Päinvastoin kuin Mermaid, minä en lue juurikaan englanniksi. Sen takia arvostan kääntäjiä, hyviä sellaisia, todella paljon. Iloinen toki olisin, jos joku suomalainen kirjailija yllättäisi ja olisi loistava. Omalla kielellähän sitä on mukavin lukea.
22. huhtikuuta 2008 kello 18.35
Tämähän on aika jännää. Luin Suomen Kuvalehden haastattelusta, että esim. Katja Kallio ei lue suomalaisia kirjoja lainkaan. Haastattelussa siihen ei kuitenkaan kerrottu syytä.
Ymmärrän sen näkökulman, että suomalainen kirjallisuus on synkkää, joskin en ole ihan vakuuttunut, että se pelkästään sitä on. Ymmärrän senkin jos sanotaan, että se on liian realistista eikä mitään mielikuvituksen ilotulitusta. Ehkä se on meidän kansanluonteessamme. Sellainen jalat maassa. Riemullinen mielikuvitus on jotenkin pinnalliseksi katsottua kun taas synkkyys ja realistisuus on syvällisempää. Eihän meillä ”tyhjän naurajiakaan” arvosteta.
Minusta kuitenkin olisi varsin sääli jättää kotimainen kirjallisuus kokonaan hyllyyn. Jotenkin koen jo oman identiteetin näkökulmasta suomalaisen näkökulman tärkeäksi. Ehkä joskus synkkyydessään omaksenikin. Mutta onhan se myönnettävä, että meillä ihaillaan kirjailijaa, joka sanoo kirjoittavansa pienistä aiheista ja tavallisista ihmisistä.
Eikä kaikki sentään ole synkkää.
Pasi Ilmari Jääskeläinen on mitä mielikuvituksellisin, Eeva Kilpi syvällinen mutta silti kepeä, Markus Nummi (erityisesti Kadonnut Pariisi) jalat kaukana maasta…Ymmärrän Tonin raastavan ongelman ajan vähyydestä, mutta kyllä on liian paljon kiinnostavia suomalaisia kirjailijoita että ne malttaisi jättää lukematta!
Sinänsä en pidä ihmistä mitenkään vähemmän älykkäänä jos tämä ei lue suomalaista kirjallisuutta tai päinvastoin jos hän lukee vain suomalaista kirjallisuutta.
22. huhtikuuta 2008 kello 19.15
Minä pidän suomalaisesta kirjallisuudesta, enkä nyt koe itseäni erityisen synkkämieliseksi. Se on vain kieleltään ja kulttuuriltaan lähellä ominta ominaislaatuani. Tosin uskon, että jos osaa tarpeeksi hyvin jonkin toisenkin kielen, niin siitä löytyy ihan eritavalla vivahteita ja kauneutta, kuin jos esimerkiksi pelkällä kouluenglannila yrittää lukea. Tyttäreni on aivan ihastunut englanninkieleen ja lukenut pitkään lähestulkoon vain englanninkielisiä kirjoja. Tämä jopa jossain määrin kostautui hänelle ylioppilaskirjoitusten äidinkielenaineessa. Mutta hänelle englanninkieli on nautinto, jota hän ei ikävä kyllä voi jakaa äitinsä kanssa.
Miikka Nousiaisen ”Vadelmavenepakolainen” oli ihan hauska, joskin vähän pitkitetty ja paikoin epäuskottava tarina Mikko Virtasesta.
22. huhtikuuta 2008 kello 20.26
Työuran alussa luin parinkymmenen vuoden ajan melkein pelkästään vieraskielistä kirjallisuutta, velvollisuudestakin, suomalaista en juuri ehtinyt seurata, mutta nyt työt päättäneenä nautin tavattomasti, kun voin mielin määrin lukea omalla kielellä kirjoitettua kirjallisuutta, uutta ja vanhaa ja käännöksiäkin hyvällä omalla tunnolla.
Kepeys ei kuulu kansanluonteeseemme, mutta onhan meillä hauskojakin kirjoja, klassikoissakin. Viime kesänä luin Tulitikkuja lainaamassa, ja sehän oli hieno farssi! Ihan kuin jotain Molière´iä. Jos fantasiaa kaipaa, niin voi mennä runouden puolelle, siellähän sitä on aina ollut. Bo Carpelanilla katot lentävät proosassakin! Lars Sund iloittelee kaikissa kirjoissaan, mutta hänkin on suomenruotsalainen. No sille ei voi mitään, he ovat astetta paria iloisempaa ja kepeämpää väkeä.
Kirjallisuus voi lohduttaa, hauskuttaa, rentouttaa, panna mielikuvituksen liikkeelle yms. , mutta minusta on myös tärkeää, että sen kautta voi oppia ymmärtämään paremmin itseään ja muita sekä sitä mitä pahaa tai hyvääkin ihmiset ovat tehneet, ihmiskunnan historiaa. Jaan Kross on kuvannut naapurikansan kohtaloita monina aikoina, ja nyt Sofi Oksanen on ottanut tehtäväkseen alkaa purkaa saamaansa suullista perintöä. Siperiasta ei ole sitä kuvamateriaalia mitä Auschwitzistä, hän sanoi juuri TV:ssä, joten kerrottavaa riittää.
22. huhtikuuta 2008 kello 21.57
Hurmaavin lukemani kirja vähään aikaan (ja – ehkä sattumalta tai jostain muusta syystä – toukokuun kirjan elikkä Oksasen puhdistuksen kanssa rinnan esillä ollut): Arne Nevanlinnan ”Marie”. En nyt tässä käy sen sisältöön, lukekaa itse
22. huhtikuuta 2008 kello 21.57
Olen hyvin vähän synkkämielinen, pikemminkin päinvastoin. Pidän silti paljon suomalaisesta kirjallisuudesta. Ulkolaisissakin kirjoissa ihastun aina samuuden kokemuksiin, joita sieltäkin löytyy, hyvin yllättävistä maailman kolkista.
Pirkko Saisio, Reko Lundan, Asko Sahlberg, Juha Seppälä, Pirjo Hassinen ja Hannu Väisänen ovat esimerkkejä loistavista suomalaisista – mielestäni kansainvälisen tason – kirjailijoista.
Edellisessä Kirjamaassa oli lukupiirin pohdiskeltavana Sofi Oksasen Puhdistus. Näytelmä ja romaani kuulemma eroavat toisistaan. Ohjelman voi katsoa YleAreenassa.
Kannatan Ahmatovaa edelleen varjokirjaksi. Kirjamaassa oli viimeksi vieraana aivan ihastuttava Jurgen Rooste, virolainen nuori runoilija. Kävin heti kirjastossa lainaamassa hänen ja toisen Andrus Kivirähkin kirjoja. Virolainenkaan kirja varjokirjaksi ei olisi hullumpi juttu nyt, kun Oksasen kautta Viroon jo hypähdetään.
22. huhtikuuta 2008 kello 21.59
Kirsin kanssa olen samoilla linjoilla. Kyllä äidinkieli on aina ihmisen identiteetin kannalta elintärkeä. Ja kieleenhän kuuluu aina tämä pyhä kolminaisuus: puhuminen, kirjoittaminen ja lukeminen.
Ajatelkaapa esim. Viron ja Inkerin miehitystä 2. maailmansodan aikana.
Inkeriläistä syntyperää oleva, vieläkin elävä suomalaistunut kirjailija Ella Ojala kertoo kirjoissaan näistä ajoista ja lapsuudestaan, miten koulussa ei enää saanutkaan käyttää omaa äidinkieltä vaan piti käyttää ja oppia venäjää rangaistuksen uhalla. Samaa kertoo muistaakseni myös karismaattinen Maria Kajava kirjassaan Pitkä taival.
Tämän ylläolevan keskustelun innoittamana olen kyllä myös riemuissani suomalaisesta kielenopetuksesta, joka on innostanut kansamme avautumaan vieraille kielille. No, onhan tätä silti jo kauan sittenkin ollut, Mikael Agricola ja monet muut loistavana esimerkkinä.
Vaikka Aleksander Stubb joutui sunnuntaina esiintymään mustan päivän tiedotustilaisuudessa, en silti voinut olla kuuntelematta
mielihyvästä hykerrellen hänen tyylikästä englanninkielistä
puheenvuoroaan. Tankeroaika alkaa ilmeisesti olla muisto vain.
Pohjoismaat ovat minunkin viitekehykseni, vähän samoin kuin milmuskajan. Haluaisin kyllä vielä oppia hepreaa, kreikkaa ja swahilia. Mutta tästä unelmasta ei kai koskaan tule realismia.
Katja Kalliohan on myös italian kielen suomentaja, joten ehkä ammatti-identiteettikin vaatii osansa lukukielten valinnassa. Mutta toisaalta ei suomen kielikään kauan saisi olla paitsiossa – arvelen.
Kyllä suomalainenkin kirjallisuus on lukemisen arvoista Ja voihan Paasilinnaakin lukea vaikka ranskaksi ja eikös PIJ:täkin jo jollain niin vieraalla kielellä, etten muistakaan.
Luetaan ja annetaan toistenkin lukea!
22. huhtikuuta 2008 kello 23.57
Eräänlaista nationalismia on yliarvostaa kotimaista kirjallisuutta. Monilla taitaa olla suoranainen pakkomielle lukea mahdollisimman paljon suomalaista.
Mitä kansalliseen identiteettiin tulee, kirjallisuus tarjoaa siitä vain kapean siivun; synkistelevän ja niukkalauseisen. Ehkä on aika ampua kaikki vanhat kirjailijat ja päästää nuoret riemukkaat hullut vapautuneet emansipoituneet ennakkoluulottomat kirjailijat kustantamoiden luomista julkaisuvankiloista.
Eija G. ja Kirsi. On suuri myytti, etteivät riemu ja kepeys, ja etenkin ironia, kuuluisi kansanluonteeseemme. Ei aihetta, mistä täällä ei vitsailtaisi. Kun kaksi suomalaista kohtaa missä tahansa, lentää pienen tunnustelun jälkeen ihan taatusti keventävä huuli; ehkä varovainen ja kömpelö, mutta kuitenkin.
Se synkempi puoli esiintyy vain tummempana ja rehellisempänä kuin muualla. Täällä sanotaan ääneen, miltä tuntuu. Niin kuin Ismo Alanko laulaa: Vittu kun vituttaa.
23. huhtikuuta 2008 kello 0.01
Jaana, Vadelmavenepakolainen ei ollut paikoin epäuskottava. Se oli täysin epäuskottava, mikä oli parasta siinä. Kaukana perinteisestä suomalaisesta tyylistä.
23. huhtikuuta 2008 kello 7.32
Minusta tässä keskustelussa kukaan ei ole sanonut lukevansa pelkästään suomalaista kirjallisuutta, eikä myöskään minkäänlaista yliarvostusta ole luettavissa, puhumattakaan nationalismista. Kenties eräissä kommenteissa on sen sijaan huomattavissa pientä aliarvostusta.
Aivan, Toni, olet oikeassa sen suhteen,että Vadelmavenepakolainen oli täysin epäuskottava, mutta samaa voi sanoa esimerkiksi juuri Hotakaisen Sydänkohtauksia kirjasta.
23. huhtikuuta 2008 kello 9.02
Toni, on se totta, että suomalaiset ovat huumorintajuisia, mutta siltihän meissä on pohjalla se mollivirta. Huumori ei ole niinkään kepeää iloittelua vaan juuri ironiaa, niin kuin sanoit, ehkä älyllistä, harkittua, jotenkin englantilaistyyppistä. Ainakin heidän kanssaan jutut sopivat aina hyvin yhteen.
23. huhtikuuta 2008 kello 9.03
Mermaid, en tarkoittanut epäillä lukunopeuttasi englanniksi, tarkoitin vain että jos ei ole varma, haluaako käyttää paljon aikaa jonkin kirjan lukemiseen, niin äidinkielellä sen voi kuitenkin yleensä silmäillä läpi nopeammin. Itse luen enemmän englanniksi kuin suomeksi, mutta englanniksi en pysty samanlaiseen ’silmäilevään’ lukemiseen kuin suomeksi, siis niin että näen sivun sisällön ihan vain vilkaisemalla sitä.
Toni on minusta oikeassa siinä, että suomalaiset ovat kovia vitsailemaan. Lähes kaikki tuntemani suomalaiset ovat sellaisia. Ja suomalainen perinteinen kirjallisuuskenttä vaikuttaa kieltämättä joskus hiukan ryppyotsaiselta ja realismista poikkeavia elementtejä halveksivalta. En tiedä tarkoittiko Pasi Ilmari Jääskeläinen kommentoida tätä (aika kieli poskessa minun mielestäni) kun Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan päähenkilö suunnitteli kirjan kirjoittamista – eikä aikonut kirjoittaa mitään omituista kirjaa vaan kunnollisen suomalaisen realistisen romaanin. Minusta tämä oli aika vinha kommentti Jääskeläisen kynästä, josta ei tiedetä mitään nk. kunnollista suomalaista realismia koskaan lähteneen.
D
23. huhtikuuta 2008 kello 9.12
Mermaidille ja vähän tonillekin: taisin vähän piikitellä noista ennakkoluuloista, mutta ihan hyvällä. Tartuin yhteen lausahdukseen ja niputin kaksi toisistaan riippumatonta kommenttia, mutta sellaista sattuu.
Jos mermaidista tuntuu siltä, että suomalainen kirjallisuus on yltiörealistista ja ankeaa, niin sitten se on hänelle totta. Mutta tässä tapauksessa poikkeus (joita hän itse mainitsi pari) ei vahvista sääntöä, vaan osoittaa että sääntö vaatisi ehkä uudelleenarviointia. Tai että se ei ainakaan ole tosiasia. Ehkä samaa pohdiskelua vois soveltaa myös tokaisuun arjen ankeudesta.
Tottahan se on, että valintoja on tehtävä, kaikkea ei ehdi. Mutta näiden valintojen suhteen minä suosin jonkinlaista periaatteettomuutta, epäjohdonmukaisuutta, säännöttömyyttä.
Sanotaanko vaikka niin, että minusta olisi huolestuttavaa, jos jättäisin kirjan lukematta vain sen takia, että se on suomalainen. Saman voisi kyllä sanoa kääntäenkin, ei suomalaisuus myöskään ole yksinään riittävä syy tarttua teokseen. Edelleen saman voisi sanoa minkä tahansa maalaisesta kirjasta, tai oikeastaan mistä tahansa yksittäisestä tekijästä.
Mutta toisilla on toiset huolenaiheet.
(Tonille kiitos kuvakehuista.)
23. huhtikuuta 2008 kello 10.09
Hmmm… MInusta tuntuu, että mitä kirjoitin otettiin ehkä turhan kirjaimellisesti. Mitä arjen ankeuteen tulee, niin myönnän kärjistäneeni. Tästä sukeutui kuitenkin oikein kiinnostava keskustelu.
En myöskään tarkoittanut sitä, että suomalaisesta kirjallisuudesta puuttuisi huumoria, ei toki. Minusta suomalaisen huumorin tiivistää hyvin tämä pikku runo:
Keinun, keinun
keinuni on karu
Siinä on vain
yksi naru.
En suinkaan jätä kirjaa lukematta vain siksi että se on suomalainen. On paljon suomalaista kirjallisuutta, jota luen ihan mielelläni… Esimerkiksi Outi Pakkasen dekkarit ja Virpi Hämeen-Anttilan teokset. Mutta se vaan on niin, että suomalainen kirjallisuus yleensä ei kiinnosta, sen enempää kuin suomalainen elokuvakaan (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Olen varma myös siitä, että monetkaan minun suosikkini eivät välttämättä kiinnosta muita, ja se on ihan okei. En kuitenkaan pidä suomalaisen kirjallisuuden lukemista minään kansalaisvelvollisuutena.
Enkä suostu uskomaan että kyse olisi ennakkoluuloista, koska olen lukenut suomalaista kirjallisuutta aika paljon, enkä ole juuri pitänyt lukemastani.
23. huhtikuuta 2008 kello 10.24
kerttuli, minäkin ihastuin Jurgen Roosten persoonaan ja tapaan lausua runoja. Pitkään olen jo suunnitellut lainaavani ohjelmassakin mainitun teoksen Ajattelen koko ajan rahaa. Runoraadissa virolaiset runoilijat lausuivat itse runojaan tästä teoksesta, muistaakseni viroksi. Vaikuttavimpia kuulemiani runoja pitkiin aikoihin.
Suomalaisen nykyrunouden koen liian vieraaksi todellisuudesta. En pysty ymmärtämään niiden tarinaa tai tarkoitusta. Parnassossa julkaistaan aina kaikkein ihmeellisimpiä runoja, vaikka muuten lehti julkaisee korkeatasoisia artikkeleita. No, myönnettäköön, joitakin uudempia runoilijoita voin kyllä lukea, mutta he taitavat olla vähemmistössä.
23. huhtikuuta 2008 kello 11.48
Minusta meidän mollisointuisuutemme yhdistettynä tilanne- ja muuhun usein esiintyvään komiikkaan on ihanaa. Minun sieluni suorastaan tarvitsee ajoittaista mollisoinnuissa lepäämistä. Sieltä se sitten kiepsahtaa aikanaan paria astetta muita suomenkielisiä keveämpään suomenruotsalaisuuden olotilaan (näinhän jossain näillä palstoilla joku suom.ruotsalaisia kuvasi).
23. huhtikuuta 2008 kello 15.11
Kiitos mermaid loistavasta runosta
Se sopii loistavasti poikani ottamaan kuvaan ko. kapistuksesta. Niistä yhdessa pitäisi saada tehtyä joku tekotaiteellinen teos seinälle.
Sellaisessa olis jotain samaa kuin noissa parhaimmissa nykysuomalaisten kirjailijoiden synkkistuotoksissa. Minulle pahin synkkyys toimii huumorinkin lähteenä vaikkapa Petri Tammisen, Arto Salmisen, Rosa Liksomin teoksissa. Ne ovat kirvoittaneet monet hymyt. Ah, koko paradoksien ihana maailma…
23. huhtikuuta 2008 kello 15.55
Mutta, mitä pahaa on ankeudesta ja vaikeuksista kirjoittamisessa? Enemmän on kyse siitä, millä taidolla se tehdään. Koko kaunokirjallisuuden ideahan on valaista ihmisen kipupisteitä , antaa onnistuneita tai vähemmän onnistuneita (varoittavaksi esimerkiksi) malleja lukijalle selviytyä omista vastaavista tilanteistaan.
Haanpää vertaa kirjallisuutta yht.kunnan viemäriin, puhtaanapitolaitokseen. Sillanpää taas sanoo kirjailijaa Punaisen Ristin työntekijäksi elämän taistelutantereella.Ellei vaikeuksia ja kärsimyksiä olisi, ei kirjallisuutta tarvittaisi, koska eläisimme täydellisessä maailmassa, josta mitään ei puuttuisi.
Uskon, että olen lukenut nykymuotoisen kirjallisuuden ( runsas 200 vuottahan sitä vain lie ollut) useimmat merkittävät teokset. Valtaosa niistä on ulkomaisia. Sen kokemuksen perust. voin sanoa, ettei synkkyys-iloisuus-kepeys-janalla teoksien jakauma ole merkittävästi erilainen tämän maan ja maailman kirjojen välillä.
Mutta, jos puhutaan pelkäst. tämän päivän kirjoista, uutuuksista voi kuva olla erilainen. Jo tarjonta suurilla kielialueilla, etenkin englantilaisella on moninkertainen meikäläiseen verr. Ylenpalttisessa tarjonnassa on luonnollisesti helpompi väistellä ankeiksi ja inhorealistisiksi leimattuja tai siltä tuntuvia kirjoja. Ikäänkuin sulkea silmät pahalta maailmalta. Mutta silloin kai ajaudutaan kaemmas kirjallisuuden ydintehtävästä?
23. huhtikuuta 2008 kello 16.03
Hmm. Minusta kaunokirjallisuudella on monia tehtäviä, joista Kopsun mainitsema on yksi. Kyllä hyvä kaunokirjallisuus voi myös ”vain” viihdyttää. Aiemmin oli puhetta lohtukirjallisuudesta eikä senkään tehtävän tarvitse olla kovin syvällinen (joskin meillä kaikilla on vähän eri kirjat, jotka tuovat lohtua).
Itse näen ehdottomasti Kopsun mainitseman tehtävän tärkeänä ja merkittävänä. En kuitenkaan usko, että ellei vaikeuksia ja kärsimyksiä olisi, ei kirjallisuutta tarvittaisi. Joskin sellaisen skenaarion pohtiminen, missä elämään ei liittyisi vakavampia/synkempiä/surullisempia piirteitä on absurdia.
Ei minusta täällä kukaan ole halunnut sulkea silmiänsä elämän nurjalta puolelta, mutta kenties se sittenkin antaa väärän kuvan elämästä yleensä jos kaikki kirjat mitä ihminen lukee ovat synkkiä?
23. huhtikuuta 2008 kello 16.28
Kerttuli, en muista kuka runon on kirjoittanut… se löytynee netistä. Se on aina ollut yksi suosikkejani kaikessa karuudessaan, ja minusta ilmentää suomalaista huumoria oivasti. Onnea taideteokselle!
En tosiaan halua enkä pystyisikään ummistamaan silmiäni pahalta maailmalta, Kopsu… Olen kokenut kaikenlaista, erittäin ikävääkin, ja havainnut, että tietynlainen kirjallisuus sopii minulle paremmin kuin toinen. Toki luen hyvin paljon rikosromaaneja ja dekkareita joissa maailma voi olla kovinkin synkkä ja lohduton. Yhdessä suosikkikirjoistani murhattiin lapsi eikä syyllistä saatu selville… ehkä seuraavassa osassa. Seuraan myös uutisia aktiivisesti, ja nehän eivät useinkaan ole omiaan antamaan maailmasta tai elämästä ruusuista kuvaa. Silti en omien lukukokemusteni perusteella pidä suomalaisesta kirjallisuudesta näin yleensä. Syitä tähän ei ole yhtäö ainoaa, vaan useita, joita olen yrittänyt tässä ketjussa valottaa.
23. huhtikuuta 2008 kello 17.57
Nyt muistin, se on Lauri Viidan runo. Muutenkin pidän suomalaisesta runoudesta ja suomalaisesta laululyriikasta huomattavasti enemmän kuin suomalaisesta proosasta. Minusta suomen kieli on kaunis, oikein käytettynä, ja hyvin runollinen. Eipä ihme että se oli haltiakielen lähde myös JRR Tolkienille. Mutta suomalaisesta kirjallisuudesta yleensä kokemukseni on negatiívinen… Ai niin, pidin kyllä Välskärin kertomuksista. Olen lukenut ne kaikki joskus lapsena.
23. huhtikuuta 2008 kello 18.37
En usko, että kirjoittaminen olisi kirjailijoille terapiaa (Haanpää). Enkä usko, että he kirjoittavat valistaakseen lukijoitaan (Sillanpää).
Itse luen paljon kotimaista, no, luen paljon kaikenlaista ja minusta suomalainen kaunokirjallisuus ei erotu muusta ankeudessaan vaan lyhyenä lauseena (tämä on muuttumassa), kompaktina ja kiertelemättömänä dialogina sekä minusta tuntuu, että kirjojen henkilöt elävät kirjoissa enimmäkseen päänsä sisällä, eivät tekoina.
23. huhtikuuta 2008 kello 19.36
Tuo on Harri kiinnostava näkökulma. Ja todennäköisesti tosi. Me olemme sellaisia hiljaisia, pohtivia ja supraviivaisia. Myös kirjoissa.
23. huhtikuuta 2008 kello 21.35
Haanpään ja Sillanpään ajatukset olivat muistinvaraisia lainoja. En oikein usko, että he ovat tarkoittaneet niillä Harrin esittämää.Toki moni kirjalija ja moneen kertaan kertoo kirjoittamalla harjoittavansa itseterapiaa, mutta siitä ei noissa lainoissa ollut käsittääkseni kyse ollenkaan.
Uskon, että Haanpää tarkoitti harjoittavansa lukijoidensa kautta yhteiskunnan siivousta ja Sillanpää myös lukijoidensa kautta yrittää harjoittaa maailman ja ihmisten parantamista elämän taistelutantereilla saaduista haavoista.
Uskon, että synkeistä aiheista huolimatta monella – ellei useimmilla -kirjailijalla on tarkoitus viihdyttää lukijaansa. Ja monet siinä onnistuvatkin. Eikö siinä, jos missä juuri ole ammattitaidosta kyse? Eihän kukaan synkkiä juttuja lue pelkän synkeyden takia. Esimerkkinä viihdyttävästä surkeuden kuvauksesta olkoon vaikkapa Hugon Kurjat. TL Varis sanoo oivasti tästä dilemmasta: raskaista aiheista on osattava kirjoittaa kevyesti, muistinvar. laina tämäkin.
Eihän Tervoja ole vain yksi, siis kirjojen kannalta, hänestä on todella moneksi. Jos ottaa vaikka Myyrän ja Ohranan yhtäältä ja toisaalta Kallellaan-kirjan niin ovathan ne aivan eri maailmoista, hyvinkin konkrettisesti. Entä sitten hulluttelu Minun sukuni tarina,miten sellaista ilotulitttelua voi kukaan vastustaa, vaikka kummoiset antipatiat olisi.
24. huhtikuuta 2008 kello 9.05
Olet varmasti oikeassa, Kopsu. Ehkä nuo muistinvaraiset sitaatitkin ovat ihan oikein. Minusta ne kertovat paljon Haan- ja Sillanpään ajoista, ihanteista ja ilmapiiristä. Taide seuraa aikaansa (joskus jopa edellä) ja heidän aikanaan sodan ja maan kaupungistumisen ymmärtäminen ja käsittely oli tärkeää niin kansallisella kuin henkilökohtaisella tasolla. Tältä kantilta heidän ajatuksensa ovat ymmärrettäviä ja loogisia.
24. huhtikuuta 2008 kello 10.56
En käsittänyt, että ”ankeasta realismista” puhuttaessa tarkoitettiin ankeita tai vaikeita aiheita. Mutta en ole myöskään vakuuttunut siitä, että realismi tarkoittaisi automaattisesti ankeata lopputulosta. Kyllä siinä on kyse jostakin muusta (mistä? jäänee määrittelemättä).
Ja kyllä, on olemassa ankeita kirjoja, niitä löytyy varmasti kaikista genreistä ja tyylilajeista, kaikkien maiden ja kansallisuuksien ja kielialueiden kirjallisuudesta ja niissä käsitellään kaikkinaisia aiheita ja teemoja.
Tolkien taisi tosiaan tutkia suomenkieltä omia kieliä rakentaessaan, mutta onko se pelkästään hieno asia ja kunniaksi suomelle?
”But wait! Wait! Wait! Tolkien wrote The Lord of the Rings to provide a setting of loss, war and exile for languages he invented as a hobby; by 2003 100 million copies of the books had been sold!!!! If an alter-Tolkien had done for the languages of the Middle East what Tolkien did for the languages of the elves and the dwarves, we couldn’t have the unholy mess we have now!!!!!!
Gridneff: So the point is to get the message across, without saying in so many words: You stupid fucking morons, you’re learning fucking elf languages!” (http://helendewitt.com/dewitt/yournamehere.html)
En tahdo nollata fantasian arvoa, mutta tuossa on pointti. Se on luultavasti kärjistetty. Eskapismi ei ole terveellistä. Todellisuus on tärkeä asia, myös kirjallisuudessa. Se, onko välineenä realismi vai ei-realismi, ei kuitenkaan ole oleellista.
Samaan syssyyn voi myös sanoa, että vaikka on luultavasti totta, etteivät kirjailijat pääasiassa kirjoita valistaakseen lukijoitaan (mikä on varmaan ihan hyvä), on myös niitä, jotka tekevät niin (ja sekin on hyvä). Terapiasta tai sen tarpeesta en tiedä. Valistaminen, opettaminen, sivistäminen, kaikki kuulostavat kovin tylsiltä asioilta tai ainakin epämuodikkailta, joten on hienoa, että joku viitsii tehdä sellaistakin. Varsinkin jos sen osaa tehdä niin, että tuotos on myös mukavaa/kiinnostavaa/hauskaa luettavaa; kuten esimerkiksi yllä lainaamani kirjailija osasi ainakin edellisessä kirjassaan.
24. huhtikuuta 2008 kello 11.58
En tarkoittanutkaan ankealla realismilla vaikeita aiheita. Tämän asian toivat aivan toiset esiin. Vain sitä että mielikuvituksen lento puuttuu niin monesta suomalaisesta kirjasta, samoin kepeys ja ns. maaginen realismi, tietty taika ja ilo. En ole kummoinenkaan fantasiafriikki, olen Sormusten herra -trilogiankin lukenut vain kerran, teini-ikäisenä. Olen samaa mieltä siinä, että eskpismi ei ole tervettä, jos ei muuta lue, mutta minähän luen. Suomalainen proosa näin ylipäätään ei vain kiinnosta. Minusta kuitenkin tuntuu, että en voi lisätä asiaan enää enempää… Olen kaiken asiasta sanonut, näissä kolmessa ketjussa, tässä, Teos ja sen tekijässä, ja Mielenmaisemassa. Lisättävää ei ole. Jos tämä saa minut vaikuttamaan epäkypsältä, eskapistiselta, liian nuorelta, omasta taustastaan eroon pyrkivältä, sellaiselta joka haluaa näyttää ”enemmältä” tai globaalisemmalta, tai sellaiselta jolta itseltään puuttuu lämpöä (ks. Teos ja sen tekijä), niin ei voi mitään. Kaikkia ei voi miellyttää. Luen edelleen tyytyväisenä niitä kirjoja joista pidän ja joista olen kiinnostunut, ja suomalainen kirjallisuus jää näitten keskustelujen jälkeen entistä varmemmin kirjaston hyllyyn. Käpäläni ei siihen varmasti tartu.
24. huhtikuuta 2008 kello 12.03
Minulle asia on todella yksioikoinen. Yritän lukea parasta ja mielenkiintoisinta. Suomen kokoisessa maassa ei yksinkertaisesti kirjoiteta vuoden aikana hyviä ja mielenkiintoisia kirjoja tarpeeksi. Viisi-kuusi korkeintaan.
Sofi Oksasen tapauksessa olin kuullut kiittäviä arvioita, mutta itse aihepiiri ei tuntunut kovin vetävältä. Kun kirjakaupassa luin yhden sivun Puhdistusta ja yhdistin lukemani lauseet mielikuvaani Sofista, kotona tehty ostopäätös vaihtui toiseen. Kirjan hinta oli pieni lisätekijä. Ja kannet. Melkein unohdin sanoa. Löysät kannet kuin pokkarissa. Ei, ei.
Yleisesti sanoen: jos olen epävarma kirjan aihepiiristä, ensimmäiset kaksi sivua ovat tärkeitä. Mikäli lauseet eivät saa minuun yhteyttä, jätän kirjan seinäruusuksi kirjatanssiaisten pimeimpään nurkkaan.
24. huhtikuuta 2008 kello 12.38
No, tuossahan joku muukin (=toni) sanoi sitä samaa, mitä minä tarkoitin lukemisjärjestykselläni. Siis että minä luen ensin alusta ja sitten lopusta ja vasta sitten vakuutun siitä, että kirja kannattaa lukea. Kun hän sanoo sattuvasti, että mikäli parin ensimmäisen sivun lauseet eivät saa häneen yhteyttä, hän jättää kirjan lukematta. Minä annan kirjalle vielä sen mahdollisuuden, että katson lopunkin lauseet. Että josko niiden kautta alun lauseisiinkin tulisi vetävyyttä. Ja jos ei, niin seinäruusuksi vain.
24. huhtikuuta 2008 kello 13.00
Tässä teille – pyytämättänne – kuva siitä Tua Forsströmistä, johon aikanaan rakastuin:
ÅKERSÅRKENS BÖN
Fader,
i Din sommars blåsande grönska,
Fader,
i Din sommars oändliga gröna valv:
Hjälp mig att hinna ner i diket när Dina
utvalda närmar sig vägen.
24. huhtikuuta 2008 kello 13.08
Tunnen jonkinasteista syyllisyyttä tästä Kotimainen kirjallisuus vai ei- kähinästä. Sohaisin ilmeisesti isoa muurahaispesää alkumaininnallani globaalisuudesta jne. Mutta olipa antoisa sohaisu, se täytyy myöntää. Ainoa heikkous sohaisussani oli, että joku yksi henkilö joutui kohteeksi. Niin en ollut tarkoittanut. Heittoni oli huono, nuoli ei osunut kymppiin.
24. huhtikuuta 2008 kello 13.26
En tarkoittanut sinut tarkoittaneen, vaan tarkoitukseni oli kirjoittaa ”… olisi tarkoitettu”, mutta konditionaali putosi matkasta. Eikä tarkoitukseni enää oikeastaan ollut vastata nimenomaan sinulle, mermaid, vaan myös niille toisille, jotka toivat asian esiin, sekä kirjoitella julki muita ajatuksia, joita tuli mieleen monesta aiemmasta kirjoituksesta. Sama koskee fantasiaan liittyvää kommenttia.
Yksioikoinen yritys kuulostaa järkevältä, mutta olisi kiinnostavaa kuulla kuinka tuossa voi onnistua. Kuinka löytää parhaat ja mielenkiintoisimmat ja miten tietää lukevansa juuri niitä, jos ei ole vertailukohtana kehnompia? Vai onko tuo tavoite, jossa voi onnistua vain epäonnistumalla, ainakin osittain? Ei nyt enää puhuta niistä suomalaisista vaan ihan yleensä.
24. huhtikuuta 2008 kello 13.52
Tekevälle sattuu: Åkersorken kirjoitetaan åkersorken eikä niinkuin kirjoitusvirheisesti ylempänä.
24. huhtikuuta 2008 kello 15.48
Hei toni, onko tuo menetelmäsi mielestäsi osoittautunut hyväksi, siis että kahden sivun mahdollisuus ja sillä selvä, vai oletko joskus antanut kirjalle toisen mahdollisuuden ja päässyt pidemmälle, mahdollisesti hyvillä mielin? Jos olet, minkä kirjan kohdalla?
Jos menetelmä on hyväksi havaittu, harkitsen sen käyttöön ottoa itsekin, ainakin toistaiseksi. Jotenkin on viime aikoina liian moni kirja jäänyt kesken noin 50 sivun jälkeen. Lukupiirikirjat luen kyllä läpi vaikka sisulla, koska haluan oppia keskustelusta. Mutta esimerkiksi Hotakaisen Huolimattomat oli sellainen kirja, joka alkoi antaa minulle jotain vasta puolen välin jälkeen. Ja sitten on niitäkin, jotka alkavat lupaavan tuntuisesti, vaan lässähtävät jossain vaiheessa.
24. huhtikuuta 2008 kello 16.49
Ok, ei ongelmaa. Keskustelu oli minustakin kiinnostava ja kävin sitä mielelläni. Minut vaan yllätti se kiihkeys millä moni puolusti kotimaista proosaa näissä eri ketjuissa, ja se joittenkin ihmisten halu lokeroida ja määritellä tuntemato henkilö (tässä tapauksessa minut) lukumieltymysten perusteella (ks. postaukseni klo 11.58). Itselleni ei tulisi mieleenikään tehdä niin! Ystäväpiirissäni (nyt puhun vain siitä suomalaisesta) luetaan kaikenlaista, yksi vain Harlekiineja, toinen suomalaista proosaa, kolmas fantasiaa (Gaimania varsinkin), neljäs venäläisiä klassikkoja. Ikinä ei ole tullut mieleen että he olisivat jotenkin tyhmempiä / älykkäämpiä / kypsempiä jne. näitten lukumieltymysten perusteella. Ihmisillä on monia eri syitä lukea ja erilaisuus on rikkaus. Ehkä yksi syy siihen miksi ajattelen näin on että minulla on hyviä ystäviä ympäri maailman… Ei auta alkaa lokeroida omista lähtökohdistaan alkaen, ja jos jokuu niin tekee, se ihmetyttää minua. Ei ketään saada käännytetyksi oman asian puolelle leimaamalla ennakkoluuloiseksi. Mutta silti, kiinnostava keskustelu.
24. huhtikuuta 2008 kello 18.06
Onpahan vain mielenkiintoinen keskustelu jälleen! Miksi ihmeessä pitäisi valita tai olla ehdoton? Minusta tärkeä kriteeri kotimaisen tai ulkomaisen kirjallisuuden sijaan on kirjailija ja kirja itse. On mielestäni aikalailla sama, minkä maan kirjallisuutta luen, jos kirja miellyttää ja on juuri sen hetkiseen elämään sopivaa luettavaa. Toinen asia on tietysti se, ellei löydä itselleen sopivaa luettavaa. Kirjaa lukiessa on mielestäni hauska miettiä, miten kirjailijan kotimaa näkyy tekstissä vai näkyyko se lainkaan.
Suomen kielen soljuvuutta ja sujuvuutta kyllä mielestäni nykyproosasta löytyy. Itkosen kieli on todella mielestäni ihailtavan rytmistä ja hengittävää, olipa kirjoista mitä muuta mieltä tahansa. Uskon lukemisessa monipuolisuuden nimiin. Luen mielelläni laidasta laitaan tarpeen ja oman olon mukaan. Kevyttä ja synkkää, faktaa ja fiktiota. Ihan en allekirjoita sitäkään väitettä, etteikö suomalaisessa kirjallisuudessa olisi mielikuvituksellisuutta. Sinisalo on tästä mielestäni oiva esimerkki.
24. huhtikuuta 2008 kello 21.43
Eikös keskustelun lähtökohta ollut, ettei kukaan torju suomal. kirjaa sinänsä, vaan siksi, että sell. kirja on kirjoittajan kokemuksen mukaan on liian usein ankea ja inhorealistinen.
Sitten toinen kirjoittaja heitti: ei ole kysymys ankeista aiheista vaan … niin mistä? Miellyttävien aiheidenko lohduttomasta esitystavasta?? Mutta voiko noita asioita erottaa toisistaan? Voiko karmeita juttuja esittää lempeällä ja iloisella tyylillä? Tai hempeitä tuntoja ja kauniita maisemia karkealla ja luotaantyöntävällä tyylillä.
En ole varma, mutta sell. ensituntuma tähän asiaan on, ettei sisältöä ja muotoa noin vain voi repiä irti toisistaan. Toinen vaikuttaa toiseeen ja v.v.
25. huhtikuuta 2008 kello 1.05
Jiikoo ja eairo ja muut: luotan siihen, että tunnistan hyvän tekstin parista sivusta. Usein ensimmäiset sivut näyttävät, mitä tekstillä on annettavaa. Epävarmuuden jatkuessa otan keskeltä muutaman koepalan lisää. Etsin myös vuoropuhelua, sillä se paljastaa kirjasta ja tyylistä jotain oleellista. Suomalaiskirjat ovat monesti dialogiltaan elottomia, kömpelöitä ja paperisia.
Itkosen hyvyyden tunnistin nopeasti ja luin edellisen kirjan. Ikävää vain, että tyyli oli sittenkin liian rasvaista minulle. Pulkkisen Rajasta luin kirjakaupassa muutaman sivun ja päätin olla rasittamatta silmiäni siihen. No, kun sitä myöhemmin tarjottiin kirja-alessa viiteen euroon, ostin ja luin siitä puolet. Kirjassa oli muutamia todella antoisia kohtauksia, mutta ne eivät kannattaneet kirjaa kuin puoliväliin ja puoliväkisin.
On tapauksia, joissa on periaatteessa hienoa ja imevää tekstiä, mutta joka herättää suoranaista raivoa. Siri Hustvedt ärsytti kuin paarma perseessä. Samaa kuviota (pojan huumesekoilut ym.) toistettiin kyllästymiseen asti. Ja kirjan taiteilijahahmon tekemät laatikkoteokset olivat niin suurta tekotaiteellista paskaa, että sen pyyhkimiseen pitäisi kaataa puolet Amazonin sademetsästä.
Ei sinua Mermaid kukaan ole tuomitsemassa. Muutama kivi lensi ja kolahti otsaan, mutta kuhmut laskeutuvat yllättävän nopeasti. Minusta on hienoa, jos joku ei pidä suomalaisesta proosasta. Yhtä hienoa kuin jos joku toinen pitää.
25. huhtikuuta 2008 kello 10.20
Kopsu, eikös se ollut ”ankea ja yltiörealistinen”. Yltiörealistinen on eri asia kuin inhorealistinen. Ja edelleen ankean minä ainakin tulkitsin tarkoittavan jotain ei järin innostavaa, elotonta, tylsää. Eli en näe ristiriitaa, ei puhuttu muodosta ja sisällöstä vaan yleisfiiliksestä.
Vaikka eipä olisi eka kerta kun nettikeskustelussa väitellään kunnolla ja kiivaasti ja jälkikäteen todetaan, että puhuttiin eri asioista.
Syntyyköhän näistä touko-kesäkuun kirjoista läheskään yhtä vilkasta keskustelua sitten kun ne on luettu?
25. huhtikuuta 2008 kello 10.29
Erinomainen kysymys eairo : )
25. huhtikuuta 2008 kello 11.04
Toni. Minäkin uskon, että pystyy selailemalla tiedostamaan miellyttääkö kirja minua. Mutta entäpä jos kirjassa on jotakin syvempää, joka muodosta riippumatta vaatii huomioni. Sitä ei selailemalla pysty selvittämään. Lisäksi uskon, että jokaisesta kirjasta on löydettävissä jotakin. No melkein jokaisesta.
25. huhtikuuta 2008 kello 11.32
Ammattini puolesta olen pakostakin joutunut perehtymään kotimaiseen proosaan. Tai joutunut ja joutunut… Luulenpa, että kotimainen kirjallisuus on täsmälleen yhtä hyvää kuin ulkomainenkin – ottaen huomioon sen, että vain pieni osa ulkomaisesta kaunokirjallisuudesta käännetään muille kielille.
Toisinaan kotimainen proosa on, kuten täälläkin on todettu, vailla tiettyä lennokkuutta – tasojen vaihteluja niin sanoakseni. On hyve – tätä korostetaan myös kirjoittajakursseilla, joilla olen joskus saanut vierailla – että kerrotaan nimenomaan itselle tutuista asioista ja että henkilöt ovat ns. uskottavia, realistisia. Olen pannut merkille, että usein kirjoittajakoulutusta vetävät ovat dramaturgeja. Tästä yhteys suomalaiseen tv-proosaan… Yhtäläisyyksiä?
Nyt olen näkevinäni jonkinlaista muutosta tarinan kuljetuksessa ja kielen käytössä. Tästä esimerkkeinä mm. Juha Itkonen ja Riikka Pulkkinen. Molemmat ovat kirjoittaneet hyvinkin epäsuomalaisia kirjoja, hyve vai ei.
25. huhtikuuta 2008 kello 12.22
Olen samaa mieltä Kirsin kanssa, että eairolla välähti!
Miten hienoja pikku, jos ei lastuja niin ainakin päreitä, näiltä lukupiirin palstoilta löytyykään: niin syvällisen filosofisia, julistavia, maailmaa parantavia, pohdiskelevia, omaelämäkerrallisia, realistisia, kuin epäsovinnaisempia, lyyrisiä, uusia näkökulmia löytäviä, satiirisia … ja viimeksi jopa tämän uuden genren mukaisia: hemsöläisiä. Parin vuosikymmenen kuluttua voimme kaikki aikalaistodistaa olleemme paikalla, kun tuo käsite näki päivänvalon.
Ja kaikki tämä kumpuaa näennäisesti melkein tyhjästä, kuin hiirenkorvat tuolla ikkunani ulkopuolella puihin. Vain pieni vihje ja sormet alkavat kilpajuoksunsa näppäimistöillä, ja kuin puro muuttaa suuntaansa tarpeen mukaan, niin nämäkin keskustelut solisevat välillä arvaamattomiin suuntiin… Eihän tässä kohta enää mitään kirjoja tarvitse lukeakaan.
25. huhtikuuta 2008 kello 14.31
Kun täällä nyt käydään keskustelua koti- vaiko ulkomainen kirja, ehdotan jonkun kuukauden kirjaksi tai vaikka varjokirjaksi viehättävän ”epäsuomalaista” kotimaista kirjaa: Arne Nevanlinna, Marie.
25. huhtikuuta 2008 kello 16.49
AL, siinäkö siis syy kotimaisten kirjojen lentokelvottomuuteen? Enpä ihmettelisi vaikka näin olisi.
Kenenkään ei pitäisi osallistua kirjoittajakursseille. Kirjoittamista ei voi opettaa, vaikka jotkut muuta väittävätkin. Kun löytää itse kirjoittamisen säännöt, joita on oikeastaan vain yksi: sääntöjä ei ole, paitsi kirjoittamisen sisäinen logiikka, saattaa tavoittaa jotain omaperäistä.
Kirsi, viidakkorumpu pitää huolen lopusta. Eli kirjoista, jotka on jo kertaalleen jättänyt hyllyyn. Rumpua pärisyttävät ystävät ja tällaiset lukupiirit. Satunnaisesti jopa kriitikot.
Pettymykset kuuluvat lukemiseen aina. Kirja on helppo hylätä; siitä vain roskiin tai antikkaan tai ärsyttävälle naapurille. Ihmissuhteiden päättäminen on siitä rasittavaa, että joutuu näpyttelemään sen tekstiviestin. Tosin nykyisin voi kännykkään laittaa valmiiksi viestipohjan eikä tarvitse kuin lisätä nimi loppuun. ”Eiköhän tämä ollut tässä (valinnainen nimi)!”
25. huhtikuuta 2008 kello 17.52
Kiitos tarkennuksesta ja korjauksesta, Eairo! Kyllä, kirjoitin että suomalainen kirjallisuus tuntuu minusta ankeahkolta ja yltiörealistiselta. Inhorealistisesta tai vaikeista aiheista en puhunut mitään. Aivan oikein ymmärsit, kyse oli yleisfiiliksestä, suomalaisesta proosasta noin yleensä. Ja kuten totesin (jo monta kertaa), poikkeuksia säännöstä toki löytyy. AL, luen lähinnä angloamerikkalaista kirjallisuutta jota ei ole (vielä) käännetty suomeksi… Minulla on ystäviä ulkomailla jotka tuntevat kirjamakuni ja tekevät suosituksia, tai sitten teen itse löytöjä. Useimpia näistä kirjoista ei koskaan välttämättä käännetä suomeksi. Bestsellerit on sitten erikseen. Suomalaisen kirjallisuuden sielunmaisema (taas henkevä, feminiini termi
) on ankeahko ja yltiörealistinen. Näin siis minun mielestäni.
Toivottavasti tosiaan myös toukokuun ja kesäkuun kirjoista syntyy vilkas keskustelu… Joskaan en voi siihen Puhdistus-keskusteluun sattuneesta syystä osallistua.
Varjokirjaketjuun kuitenkin.
25. huhtikuuta 2008 kello 18.44
Eairo, havaintosi oli aivan oikea: ankea ja yltiörealistinen oli alkuper. ilmaisu. Minä vain vähän oioin mutkia, ehkä vähän provosoinkin. Katsoit ankean tarkoittavan ei innostavaa, elotonta, tylsää.
Askarrutti em sen verran, että katsoin Nykysuomen sanakirjasta ‘ankean’ merkitykset: 1) surumielinen, apea, masentava, alakuloinen, 2) vaikea raskas, katkera. Näiden perusteella katsoisin, ettei tylsä oikein sovi synonyymiksi.
Mitä sitten olisi yltiörealistinen tai sen vastakohta, jos se auttaisi sanan merkityksen arviointiin? Mitä kiitetty ulkomainen kirja on silloin, kun se ei ole ärsyttävän yltiörealistinen, kuten suomalainen liian usein on aikalaistodistajan mukaan ? Kallistuuko kirja silloin fantasian puolelle?
25. huhtikuuta 2008 kello 19.01
Mieli tekee kommentoida tässä lokerossa mainittuja kirjailijanimiä, Singer ensimmäisenä. Hän on ollut minunkin suosikkini, ehkä yksi kirja on jäänyt kesken, muut käännetyt olen lukenut, parhaat parikin kertaa.
Samaan juutalaisten huippukirjailijoiden sarjaan lasken myös Bellow’n, jonka käännetyt olen kaikki lukenut, monta hyvällä halulla toistekin. Ed. samaa ryhmää on P. Roth, jolta etenkin viime vuosina on tullut kiinnostavia kirjoja, mikä se viimeinen trilogia nimeltään on, johon kuuluu mm Ihmisen tahra? Samaa jengiä myös Erica Jong, jota vain harvoin näkee mainittavan, jostain syystä ei edes naiset tuo julki mielipiteitään. Liekö tälläkään palstalla kertaakaan?
Mutta yhtälailla olen pitänyt vaikkapa Eino Säisästä, jolta syksyn jälkeen olen lukenut kymmenkunta kirjaa. Ei ne monesti mitään ilopillereitä ole olleet, mutta olivatko ankeita, se ei lukiessa tullut mieleenkään. Ja tylsää hänen seurassaan ei ainakaan ollut. Ei myöskään yltiörealismi käynyt mielessä, passelisti sitä oli.
26. huhtikuuta 2008 kello 1.07
Kopsu, kirjoitin ankeahko — melko masentava, melko raskassoutuinen, aika alakuloinen (kuten suomalainen iskelmä). Vaimo jättää, työ rassaa, viina maistuu, naapuri vinoilee, päätä särkee. Yltiörealistinen on juuri sitä, että kaikki menee aika perinteisen kaavan mukaan, Kouvolassa, tai Keravalla, pomolla on kaljamaha, ai, ai, krapula vaivaa maanantaiaamuna, puhutaan hauskasti murteella, kaljaa juodaan puistossa. Tämä siis näin yksinkertaistettuna minun käsitykseni asiasta. Miljöön voi halutessaan muuttaa maalaisempaan / urbaanimpaan / vanhanaikaisempaan muotoon. Joka hahmo on tuttu, kuin naapurin äijä joka rassaa Toyotaansa, karvanopat heiluen.
Yltiörealistisen vastakohta olisi tietysti yltiöfantasianomainen, mutta en minä sitäkään halua. Vain jotakin mikä todella kiinnostaa, (ajatus)seikkailua tai jotakin uutta vaikka tutuissakin puitteissa, vähän kiinnostavampaa kuin lähiökuppilan tai maatalon isännän jorinat. Toivottavasti kaikki nyt ymmärtävät että minä kärjistän ja esitän asiat mustavalkoisina tuodakseni ajatukseni paremmin esille. En tiedä paljonko se auttaa ja sanoin jo kerran etten enää kommentoisi, mutta jos nyt vielä tämän kerran.
26. huhtikuuta 2008 kello 15.31
Mermaid, ei tarvitse reagoida. Viimeinen aiheeseen puuttumiseni koski lähinnä Eairon tulkintaa ankeasta, jota hän rinnasti tylsään. Minusta noilla sanoilla on huomattava ero.
Suurimpia syntejä kaunokirjallisuudessa on nimenomaan tylsyys. Tylsää tekstiä tuskin kukaan haluaa pitempiaikaisesti lukea. Mutta surumielisyyttä, apeutta, alakuloa, raskasta ja vaikeaakin hyvissä kirjoissa löytyy pilvin pimein. Sanotaanhan: ‘Soitto on suruista tehty’. Minusta soiton tilalle voi hyvin panna sanan ‘taide’ tai ‘kirjallisuus’ tms.
26. huhtikuuta 2008 kello 23.37
Varsinkin suomalainen soitto on usein suruista tehty… onhan tämä se murheellisten laulujen (tarinoiden myös) maa. Ja raskassoutuinen… ja ikävä (myös merkityksessä tylsä).
28. huhtikuuta 2008 kello 9.32
Kannatan ilolla Anna Ahmatovan runokirjaa kesäkuun varjokirjaksi.
Ja Nevanlinnan Marie, mikä ihastuttava kepeys, näkökulma koko meneeseen vuosisataan ja samalla yhden naisen elämänkohtalo. Päähenkilö ja kirjailija lähestyvät sataa vuotta, mutta mitäpä vuosista kun sana ja ajatus ovat viiltävän kirkkaita. Laskemmeko kirjan kotimaiseen synkkään proosaan kun päähenkilö on syntynyt Strassbourgissa ja tulee naiduksi suomenruotsalaiseen sukuun?
28. huhtikuuta 2008 kello 11.01
Kopsu, minä kirjoitin auki sitä miten ankeaa luin. Sanaa käytti eräs toinen. Saatoin olla lukihäiriöinen, suorastaan väärässä tässä; tai sitten tämäkin vain osoittaa sitä, että niin tarkkana ei voi sanavalinnoissaan olla, etteikö joku lukisi mitä ja miten sattuu.
Noista sanakirjamerkityksistä tylsä on aika etäällä, mutta ankean arkikielisessä käytössä (täällä meillä päin) sen merkitykset ovat runsaammat.
28. huhtikuuta 2008 kello 11.43
Muistanko nyt ihan väärin, mermaid, että tykkäät kuitenkin lukea kuinka Kurt Wallander juo apeana viskiään kun elämä murjoo…
Tuli vaan mieleen, että syntyykö minkäänlaista kirjallisuutta, jos koko ajan elämä silittää vain myötäkarvaan… jotain säröä, ristiriitaa, hämmennystä tai jotain sen suuntaista tarvitaan ennen kuin on mitään kirjoitettavaa… konkreettista tai ajatusten tasolla… Tai sitten ehkä syntyykin…
Ja mikä on tylsää… Varmaan sekä onni että onnettomuus, jos se on vaan sitä yhtä ja samaa. Mutta siitähän me ollaan täällä hyvin eri mieltä, mikä on tylsää ja siitä on looginen päätelmä, että toiset lukee toisten mielestä ihan mielellään tosi tylsää kirjallisuutta.
28. huhtikuuta 2008 kello 12.32
Niin, Kerttuli… Minä olen jo pari kertaa sanonut että kyse ei olekaan aihepiiristä, eikä käsiteltävistä asioista. Joku muu toi tämän näkökulman esiin. Kyse on yleisvaikutelmasta. Wallander-kirjat eivät ole ankeita eivätkä myöskään yltiörealistisia. Päinvastoin, juonet ovat hyvinkin mielikuvituksellisia. Mutta olen jo vähän väsynyt korjaamaan näitä väärinkäsityksiä. Asiasta on tässäkin ketjuss jo puhuttu. Muut toivat esiin vaikean aihepiirin jne. Särö ja ristirrita ovat enemmän kuin tervetulleita.
Mutta olen jo sanottavani sanonut, selittänyt, selventänyt jne. moneen kertaan. Minusta tuntuu että jotkut lukupiiriläiset haluavat ymmärtää minut tahallaan väärin. *huokaus* En jaksa provosoitua.
Hohhoijaa.
28. huhtikuuta 2008 kello 15.35
Eairo, tässä ketjussa sama nimimerkki kirjoitti 25.4.08 klo 10.20 ”ankean minä ainakin tulkitsen tarkoittavan jotain ei järin innostavaa, elotonta, tylsää.” Jos tuota ei Eairo kirjoittanut, niin silloin joku on lainannut nimimerkkiäsi.
Jokaisella voi luonnollisesti olla omia merkityksiään vaikka mille sanoille, mutta keskustelua avittaa, jos ne merkitykset juuri siinä dialogissa ovat samat tai ainakin samantapaiset. Tarjosin malliksi Nykys.sanakirjan selitteitä, jos se ei ole hyvä niin ehdottakaa parempia.
Kun kirjallisuudesta puhutaan, niin tylsän, ikävystyttävän, pitkäveteisen yhtäältä ja toisaalta surullisen, apean, raskaan välillä on huomattava ero, kuten tuolla aik. jo esitin. Ehkä muussa käytössä ei sitten ole, en tiedä. Viimeksi soppaan heitetty ikävä-sana sitten on hyvin monipuolinen, sille löytyy vaikka mitä merkityksiä. Mikä tarkoittaa hankaluutta täll. keskustelussa.
Käsittääksen emme (vielä?) keskustelleet, mikä kirjallisuus on tylsää tai ei, siis yleisesti ottaen. Yksinkertaistaen: toistaiseksi olemme puhuneet siitä, onko suomalainen kirja tylsä, ikävystyttävä vai surumielinen, apea, raskas. Siis yksinkertaistaen, minusta menee hiustenhalonnaksi, jos alamme inttää vaikkapa ankean ja ankeahkon merkityserosta.
28. huhtikuuta 2008 kello 17.07
Nyt alkaa jo tuntua siltä kuin olisi ongelman ratkaisun aika tässä kuka-sanoi-mitä-kähinässä.
Ottakaa nyt hyvät ihmiset järki käteen ja silmät päähän. Kukaan ei ole sanonut mitään peruuttamatonta pahaa kenestäkään eikä mistään ja toisaalta kaikki ovat sanoneet jotain, jonka toiset niin tahtoessaan voivat ymmärtää väärin.
Kaikilla on ollut mahdollisuus mustana valkoisella esittää mielipiteilleen hyviä ja oikeita perusteluja, jotka toisilla on ollut mahdollisuus lukea.
Kukaan ei ole huonompi/parempi kuin toinen mielipiteissään, olemme vain ihanan erilaisia, minkä pitää olla hyvä asia.
Nyt jokainen kähinään osallistunut ottakoon ymmärtävän, aikuismaisen, maailmakaikkeuteen asioita vertaavan asenteen ja lukekoon vielä kertaalleen kaiken ketjussa kirjoitetun hyväntahtoisesti hymähdellen.
Hyvä väittely on aina paikallaan, mutta väittely ei silloin enää ole hyvä, kun joku/jotkut syyttä joutuvat koko ajan altavastaajan asemaan.
28. huhtikuuta 2008 kello 17.29
AL, olen kanssasi osittain samaa mieltä tästä dramaturgi-kommentistasi. Suomalaisessa kaunokirjallisuudessa jännite usein syntyy dialogista (niin kuin teatterissakin), kahden ihmisen kohtaaminen kirjan sivuilla on usein konflikti tai melkein maaginen kirkastumisen hetki.
Tunnetilat ja asenteetkin paljastuvat usein dialogin kautta erotuksena esim. ranskalaiseen kirjallisuuteen, jossa päähenkilön toiminta ja siitä syntyvät valinnatkin voivat sen tehdä. Ranskassa masentunut mies lähtee kadulle, ryypylle, löyttäytyy väärään seuraan, herää tuntemattomasta osasta kaupunkia, paluumatkalla suojautuu naapurin katseilta.. kaikki voidaan paljastaa toiminnan kautta, suhteessa ihmisiin ja kaupunkitilaan. Suomessa vedetään kännit yksin kotisohvalla, muistellaan kuinka isälläkin meni huonosti, takaudutaan jonnekin lapsuuden kesään ja sen luonnonilmiöihin ja sammutaan.
Suomalainen ei kai ole vielä sopeutunut urbaaniin tilaan, ei osaa elää tuntemattomien katseiden alla. Usein mietin, että jopa puhuminen on suomalaisille ylellisyyttä. Täällä voit asua yksin kaukana muista ja rajoittaa puhumisen kauppa-autossa ynähdyksiin ja murahduksiin (RImmisen Pölkyssä tämä havainnollistettiin hienosti, mieshän kuitenkin pärjäsi hienosti; tuppisuu sai työtä, ystäviä ja naisen.) Ja kun kirjojen suomalainen puhuu tai ajattelee, siitä on lirkuttelu kaukana. Suomalainen ei puntaroi ääneen.
Tältä kantilta ymmärrän Mermaidia, että pari kirjaa riittää. Asiat ja aiheet voi käsitellä onneksi niin monin tavoin.
Ja Tonille, lahjakasta voi opettaa, itsensä löytämistä voi nopeuttaa, sillä myös toisten virheistä ja onnistumisista voi oppia. Sisältöä toisen päähän ei voi kaataa, mutta jos siellä sitä on, uloskaivamisessa voi auttaa.
28. huhtikuuta 2008 kello 19.15
Ja jos kesäkuun kirjasta saa vielä puhua, niin toivottavasti et Kirsi valitse Dostojevskia tai Ahmatovaa. Näistä puhkikalutuista mestareista keskusteleminen tulisi varmasti olemaan latteaa. Luulenpa, että moni meistä on ne jo lukenut.
28. huhtikuuta 2008 kello 21.53
Kiitos Milmuskaja… Keskustelu on ollut erittäin kiinnostava mutta tältä erää alkaa riittää. En jaksa enää palata niihin asioihin. Jos joku vielä haluaa asiasta puhua (miklsi mermaid ei pidä suomalaisesta proosasta näin yleensä) niin tässä ketjussa, Teos ja sen tekijässä, ja Mielenmaisemassa löytyy kaikki mitä minulla on asiasta sanottavaa. Ja Harri, erittäin hyvä huomio suomalaisesta kirjallisuudesta. Asiat voi käsitellä tosiaan niin monella tavoin, ja kaikille se perussuomalainen ei ole se mieluisin tai kiinnostavin.
28. huhtikuuta 2008 kello 23.48
Kirjoitin minkä kirjoitin, myös lainaamasi kohdan, kopsu.
Ja myöhemmin kirjoitin, että tuossa lainaamassasi kohdassa kirjoitin — mitenkään perinpohjin asiaa miettimättä ja sanakirjaan vilkaisematta — minkäsuuntaista sisältöä minä luin sanalle ankea, jota eräs, jonka nimeä en nyt mainitse, oli aiemmin käyttänyt.
Sitten kirjoitin jotain epämääräistä siitä, että kirjoittipa sitä sitten mitä tahansa ja vaikka kuinka tarkasti sanansa valiten, joku käsittää sen kuitenkin väärin. Tai jotain.
Minun sanakirjassani on ankealle osittain erilaiset merkitykset kuin sinulla. Tylsää sieltä ei kyllä löytynyt.
Hiustenhalkomista tästä on tullut jo aikoja sitten. Minä en enää edes muista mistä oikeasti puhuttiin.
29. huhtikuuta 2008 kello 8.39
Nyt kun tarkemmin ajattelen, huomaan että Harri on aivan oikeassa. Onhan noita jo jauhettu. Eli jos takin kääntäminen tällä kertaa sallitaan, vedän ehdotukseni pois.
29. huhtikuuta 2008 kello 14.39
Dostojevski on tällä areenalla mainittu jokusen kerran, Ahmatovasta ei ole puhuttu enempää kuin muutama maininta hänen kirjansa olemassaolosta. Harrin perusteilla pitäisi alkaa raakkaamaan keskusteluja aika rankalla kädellä. Monia kiinnostavia kirjailijoita pitäisi laittaa mainitsemis- ja viittaus- ja käsittelyboikottiin, jos aletaan laskea nimen esiintymistiheyksiä täällä Lukupiirissä ja mahdollisesti muualla. Meille itse kullekin kirjailijat ovat ajankohtaisia eri aikoihin, niin kirjallisuuden, lukupiirien kuin omassakin historiassamme.
29. huhtikuuta 2008 kello 16.37
Kuka puhui mainitsemis-, viittaus- ja käsittelyboikotista? Molemmat kirjat ovat hyviä, R&R:n olen lukenut pariin otteeseen eri elämänvaiheissa ja ostin myös uuden Ahmatovan kokoelman ja aion nauttia sitä pikku siivuina loppuelämän, mutta ovathan nämä tematiikaltaan ja merkityksiltään niin läpikäytyjä. Tarvitaanko Lukupiiriä nostamaan nämä teokset esiin?
29. huhtikuuta 2008 kello 17.11
Ehkä ei, mutta on täällä muitakin muutoinkin muualla suosittuja teoksia käsitelty. Mutta mulle on kaikki kuukaudenkirjavalinnat ihan ok. Kaikkia en lue, ainakaan samoin tein, osa jää mieleen itämään ja joistakin teen murska-arvion, ettei kannata lukea ikinä muiden kaikenkarvaisia mielipiteitä luettuani.
29. huhtikuuta 2008 kello 17.14
Olen kerttulin kanssa samalla linjalla. Sen uskon, että moni on voinut lukea monet kerrat R & R:n ja kaluta puhki eri lähestymistapoja kirjan analysointiin. Minusta uusi suomennos voisi kuitenkin antaa keskusteluun jotakin uutta.
Mutta Ahmatovaa kannatan kuitenkin enemmän. En voi uskoa, että Ahmatova on kaikille tuttu, moni on varmasti lukenut hänen runojansa sieltä täältä, mutta juuri ilmestynyt kokoelma on kyllä hyvin kattava.
Harri, jos lukupiirin tehtävä on nostaa teoksia esiin, niin miksi ylipäänsä lukea lukupiirissä klassikoita tai hyvin tunnettujen kirjailijoiden kirjoja? Miksi luimme Lemmikkikaupan tytöt, vaikka markkinakoneisto hoiti esille tuomisen? Siitä olen kyllä kanssasi samaa mieltä, että on hienoa, että lukupiiri tuo esille myös vähemmän mainostettuja kirjoja ja hienoa, että lukupiirissä on selkeästi hyvin erilaista kirjallisuutta lukevia, jotka voivat vinkata helmistä.
29. huhtikuuta 2008 kello 18.02
Tonille haluaisin sanoa, että esimerkiksi USA:ssa jokainen julkaissut kaunokirjailija on opiskellut yliopistossa kirjoittamista ja kaunokirjallisuutta useamman vuoden. Liki kaikki esikoiskirjailijat ovat kirjoittaneet ja hioneet ensimmäistä kirjaansa professorinsa opastuksella hyvin pitkään. Vähän aikaa Hesarissa oli pitkä artikkeli näistä juhlituista jenkkidebytanteista – jokaisen taustalla äärimmäisen ammattimainen, tasokas kirjoittajakoulutus.
Suomessa alan koulutus ja opiskelu on Yhdysvaltoihin verrattuna todella amatöörimäistä.
Toni, et kai todella ole niin naiivi, että uskot, että vaikkapa lahjakkaat muusikot oppivat musiikinteon jonkin mystisen sisäisen logiikan kautta? Tai kuvataiteilijat? Miksi ihmeessä kirjallisuus olisi erityisen poikkeava taiteenlaji muihin verrattuna?
29. huhtikuuta 2008 kello 19.54
Olin viime perjantaina kuuntelemassa Joensuun yliopistossa luentoa ITE-kirjailijoista. Siis itseoppineista kirjailijoista. Heistä jotkut ihan kansalliskirjailijoiksemmekin mainittuja.
Vaikka USA voi olla poikkeus, tiedä häntä, kun siellä on niin ylimaallista kaikki.
Sivulauseissa viitattiin, että sarjan aikaisemmissa luennoissa oli käsitelty muidenkin taiteenalojen ITE-taidetta/taiteilijoita, outsider-art/ists in english. Ehkä ilmiö tunnetaan ulkomaillakin kun termi englanniksi esiteltiin
Luennoijista Tuulikki Kurki (Jns) on väitellyt aiheesta joku vuosi sitten ja Mari Hatakka (Hki) tekee väitöskirjaansa parhaillaan.
Itseoppineita, alansa huippuja on alalla kuin alalla taiteessakin. Mystiikkaa tai ei.
29. huhtikuuta 2008 kello 19.58
Rohkenenkohan minä tavislukijana kommentoida sitä, mitä viisaammat ja enemmän tietävät tuossa edellä ovat sanoneet? Kai minä tässä nimimerkin suojissa… Muistelen Tonin sanoneen jossain ketjussa jotain sellaista, että hän arvioi itsellään olevan aikaa vain parhaalle kirjallisuudelle. Jollain tavalla olen ymmärtävinäni tuon ”parhaan” ja ”hyvän” kirjallisuuden eron – en varmaankaan yksi yhteen sen kanssa, mitä Toni on tarkoittanut, mutta omalla tavallani. Joistain hyvät arvostelut saaneista, rakenteellisesti hiotuista ja ”monitasoisista” kirjoista kun tuntuu puuttuvan ”se jokin”, ehkä se spontaani sanottava ja kielellinen taituruus, jonka minä koen mestariteosten sieluksi.
Viitaus nykypäivän USA:n kustannuskynnyksen ylittämisen edellytyksiin jättää selityksettä muualla ja muina aikoina syntyneen huippukirjallisuuden. Mistäs se sitten on kummunnut?
29. huhtikuuta 2008 kello 21.57
Totta kai kirjoittamisen opiskelu on hyödyksi, ei siinä mitään, ja ennenkaikkea lukeminen on tärkeää. Mutta on myös olemassa sellainen asia kuin lahjakkuus, jota mikään koulutus ei voi sinulle opettaa. Ja mielikuvitus, oma näkemys… On tärkeää, että työkalut (kieli, ilmaisu, rakenne jne) ovat kunnossa, mutta niin musiikin kuin taiteen kuin kirjallisuudenkin saralla vain aito lahjakkuus tuottaa loistavia lopputuloksia. Muu on mukiinmenevää mutta ei niin erikoista.
29. huhtikuuta 2008 kello 23.16
Sanoin jo aiemmin täällä, että minulle tulee outo olo amerikkalaiskirjailijoita lukiessani: kuin kaikki olisivat saman suppilon läpi putkahtaneita. Nyt syykin sitten selvisi. Toivon todella, että Suomessa ei tähän mentäisi.
Tiedä häntä, onko se naiiviutta, mutta tuhannesta rockmuusikosta ehkä kourallinen on kouluttautunut. Ja parhaimmillaan ne luovat aivan käsittämättömän hienoa musiikkia; taidetta. Epäilen, että toisin olisi, jos olisivat jonkun professorin ohjauksessa sävellelleet. Ja jos kerran kirjallisuus ei ole poikkeava taiteenlaji, niin siinähän vastaus sitten tulikin.
Kenties tämä on uskon asia. Uskon, että millä tahansa elämänalueella oman totuutensa löytävä on vahvempi totuutensa kanssa.; ja kirjallisuudesta puhuttaessa omaleimaisempi ja persoonallisempi: siis tietenkin siinä tapauksessa, että omaleimaisuutta on alun alkaen syntyäkseen. Sanomattakin on selvää, ja siksi sen sanonkin, että täysin lahjattomat tuskin löytävät yhtään mitään yksin tai professorin kanssa.
En tiedä, onko Harri oikeassa sanoessaan löytämisen nopeutuvan, mutta minusta se ei ole arvo sinänsä.
Mitään erityisiä muita perusteluja en voi antaa, kuten eivät voi vasta-argumenttien esittäjätkään; ainakaan sellaisia, jotka tyydyttäisivät minua. Tietysti kaikki kirjoittajakurssien vetäjät (joista osa on todella keskinkertaisia kirjoittajia, kuinka ollakaan) ovat kanssani eri mieltä. Lisäksi eri mieltä ovat kaikki taloudellisesti hyötyvät tahot sekä auktoriteettiuskoiset. Totean jo nyt, että päätäni on vaikea, miltei mahdoton, kääntää tässä asiassa. Luen kyllä mielelläni ennenkuulumattomia perusteluja, mutta ne vuodesta toiseen esitetyt argumentit tuskin sytyttävät minua.
Tietysti tämä aihe saattaa jotain muita kiinnostaa, joten siitä vaan ne tavalliset faktat pöytään. Tarkoitus ei ole ennakoivasti vähätellä mielipiteitä. Tai ehkä onkin, koska juuri niin tein.
29. huhtikuuta 2008 kello 23.41
Jiikoo ja Mermaid mainitsivat seikat, jotka unohdin.
Se juttu, se jokin. Sitä on yritetty purkaa ties keiden taholta ja ties mistä saakka – tuloksetta. Aina joskus joku onnekas taiteilija onnistuu sen tavoittamaan.
Jostain on jäänyt sellainen muistikuva, että monet näistä erityislahjakkaista ovat joko itseoppineita tai sitten koulutuksensa keskeyttäneitä. Useat koulutetutkin ovat jälkikäteen todenneet, ettei koulutuksesta ollut mitään hyötyä. Toiset ovat jopa väittäneet sen hidastaneen kehitystä.
30. huhtikuuta 2008 kello 7.50
Satu, olen huomannut, että Lukupiirin keskustelijat lukevat paljon ja ajatuksella. Ahmatova tulee Lukupiiriläisillä luettua itsenäisesti ja itsestään selvästikin. Haluaisin Lukupiirin kuukaudenkirjojen olevan laadukkaita, ajankohtaisia ja auttaa löytämään uusia lempikirjailijoita/-teoksia/näkökulmia. Siksi en haluaisi, että lukisimme täällä yleissivistäviä ”pakko”klassikkoja, ”jotka nyt sitten vihdoinkin tulee luettua”. Voisimme rehellisesti olla hieman elitistisempiä. Lemmikkikaupan tyttöjen aihe, kuten uutisista taas saamme huomata, on ajankohtainen. Siksi se puolustaa paikkaansa hienosti kuukaudenkirjana.
30. huhtikuuta 2008 kello 7.54
Kerttuli, ITE-taide on marginaali-ilmiö, eikä heidän taidettaan juuri löydy julkisista nykytaiteen kokoelmista. Tottakai aina löytyy ”poikkeuksia säännöstä”.
30. huhtikuuta 2008 kello 10.53
Harri, juuri siitä ITE-kuvataiteessa on kysymys. Taiteilija tekee taidetta ikään kuin itseään varten (sisäisestä pakosta), ei ammatikseen – eikä välttämättä yritä tai mahdollisesti edes halua saada teoksiaan julkisuuteen. ITE-taiteilijoiden hienon näyttelyn Kiasmassa jokin aika sitten nähneenä olen sitä mieltä, että se on meidän passiivisten taiteesta nauttijoiden vahinko.
En ole ihan varma, ovatko kirjallisuuden puolella pöytälaatikko- tai nykyään ehkä kovalevykirjailijat ihan sama ilmiö – ehkä.
30. huhtikuuta 2008 kello 11.20
Kirjoittamista voi opettaa ja oppia tiettyyn pisteeseen saakka, aivan kuin ompeluopissa ompelemista ja kaavoitusta. Kaikista ei kuitenkaan tule muotisuunnittelijoita, vaikka kuinka hyvin hallitsisi ompelun salat. Kympin tytöistä koulussa harvoin tulee esim. kirjailijoita, vaikka he olivat juuri niitä, joiden kirjoituksia luokan edessä luettiin.
Maailmassa asiat eivät yleensäkään mene suunnitelmien mukaisesti. Kannattaa katsoa tuulta merellä suunnistaessaan ja antaa veneen ohjautua purjeisiin kohdistuvan tuulen mukaisesti. Ainakin välillä.
30. huhtikuuta 2008 kello 11.38
Sikäli kun lukupiirissä nousee paineita olla hieman elitistisempiä, on Rikoksen ja rangaistuksen lukeminen hyvä ja tehokas lääke sitä vastaan. Joten käännän taas takin: ehdotan kesäkuun kirjaksi F.M. Dostojevski, Rikos ja rangaistus, uusi suomennos.
30. huhtikuuta 2008 kello 12.22
Pirkko, se että joku on kympin tyttö koulussa on aivan eri asia kuin USA:n kirjailijayliopistot. En muutenkaan usko että aineita enää luetaan luokan edessä, se on varmaan menneen talven lumia. Olen itse työskennellyt opettajana ja on paljonkin mahdollista että niistä jotka ovat ”kympin tyttöjä” tai poikia tulee isona kirjailijoita tai taiteilijoita. On myytti ettei opettaja huomaisi lahjakkuutta tai hyvää kirjoittamista, tai palkitsisi vain tietyn kaavan mukaan kirjoittavat. Tässä oli kyse USA:n pitkälle tuotteistetusta huippuyliopistosysteemistä, ei jonkun pikkupitäjän peruskoulusta.
Olen myös samaa mieltä että varsinkin yliopistokoulutus voi olla hyvin tuhoisaa luovuudelle, riippuen vähän siitä mitä ainetta opiskelee. Ainakin pakkolukeminen kirjallisuudenlaitoksella ja tekstien loputon puhkianalysointi (englannin laitoksella) on omiaan pilaamaan sekä lukemisen että kirjoittamisen ilon. Gradun teko oli kaameaa, mutta sainpa sen tehdyksi, gradunohjauksesta huolimatta. Uskon että poikkeuslahjakkaita on niissä joita koulutetaan ja niissä joita ei, mutta sekin on myytti että vain jostakin suomaalta nousisi täysin kouluttamaton nero, jalo villi, joka hurmaa kirjallisuuspiirit. Totuus lienee jossakin välimaastossa.
30. huhtikuuta 2008 kello 13.29
Loistavaa, Antti!
Näkökulmia on löydettävissä niin paljon kuin miettimistä jatkaa. Oikein virkistävää takinkääntelyä, kun täällä on enemmänkin itsepintaista jumittumista, jopa tulevaisuuttakin lyödään välillä lukkoon sanomalla, että tulen aina ajattelemaan näin ja olemaan tätä mieltä. Elämä on kiinnostavaa, kun antaa tilaisuuden: vaihtamalla näkökulmaa ratkeaa monta pulmaa…
REpeat: Meillä lukupiiriläisillä on hyvin monenlaisia lukuhistorioita, myös paljon lukeneilla. Jollekulle klassikot ei maita, toiselle ei taas se ajankohtainen (Lemmikkikaupan tytöt), jota tulee kaikista tuuteista.
Onneksi Kirsi pitää pään kylmänä ja on ihan omia mieliään, vassakuu vaan
30. huhtikuuta 2008 kello 15.16
On selvää, että kirjoittamista voi opettaa jonkin verran. Sitä en tarkoittanut. Enkä harrastelijoille tarkoitettuja kirjoituskursseja itseilmaisun välineeksi; ne ovat hyvällä asialla. Tarkoitin kursseja, joissa tavoitteena on julkaista ja tulla kirjailijaksi.
Mermaid, kouluissa kuohitaan jo peruskoulusta lähtien. Mieleeni on jäänyt kieltoja kirjoittamisen ja maalaamisen suhteen. Ennen kirjoituksia varoitettiin pakinoista, ironiasta ja satiirista. Varman päälle läpi, oli opettajamme motto.
Lahjakkuuden tunnistamisesta on jäänyt mieleeni päällään seisova pelle, jonka maalasin. Olen käsittämättömän surkea maalaamaan, joten en onnistunut saamaan sitä typerää, onnetonta, kammottavaa, vihattavaa pelleä suoraksi vaan se seisoi päällään todella omituisessa asennossa. Mutta lahjakkuuden tunnistava opettajamme nosti töherrykseni näytille ja kehui pellen asentoa; sen liikettä ja ties mitä. Minua tietysti hävetti.
Kerttuli, on hienoa lukita tulevaisuus. Vielä hienompaa on murskata lukot voimapihdeillä.
En kannata elitismiä. En täällä, en makuuhuoneessa, en olohuoneessa enkä salongeissa. Kannatan kaikenlaisuutta. Rikkaus ei tuo onnea elämässä, mutta täällä se voi tuoda sitä.
Hauskaa helvetin vappua kaikille!
30. huhtikuuta 2008 kello 15.56
Samat lainalaisuudet kaikkialla, Mermaid, kun on kyseessä ihminen.
Mutta uskovaisuutta on monenlaista, kuten vaikkapa opettaja-uskovaisuus, jota ilmeisesti sinä edustat.
Valitettavasti opettajilla(kaan) ei ole hallussaan sellaista mittaria, jolla tulevat lahjakkuudet (esim. taiteilijoissa) voitaisiin merkitä. Ainoastaan aika näyttää, ennemmin tai myöhemmin. Jonkun mielestä lahjakkuuksia ovat ne, jotka muistavat ja toistavat virheettömästi kaiken olemassa olevan muistettavan ja toistettavan. Kun taas jonkun toisen mielestä lahjakas on se, joka kieltäytyy ”toistosta” alkaen tuottaa omilla ehdoillaan uutta ja uudella tavalla. Ja niin että se ei miellytäkään ympäristöä, vaan jopa häiritsee ja ”rikkoo” olemassa olevia vankkojakin kuvioita.
Auktoriteetteja ja mainoksia pitää vastustaa ja siinä on kova homma, koska ne tänä päivänä on niin taitavasti naamioitu.
Jaa, kissat ovat minunkin heikkouteni, tuskin voisin elää ilman niitä. Mitä kaikkea niiltä voikaan oppia!
30. huhtikuuta 2008 kello 16.04
Toni, yritinkin sanoa että meno kouluissa on muuttunut. Minuakin sorsittiin aikoinaan, siitä on monta muistoa. Mutta se on erilaista nyt. Kouhitsemista ei harrasteta.
ja klara wappen till dej också!!
Kerttuli: että sinä vaan jaksat… ”kun täällä on enemmänkin itsepintaista jumittumista, jopa tulevaisuuttakin lyödään välillä lukkoon sanomalla, että tulen aina ajattelemaan näin ja olemaan tätä mieltä.” Mutta ei auta, en jaksa vastata tämän enempää. Mukavaa vappua myös sinulle!
30. huhtikuuta 2008 kello 16.52
Tonin puheesta muistan seuraavat: Joskus kauan sitten kuulin Matti Yrjänä Joensuun kertovan kouluajastaan, että kaikissa koululaisryhmissä on joku, josta opettajat sanovat, että tuosta pojasta ei ikinä tule mitään, jos tuo poika nyt edes muistetaan ottaa esiin. ”Minä olin tuollainen oppilas. Uskoin siihen hyvin pitkään itsekin.” Jotenkin näin. Toinen: Hannu Mäkelä kertoo isänsä kysyneen häneltä, mikä sinusta tulee isona. 18-vuotias Hannu sanoo ”Kirjailija”. ”Sinusta Hannu ei koskaan tule kirjailijaa”, sanoi isä, ja oli tätä mieltä vielä kuolinvuoteellaan kymmeniä vuosia myöhemmin. Näin kerrotaan omaelämänkerrallisessa Isä – romaanissa.
Kouluissa ja kodeissakin pyritään kuohitsemaan, ja ikuiseksi arvoitukseksi jää, kuinka monen kohdalla se onnistuu, kuinka paljon potentiaalia tärväytyy. Vaarallisinta on tämä asetelma, kun kouluissa puhutaan, että tuolle pojalle käy tässä elämässä huonosti. Vankilaan se joutuu ja narkomaani siitä tulee. Tällaisia itseään toteuttavia ennustuksia tiedän tehdyn. Ja tiedän, että myöhemmin opettajainhuoneessa nyökytellään, että ”enkö minä sanonut”. No, sanoi, mutta ei tehnyt mitään, vaikka tiesi.
30. huhtikuuta 2008 kello 17.55
Tietysti tarvitaan ”se jokin”. Tietysti tarvitaan lahjakkuutta. Tämä ei silti sulje pois sitä, että sen lahjakkaan kirjoittajan mahdollisuudet kirjoittaa loistava kirja on suurempi, jos hänellä on hyvä pohja – koulutusta, tutoreita ja hyvä kustannustoimittaja (tämä yksi syy, miksi kirjailijat lähtevät kustannustoimittajiensa perässä suuristakin taloista, sillä he ovat Suomessa harvinaista arvotavaraa ).
Ihmeellistä, että ihmiset yhä hellivät käsitystä mystisestä luovuudesta. Kuitenkin kirjailijat itse ovat miltei poikkeuksetta toista mieltä. Jokainen kirjailija muistuttaa haastattelussa, että kirjan kirjoittamisessa on 10 % luovuutta ja inspiraatiota ja 90 % työtä eli istumalihasten käyttöä. Ehkä prosentit ovat hivenen liioitellut, mutta enemmän silti työn puolelle asia kallistuu.
Niin ikään outo luulo on, että luovuus jotenkin vääjämättömästi tapetaan, jos taiteilija saa koulutusta. Toni väittää, että maailman menestyneet rokkarit ovat kouluttamattomia – mutta näinkään asia ei käsittääkseni ole, vaan useimmat ovat käyneet rock/jazz/jopa klassisen musiikin koulun, useimmilla on takanaan ammattimaiset promoottorit, managerit, tanssikouluttajat, stylistit jne. Useimmilla on apunaan kymmeniä ihmisiä, jotka muokkaavat, hiovat, ns. tuottavat heidän musiikkinsa loppuun.
Yksinäinen suomalaisrunoilija Laukaan perukoilta on kenties puhtoinen piste tässä taiteen megamarketissa, joka on jo aivan yhtä kaupallinen ja tehty kuin vaikkapa ns. puhdas urheilu.
Sitä Jotakin metsästetään, ja jossain se toki vielä piilee – mutta kuka arvostaa rosoa enää? Kuka uskaltaa kustantaa jotakin, joka sisältää oikeasti riskiä? Pienkustantamotko? Tälläkään palstalla eivät pienkustantamojen kirjat juhli.
Huomautan vielä, etten ole em. kehityksestä vain ja ainoastaan mielissäni. Ristiriitaisia ajatuksia…
30. huhtikuuta 2008 kello 22.06
Pirkko, en ole ”opettajauskovainen”, kaukana siitä. En ikinä ollut itse mikään opettajien lellikki, en todellakaan. Ainut mitä haluan sanoa on se, että ei ole myöskään oikein niille kilteille kympin tytöille että heidän tulevaisuutensa lyödään lukkoon, tyyliin hänestä ei ainakaan mitään kirjailijaa tule, kun kerran on kiltti ja opiskelee. Ihmeellistä miten minuun joittenkin lukupiiriläisten puolesta ollaan lyömässä jotakin leimaa koko ajan.
AL, olen samaa mieltä mystisen luovuuden harhasta. Ja minusta on surullista, että joku aikuinen ihminen vieläkin muistaa sen kuinka joku ope heidän mielestään teilasi jonkun heidän piirustuksensa tai aineensa. Mitä väliä sillä enää on? Turha kantaa kaunaa.
30. huhtikuuta 2008 kello 22.28
Oikeastaan… Alkaa tuntua että keskustelu minusta vie tilaa aidolta keskustelulta kirjoista. Viime aikoina on (minun mielestäni) parissa kolmessa ketjussa, joista tämä on yksi, lähinnä puhuttu siitä, että mermaid haluaa lyödä tulevaisuutensa lukkoon, haluaa eroon omasta taustastaan, on epäkypsä, oppii vielä pitämään suomalaisesta kirjallisuudesta, on ennakkoluuloinen ja nyt vielä opettajauskovainen. En näe tässä keskustelussa mitään hyvää, semminkin kun en ole erityisen kiinnostava persoona. Mitä tahansa sanon, se ymmärretään väärin, ja siitä seuraa uusi keskustelu, jolla ei ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa.
Joten otan pienen aikalisän ja tauon Lukupiiristä, ja palaan kunhan pöly on laskeutunut. Iloista wappua kaikille!!
ja mukavia lukuhetkiä.
30. huhtikuuta 2008 kello 23.13
Äh, ei vie mermaid. Tämä keskustelu nyt aina silloin tällöin pääsee kärjistymään, en usko, että siinä on mitään henkilökohtaista. Ja selvästi olet kiinnostava persoona, kuten moni muukin täällä. Aina silloin tällöin tulee tunne väärinymmärtämisestä, itse olen ajatellut, että aika usein kyse on aidosti ymmärtämisen halusta, joka näin blogi-tyyppisessä keskustelussa vain vie aikaa.
Eli älä ota taukoa! Ja jos koet sen välttämättömäksi, lue sillä aikaa (niinkuin varmasti teet) ja tule kertomaan lukukokemuksista.
Iloista vappua (vaikkei vappu kyllä kuulu lempijuhliini) kaikille minunkin puolestani!
30. huhtikuuta 2008 kello 23.54
Kiitos Kirsi, kyllä luen!
En lähde tauolle sillä lailla pahoilla mielin, minusta on vain outoa että minun lukemisestani tai lukemattomuudestani, tai uskomuksistani tai ajatuksistani on syntynyt niin paljon keskustelua. Paljon kiinnostavampiakin aiheita on, varsinkin kirjallisuuden piirissä. Ei vappu minunkaan suosikkijuhlani ole, mutta yleensä pidänkin enemmän ex tempore -juhlinnasta 
Joka tapauksessa, monia hyviä kirjoja jokaisen tielle ja näkemisiin vähän myöhemmin.
Ai niin, vielä yksi suositus:
1 THE CELEBRATION OF MAY I sing of brooks, of blossoms, birds, and bowers; Of April, May, of June, and July-flowers, I sing of May-poles, Hock-carts, wassails, wakes, Of bride-grooms, brides, and of their bridal-cakes. -Robert Herrick
http://tiny.cc/uKuWL
1. toukokuuta 2008 kello 9.27
Opettajien ja vanhempien tekemiset ja tekemättäjättämiset, sanomiset ja sanomattajättämiset muokkaavat meitä sellaisiksi, joita nyt olemme kaikkineen. Ja jos miettii miksi aina teen niin tai miksi en kykene siihenjasiihen, syy löytyy yleensä menneestä:
‘Ihmisen persoonallisuus on strategia, jolla selviää lapsuudesta.’ (Pia Andell)
Ja sitten kun niitä juttuja tajuaa, tulee tilaa muuttua toisenlaiseksi, omanlaisekseen. Niin se vaan on. Oivalluksia tässä suhteessa löytää myös kirjoista. Kirjat ovat (myös) loistava kasvamisen väline.
1. toukokuuta 2008 kello 10.48
Kerttuli, näin varmaan on. Ylipäänsä ”oman äänen” löytyminen on haaste. En usko, että sen todennäköisyys tai loisteliaisuus on kiinni siitä onko itse itsensä opettanut vai saanut muodollista koulutusta. Toiselle toimii toinen ja toiselle toinen, en pitäisi esimerkiksi kirjaa sitä parempana mitä vähemmän joku on kirjoittamiseensa saanut oppia.
Se on ihan varmaa, että matkan varrella löytyy niitä, jotka kannustavat ja niitä, jotka lytistävät. Ja oma vahvuus pitää löytää kritiikistä huolimatta. Niinhän sitten myös teosten kohdalla aina uudelleen. Luen parhaillaan Tove Janssonin elämäkertaa ja hän tuntuu olevan itseoppineen ja oppineen välinmaastossa. Jossain vaiheessa koulu ei enää anna sitä mitä oman äänen löytäminen tarvitsee. Westin kirjoittaa:
”Taito kasvaa ja kypsyä ihmisenä kuuluu ehdottomalla ja itsestään selvällä tavalla yhteen maalaustaidon kanssa, mikä puolestaan liittyy taitoon tuntea itsensä vapaaksi. Tove tuntee itsensä varmemmaksi ja tyynemmäksi päivä päivältä ja etsiytyy kohti uutta itsenäisyyttä: ”minun on itse vapauduttava jotta voisin olla vapaa maalaamisessanikin”, hän kirjoittaa muistiinpanoissaan ja kirjeissään.”
Voisiko ”opetus” olla se, että hyvästä opetuksesta tuskin on haittaa, mutta jossain vaiheessa on uskallettava vain tehdä ja toimia ja sitä kautta tulla varmaksi taiteilijana.
1. toukokuuta 2008 kello 12.08
Minä en suuremmin puuttunut mermin mielipiteeseen kirjallisuudesta, vaan niihin perustelusanoihin, joita hän käytti. Joita tässä vaiheessa voitaneen sanoa kovin tulkinnanvaraisiksi. Esim yltiörealist.-sana on minulle outo. Aivan kuin gravidalle ei riittäisi maininta: olen raskaana, vaan pitäsi painokkaasti sanoa: olen vahvasti raskaana.
Googletin sana ja ensituloksia vilkaistuani sain käsityksen, että suuri osa niistä käytti yltiöreal.-sanaa irvailutarkoituksessa. Ja täällä, tässä tap:ssa enin osa kirjoitteli vakavammassa mielessä. Onko sana anglismi?
Läksin myös liikkeelle siinä mielessä, että palstalle tällaiset verbalisointi-, sanallistamis- ja kielellistämisasiat sopivat kuin nenä päähän. Siksi neg. palaute vähän yllätti. Aivan kuin oltaisiin höykyyttämässä turvatonta, kenties vaikka kuinka hentoa naista.
1. toukokuuta 2008 kello 12.56
Kirjat ja lukeminen saavat ihmiset affektiin, täälläkin se näkyy. Minun mielestä se on pelkästään positiivista, mutta ymärrän että kaikkista ei. Luotan Kirsiin, hän jättänee pois ne kirjoitukset, jotka eivät tänne sovi. (onneksi Kirsi olet maailmannainen ,ainakin tunteiden foorumilla)
Minustakin Mermaid, olet mielenkiintoinen peroona, joten olisi tosi ikäväää, jos vetäytyisit pankolle pelkästään lukemaan.
Minun pitäisi korjata tapani laittamalla lainausmerkkejä sinne ja tänne -tiedän – ja voin silti kuulostaa kovaääniseltä (jota välillä olenkin, mutta huom. annan muidenkin olla).
Selventääkseni uskovaisuutta, kerron vielä , että mielestäni maailma on täynnä monenlaista ”uskovaisuutta”, kuten mitä tahansa asioita. On ”auktoriteettiuskovaisuutta”, ”rahauskovaisuutta”, ”kilpailu-uskovaisuutta”, ”paha-saa-palkkansa-uskovaisuutta”, ”oikeus-voittaa-uskovaisuutta” jne. jne. Että ei sen kummempaa. Täällä on supistettava ja kärjistettävä sanomisiaan, muuten ei palstatila riitä. Ja eikö pääasia ole, että keskustellaan ja jokainen saa tehdä sen omalla äänellään. Vai?
1. toukokuuta 2008 kello 12.59
Sallittaneen kiireessä tehdyt kirjoitusvirheet, pitää juosta kahville!
1. toukokuuta 2008 kello 13.13
Onneksi hyviä kirjoja syntyy, samapa tuo millä tavoin. Ja aivan varmasti niitä syntyykin hyvin eri tavoin. Me saadaan kuitenkin nautiskella lukemisesta. Ja sen aikaansaamasta keskustelustakin kaiken hyvän päälle
En tiedä, onko paikallisen vyöhyketerapeutti Johanna Kononowin omaa vai joltain lainattua viisautta – luin sen paikallislehdestä joskus – mutta hyvin sanottu joka tapauksessa, minun mielestäni:
\\\’Entä jos jonain päivänä luopuisimmekin tavasta määritellä tunteemme joko hyviksi tai huonoiksi. Ajattelisimme vain, että on tunteita, jotka virtaavat ihmisten välillä.\\\’
1. toukokuuta 2008 kello 14.44
Mermaid, liioittelet todella suuresti. Täällä on muutama ollut eri mieltä kanssasi, ja olet kokenut, että kimppuusi on käyty joukolla. Toistan taas: useampi sinua on puolustanut kuin lyönyt. Muun muassa minä. Pirkko Aitoahon freudilainen analyysi kypsymisestä oli monen mielestä sata vuotta vanha ja yksinkertaistava. Mutta jos Pirkko tarkoitti sitä, että vanhemmiten ihminen yleensä kiinnostuu juuristaan – nuorenahan sitä on niin itseriittoinen – niin siinä hän on oikeassa. Pirkon viimeinen viittaus opettajauskovaisuuteesi oli provosoiva, mutta ennen kaikkea perusteeton johtopäätös.
Nyt teit Kerttulin pienestä piikistä kymmenen tuuman rautanaulan. Sitä paitsi Kerttuli tarkoitti yhtä lailla minua (ja monia muitakin), joka sanoin, että päätäni tulee olemaan lähes mahdoton kääntää, mitä tulee kirjoittajakursseihin.
Lisäksi jotkut aiheet herättävät aitoa mielenkiintoa, ärtymystä ja reaktioita. Siis: sinua vastaan ei hyökätty, vaan sinun näkemyksiäsi.
Me kaikki kärjistämme ja väärinluemme. Myös sinä, joka tulkitsit jonkun muistelevan kaunaisesti opettajan teilausta. Minua kouluteilaukset lähinnä huvittavat näin aikuisena.
Tällaisia me ihmiset olemme. Me kuulemme kaksi moitetta ja olemme kuuroja kahdellekymmenelle.
AL, kevättuulestako tempaisit ajatuksen rockmuusikkojen koulutuksesta? Siinä olet oikeassa, että nykyisin saattaa olla enemmän koulutettuja muusikoita myös rockin puolella, mutta enemmistö, sanoisinko suuri enemmistö, on oppinut omatoimisesti kuuntelemalla, lainaamalla, jammailemalla, kavereilta kysymällä, tabulatureja tuijottamalla, itse löytämällä – ja ennen kaikkea soittamalla, hullun lailla soitinta tahkoamalla.
Pitäisiköhän kaivaa tiedot viidestäsadasta suurimmasta tai mielenkiintoisimmasta bändistä viimeisten vuosikymmenten ajalta ja laskea, moniko soittaja on opiskellut musiikkia? Minun arvaukseni on kaksi prosenttia. Voi olla jopa kaksi promillea.
Suomessa popmikähelvetinjazzhienostelu-opisto on ollut sana, jonka kuultuaan on pitänyt sylkeä kolme kertaa pään yli.
Jos jonkun mielestä luovuus ei ole mystistä, paljastakoon heti salaisuuden, kertokoon lähteensä.
1. toukokuuta 2008 kello 15.12
Jungfrun i tornet, Amanda Salo ja oliko vielä joku muukin, kiitos Arne Nevanlinnan ”Marie”-kirjaa koskevasta suosituksestanne! Ilman sitä minulta olisi todennäköisesti jäänyt tämä teos lukematta, ainakin loppuvuoteen asti, jolloin kirja saattaa hyvinkin saada lisäjulkisuutta.
1. toukokuuta 2008 kello 19.10
Luin muutaman päivän tauon jälkeen näitä keskusteluita. – Ymmärsinkö oikein – ovatko Harrin ja Antin takit jo solmussa mielipiteiden vaihdon seurauksena Dostojevskiä koskien?
Minä aina vain olisin ollut D:n kannalla, mutta jos vahvimmat keskustelijat ovat siihen jo väsyneet, keskustelusta todella saattaa tulla liian laimeaa.
1. toukokuuta 2008 kello 19.16
Jälleen kerran allekirjoitan Tonin jokaisen sanan, ideaa myöten. Vain yksi lisäys tarvitaan. Musa ja soittaminen on myös tekniikkaa, jota opetetaan esim. tässä popmikähelvetinjazzhienosteluopistossa. Sieltä tulee rivimiehiä ja -naisia, jotka ovat oppineet toteuttamaan visionäärien aivoituksia. Ja heitä myös tarvitaan. Ne, jotka näkevät ja kuulevat uutta, tarvitsevat taakseen väkeä, jotka osaavat toteuttaa uuden ajatuksen. Siihen näkemiseen, kuulemiseen ja uuden luomiseen ei ole koulua, paitsi tämä elämä. Jos sen koulun aikana oppii jotain uutta ja todellista, on se elämän ansiota, ei koulun.
Mulla on elämässä kolme intohimoa: kirjallisuus, musiikki ja jalkapallo, tässä järjestyksessä. Kahteen jälkimmäiseen olen saanut järjestettyä opetusta, sen oman tahkoamisen lisäksi ja tueksi, ja olen iloinen rivimiehen tontistani. Ajatus kirjailijakurssista tai sellaiseen hakeutumisesta on terveisiä takalistosta-osastoa.
En ole ikinä ennen ollut lukupiirissä. Tässä rivissä on mukava olla. Pysy siinä sinäkin Mermaid.
1. toukokuuta 2008 kello 21.17
Ei perusteeton johtopäätös minulta, Toni, vaan hyvinkin perusteellinen, siis ”opettajauskovaisuudesta”. Koulussa on koulun lait ja asetukset, ihan niin kuin armeijassa, sairaalamaailmassa, eduskunnassa (Kirsi, oletko eduskuntauskovainen!) jne. Itse olen ”hospitaaliuskovainen” mm. Tämä on yhdenlaista leikkiä, johon voi tulla mukaan tai sitten ei.
Ollaanko me sitten täällä Lukuhullu- Täkyjä (Pentti Haanpää) , kun en uskalla käyttää nimitystä ”kirjauskovainen”. Vai mitä me ollaan?
1. toukokuuta 2008 kello 22.48
Tuntuu aika romanttiselta väittää, että nykyäänkin löytyisi itseoppineita neroja, ja kaikki opettaminen ja kouluttautuminen on pahasta. Ennen ns. luonnonlahjakkuuksia ja itseoppineita olikin, kun kaikilla ei ollut mahdollisuuksia koulunkäyntiin, ja virikkeitä oli vähän. Nyt kaikki pääsevät kouluun, ja vaikka ei sinne sopeutuisikaan, on mahdollista löytää väyliä oppiin. Toisaalta taas on paljon houkutuksia, eikä lahjakkaillakaan välttämättä kärsivällisyyttä ja intoa kehittää itseään.
Ei oppi kenellekään pahaa tee, tekniikkaahan se enimmäkseen on, ja tietääpä sitten, miten rikkoa sääntöjä. Itselleni on luontevinta ollut kulkea omia teitäni, mutta karttoja olen lukenut. Hyvä oppilas menee aina opettajansa ohi, ja hyvä opettaja tietää sen.
Tuo rock-musisointi, jota Toni mainosti, on sitten oma maailmansa, joka ei naisihmiselle aukea. (Ei jalkapallojoukkueiden fanituskaan, sen puoleen.) Voisiko puhua Impivaara-ilmiöstä? (Onneksi oli tämä itseoppinut nero ja saatiin Seitsemän veljestä.)
2. toukokuuta 2008 kello 0.55
No mutta, juuri sanoin että en lähde tauolle mitenkään ikävässä mielentilassa, se varmaan tekee minulle hyvää. Ajattelin vaan vielä nyt lisätä että en omasta mielestäni puhunut tässä mistään kimppuun käymisestä tms. On vaan niin paljon kiinostavampiakin keskustelun aiheita kuin minä ja minun lukutottumukseni ja termini. Ehkä niissä on englannin vaikutusta, yltiörealismi kun ei yhtään minulla yhtään särähdä korvaan. Mutta kuten jo sanoin, mukavia lukuhetkiä, ja näkemisiin vähän myöhemmin.
2. toukokuuta 2008 kello 7.30
Taas niitä tylsiä aamuja, kun lehtiä ei tule, kerronpa siis teille pari sanaa ensimmäisestä toukokuussa loppuun lukemastani kirjasta. Hannu Marttila se ensiksi kehui blogissaan Bohumil Hrabalin veijariromaania Tarjoilin Englannin kuninkaalle, ja hauska on, ihan uskomaton, ainakin jos pitää parodiasta ja farssista kuten minä yksinkertaisuudessani. Kirja kertoo alle puolitoistametrisestä pikkolosta, josta kehkeytyy hotellinomistaja ja miljonääri, ja mitä kaikkea siinä välissä tapahtuu. Ja paljon tapahtuu, mielikuvitus ja kieli lähtevät huimaan kiitoon, lukija seuraa hengästyneenä perässä, ja luvun lopussa Hrabal toteaa: ”Ja niin uskomaton muuttui todeksi. Joko riittää? Lopetan tältä erää tähän.” Riittää, riittää, lukija huokaisee onnessaan, ja vielä enemmän, kun sama tahti jatkuu seuraavassa luvussa. Väliin herkistellään, varsinkin kirjan lopussa.
Lukekaapa, jos haluatte hyvälle tuulelle ja jos kirjan jostain löydätte. Tammisaaren kirjastossa kellastunut, huonolle paperille v. 1991 painettu kappale oli. Saisipa pokkarina!
2. toukokuuta 2008 kello 12.20
Vielä Tonille: hätistele ankaruutesi sivummalle ja tartu tekstiin, omaan tekstiisi, jota alat tuottaa heti kun pääset/päästät irti naruista, jotka yrittävät sitoa kätesi. Yksi naru saattaa olla kouluperäinen, vaikka kuittaat sen huvittuneisuudella. Sillä minä kyllä uskon siihen, että kaikki aikuisihmissuhteet lapsuudessa ja nuoruudessakin vaikuttavat, positivisesti ja/tai negatiivisesti. Mutta opettajien puolustukseksi sanon, että kaikki ne, jotka antavat kasvot opetustyöhönsä, tekevät siis työtä persoonallisuudellaan (olipa se melkein millainen tahansa), eivät voi vahingoittaa lasta, ainakaan pysyvästi.
Paitsi minua.
2. toukokuuta 2008 kello 14.39
Palaan vielä luovuuteen, koska aihe on mielenkiintoinen ja koska en siitä mitään ymmärrä. Olen myös lukenut hattuarvion, että kirjoittamisesta on 10 tai 5 prosenttia luovuutta ja loput työtä. Mutta mitä nämä luvut kertovat? Ihmisen onnettomasta yrityksestä matematisoida ja rationalisoida kaikkea. Ja olkoon luovuuden hatusta nostettu prosentuaalinen osuus miten pieni tahansa, se on tärkein osatekijä. Huonohkona esimerkkinä lukujen pettävyydestä käyköön tämä: ihmisen ja apinan geeneistä 98 prosenttia ovat samoja, mutta kenellekään ei tule mieleen mitätöidä eroa.
En halua vähätellä työnteon osuutta. Järkyttävää puurtamista minkä tahansa rakentaminen on; kirjan tai talon. Mutta kirjasta puhuttaessa luulisi aivojen jatkuvasti prosessoivan tekeillä olevaa. Jos prosessointi tapahtuu tiedostamattomasti, on erittäin vaikeaa eritellä, mikä on proosallista työntekoa, mikä luovuutta. Varsinkin jos työ ja tiedostamaton ongelmanratkaisu tapahtuvat samanaikaisesti eri kerroksissa.
En tiedä, onko itseoppineisuudessa mitään romanttista, mutta romanttista alkaa olla termin käyttäminen itseoppineisuuden vastustamisen vahvistajana.
Edellisen kommenttini vanhan kliseen muunnos piti olla tällainen: Ihminen kuulee kaksi moitetta, mutta on kuuro kahdellekymmenelle kiitokselle.
2. toukokuuta 2008 kello 16.37
Merm. ei sana korvaan särähdä, mutta minulle vain oli outo, enkä sitä viljalti löytänyt muualtakaan. En tosin kovin laajoja etsintöjä suorittanut, siksi ajattelin, josko sinulle olisi muistissa, missä olet sitä usein ja tavantakaa nähnyt käytettävän suomalaisessa keskustelussa. Vertaa esim inhorealistinen-ilmaisuun, jokahan on täysin vakiintunut kirjallisuuden sana Zolan ajoista alkaen.
Eija, minä luin Hrabalin kirjan vuosia sitten, ei ole jäänyt muistiin erityisen loistokkaana , vaikka loppuun asti luinkin. Tykkään enemmän esim Tervon Minun sukuni tarinan veijareista.
2. toukokuuta 2008 kello 23.28
Loukkantumisessa on se huono puoli, että ulkoapäin ei oikeastaan voi sanoa, ettei jonkun olisi jostain ollut syytä loukkaantua. Loukkaantuminen on tunne ja se kumpuaa sisältä. Se mikä jostain ei tunnu loukkaavalta voi toisesta tuntua. Voidaanko sopia, että jos joku täällä toteaa loukkaantuneensa jostain, emme ainakaan rupea käymään jankkaavaa keskustelua siitä kuinka näin ei olisi saanut tapahtua? Ainoa mitä toki voi sanoa, jos sitä mieltä on, ettei ole tarkoittanut loukata. Tällainen keskustelu mitä käydään kotoa käsin kädet näppäimistöllä helposti jättää huomiotta tunnelman mikä on toisella kotisohvalla, vastaanottajalla. Sitä innostuu argumentoimaan, käännyttämäänkin eikä huomaa, että joku voi siitä ahdistuakin. En tällä tarkoita sitä, ettei pitäisi innostua vaan perään ehkä molemmin puolin ymmärrystä. Minusta täällä aika harvoin on aitoa loukkaamisen halua. Joskus voivat sanakäänteet olla lennokkaita, mutta useimmiten ymmärtämisen halua löytyy taustalta.
Luovuudesta vielä muutama sana minultakin.
Luovuus on jännä juttu. Kuulun niihin, jotka pitävät luovuuden mystifioimista vähän hassuna. Enkä silti ole sitä mieltä, etteikö siinä olisi valtavaa lahjakkuutta jopa mystisyyttä taustalla. Miksi juuri joku on luova ja joku toinen ei? Vai onko niin? Luulen, että luovuutta on aika montaa sorttia ja taide niistä vain yksi osa-alue. Se eniten mystifioitu.
Miksi me haluamme kuulla kirjailijoita, kysymme mistä idea tuli, kuinka tämä työskentelee, mistä löytää inspiraation tai kuinka käsittelee tyhjän paperin kammoa. Siksi, että me yritämme löytää vastauksia tähän mysteeriin. Ja vaikka kaikkiin näihinkin kysymyksiin on yleensä ihan järjelliset ja pragmaattiset vastaukset, jäämme silti pohtimaan. Mikä se on se jokin ja voimmeko saada siitä palasen?
Luulen, että kysymys on lahjakkuudesta. Jollain on kyky laittaa sanoja riviin ja luoda siitä jotakin kaunista. Yhdellä on rytmitaju ja hänestä tulee vaikkapa muusikko. Kolmas piirtää jne. En oikein haluaisi käyttää tuota Toninkin vertausta työn ja luovuuden suhteesta. Luovuus on työtä. Ei työtä voi siitä irrottaa. Että 15 % on jotain jumalallista johdatusta ja loppu työtä. Toisilla luovuus tuottaa parempaa tulosta kuin toisilla. Minusta tuota vertausta on yleensä käytetty kirjan kirjoittamisen vertauksena. Ja siihen kyllä uskon. Sitä työtä, mitä ei luovuutena yleensä pidetä (vaikka minä kyllä pidän) editointia, muokkaamista jne., on sittenkin ehkä määrällisesti enemmän kuin niitä tyhjästä luomisen hetkiä.
Itse uskon, että ihmisellä on lahjakkuutta ja sitä voi kutsua siksi mystiseksi luovuuden osaksi. Toisaalta lahjakaskin saattaa tarvita apua, koulutusta, opetusta tai muuta apua (vaikkapa editointia). Luulisin, että ihminen, joka haluaa työkseen luoda ei kieltäydy oppimisestakaan. On se sitten vaikkapa vaikutteiden saamista muilta tai järjestelmällistä opetusta.
Tosin voin olla väärässä. En minäkään luovuudesta mitään ymmärrä, kunhan yritän analysoida tuota mysteeriä….
3. toukokuuta 2008 kello 0.52
Jokaisen tänne kirjoittavan pitäisi repiä itselleen aikalisiä. Huomasin itse palkattoman lukupiiritalviloman aikana – kyllästyttyäni itseeni ja turhauduttuani oikomaan väärinlukemista – että mittasuhteet asettuivat; lähellä ollut olikin kaukana. Merkityksellisyys katosi. Toisinaan kommentteja lukiessani ihmettelin mistä nämä kohkaavat. Uskon, että ulkopuolinen tuhahtelee meille: hankkikaa elämä. Mutta kun tänne kerran kätensä tunkee, on se paskassa kyynärpäitä myöten. Näin hienostellen sanottuna.
Kirsi, sanot luovuuden olevan työtä; ettei työtä voi siitä irrottaa. Asiantuntijat sanovat päinvastaista. Luovuus alkaa, kun työ loppuu. Ongelmia on hyvä ratkoa sohvalla makaamalla, kattoa tuijottelemalla. Kävelemällä. Konttaamalla. Pilapuheluja soittamalla. Kuuta kiroilemalla. Tuulen huutamalla. Mutta ei mielellään viinalla, tinnerillä tai hulluksi tulemalla.
Tietysti luovuus on myös työtä. Yritin edellisessä kommentissani arvailla, että näkyvän ajattelun aikana tapahtuu samanaikaista näkymätöntä ajattelua, luovaa prosessointia. Tämän takia on mahdotonta sanoa, mikä on työtä, mikä luovaa inspirointia.
Pirkko, kenties naruissa olemme, mutta pahin naru on paksu köysi, joka kiskaistaan kirjoittajakursseilla kauloihin. Älkää uskoko, vaikka ne sanovat, että se köysi on naru, jonka päässä on luovuuden heliumpallon, joka nostaa teidät ihmisten ilmoille.
3. toukokuuta 2008 kello 14.31
Sattuma korjaa jälleen satoa, minun kohdallani. Käteeni tarttui eilen Claes Anderssonin Luova mieli, ja kuinkas ollakaan siinä on kokonainen kappale otsikolla ‘Kirjoittaminen – synnyinlahja vai tekniikkalaji’. Hän sanoo:
‘Kirjoittaminen on ensisijaisesti motivaatiokysymys. Siitä, joka tuntee pakottavaa ja palavaa tarvetta muokata ajatuksiaan sanallisesti, rakentaa lauseita ja maistella sanojen hienoimpia sävyjä, voi tulla kirjailija. Jos tätä palavaa tarvetta ei ole, ja vaikka lahjakkuutta ja oppia olisi kuinka paljon tahansa, kirjailijaa hänestä tuskin tulee.’
Toni, Anderssonilla on myös teoria siitä, miksi luovat taiteilijat saattavat ns. tulla hulluksi. Hän puhuu todellisuuden ja kirjoittamalla luodun uuden todellisuuden ambivalenssista, lapsen kaikkivoipaisuuden kokemuksista, joita lähelle kirjoittaja saattaa päästä euforisessa kirjoittamisessaan ja sieltä voi olla ikävä palata takaisin reaalitodellisuuteen jne. Kiintoisia näkökulmia.
Niinpä. Luovuutta on niin monenlaista. Olen samaa mieltä kuin Kirsi, että kirjantuottamisen aikana on tarpeen moni eri osaamisalueen lahjakkuus ja luovuus, ei vaan tekstin tuottajan. Jopa ympärillä hyörivät muut voivat olla luovia, arjen asioissa luovia, heidän luovina tuotoksinaan voi kahvipöydässä olla uudenlaista herkkua tai ikkuna, josta on ennen vetänyt ei vedäkään enää… Sitä ei vain määritellä luovuudeksi, harmi niille, jotka eivät saa ansaitsemaansa nimitystä, josta voisivat ylpeillä. (Koululaitos ei tässäkään suhteessa saa minulta puhtaita papereita.)
4. toukokuuta 2008 kello 14.10
No jankuttamisesta olen samaa mieltä, Kirsi, mutta en tosiaan loukkaantunut. Ajattelin ottaa vähän taukoa Lukupiiristä ja jo pari päivää poissa teki ihmeitä.
Toni, olet aiva oikeassa siinä että mikä tuntuu läheiseltä hetken, on oikeasti tosi kaukana. Sanoisin muuten vielä teille koulun ja koulutuksen vastustajille, että kannattaisi kokeilla sijaisopen duunia nykypäivän yläkoulussa (tai miksei alakoulussakin). Luokkakoot ovat valtavia ja monilta lapsilta puuttuvat alkeellisetkin käytöstavat. Toisia lapsia kiusataan eikä osata keskittyä opetukseen, lukemiseen, työntekoon. Tästä kärsivät eniten juuri ne paljon parjatut kiltit ”kympin tytöt” (ja pojat). MInä olin itse aina häirikköluokalla, enkä ihmettele sitä ettei opettajilta aina liiennyt minulle aikaa tai huomiota tai kehuja.
Silti, ilman koulua en varmasti olisi tässä missä olen nyt, kuitenkin maisteri… ja ennenkaikkea lukutaitoinen, toisin kuin suuri osa maailman väestöstä.
4. toukokuuta 2008 kello 14.22
Kopsu, googlasin juuri yltiörealistinen-sanan ja sille löytyi 167 osumaa. Siellä on kaikenlaista raskaana olevasta naisesta musiikkiin, elokuvaan (Amores Perros) ja jopa Talouselämä-lehteen: ”Uusi hallituksen päätoiminen puheenjohtaja Jaakko Rauramo, 59, keskittyy kasvu- ja kansainvälistymishankkeisiin. Kovahermoinen ja yltiörealistinen Rauramo sopii tähän tehtävään mainiosti.” Läytyneitten saittien joukossa on mm. martat, tietokonepelit, rakkausrunot.fi, SM-liiga jne. Aika kiinnostavaa.
Se löytyy myös wikisanakirjasta:
http://fi.wiktionary.org/wiki/Wikisanakirja:Suomen_kielen_sanalista_yll%C3%A4tyksellinen%E2%80%94ytimekkyys
4. toukokuuta 2008 kello 14.54
Tässä vielä pari googlattua lainausta, Kopsu…
Miten minussa voi samaan aikaa elellä kyyninen miesvihaaja, olevinaan yltiörealistinen pessimisti ja superromantikko, joka silmäripset räpsyen katselee …
Piirsin tissit. (En käyttänyt mallia ja tarkoitus ei olekaan olla yltiörealistinen)
Se, mikä on englanniksi kliininen cold season, on italiaksi talvi, invierno, ja saksaksi yltiörealistinen regenwetter. Ja suomeksi ilmeisesti flunssa! …
Tylsää olla tämmöinen yltiörealistinen. Täytyy varata myös tuollainen varhaisultra-aika. Kuinka pitkällä raskaus pitää olla, jotta sellainen auttaa?
Tyylisi on tinkimättömän realistinen, voisi jopa sanoa yltiörealistinen. En varmaan ollut ainoa, joka syyskuussa 2006 ällistyi, kun uusi blogisi alkoi …
Töiden tyyli on enemmän kallellaan sarjakuvamaiseen ilmaisuun, yltiörealistinen ilmaisu ei ole alaani, paitsi tietenkin esim. valokuvien käyttö onnistuu.
Vaikka peli ei olekaan yltiörealistinen, se on silti vaikea. Monia tehtäviä joutuu tahkoamaan montakin kertaa lävitse.
Ylistalon tuvassa on ilmaisultaan henkisesti sukua Samuel Beckettin Godot’lle, mutta se ei ole absurdi, vaan yltiörealistinen juttu. …
… citytarinoiden linkittyminen toisiinsa syrjäytyneiden kautta, yltiörealistinen kuvaus autenttisen repaleisessa ympäristössä, kuollut valo julkisissa …
On se kevyempi
Tarina on edelleen hieno ja hyvin realistinen, ehkä jopa yltiörealistinen. Tuo käännetty sanajärjestys mietityttää, yhtenäisyyttä hakisin …
… Nämä ovat minusta aika kiehtovia katkelmia omalla tavallaan, mutta tosiaan, yhtenäisyyttä minäkin hakisin.
Paljon lisääkin löytyy, kysykää vaan Googlelta.
4. toukokuuta 2008 kello 18.06
Joo, mermaid googlaamasi asiat vaikuttavat tutuilta, noin perusteellisesti en asiaan jaksanut syventyä kuin sinä. Tuloksista jo ilmoitin käsitykseni, ja niiden pohjalta mieleen tulleita kysymyksiä esitin. Olen nyt kuit. vakuuttunut, ettei asia täällä enää kirkastu, joten tästä aiheesta lopetan nyt tähän.
4. toukokuuta 2008 kello 19.39
Tämä selvä, ja hyvä että asian puinti päättyy tähän, on jo aikakin. En kyllä syventynyt mitenkään perusteellisesti, ilmoitin vain mitä Google asiasta kertoi, kun kerran kysyit missä olisin sitä mahdollisesti nähnyt käytettävän keskutelussa. Olin mielelläni avuksi, Kopsu.
5. toukokuuta 2008 kello 7.46
Muutama hajanainen ajatus. Tai ajattelemattomuus.
Anderssonin hulluusteoria on hyvä, mutta lisäisin siihen ripauksen proosallisuutta. Mistä tahansa intensiivisestä, monivuotisesta osallistumisesta palaaminen aiheuttaa tyhjyyttä ja merkityksettömyyttä. Jotkut kirjailijat aloittavat kirjan valmistumisen jälkeen välittömästi uutta kirjaa. Sivu kuulemma riittää; pieni lupaus tulevaisuudesta.
Miten opetuksessa tunnistetaan lahjakkuus? Koska motivaatio on suurin tekijä oppimisessa ja luovuudessa, jäävät monet todella älykkäät ja lahjakkaat – mutta opetuksessa tai elämässä turhautuneet – huomaamatta. Nuorta Einsteinia pidettiin todella keskinkertaisena. Paljonko on kouluissamme Alberteja, joita ei ikinä keksitä?
En tiedä, huomattiinko Björn Wahlroos koulussa, mutta itse huomasin hänen aikoinaan sanoneen, että joka neljännellä tai viidennellä ei ole tarpeeksi älyä tulevaisuuden työelämään. Jos jotain ihmiskasvojen piirteistä voi päätellä, voisin hyvin vähäisellä luovuudella sanoa, että huvittavien viiksien alta tulee ennemmin tai myöhemmin huvittavia ajatuksia.
Vallalla näyttää olevan käsitys, että luovuudessa ei ole mitään mystistä. Minulle tuli hyvin yksinäinen olo väittäessäni päinvastaista. Sitten tapasin Carl Gustav Jungin. Hän on sanonut, että luova prosessi on mystinen. Nyt minulla on edes yksi ystävä tässä julmassa maailmassa. Tiedän, että tulette yrittämään ystävyytemme tuhoamista, mutta se ei tule onnistumaan. Tästä lähtien minä ja Jung olemme erottamattomat.
5. toukokuuta 2008 kello 9.24
Se on merkillistä ja se on mystistä – luova prosessi. Ne jotka haluavat väittää päinvastaista, tarvitsevat mielipiteensä pitääkseen maailmanhallintansa kasassa. Sallittakoon se heille.
Olen iloinen, Toni, että löysit Jungin, Freudista seuraavan. Ajattelinkin puolustaa Freudia jo aikaisemmin (kun moitit häntä vanhaksi ja vanhanaikaiseksi?) vertaamalla Freudia penisilliiniin. Vaikka tänään on kaikenmaailman ” mysiinit” ja muut antibiootit vallalla, on paikka myös edelleen Penisilliinillä (joka on vanha ja vanhanaikainen kuten Freud). Molempia kuitenkin tarvitaan, myös tänään, Freudia ja Penisilliiniä.
Luovuutta ei voi opettaa, mutta metodeja ja välineitä luovuuden käyttöön kyllä. Prosessiin pääsyä voi ympäristö tukea tai tukahduttaa, mutta siis luovuutta ei voi ostaa, sillä sitä ei ole myytävänä. Eikä sitä voi myöskään koulussa ”puhtaana” oppiaineena opiskella.
Omassa itsessä luovuuden löytyminen tapahtuu yleensä kriisin kautta (puhun nyt aikuisista), silloin syntyy se hurja motivaatio, joka pakottaa ihmisen tekemään jotain ”toisin”, keksimään jotain uutta, yhdistelemään uudella, ennen näkemättömällä tavalla jotain olemassa olevaa.
Päästä itsesi prosessiin , Toni!
5. toukokuuta 2008 kello 10.40
Ette ole vain kaksin maailmassa, Toni ja Carl, Claes on kanssanne samaa mieltä:
‘Vaikka luovaa toimintaa – itse luomisprosessia – ei pidä mystifioida tai tehdä monimutkaisemmaksi kuin mitä se todellisuudessa on, minun täytyy myöntää, että siihen sisältyy paljon piirteitä ja tapahtumia, joita en pysty selittämään tai analysoimaan rationaalisesti. Se ei ole älyllinen, rationaalinen prosessi, vaan päinvastoin monessa mielessä epärationaalinen, järjen ulottumattomilla oleva tapahtumasarja, eräänlainen puoliautistinen, unenomainen ja epätodellinen (tai hyper-todellinen!) mielenlaatu.’
Monille (meille), joilla on jonkinlaisia kokemuksia jostain ns. luovista prosesseista, tuo ilmiö on tuttu. Ja niin ovat monet kirjailijat ja kuvataiteilijat erinäisissä haastatteluissa myös kertoneet. Aloittaessaan eikä vielä tehdessäänkään taiteilija ole tiennyt mitä tulossa on. Mystiikkaa siis kuitenkin
En ole neljänneksi pyöräksi änkeämässä, mutta olenpahan vaan samaakin mieltä.
Andersson ei puhunut hulluksi tulemisessa ainoastaan luopumisesta rakkaiksi tulleista romaanin henkilöistä ja tyhjyydestä työn päätyttyä, vaan myös itse prosessiin liittyvistä kokemuksista ja tuntemuksista. Hän puhuu luomisen tilassa olevan ‘grandioosin lapsen’ suhteesta satuihin, idealisoituihin vanhempiin yms.
5. toukokuuta 2008 kello 11.41
Minulle unet ovat suuri luovuuden lähde. Uneksin usein kokonaisia tarinoita, kuin kirjoja tai elokuvia. Mutta unistapa jo puhuttiinkin… Ei kai kukaan ole väittänyt ettei luovuudessa olisi jotakin mystistä? Mutta ennen kaikkea vaaditaan myös halua luoda ja niitä kuuluisia istumalihaksia. On myös niin, että kaikki mitä luodaan ei ole niin erinomaista. Makuasioista ei voi kiistellä, mutta muistetaanpa mitä puhuttiin laadun kriteereistä Kirjailijaliitto-ketjussa. Vaikka jonkun luovuus kuinka pulppuaisi, ja teoksia syntyisi, eivät ne välttämättä kaikkien mielesä ole niin laadukkaita tai erinomaisia. Minun mielestäni jokainen on luova omalla tavallaan, oli kyse sitten upeista aterioista, runoista, romaaneista tms. Voi miettiä sitä millä perusteella arvotamme asioita. Antaako se esimerkiksi kirjalle lisäarvoa että se on suomalaisen kirjoittama, olipa se kuinka kehno hyvänsä? Ja jos, niin miksi?
Muuten, Jungista ja Freudista kiinnostuneille voin suositella tätä aivan loistavaa (minun mielestäni) romaania: Jed Galaxy British Book Awardin vuonna 2007.
http://www.interpretationofmurder.com/
Se on historiallinen romaani, ja yksi parhaista joita olen koskaan lukenut. Jungista se tosin antaa aika erikoisen kuvan…
5. toukokuuta 2008 kello 14.15
Pirkko. Minä ja Jung olimme joskus ystäviä. Etenkin Job saa vastauksen oli hieno ja luova kuvaus, miksi Jeesusta tarvittiin: tunnistamaan Jumalassa oleva pahuus. Mutta kuten monet ystävyyssuhteet, meidän ystävyytemme hiipui aikoinaan: emme enää soitelleet toisillemme, emme käyneet kahvilla tai oluella. Mutta tosiystävän tuntee siitä, että se tulee hätiin vuosikausien eron jälkeen. Kenties pirautan Jungille jonain päivänä ja kiitän tuesta.
Freud oli myös ystäväni, mutta kyllästyin hänen yksipuoliseen näkemykseen alitajunnasta. Ei kaikki pohjaudu seksuaalisiin turhautumiin. Sitä paitsi hänen kirjansa Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan oli melko kapea-alainen. Sen sijaan Toteemi ja tabu on kirjallinen mestariteos. Sen lähtökohta – villi-ihmisten ja neurootikkojen yhtäläisyydet – hivelee aivoja, mutta varsinkin kirjan loppu kaikenkattavine maailmanselityksineen ja uskonnon syntymäteorioineen on jotain, johon ei enää uskalleta ryhtyä. Pisteet Freudille luovuudesta ja mielikuvituksesta sekä alitajunnan ja torjunnan tuomisesta mielenkiinnon kohteeksi.
Mitä prosessointiin tulee, tässä on ehditty prosessoida ihan riittävästi kaikenlaisia juttuja. Enää ei hirveästi jaksa. Tai kiinnosta. Prosessoin, mitä eteen tulee. Ja ei, tämä ei kuulu torjunnan piiriin, vaikka Pirkko niin mielellään näkisi kuuluvan.
Mermaid, nykyisin luovuutta nähdään kaikkialla. Ja kaikkialla tietysti sitä onkin, mutta minun on vaikea tunnustaa aterian valmistamisen olevan luovaa toimintaa. Se, että pinnallinen kulttuuri alkaa tehdä tv-kokeista luovuuden jättiläisiä, on jotain joka saa minut oksentamaan. Mikään ei ole niin vastenmielistä kuin nähdä jonkun Sara la Fountainin kattavan pöytää typeränvärisillä lautasilla ja kupeilla ja laittavan pari kasvia koristeeksi ja puhuvan luovuudesta. Silloin minun tekisi mieli juosta tv-studioon ja kaataa pöytiä kuin eräskin kaveri temppelissä.
5. toukokuuta 2008 kello 15.56
Olen samaa mieltä Kirsin kanssa siinä, että luovuus on turhan suppeaksi määritelty alue. Luovuus = yleensä taide. Mielestäni luovuus käsitteenä tarvitsee samanlaista pöllytystä kuin vaikkapa ns. älykkyys. Ylen Prisma-sarjassa nähdyssä BBC:n dokumentissa kyseenalaistettiin perinteinen ns. Mensa-äly varsin mielenkiintoisilla tavoilla. Mutta sekin, joka selvisi ikään kuin ”voittajana” dokumentintekijöiden moninaisista kokeista (avaruusfyysikko), huomautti, että testi oli epäreilu. Hän joutuu nimittäin työkseen ratkomaan älykkyystesteissä useimmiten käytettyjen kaltaisia ongelmia joka päivä. Hän oli siis omasta mielestään HARJOITTANUT älyään.
Mikä on älyn ja luovuuden suhde?
Tämä eritoten askarrutti mieltäni, koskapa luin juuri Peter Hoegin Hiljainen tyttö -kirja, ja sen huimat ajatuskuviot, klassisen musiikin analyysit ym. osoittivat huimaa älykkyyttä…
5. toukokuuta 2008 kello 17.03
Toni, en tarkoittanutkaan tv-kokkeja.
5. toukokuuta 2008 kello 20.24
Hmm. Toni. En toki halua erotaa sinua sydänystävästäsi, enkä ole eri mieltä siitä, etteikö luovuudessa olisi jotakin mystistä. Samalla tavalla kuin kaikissa lahjakkuuden lajeissa on.
Mutta.
Sanotko kuka asiantuntija on sanonut, että luovuus alkaa kun työ loppuu. Sillä olen kuullut kyllä tuon lauseen usein, mutta luovuustutkijoilta (jotka lienevät asiantuntijoita) en. Tiedän mitä tarkoitat. Luovuustutkijat puhuvat usein siitä kuinka luovuuskin tarvitsee lepoa. Ihminen tarvitsee lepoa. Samalla tavalla kuin lihakset, myös aivot tarvitsevat lepoa, jotta mitään syntyy. Ihminen ei ole kone.
Ongelmia ratkotaan sohvalla makaamalla siten, että siemen ongelman ratkaisuun ylipäänsä siihen, että ongelma on olemassa on työllä sinne istutettu. Jokainen meistä tietää tilanteita, missä ongelma tuntuu ratkeavan, tai mahtava idea yhtäkkiä pälkähtää mieleemme. Usein silloin olemme juuri kävelemässä, tuuleen huutaassa tai pilapuheluita soittamassa (se tosin on vaikeutunut kännykkäaikakautena).
Luulen, että tässä avainkäsite on myös työ. Meille työ on aina jotain mistä tulee päänsärky. Tove Jansson puhuu elämäerran mukaan halusta. Siitä, että on halu luoda. Se tulee sisältä. Ja jos sitä kuuntelee, luulen, että voi syntyä jotain hienoa. Mutta ei kaikilta. Vaikka huutaisin tuuleen tai kävelisin maailman ympäri, en olisi Tove Jansson. Eli sittenkään, Toni, resepti ei ole noin yksinkertainen.
Minusta on myös luovan työn aliarvostamista kuvitella, että ideat vain tulevat. Kirjat syntyvät. Taulut maalautuvat. Sillä aikaa kun ollaan kävelyllä.
5. toukokuuta 2008 kello 21.27
Siitähän on puhuttu paljon että ihminen on luova kun hän leikkii. Olen kirjoittanut luovuudesta erinäisiä esseitä ja muutaman esitelmän yliopistoaikoinani mutta paljoa en muista lähteitä tai lainauksia. Ymmärsin kuitenkin asian niin, että kuten Kirsi totesi, luovuus saa usein levossa tai lenkillä kipinän, yleensä silloin kun tekee jotakin mistä todella nauttii ja mieli on avoin asioiden ja ajatusten tulla ja mennä. Mutta voi itse työkin (kirjoittaminen, maalaaminen, opetus, suklaakonvehtien teko) olla hauskaa ja luovaa, kuin leikkiä. Silloin se on osa luovaa prosessia. Eihän kirjoitusprosessi tapahdu missään hurmoksellisessa tyhjiössä, ja inspiraatiotakin on turha odottaa joka päivä. Silti työ tekijäänsä kiittää ja jos siihen on halu, on se myös kuin luovaa leikkiä ja jo matkana palkitsevaa. Ei minustakaan luovuutta voi erottaa työstä.
Ehkä auttaisi jos työlle keksisi toisen nimityksen, vaikka nyt sitten luova prosessi.
5. toukokuuta 2008 kello 22.54
En muista yhtään nimeltä, mutta he ovat todellisia asiantuntijoita, niitä jotka yrittävät ratkaista työssään ongelmia: kirjailijoita, insinöörejä, johtajia, hitsareita… mitä tahansa paitsi kokkeja. Näihin asiantuntijoihin luotan enemmän kuin luovuustutkijoihin.
En tiedä, tietääkö kukaan, miten itse prosessi tapahtuu, mutta alitajunnasta ne puhuvat. Kun jättää ongelman rauhaan (sohvalla), alitajunta hakee ratkaisua.
Sanoit Kirsi, että yksinkertaistan. Laitanpa tähän uusintana sen, mitä yläpuolella kirjoitin eli lainaan siis itseäni, mikä tuntuu todella mahtipontiselta: ”Tietysti luovuus on myös työtä. Yritin edellisessä kommentissani arvailla, että näkyvän ajattelun aikana tapahtuu samanaikaista näkymätöntä ajattelua, luovaa prosessointia. Tämän takia on mahdotonta sanoa, mikä on työtä, mikä luovaa inspirointia.”
Lopuksi. Enpä usko kenenkään kuvitelleen, että ideat vain tulevat. Mutta soppaa hämmentääkseni (kuin tv-kokit) voisin muistuttaa vaikkapa pianisti Olli Mustosen puhuneen soittamisen yhteydessä nimenomaan tulemisesta tai virtaamisesta. Ja alkusopan jälkeen voisin tarjoilla pääruoaksi marinoitua Kerttulia eli Claes Anderssonia. ”Se ei ole älyllinen, rationaalinen prosessi, vaan päinvastoin monessa mielessä epärationaalinen, järjen ulottumattomilla oleva tapahtumasarja, eräänlainen puoliautistinen, unenomainen ja epätodellinen (tai hyper-todellinen!) mielenlaatu.”
6. toukokuuta 2008 kello 7.05
Työstä puhuttaessa: vapaa-ajan illanvieton sanailu on parhaimmillaan todella luovaa toimintaa.
6. toukokuuta 2008 kello 8.43
Hmm. Näin juuri Ykkösen Amu-tv:ssä kirjailija Hannu Kankaanpään. Ja hän sanoi jotenkin näin: ”En ole mikään arjesta erossa oleva taiteilija. Sellaiset kovin taiteelliset tyypit ovat aina vähän naurattaneet minua. Enemmänkin tämä on tällaista käsityöläisyyttä.” Referoin nyt koska ehdin unohtaa tarkan sanamouodon.
http://www.lukukeskus.fi/lehdet/kiiltomato_net/hannu_kankaanpaa.html
Tällä sivustolla hän kutsuu itseään kirjailijaksi ja kirjallisuuden sekatyöläiseksi. Minä kuvittelisin että taiteilijat jotka leijuvat jossakin sfääreissä helposti myös sekoavat. Toivoisin että heillä olisi huolehtiva partneri, mis tai vaimo, joka pitäisi heidät arjessa kiinni ja erossa alkoholista ja muista päihteistä. Toni, minulle tulee noista sinun luovan taiteiljan kuvauksistasi mieleen joku absinttia kittaava baskeripäinen taiteilija joka usein makaa sohvalla pimennetyssä huoneessa ja nauttii oopiumia. Sitten hän aamuyön tunteina kirjoittaa raivoisasti dekadentteja oodeja yön mystisille kulkijoille.
Tietysti luovuuteen kuuluu tietty flow-tila mutta kutsuisin sitä enemmänkin tekemisen iloksi ja helppoudeksi, sitä kun kaikki sujuu ja mikään ei töki. Ei se ehkä kuitenkaan ole jumalallista, salaperäistä inspiraatiota tai hurmiota, vaikka osa kirjailijoista ja muista taiteilijoista pönkittääkin tätä myyttiä mielellään.
6. toukokuuta 2008 kello 10.39
Uujee!!! Tämä on ilon ja onnen päivä!
Voisiko loistavampaa kohteliaisuutta keski-ikäinen nainen saada mieheltä (näin otaksun), kun tulla nimetyksi pääruoaksi. Tämä jää elämään ikuisesti minun mieleeni. PilliPullakin on osa minua, ja KirjallisuusMoukka, mutta Pääruoka ( ja vielä marinoitu sellainen); sitä tulen toistelemaan itselleni ja lähimmäisraukoilleni aina sopivan tilaisuuden tullen. Eikä tehoa vähennä se maan päälle palauttava Tonin kommentti, joka saattaa olla tulossa.
Ai mitä edellisellä oli tekemistä kirjallisuuden kanssa. No ei niin mitään. Tai ehkä onkin… On tää niin mystistä… Ja polveilevaa…
6. toukokuuta 2008 kello 10.46
Pieneksi selitysosaksi, ennen kuin joku vetää liian yltiörealistisia johtopäätöksiä, siteeraan Maija Vilkkumaata, yhtä taitavaa sanankäyttäjää:
‘Mä oon elänyt/kontannut niin kauan, että voin tehdä mitä vaan!’
6. toukokuuta 2008 kello 13.00
Työnteko on tärkeää, ammatissa kuin ammatissa. Mutta ahkeruus voi olla vaarallista. Varas kun ahkeroi, toiset varkaat sitä ihastelevat (ja ovat kateellisia, sekin on ihailua) aivan kuten näkyvällä, johtavalla paikalla hääräävää työmyyrää ihaillaan siksi, että häneen voitaisiin samaistua (tai katsoa ylöspäin). Kannattaa kuitenkin katsoa pidemmälle, kaikki ei ole todellakaan sitä, miltä näyttää.
Kirjailijan ahkeruus ei ole sitä, että istuu tuntikausia persuksillaan tietokoneen ääressä naputtelemassa. Enemmänkin se on sitä, että ottaa vastaan maailmaa kaikilla aisteillaan, eikä vaan ota vastaan, vaan myös reagoi. Siis antaa elämän kuluttaa itseään, vanhentaa ja viisastuttaa.
Siltikin, se mikä saa ihmisen kirjoittamaan, tulee omasta itsestä, sisältä. Mutta voidakseen tulla ulos on sinne sisään myös pitänyt jotakin mennä, kuin hiekansiru kenkään tai simpukan sisään, ja se alkaa hiertää. Joskus hiertäminen saa aikaan helmen ja toisinaan pelkästään rakon kantapäähän.
Kirjoittaminen saattaa olla jumalallista mutta se voi olla myös jumalatonta, niin että tuntee itsensä täysin ”Herran” hylkäämäksi. Silloin on ”armollista” muistaa, että ainoa mikä elämässä on ja pysyy , on muutos.
6. toukokuuta 2008 kello 22.24
Kunpa olisikin vielä absinttia kittaavia taiteilijoita. Baskeitakaan ei juuri katukuvassa näy; harvoin edes kahden metrin pituisia kaulahuiveja. Ei tosiaankaan. Herätys kuudelta, aamumysli, lapset tarhaan, kymmenen kilometrin juoksulenkki, puolen tunnin jooga, kaksi litraa vettä, kahdeksalta kirjoittamaan, kahdeltatoista tunnin ruokatauko, iltapäivällä kotiaskareita, sähköposteja ja haastattelu MeNaisiin tai MeMiehiin, sitten lapset tarhasta, puolisolle ruokaa, laatu-aikaa perheelle, suihku, iltapala, puoli yhdeksän uutiset, hyvää yötä.
Ja vielä ihmetellään, missä upea, oivaltava, rohkea, provosoiva, räjäyttävä kirjallisuus piileksii. Siellä puoliyhdeksänuutisten ja aamumyslin välissä, epäilen.
Että näin. Tällainen provokaatio tällä kertaa.
No. Suurin osa kirjailijoista tekee takuulla arjessa työtään. Säntillisesti kuin tehtaassa. Ja hyvä niin. Jotkut repivät kuukauden putkeen viinaksia kiduksiinsa ja palaavat taas töihin. Hyvä niin. Toiset kirjoittavat koloissaan, jotkut ilman paitaa kesäterassilla. Kaikki on hyvästä. Kunhan saa kirjoitettua. Mieluiten loistavaa tekstiä, ettei minulta tai joltain muulta lukijalta pala pinna.
Mutta luovuus on silti mystistä. Siitä en luovu. Sitä en myy. Ja jatsi on paskaa paitsi levyraadissa, kuten eräs muusikko sanoi.
9. toukokuuta 2008 kello 15.21
Sofi Oksasen Puhdistuksen luettuani olen puhkunut halua keskustella kirjasta. Kirjan luin Vapun vapaina ahmaisten parissa päivässä, jonka jälkeen se jäi kummittelemaan sekä päivä- että yötajuntaan. Sieltä täältä romaania putkahteli mieleeni kuvia ja kohtauksia. Tätä kirjaa ei yhdellä lukemalla selvitäkään! Rohkea, kaunis, ahdistava kirja.
Heti kirjan luettuani menin katsomaan näytelmän – oli pakko. En ala vertailemaan kirjaa ja näytelmää sen enempää, nehän ovat itsenäisiä teoksia. Mutta yhden merkittävän eron haluaisin nostaa esiin, ja kysyä syytä siihen kirjailijalta: näytelmä on sovinnollisempi, henkilöitään ymmärtävämpi, kuin kirja. Enkä tarkoita näyttelijäntyötä, vaan roolejan itsessään. Ja onhan loppuratkaisukin näytelmässä toisenlainen, tavallaan sovitus sekin, ei pelkkä puhdistus. Miksi näin, Sofi Oksanen?
9. toukokuuta 2008 kello 21.41
Toni, olen juonut absinttia ja se oli todella pahaa. Mutta jazzia rakastan, se on parasta musiikkia.
Kuuntelen sitä aina kun voin, varsinkin niitä klassikkoja.
10. toukokuuta 2008 kello 21.50
Tämän polveilevan postauksen alkupuolella purnasin Sofin Oksasen kirjan hinnasta. Kuinka ollakaan tänään kuulin kirjakaupan myyjältä Sofin tulleen kauppaan hirveiden tunnontuskien ajamana. Sofi oli itkeskellen ja voivotellen tunnustautunut ahneeksi, järkyttävän ahneeksi: hän ei edes tarvitsisi keittiöremonttia eikä 30 000 euron edestä meikkejä ja tukanvärjäysaineita vuodessa. Päästääkseen eroon ahneuden aiheuttamista painajaisista – ja toisaalta unettomuudesta – hän vaati kirjan hintaa laskettavaksi 25 euroon. Hänelle riittäisi hyvin 15 euroa kirjasta; sillä hän hankkisi keittiöön uudet hanat, pesualtaan ja maustehyllyn sekä itselleen intiiminpään käyttöön värikkäitä vaatteita ja meikkejä 10 000 eurolla.
Se sopi minulle. Ostin kirjan. Jos en muuten, niin tukeakseni Sofia taistelussa ahneutta vastaan. Kannustaakseni häntä. Viestittämällä hänelle, että oikealla tiellä ollaan; tästä on hyvä jatkaa. Ja eikä tässä kaikki, ihminen ei elä pelkällä vedellä ja leivällä vaan myös tekoja tarvitaan: löysin kotoa kymmenen vuotta vanhan farkkkuvärjäyspurkin ja ajattelin kiikuttaa sen huomenna kirjakauppaan; josko myyjä lähettäisi sen Sofille pahan päivän varalle.
Mutta suurin jännitys on edessä, kun ensi viikolla pääsen aloittamaan kirjaa. Mitä jos kirja on huono? Sofi Oksanen on laskenut kirjansa hintaa ja minä joudun lyttäämään koko opuksen; sanomaan, että se on tuskin kymmenen sentin arvoinen. Sitä mahdollisuutta en halua edes ajatella – tai tämän enempää ajatella, koska jo ajattelin sitä – vaan toivon koko harmaan ja kyynisen sydämeni pohjasta, että kirja on hyvä.
11. toukokuuta 2008 kello 10.55
Siihen auttaa tietynlaisten silmälasien läpi lukeminen. Jos haluaa nähdä hyvää ja kaunista, sen näkeminen on paljon todennäköisempää kuin jos etsii virheitä ja kaikkee huonoo… Ai nii, mutta mitens käy sitten objektiivisuuden, ja totuudellisuuden…
11. toukokuuta 2008 kello 22.22
Tonillapa oli hauska postaus!
Uskon vakaasti, että selviät kyllä lukuprosessista.
Ja kenelläpä ei olisi harmaa ja kyyninen sydän, no niillä kai tietysti, joilla se on punainen tai musta…
Totta puhuen, olisipa kiva lukea mielipiteitäsi Sofinkin kirjasta. Niissä on melko usein paljon järkeä, tosin usein piiloviestien takana.
Epäluuloista mieltäni vain edelleen rassaa, oletko sinä sinä vai joku toinen. Mutta se ei himmennä Grass-analyysiäsi.
12. toukokuuta 2008 kello 22.26
Otin tietysti filosofisen haasteen vastaan ja pohdin vakavasti mahdollisuutta olla joku toinen. Tulin siihen loogiseen johtopäätökseen, että uskon luulevani olevani minä. Olen jopa melko varma siitä. Oikeastaan täysin varma. Mutta jos olisin joku toinen, kirjoittaisin – tai uskoisin kirjoittavani – täysin samalla tavalla kuin nyt, jolloin olen minä.
Mutta totta: muille lukijoille voin olla kuka tahansa: Kirsi Piha, Kerttuli, Harri, Mermaid, Sofi Oksanen tai Tarja Halonen. Tommy Taberman en kuitenkaan ole. Siitä panen pääni pantiksi. Oikeastaan siitäkin voitte olla varmoja, että olen mies. Uskon kirjoittavani miehen lailla. Enkä tarkoita tällä mitään machoilua. Vaan biologis-geneettis-kulttuurista tapaa ajatella.
En minäkään tiedä, keitä te olette. Ensi alkuun vaikuttaa siltä, että täällä on todistetusti vain yksi, joka on se, joka sanoo olevansa: Kirsi. Mutta perusteellisemman pohdinnan jälkeen tulee mieleen muutama haamukirjoittajatapaus, joten hataraksi jää sekin näyttö. Olen kuitenkin ottanut lähtökohdaksi, että kaikki ovat, mitä sanovat olevansa. Näin olen välttynyt turhilta ja raastavilta epäilyiltä. Rampe oli poikkeus tässä lukupiiriolevaisuudessa. Mutta hänelle tapahtui mystinen ja selvittämätön onnettomuus, kuten kaikille, jotka ovat muita kuin sanovat olevansa. Rauha hänen sielulleen ja kukkia perään.
13. toukokuuta 2008 kello 12.19
Kiitos, toni, edelleen hauskasta kommentistasi. Tyydyn vastaukseesi.
Olet oikeassa, että Kirsi on Lukupiirissä ainoa tosi, jonka olemassaolosta voimme olla varmoja. Nyt vain tuli uusi ongelma, onko Kirsi Otavan Kirsi, Glorian Kirsi, Annan Kirsi, Me naisten Kirsi, Talouselämän Kirsi vai Nykypäivän haastattelussa anarkiaa kaipaileva Kirsi.
No, kyllähän me nyt kaikki tiedämme/arvaamme, mitä julkisuus on… Ja voihan sitä kai vähän itse säädellä.
Reippaasti ja reilusti sinä, Kirsi, tätä Lukupiiriä hoitelet. Kiitos.
Yhtä vain toivoisin, niin kuin KristinaA aikoinaan, että uudistaisit osastoa Kirjat kirjoittamisesta. Ymmärrän tietysti, että siinä ovat sinulle tärkeät kirjat.
13. toukokuuta 2008 kello 12.51
No, tämän postauksen innoittamana lisään oman GoodReads -profiilini tähän nimimerkkiini. Joten näette ainakin että olen nainen.
Ja voitte vähän silmäillä kirjahyllyäni siellä, jos haluatte. Olen ikinä vain kirjoittanut tällä yhdellä nimimerkillä tähän blogiin eikä tämä muutu. Mutta en tietysti oikeasti ole merenneito, enkä edes kissa.
13. toukokuuta 2008 kello 14.09
Lene, Kirsi kuvitteli olevansa sama Kirsi…
Tehdäänpä noista kirjoittamiskirjoista oma postaus pikapuoliin!
17. toukokuuta 2008 kello 13.45
Tämä on jo käsittämätöntä. Sofi Oksanen on tarkistanut talousarvionsa ja käynyt taas nostamassa kirjan hinnan kolmeenkymppiin. Onneksi ehdin siihen pieneen taloudelliseen kuplaan, jolloin kirjailija luuli tulevansa toimeen vähemmällä.
Pieni epäilys mieltäni kalvaa tässä pörssimäisessä hinnan pompinnassa. Nimittäin se, että Sofi ei olisikaan muuttunut paremmaksi ihmiseksi; edes ahneuden syyllistämänä. Tänään hyllyt olivat taas täynnä Oksasen kirjaa, mutta se ostamani kirja oli hyllyn viimeinen. Lisäksi minun kirjani on kansistaan vähän risa; ei paljon, mutta juuri sen verran, että sen huomaa vasta kotona. Onko nyt käynyt niin, että olen ostanut eräänlaisen säälikappaleen, risaversion, joka ei ole muille kelvannut. Onko siis kirjan hintaa alennettu sen vuoksi, että joku hölmö adoptoisi orvon kirjaparan, jotta kirjakauppa saisi tilaa uusille ehommille kirjoille kovaan kapitalistiseen hintaan?
Maailma on kova paikka. Ei pelkästään ihmisille ja eläimille vaan nyt myös kirjoille. Vammaiset ja heikot ja köyhät ja orvot jätetään oman onnensa nojaan.
Toisaalta kirjan ostaminen tekee minut entistä onnellisemmaksi. Olen pelastanut eräänlaisen kirjamooseksen kaislaveneestä, likaisen joen varrelta. Uskon, että minusta tulee hyvä isä orvolle, muiden hyljeksimälle kirjalle. Tulen kohtelemaan kirjaa oikeudenmukaisesti ja hellästi; toki tiukasti ja rajoja antaen. Tulen kannustamaan sitä ennakkoluulottomuuteen ja omaan ajatteluun; opastamaan erilaisuuden sietämiseen ja ohjaamaan oman yksilöllisen minäkuvan löytämiseen.
Nyt minun on enää päätettävä, uskallanko ikinä avata kirjaa: tuota haurasta ja kaltoin kohdeltua, kenties elinikäisen trauman saanutta ulkoisesti risaista, mutta kasvatuksessani sisältä eheytyvää hienoa ja omaperäistä kappaletta.
Harmi, etten rohkene vilkaista, mitä mieltä kirjasta ollaan naapuripostauksessa. No, ehkä se on tämän suuren seikkailun jälkeen sivuseikka.