Aiemman postauksen yhteydessä totesin Stefan Einhornin uuden kirjan tiimoilta, että Einhorn saattaisi olla Paulo Coelhon manttelinperijä. Tämän keskustelun tiimellyksessä tuli selvästi esille, että coelhomaisuus ei kaikille tarkoita mitään positiivista. Ei minullekaan aina. Halusimme kuitenkin toisen mielipiteen Einhornin kirjasta, niinpä Mermaid lupautui lukemaan ja arvioimaan kirjan. Arvio tässä.
Stefan Einhorn: Ihmisen tehtävä (suom. Riikka Toivanen, Otava 2008)
Kiitos Kirsin, sain luettavakseni tämän luomoavan kirjan ikiaikaisesta juutalaisesta suullisesta perinteestä, etiikasta, rakkaudesta, viisaudesta ja paljosta muusta. Ihmisen tehtävä on kuolevan isän ja tämän keski-ikäisen tutkijapojan vuoropuhelun muotoon rakennettu romaani elämän tärkeistä peruskysymyksistä. Tämä ei sinänsä kuulosta kovin kiinnostavalta, eikä kirja olekaan sitä tyyppiä mitä tavallisesti luen — minä kun pyrin välttämään Paolo Coelhoa, Lokki Joonatania ja Pikku Prinssiä kuin sitä kuuluisaa ruttoa. Kirsi toi tämän teoksen esille Lukupiirissä otsikolla ”Coelhon manttelinperijä?” ja kieltämättä Ihmisen tehtävä kuuluu samaan genreen, mutta on ainakin minulle itselleni helpommin lähestyttävä, huomattavasti vähemmän ärsyttävä ja jopa järkevämpi.
Kirjan keskustelun teemoja ovat eettisyys, nöyryys, viisaus ja rakkaus, ja juutalainen mystiikka: mitä tapahtuikaan sen seitsemännen päivän jälkeen, kun Jumala lepäsi. Keskustelujen välillä poika elää omaa perhe-elämäänsä — hänen lapsistaan toinen, Jonathan, on vakavasti sairas ja kaipaa luuydinsiirtoa, ja minä-kertoja huolestuu töistään, perheestään, omasta jaksamisestaan. Kaikessa paistaa läpi ruotsalainen arki, mikä ehkä tekeekin tarinan niin tutuksi myös suomalaiselle lukijalle ja saa kerronnan välttämään pahimmat sentimentaalisuuden hetteiköt. Luulen kuitenkin että suurin syy siihen miksi kirja todella puri minuun, on se että olen asunut vuoden elämästäni Israelissa, ja kuten kertoja ja hänen poikansa, minutkin on siunattu heprealaisella rukouksella, ja sen tapaisella myös silloin kun olin vauva. Kirjan viisaudessa on paljon sellaista, mitä olen itsekin ajatellut, kokenut, ja olen valmis allekirjoittamaan. Meidän aistimme ovat kovin rajalliset, ja ymmärryksemme riittää tajuamaan vain osan meitä ympäröivästä todellisuudesta.
Ihmisen tehtävän tutkijat, kuoleva isä ja hänen keski-ikäinen poikansa, ovat molemmat viettäneet elämänsä kyseenalaistaen asioita työnsä puolesta, ja niinpä he voivat yhtä hyvin käyttää kertynyttä tietouttaan myös testatakseen sitä, mikä on todellista, mikä mahdollista, ja missä menevät ihmisen rajat. Kirjailija Stefan Einhorn on myös itse syöpätutkija ja -lääkäri ja tässä työssään lähellä elämän ja kuoleman peruskysymyksiä ja etiikkaa. Teos ei kuitenkaan muistuta tieteilijän kuivaa ja usein vaikeatajuista tekstiä vaan on erittäin sujuvasti kirjoitettu, hyvin rakennettu, kiinnostava ja helppolukuinen. Siinä on tiettyä naiiviutta ja asioita joille kriittinen lukija voi nyrpistää nenäänsä, mutta myös suurta vilpittömyyttä ja teeskentelemättömyyttä. NIin usein tämän tyyppisissä teoksissa löytyy aivan uskomatonta abrakadabraa ja tarkoituksellisen vaikeaselkoisesti esitettyjä asioita, aivan kuin ne tekisivät kirjasta yhtään sen parempaa tai sen ajatuksista poikkeuksellisempia. Ihmisen tehtävä on kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan ja jopa askeettisuudessaan aseistariisuva.
Kirjan isä sanoo: ”Elämän murtumakohdissa syntyy tilanteita, joita voimme halutessamme käyttää hyväksi tai jättää käyttämättä. Usein nämä mahdollisuudet ilmaantuvat vaikeuksien yhteydessä. Kun eteemme poikkeuksetta tulee kärsimyksiä, saamme siinä yhteydessä myös mahdollisuuden kypsyä. Se mahdollisuus on jokaisella, mutta todellisuudessa vain harva käyttää sitä hyväkseen.” Vanhan isän oma isä, kertojan isoisä, puolestaan oppi kärsimyksestään ja lintu lauloi hänelle pelastuksen itsemurhasta. Myöhemmin hän käytti oppimiaan asioita hyödyksi selvitäkseen elossa natsien juutalaisvainoista, ja auttaakseen poikaansakin pelastumaan. Isän tarina osoittaa, että jokaisessa onnettomuudessakin on uuden mahdollisuuden siemen, jos vain on valmis sitä kasvattamaan ja tonkimaan sen ympäriltä, tietoa etsien.
Kirjan lopulla tulee esiin vielä ajatus ihmeistä, ja Jumalan salatun nimen voimasta… Se on enemmänkin juutalaista ja varhaiskristillistä mystiikkaa kuin nykyihmistä puhuttelevaa pohdintaa, mutta kieltämättä se näin arkipäiväisessä romaanissa, jossa lähinnä vain käydään töissä, sairaalassa ja vanhempien luona sekä entisellä kesämökillä, säväyttää enemmän kuin jonkun Dan Brownin latteassa bestsellerissä Louvreineen ja muine huippupaikkoineen. Myös arjessa voi tapahtua ihmeitä, ja ehkä kirjan suurin ansio onkin silmien avaaminen sille että me kaikki voimme omilla pienillä teoillamme vaikuttaa maailman tulevaisuuteen, luonnon säilymiseen, ja rauhaan. Ihmisen tehtävässä mainitaankin useaan kertaan yksilön yhteys koko maailmaan, edeltäviin sukupolviin ja kaikkeen luontoon, pikkulintuja, muurahaisia ja havisevia lehtiä myöten. Siitä on mukava suunnata nenä kohti kevättä ja uusia ihmeitä.
28. maaliskuuta 2008 kello 8.29
Minun mieleeni päällimmäisenä jäi kirjan ajatus siitä, että Jumala vieläkin lepää seitsemännen päivän tavoin. Ja meidän ihmisten tehtävä on nyt jatkaa hänen työtään, pitää huolta. Niillä mietteillä on hyvä lähteä päivään.
28. maaliskuuta 2008 kello 12.22
Ehkäpä luin kirjan ennen kaikkea kertomuksena siksi että en ole mikään erityisen uskonnollinen ihminen. Minusta itse tarina oli aika lumoava, ja hurmaavan arkinen. En osaa sitten sanoa miten se vertautuu Coelhoon… Onhan siinä samoja teemoja, mutta Coelhoa on jotenkin niin vaikeaa ja ärsyttävää lukea. Yritin taas yhtä hänen kirjaansa (Veronika päättää kuolla) ja keskenpä jäi. Ne ovat vaan niin teennäisiä ja rasittavia. Tässä oli tiettyä vilpittömyyttä ja koruttomuuttakin, mikä oli aika aseistariisuvaa, allekirjoitti sitten kaikki kirjailijan ajatukset tai ei.
28. maaliskuuta 2008 kello 12.46
Minä ajattelin, että lopussa kirjailija pyrkii kertomaan meille, että meillä on vastuu. Vähän niinkuin vanhemmat pyrkivät kasvattamaan lapsia niin, että alussa huolehditaan kaikesta, perusedellytyksistä, turvasta ja olemisesta. Pikkuhiljaa kuitenkin yhä enemmän vastuusta siirtyy lapselle/tulevalle aikuiselle. Jos olisin kovin uskonnollinen uskoisin, että näin Jumalakin sen on ajatellut. Ja ihmettelee tuolla, että tajuammekohan me. Koska en ole kovin uskonnolllinen, ajattelen, että viesti on silti tärkeä. Silllä loppujen lopuksi kaiken ratkaisee se, otammeko me vastuun.
Olen samaa mieltä Mermaidin kanssa, että Einhornissa on jotain ”aidompaa”, vähemmän laskelmoitua. Veronika päättää kuolla on minusta yksi Coelhon parhaita, tosin Paholainen ja neiti Prym vielä parempi. Tykkään siis molemmista, mutta Einhornin kenties askeettisemmassa ilmaisutavassa on jotain minustakin viehättävää.
28. maaliskuuta 2008 kello 13.46
Ei liity aiheeseen, mutta en voi olla kysymättä. Toteat ”älymystöraadissa” Henry Laasasen teoksesta Naisten seksuaalinen valta näin:
”En myöskään rinnastaisi Arno Kotron ja Hannu t. Sepposen kirjaa Laasasen hölynpölyyn. Kotro ja Sepponen avasivat yhteiskunnallisesti tärkeän keskustelun.”
Minä kun muistelen, että tiesit tässä blogissasi kertoa Kotron ja Sepposen teoksen olevan lukemattakin roskaa. Nyt sitten vertaat sitä positiivisesti Laasasen ”hölynpölyyn” – tätäkään teosta et tietenkään ole lukenut.
Haluaisin kysyä, liittyvätkö nämä suorastaan profetialliset kykysi sisäistää tekstiä lukematta sitä kenties, mahdollisesti, kunhan kysyn vain, sukupuoleesi? Vai näetkö kenties enneunia?
28. maaliskuuta 2008 kello 14.11
Voi olla, että näen niitäkin, mutta en tässä tapauksessa. En ole mielestäni edes väittänyt sisäistäväni tekstiä, jota en ole lukenut. Hesarin kysymyshän ei ole kirja-arvio vaan tietyn ajatusmaailman kautta naisen ja miehen välisistä suhteista keskusteleminen. Minusta tuo ajatusmaailma tai ajatukset, joihin Laasanen pohjaa, eivät ole mielekkäitä.
Sen sijaan Kotron ja Sepposen kirjasta totesin jo silloin kun asiaa käsittelin, että sinänsä tuo näkökulma, jonka kirjoittajat (muutkin kuin nämä kaksi miestä) keskusteluun toivat, oli yhteiskunnallisesti tärkeä. Totesin mm.:
On varmasti totta, että miehen ääni ei ole niin helposti kuulunut tässä tasa-arvokeskustelussa ja siksi on arvokasta, että kuuluu. Näkökulma on tärkeä osa keskustelua. Silti tämä asetelma tuntuu tylsältä. Mutta yhtä tylsältä se varmaan on tuntunut toiselta (eli miehen) puolelta katsottuna.
Totesin myös, että pidän siitä ajatuksesta, että emme aina käsittele ihmisiä sukupuolisten stereotypioiden kautta kuten esim. kirjoittajista Pekka Sauri totesi:
“Aina kun yksilöt onnistuvat sopimaan keskinäisistä suhteistaan ja tehtävistään kommunikoimalla, määrittyvät uudelleen myös miehen ja naisen roolit. Stereotypiat murenevat, ja yksilöt vapautuva toteuttamaan parasta mahdollista elämäänsä.”
Pidin tästä.
Ja vielä totesin, että:
Mutta ehkä tärkeää on huomata oma ärtymys silloin kun asioita kärjistetään toisesta näkökulmasta. Yhtä ärsyttävältä tuntuvat varmasti yksinkertaistukset, yleistykset ja ylilyönnit toisen näkökulmasta.
28. maaliskuuta 2008 kello 14.23
”Yhtä ärsyttävältä tuntuvat varmasti yksinkertaistukset, yleistykset ja ylilyönnit toisen näkökulmasta.”
Miten sinä näitä löydät, jos et vaivaudu lukemaan itse teosta, niin Kotron & Co. kuin Laasasenkin kohdalla? Ja miten sinä tiedät, mihin Laasanen ajatusmaailmansa pohjaa, jos et, köh köh, ota selville mihin Laasanen ajatusmaailmansa pohjaa (vihje: olet ymmärtänyt kirjansa viestin väärin).
Siis helvetti. Minusta tuntuu lähinnä ärsyttävältä se, että ihmiset antavat kritiikkiä asioista, joista eivät ole vähäisemmissäkään määrin perillä.
28. maaliskuuta 2008 kello 19.04
Kuules Henri. Kyllä asioista voi olla temaattisella tasolla perillä, vaikka ei olisi koko teosta taistellutkaan läpi… Esimerkiksi minä voin antaa oman käsitykseni vaikka Raamatusta, vaikka tuttua sieltä on vain osa… tai vaikkapa Paolo Coelhon teoksista, vaikka yhtään en ole saanut luetuksi loppuun. Mistä aggressio, Henri? Asioista voi olla mielipide ja käsitys, vaikka ei olisikaan teoksiin syvällisesti, sivu sivulta perehtynyt. Luulen muuten, että sinulle voisi Ihmisen tehtävän lukeminen tehdä ihmeen hyvää. Suosittelen.
Ja lisäksi, kirjan ns. viesti rakentuu aina vastaanottajan ja kirjailijan väille. Ei ole olemassa mitään absoluuttista totuutta, eikä myöskään ns. väärin ymmärtämistä, ellei kyseessä ole pamfletti — eikä kirjallisuus ollenkaan.
28. maaliskuuta 2008 kello 19.05
Mistä minä niitä löydän? Omia ajatuksiani vai? Höh.
Tiedoksesi, että Kotroon liittyvä kirjoitus ei ollut kirjakritiikki. Ellet ihan tahallasi halua ymmärtää väärin, huomannet, etten kohdistanut kritiikkiä aiheeseen tai näkökulmaan. En edes kirjaan. Vaan aiheen käsittelytapaan, josta minulla kai saa olla mielipide sen perusteella mitä herrat itse aiheensa käsittelystä eri haastatteluissa kertovat? Vai ovatko he itsekin erehtyneet?
Ja tiedoksesi, että olen lukenut Kotron ja Sepposen kirjan. Mielipiteeni ei ole muuttunut. Hyviäkin ajatuksia, mutta edelleen toivoisin, että ihmisyyttä ei käsiteltäisi pelkkien sukupuoliroolien kautta. Ja edelleen olen sitä mieltä, että näkökulman vaihtaminen miehiseen oli ihan tervetullutta. Vaikka en kaikista ajatuksista pitänytkään. Enhän minä pidä kaikkien naistenkaan ajatuksista naisen roolista! Siitä nyt puhumattakaan, että toimintaympäristönä on pelkkä seksuaalinen valta. Olen pahoillani, mutta kaikki aiheet eivät minua kiinnosta. Eivätkä sytytä.
Ja tämän enempää en kanssasi käy uusintaottelua aiheesta.
28. maaliskuuta 2008 kello 21.49
Juu ei kai tästä kannata jankata, vaikka edelleenkään en ymmärrä miten mitään teosta voi leimata hölynpölyksi perehtymättä siihen edes pinnallisesti. Itseäni moinen nolottaisi, mutta taidan olla vähän vanhakantainen näissä asioissa.
Don’t judge a book by its cover, sanovat anglot, mutta näköjään jotkut dogmat ovat niin vahvoja että tämä onnistuu ilman häpeän tunnetta.
Ja Mermaidille:
”Mistä aggressio, Henri? Asioista voi olla mielipide ja käsitys, vaikka ei olisikaan teoksiin syvällisesti, sivu sivulta perehtynyt.”
Siitä aggressio, kun tälläisiä älyttömiä käsityksiä pidetään näköjään ihan järkeenkäyvinä. Toki voi asiasta kuin asiasta olla vahvakin mielipide ja käsitys, vaikkei siitä mitään tietäisikään. Ennen muinoin tälläisiä mielipideitä vaan pidettiin arvottomina.
28. maaliskuuta 2008 kello 23.16
Henri hyvä, onko sinulla mitään käsitystä ko. teoksesta kun kerran tähän ketjuun kirjoitat? Minua kiinnostaisi tietää näkemyksesi tästä Ihmisen tehtävästä. Suosittelen kirjaa sinulle erittäin lämpimästi.
Muuten, muissa, kansainvälisissä netti-yhteisöissä joissa olen jäsen, sinun kaltaisillesi henkilöille on ihan omat nimitykset. Koska olet kerran perillä ”anglojen” ilmaisuista, niin sallinet vastauksen englanniksi: I’m not sure what a troll and a flamer like you has to do in a literary community like this… But I suggest you take your agenda and flaunt it somewhere else. Have fun.
29. maaliskuuta 2008 kello 10.54
Kuules Mermaid. Sinun kaltaisille henkilöille, jotka kalastelevat johtajan (Tämän palstan ylläpitäjä) suosiota, on myös omat nimityksensä. MInusta Henri puhui asiaa. Kirsi on tuuliviiri mielipiteittensä suhteen. No, eipä tänne mummokerhoon eriäviä mielipiteitä kannata kirjoitella. Täällä on niin auvoisa tunnelma. Enpä pahempaa jaarittelua ole nähnyt missään. Puhutaan muka kirjallisuudesta. Itsestänne te pääasiassa puhutte, ylpeilette kirjaholismillanne (mikä naurettava sana) ja kirjahyllyillänne. Taisi Amp-nimimerkki kertoa puhuvansa poikaystävänsä kanssa syvällisiä kirjallisuudesta, mutta missä syvällisyys näkyy, kun hän tänne kirjoitella höpöttää?
29. maaliskuuta 2008 kello 10.59
Kuules Rampe. Ei aina tarvitse tapella kun kirjallisuudesta, lukemisesta tai kirjoista puhutaan. Toki joskus voi senkin tehdä, kuten on tehty : )
Mutta ei sitä itseään tieten tahtoen kannata kiduttaa palstoilla, jotka eivät miellytä.
29. maaliskuuta 2008 kello 11.21
Rampe
Kiitos päivän parhaista nauruista. Jep, ei tarvitse kirjoittaa mummokerhoon, kun noin hermoille käy 
29. maaliskuuta 2008 kello 12.43
Hei haloo! Tonia tässä kaipaltiin, ja sitä saa mitä tilaa: Rampe ja mermaid ovat menossa samaan suuntaan kuin Toni ja Harri aikanaan, mutta ristiriidan sieto- ja kestokyky on lhuomattavasti yhykäisempi, näemmä
Mutta en kyllä tykkää siitä, että toisia kommentoijia määräillään poistumaan, kun ollaan eri mieltä. Hyvänen aika sentään, katsokaa peiliin!!! Itse Tonia haikaillessani sanoin jo kerran, että särmää tänne kaipaa, älkää siis sitä estäkö. Asiathan täällä kinastelevat, eikö totta, ja niin on syytä olla ja hyvä niin. Nettikeskustelumaailma tuntuu aina välillä saavan kummallisia ilmentymiä Vai koko yhteiskunta. Ollaan niin individualisteja niin indiviudualisteja, ja kaikki aivan samalla sapluunalla. Tämän sanoi joku viisas telkkarissa yks päivä.Toisenlaisia ei siedetä yhtään. Grrr…
Olen iloinen ja tyytyväinen, että on foorumeja, joissa ollaan erilaisia, joissa saadaan olla erilaisia. Tämä innostaa itseäänkin ajattelemaan asioista monella tavalla. Olen monta kertaa jostain asiasta ainakin \\\”kahdeksaa\\\” eri mieltä yhtä aikaa. Itse kyllä jätän koko tämän blogin, jos täältä karkoitetaan muutkin rohkeat mielipiteen ilmaisijat kuten Toni.
29. maaliskuuta 2008 kello 16.48
Kerttuli, kyllä oli kauniisti sanottu! Tämän palstan ylläpitäjät ja siihen osallistuvat ovat varmastikin sitä mieltä, että erimielisyys on sallittua ja että täällä saa olla omana itsenään. Mutta sitten kun joku ilmaisee itseään omana itsenään, alkaa se motkotus, että sä oot tollanen. Omana itsenä oleminen on sallittua joillakin tietyillä, ääneen lausumattomilla ehdoilla. Rampea minä kannatan ihan periaatteesta. Tulee mieleen M.A. Nummisen ja Esa Saarisen Terässinfonia – kokoelma, ja siitä luku Vittuilun peruslauseet.
29. maaliskuuta 2008 kello 17.37
Hmm, minusta siitä ei ole kysymys. Se on vähän niin kuin oikeissakin keskusteluissa, siis sellaisissa missä ihmiset keskustelevat nokakkain. Parasta keskustelua ei usein saa aikaan sillä, että ensin haukkuu keskustelun ja keskustelijat.
Uskoisin, että täällä olevat ovat sen verran kovanahkaisia, että on sallittua myös vastata arvosteluun.
29. maaliskuuta 2008 kello 18.09
Niijuuei. Ei pitäis ruveta pahastumaan kenenkään puolesta. Antin sanoista jään vain miettimään, onko tämä nyt toinen kerta tässä blogissa, kun mulle suoranaisesti keljuillaan. Pillipullaksi nääs aikanaan… Mutta ehkä jätän miettimisen tähän.
29. maaliskuuta 2008 kello 18.10
Tonilla tai hänen nimensä mainitsemisella lienee maaginen voima täällä edelleen
29. maaliskuuta 2008 kello 18.31
Nyt luulen, että tämä Toni, jota en kyllä tunne teki kaikille pienen yllätyksen ja otti itselleen useamman persoonan ja hyökkäsi oikein kunnolla meitä mummoja vastaan … ei kai tämä niin totista touhua ole… tämä mummoilu…
29. maaliskuuta 2008 kello 18.34
Kerttuli on oikeassa, Tonilla on kohta mystinen maine : )
29. maaliskuuta 2008 kello 19.35
Kerttuli, en osaa sanoa sen tarkemmin ristiriidan sieto- tai kestokyvystäni… Minä mielelläni sanon mitä ajattelen. Se Harrin ja Tonin keskustelu taisi mennä minulta ohi, kun en sitä muista. Ei paljon kyllä harmita myöskään. Ja minua oikeasti huvittaa tuo mummoksi nimittely… Kyllähän kolmikymppinen elää jo varhaista keski-ikää, että eipä silti.
Ennen kaikkea minua ihmetyttää se, että kukaan ei halua keskustella tästä Ihmisen tehtävästä. Se on kuitenkin aivan todella kiinnostava kirja, suosittelen kaikille.
Parempi kuin yksikään Coelhon teoksista, omasta mielestäni. Ehkäpä sen lukeminen auttaisi myös Rampea ja Naukkista ymmärtämään meitä mummoja.
29. maaliskuuta 2008 kello 20.01
No, ei kai Rampe sentään Tonin pseudonyymi ole, Tonihan oli meidän keski-ikäisten naisten puolella. Tai eihän sitä koskaan voi tietää, josko Tonista olis moneks…
Luulis Tonin korvat jo soivan ja tulevan tänne pikaa pelastamaan meitin…
29. maaliskuuta 2008 kello 20.14
Kerttuli, en keljuillut, vaan tuin sitä käsitystä, ettei kommentoijia pidä määrätä poistumaan, kun ollaan eri mieltä. Kärjistyksen ja haukkumisen raja on yhtä epäselvä kuin se Coelhon maailma, josta tässä keskustelussa alunperin oli kysymys. Mummokerho, en kai nyt ole osa sitä?
29. maaliskuuta 2008 kello 20.14
Lupasin osallistua keskusteluun ”Ihmisen tehtävästä”, kun äidyin mermaidin tavoin kauhistelemaan, että Coelhomainen.. ei kiitos! : )
Luin kirjan (varmuudeksi vain kirjastolainana) heti tuon keskustelun perään, ja tässä välissä on ehtinyt taphtua vaikka mitä (anteeksi Rampe, kerron tässä omia asoitani), suuria asioita elämässä, että vähän on ehtinyt teos painua takavasemmalle. Joitain lauseita kyllä kirjoitin vallan ylös, kun niin viisaita puhui tuo Einhorn!
Heti alkuun oli todettava, että kirjassa -toisin kun Coelholla on tapana- kerrottiin suoraan, että ”nyt seuraa vastauksia elämän suuriin kysymyksiin”. Eli kun Einhornilla on ollut tarve valistaa meitä, niin valistusta ei ole yritetty ”kutoa mihinkään tarinan/sadun lomaan” vaan reilusti kerrotaan, että nyt seuraa luento. Tästä suuri plussa! Tosin viimeinen kappale alkoi mennä jo vähän Coelhon suuntaan, mutta sitenpä kirja onneksi (!) lopuikin.
Kirja on arkinen, ilman tuhanpäiväisiä koukeroita. Hyvä niin.
”Juutalaisuus jutut” oli mielenkiintoisia. ”Juutalaisuus ei ollut uskontona vielä kehittynyt valmiiksi”
Mielenkiintoinen näkemys uskonnosta! En ole ollenkaan uskonnollinen, enkä tunne juutalaisutta senkään vertaa, joten kirja oli minulle myös matka mielenkiintoiseen maailmaan siinä suhteessa.
Olin monessa kohtaa -kuten mermaid- samaa mieltä Einhornin kanssa, ja voin allekirjoittaa monta kohtaa. mm:
”vanhempien puutteiden antaminen anteeksi vaikuttaa merkittävästi siihen, miten onnistumme elämässä” – itse koettu ja hyväksi havaittu.
”Mutta rakkaudessa ihminen näkee toisen ihmisen kokonaan, myös tämän puutteet. Rakkaudessa hyväksymme toisen heíkkoudet ja annamme ne anteeksi.” -juuri naimisiin menneenä; tosi kuin vesi (anteeksi Rampe!)
Einhorn on osannut kiteyttää hyvin sen, minkä itsekin olen mieltänyt ”elämän tarkoitukseksi”. Itse olen saanut puettua sen sanoiksi vain ”tulla paremmaksi ihmiseksi”.
Mutta nyt osaan senkin kertoa paremmin, kuten Einhorn kirjoittaa:
”.. meitä toimimasta niin, kuin koko maailman kohtalo olisi harteillamme. Tämän näkemyksen mukaan jokaisen on kannettava oma osuutensa vastuusta maailmasta. Meidän on aloitettava itsestämme ja ymärrettävä tehtäväksemme, että jätämme maailaman jonakin päivänä vähän parempana kuin se oli tullessamme.”
KIITOS Kirsi kirjan ”suosittelemisesta”
Taidan lainata tai jopa hankkia itselleni sen ”Kiltteys” kirjan. Ja tämä menee ehkä lahjaksi kummitytölle, kun hän pääsee viikon päästä ripille (anteeksi Rampe).
30. maaliskuuta 2008 kello 11.15
Kiitos Antti selvennyksestä. Epäilys tuli mieleeni ehkä siksi, että kuten Toini Rahtu sanoo väitöskirjassaan ironia on vaikea laji ja että se menee hukkaan, jos vastapuoli ei ymmärrä. Enkä meinaa millään päästää mitään haaskuun
Ja kyllä minua harmittaa edelleen se, että jos jotkut täällä paljastavat omia intohimojaan ja mielihyviään, niin toiset niitä nälvivät. Niinkuin amp:n kirjallisuuskeskusteluja puoliskonsa kanssa. Aina ei lohduta edes se, että tietää pahojen puheiden syntyvän puhujan omasta pahasta olosta.
Ja ennenkuin voi mummokerhoon päästä, olisi ehkä syytä määritellä, mitä se sitten tarkoittaa. Luulenpa, että tämänkin keskustelun päätteeksi meillä on siitä hyvin erilaiset käsitykset. Toisaalta paradoksin kauttahan siitä voitaisiin muokata ihan jotain muuta, ja sitten mummokerhoon tulijoita olisi niin paljon ettei äärtä ei määrää. Ja sitten se olisi lakkautettava, kun kaikki siihen haluaa. Mitäs arvoa sellaiseen kuulumisella sitten olis… wirnistää hän…
30. maaliskuuta 2008 kello 11.54
Kiitos Ihmisen tehtävän arviosta, Jane! Hienosti kiteytetty. Ja mitä omasta elämästä ja lähtökohdista keskusteluun tulee, niin eihän kirja synny missään tyhjiössä eikä sisällä mitään absoluuttista totuutta tai sanomaa (kuten yritin jo edellä sanoa). KIrjan merkitys syntyy yksilön päässä, eikä lukija ole mikään objektiivinen otus joka arvottaa kirjallisuutta ilman omaa tunne-elämää ja kosketuspohjaa. Muun teeskenteleminen olisi naurettavaa tärkeilyä. Ei kirjailija vain luo tekstiä ja odota sitten että lukija käsittää ja vastaanottaa teoksen sellaisena kuin hän on aikonut… Lukukokemus on jokaisella erilainen, ja siksi omasta elämästä keskustelu kuuluu myös kirjallisuuteen.
30. maaliskuuta 2008 kello 14.10
Sorge vaan, mummot! Pienoinen työuupumus laittoi sanat puolestani tänne. Mietin, josko menisin kadulle hakkaamaan oikeita mummoja tai sitten sijaistoimintana nimittelisin teitä. Jälkimmäinen tuntui paremmalta. Ei tämä palstanen aina kovin tylsä ole, en kai muuten lueskelisi sanojanne. Einhornin uutta en ole lukenut, mutta Aidosti Kiltti on työn alla. Sitä on mahdoton olla vertaamatta Rovaniemen Markkinoiden kuuluisan helppoheikin Tommy Helstenin kirjoihin. Myös amerikkalaiset höttöpsykologiset kirjat ovat lähellä Einhornin tyyliä lukuisine esimerkkeineen. Miltehi jokainen esimerkki on tapahtunut Einhornin sukulaiselle tai ystävälle. Koomillista. Mielestäni Einhorn sopii ihmisille, jotka haluavat pelastusta. Harmillista vain, että pelastuminen Einhornin avulla on väliaikaista. Kuin lumelääkettä syöpää sairastavalle.
Psykologia tulee myös mieleen kun ajattelee miten kaikki Tuuliviiriltä(heh) ilmaisen kirjan saaneet ovat kehuneet arvostelukappalettaan taivaasta maahan. Mutta hyvä oli Mermaid arviosi! Kiitos myös itsellesi päivän parhaista nauruista. Tietty oikeasti ei naurattanut. Niin vain kuuluu sanoa kun suusta kaikkein viimeiseksi tulee naurua. Saati sanoja.
30. maaliskuuta 2008 kello 15.48
mermaid, eikö olekin hienoa, että saimme näin hienon lukukokemuksen, ennakkoluuloista huolimatta! : )Tätä tämä blogi on minusta parhaimmillaan, ainakin itselleni.
Hyvin sanottu mermaid, että kirjan merkitys syntyy jokaisen yksilön pään sisällä. Ja nimenomaan yksilön, ja tällöin kokemus on aina omanlaisensa. Olisihan se outoa, jos kaikki kokisivat kaiken tekstin samalla tavalla!?! Eihän meidän tarvitsisi käydä täällä keskustelemassa tai lukemassa muiden tuntemuksia milloin mistäkin teoksesta. Ehkä jotkut haluaisivat mielumin elää umpiossa tai ainakin sellaisessa lokerossa, jossa kaikkitietävää minää ympäröivät vain saman mielipiteen omaavat muut yksilöt : D
Minusta on ihanaa, että tänne voi kirjoittaa myös ”typeriä” mielipiteitään. Minulta niitä ainakin löytyy, kun temperamentti on nopeaa sorttia ja sanat lipsahtavat ulos usein ennen kuin ajatus on päässä muotoutunut loppuun. Toivotaan -ja niin uskon- että kaikki kukat saavat täällä jatkossakin kukkia.
30. maaliskuuta 2008 kello 16.35
Olisikohan tuossa jo vähän vainoharhaisuutta mukana. Tuskin Tuuliviiri on mielipiteisiin sentään vaikuttanut. Onhan suurin osa valinnut itse kirjansakin!
Minusta Einhornilta ”Aidosti kiltti” on selvästi huonompi kuin ”Ihmisen tehtävä”. En ihan noin kyynistä mielipidettä edustaisi. Enkä usko, että ihmiset hakevat kirjasta pelastusta. pikemminkin jotakin ajattelemisen aihetta. Ja jos se vaikuttaa käyttäytymiseen edes tilapäisesti positiivisella tavalla, luo se varmasti jotakin muutosta. Mutta eihän kaikki kirjat tietysti kaikkia kosketa. Sama sisältö voi koskettaa toista ihan toisessa muodossa. Mutta tekeekö se niistä ihmisistä yksinkertaisia, jotka löytävät ajattelun aihetta toisenlaisista kirjoista kuin itse?
30. maaliskuuta 2008 kello 17.12
Vainoharhaisuutta, niijuuei… ToniRampe, RampeToni… ja pakkomielteisyyttä…
Enkä menisi arvostelemaan Tommy Hellsteniä huonoksi. Hänen kirjansa Saat sen mistä luovut ja Muutos ovat todella oivaltavia opuksia. Itseäni ei puheet jumalasta kiinnosta, mutta ne kun karsii pois, niin en voi muuta kuin allekirjoittaa ne. Silläkin uhalla, että minut taas keittiöpsykologien säälittävään kastiin tyrmätään. Iän myötä vaan niin monet asiat tulevat todeksi, myös ne, joita ei nuorena kaikkitietävänä uskonut, ei sitten millään. Kliseistä ei ole turhaan tullut kliseitä. Niinkuin ei Rodoksesta tai Mallorcasta aikanaan suosittuja matkakohteita ja …
Kuka ammentaa elämäänsä viisautta mistäkin, taloustieteen opuksista, suurkansallisten yritysten vuosikertomuksista, elämäntapaoppaista, romaaneista, runoista, Linkolan kirjoista, naistenlehdistä, miestenlehdistä…
30. maaliskuuta 2008 kello 23.28
Olette oikeassa, minä se olin. Yritin kirjoittaa niin kuin Rampe kirjoittaisi – huonosti – mutta kieleni taitaa aidosti olla niin surkeaa, etten saa sitä yrittämälläkään enempää huononnettua.
Rehellisesti sanottuna täällä on ollut vähän tylsää, joten päätin sohaista. No, oikeat mummot ovat kyllä riidanhaluista väkeä, eivät suinkaan auvoisesti yhtä mieltä asioista. Minun mummoni ainakin.
Joku täällä oli kaivannut minua: tulin sen huomanneeksi vasta Rampen kirjoituksen jälkeen. Nyt olen todella kiusaantunut. Pidän kyllä kehuista, mutta niiden tulisi olla mahdollisimman hienovaraisia, tuskin näkyviä.
Ei minua mielestäni täältä ole karkotettu, itse itseni karkotin, ja syynä ovat nämä hetkittäin heikoiksi hapertuvat hermoni, ja kirjallisuus on suureksi yllätyksekseni yksi niistä aiheista, joista pinnani kärvähtää nopeasti. Siksi mietin, että kannattaako tänne kirjoitella, jos niin helposti ärsyyntyy ja ilkkuu muiden kommentteja.
Tämän takia luen parhaillaan Einhornin Aidosti kilttiä. Mutta en tiedä, hiillynkö kirjasta entistä vihaisemmaksi, vaikka sen tarkoitus olisi kiltistyttää minua.
Rampe sanoisi Tuuliviirille, ettei suinkaan tarkoittanut, että hän olisi vaikuttanut mielipiteisiin; enemmänkin vaikuttavana tekijänä on se seikka, että arvostelee julkisesti jotain, jonka on lahjana saanut. Kuin siinä olisi pieni pelko loukata lahjan antajaa.
31. maaliskuuta 2008 kello 1.55
Rampe, minua kyllä oikeasti nauratti se mitä kirjoitit, ja huvitti se mummottelu. En paljon välitä siitä, mitä ”kuuluu sanoa”. Näin myös tässä tapauksessa — minusta Ihmisen tehtävä oli hieno teos, syistä jotka alussa mainitsin. Ja Jane, juuri näin. Eihän mikään kirja puhuttele jokaista samalla tavoin.
En ole lukenut Hellsteniltä muuta kuin pari kolumnia, ja Aidosti kiltti on sekin vielä lukematta. Coelhoa en jaksa, kuten jo sanoin.
Muuten, Ihmisen tehtävä on puhtaasti fiktiivinen teos — ei Einhorn sanonut missään että sen tapahtumat olisivat sattuneet jollekulle hänen tutulleen, päinvastoin.
31. maaliskuuta 2008 kello 8.50
Näin se on, miehet ovat niin helposti paljastettavissa ja taltutettavissa. Kiva Toni kun paljastit itsesi. Se oli hauskaa ja osoitti, että olet ihan mummoista syntynyt! Hauskoja lukuhetkiä!
31. maaliskuuta 2008 kello 9.21
Minä kyllä taidan olla täällä ainoa \\\”oikea mummo\\\”, vaikkei minua kukaan mummoksi oikeasti kutsukaan. Riidanhaluinenkaan en mielestäni ole – vaikka työssäni jouduinkin joskus laittamaan pueriileja poikasia tai paremminkin nuorukaisia järjestykseen, mutta ihan asiallisesti ja sovittelevasti. Mummona oleminen on ollut parasta elämässä tähän asti, ainoa täysin molemminpuolisesti pyyteetön rakkaussuhde, jossa sen kohteita voi vain jatkuvasti ihastella, ilman omaa vaivaa. Ulkopuolisista se tietysti on rasittavaa, mutta on tosi mukavaa, kun lähipiirissä on monenikäisiä, ja vaikkapa täällä lukupiirissäkin. Onhan se kiinnostavaa, kun eri elämänvaiheissa ja kehitysvaiheissa olevat ihmiset kommentoivat tätä harrastuskohdettamme. Tervetuloa vain taas mukaan Toni-Rampe – tykkäätkö Sinikka Nopolasta, vai oliko nimimerkki jotenkin ironinen?
Mermaid, Coelhoa en minäkään kestä ärtymättä, olen joskus sanonut, että hänen tekstinsä ovat feikkifilosofiaa ja pseudopsykologiaa, (mutta varmaan niistä moni saa jotain, lohtua) ja esittelysi jälkeen ajattelin jättää Einhorninkin kirjaston hyllylle, (jos sitä siellä olisi,) mutta ehkäpä tuo Ihmisen tehtävä kannattaa joskus lukaista, jos kohdalle sattuu. Saattaa olla, että se sopii paremmin nuoremmille, joilla on enemmän tehtävää edessäpäin, itse jätin viimeisenkin sivutyön vuoden alusta ja nyt siis keskityn vain, no vaikkapa olemiseen, kaikkine puolineen. Ei silti, kyllä henkistä puolta kannattaa aina ajatella, mutta juuri nyt fyysinen hyvinvointi tuntuu tärkeimmältä, käsipainot ja voimakävelyt!
31. maaliskuuta 2008 kello 10.30
Toni / Rampe, minä olen sitä tyyppiä joka ilmaisee yleensä mielipiteensä lahjoista, kirjoista myöskin… Vaikkapa vain siitä syystä, että jos teeskentelee pitävänsä esim. Coelhon kirjoista, voi niitä tulla sitten lahjaksi joka vuosi! Voi kamaluutta. Ja joka kerta on vaikeampi tunnustaa että koko ukko käy hermoille.
Uskon myös, että Kirsi arvostaa enemmän rehellistä arviota kuin mitään pakkokehua. Minuakin hän kehotti olemaan rehellinen siinä mitä mieltä Ihmisen tehtävästä olin.
Täytyy vielä lukea se Aidosti kiltti joskus.
31. maaliskuuta 2008 kello 12.04
Yrittääkö Toni nyt sanoa Rampen kautta, että ei uskaltanut olla pitämättä Grassin ”Sipulia kuoriessa” – kirjasta? Mitäs ihmeen järkeä siinä nyt olisi, että tarvitsisi pitää kirjasta, josta minä pidän tai jonka tätä kautta on saanut? En oikeastaan ymmärrä miksi minun pitäisi loukkaantua siitä jos joku ei pitäisi Einhornista? Tai jostain muusta josta pidän.
31. maaliskuuta 2008 kello 15.27
Tarkoitin luku- ja arvosteluhetkeä. Jollakin tavalla lahjaksi saatu kirja tuntuu aina vähän hienommalta kuin ostettu tai kirjastosta lainattu. Isäni kosti minulle kaikki ne viisitoista ostamaani joulukirjaa, joita hän ei ikinä lue, ja antoi minulle Bill Clintonin tuhatsivuisen erittäin pienellä fontilla painetun elämäkerran. Koska yllättäen pidän kirjasta, olen miettinyt, miten paljon siihen vaikuttaa, että se on lahja. En ole varma vaikuttaako se alitajuisesti lukukokemukseeni, mutta siitä olen varma, että Clintonin saavutuksia arvostava isäni saattaisi suutahtaa, jos lyttäisin kirjan ja Clintonin pahasti.
Se, että sain samassa paketissa myös Hillary Clintonin elämäkerran oli jo silkkaa vittuilua, joten jos luen Hillaryn kirjan, uskon olevani paljon rankempi sen arvostelussa.
Mutta Nopola on hauska. Rampen kaamea nimi syntyi siitä, että Rami-niminen ystäväni seurusteli takavuosina itseään nuoremman naisen kanssa, joka käytti hänestä hellittelynimeä Rampe. Se sai aikaan ystäväporukassa niin suurta pilkkaa, että Ramin oli erottava naisesta.
Nyt Rampe on historiaa. Hänelle tapahtui mystinen ja ikuiseksi arvoitukseksi jäävä onnettomuus ullakon portaissa. Hän on nyt onnellinen, hän pääsi marttyyrinä taivaaseen, jossa 77 neitsyttä (pian entistä) saa häneltä eroottisia tekstiviestejä aamusta iltaan.
31. maaliskuuta 2008 kello 18.23
He’s back, at last!!! ( Kirjoitin tämän siksi vieraalla kiälellä, että Tompe tuskin osaa enklantia ja näin hän ei saa näppylöitä eikä hengenahdistusta myönteisistä sanoista, jotka häneen kohdistuvat
Parhaillaan taistelen kahden tunteen vallassa, sen että tykkään kovasti paljon taikureista ja silmänkääntäjistä, mutta sellaisesta huijaamisesta en niinkään, jossa hyväuskoisuuttani käytetään hyväksi. No. Tunteet kelpaa aina.
1. huhtikuuta 2008 kello 16.43
Minusta ei lahjaksi saatu kirja tunnu kyllä hienommalta… Melkein toivoisin että ihmiset eivät ostaisi minulle kirjoja, koska yleensä vikaan menee. *huokaus* Harvoin olen pitänyt lahjakirjasta. Itse en osta kirjoja lahjaksi, ellei niitä erikseen toivota.
6. huhtikuuta 2008 kello 14.53
Olen lukenut Einhornin ”Aidosti kiltti” -kirjan, mutten tätä Ihmisen tehtävää. Aidosti kiltti ärsytti, mutta oli siinä pointtinsa. Kirjaa tuskin lukevat ne, jotka sen tarpeessa olisivat ja jo kilteille kirja ei anna kuin itsestäänselvyyksiä.
Onpa mielenkiintoista keskustelua ollut kirjan ohitse. Itseäni on rehellisesti sanottuna jo pitkään ärsyttänyt individualistista elämää palvova asenne, että juuri minun mielipiteeni ovat paljon hienompia ja ylevämpiä kuin sinun kanssaihminen. Keskustelukin on muuttunut mielipiteiden vaihdoksi siinä merkityksessä, että kaikki on todella loistavasti, kun vaihdat mielipiteesi minun ainoaan oikeaan….
Lapsellista kärjistystä, myönnän, mutta sivistynyttä, hyväkäytöksistä suvaitsevaisuutta kaipaan. Ironia on taitolaji ja siihen kuuluu niin olennaisesti äänensävyt, että väistämättä hienosyisimmät nokkeluudet jäävät huomaamatta anonyymissa kirjoittelufoorumissa.
Eipäs, juupas, sormellaosoittelut kuuluvat alakoulun välitunneille, eivät enää aitoon keskusteluun vanhemmiten.
Lahjakirjoista sanoisin, että monesti olen niihin ollut pettynyt, mutta kohteliaisuudesta ne olen lukenut. Harvemmin tosin saan kirjoja, koska ystäväni ja perheeni tietävät lukuharrastukseni eivätkä ”tohdi” valita kirjoja, kun ehkä pelkäävät niiden menevän ohi. Itse ostan mielelläni kirjoja lahjaksi, mutta pohdin niitä pitkään lähtien lahjan saajan persoonallisuudesta ja hänen kiinnostuksen kohteistaan liikkeelle. Aina ei soveliasta kirjaa löydy. Onneksi olemme päässeet aidosti irti joululahjapakosta -aikuisten kesken emme lahjoja enää hanki.
7. huhtikuuta 2008 kello 3.07
Jatkuvasti joku on huolissaan keskustelun eettisyydestä. Monen monta kertaa on vaadittu keskustelemaan sivistyneesti. Vähän väliä joku närkästyy siitä, että keskustellaan nimimerkeillä. Ja niin edelleen.
Parasta olisi laittaa oma postaus aiheelle, miten täällä saa keskustella, millä äänenpainoilla, ja saako olla sarkastinen tai ironinen.
Eikö mielipiteiden vaihdon yksi tehtävä ole saada kommentoijat ymmärtämään omien mielipiteiden heikkouksia ja virheellisyyksiä?
Mitä on aito keskustelu?
7. huhtikuuta 2008 kello 21.28
Hmmm… kummallista paradoksaalisuutta joissakin kommenteissa, alun ja lopun suhteen. Suvaitsevaisuutta mutta vain omin reunaehdoin, hmm….
Olen ihme kyllä kerrankin samaa mieltä Tonin kanssa
Ja muistaakseni olemme saaneet jo aikoja sitten luvan kirjoittaa kukin tavallamme, hyvien tapojen mukaisesti – mikä on tässä yhteydessä aika laveasti ymmärrettävissä. Herneitä riittää nenään vedettäväksi edelleen, mutta keskustelun ilosta se pitänee itse kunkin sietää. On se niin sääli, jos voimakkaasti mielipiteitään ilmaisevat täältä kaikkoavat. Jos nyt päästäisiin täälläkin aidosti irti keskustelun kontrolloinnista ja jätettäisiin se blogin pitäjälle – vastuu sille jolle se kuuluu. Pokanpitämistalkoot tuskin monia kiinnostavat, jos siis keskustelu kiinnostavana halutaan pitää.
Haaleun on kuolemansynti, sanoi Outi Nyytäjä. Viisas nainen.
Ja kyllä minusta kirjallinenkin ironia puoltaa paikkaansa. Eihän se mene puheessakaan perille aina vaikka olisi ilmeet ja eleetkin nähtävissä, äänenpainot kuultavissa. Viittaan taas kerran Toini Rahtun väitöskirjaan Sekä – että.
7. huhtikuuta 2008 kello 21.30
Kääk, kirjoitusvihreä edellisessä: po. haaleuS…
8. huhtikuuta 2008 kello 20.17
Hmm… Niinhän se on varmaan meidän jokaisen kohdalla, että suvaitsevaisia (mikä kaamea sana) ollaan omin reunaehdoin. Itse en suvaitse esimerkiksi rasisteja tai uskonnollisia fundamentalisteja, tai metsästäjiä, tai eläinrääkkääjiä, tai uusnatseja, tai internet trolleja. En ole poliittinen henkilö, joten politiikka ja siitä keskustelu vain väsyttää ja kyllästyttää. Minusta on myös ihmeellistä että joku haluaa keskustella Einhorn-ketjussa naisten seksuaalisesta vallasta. Miten se liittyy teokseen? Netissä on niin paljon ryhmiä joissa voi purkaa aggressioita, (seksuaalisia) turhautumia ja kaunoja, että niitä ei mielestäni tarvita enempää… En mitenkään halua haljua keskustelua, mutta olisi mukava jos edes jotenkin pysyttäisiin aiheessa. Jos aiheena on poliittinen tai kiistanalainen teos, niin siitä vaan verta kehiin, mutta muuten en oikeasti jaksa enkä viitsi.
9. huhtikuuta 2008 kello 14.02
Mutta ihmisethän lukevat kirjoja niin eri tavoin. Ymmärtävätkin, tai ovat ymmärtämättä. Samasta tarinasta tulee eri ihmisille erilaisia mielleyhtymiä; samat sanat merkitsevät meille ihan toista kuin muille.
Tämä keskustelumuoto mahdollistaa senkin, että jos ärsyttää tai ei jaksa, ni ei ole mikään pakko. Livenä olisi töykeää kääntyä toiseen suuntaan ja jatkaa kiinnostavampaa keskustelua siellä. Täällä kukaan ei huomaa mitään.
Ja tänne sopii se klisee, joka todentuu uskomattomilla areenoilla: vain itseään voi muuttaa, vain omille tekemisilleen voi jotain. Lukea jos luetuttaa, olla lukematta jos ei huvita, ärsyyntyä jos ärsyynnyttää, olla ärsyyntymättä, jos se ei maita.
Juu joo. Aika yleisen tason plaaplaata. Sellainen päivä tänään.