Huhtikuun kuukauden kirjana oli siis Javier Cercasin: Valon nopeus (suom. Satu Ekman)
Tämä kirja on kummallinen kuten eairo huomautti tämän postauksen yhteydessä. Kirjan pitää olla erinomainen kun sitä kuolleetkin ovat suositelleet. Kustannusyhtiö Bazarille onkin sattunut selkeästi pieni kömmähdys. Susan Sontag ei ole voinut kehua tätä kirjaa sillä tämän alkuperäinen versio on ilmestynyt vasta Sontagin kuoleman jälkeen (vuonna 2005, suomennettu 2007, Sontag on kuollut vuonna 2004).
Bazarin sivuilla sanotaan siis näin:
”Cercasin romaania Salamiin soturit (2003) on ylistetty kansainvälisesti yhtenä viime aikojen merkittävimmistä romaaneista.
Cercas työskenteli kahden vuoden ajan Illinoisin yliopistossa ja opettaa nykyään espanjalaista kirjallisuutta Geronan yliopistossa sekä toimii El Paísin kolumnistina. Hän on kirjoittanut artikkelikokoelmia, kronikoita ja esseitä. Hän on aiemmin kirjoittanut neljä romaania, jotka on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle. Valon nopeus -teosta ovat ylistäneet Mario Vargas Llosa, J.M. Coetzee, Doris Lessing ja Susan Sontag. George Steinerin mukaan siitä pitäisi tulla klassikko.”
Susan Sontagin lause kirjasta on kustantajan mukaan tämä:
”Cercas on kirjoittanut upean romaanin vastustamattoman rehellisellä ja hienovireisellä tavalla.”
Susan Sontag, kirjailija
Pienellä salapoliisityöllä paljastuu tietysti, että Sontag on sanonut näin Cercasin edellisestä suomennetusta romaanista Salamiin soturit (ilmestynyt 2001 suomennettu 2003):
”With irresistible directness and delicacy, Javier Cercas engages in a quick-witted, tender quest for truth…”
Susan Sontag
Tämä arvio löytyy täältä.
No niin tai näin, kyseessä on hieno kirja.
Kirja alkaa lauseella:
“Nyt elän valheellista elämää, apokryfistä ja luvatonta ja näkymätöntä elämää, joskin todellisempaa kuin jos se olisi totta, mutta silloin kun tutustuin Rodney Falkiin, minä olin vielä minä.”
Hieno lause, joka avautuu minulle oikeastaan vasta kun olen lukenut kirjan loppuun. Kun kertoja tutustui Rodney Falkiin hän oli nuori ja opetti Illinois’n yliopistossa. Siellä hän tutustuu tuohon outoon Vietnamin veteraaniin, Rodneyyn, josta tulee paitsi ystävä, myös suuren mysteerin edustaja. Ensinnäkin tämä edustaa sitä tosiasiaa kuinka vähän sittenkään ihmisistä tiedämme. Ja toisaalta kertoja tuntuu haluavan käsitellä omaa syyllisyydentuntoaan Rodneyn kautta. Kuin todetakseen, että jos tämä on selviytynyt siitä, että on sodassa tappanut paljon ihmisiä, pitäisi kertojammekin saada synninpäästö (itseltään!) siitä, että kokee olevansa syyllinen vaimonsa ja lapsensa kuolemaan.
Mutta nyt menen asioiden edelle. Rodney joka tapauksessa muuttaa kertojan elämän.
Kirjan kertoja on kirjailija, tällä ei ole nimeä. Cercas tuntuu haluavan härnätä meitä nimettömyydellä sillä hän antaa kertojalleen hyvin samankaltaisen elämän kuin minkä hän itse on elänyt. Vai antaako? Toivooko hän, että me teemme samanlaisia pinnallisia havaintoja kuin kertoja ystävästään Rodneysta ennen kuin tiesi mitä tämän mielessä tapahtui?
Kertojamme on ensin sympaattinen nuori kirjailijan alku täynnä intoa ja taiteellista kunnianhimoa. Kun hän sitten saavuttaa suosiota ja kunniaa, hänestä tulee arrogantti, hän unohtaa ystävänsä ja pettää vaimoaan. Kirjan tarinassa kertoja kokee melkoisen kehityksen alun lauseessa viitatusta minästä joksikin muuksi, kehittyneemmäksi tai jotain elämästä oppineeksi ihmiseksi. Hän muuttuu alun sympaattisesta hahmosta vähemmän pidettäväksi ja taas lopussa sympaattiseksi.
Mitkä sitten ovat kirjan teemat? Minusta ne ovat ystävyys. Kertoja puhuu ystävyydestään nuoruuden ystäväänsä Marcosiin:
“Jos on totta, ettei kukaan ole koko sydämestään murheellinen ystävänsä vastoinkäymisestä, on myös totta, ettei kukaan ole koko sydämestään iloinen ystävänsä ilonaiheista; niinä aikoina Marcos näytti kuitenkin iloitsevan minun ilonaiheistani miltei koko sydämestään.” Myöhemmin kertoja oppii myös antamaan ystävyydessä ja parisuhteessakin.
Kirjan teemana on erityisesti syyllisyys ja siitä selviäminen. Anteeksi antaminen, erityisesti itselleen. Rodneyn syyllisyyttä käsitellään erityisesti Vietnamin aikaisten kirjeiden kautta:
“…iskee raastava tietoisuus siitä että jos onnistuisimme matkustamaan valoa nopeammin, näkisimme tulevaisuuden. Sen minä olen keksinyt. Sen minä nyt tiedän. Sen tietävät kaikki jotka ovat täällä ja sen tiesivät kaikki jotka olivat mutta eivät ole enää, myös ne mielipuolet ja kerskurit jotka eivät koskaan ole olleet täällä, mutta tavallaan ovat, sillä he näkivät tämän aiken ennen kuin tätä olikaan. Sen tietävät kaikki, joka ikinen. Ei minua kuvota se että se on totta, vaan se ettei kukaan sano totuutta ääneen, ja alan kohta ihmetellä, miksei kukaan sano, ja mieleeni juolahtaa jotakin mikä ei ole koskaan juolahtanut mieleeni, nimittäin että ehkä sanomattomuus ei johdu pelkuruudesta vaan siitä, että totuus kuulostaa niin valheelliselta tai absrudilta tai hirvittävältä, että siitä tietämättömät eivät pysty sitä hyvksymään, kukaan ulkopuolinen ei hyväksy sitä mitä jokainen sotilas täällä tietää, sitä että järjellä selitettävät asiat eivät ole totuus. Ne ovat vain totuuden säikeitä, heijastumia: totuus on aina absurdi. Ja pahinta on se, että vasta kun sen tietää, vasta kun oppii sen mitä voi oppia vain täällä, vasta kun viimein hyväksyy totuuden, voi olla onnellinen. Toisin sanoen: ennen vihasin sotaa ja vihasin elämää ja ennen kaikkea vihasin itseäni; nyt rakastan elämää ja sotaa ja ennen kaikkea rakastan itseäni. Nyt olen onnellinen.”
Jossain vaiheessa Rodney toteaa, etteivät edes raaimpia tekoja tehneet sotilaat olleet jotakin ihan eri ihmisrotua vaan me olemme kaikki samanlaisia. Kertoja taas selvästi käsittelee omaa syyllisyyttään Rodneyn kautta. Ja pystyy anteeksi antoonkin sitä kautta.
Kirjan teemana on myös kirjailijuus, kirjailijan työ, tehtävä ja siihen liittyvät epävarmuudet. Rodney sanoo kertojalle tämän tuskastellessa:
“Että et sinä kirjoita romaaneja, sinä yrität kirjoittaa niitä, mikä on aivan eri asia. Niitä kahta asiaa on paras olla sekoittamatta. Sitä paitsi ei kukaan normaali ihminen lue niin paljon romaaneja kuin sinä, ellei halua kirjoittaa itse, hän lisäsi yrittämättäkään sovitella sanojaan karkean huomautuksensa jälkeen.”
Lopussa kertoja selittää miksi hän on kirjailija. Hän ikäänkuin löytää oikean syyn sille vasta kertomuksen aikana:
“Puhuin hänelle kaikesta tuosta ja muustakin, ja puhuessani käsitin, että Jenny oli oikeassa, että Marcos oli oikeassa: Minun oli kirjoitettava kirja loppuun. Kirjoittaisin sen loppuun, sillä olin sen velkaa itselleni, kirjoittaisin sen loppuun, olin kirjailija koska en voinut olla muutakaan, sillä kirjoittaminen oli ainoa väline jolla saatoin tarkkailla todellisuutta niin, etten tuhoutuisi tai ettei todellisuus romahtaisi niskaani kuin palava koti, se oli ainoa asia jolla saatoin antaa todellisuudelle merkityksen tai merkityksen iluusion, se oli ainoa asia jonka avulla olin kaikkina eristäytymisen ja työn ja turhan odotuksen ja viettelyn tai taivuttelu tai vakuuttelun kuukausina tietämättäni todella pystynyt erottamaan matkani pään, tunnelin suun, kiviportin välin, se oli ainoa asia joka oli nostanut minut maan alta ulkoilmaan ja saanut minut matkustamaan valoa nopeammin ja antanut takaisin osan siitä mitä olin rysähdyksessä menettänyt, kirjoitaisin kirjan loppuun siitä syystä ja myös siksi että sen kirjoittaminen loppuun oli ainoa tapa pitää Gabriel ja Paula jollakin lailla elossa, vaikka vain näille sivuille suljettuina, ja lakata olemasta se joka olin ollut siihen asti, se joka olin ollut Rodneyn – kaltaiseni, veljeni – kanssa, ja muuttua toiseksi, tulla jollakin tapaa ja jossakin määrin ja ikiajoiksi Rodneyksi.”
Teksti oli minusta sujuvaa ja tämän luki nopeasti. Lauseet kuitenkin tuntuivat pitenevän mitä pidemmälle luettiin. Saavuttaen esimerkiksi tuossa edellä olevasa esimerkissä saramagomaisen mitan. Lauseet eivät luettaessa kuitenkaan tuntuneet monimutkaisilta tai liian pitkiltä. Itse asiassa en edes huomannut niiden olevan noin pitkiä kuin vasta kun kirjoitin niitä ylös.
Kirjassa oli raakaa itsetutkiskelua, joka oli virkistävää, asioita ei kaunisteltu eikä hahmoista yritetty tehdä pidettäviä. Vaikka Cercas Rodneyn sanoila vähän ivailee kirjailjoiden taipumukselle etsiä kauniita lauseita, löytyi niitä kyllä tästäkin kirjasta minusta aika paljon.
“Kaunis lause. Te kirjailijat sitten pidätte kauniista lauseista. Sinunkin uusimmassa kirjassasi on niitä jokunen. Rehellisesti sanottuna kauniita lauseita. Niin kauniita, että ne tuntuvat tosilta. Mutta eivät ne tietenkään tosia ole, ne ovat vain kauniita. Omituista on, ettet ole tähän mennessä oppinut, että hyvin kirjoittaminen on aivan eri asia kuin taito kirjoittaa kauniita lauseita. Yksikään kaunis lause ei pysty vangitsemaan totuutta.”
Ja kyllä tämä jonkinlaisen totuudenkin pystyi vangitsemaan. Vai mitä mieltä olette?
Hesarin arvio kirjasta löytyy täältä.
15. huhtikuuta 2008 kello 18.22
Näinhän se on, että kirja oli hyvä. Ei loistelias, mutta hyvä. Pidin erityisesti (taas) siitä, että teksti oli ”suorapuheista” jopa -ei nyt ehkä raakaa- mutta aika ajoin hyytävää.
Käännöskin tuntui erinomaiselta, vaikka muutamat sivistysanat (sivistymättömänä kun en kaikkia ymmärtänyt) jäivät alkuun häiritsemään, mutta kun joitain sanoja sitten tarkastin, huomasin, että eipä niitä olisi voinut edes ”suomentaa”.
Minulle kirjan ilmeisimmäksi teemaksi nousi jokaisessa ihmisessä oleva mahdollisus ”pahaan”. En tunnista sitä, että pahuudesta voisi nauttia (kuten Rodney sodassa, kertoja baarissa), mutta jos näin on, sen tunnustaminen on rohkeaa.
Kyky pahuuteen on meissä (varmaan) kaikissa, ja jokainen valitsee, käyttäytyykö sen mukaan vai ei. Ainkin niin kauan, kun mieli on omassa hallinnassa, eikä sairas.
Pidin kirjaa myös sodan vastaisena kertomuksena ja hyvänä sellaisena. Siinä yhdyn Le Monden sitaattiin kirjasta: ”sankariteko”.
Kirja myös vilisee näitä ”hyvin sanottu” ajatuksia. Hienoa, että jotkut osaavat pukea sanoiksi ajatuksia, joita tunnistan, mutta joita (sanallisesti lahjattomana) en osaa itse pukea sanoiksi. Esim. suhtautumisessa vieraaseen maahan: ”… vierauden syy oli uusi, se ettei todellinen Vietnam muistutanut millään tavoin hänen mielikuviensa Vietnamia; voisi jopa sanoa, että ne olivat kaksi eri valtiota, ja yllättävintä oli että Yhdysvalloissa kuviteltu Vietnam tuntui paljon todellisemmalta kuin oikea Vietnam ja siitä syystä oikea Vietnam tuntui vieraammalta kuin kuviteltu”
Samoin kirjasta löytyy hyviä huomioita mm. maineen ja kehujen kalastelusta, todellisuuden näkemisestä jne.
Paljon hyviä ”yksityiskohtia”, mutta ne eivät tuntuneet päälleliimatuilta, vaan oli saatu sijoitettua tarinnaan luontevasti.
Huomaanpa, että tästä kirjasta voisi jaaritella pidempäänkin, mutta annetaan nyt vuoro muillekin : )
Paitsi vielä; en edes huomannut, että kertojalle ei ollut nimeä. Ja en pitänyt häntä sympaattisena alussa (ennemminkin mitättömänä), ehkä vähän lopussa (kun poika sai järkeä päähänsä).
15. huhtikuuta 2008 kello 19.55
KP:n analyysissä puheena olevan teoksen teemoiksi nimetään ystävyys, syyllisyys ja kirjailijan työ.
Ystävyys mielestäni erityisesti miesten välisenä ystävyytenä! Eihän kirjassa naisia olekaan juuri muuta kuin statisteina! Kirjan lukemisen aikoihin katsoin pari Almodovarin elokuvaa ja samoja ratoja niissäkin miesten kohtaamista ja ystävystymistä kuvattiin. Ehdotonta, tuskallista ja tragediaan päätyvää Cercasinkin kuvaamana.
Erityisen voimakkaasti teoksen teemaksi nousee myös sodanvastaisuus ja syyllisyys vasta seurauksena sodassa koetusta.
Rodneyn henkilöhistoria tämän veljensä jalanjälkiä seuratessa tekee kirjasta hyvinkin painavan moraalisen kannanoton sodassa tehtyyn ja tekojen synnyttämään syyllisyyteen. Toki ihmetystä herättää se miksi vasta nyt Vietnam (vaikka koskaan ei ole liian myöhäistä!) ja miksi ääni kuuluu Espanjasta. Siksikö, että Irakin tapahtumat ajatteluttaisivat tätäkin kautta?
Totuuden kaihtaminen elämässä joko unohtamalla (Rodneyn taakka) tai uppoutumalla viinanhuuruiseen mediakuuluisuuteen (kirjan minä) saa teoksessa tuomionsa. Ja molemmissa tapauksissa hyvinkin ankaran tuomion.
Valon nopeudella tätä kirjaa ei mielestäni kannata yrittääkään lukea, sen verran tiukkaa ajatusta on pitkien kappaleitten pitkissä lauseissa. Ei häiritsevästi, mutta tarkkuutta vaatien.
Aivan suunnatonta lukuelämyksen juhlaa en teosta lukiessa kokenut, mutta olen kyllä suositellut sitä joillekin tuttaville. Omakseni en hanki.
15. huhtikuuta 2008 kello 19.55
No nyt rupean itsekin epäilemään, että oliko kertojalla nimeä. Ei minusta. Oikeastaan se olikin aika mielenkiintoista kuinka irrelevantiksi nimi tuli, hahmo oli hyvin todentuntuinen ja elävä ilman nimeäkin.
15. huhtikuuta 2008 kello 21.57
Oikein virkistävää lukea kirjaa, jonka kerronnassa on valtava imu, vaikka virkkeet ovat juuri sellaisia mitä ne suomeksi kirjoitettuna eivät saisi olla: pitkiä polveilevia, täynnään kaksoispisteitä ja puolipisteitä. Suomentajalle kiitos, ei ole itsestään selvää että tyyli ja poljento säilyy; usein näkee kuinka vaikkapa lauseenvastikkeet on purettu ja pisteitä tökitty vanhemman lehtorin taidolla.
15. huhtikuuta 2008 kello 22.11
Tämä oli mielenkiintoinen lukukokemus. Pitkät kappaleet tai virkkeet eivät olleet vaikeita lukea, yllätyin itse asiassa kuinka helppolukuinen tämä oli. Minäkin vähän ihmettelin sitä, miksi espanjalainen käsittelee Vietnamin sotaa. Pidin tekstistä ja tyylistä. Enkä edes kiinnittänyt huomoita siihen, että naiset olivat statisteja ennen kuin luin Seijan kommentin. Ehkä me olemme sitä miestemme mielestä? Toivottavasti emme kuitenkaan omasta mielestämme.
Kiva, kun taas löytyi uusi kirjailijatuttavuus ja uudenlainen tarina, jota en olisi ilman tätä lukupiiriä lukenut.
Toivon, että kuukauden kirjat ja varjokirjat voitaisiin julkaista hyvissä ajoin (kuten Tuhat loistavaa aurinkoa), jotta olisi suurempi mahdollisuus ehtiä saada ne kirjastosta.
15. huhtikuuta 2008 kello 22.17
En minäkään sinänsä tullut huomanneeksi, että naiset olivat statisteja. Tai ainakaan se ei minua häirinnyt, tarina tuntui tällaisena hyvin luontevalta. Mutta mieheni kyllä piti kirjasta selvästi vielä minua enemmän, jos se nyt mitään kertoo.
Aika moni muuten on sanonut, että kirjailijan edellinen kirja ”Salamiin soturit” on vielä tätäkin kirjaa parempi. Itse en tiedä sillä en ole sitä lukenut.
Yritän Fiude laittaa kuukauden kirjat aikaisemmin.
15. huhtikuuta 2008 kello 22.30
Valon nopeus on hyvin ja taitavasti kirjoitettu kirja, teksti on sujuvaa ja helppolukuista — pitkistä lauseista ja kappaleista huolimmatta –, tarina kulkee ja rakenne toimii. Kiitos kirjailijalle ja kääntäjälle siitä.
On siinä paljon muutakin hyvää: edellä jo mainitut mainiosti sanoiksi puetut ajatukset ja havainnot, ihan tosia ja jopa tärkeitäkin. Mutta silti ja kaikesta hyvästä huolimatta tämä oli lähinnä ihan hyvä kirja. Minulle jäi olo, että tämä on kirjoittajan taidonnäyte, ja sellaisena vähän kliininen.
En myöskään löytänyt uusia ajatuksia tai uusia näkökulmia vanhoihin ajatuksiin. Eivät kirjan ajatukset huonoja tai tyhmiä olleet, mutta en saanut oivalluksia. Oivalluksen mahdollisuutta vähensi sekin, että jotkut asiat, oletan että tärkeät sellaiset, kerrattiin ja käytettiin pariinkin otteeseen; aluksi Rodneyn oppeina nuorelle miehelle, sitten kertojan ajatuksina, kun hän vuosia myöhemmin hiffasi asian ja oppi meni perille. Ehkä tämä oli tyylikeino, mutta se tuntui hieman alleviivaavalta. Näin esimerkiksi siteeraukset menestyksen tuhovoimasta tai Rodneyn näkemykset siitä mitä on olla kirjailija.
Kertojaminä ei tullut minulle läheiseksi. Useasti, traagisissakin käänteissä, tuli sellainen olo että entäs sitten. Teki mieli sanoa vain, että mitäs minä (tai Rodney) sanoin, vaikka minusta ”mitäs minä sanoin” on suorastaan vastenmielinen lause. Hän jätti minut kylmäksi tai ainakin haaleaksi. Enkä myönnä, että kyse olisi siitä, että päähenkilöiden pitäisi olla miellyttäviä tai sympaattisia koko ajan (niin kuin hän alussa oli). Mutta kiinnostava voisi olla. Hahmona kirjailija, jolla alussa on suuret luulot, sitten tekee töitä, menestyy ja lankeaa ja rämpii ei ole erityisen omaperäinen. Ei, vaikka olisi kuinka itseironinen.
Rodney puolestaan oli kiinnostava hahmo. Ja myöskin pidettävä vaikka ei ollutkaan pelkästään miellyttävä. Rodneyn ”opit” olivat hauskoja, teräviä ja kirjan vakuuttavinta antia. Itse asiassa taidan kohta pian kaivaa hyllystä Hemingwayn novellikokoelman. Mitenkäs se menikään: että hänen romaaninsa eivät ole kummoisia, mutta hänen sivunsa ovat loistavia ja lauseensa jokseenkin parasta A-ryhmää (tjsp). Pitää tarkistaa.
Ja koska sujuvaa tekstiä on mukava lukea, taidan ottaa Salamiin soturit lukulistalle. Se vaikuttaa kiinnostavalta.
16. huhtikuuta 2008 kello 6.34
Tuossa aiemmin jäi syyllisyyden-teeman vaikuttavuuden pohtiminen vähemmälle. Tuntuu, että siitä on pakko jatkaa. Amerikkalaisethan ovat erityisesti elokuvissa Vietnamiaan puntaroineet; Kauriinmetsästäjät, Ilmestyskirja NYT jne. Mutta nyt Cercas panee veteraaninsa hirvittävän tiukalle eikä salli hänelle lainkaan anteeksiantoa. Se on karmaisevaa.
Sensijaan kertojan tuntema syyllisyys puolisonsa ja poikansa onnettomuudesta tuntuu minusta oudolta. Miten siitä nyt voi itseään syyllistää, siis onnettomuudesta? Vai tunteeko hän oikeastaan syyllisyyttä petosaikeestaan tai viettämästään moraalittomasta elämästä? En osaa sanoa.
Jos kirjan henkilöhahmojen miellyttävyyttä puntaroi, on mielestäni Rodney eniten ihminen ja kertoja taas ei kasva lopussakaan aikuiseksi. Hänen mielikuvarakennelmaansa amerikkalaisen perhe-elon onnellisista kuvioista Rodneyn lesken kumppanina pidin typeränä. Ja kariintuihan se!
16. huhtikuuta 2008 kello 8.35
Olen lukenut vasta sen Salamiin soturit, Valon nopeus on tulossa kirjastossa, ja niissä näyttää olevan samantapaisia teemoja. Miksi Vietnamin sotaa? Ehkä siksi, että kirjailija on kiinnostunut sotateemasta ja ihmisten käyttäytymisestä sellaisessa tilanteessa. Salamiin soturit kuvaa Espanjan sisällissotaa ja kansan kahtiajakautumista, ja siinä etsitään vastausta kysymykseen, kuka tai ketkä olivat sankareita ja oliko heitä. Vastaus jää epäselväksi. Kuvaus on trillerimäistä ja teksti siksikin vetävää, muoto jotenkin austerimäinen, kirja kirjassa. Alku vähän kangerteli, kun oli niin paljon tuntemattomia nimiä, mutta tulihan tuo Espanjan sisällissota vähän tutummaksi.
16. huhtikuuta 2008 kello 9.16
Tuohon naiset statisteina -havaintoon sanoisin, että eikös kaikki muut paitsi nämä pari päähenkilöä olleet tässä tarinassa statistin asemassa. Ei heistä paljon kerrottu eikä heistä tehty persoonia. He olivat mukana vain silloin, kun olivat vuorovaikutuksessa kertojan kanssa ja vähän Rodneyn.
Niin kuin Seija toteaa, Rodney oli eniten ihminen. Ehkä juuri sen vuoksi lukija toivoisi hänelle anteeksiantoa ja rauhaa kaiken koetun jälkeen. Se, ettei hän armoa saa, on tosiaan karmaisevaa, mutta ehkä se kuitenkin on \\\”ainoa mahdollinen\\\” ratkaisu rehellisyyden ja totuudellisuuden nimissä; sellainen asia, jota on hyvä ajatella ja muistaa vielä romaanin jälkeenkin. Kaikille ei käy hyvin.
Sujuvaa kieltä on kehuttu moneen kertaan, mutta täytyy lisätä, että alkuvaikutelma, nimittäin ensimmäisen lauseen antama, oli toinen. Minusta tuo aloitus on aika tolkuton, päätön ja hännätön.
Lisäksi kirjassa oli joitain niin erikoisia kielikuvia keskellä muuten sujuvaa tekstivuota, että ne pysähdyttivät ja saivat ajatuksen sivuraiteelle. Jossakin kohdassa joku katsoi jotakuta toista \\\”kuin ympäri käännettyä taivasta\\\” ja heikoimpana hetkenään kirjailija puhui tulevaisuudestaan eteensä tulleena kiviporttina. Mietin, oliko kyse käännöksestä, eli puhutaanko espanjassa kiviporttia siinä missä täällä umpikujasta, vai oliko tekijä vain hakenut tavanomaisesta poikkeavaa ilmaisua.
16. huhtikuuta 2008 kello 13.06
Minulla on kirja vielä vähän kesken mutta saanen sen tänään loppuun. Todella mielenkiintoinen! Luin sitä puolen yötä.
16. huhtikuuta 2008 kello 13.22
Minusta kirjoittajan syyllisyys vaimonsa ja poikansa kuolemasta oli hyvin ymmärrettävää. Minä tuntisin vastaavassa tilanteessa niin kovaa syyllisyyttä, että tuskin pystyisin elämään sen jälkeen. Hän oli pyytänyt vaimonsa ja poikansa juhliin ja sen jälkeen unohtanut heidät, juonut itsensä humalaan ja flirttaillut ympäriinsä. Lopulta kun vaimo löytää hänet rättiväsyneen pojan kanssa, hän ei edes tule mukaan, vaan haluaa jäädä itsekkäästi juhlimaan. Vaimo lähtee ajamaan pettyneenä, väsyneenä ja raivoissaan, joten on hyvin todennäköistä että hänen mielentilansa aiheutti onnettomuuden. Minä pitäisin itseäni sellaisessa tilanteessa syyllisenä, enkä koskaan voisi antaa sitä itselleni anteeksi. Vähemmän minä pidän sodassa seonneita syyllisenä, kuten esim Rodneyta. Sodassa ihmiseltä on riistetty enemmän tai vähemmän valinnanvapaus, juhlivalla ihmisellä se pitäisi olla ellei alkoholismi ole yhtä kova juttu kuin sota.
Minä pidin kirjasta ja minunkin mielestäni sen pääteemat olivat kirjailijan ammatti, ystävyydet ja syyllisyys. Kirjassa oli paljon niitä Rodneyn parjaamia kauniita lauseita, että ehkä ne ovat Cercasin helmasyntejä, joista hän ei halua edes eroon,eikä hänen mielestäni tarvitsekkaan. Varmaankin tulen lukemaan hänen Salamiin soturinsakin lähiaikoina, sillä minulla on muutenkin Espanja-kausi meneillään. Pidin muuten vielä enemmän hänen maanmiehensä Antonio Munoz Molinan kirjasta Sefarad, jossa myös oli paljon sodan mielettömyydestä, tosin vähän eri näkökulmasta, eikä mitään Vietnamista.
16. huhtikuuta 2008 kello 17.30
Kiitos ”Sefarad”-vinkistä, pidin paljon Molinan ”Täysikuusta”.
Tulkoon sanotuksi, etten pitänyt tippaakaan ”Valon nopeudesta”. Mies baarissa on häiritsevästi ”Kauriinmetsästäjistä”, Vietnam-veteraaneja on käsitelty jo paljon (suosikkiveteraanini on Joe LeDonne Sharyn McCrumbin kirjoissa, mutta niitä ei ole suomennettu – miksiköhän muuten ei?) ja miehinen syyllisyys on suoraan sanoen tylsää. Naisilla ei ole aikaa sellaiseen. Kyseessä kirjan kummallakin miehellä taitaa olla ns. henkiinjääneen syyllisyys.
Naisten sivuosissa oleminen näin miehisessä kirjassa ei ole virhe – ei Hemingwaykään osannut kuvata naisia.
17. huhtikuuta 2008 kello 12.11
En ole lukenut Tuulen varjon jälkeen mitään espanjalaista, joten tämä kirja todella kiinnosti. Käännöksen täytyy olla hyvä, koska mnua pitkät lauseet eivät häirinneet. Oikeastaan vasta puolessa välissä (kun lauseet yhä pitenivät) tajusin niiden todellisen massiivisuuden. Ajatus ei kuitenkaan hävinnyt ja todellakin välissä oli lausehelmiä sittaattina käytettäväksi, jos olisi tullut mieleen niitä lukiessa kerätä.
Syyllisyysteema nousi minulle tästä kirjasta päällimmäiseksi ja sen nimenomaan miehinen käisttelytapa. Tosin voi tietysti olla, että naiset, kun eivät sodi, eivät joudu osallistumaan sellaisiin hirveyksiin, joita länsimaiset joukot tekivät Vietnamissa ja nyt Irakissa, Afrikassa ja muuallakin. Miehinen tapa kohdata syyllisyys on hautautua maailmalta rypemään omassa kauheudessaan. Naisten en ole todellisuudessa enkä kirjallisuudessakaan nähnyt syyllisyyteensä näin reagoivan. Heillä on jonkinlainen ‘elämä jatkuu sittenkin’ suhtautuminen syvimpäänkin syyllisyyteen – ehkä myös halu yrittää hyvittää.
Tosin Rodney astui useiden miehisten pakomatkojen jälkeen kuitenkin parrasvaloihin ja vasta se lopullisesti rikkoi hänen suojamuurinsa ja teki sovituksen mahdottomaksi.
Muuten – olen viimeaikoina lukentu vuosien jälkeen uudelleen Tortori Zivagon – suosittelen. Se on hyvä kirja, ajatuksia antava ja paljon monipuolisempi kuin sinänsä hvyin tehty venäläinen TV-sarja antoi ymmärtää.
Ja toinen, vielä kesken oleva suosikkini on Grassin Sipulia kuoriessa. Muistaminen ja sen vaikeus ja monimutkaisuus on meilläkin ajankohtainen aihe vuoden 1918 tasavuosijuhlallisuuksien keskellä.
Ja vielä, Lionel Shriverin The Post Birthday World, joka juuri tuli suomeksikin antaa vielä kolmannen ongelman mietittäväksi: mitä jos olisinkin jollakin elämäni hetkellä valinnut toisin. Kirjan rakenne on hauska, ensin ärsyttävä, mutta se vetää mukaansa.
17. huhtikuuta 2008 kello 15.46
Aivan loistava kirja, pidin siitä paljon, ja se oli erittäin sujuvaa luettavaa minulle. Ei ole viime päivinä jäänyt paljonkaan aikaa lukemiselle, mutta tämän ahmi nopeasti ja iloisena. Hurmaavaa, vetävää kerrontaa. En huomannut pitkiä lauseita tai sivistyssanoja. Kertojan persoona oli kiehtova ja ristiriitainen, kuten parhaitten romaanihenkilöitten. Ei päähenkilöstä ole mikään pakko pitää, jos hänen kerrontaansa kuuntelee mielellään. (Tämä varmaan koski myös Rodney’tä ja hänen tarinoitaan.)
Vietnam-teema on kieltämättä käsitelty jo moneen otteeseen ja olen kirjoissa ja elokuvissa kohdannut vastaavia kuvauksia verilöylyistä. Silti se kuvaus niljaisista verisistä jäänteistä ja silmistä säpsäytti. Ja jäi mieleen.
Minua kuitenkin jäivät mietityttämään ne pari tiettyä lause kirjan lopussa (en silloin tiennyt Salamiin sotureista, luin siitä vasta täällä)… ”Selitin että ennen julkaisua kirjoittaisin sen kokonaan uudelleen. Muuttaisin nimet, paikat ja päivämäärät, minä selitin. Valehtelisin kaikesta, minä selitin, mutta vain kertoakseni totuuden paremmin. Minä selitin: siitä tulee apokryfinen romaani, niin kuin luvaton ja näkymätön elämäni, valheellinen romaani, joskin todellisempi kuin jos se olisi totta.” Eli se on piilotettu totuus ja salattu versio. En usko että Vietnamin hirmuteot tätä ovat, eivät enää… Eli mistä kirja oikeasti kertoo? Irakin sodasta? Vai sittenkin Espanjan sisällissodasta? Mies baarissa Rantoulissa puhuu kertojalle heidän yhteisestä sodastaan, koska Espanjakin on siinä mukana… Mihin kertoja vastaa, että ei ole varma ovatko he yhtä paljon sodassa mukana kuin amerikkalaiset.
Sodan trauma on kuitenkin yhteinen, ja jokainen sota on tavallaan sama… Vietnam, Irak, Espanjan sisällissota. Ja niissä on oma hulluutensa ja kauneutensa, kertojan mukaan. Kaikki ne jättävät traumoja ja jälkiä… Eihän moni Suomen sotienkaan veteraani ole halunnut niistä jälkeenpäin puhua.
Tässä teoksessa on erittäin monta tasoa, ja uskon että kertojan anonymiteetti on yksi niistä… Hän on eräs aikalaistodistaja, silminnäkijä, kuin kuka tahansa meistä. Hänen tarinansa on Rodneyn tarina myös, ja siksi on ymmärrettävää ettei hänen nimeään kerrota. Se voisi yhtä hyvin olla Javier Cercas tai Rodney Falk tai joku aivan muu.
Pidin tästä kirjasta todella paljon. Nyt täytyy etsiä käpäliin myös se kirjailijan aikaisempi teos.
17. huhtikuuta 2008 kello 15.49
Sefarad oli todella upea kirja. Siitä on meilläkin keskusteltu täällä:
http://blogit.hs.fi/lukupiiri/sefarad/
Nämä olivat erityyppisiä kirjoja. Ainakin lukemiskokemuksena. Sefaradia piti lukea pysähtyen välillä miettimään, se oli tiivis paketti uskomattoman viisaita ajatuksia. Valon nopeus taas oli lukukokemuksena sellainen, että luin sen kerralla alusta loppuun. Heti kun olin lukenut, en pitänyt sitä kummoisenakaan. Ihan hyvänä, mutta en sellaisena, joka olisi tuottanut minulle unohtumattoman elämyksen tai ajatuksen. Mieheni piti kirjaa selvästi hienompana kuin minä. Kun sitten kului aikaa tuosta ensimmäisestä lukukokemuksesta ja palasin kirjaan, löysin siitä enemmän ehkä tasoja.
17. huhtikuuta 2008 kello 16.20
Lisään tuon Sefaradin myös siihen alati kasvavaan luettavien kirjojen listaan…
Valon nopeudessa todella on monia tasoja… Myös se sivustaseuraamisen teema. Milloin on osasyyllinen siihen mitä tapahtuu? Rodney puuttui vietnamilaisnaisen kaltoinkohteluun ja se pelasti hänen henkensä… Kertoja taas ei puutu siihen mitä tapahtui hakatulle naiselle strippibaarissa. Tekeminen ja tekemättä jättäminen ovat kantavia teemoja, ja syyllisyys ja siitä (ehkä) selviäminen, aivan kuten Kirsi sanoi. Minua jäi myös häiritsemään se, että olisiko Rodney ehkä pelastunut, jos kertoja olisi lähestynyt häntä aiemmin. Kuten Rodneyn suosikki Hemingway sanoi, tai, no, oikeastaan John Donne, jolta hän lainasi yhden teoksensa nimen: ”Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään [...] Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle.”
17. huhtikuuta 2008 kello 19.17
Minulle jäi ensimmäisenä asiana mieleen, ettei tarinaa ole olemassa ilman kertojaa, ja ettei tarinaa tarvitse ymmärtää, vaikka sen kertoisikin. Eli: elämän raadollisuutta ja rumuutta ei tarvitse eikä pidäkään ymmärtää, tai selittää, kaiken pitäisi olla kerrottavissa. Kaikelle ei ole selitystä eikä oikeutusta. Pohdin myös häpeän teemaa syyllisyyden ohella. Rodney tuli asiansa kanssa kaapista, mutta ei kestänyt sitä, että nyt kaikki tietävät millainen olen, tai mitä olen tehnyt. Anteeksisaamisen vastaanottaminen ja kokeminen on hankalaa häpeään. Hämäläinen sanoi Rodneyn tehneen parrasvaloihin tulemalla sovituksen mahdottomaksi. Minusta hän teki sen sillä nimenomaan mahdolliseksi, koska synnin sovittaminen on mahdollista vain sen tunnustamalla. Sivumennen kysyen: miksi katolisessa maailmassa tehdään vähemmän itsemurhia kuin protestanttisessa. Sovituksen vaikeus oli tässä asiassa tietenkin käsinkosketeltavan ymmärrettävää. Mutta ajatellaanpa esim. sitä, oliko se vaikeaa Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikoville. Tämä oli hieno kirja!
18. huhtikuuta 2008 kello 9.38
Luin kirjan hyvin nopeasti ja olen sulatellut sitä pari päivää.
Kirjan teemaksi mielessäni on noussut valinnanmahdollisuus, syyllisyys ja ystävyys. Jokaisen elämässä tapahtuu asioita, joiden edessä joutuu tekemään päätöksiä, jatkanko vai lopetanko, syyllistänkö itseni, annanko itselleni anteeksi. Rodney ja hänen kokemuksensa olivat kirjailijan keino selvitä omista syyllisyyksistään, jatkaa omaa matkaa, ”tarttua elämään”.
Mielenkiintoinen tehokeino ahdistuksen kuvaamiseen olivat aina vaan pitenevät lauseet ikään kuin paha olo oksennettiin sanoina ulos (varsinkin tiettyjen Rodneyn kirjeiden kohdalla). Kertoja peitti perheensä kuolemaan liittyvää pahaa oloaan jopa niin pitkälle, että kuvitteli saavansa ilman ”suruaikaa” toiston elämästään Rodneyn lesken ja tämän pojan kanssa, mutta onneksi Rodneyn leski oli osannut surra, muuten väärät rakkaudenkellot olisivat kilisseet kummankin päässä.
Todellinen ystävyys korostui Marcosissa, joka oli vahvasti esillä kirjan alussa ja lopussa.
Lause ”jos et tartu elämään tartut kuolemaan” jäi mieleeni.
19. huhtikuuta 2008 kello 14.03
Olen Janen kanssa samaa mieltä. En pitänyt kirjaa minään huippuna, ammattitaitoisesti kirjoitettuna kylläkin. Mermaidin havainto kirjan lopun vihjeestä, että nimet ja tapahtumat on muutettu, lisää kirjan oveluutta ja on varmaan ihan olennainen.
Siltikin kirjasta löytämäni ajatukset, että sekä menetys (Rodneyn veljen kuolema) että menestys (kertojan uran nousu) voivat molemmat sokaista ja tehdä itsekeskeiseksi ja että menneisyydestään ei niin vain pääse eroon, ei ainakaan torjumalla sen muistoistaan, eivät olleet minusta kovin uusia. Tuomitsiko Rodney lopulta itsensä itsemurhalla vai vapauttiko hän itsensä tuomiostaan? Ja mikä mahdollisuus olisi piillyt siinä, että nykyisyyskin vaikuttaa muistoihin? Se jäi minusta vähän keskeneräiseksi ajatukseksi.
Jotenkin Rodneyn ja kertojan tarinoiden kuvaus ei ollut minusta ihan tasapainossa. Henkilönä Rodney oli mielenkiintoisempi ja kertoja melkein kuin jokin välttämätön paha vastavoimana, jollain tavalla hajuttomampi ja mauttomampi.
19. huhtikuuta 2008 kello 15.46
Olette jo toisissa aiheissa, mutta tässä minun lukukokemukseni Valon nopeudesta. En ollut edes ajatellut lukea kirjaa, mutta koska sain sen ikään kuin vahingossa käsiini, luin sen nyt. Ja sehän on todella taidokas teos! Kirjailija on panostanut ilmeisesti erityisesti muotoon. Mieleeni nousi ajatus yhtäläisyydestä toisen muodon mestarin, Henry James’in kanssa.
Kirjan toisessa luvussa, nimeltä Tähtilippu, on mielestäni tämän kirjan kohokohta: sivulta 108 alkava ja sivulle 110 päättyvä hengästyttävän pitkä, polveileva virke. Itse tekstin sisältö siinä on karmaisevaa, ei todellakaan hurmaavaa luettavaa. Tästä virkkeestä, jonka Rodney on kirjoittanut kirjeessään Vietnamista kotiväelle kirjan minä kertoo sivulla 106 näin: ”— Rodneyn teksti kulkee kangastusten petollisella maaperällä, jolla ystäväni etäinen ääni toki erottuu, mutta hourailun mahtava diapason, jota on mahdoton olla kuulematta, tekee yhä tunnistettavasta äänestä täysin vieraan —” Tässä on kyse siis Rodneyn kirjoittamasta kirjeestä. Tämän kirjeen hän kirjoitti ollessaan sairaalassa toipumassa eräästä hirvittävästä verilöylystä. Näistä kirjeistä sotaveteraani-lääkäri-isä päättelikin, että hänen poikansa Rodney käytti kohtuuttomasti alkoholia ja marihuanaa ensimmäisinä taistelukuukausinaan.
Vietnamin veteraani, Rodney, on minusta kaikkein antaumuksellisimmin ja rakkaudella kuvattu henkilöhahmo. Kirjailija kuvaa erittäin koskettavasti sitä toivottomuutta, miten sota tuhoaa ja tekee toiseksi. Ja miten vaikeaa on toimia omaatuntoaan vastaan vaihtoehdottomuudessa. Ja miten kaikki ovat loppujen lopuksi vain itsensä ihmisen pohjattoman pahuuden uhreja.
Kirjan minä vaikuttaa aluksi melko mukavalta, sosiaaliselta, empaattiselta ja innostuneelta nuorelta mieheltä. Mutta kun kirjan on lukenut, mieli kyllä muuttuu. Tämä nimettömäksi jäävä tyyppi taitaa käyttääkin vain kaikkia ihmisiä kylmästi omia tarkoitusperiään toteuttaakseen. Siksi erityisesti kolmas luku menestyksen huuman kokemisessa oli mielestäni erittäin vastenmielistä luettavaa. Olinkin jo luovuttaa ja heittää kirjan ulos ikkunasta. Lisäksi kirjailija tuntui menettävän otteensa.
Kirjan viimeisessä osassa astuu esiin nainen. Aika avuttomasti kuvattu, mutta tehtävä hänellä on suuri. Tämä Jenny saa järkevällä, realistisella toiminnallaan kirjan minä-hahmon zombi-elämästään taas raiteilleen. Mielestäni oli ihan oikea ratkaisu, että ”algebran hautausmaalle” ei mitään rakkaussuhdetta rakennettu. Näin tämä minäkin sai inspiraation ja tahdon kirjoittaa tekeillä olevan kirjansakin loppuun.
Valon nopeuden yksi koskettavimmista viisauksista on Rodneyn vähän ennen kuolemaa lausumat sanat hänen antamassaan kohtalokkaassa tv-haastattelussa eräässä Vietnamin sota-reportaasissa: ”Me olimme samanlaisia kuin te. Me olimme samanlaisia kuin kaikki ihmiset”.
Suomentaja, Satu Ekman, on selviytynyt taitavasti ja herkästi espanjankielisestä alkuteoksesta. Cercasissa ihmettelen vain sitä, miksi hän ei kirjoittanut teostaan ensin katalaaniksi.
Tietäisikö kukaan?
Kirjan ulkoasu miellytti myös visuaalista ja taktiilista puoltani. Kansikuva on kirjan aihepiiriin erittäin sopiva. Kuvasta voisi olla varmaan ainakin kahta mieltä. Se voisi olla Rodneyn sotamuisto, tupakansytytin Zippo, tai vaikkapa osa konepistoolin runkoa, kuten joku minulle sanoi. Tuo kansikuva on myös englanninkielisessä versiossa – ehkä hieman selvempänä. Kirjan otsikon kohokirjaimet kannessa tuntuivat lempeiltä sormenpäissä ja silkoisia lehtiä oli hyvä käännellä.
Jukka Koskelainen HS:n arviossa arveli tämän Cercasin teoksen olevan pastissi. Olisi mielenkiintoista kuulla lisää hänen mietteitään tästä oivalluksesta. Mitä mieltä te muut olette?
Uskon myös, että tätä maailman ensimmäistä tv-sotaa ei suinkaan ole vielä puitu loppuun. Ehkä nyt vasta, uusien sukupolvien kokiessa sodan traumaattiset vaikutukset suvuissaan ja ympäristössään, taiteessakin alkaa uuspuinti. Kenties tämä kirja on yksi merkki siitä.
19. huhtikuuta 2008 kello 17.27
Kiitos mielenkiintoisista ajatuksista! Minulle kirja oli miehen irrallisuuden, sivullisuuden kuvaus. Eräänlainen kunnianosoitus Hemingwaylle. Valtava yksinäisyys päähenkilön ympärillä, jonka hetkeksi hävitti ystävyys Rodneyn kanssa.
Itseäni kiinnosti ajatus taiteen, tässä tapauksessa kirjoittamisen ja kirjallisuuden SUOJA maailmaa vastaan. Taiteen kautta me pystymme tiedostamaan maailman selvemmin ja siksi suojautumaan. Tätä teemaa käsiteltiin jokin aika sitten K Rappu ohjelmassa, jossa Linkola teilasi täysin tämän mahdollisuuden. Minä uskon, että humaanit arvot ovat ainoa mahdollisuus säilyttää inhimillisyys ja maailma elämisen arvoisena. jotenkin haluan ajatella, että Valon Nopeus oli jossain samoilla linjoilla.
19. huhtikuuta 2008 kello 19.36
Ajattelen, että juuri Jennyn tehtävä oli sysätä tämä kirjailija oivaltamaan se, mistä Pirkko K. kirjoitti. Kirjan lopussa sivulla 276 kirjailija sanoo: —” kirjoittaminen oli ainoa väline jolla saatoin tarkkailla todellisuutta niin, etten tuhoutuisi tai ettei todellisuus romahtaisi niskaani kuin palava koti, se oli ainoa asia jolla saatoin antaa todellisuudelle merkityksen tai merkityksen illuusion — se oli saanut minut matkustamaan valoa nopeammin ja antanut takaisin osan siitä, mitä olin rysähdyksessä menettänyt ”—
Minulla on muuten tällä hetkellä juuri luvun alla Hemingwayn äärimmäisen kiinnostava Nuoruuteni Pariisi. Pariisissahan Hemingwaystä tuli kirjailija. Siellä syntyi hänen läpimurtoteoksensa Ja aurinko nousee. Siellä hän oli vielä ”hyvin köyhä ja hyvin onnellinen”.
20. huhtikuuta 2008 kello 19.30
Voi miten syvälleluotaavaa analyysiä täällä on jo ehditty tekemään! Sain kirjan vasta eilen päätökseen, joten en uskaltanut tänne sitä ennen kurkata.
Minusta Valon nopeus oli hieno kirja. Monia teemoja, kuten olette jo luetelleetkin, monitasoinenkin. Erityisesti minuun kiinnitti huomiota Irakin sodan vastainen asenne, mitä ei vielä ole ehditty paljoa käsittelemään kirjallisuudessa ja mistä Seijakin ylempänä kirjoittaa. Tämä sodanvastaisuus oli mielestäni kuitenkin vain pieni elementti ja loi ympäristön Rodneyn hahmolle.
Kirjan nimi on kuitenkin mielenkiintoinen – Valon nopeus. Minusta parissakin kohtaa kirjailija liikutti tarinaa eteenpäin valon nopeudella, esimerkiksi Rodneyn veljen Bobin kuolema Vietnamissa. Cercas kirjoittaa valon nopeudesta parissakin kohtaa, mutta en oikein itse saa niiden perimmäisestä ajatuksesta kiinni. Cercas ei puhu niissä mielestäni vain ajasta.
Hieno kirja tämä oli. Olen lukenut kovin vähän espanjalaista kirjallisuutta, joten on mukava tutustua tällaisiin minulle uusiin kirjailijoihin.
27. huhtikuuta 2008 kello 12.41
Minulla lukeminen venyi, sillä täytyi keskittyä myös pääsykokeisiin. Totta kai muut kirjat kiinnostavat eniten, mutta yritän hillitä itsenäni.
Cercasin teos tuntui aluksi erittäin vaikealta lukea, mutta pääsin mukaan kohdassa, jossa Rodneyn isä kertoi kirjeistä ja poikiensa kohtaloista. Tästä tulikin lempikatkelmani koko kirjassa ja muistan sen ehkä parhaiten koko tarinasta. Sen jälkeen teoksen lukeminen olikin erittäin mielenkiintoista, vaikken sitä nyt \\\”loistavana\\\” pitänytkään.
\\\” – - rauhan korviketta jonka jälkeen haluaa vain tuijottaa yötä ja itkeä. \\\’Nada meidän, joka olet Nadassa\\\’, minä rukoilin. \\\’Nada olkoon sinun nimesi, nada sinun valtakuntasi, nada sinun tahtosi myös nadassa niin kuin nadassa.\\\’\\\” Eairo sanoi kaivavansa Hemingwayta esille, ja niin aion minäkin, sillä tämä kohta erityisesti sai minut kauneudessaan innostumaan. Se, miten kertoja sai lohtua rukoillessaan yöllä, oli minusta jotenkin kiehtovaa.
Rodney oli selvästi hahmo, josta pidin eniten. Minua kuvotti hänen tekonsa, mutta enemmän ymmärsin niitä kuin kertojan tapaa kohdella kaltoin perhettään. Teos taas opettaa, ettei kannata koskaan lähteä sopimatta ensin riitoja — mitä vain voi koska vain tapahtua. En siis yhtään ihmettele, että kertoja tunsi olevansa syyssä onnettomuuten, vaikkei ollut aiheuttanutkaan juuri \\\”kyseistä\\\” onnettomuutta.
En ymmärrä Antin vertausta katolilaisiin ja protestantteihin. Protestanttien yleiskäsityshän on, ettei jokaista pienintä syntiä tarvitse erikseen pyytää anteeksi joltakin välikädeltä, kun taas katolilaiset ripittäytyvät pappiensa kautta. Olen samaa mieltä, että sanomalla asiat ääneen olokin paranee, mutta eiköhän jokainen ihminen yritä joskus tehdä \\\”synninpäästönsä\\\” jollekin? Rodney teki sen reportaasissa, mutta tapahtuiko synninpäästö liian myöhään, jotta se olisi helpottanut hänen oloansa? Jänniä asioita, joita voisi miettiä ja viedä vaikka kuinka pitkälle..
Mermaidin kommentti siitä, onko sota itse asiassa sittenkään juuri Vietnamin sota vai ovatko kaikki sodat nivoutuneet tässä kirjassa yhteen, on erittäin mielenkiintoinen. Ajattelin itse lopussa olevien huomioiden koskevan nimiä ja paikkoja, mutta miksi ei myös tapahtumiakin, kuten kyseistä sotaa. Juuri näiden uusien ajatusten takia on mukava osallistua tähän lukupiiriin!
En pitänyt Cercasin lauseita, tai suomennosta, liian vaikeana. Tarina ei vaan aluksi kiehtonut minua. Nyt olen taas iloinen luettuani kirjan, johon ilman lukupiiriä en olisi tarttunut.
27. huhtikuuta 2008 kello 14.13
Hyvä huomio, Pirita! Eikö protestanttisuuden idea ole juuri se että jokainen on syntinen jo valmiiksi, mutta tärkeintä on katua. Joku Ave Marian hokeminen ei siinä auta, näin välttämättä. Uskon myös että jokainen ripittäytyy jollekulle, kaverille, baarimikolle, äidille, siskolle, veljelle, vaimolle, aviomiehelle, kissalle tai koiralle, tai omalle päiväkirjalle tai jumalalleen…. Ehkäpä Rodneyn olisi pitänyt kirjoittaa se kirja, ja samalla paha ulos itsestään. Jokainen täällä varmaan tunnistaa kirjoittamisen (kuten lukemisenkin) terapeuttisen vaikutuksen… En sitten tiedä pitäisikö niitä kaikkia terapeuttisia esikoisteoksia julkaista…
Olen yhä sitä mieltä, että sota Valon nopeudessa oli kaikki sodat yhdessä, ja syyllisyys meidän kaikkien syyllisyys, meidän jotka seuraavat syrjästä sortoa, pahoinpitelyä, sotaa, eivätkä tee mitään (toisin kuin Rodney siellä Vietnamin baarissa).
Luin itse yliopistoaikoina paljon Hemingwayta ja vaikka hän on sellainen äijäkirjailija ja metsästäjä yms, on hänen proosansa lakonisen kaunista. Muistelen niitä vuoria jotka näyttivät valkeilta elefanteilta ja sitä Kilimanjaron jäätynyttä leopardia. Ja tietysti Papa myös rakasti kissoja kuten minäkin. Hänen kuuluisat kissansa, tai niiden jälkeläiset, vaeltavat yhä hänen kodissaan ja museossaan Key Westissä Floridassa. Niitä on noin 60 ja yli puolella niistä on ylimääräisiä varpaita, kuten sillä kissalla jonka Hemingway aikoinaan sai laivan kapteenilta Key Westissä. Monivarpaisia kissoja itse asiassa kutsutaankin Hemingwayn kissoiksi.
27. huhtikuuta 2008 kello 14.22
Olipa mukava palata tähän kirjaan.
Pirita, papit ovat ripittäytymisen välikäsiä niin protestanttisessa kuin katolisessakin uskonnossa. Anteeksi ei kummassakaan pyydetä tältä välikädeltä, vaan Jumalalta, jonka edusmies pappi on. Katolisilla on tämä rippituoli-instituutio, joka erään teorian mukaan vähentää itsemurhia, koska siellä mieltä jäytävistä asioista voi puhua anonyymisti, siellä saa katumusharjoituksia jne. Protestanteilla rippi toteutuu kasvoista kasvoihin, eikä sillä ole samaa instituutioasemaa. Kynnys ripittäytyä on korkeampi. Kummallakin synnintunnustus voi olla myös julkinen, ja sellaisen Rodney teki.
Rodney ei tehnyt synninpäästöä reportaasissa. Hän teki siis synnintunnustuksen. Sitä kautta hän – niinkuin kaikki muutkin tunnustajat – haki synninpäästöä eli anteeksisaamisen kokemusta, joka helpottaa oloa. Anteeksisaamisen mahdollisuutta Rodney ei löytänyt, vaan koki, että hänen syntinsä ja syyllisyytensä oli anteeksiantamaton, ja sen alle hän sortui.
Näitä asioita on tosiaan mielenkiintoista pohtia vaikka kuinka pitkälle. Minkälaisia tekoja voi saada anteeksi, ja mitä ei? Onko olemassa absoluuttista anteeksiantoa tai absoluuttista tuomiota? Kirjat, niinkuin nyt tämä Cercas, antaa siihen miettimiseen paljon virikettä.
27. huhtikuuta 2008 kello 19.44
Minä kyllä luulen, että katolisissa maissa itsemurhia vähentää jokin muu kuin katolinen kirkko (joka on aika problemaattinen instituutio monellakin tavalla). Ajattelisin että maiden kulttuuri, elämänilo, viini ja laulu ovat enemmänkin ne syyt, ei kirkko. Lisäksi Italiassa ja Espanjassa on hyvin paljon maallistuneita ihmisiä. Mietitään vaikka sitä, että Italiassa on EU:n alhaisin lapsiluku, huolimatta siitä mitä paavi sanoo.
27. huhtikuuta 2008 kello 20.25
Kuten Piritassa ja eairossa, minussakin Valon nopeus herätti voimakkaan tarpeen lukea Hemingwayta. Ovela suosittelija siis, tämä Cercas! Kaivoin omasta hyllystäni esiin ainoan omistamani Hemingwayn, joka on vuonna 1972 julkaistu liikuttavan repaleinen ja ruskeaksi pinttynyt Islands in the Stream -pokkari. Se on ollut minulla niin kauan, että se on jo pikemminkin muistoesine kuin kirja.
Kesken on parhaillaan Itkosen Kohti. Huomasin siinä, että hän puolestaan Julian kautta arvioi mm. Coelhoa ja Kerouacia. Vai olisiko se ehkä ymmärrettävä vain ko. henkilön luonnehdintaan kuuluvaksi? Samaa olen huomannut aiemminkin siis että kirjailijat ujuttavat kirjoihinsa kommentteja toisten kirjailijoiden teoksista. Vahinko, että tässä lukupiirissä ajatukset on ilmaistava lyhyemmin ja suoremmin, jolloin ne myös helpommin päätyvät ”kritiikin hampaisiin”.
27. huhtikuuta 2008 kello 21.52
jiikoo, minä olen aikoinaan tehnyt graduni englannin laitokselle juuri intertekstuaalisuudesta. Tässä Valon nopeudessa se oli hyvin ilmeistä, aina ei niinkään. On mukava bongailla viitteitä, lainauksia jne. Se on palkitsevaakin.
27. huhtikuuta 2008 kello 23.57
Tajuan kyllä mitä Antti haet takaa, mutta en itse koe asiaa niin. Olen lähinnä samaa mieltä mermaidin kanssa. Tietenkin ripittäytyminen on eri asia protestanteilla ja katolilaisilla — onhan se katolilaisille yksi sakramenteista. Mermaidin viittaus ave marian hokemiseen on oivallinen, sillä auttaako tällainen välttämättä omaan mielentilaan? Mutta jokainenhan meistä on erilainen. Minulle apukeinona on kirjoittaminen ja lähimmäisten kanssa keskusteleminen. Tilastot ovatkin välillä aika ihmeellisiä, Afrikassahan elää maailman onnellisimmat ihmiset!He osaavatkin luultavimmin nauttia ja iloita pienistäkin asioista.
Mutta Cercas on kyllä onnistunut herättämään paljon ajatuksia.
28. huhtikuuta 2008 kello 0.18
Joo ja huomasin nyt, että käytin vääriä sanamuotoja..Kipeänä ollessa tulee nähtävästi sokeaksi omalle tekstilleen. Tarkoitin siis synnintunnustusta, niin kuin Antti jo sanoikin. Surullistahan juuri teoksessa oli, että Rodney ei todennäköisesti kokenut saaneensa syntejään anteeksi. Hänelle asioiden tonkiminen oli nähtävästi liikaa ja juuri se sai hänet tekemään muuttamattoman teon. Mietin myös, olisikohan kertojan tulo aikaisemmin auttanut vai pahentanut tilannetta..
28. huhtikuuta 2008 kello 8.41
Kiitos mermaid, on mukava sivistyä! Toivottavasti alkuperäinen tavislukijan tietämättömyyteni ei ehtinyt aiheuttaa kiusaantumista.
28. huhtikuuta 2008 kello 9.38
On tosiaan mukava lukea näitä pohdiskeluja ja näkemyksiä pienellä viiveellä. Itse kirjoitin ensimmäiset kommenttini samana päivänä, kun olin saanut kirjan loppuun. Jälkikäteisajattelu syventää kokemusta ja toisten ajatukset nostavat esiin puolia, joita ei heti tullut mieleen. Tämä osoittautuu aika monipuoliseksi teokseksi.
Sotateemojen osalta olen samaa mieltä muiden kanssa: ei ollut erityisesti kyse Vietnamista; tavallaan sen valikoituminen Rodneyn taustaksi oli vain matematiikkaa. Tarinan alun ajankohta oli 80-luvun loppu. Tuolloin Vietnamin sodan veteraani oli oikean ikäinen, sopivasti nuorta kertojaa vanhempi. Irakin sota, sota terrorismia vastaan (lainausmerkeissä), olivat ehkä ne varsinaiset sodat, joista oli kysymys vaikkei niistä paljon sanottu. (Mikä oli muuten Rodneyn oppien mukaista: oleellista romaaneissa on se, mitä jätetään kertomatta.) Tai sitten, kuten toiset täällä ovat jo sanoneet ja mikä Kiiltomato.netin arviossa tästä kirjasta oli tiivistetty näin: ”Sota, oli se sitten missä tahansa, on ihmiskunnan rikoksista julmin.”
Ja sotiahan riittää, niiden lukumäärä on kasvanut 1940-luvulta alkaen ja 2. maailmansodan jälkeisissä sodissa on tähän mennessä kuollut yhteensä jo enemmän ihmisiä kuin 1. maailmansodassa. Arvioiden mukaan heistä 90 % on siviilijä — viime vuosadan alussa tämäkin oli toisin, suunnilleen sama prosenttimäärä kuolleista oli sotilaita. Ajankohtaisromaani siis, eikä varmaan tältä osin vanhene ihan pian.
Tämä vastaa tavallaan myös jonkun kysymykseen siitä, miksi espanjalainen kirjoittaa Vietnamista. Miksi ei? Asia koskee kaikkia, jos vain suostuu avaamaan silmänsä. Toisaalta, oliko tämä erityisesti espanjalainen romaani? Muuten kuin että kirjoittaja on espanjalainen. Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjan keskustelussa totesin, että minulla oli silloin aiheesta ja ympäristöstä huolimatta sellainen olo, että luin amerikkalaista kirjaa. Valon nopeus ei tuntunut erityisesti espanjalaiselta (ei kyllä amerikkalaiseltakaan). Maailmankirjallisuutta?
Joku mietti myös kielikysymystä. Miksi Cercas ei kirjoita katalaaniksi, vaikka on katalonialainen? Googlailin hakusanoilla Cercas ja catalan, ja huomasin, että samaa on kysytty useampaankin kertaan. Ihan suoraa vastausta ei löytynyt. Mutta siten Cercas oli asiaa kommentoinut, että hänestä sekä katalonialainen ja espanjalainen nationalismi ovat epämiellyttäviä ja vaarallisia ilmiöitä. Hänestä Katalonia on kaksikielinen alue ja Espanja monikielinen maa. Ja hän nyt vain kirjoittaa espanjaksi.
Minä löysin kotihyllystä Hemingwayn Ensimmäiset 49 kertomusta. Novellejahan Rodney kehui. Vasta muutaman tarinan olen ehtinyt lukea, mutta kyllä näissä tarinoissa tosiaan on selvästi enemmän sitä jotakin kuin joskus lukioaikoina luetuissa yhdessä tai korkeintaan kahdessa romaanissa; muistikuvat ovat tosin hämäriä.
28. huhtikuuta 2008 kello 9.39
Minusta Valon Nopeudessa oli enemmän maallistuneisuuden näkökulma, vaikka kirja oli sijoitettu katoliseen kontekstiin. Maalistumisen korostuminen heijastui myös ihmisten teoissa ja tavallaan irrallisuudessa ja egoistisuudessa.
28. huhtikuuta 2008 kello 10.43
Hyvin sanottu tuo maallistuneisuuden näkökulma. Uskonnolinen tausta on siellä jossain, todennäköisesti enemmän kulttuurisesti kuin yksilöllisesti, mutta henkilöt ovat siitä vieraantuneet. Hyvin tätä kuvaa kirjassa toistettu (Hemingwaylainen) rukous: ”Ei-mikään, joka olet ei-missään…”
28. huhtikuuta 2008 kello 11.02
jiikoo, minä olen tavislukija
En ole minkään sortin kirjallisuudentutkija. Yleensä ottaen olen niitä ihmisiä jotka tietävät hauskoja ja hyödyttömiä yksityiskohtia asioista, huvittavaa triviaa, ja sitten muutamasta asiasta enemmän, kuten nyt intertekstuaalisuudesta. Mutta olen lukijana tosi tavis, paitsi että suomalainen proosa ei, kuten on jo pari kertaa tullut mainittuakin, nappaa. 
28. huhtikuuta 2008 kello 12.41
Olen samaa mieltä kuin eairo, että juuri tuossa rukouksessa kiteytyi maallistuneisuus. Jotenkin se tekstikohta meni niin, että ei tullut mieleen mitään muuta kuin tuo eairon mainitsema Hemingway-rukous. Yleensä kun ihminedn joutuu nöyrtymään hän paljastuu suhteessa siihen Johonkin Toiseen, mutta kun ei ole muuta kuin tämä maailma, ei ole mitää Toista.
28. huhtikuuta 2008 kello 15.15
Nyt pitää vähän opettaa: rippi on protestanteillekin sakramentti. Se vain toteutuu eri tavoin kuin katolisilla. Rodneyn tekemien rikosten sovittaminen tai anteeksisaaminen ei todellakaan hoidu ave mariaa hokemalla minkään uskonsuunnan opeissa. Siinä tarvitaan koko elämänaikaista parannuksen tekoa, jonka aloittaminen mahdollistuu rippikeskustelujen avulla. Tavalliseen nakkivarkauteen tai vieraissa käymiseen pari ave mariaa ehkä riittää. Pohdin, että eikö Cercas keksinyt tai löytänyt tapaa kuvata tämän anteeksisaamisen prosessin käynnistymistä, oliko itsemurha oikotie päästä eteenpäin? Pohdin taas Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Siinä raskaan rikoksen, syyllisyyden ja sovituksen teema vyöryy vapautukseen järkähtämättömällä voimalla ja viisaudella. Mitä meillä olisi siitä romaanista, jos Raskolnikov olisi tehnyt itsemurhan? Haluan myös sanoa, että näissä asioissa ei liikuta maallinen-uskonnollinen – akselilla, vaan ihmisenä olemisen perusteissa, elämän ehdottoman arvon perusteissa. Uskonnollinen rippi kuvaa tätä ehkä sanoin ”Jumala hyväksyy ihmisen, ei hänen tekoaan.” On muitakin rippejä kuin uskonnollinen.
Tuleekin mieleen, että tästä löytyisi lämpöistä keskusteltavaa kesähelteille. Eli kesäkuun kirjaksi Dostojevskin Rikos ja rangaistus, uusi suomennos! Ja tuleepa mieleen piinallinen rippikeskustelun kuvaus, jälleen iso D ja Riivaajat. Siinä on luku ”Tihonin luona”, joka kuvaa päähenkilö Stavroginin keskustelua munkki Tihonin, siis ortodoksipapin kanssa. Tämä luku sensuroitiin rankan aiheensa vuoksi alkuperäisestä teoksesta, ja julkaistiin suomennettunakin vasta 70-luvun käännöksessä. Siinä Stavrogin tunnustaa syntinsä eli käyttäneensä vuokraemäntänsä 10-vuotiasta tytärtä hyväkseen ja piinanneensa tämän sitten itsemurhaan, siis ihan huvikseen. Syyllisyys alkaa vaivata Stavroginia, ja hän hirttäytyy lopulta itsekin. Tässä kohtaa mulla on paineita ajatella, että aika oikeansuuntainen ratkaisu.
28. huhtikuuta 2008 kello 16.28
Pirkko, minulle tuli sinun pohdinnoistasi mieleen juutalaisen filosofisen kirjailijan Martin Buberin vaikeaselkoinen, mutta syvä kirja Minä ja sinä.
(Dag Hammarskjöld esitti aikanaan Buberille Nobelin rauhanpalkintoa tämän työstä mielipiteen muokkaajana.)
Minä ja sinä on Buberin pääteos ja sen sanotaan olevan korvaamaton kirja jokaiselle, jota vieraantumisen ongelmat askarruttavat.
28. huhtikuuta 2008 kello 16.38
Ja kun sinä, Antti, muistaakseni jo toistamiseen ehdotat Dostojevskiä kesähelteiden lukemiseksemme, niin minä – myös toistamiseen – mainostan Volginin Dostojevskin viimeistä vuotta. Siinä minun mielestäni antoisa kirja. Perusteellinen, järjestelmällinen, herkullisia yksityiskohtia esittelevä. Menee kuin koko tien levyinen aura selvittäen kaiken selvitettävissä olevan.
28. huhtikuuta 2008 kello 18.17
Hmm..Nyt en kyllä tämän jälkeen enää jaksa vastata, sillä tämä menee jo aika paljon ohi aiheen.. Protestanteille ripittäytyminen ei ole sakramentti. Esimerkiksi luterilaisilla, anglikaaneilla sekä baptisteilla sakramentteja ovat kaste sekä ehtoollinen. Helluntaisilla lapsikasteen sijasta on aikuiskaste..Mieleeni ei ainakaan tule protestantteja, joilla sakramenttina olisi ripittäytyminen? Reformaation ideana oli puhdistautuminen ja palaaminen alkukirkon ajoille.
28. huhtikuuta 2008 kello 22.13
Aivan totta, Pirita… Esimerkiksi luterilaisille kaste ja ehtoollinen ovat sakramentteja, rippi ei. Se oli sitä Lutherille hänen varhaisina vuosinaan, mutta ei enää myöhemmin koska siihen ei liity ainetta (pyhää ainetta kuten ehtoollisessa ja kasteessa). Myöskään avioliitto ei ole protestanteille sakramentti, toisin kuin katolisille. Ja ehtoollisen merkityskin on toinen. Katolisilla sakramentteja on peräti seitsemän, luterilaisilla vain kaksi.
Itse olen aina ollut kiinnostunut eri kirkkokunnista ja uskonnoista… Kirjoitin jopa yo-aineeni aiheesta mitä luterilaisesta kirkosta puuttuu (vs. katolinen). Israelin vuotenani ja muutenkin olen ollut kiinnostunut juutalaisuudesta ja varsinkin sen messiaanisesta suuntauksesta. Uskonnot kiehtovat minua, mutta en usko edelleenkään että Valon nopeus olisi millään tavoin uskonnollinen romaani, tai että se koskettaisi muuta kuin maallista, ihmisten välistä sovitusta ja anteeksiantoa. Ei päähenkilö, eikä Rodneykaan, ollut uskonnollinen. Jos olisi ollut, niin kertoja olisi ehkä saanut lohtua perheensä tapaamisesta kerran taivaassa.
Ja Antti, tässä juuri onkin se ero katolisen ja protestanttisen uskon väillä — kirjoitit: ”Rodneyn tekemien rikosten sovittaminen tai anteeksisaaminen ei todellakaan hoidu ave mariaa hokemalla minkään uskonsuunnan opeissa. Siinä tarvitaan koko elämänaikaista parannuksen tekoa, jonka aloittaminen mahdollistuu rippikeskustelujen avulla.”
Luterilaisuudessa pelastuu ainoastaan armosta, ei tekojen kautta. Vain usko tarvitaan. Jeesuksen ristinkuolema on ainoa uhri joka tarvitaan. Katolisessa uskossa vaaditaan tekoja, vaikka sitten sitä Ave Mariaa kymmenen kertaa. Ts. armoa ei voi ansaita.
En ole itse mitenkään erityisen uskonnollinen ihminen, mutta eri uskonnot ja niiden perinteet kiehtovat minua, samoin pyhyyden kokemus. En usko että tästä oli ensinkään kyse Valon nopeudessa.
29. huhtikuuta 2008 kello 8.35
Olet tietenkin oikeassa, Pirita. Sinä tiesit, minä luulin tietäväni. Piti ihan tarkistaa katekismuksesta. Anteeksi että vein huomiota pois itse perusasiasta, eli että Valon nopeus on hieno kirja. Olkoon tämä minun julkinen rippini, ettei tartte toimia Rodneyn tapaan.
30. huhtikuuta 2008 kello 9.42
Cercasin innostuin espanjalaisesta kirjallisuudesta oikein tosissaan. Lainasin kirjastosta Eduardo Mendozan teoksen Tulvan vuosi, ja yöpöydällä odottaa lukuvuoroaan Munoz Molinan Sefarad. Tulvan vuosi ei ollut kovin kummoinen, mutta miljöön kuvaus sai kesämielelle! Sefaradilta taidankin sitten odottaa enemmän, kun sitä täälläkin on kehuttu.
Mukavaa vappua kaikille!
2. toukokuuta 2008 kello 23.37
Palaan vielä lyhyesti tähän kirjaan. Jotain kirjan hienoudesta kertoo, että kirjan teema on jäänyt kummittelemaan mieleen ja jopa miehen kanssa (joka piti kirjasta vielä enemmän kuin minä – vetoaako tämä vielä enemmän miehiin?) on kirjasta keskusteltu vielä jälkeenpäinkin.
Rodneyn hahmosta. Yhdyn Lenen kommenttiin, että herättelevin lause kirjassa oli Rodneyn komentti: ”Me olimme samanlaisia kuin te. Me olimme samanlaisia kuin kaikki ihmiset”.
Minä pidin Rodneystä hahmona heti. Hänestä puhuttiin, että hän oli erakoituva, ei ystävystynyt kenenkään kanssa, oli omissa oloissaan oleva ja outo. Minusta tämä selittyi hänen kokemuksillaan. Niistä jääneenä syyllisyyden taakkana. Ja toisaalta kiukkuna sitä hurskastelua kohtaan mitä rintamalta palattuaan sai kokea. Hän selvästi muuttui aivan eri ihmiseksi kirjeiden perusteella sodan aikana. Jotenkin piti selvitä siitä, että koko touhu oli täysin epäinhimillistä, siitä piti löytää järkeä jopa motivaatiota. Kuinka ihmisen sielu ja mieli sellaisesta ristiriidasta selviytyy? Rodney ei selviytynyt. Hän halusi puhua kokemuksistaan, selittää niitä, mutta ei saanut osakseen ymmärrystä. Ihminen usein torjuu pahuuden ajattelemalla, että pahoja asioita tekevät synnynnäisesti pahat ihmiset. Ja siksi itse ei voi kuulua niihin. Minusta kirjaiija halusi osoittaa sen ajatuksen naiiviuden. Ja toisaalta hän halusi osoittaa, että me jumitumme puhumaan yhdestä sodasta (Vietnam) ja perustelemme olemassa olevia sotia muilla argumenteilla. Järkeilemme siis, haluamme löytää toiminnasta järkeä. Miksi juuri nyt pitää sotia, miksi tätä sotaa ei voi verrata Vietnamiin jne. Ja loppujen lopuksi joku päättää sodasta (tai joutuu siihen) ja yksittäiset ihmiset ovat toteuttajia kentällä.
Minä pidin Rodneysta. En siksi, että hän pystyi tappamaan ja kehittyi siinä ilmeisen hyväksikin. Vaan siksi, että ei hän ollut tunteeton, kylmä tappaja vaikka siihen rooliin joutuikin. Hän yritti kertoa sen, mutta meillä ei ole ihmiselle kuin yksi kategoria ja hän oli sodasta palattuaan tappaja. Niinpä hän erakoitui. Hän pohti asiaa ja omaa rooliaan loppuikänsä, ei ollut lainkaan välinpitämätön asiaa kohtaan vaan kärsi siitä loppuun asti.
3. toukokuuta 2008 kello 9.08
Kirsin ajatuksista tuli mieleeni oma isäni, joka kuoli neljä vuotta sitten. Hän oli rintamalla koko ajan, siellä kaikkein vaikeimmissa paikoissa, Summassa , jossa koki kaikkea kamalaa, jotka varmaan vetävät vertansa Rodneyn kokemuksille. Kun isä kuoli, viimeisinä öinä ennen kuin hän sai vahvaa lääkettä, hän näki koko ajan painajaisia. Kun hoitaja oli kysynyt ja herätellyt, niin isä oli todennut, että hän taistelee niitä ryssiä vastaan.
Sellaista se on, minun isänikin tappoi ihmisiä ja silti minä rakastin häntä enemmän kuin mitään koskaan. Ja rakastan vieläkin. Voi olla, että hän koko elämänsä sovitti niitä asioita ja maailmankaikkeus antoi hänelle kolme tytärtä, jotka eivät joudu ikinä sotimaan, kun asuvat Suomessa, niin haluan uskoa.
Tämä tuli mieleeni myös eräässä veteraanijuhlassa, jossa aika hyvä kuntoinen veteraani puhui. Hän kertoi vapaasti, että hän herää yöllä vieläkin ja hänessä on se sodan kauhu, se muisto ja tunne, vaikka tarkasti ei enää muista tai halua muistaa.
Tiedän, miten raskasta heillä on aivan loppuun asti, mutta he ovat silti jaksaneet rakentaa tämän Suomen ja synnyttää meidät.
Valon nopeuden kuvaava sota on eri aikoina käytyä sotaa, mutta myös sotaa, jota ihminen käy arjessa, ihminen oman sisimpänsä kanssa ja myös ikävä kyllä ihmissuhteissaan.
3. toukokuuta 2008 kello 9.33
Lapsena luulin, että eurooppalaiselle sodat ovat historiaa. Sitten britit lähtivät puolustamaan oikeuttaan kaukaisiin Falklandin saariin ja tyrmistyin, koska brittiläisyys oli lähes sivistyneisyyden synonyymi minulle. Sivistys taas tarkoitti minulle mm. väkivallan välttämistä. Ja mitä sen jälkeen onkaan tapahtunut Balkanilla, koko maailmassa …
Luin juuri Tuhat loistavaa aurinkoa ja mietin taas mm. voiko sotiminen nykyaikansa olla mielekästä (kyyneleitä nieleskellessäni, Kirsi). Yksilön tasolla tuskin, maailmankaikkeuden tasolla ei kai koskaan, kansa/uskonryhmä/ valtiotasolla – ? Onko muuta toivoa kuin yleisen sivistystason nousu? Entä jos asevelvollisuus korvattaisiin yleisellä Miten elää rauhassa ja sovussa toisten kanssa – kurssilla? Imagine…
Lukiessani viime kommenttiasi tähän ketjuun, Kirsi, ajattelin olisiko Valon nopeus -kirjassa tarkoitus kertoa siitäkin, että on
helppo kauhistella sodassa tehtyä pahaa samalla, kun on sokea sille pahanteolle, mikä liittyy omaan jokapäiväiseen elämään suhteessa lähiympäristöön. Kumpi oli moraalittomampaa, Rodneyn toiminta Vietnamissa veljen menetyksestä järkyttyneenä, propagandan kohteena (kovin nuoria miehiähän sotimaan mielellään lähetetään), ehkä jonkinlaisessa joukkopsykoosissakin, vai se, miten kertoja kohteli perhettään. Viimeinen kohtalokas teko oli sinänsä pieni ja seurauksen kannalta tahaton, mutta syyt sille, miten kertoja oli hemmottellut egoaan perheensä kustannuksella olivat täysin itsekkäät. ”How can people be so cruel.. especially people who care for strangers”, vai miten Hair’issä laulettiinkaan.
Hyvän ja pahan raja ei kulje eri ihmisten välissä, vaan jokaisen ihmisen sisällä – tuo ajatus jäi mieleeni vuonna 1997 Helsingissä murhattujen poliisimiesten siunauspuheesta.
3. toukokuuta 2008 kello 17.09
jiikoo, minä ainakin tulkitsin kirjaa myös noin kuten sanot. Kuinka helppoa on huomata ”iso” paha ja mielellään vielä jonkun toisen tekemä. Ja kuinka vaikeaa keskittyä elämään ”hyvä” elämä. Myös muille kuin itselleen.
Pirkko K, minulle tuli kirjassa voimakkaasti myös muistumia isoisästäni, joka oli sodassa. Mitä se vaikuttaa ihmiseen, kuinka jokainen käsitteli sitä vähän eri tavoin; osa puhui paljonkin, osa sulkeutui kokonaan.
4. toukokuuta 2008 kello 22.17
Valon nopeuden tärkeä sanoma oli sodanvastaisuus ja se, mitä sota voi ihmiselle tehdä: hän saattaa unohtaa inhimillisyytensä ja muuttua pedoksi, näinhän kävi Balkanillakin, jossa naapurit alkoivat raiskata ja tuhota toisiaan, siviilejä. Ja että näin voi käydä kenelle tahansa: \\\” Me olimme samanlaisia kuin te. Me olimme samanlaisia kuin kaikki ihmiset.\\\”
Toinen teema minusta oli yksinäisyys, ei niinkään ystävyys, eiväthän Rodney ja kertoja loppujen lopuksi tunteneet toisiaan ollenkaan, \\\”puhuivat baarissa kirjoista \\\”, saivat tietää tosiasioita toisistaan muiden kautta ja vasta jälkeenpäin. Kollega, Laura Burns vai mikä hän oli, sanoi kertojalle, että tämä ei ollut Amerikassa ollessaan tajunnut mitään mistään ympärillään.
Ihailtavan taidokkaasti kirja oli rakennettu, Rodneyn ja kertojan symmetrinen tarina syyllisyydestä ja samanlainen perhekin, langat solmittiin lopuksi hyvin yhteen. Hyvä tarinankertoja Cercas tässä oli, mutta rakenne oli hieman liian muotopuhdas ja kertoja liian persoonaton. Hänen tehtävänäänhän olikin edustaa myös kirjailijaa ja pohtia kirjan tekemiseen ja kirjallisuuteen liittyviä asioita. Hemingwayn novellit saivat ansaitsemaansa huomiota!
Ihan mielenkiintoinen lukea, kokonaisuutena.
5. toukokuuta 2008 kello 10.01
Jiikoo, kun sen vihdoin tajuaa, että näin on : pahuus on meissä kaikissa (kuten hyvyyskin), se kauhistuttaa mutta merkillisellä tavalla myös huojentaa. Uskon, että ennen kuin asia iskeytyy tietoisuuteen, sen on jotenkin alitajuisesti vaistonnut olevan olemassa, mutta SITÄ vastaan on pitänyt jostakin syystä taistella.
”Joka aamu on armo uus” eli joka päivä pitää taistella hyvän puolesta, eikä se kahina lopu ikinä (paha tulee itsestään, hyvän puolesta on aina ”tapeltava”).
Itse olen saanut lohtua seuraavasta: ehkä ihmisen kuuluukin olla sellainen eli tällainen, ehkä elämään kuuluukin jatkuva taistelu jollakin saralla. Ehkä itse eläminen onkin pyrkimystä tämän asian ymmärtämiseen mutta myös sen sietämiseen, että valmista ei tule. Siis onko meidän elettävä jokapäiväisessä ristiriidassa, yritettävä ymmärtää sitä mitä ei voi hyväksyä kuin myös ymmärtää se, että on itse osa tätä käsittämätöntä kokonaisuutta.
5. toukokuuta 2008 kello 12.08
Ei tule. Valmista. Ja on. Yhtä ristiriitaa koko elämä. Todistaa sisar täällä vahvasti. Onnellisena siitä.
5. toukokuuta 2008 kello 13.19
No, tuohan on aivan luterilaisen kirkon oppien mukaista… Perisynnistä ei pääse eroon vaan vanhaa aatamia vastaan on taisteltava, ja vain armosta pelastutaan. Jokainen ihminen on syntinen. Mielestäni tästä ei kuitenkaan ollut Valon nopeudessa kyse. Ja olihan siellä ns. hyviäkin ihmisiä jotka kohtelivat lähimmäisiään kauniisti, kuten Jenny ja kertojan uskollinen ystävä Marcos. Minusta on tarinan monikerroksisuuden yksinkertaistamista tehdä siitä klassinen katharsis-kertomus jossa kertoja lopulta ymmärtää oman syntisyytensä ja sitä kautta vapautuu. Eikä se minusta ollut ensinkään uskonnollinen kirja, mutta jälleen kerran, jokainen tulkitsee tarinaa omista lähtökohdistaan eikä yksi tulkinta ole sen oikeampi kuin toinenkaan.
5. toukokuuta 2008 kello 15.11
Kun sanoo sanan ”armo”, yksinkertaistajat alkavat puhua uskonnollisuudesta, perisynnistä , vanhasta aatamista jne. Ihan sama kuin sanoisi sanan ”jarru”, niin aina löytyy joku joka alkaa luetella: kaasu, kytkin jne. Vaikka kyseessä olisi elämä ( eikä mikään kulkuneuvo) ja siinä vastaantulevia ”jarruja” eli pysäytyksiä.
Kuten tässä tapauksessa.
Kerttuli, tarvitaanko tähän taas sitä ikää….
5. toukokuuta 2008 kello 15.59
Rupesin vielä pohtimaan, oliko Valon nopeus uskonnollinen kirja.
Ei minustakaan, eikä ainakaan kristillinen.
Kiitos, mermaid, että kerroit vielä toisenkin kerran rohkeasti ja selkeästi, mitä luterilainen kirkko opettaa ihmisen syntisyydestä ja Jumalan armosta ja aiemmin mainitsit myös Jeesuksen sovitustyön.
Se hemingwayläinen rukous kirjassa oli kauhistuttava.
Nada meidän…= Ei mikään, ei kukaan meidän… Minusta siinä pilkattiin kristittyjen Isä meidän rukousta ja -uskoa.
5. toukokuuta 2008 kello 17.07
Pirkko, sinähän sanoit sen ”joka aamu on armo uus” (virrestä 541). Joten ehkä on ymmärrettävää että ”yksinkertaistin”. Vai mitä? Lainaukset virsistä yleensä viittaavaat kristilliseen suuntaan.
Lene, eipä kestä.
Körttiläisyydessä syntisyyden käsite on vielä enemmän esillä.
5. toukokuuta 2008 kello 18.28
Mermaid, en tiennyt että se on virsi, kiitos valistuksesta! Ajattelin sen runona, solisevana ja kauniina ja lohduttavana. Mutta virret saattavat olla ihania myös.
5. toukokuuta 2008 kello 18.41
Niinkö? Se on hyvin tunnettu virsi.
http://evl.fi/Virsikirja.nsf/86746181a029c63cc2256f8800506d14/7b3c96a545f0916bc2256daf0066e551?OpenDocument
Jopa minä tunnen sen vaikka käyn harvakseltaan kirkossa, lähinnä vain häissä, hautajaisissa, jouluna jne.
Taustaa
http://evl.fi/Virsikirja.nsf/63fe9e50813fe1d6c2256e570039fa80/e24d10373e93ee31c22570c8007a19c3?OpenDocument
5. toukokuuta 2008 kello 19.17
Tuota noin niin… Kyllähän armon käsite on laajentunut huomattavasti edellämainitusta sekä kristillisesti ajattelevien (esim. Tommy Hellsten, isä Mitro) keskuudessa että myös meidän muunlaisen maailmankatsomuksen omaavilla. Ja armo tuppaa lisääntymään iän karttuessa, vaikkei aina, valitettavasti kuten tiedät, pirkko a. Elämä siitä suorastaan helpottuu ja muuttuu kauniimmaksi.
5. toukokuuta 2008 kello 19.29
Pirkolle: Kirjailijana olet varmaan tunnistanut Pohjolan satakielen, eli ruotsalaisen virsirunoilija Lina Sandellin tekstin kauneuden. Tuo virren numero on 547 (ei siis 541). Lina Sandell oli todella tuottelias runoilija, mutta suomalaisessa virsikirjassa on vain kuusi hänen runoaan. Hänen tuskien ja murheen täyttämästä elämästään voi lukea Anne-Marie Ryberin kirjoittamasta elämäkerrasta.
Vielä sen verran luterilaisuudesta, että kaikkea luterilaisuutta, siis myös ev.lut.kirkon sisällä olevia herätysliikkeitä, myös herännäisyyttä l. körttiläisyyttä, leimaa tai kuvaa hyvin ”sola fide, sola gratia, propter Christum” (yksin uskosta, yksin armosta,Kristuksen tähden).
5. toukokuuta 2008 kello 19.41
Obs! Korjaan: Anne-Marie Riiber on tämä elämäkerran kirjoittaja.
5. toukokuuta 2008 kello 21.13
Lene, googlasin sen netistä… eli virhe varmaan siellä, tai ehkä se oli 541 aikaisemmassa virsikirjassa? en tidä, kun en ole kummoinenkaan virsiasiantuntija.
http://64.233.183.104/search?q=cache:kVhmWCRoCn0J:www.evl.fi/kkh/to/kjmk/virsikirja1986/541-550.doc+virsi+541&hl=fi&ct=clnk&cd=1
5. toukokuuta 2008 kello 21.22
Minäkään en pitänyt kirjaa mitenkään uskonnollisena, ja olen jopa vähän hämmästyneenäkin lukenut tätä keskustelua (osin) täällä. Mutta nämä kirjan teemathan jokainen näkee omasta viitekehyksestään, joten tällainen uskonnoton ei tule ajatelleeksi esim. juuri armoa tai syntiä kristillisenä tai ylipäätään uskonnolisena sanana/asiana.
Keskustelu on ollut mielenkiintoinen ja rakentava, ilman kiihkoilua! Mukavaa välillä näinkin : )
6. toukokuuta 2008 kello 12.18
Kirjoja ja ruusuja vain kaikille lukupiirin ystäville!
mermaid, olet nähnyt paljon vaivaa googlaillessasi, mutta netissä ei kyllä nyt virhettä ollut, virret olivat ihan ok. Tätä Lina Sandellin virttä 547 ei edes ollut vanhassa virsikirjassa. Alunperin mainitsemasi virsi 541 on Runebergin sanoittama kaunis virsi, jossa kyllä myös puhutaan armosta.
Jane, olipa mukava lukea rakentava kommenttisi. Sitäpaitsi se oli myös ajattelua haastava, kun kirjoitit teemoista ja sivuteemoista ja lukijan tulkinnasta viitekehyksensä mukaan.
6. toukokuuta 2008 kello 22.11
Niinpäs olikin, Lene! En tajunnutkaan tuota. Tarkoitin sitä että se hakutuloksissa näkyy noin, ja kiireessä kirjoitin. Klikkaa tästä:
http://www.google.com/search?q=joka+aamu+on+armo+uus&rls=com.microsoft:*
Kiitos korjauksesta!
7. toukokuuta 2008 kello 10.14
Kiitos, Lene, A-M Riiberistä, menen etsimään häntä ja Lina Sandellia!
Oma eletty elämä piirtää kauneimman kuvan (tekstinä tai kuvana) tuskasta kuin myös ilosta.
Rakkaan tätini seinällä riippuu rakkaan setäni maalaus ”Körttiläisiä”, jonka ääressä jo lapsena seisahduin vaikka sydämeen koski. Ja ”koskeminen” jäi.
13. toukokuuta 2008 kello 23.29
Sain kirjan puoli tuntia sitten päätökseen. Pari päällimmäistä, nopeaa, hajanaista ajatusta:
Komea kirja, hieno lukukokemus. Ennen kaikkea hyvä muistutus sanojen ylivoimaisuudesta kuvien ja ajatusten esittäjänä. Pienet kuvat ja muutamat lauseet Vietnamista ja päähenkilö Rodneysta kertoivat sodan julmuudesta paremmin kuin kymmenet elokuvat yhteensä.
Minusta tässä ei ollut kuin yksi päähenkilö, Rodney. Hän sähköisti tarinan, piti sen elävänä ja oli ainoa syy koko kirjalle. Väliosassa, jolloin Rodneyta piiloteltiin lukijalta ja kertoja käsitteli omaa elämäänsä, tarina huusi takaisin vain päähenkilöä. Javier Cercas ei saanut kertojaan sellaista mielenkiintoa, joka olisi tehnyt hänen tragediastaan koskettavaa.
Kirjan suurin sanoma on, että menneisyys muuttuu jatkuvasti. Siitä nimi, Valon nopeus. Vieraus on toinen suuri teema. Vieraus toiseen, itseensä, sotaan, elämään ja kuolemaan. Miten me näemme toiset ihmiset? Millä tavoin tieto toisen ihmisen menneisyydestä muuttaa käsityksiämme? Valon nopeudessa tuotiin ensin esiin ihmisen outous ja vasta sen jälkeen syyt. Herättämällä sympatiaa Rodneytä kohtaan kävi hänen tekojensa tuomitseminen vaikeammaksi. Tämä rakenteellinen ratkaisu toimi hienosti ja laittaa varmasti lukijan arvioimaan tuomitsemisen ja syyllisyyden ja käsittämättömyyden teemoja.
Muutama kommentti kommentteihinne:
Koko kysymys siitä, olivatko naiset statisteina vai eivät, on hölmö. Ei kaikkea tarvitse pohtia sukupuolen kautta. On kirjoja joihin ei tarvita naisia ja kirjoja joissa miehet ovat turhia. Se, että naisia ei kirjassa ole, ei tarkoita, että kirjailija ei osaa kuvata heitä.
Iänikuisiin kääntäjäkiitoksiin haluaisin todeta: ensin tulee kirja, toiseksi tulee kirja, kolmanneksi kirja ja niin edelleen, ja lopulta, vihoviimeisenä tulee kääntäjä. Jos kirja on alkukielellä hienosti kirjoitettu, sen pitää näkyä myös käännöksessä. Muuten kääntäjä on epäonnistunut. Kääntäjät tekevät hienoa työtä, mutta vierastan ajatusta kiittää heitä nimen mainitsemista enempää. Jos kirjailija kirjoittaa komeita ja selkeitä lauseita, on kääntäjällä helppo työ. Jos lauseet ovat monimutkaisia ja vaikeita, käännettäköön lauseet monimutkaisina ja vaikeina. Jollakin tavalla tämä kääntäjien esiin nostaminen vie palasen pois hienosta kirjailijasta ja kirjasta.
Kirjassa mielestäni ei ollut Rodneyn parjaamia kauniita lauseita, pari korkeintaan, mutta etenkään ei ollut yhtään pitkää lausetta, ei ainoatakaan. Oli vain ajatuksia, jotka jatkuivat tai syvenivät tai haarautuivat.
Kahden henkilön syyllisyyksien symmetria ei toiminut, koska kertoja jäi tai jätettiin etäiseksi. Se oli lisäksi liian alleviivaava.
Ai niin, kirjoittamisesta:
Lainaan iloisena Rodneyta, koska olen tänne jonnekin kirjoittanut samantapaisen ajatuksen:
Kun ne houkat eivät nykyään muuten osaa tyrmätä romaania, he tyrmäävät sen vetoamalla tunteellisuuteen. Ne houkat eivät ymmärrä, että romaanin kirjoittaminen perustuu mahdollisimman koskettaviin sananvalintoihin mahdollisimman suuren tunnekuohun nostattamiseksi; he eivät myöskään ymmärrä, että tunteellisuus ja tunteilevuus ovat kaksi eri asiaa, että tunteilevuus on epäonnistunutta tunteellisuutta. Ja koska kaikki kirjailijat ovat pelkureita eivätkä uskalla vastustaa niitä houkkia, joilla on valta ja jotka ovat julistaneet tunteet ja tunnekuohut pannaan, tuloksena on vain korrekteja, kylmiä, kalvakoita ja elottomia romaaneja, jotka näyttävät putkahtaneen kriitikoiden mieliksi kuin suoraan jonkun avantgardistisen virkamiehen luukulta.
Tästä muistui mieleeni taannoinen keskustelu amerikkalaiskirjailijoista, jotka matematisoivat kliinisen esikoisensa professorin ohjauksessa.
27. huhtikuuta 2011 kello 13.33
Ppl like you get all the brains. I just get to say thanks for he anwser.
28. huhtikuuta 2011 kello 0.26
I’m not easily impressed. . . but that’s irpmessing me!