Pasi Ilmari Jääskeläisen Taivaalta pudonnut eläintarha on sellainen kirja. Sellainen, jota ensin odottaa. Sellainen, jonka lukee ahmien. Ja sellainen, jonka luettuaan kiroaa, että se tuli luettua sillä olisi ihanaa jos tuo kokemus olisi vielä edessä. Sellainen, josta todella pitää. Onneksi se on myös sellainen, josta riittää ajateltavaa myös lukemisen jälkeen.
Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa Morfeus oli minun makuuni enemmän scifi-piirteitä saavia novelleja. Jossain tuli mieleen Taru sormusten herrastakin. Katakombit –osassa olivat minun suosikkini. Viimeinen luku, Olisimmepa mekin täällä, Oi niitä aikoja – elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa sekä Taivaalta pudonnut eläintarha. No oli siinäm ensimmäisessäkin osassa mahtavia, Missä junat kääntyvät esimerkiksi. Ja Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 oli suorastaan loisteliaan karmea.
Jääskeläinen on ehkä mielikuvitusrikkain kirjailija, jonka kirjoja olen lukenut. Kun olin lukenut tämän kirjan, tuntuivat kaikki “realistiset” kirjat tylsiltä. Sitä odotti niissäkin, että jotakin erikoista tapahtuu, asiat eivät olekaan niin kuin näyttää. Että on olemassa se toinen ulottuvuus, mielikuvituksen keksimä ja jännittävä. Silti Jääskeläisen kerronta ei ole sillä tavalla kaavamaista, että jännittävyys toistuisi samaan tapaan. Jokaiseen tarinaan on keksitty ihan oma koukku. Ajoittain tulee mieleen, että Jääskeläisellä on niin vilkas mielikuvitus, etteivät tarinat oikein edes riitä siihen. Vähän niin kuin novellin Missä junat kääntyvät pojalla, jonka äiti yrittää pelastaa poikansa hirvittävältä mielikuvitukselta:
“Ensimmäiseksi peruutin Aku Ankan tilauksen. Seuraavana aamuna kun Ruupert oli laahustanut koulubussiin, etsin käsiini kaikki hänen sarjakuvalehtensä – Aku Ankat, Teräsmiehet, Pellefantit, Avaruusmatkat, king Kongit, Mustanaamiot, Shokit, Frankesteinit ja ihmissudet, Vaaleanpunaiset pantterit, Nakke Nakuttajat, John Carterit, Draculat, Markokset – ja poltin ne saunan uunissa. Niitä oli satoja, ja hävitystyöni kesti tunteja. Naapurusto peittyi hiiltyneisiin sarjakuvalehdenpalasiin. Satukirjojen kohdalla emmin, mutta äärimmäiset tilanteet vaativat äärimmäisiä keinoja. Liekkeihin menivät Grimmin sadut, Velho ja leijona, Kauneimmat eläinsadut, Veljeni Leijonamieli, Peppi Pitkätossu ja muut mielikuvitusta kiihottavat kirjalliset sepitelmät. Varmuuden vuoksi työnsin uuniin kaikki värityskirjatkin.
Sitten kokosin Värikynät ja tussit ja piirustuspaperilehtiöt ja valmiit piirrokset ja hautasin ne viinimarjapensaan juurelle talon taakse. Tein listan televisio-ohjelmista, joita Ruupert voisi yhä turvallisesti katsoa. Ilmoitin Ruupertin shakkikerhoon, lennokkikerhoon, lentopalloseuraan, partioon ja savitöihin, mutta hetken mietittyäni peruin savityöt.”
Jääskeläisen iloittelun keskellä on syvällisiä ajatuksia vaikka kuinka paljon. Vähän piilossakin. Kuten novellissa Laurelia etsimässä: Teologinen debatti televisiossa:
“- Miksei Jumalakin voisi muuttaa mieltään? pisti toinen debatisti väliin. – Rukoustahan pidetään eräänlaisena tavallisen ihmisen vaikuttamismahdollisuutena, mikä olisi täysin absurdia, ellei Jumala periaatteessa voisi muuttaa mieltään. Mieltään muuttamattoman Jumalan rukoileminenhan olisi silkkaa retoriikkaa.”
Tai novellissa On Murmaa kaatunut
“- Asioita, Kesäheinä pieni, ei pidä ajatella öiseen aikaan, Mil huokaisi. Hänen päätään oli alkanut särkeä. – Se on suuri erehdys, joka pahimmassa tapauksessa kirvoittaa loppumattomia yöllisiä keskusteluja mitä kummallisemmista aiheista. Katsos: pimeys menee silmien ja sierainten ja korvien kautta päähän ja värittää kaikki mietteet mustaksi. Aivot tarvitsevat valoa toimiakseen kunnolla, minä sen tiedän jos kuka.”
Tai novellissa Missä junat kääntyvät, joka oli yksi suosikeistani.
“Onnelliset loput tapaavat kuitenkin tosielämässä olla aina vain välietappeja matkalla kohti lopullisempaa ja vähemmän hilpeää loppua.”
Novelli Viimeinen luku oli hieno, kirjailijan ajatus tulevaisuudestaan?
Välillä tulee mieleen, että Jääskeläisen pitäisi saada tulevaisuuden tutkijan professuuri, niin paljon kirjassa on ihan relevantteja ajatuksia siitä millainen tulevaisuus mahdollisesti on. Kuten novellissa Oi niitä aikoja: Elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa:
“Kirjailijakomput ollivat kalliita, mutta periaatteessa kuka tahansa saattoi ostaa Dostojevskin, Vonnegutin, Waltarin, Irvingin tai Tolkienin kompuversion ja panna sen tuottamaan tekstiä annettujen parametrien mukaisesti. Tosin kun työtoverini yritti saada Tolkien-kompun kirjoittamaan pornoversiota Sormusten herrasta, järjestelmä kaatui kerta toisensa jälkeen. Tolkien-kompussa ei ollut lainkaan erotiikkapiiriä.”
Mielenkiintoista. Varmasti jossain vaiheessa on aidosti mahdollista esimerkiksi tuottaa Edith Piafille ihan uusia kappaleita tai Waltarille uusia kirjoja. En ole varma onko tämä kovin hauskaa tai suotavaa, mutta varmaan mahdollista.
On itse asiassa vaikeaa nimetä näistä novelleista ehdoton suosikki. Luettuani kirjan, olin sitä mieltä, että Taivaalta pudonnut eläintarha on suosikki. Nyt kun silmäilen kirjaa uudelleen, löydän sieltä monia muitakin. Onneksi novellikokoelma on juuri sitä; kokoelma. Ei ole pakko tyytyä vain yhteen. Ja olen melko varma, että luen tämän uudelleen.
En osaa sanoa pidättekö tästä. Kirja on erikoinen. Viime vuonna luettiin Jonathan Carrollin kirja ja moni ei siitä pitänyt. Eli jos tämän tyylisestä ei pidä eikä halua kokeilla, en ole varma voinko suositella. Jos nyt kirjailijoita voi verrata. Olin aiemmin lukenut Lumikko ja yhdeksän muuta –kirjan, josta pidin hillittömästi. Tämä on kuitenkin erilainen. Tai minusta tuntuu, että Jääskeläinen on kehittynyt aivan fantasiamaailmoista kuvaamaan fantasianomaisesti ihmisiä ja elämää. Henkilökohtaisesti pidän tästä kehityksestä. Ja pidin kirjasta erittäin paljon. Se jätti selvän jäljen myös ajatteluuni, mikä on sittenkin harvinaista. Toivottavasti Pasi ahkeroi seuraavan romaaninsa kanssa, että päästään lukemaan. Yksi arvio kirjasta täällä.
17. maaliskuuta 2008 kello 12.10
Ihanaa päästä jakamaan ajatuksia tästä kirjasta. Luin kirjan viikonloppuna ja lukukokemus oli yksi vaikuttavimmista pitkään aikaan. Olen vieläkin aivan innoissani!
En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut lukemaan scifiä tai fantasiaa, mutta Pasi Ilmari Jääskeläisen kohdalla olen onnekseni ylittänyt oman kynnykseni. Minäkin pidin valtavasti esikoisromaanista Lumikko ja yhdeksän muuta ja odotin tätä uutta pelonsekaisin tuntein. Entä jos tämä ei olekaan kiinnostava? Mutta se pelko oli turha.
Olen samaa mieltä kanssasi, Kirsi, siitä, että näin mielikuvitusrikasta ei ole tullut vähään aikaan vastaan. Omia suosikkejani novelleista olivat Missä junat kääntyvät, Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 ja Oi niitä aikoja sekä Viimeinen luku. Myös Esipuheesta pidin paljon.
Jääskeläisen visiot tulevaisuudesta ovat koukuttavia. Silti toivon, että virtuaali-Edith Piafiin on vielä pitkä matka. Ja ennen kaikkea Jääskeläisellä on paljon viisasta sanottavaa nykymaailmasta fantastisten elementtien takana.
Luen jatkuvasti ja paljon, mutta harvoin tulee vastaan näin paljon ajatteluun vaikuttavaa kirjaa. Novelleja lukiessa pääsi kokemaan uudestaan ja uudestaan löytämisen iloa. Tiedän jo nyt palaavani tämän kirjan ääreen toistamiseen.
17. maaliskuuta 2008 kello 13.24
Arvostelin tämän jo omassa blogissani aikaisemmin eli – loistavaa. Varsinkin kun osan novelleista olen lukenut Portissa, sellaisenaan, vastakirjoitettuina. Eli miten PIJ on hionut ja tarkentanut tekstiään ja saanut siitä vielä parempaa. Suosikkini, tietysti, on Missä junat kääntyvät, joka ei ole menettänyt häivettäkään upeudestaan! Arvostelu löytyy täältä: http://www.polgara.vuodatus.net/blog/1161155 ja kommentit myös ,D
17. maaliskuuta 2008 kello 13.53
Ihanaa, minulla on mahtava lukukokemus edessä, kun huomenna matkustan Suomeen ja marssin kirjakauppaan ostamaan Jääskeläisen kokoelman. Lumikko ja yhdeksän muuta oli siinä mielessä hirveä kokemus, kun en olisi halunnut sen loppuvan ikinä; aika harvoin hidastelee tahallaan kirjaa lukiessa, ettei se loppuisi niin pian: Lumikon kohdalla tein niin, mutta se päättyi silti…Vai jatkuuko se edelleen…??
En ole juuri lukenut scifiä, mutta olen pitänyt kaikesta lukemastani, esim. Johanna Sinisalon tuotannosta. Novellit kylläkin joskus harmittavat, sillä niihin sitä vasta jatkoa haluaisikin, jos ne ovat hyviä.
17. maaliskuuta 2008 kello 14.34
Minussa asuva pieni nihilisti heräsi kirjaa lukiessa. En lue juurikaan fantasiaa tai scifiä, en kuulu siihen marginaaliin; larppaajiin ja goottiromantikkoihin. Ja tässä kirjassa koko fantasiakliseiden repertoaari riimuineen, Tolkien-imitaatioineen, velhoineen, rottineen juoksutettiin silmien edessä. Kokoelma oli mielestäni suunnattu liikaa genrefanaatikoille, intertekstuaalisuutta ja koukkuja heille, ei niinkään minun kaltaiselle pulliaiselle.
Ja se kieli, ”kauriinsilmät”, ”Morfeus” sun muut romanttisen kirjallisuuden tunnusmerkit.. jos löytäisin moisia kielikuvia 2000-luvun runoudesta, olisin heittänyt kirjan aikapäiviä seinään, nyt yritin jatkaa Lumikko ja yhdeksän muuta-kirjan vuoksi. Nämä suuret sanat eivät elä tässä päivässä. Minulle ”luvattiin” reaalifantasiaa! Alkupuolen novellit tapahtuivat kyllä mielestäni menneisyydessä (Missä junat kääntyvät poikkeuksena). Kirja jäi kesken. Yritän joskus uudestaan.
Alkupuolen novelleista ei myöskään lähtenyt kehittymään yhtenäistä kokonaisuutta, sitä punaista lankaa, novellien yhteistä vaikutinta. Tämä tärkeä taso puuttui.
Lumikko ja yhdeksän muuta -kirja onnistui
17. maaliskuuta 2008 kello 16.07
Otattehan huomioon, että kirjan novellit (paria poikkeusta lukuunottamatta) on kirjoitettu vuosina 1996-2001, jolloin niiden ensimmäiset versiot julkastiin Portissa ja muissa genrelehdissä. Näin ollen on varsin kohtuutonta odottaa näiltä novelleilta
1) viimevuotisen Lumikko-romaanin jälkeistä kehitystä, puhumattakaan sitten jatko-osaa sille
2) yhtenäistä punaista lankaa.
Henkilökohtaisesti en voisi olla enempää eri mieltä nimimerkki Harrin kanssa siitä, etteivätkö novellit olisi toimittaneet juuri sitä mielikuvituksekasta reaalifantasiaa jota lupasivatkin, mutta silti huomautan vielä senkin, että tavallaan myös scifi/fantasia -sisällöistä olisi tässa tapauksessa kohtuutonta huomauttaa. Kirjahan nimittäin sisältää juuri noiden genrejen kirjoituskilpailuissa palkittuja novelleja: kummakos, jos siis myös noita genrejä.
Ja kuten ehkä rivieni välistä voitte tulkita, pidän itse Jääskeläisen tekstistä kuin se kuulu hullu kaurapuurosta. Tälläkin lukukerralla tunnen löytäväni näistä vaikka mitä ennen kokematonta. Sanonpa senkin, että ainakin tietyssä mielessä moni näistä novelleista (Laurel, Kirjastonhoitajatar, Junat kääntyvät, ehkä Murmaakin…) ovat jopa täydellisempiä ja rikkaampia kuin Lumikko – josta siitäkin pidin hurjasti.
17. maaliskuuta 2008 kello 17.44
Aki, ymmärtääkseni novellit oli kirjoitettu/muokattu uudelleen Lumikon kirjoittamisen jälkeen. Punaisen langan vaatiminen ei siis mielestäni ole ollenkaan kohtuutonta, kyllä kokoelmaan novellit on valittava kokonaisuuden ehdoilla. Best of-kokoelmien julkaisu on jätettävä uran ehtoopuolelle (ja silloinhan tuotannolle on yleensä kehittynyt se punainen lanka/tuotannossa on mistä valita).
Mutta kuten sanoin, en juurikaan harrasta fantasiaa. Lumikko-kirja toi fantastisen elementin nykypäivän arkeen ja samalla uudisti Suomen tunkkaisen kliseistä fantasia-genreä. Samalla lähestyttiin minunlaistani tavallista lukijaa. Kirja oli muillekin kuin genrefriikeille. Tässä kirjailija on kannuksensa ansainnut. Nämä novellit tyytyivät vain pyörittämään genren suppeaa valikoimaa, eikä novellien rakennekaan juuri varioinut.
Ehkä olen vain vanha ja väsähtänyt: Loitsut ja miekat vaihtuivat jo parikymmentä vuotta sitten tekniikkalegoihin ja nykyään en lue edes Aku Ankkaa (ja kyllä, jos kolmekymppinen mies lukee säännöllisesti ainoana kirjallisena lukemistonaan Akua, niin se ei ole hellyttävää ja söpöä. Eikä sekään, että hän heiluu itsetaottu miekka tanassa velhokieltä pospottaen.)
17. maaliskuuta 2008 kello 18.20
Ja mitä tulee Suomalaiseen fantasiagenreen, on se minusta ollut vähiten mielikuvituksellista kaunokirjallisuuden lajeista.
Mitä tulee liveroolipeleihin, Tolkien-maailmoihin ym. kaikille niille on yhteistä hyvin tarkat ja loogiset säännöt. Ne ovat melkein perverssejä byrokraattien ja insinöörien fantasioita, joissa eteentulevat ongelmat ja ratkaisut on rajoitettu tiettyihin ennalta sovittuihin kombinaatioihin. Kaikessa vallitsee looginen syy-seuraussuhde. Miten tässä ympäristössä unelmoiminen voidaan liittää luovaan mielikuvitukseen? Rekvisiitta on toki komeaa (ja säänneltyä).
Tavallinen elämä on irrationaalista ja epäjohdonmukaista, jossa luoviminen vaatii oikeasti luovuutta. Typistettyyn todellisuuteen pakeneminen on itseään luovimmaksi ihmisryhmäksi tituleeraavalle joukolle aika kumma harrastus.
17. maaliskuuta 2008 kello 18.27
Niin siinä vain kävi, että kirja jäi toisen novellin kohdalla kesken. Aivan liikaa mielikuvitusta. Tylsistyin täysin. Aloitin sitten Ulrike Meinhofin elämään perustuvan Theres-romaanin lukemista. Vähemmän mielikuvitusta.
17. maaliskuuta 2008 kello 22.22
Sori, kun pilaan palstanpitäjän hekumoinnin mielikuvituksesta, mutta kirjailijakomppu on vain mukaelma Stanislaw Lemin runokoneesta, joka on kirjoitettu vuosikymmeniä sitten.
18. maaliskuuta 2008 kello 11.07
Haluaisin – asianosaisena – huomauttaa, ettei reaalifantasia ole mikään tyylilaji, koulukunta tai edes kirjallinen aihealue, vaan varsin monen- ja erilaisia tekstejä tuottavien kirjailijoiden ryhmittymä. Haluamme pidättää itsellemme oikeuden käyttää aineksia haluamistamme kirjallisista tyylisuunnista ja välttää lokeroitumista yhteenkään niistä.
Omassa blogissani omia kommenttejani Eläintarhasta.
Virtuaalinen Edith Piaf ei muuten ole enää kovin kaukana: http://www.vocaloid.com/
18. maaliskuuta 2008 kello 12.35
Harrin kanssa olen siitä samaa mieltä, että Lumikko onnistui yhdistämään fantasian ehkä paremmin ”normaaliin” elämään ja sitä kautta varmasti puhuttelee useampia lukijoita.
Punaista lankaa en kyllä jäänyt kaipailemaan. Minusta novellikokoelmissa ei tarvitse olla väkisin väännettyä yhteyttä novellista toiseen, voivat olla ihan itsenäisiä teoksia samojen kansien välissä. Mutta kyllä sen huomasi, että osassa oli fantasiaa ylenmäärin, joidenkin tarpeisiin varmasti liikaa. Siinä mielessä novellit olivat hämmentävän erilaisia ollakseen samassa kirjassa.
Tosin luen parhaillaan Neil Gaimanin kirjaa ”Fragile things” ja kyllä tässäkin on aika eri maailmoista kertovia juttuja.
Ohikulkija, äh. Minä kun olin niin innoissani…
18. maaliskuuta 2008 kello 13.59
Tänä vuonna suomalainen fantasiapotti kilahti Viivi Hyvösen Apina ja uusikuulle.
18. maaliskuuta 2008 kello 16.03
Kuulostaapa mielenkiintoiselta kirjalta. Itse pidän usein juuri fantasian ja reaalimaailman sekoittamisesta. En ole juurikaan lukenut suomalaista fantasiaa, mutta tässä voisi olla hyvä kirja aloittaa tutustuminen.
Luin myös hiljattain Neil Gaimanin ”Fragile things” -kokoelman ja petyin jälleen kerran tähän kirjailijaan. Tarinat tuntuvat väkisin kummallisiksi väännetyiltä, eikä niillä tunnu olevan minkäänlaista syvempää merkitystä. Loppupäässä kokoelmaa oli muutama ihan vangitsevakin novelli, mutta pääosin kirja meni läpi puoliväkisin kahlatessa.
Samoin on käynyt Gaimanin muiden kirjojen kanssa sen jälkeen kun pidin kovasti Terry Pratchettin kanssa yhteistyössä kirjoitetusta hykerryttävästä ”Good Omens” -teoksesta.
Onko joku muuta mieltä? Ehkä Gaimanin jutut eivät vain aukea minulle.
18. maaliskuuta 2008 kello 18.09
Neil Gaiman ei minullekaan ole oikein kolahtanut, ehkä pitäisi lukea juuri tuo ”Good Omens”, monet ovat sitä kehuneet.
Tällä hetkellä fiksuinta fantasiaa kirjoittaa mielestäni Philip Pullman. His Dark Materials -trilogia oli hieno, samoin monet hänen lyhyemmistä kertomuksistaan. Sadunomaisia, hauskoja ja yllättäviä yhtymäkohtia ja kommentointia nykymaailman ilmiöihin, kuitenkin sisältäen hyväsydämisen opetuksen, kuten vanhat klassikkosadut konsanaan. Hän kirjoittaa nimenomaan satuja lapsille, mutta tasoja ja pureskeltavaa niistä löytyy myös sadun lapselle lukevalle aikuiselle. Trilogiaa en ehkä lukisi kovin pienelle lapselle, se varmasti sykähdyttää eniten ala-asteikäistä lasta, jolloin myös Taru sormusten herrasta on luettava täyden vaikutuksen saamiseksi.
18. maaliskuuta 2008 kello 19.50
Gaimanin paras teos on mielestäni Coraline… se on aivan ihana kirja.
Pidän kyllä sekä Gaimanista että Pullmanista, vaikka en mitenkään erityisesti fantasiaan suuntautunut olekaan. Täytyy muistaa katsella tätä Eläintarhaa. Fragile Things oli minun ehdottamanani yhden toisen, pienemmän lukupiirin eräänä teoksena, mutta sitten en sitä itse ehtinytkään lukea. Ehkä pian. 
18. maaliskuuta 2008 kello 22.55
Gaiman on kolahtanut joillakin kerroilla, välillä on tullut hutejakin.
Gaimanilla on kyllä loistavia ideoita — loistavia nimenomaan siinä mielessä, että ne ovat vain pieniä näkökulman vinksautuksia varsin arkisissa asioissa. Mutta joiden jälkeen näkee asiat toisin ainakin jonkin aikaa. Jotenkin hän ei vain aina saa kaikkien loistavien keksintöjen ympärille rakennettua loppuun asti kantavaa tarinaa.
Fragile Things\\\’iä on moni fanikin pitänyt hyvin epätasaisena. Minulla se on ollut toista vuotta odottelemassa paneutumista; muutaman jutun sieltä täältä luettuani on aina tullut sellainen ole, että katsonaan joskus toiste. Mutta kun siellä pitäisi olla niitä hyviäkin joukossa, niin mikähän siinä on etten ole osunut vielä yhteenkään.
Ostin kirjan kuitenkin nimenomaan pidettyäni ensin parista muusta hänen kirjastaan
Neverwhere on tähänastisista lukemistani sellainen, etten halua sanoa siitä pahaa sanaa. Viehättävä ja hyväsydäminen aikuisten satu, jossa on sopivan runsaasti fantasiaa ja mielikuvitusmeininkiä. Ja aika paljon hauskoja sanaleikkejä Lontoon paikoista ja nimistä, sellaisia että ne tajuaa vähäiselläkin paikallistuntemuksella: Earl\\\’s Court on metrolinja, jolla ajelee jaarli hoviväkineen, on Night\\\’s Bridge ja muitakin.
American Gods alkoi vaikuttavasti ja vakuuttavasti, mutta loppua kohti Gaiman sortui selittämään liikaa. Anansi Boys kärsii vähän samasta, mutta pysyy kuitenkin paremmin kasassa.
Stardust on mukava juttu varsinkin hyvinkin perinteisiä aineksia kierrättävänä satuna. Ei sen enempää, mutta ei myöskään vähempää. Tai ehkä se olisi enemmän jos saisi käsiinsä \\\”alkuperäisen\\\” kuvitetun laitoksen. Se on kuulemma hyvin kaunis.
Pitäisi varmaan vielä tuo Coraline.
Ja kyllä tämä Taivaalta pudonnut… ristiriitaiset kokemukset niin täällä kuin (muistaakseni jo kertaalleen mainitussa) radion Kirjakerhossa herättävät kiinnostuksen. Pitää tarkistaa kuuluisinko niihin, jotka jättää kesken, vaiko innostujiin.
Ja Pullman on tosiaan kiinnostava ja tasokkaan tuntuinen. Luin Kultaista kompassia ääneen viime keväänä kahdeksanvuotiaalle, mutta se jäi kesken jo alkupuolella — kuulijan toiveesta. Ei se kuulemma varsinaisesti pelottanut, mutta jotain sen suuntaista kuitenkin. Mutta hän sanoi, että pitää yrittää myöhemmin uudestaan… Muumipappa ja meri oli edellinen, joka piti lopettaa kesken samasta syystä, mutta se taisi olla jo pari vuotta aiemmin.
19. maaliskuuta 2008 kello 0.53
Gaimanin aiempi novellikokoelma, Smoke and Mirrors, on timanttitavaraa. Ainakin omasta mielestäni Sandmanin ohella parasta mitä ko. kirjailijalla on tarjota. Fragile Things yltää kyllä parhaimmillaan S&M:n tasolle, mutta jää kokonaisuutena selvästi heikommaksi.
19. maaliskuuta 2008 kello 8.51
Coralinesta minäkin pidin. Smoke and Mirrorsia en ole lukenut, täytyy laittaa listalle!
19. maaliskuuta 2008 kello 16.29
Täältä saa virikkeitä. Kirjastotilaus tuli toissapäivänä. Hilpeää déjà vu:ta oli tämä Pazi i j:n lukeminen.
Ensin tuli mieleen lapsuuden lukuharrastus, H.G.Wells, Jules Vernekin ja ennen kaikkea sadut, sadut ja sadut.
Suuri osa tarinoista sopii nyt satulukemiseksi lapsenlapsille, muutama eksplisiittinen sukupuolielämäkohta pyöristettynä.
Sitten tuli mieleen varhaisaikuisuus, Felix Navita ym Elmot, Vonnegut ja GGMarques.
Vaippaikää lähestyvänä minua puhutteli kirjailijan ymmärtävä itseironia viimeisimmässä novellissaan.
25. maaliskuuta 2008 kello 14.04
Jääskeläinen odottaa lukulistalla vielä, mutta pakko kommentoida Gaimaniin, jonka uusimman suomennoksen ”Aarteita ja muita esineitä” -jonka oletan olevan juuri tuo ”Fragile Things”- luin juuri lomareissullani. Olin pihdannut sitä joulusta asti, kun olin varma, että sittenpä on pitkälle lentomatkalle takuuvarmasti hyvää luettavaa. Aikamoinen pettymys kirja kuitenkin oli. Varmaan siksi, että jutut olivat ”kummistusjuttuja”, eli ihan muuta kun odotin. Ja pidän kyllä paljon esim. E.A Poesta, mutta nämä Gaimanin jutut olivat melko tylsiä. Ehkä suomennoksessakin oli jotain… en tiedä.
Loppukaneetistahan selvisikin, että osa tarinoista oli kirjoitettu eri aikoina eri ”tarpeisiin”, siitä johtui ainkain osittain tarinoiden epätasaisuus.
Olen lukenut Gaimanilta (suomeksi) kaiken mitä olen käsiini saanut, ja pitänyt kovasti varsinkin Coralinesta ja Neverwher’stä. Olen myös ostanut ne + Stardustin 14v kummitytölleni, mutta ONNEKSI en ostanutkaan tuota ”Aarteita ja muita esineitä” hänelle joululahjaksi.
Ristiriitaisista kommenteista huolimatta, tai niiden takia, Taivaalta pudonnut eläintarha menee lukulistalle! : )
25. maaliskuuta 2008 kello 20.15
Sain Jane, tuon Fragile thingsin pääsiäisenä loppuun ja en minäkään sitä minään loistoteoksena pitänyt. Valtavan epätasainen, kuten täällä jo sanottiin. Oli siellä muutamia helmiäkin, mutta ei kokonaisuutena kovin hyvä. Jäi siitäkin sentään jotakin mieleen.
En tiedä voiko Jääskeläistä ja Gaimania verrata, mutta kyllä minusta Taivaalta pudonnut eläintarha parempi oli. Gaimanhan on aika raaka, Jääskeläinen on ”kiltimpi”. Fragile thingsissä moni novelli pelasi karmeudella, Jääskeläisen moni lähtöidea on parempi, kantaa pidemmälle. Kyllä se kannattaa lukea.
6. huhtikuuta 2008 kello 11.48
Toivon, että teillä muillakin, etenkin tämän kirjan arviointiin osallistuneilla, oli tänä aamuna tilaisuus kuunnella Nadjan huoneessa(YLE1) käytyä keskustelua PIJ:n kanssa ( tai tulee se uusintana ti. 8.4. klo 14 tienoilla).
Taitavan haastattelijan esittäessä kysymyksiä saa asioista enemmän irti kuin vain kirjailijan omevalintaisesta selittelystä, mikä sekin on tarpeen ainakin tämän ”eläintarhan” kohdalla.
Huomaan nyt, että noissa kommenteissa on kirjailijaa tungettu milloin mihinkin komeroon, jotta hänen teoksensa saataisiin asettumaan ”reaali-maailman” kuvioihin. Semmoinen taipumus meillä taitaa olla, kun olemme sadusta kyllin kauas eläneet. Paha kyllä.
Pitää lukea niminovelli uudestaan, kun keskustelu huhtikuun kirjasta käynnistyy. Saattaa löytyä rinnastus/vertailukohtia.
7. huhtikuuta 2008 kello 14.23
Miten ihminen voi elää kauas sadusta? Nukumme joka yö 8-10 tuntia.
Ja mitä tulee ”reaali-maailmaan”, eihän PIJ eikä kukaan muukaan pysty elämään sen ulkopuolella. Miten se ei voisi olla asettumatta sinne tavalla tai toisella? Kaunokirjallisuus, oli se sitten fantasiaa tai ei, on samasta paikasta kotoisin, kirjailijan mielikuvituksesta. Että samasta komerosta Seija ovat. Paha kyllä.
7. huhtikuuta 2008 kello 19.34
Kyllä vaan minunkin mielestäni kirjailijalla (=PIJ) ovat komerot kohdallaan! Ja toki toivon, että hänen puheena oleva teoksensa ruokkii arkeamme sadunomaisella fantasiallaan, jos tuon ”reaali.maailma”-ilmaisuhirviön jättäisi sikseen.
Aina ei kuitenkaan aikuisella Wendyllä ole mahdollisuutta tai kykyä matkustaa Mikä-mikä-maahan ja se näkyy yksitotisuutena, harmautena, kaavoihin kangistumisena, käskyinä ja rajoituksina jne. hyvistä yön unista huolimatta. PIJ:n novellit parhaimmillaan voivat avata väyliä ainakin etsimään erilaisia ajatus/ratkaisumalleja putkessa kulkemiseen. Toivon.
9. huhtikuuta 2008 kello 17.40
Kiitos vihjeestä Seija! Luin kirjan vast’ikään enkä ehtinyt mukaan keskusteluun.
Nadjan huoneen uusinta-aikakaan ei sopinut, mutta Arenastahan tuo löytyi, toukokuulle asti on kuunneltavissa.
Nadja oli jättänyt pois sci-fikohdat; PIJ:n kanssa keskusteltiin alitajunnasta ja saduista. Hän osoittautui kirjailijaksi, joka pystyy selittämään tekemisiään tavanomaista enemmän, opettaja kun on, pitää varmaan lisätä.
Ohjelman perusteella Eläintarhaa voisi pitää analyyttisenä satukirjana lapsista aikuisille.
21. marraskuuta 2010 kello 14.14
Kirsi, tätä en ole lukenut,mutta uskon joka sanan,sillä tein juuri Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Kirja on ilmiö. Kirja on sensaatio. Try it!
Meillä on vihdoinkin suomalainen mieskirjailija, joka osaa kirjoittaa niin, että nainenkin jaksaa kiinnostua. Olen tulessa!