“It is, for all its shortcomings, a brave, honorable, big-hearted book.” ·
Näin päättyy Washington Postin arvostelu Khaled Hosseinin kirjasta Tuhat loistavaa aurinkoa. Tämä on kirja, jonka Time listasi parhaaksi fiktiiviseksi kirjaksi viime vuodelta. Joka nousi Amazonin listakakkoseksi ennen ilmestymistään. Josta on OMA wikipedia-sivu! Kun katsoo tavallisten lukijoiden arvioita, ne ovat aivan ylimaallisen hyviä. Kuitenkin Washington postin arvostelija, Jonathan Yardley, toteaa, että “A Thousand Splendid Suns is popular fiction of the first rank, which is plenty good enough, but it is not literature and should not be mistaken for such.”
Minusta tämä oli loistava, puhutteleva ja tunteisiin vetoava kirja, mutta voin jotenkin ymmärtää miksi ammattiarvioijista osa pitää tätä “epäkirjallisuutena”, liian tunteisiin vetoavana ja melodramaattisena, jopa naiivina. Jotenkin sitä tietää kuinka tässä tulee käymään. Mutta yllättyy silti.
Kirja alkaa Mariamista, afganistanilaisesta tytöstä. Äiti on epätasapainoinen yksinhuoltaja, isä ihana, mutta vain harvoin läsnä. Isällä on “oikea” perhe, jonka kanssa Mariam haaveilee asuvansa. Tyttö elää isäänsä, ihanaa isäänsä varten. Ja tietenkään Mariamin elämä ei ole onnellinen. Mariamin äiti jo varoittaa, että miehen syyttävä sormi osoittaa aina loppujen lopuksi naista, se on naisen osa. Hosseini haluaa tällä ilmeisesti kertoa paitsi sen, että tasa-arvoon on vielä pitkä matka myös sen, että epävakaissa oloissa naiset usein kärsivät eniten. Ja lapset.
On sydäntäriipaisevaa kun Mariam naitetaan vanhoilliselle Rasheedille, avioliitto on täynnä alistumista, pelkoa, Mariam tutustuu burkhaan. Naapurissa asuu nuori tyttö, Laila, jolla on liberaali isä, äiti taas elää poikiensa kautta. Laila toteaa sydäntäraastavasti, että “Hän ei koskaan onnistuisi jättämään yhtä syvää jälkeä äidin sydämeen kuin veljensä, sillä äidin sydän oli kuin kalvas ranta, jolta Lailan jäljet pyyhkiytyisivät aina uudelleen surun aaltojen huuhtoessa sitä lakkaamatta.” Laila kuitenkin elää suht normaalia elämää, käy poikaystävänsä kanssa elokuvissa. Jossain vaiheessa hän ohittaa naapurin naisen burkhassa ja ohittaa tämän enempiä ajattelematta.
Lailan elämä sortuu vanhempien kuollessa ja tämä päätyykin samaan perheeseen Mariamin ja Rasheedin kanssa, Rasheedin uudeksi vaimoksi. Tästä alkaa kirjan kiinnostavin tarina: naisten välisen vihamielisyyden muuttuminen ystävyydeksi, rakkaudeksi Lailan tytärtä kohtaan ja lopuksi vielä uhraukseksi. Missä Mariam uhrautuu Lailan onnellisen elämän puolesta.
Kirjaa voisi kuvailla feministiseksikin. Niin vahvasti siinä puhutaan naisten oikeuksista ja niiden polkemisesta. Laila haluaa tyttärelleen paremman ja vapaamman elämän. Mariam ei oikeastaan osaa toivoa enää mitään. Toisaalta ei Mariam missään vaiheessa tuntunut saavan rakkautta tai hyväksyntää lapsenakaan. Hosseini pelaa myös tuolla ikivanhalla ajatuksella, että naisesta tulee vahva kun tällä on hyvä suhde isäänsä. Siksikö Laila on voimakkaampi, vaatii enemmän ja lopuksi myös saa enemmän? Hosseini on kuitenkin hyvin taitava kuvaamaan naisen elämää ja tunteita, äitiyttä tai burkhan sisällä elämistä. Naishahmot tuntuvat uskottavilta.
Hosseinilla on myös kiinnostava tapa kertoa tarinaa tavallisten ihmisten kautta. Tässä tapauksessa naisten kautta. Politiikka ja maan tapahtumat ovat kaiken keskiössä sillä aiheuttavathan ne sen ilmapiirin missä naiset joutuvat elämään. Kuitenkaan sota tai taistelut eivät sittenkään ole keskiössä vaan yksilöiden elämä.
Kun luin kirjaa olin haltioissani. Luin sen yhdellä siemauksella, itkin ja luin. Se tuntui koskettavalta, hienolta ja viisaalta. Nyt kun tuosta on jo aikaa ja silmäilen kirjaa uudelleen ja kirjoitan siitä, huomaan tarinassa myös puutteita. Tai huomaan sen olleen vähän naiivi, sadunomainenkin. Hahmot ovat niin ennalta arvattavissa. Huomaan myös, että kun tästä kirjasta puhuu tai kirjoittaa, muuttuu kirja jotenkin sellaiseksi “romanttiseksi kirjallisuudeksi”. Se kärsii analysoinnista. Eikö siinä olekaan tarpeeksi jotakin? Syvyyttä?
On siinä. Tämä on tarina naisista Afganistanissa ja se mikä saattaa karmeudessaan tuntua sadulta, ei valitettavasti sitä ole. Hosseini kuvaa elämää Afganistanissa kauniisti, ymmärtävästi ja ilman erityistä dramatisointia. Auttaa katsomaan uutisia toisenlaisesta näkökulmasta.
Hosseini on todennut haastattelussaan, että ”For me as a writer the story has always taken precedence over everything else. I have never sat down to write with broad, sweeping ideas in mind. . . . For me it always starts from a very personal, intimate place, about human connections, and then expands from there.” Ja se on arvokasta.
Kirjan yksi hienoimmista ja surullisimmista lauseista löytyy isän kirjeestä Mariamille:
“Ne jotka ovat olleet sydämettömiä, saavat kenties aivan oikeudenmukaisen rangaistuksen joutuessaan ymmärtämään asiat vasta sitten, kun mitään ei voi enää muuttaa.”
15. maaliskuuta 2008 kello 17.35
Kiitos Kirsi arviosta, jota jo ehdin odotella malttamattomana pitkin päivää.
Arviosi heijasteli pitkälti omia tuntemuksiani. Kirja on pakko ahmia, se on helppolukuinen ( tosin jouduin välillä keskeyttämään liiallisten tai liian yksityiskohtaisten väkivaltakuvausten takia).
Vieko helppolukuisuus kirjalta ”arvoa”? Ei mielestäni, koska kirjassa on ulottuvuuksia. Ei kirjailijan myötätunto ja lämminhenkisyys henkilöitään kohtaan tee kirjasta halpaa tai epäkirjallisuutta. Tosin Miriamin ja Lailan kestämät koettelemukset ovat niin valtavia ja epäinhimillisiä, että heidän selviytymisensä ja rohkeutensa tuntuu ”sadunomaiselta”, mahdottomalta meikäläisten mittapuiden mukaan.. Naisten välisen ystävyyden vähittäinen kasvaminen ja lujittuminen oli uskottavasti kuvattua. Kuten Leija-pojassa myös tässä kahden erilaisen naisen kohtaloita kuvaavassa kirjassa Hosseini antaa meille tarpeellista ja pöyristyttävää tietoa Afganistanin viime vuosikymmenten oloista.
Kyllä tietomme ja tajumme erilaisten kulttuurien elämästä tämän kirjan avulla avartuu, mikä on arvo sinänsä.
15. maaliskuuta 2008 kello 18.28
Tuhat loistavaa aurinkoa on omalla tavallaan ihmeellinen kirja, kuin ensimmäinen eksoottinen ateria vieraalla maalla. Siinä on tallessa kaikki ne ihmeelliset, oudot tuoksut jotka saavat nenän kipristymään, silmiä ja kurkkua kaihertavat maut joista kuitenkin oppii pitämään… ja ne värit. Minulle tämä kirja oli ennen kaikkea fyysinen ja visuaalinen kokemus — näin ne värikkäät kaavut, Afganistanin kultaisen auringon, mystiset paikat, varjot, valon joka lankeaa talojen seinille keskipäivällä. Paljon ulkomailla asuneena minulle tuli tunne matkustamisesta ja perille saapumisesta jossakin kaukaisessa paikassa.
Kriittisenä lukijana arvostelin melodraamaa ja uhrauksia, mutta kokijana tajusin että juuri proosan tietty lapsenomaisuus ja vilpittömyys toi sen niin lähelle, aivan iholle… ja teki siitä elämyksen. En itkenyt lukiessani ja minusta käänteet olivat ennalta-arvattavia, mutta eivät pahalla tavalla… vain osoittaessaan että näin se (naisen) elämä usein menee, niin Suomessa kuin Afganistanissakin. Tunnistin samoja tunteita, ajatuksia, petettyjä toiveita, ja näitten ystävysten voima ja ilo myös sodan jaloissa sai aikaan hyvän mielen.
Minusta Mariamin vankila-aika ja sitä seurannut tuomio olivat kirjan heikoimpia lenkkejä… Olisin toivonut että ne olisi toteutettu toisin, vähemmän melodramaattisesti (minulle tuli itse asiassa mieleen Dumas\\\’n Kolme muskettisoturia), mutta ehkä tämä on kulttuurinen eroavaisuus ja vain makuasia?
Kirja oli kuitenkin matka toiseen kulttuuriin, maahan, ja osittain aikaankin, taikamatolla… ja sellaisena hurmaava, herkullinen, surullinen ja muistettava. Ei ehkä suuri romaani, mutta monella tavalla poikkeuksellinen, ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ja mitä burkhaan tulee… niin se näyttää entistä enemmän vankilalta. Toivoa ja voimaa sisarille kaukana siellä.
15. maaliskuuta 2008 kello 19.20
En yleensä itke kirjojen ääressä (on yksi viimeaikainen poikkeus, ehkä palaan siihen toisaalla), mutta uniin tämä tuli. Pahasti. Ehkä se ei ole suurta kirjallisuutta, mutta pitääkö kaiken olla? Ja on aikamoinan temppu mieskirjailijalta mennä noinkin syvälle naisen nahkoihin, burkhan alle, se ei kaikilta onnistu. Tästä kirjasta toipuminen vei pitkään, enkä tiedä olenko ravistanut sitä vieläkään pois itsestäni.
Nyt varokaa, jotka ette ole lukeneet, spoileri. Joo, tiedän, se on oleellinen osa kirjaa, mutta toisinaan minua himan ärsyttää tämä mediahedelmällisyys, sekä leffoissa että kirjoissa se tuntuu niin usein olevan kerrasta poikki, ja kun olen lähiympäristöstä seurannut miten vaikeaa ja aikaa vievää lasten saanti usealle on (ei oma kokemus, en halunnut yhtäkään) se vähän jälleen kerran kiinnitti huomiotani.
15. maaliskuuta 2008 kello 21.19
Kirsin kerrottua ettei ole koskaan itkenyt niin paljon kuin tätä kirjaa lukiessa olin valmistautunut nenäliinapaketin kansaa ulvomaan. Mutta en sitten itkenytkään, kuin siina kohdassa missä Mariam totesi, ettei kukaan aikasemmin ole pitänyt hänen puoliaan Lailan puolustaessa häntä aviomiehen selkäsaunalta.
Kirja oli mielestäni hyvä lukukirja, mutta jotain jäi puuttumaan. Ehkä kävi niin kuin usein käy kun kirjaa on hehkutettu etukäteen, että odotin jotain enemmän. Odotin ehkä enemmän naisten arjen kuvausta; miten he saivat aikansa neljän seinän sisällä kulumaan, kuka hoiti ruokaostokset. Miten naiset supsuttivat asioita keskenään, tyttöjen juttuja. Miehen on ehkä vaikea kuvata niitä, mutta sitä ehkä kaipasin. Tai sitten luin kirjan liian nopeasti ja ohitin niitä asioita, joita nyt kaipaan.
Leijapojan lailla tämä kirja tutustutti minua lisää minulle täysin ventovieraan kulttuurin elämänmenoon ja muistutti siitä, ettei meidän suomalainen elämänmuotomme ole se ainoa oikea tapa elää.
15. maaliskuuta 2008 kello 23.58
Minusta tuo ”Tuhat loistavaa aurinkoa” oli mainio lukuromaani. Tykkäsin tuosta vaikka kirjassa olikin monia koskettavia kohtauksia. Pystyin selvästi näkemään tuon kirjan tapahtumat silmieni edessä samalla kun luin kirjaa. Odotan kirjasta kyllä kovasti elokuvaa.
Koskettavaa Mariamin kohtalossa mielestäni oli se että hän yritti päästä aluksi parempiin oloihin mutta sen seurauksena menetti äitinsä ja joutui sitten todella todella kehnoihin olohin aviomiehensä luona. Eikä hänen elämä sen jälkeen ollut ruusuilla tanssimista. Tosin sitä ihmettelin kun vuodet olivat kuluneet ja Rashid otti uuden vaimon Lailan että miksi Mariam ei häntä millään olisi halunnut ensin huusholliinsa mukaan? Hyvä kumminkin oli että naisten välille tuli ystävyys ja Mariam sai nähdä pienten lasten kasvua/kehitystä Lailan lasten myötä. Koskettavaa Mariamin elämässä oli hänen elämän päättyminen niin keskenkaiken.
Lailan tarinassa taas minusta koskettavaa oli että vaikka hän joutui Rashidin luo aluksi huonoihin oloihin. Hän kumminkin vielä vuosien jälkeen sai nähdä nuoruudenrakastettunsa ja sai mennä hänen kanssaan naimisiin, päästä elämään elämäänsä Tariqun kanssa.
Olihan myös nyt lähiaikoina lehdessä juttua että miten vaarallinen ja turvaton maa Afganistan naisille edelleenkin on? Ja että tuolla naisia kohdellaan edelleen hyvin ala-arvoisesti.
16. maaliskuuta 2008 kello 0.34
Arvelen, arvailen, että nuo arvoisan ulkomaisen arvostelijan ei-kirjallisuutta -kommentit liittyvät johonkin sen tapaiseen kuin mitä oli Pasi I. Jääskeläiseltä siteerattu eilisessä Nytin jutussa: yksitasoinen tarina tai juttu ei muutu romaaniksi (kirjallisuudeksi) vaikka se olisi pitkäkin ja painettaisiin kirjaksi.
Niinhän se on, että tämä kirja on tarina, ei siinä juuri eri tasoja ole tahi monitulkintaisuutta.
Ei kai ammattiakriitikkokaan niin pinnallinen ole, että määrittelisi kirjallisuutta sen kautta onko se helppolukuista, tunteisiin vetoavaa tai jotain sellaista naiivia? Tai mistäs sen tietää.
Mutta en minä näitä lukiessani miettinyt. Kirjan tarina oli vahva ja kiinnostava, se oli tärkeä ja ansaitsi tulla sekä kerrotuksi että luetuksi.
En varmaan ole kauhean paljon väärässä, jos oletan Afganistanin olevan useimmille jokseenkin vierasta seutua. Siis sen lisäksi mitä kansainvälinen uutistiedonvälitys, rajoittuneesti ja ehkä jopa värittyneesti, on suvainnut kertoa.
Kirja antoi toisenlaisen näkökulman aiheeseen, Lähi-Idän elämään sekä muistutuksen siitä, että sota-alueella on asunut ja elänyt ennen sotia ja niiden aikana ihan tavallisia ihmisiä, jotka haluasivat edelleenkin elää. Mieluummin rauhassa. Muistutuksia asiasta, jonka pitäisi olla itsestään selvä, mutta joka silti tuppaa unohtumaan uutisia seuratessa.
Väkevää oli myös kirjan välittämä todellisuuden tuntu. Karmivaa oli se,
että joissakin kohdissa, joissa piti hetken verran orientoitua että hei,
tämähän on Afganistanista eikä Absurdistanista, tuo tuntuma
todellisuudesta (tai tieto siitä, että näinhän se oikeasti kai meni) oli
erityisen voimakas: talibaanien lakikokoelma listattuna parille sivulle, niiden täytääntöönpano kaduilla ja stadionilla tai naisten pakoyrityksen jälkeinen kuulustelu, jossa poliisi/viranomainen kertoo tehtäväkseen ”järjestyksen ylläpitämisen”.
Tarinan monet aiheet ja teemat olivat myös niin yleismaailmallisia, että sen puoleen lukeminen ja eläytyminen oli myös helppoa.
Hyvä näin. Näillä päästiin pitkälle, mutta ei ihan maaliin. Tai en minä
oikeastaan tiedä, ovatko seuraavatkaan asiat varsinaisia puutteita vai
hyvän kirjan ominaisuuksia siinä mielessä, että se laittoi ajattelemaan
aika paljon kaikenlaista.
Monessa kohdassa tai ehkä vähän koko ajan minulla oli sellainen olo, että kaikesta mukaan kirjoitetusta paikallisväristä huolimatta luin amerikkalaista romaania. Päähenkilöt tuntuivat välillä vähän ‘amerikkalaisilta’. Tai ei oikein miltään. Tuo sisäinen maailma tuntui ontolta, he tuntuivat irtonaisilta, vaikka näennäisesti he olivat hyvinkin juurevasti afganistanilaisia. Tuli olo, että heidän ajattelumaailmaansa ei todella tavoitettu.
Tässä voipi olla kyse yksinkertaisesti kirjoittajan taidon tasosta, mutta mieleen tuli myös, että ajattelu on voimakkaasti sidoksessa kieleen. Vaikkei kyse ollutkaan tajunnanvirrasta, niin jonkin verran päähenkilöiden ajatuksia ja tuntemuksia ja sisäisiä reaktioita tuotiin esiin. Kirja on kirjoitettu englanniksi (ja luin siis englanniksi, en suomennosta). Voisiko olla, että näin ei ollut mahdollista luoda aitoja ja uskottavia afgaanihenkilöhahmoja?
Sekaan ripotellut farsin (kai?) sanat eivät asiaa auttaneet. Eikä myöskään se, että joissakin kohdin, esimerkiksi Jalilin kirjeessä Mariamille, oli käytetty vähän tankeroista englantia; vähän niin kuin (edelleen amerikkaisessa) elokuvassa välillä toisenkielisten
toisenkielisyys tuodaan esille sillä, että he puhuvat englantia oudolla
aksentilla.
Helen DeWitt kehitteli kirjassaan Viimeinen samurai (jolla ei ole mitään
tekemistä sen enempää tämän käsiteltävän kirjan kuin Tom Cruisen tähdittämän leffan kanssa, mutta joka on oikeasti lukemisen arvoinen, aika kunnianhimoinen moderni ja kokeileva romaani) ajatusta kirjallisesta ilmaisusta, jossa käytettäisiin eri kieltä puhuvista kirjoitettaessa heidän kieltään niin ajatusten kuin repliikkien kirjaamiseen. Itse asiassa hän myös kokeilee tuota käytäntöön. Kirjassa on eripituisia pätkiä japania ja kreikkaa, ei tosin henkilöhahmojen repliikkeinä vaan siteerauksina toisista kirjoista, joita henkilöt lukevat ja pohtivat. Epäkäytännöllistä toki, mutta kiinnostava ajatusleikki ja kokeilu (jota kirjailija ilmeisesti jatkaa ja vie vielä pitemmälle seuraavassa, tulollaan olevassa kirjassaan).
Tuohon amerikkalaiseen tai läntiseeen näkökulmaan liittyen huomasin
toisten lukijoiden arvioita netistä lukiessani, että muutamat lukijat
olivat ärtyneinä tuoneet julki näkemystä, että …aurinkoa oli
kirjoitettu hyvinkin kieli keskellä suuta niin, ettei se vahingossakaan
ärsytäisi länsimaisia lukijoita tai markkinoita. Amerikkalaisten
interventio (sen motiivit, seuraamukset ja se, ettei se ihan hirveästi
hengeltään poikennut neuvostomiehityksestä) esitettiin varsin hyvässä tai ainakin neutraalissa valossa. En osaa arvioida asiaa.
Aika monet muualla ja muutamat jo edellisissä kommenteissa ovat arvostelleet juonenkäänteiden arvattavuutta. Minusta lähinnä Rashidin kuolema oli ennalta-arvattavan tuntuinen ja ”helppo” ratkaisu.
Tavallaan olisin toivonut paljon kärsineiden naisten säästyvän ainakin
siltä, että joutuivat tekemään sen itse. Itse asiassa, siinä vaiheessa
kun Tariq palasi tarinaan, oletin hänen joutuvan likaisen työn tekijäksi.
Niin että siltä osin kirjoittaja vältti kaikkein suurimman ennalta-arvattavuuden. Se, mitä sitten tapahtui, Myriamin ratkaisu, oli
kova pala, mutta kirjan sisäisen logiikan perusteella väistämätöntä. Tämä näin jälkikäteen pohdittuna asiana, ei siis ennalta-arvattavuutena.
Loppu oli kyllä vähän sentimentaalinen. Kirjan olisi voinut lopettaa
vaikka siihen kun Laila ja co päättivät lähteä takaisin Kabuliin, tai
ehkä jopa siihen kun he pääsivät pois sieltä. Ei loppu kirjaa pilannut,
mutta mutta…
Haja-ajatuksia:
Lailan ja Myriamin vihamielisyyden muuttuminen ystävyydeksi oli aika
nopea käänne, mutta asiaa kahdesti ajateltuani se ei sitten kuitenkaan
ollut epäuskottavaa. Muutoksenhan aiheuttivat tai sai liikkeelle lapsi.
Ja lapset ovat suuri voima. Kyllä tuollainen on mahdollista.
Eräässä lukemassani arviossa oltiin sitä mieltä, että toisesta osasta eteenpäin, väkimäärän lisäännyttyä, kerronta kärsi siitä, että osa tärkeämmistä sivuhenkilöistä jäi ohukaisiksi. Heittipä sama kommentoija sellaisenkin rinnastuksen, liittyen osin henkilhahmojen määrään ja toisaalta tarinan pitkään aikajänteeseen, että hänestä tuntui kuin Hosseini olisi yrittänyt kertoa Sodan ja rauhan vähän yli kolmessasadassa sivussa. Ehkä näin.
Aika moni on maininnut lukeneensa ahmaisten. Minä en moiseen kyennyt ulkoisten asioiden vuoksi, mutta kirjan lyhyet luvut toimivat varsin hyvin myös luen silloin kun ehdin -periaatteellakin. Mitäs mieltä muuten olette tästä vuorottelevasta rakenneratkaisusta ja sen rytminvaihdoksista?
16. maaliskuuta 2008 kello 7.28
Ei itkettänyt, mutta kyllä kovin pitkiä tuokioita lukemisen aikana mietitytti. Kulttuurien eroavuus on niin valtavan suuri ja ainakin kirjailijan kertoman mukaan hän kuvaa vain kokemaansa ja tietämäänsä.
Joskus on esitetty ajatus,että naisen asema näissä mieskulttuurin dominoimissa maissa on tavallaan turvallinenkin kun ei tarvitse päättää omista tai lasten asioista, vaan asettuu vain olemaan vaimo ja äiti! Kyllä tämä teos, kuten jo Leijapoikakin kertovat aivan muuta.
Talebanien voittokulusta lukiessa tuli vertailukohtana mieleen Grassin kertoma 30-luvun Puolasta, missä Hitlerin joukkoja odotettiin ja vastaanotettiin auttajina. Ja kuinka karvaasti sittemmin koettiin odotusten romahtaminen, kun ne osoittautuivat vääriksi. Aivan samoin kuin talebanien hallinnoinnin toteutuminen Hosseinin kuvaamana.
En usko koskaan palaavani näihin kumpaankaan Hosseinin kirjaan. Minulle ne tulevat edustamaan mukaansatempaavaa ja uskoakseni autenttista kuvausta kulttuurista, josta en aikaisemmin ole ns. tavallisen kanslaisen näkökulmaa tuntenut. Lisäksi kulttuurista, jossa tasa-arvo-sanaakin täytyy katsella vain kaukana taivaanrannassa leijuvana haaveena.
16. maaliskuuta 2008 kello 11.46
En miettinyt Tuhat loistavaa aurinkoa -romaania niinkään sen kaunokirjallisten ansioiden kautta kuin sen esittämän Afganistanin lähihistorian valossa. Minua järkytti lukea itseni ikäisestä ja nuoremmasta naisesta niinä vuosina, kun itse elin tavallista nuoren naisen arkea täällä Suomessa. Kun olin lukenut jonkin matkaa, tajusin miten nuoria naisia Hossein kuvaa. Ja miten paljon he kokivat ennen 40 ikävuottaan.
En voinut olla vertaamatta naisen elämää erilaisissa kulttuureissa. Minulle kävi oikeastaan niin, että uppouduin maan ja kulttuurin kuvaukseen ja niihin sodan kuvausten kauhuihin ja mietin lukiessani, miten minua pelottaisi elää tuollaisissa oloissa. Samaistuin, siinä määrin kuin se nyt on mahdollista länsimaiselle naiselle, kirjan naisiin.
Pian kirjan lukemisen jälkeen katsoin elokuvan Charlie Wilsonin sota, joka käsittelee Afganistanin tilannetta aivan viime vuosiin asti amerikkalaisten sota-avun näkökulmasta. Elokuva loppuu toteamukseen, miten Amerikka kyllä avusti talebaneja voittamaan silloisen Neuvostoliiton armeijan, mutta ei vienyt työtään loppuun ja antanut rahaa sodan loppuuun kuluttamalle maalle, jotta sinne olisi voitu rakentaa kouluja, sairaaloita ja muita yhteiskunnan kannalta olennaisia laitoksia ja infrastuktuuria. USA:lta saatiin rahat sotimiseen mutta ei maan rakentamiseen. Vaikka elokuva olikin kevyehkö, se lisäsi yhden näkökulman Afganistanin tilanteeseen ja siihen, miksi siellä ei mikään muutu.
Minun oli mahdotonta lukea Hosseinin kirjaa ajattematta sen kuvaamaa maata ja sen historiaa. Mikä hieno historia malla onkaan ja miten sen perintö on tuhottu.
16. maaliskuuta 2008 kello 12.05
Urheilukielellä sanottuna Hosseini on kirjoittanut suurella sydämellä. WashPostin arvostelija on kovin oikeassa, ei kirjallisuutta vaan populaariproosaa.
Alkukappaleitten henkilöt ovat pelkkiä tyyppejä, sarjakuvahahmoja. Kirjailijan sivistyneistötausta näkyy siinä, että hän on henkilökuvaajana omimmillaan Lailan ja hänen liberaalin älykköisänsä kanssa. Huumoriakin esiintyy noissa jaksoissa. Parhaiten hän ehkä kuitenkin kuvaa päähenkilöistään Kabulin kaupunkia.
Rashidin kautta näytetään mainiosti, kuinka afgaanimies taipuu helposti kannattamaan kiihkouskonnollista hallintomallia, absoluuttista valtaa, fanaattisuutta. Hän voi tavallaan samaistua lähes eliittiin, kun sentään naiset ja lapset ovat ihmisinä hänen alapuolellaan.
Toisin kuin esikoisteoksessa ei tässä romaanissa ole symbolistista tasoa, vain realistinen. Teos tuskin kärsii käännöksenä; Hosseinin äidinkieli on farsi ja syvempi englannin käyttö alkoi vasta high school-vaiheessa.
Romaanina se kärsii kirjailijan ratkaisusta viedä kertomusta eteenpäin epäromaanimaisesti, selittämällä historiaa ja sen kauheuksia niistä tietämättömille länsimaalaisille.
Kirja vain on nyt juuri tästä syystä kirjoitettu, kuten kirjailija itse kertoo. Se muistuttaa talebanien uudelleenvaltaantulon pyrkimyksestä ja sen vaaroista ja kerää sympatiaa afgaanipakolaisille.
Jälkisanoissa vedotaan länsimaailman omaantuntoon.
Länsimaiset mediat ovat kohta 30 vuotta kertoneet uutisten taustoilla Afganistanin oloista. Rauli Virtanen matkusti Kabuliin ensi kertaa 1980 Neuvostoliiton miehitettyä maan ja sen jälkeen juttua on riittänyt, Avussa, Suomen Kuvalehdessä jne. Kaikilla länsimailla on omat raulivirtasensa, jotka ovat kertoneet maan arjesta taisteluitten lisäksi, mutta juuri kukaan ei muista.
USA huolehtii tiettyyn määrään asti, ettei Afganistaniin syntyisi uudelleen islamistista hallintoa, mutta tarvitsee siihen esim. EU:n apua. Hosseini on aivan oikein ymmärtänyt, ettei vaikkapa Suomessa riitä, että hallitus esittää, eduskunta päättää, Halonen siunaa ja sitten rauhanturvaajat lähtevät. Onhan se Suomen tärkein kontribuutio, muttei riittävä.
Sen vuoksi on tärkeää myös, että länsimainen ihminen herkistyy romaanin naisten kohtalon ääressä.
16. maaliskuuta 2008 kello 12.15
eairo heitti esille mielenkiintoisen pointin: Miten kieli vaikuttaa lukemiseen? Voiko englanniksi todella päästä sisään näin vieraaseen kulttuutiin? Hosseini elää jenkeissä ja kirjoittaa englanniksi, millä tavoin tämä näkyy (jos näkyy, siitäkin voi olla monat mieltä) tekstissään?
Vai onko tässä nyt tyydyttävä siihen, että ”tämä se on, tämän lähemmäksi et kertakaikkiaan voi päästä. ota se tämänlaisena lukukokemuksena ja ole kiitollinen tästä.” Kyllä se viilsi. Luen ja ymmärrän ainakin osan niistä lähtökohdista mistä Hosseini Amerikasta käsin kirjoittaa, pystyisinkö lukemaan Afganistanista käsin kirjoitettua tekstiä, kuinka vierasta se olisi?
16. maaliskuuta 2008 kello 12.33
Minusta Hosseini on ennen kaikkea loistava tarinankertoja. Hän osaa tehdä todella koukuttavan tarinan, ja on silläkin arvoa. Minun ainakin oli pakko lukea kirja yhdessä hujauksessa, yötä myöten taas, mutta sitten jäi kyllä miettimään, että entäs sitten? Tuli mieleen ainoa lukemani Isabel Allenden kirja, jossa tarina myös eteni huimaa vauhtia nopein kääntein, nimeä en muista, mutta siinä nainen antautui prostituoiduksi miestään auttaakseen ja joutui kaikenlaisiin seikkailuihin. Se tästä jäi päällimmäiseksi, miltä voi tuntua elää burkhan sisällä, naisen elämän realiteetit siis paljaimmillaan uskonkiihkoilijoiden hallitessa, ja sehän oli kirjailijan lähtökohta ja tarkoituskin. Perille meni. Fiuden tapaan jäin kaipaamaan jotain arkielämän kuvausta, ihmettelin samoin, miten ruoat sinne keittiöön ilmestyivät, vaikka emäntä ei saanut poistua kotoa. Tämä selittyy varmasti sillä, että kirjailija ei ole varsinaisesti elänyt maassa aikuisiällään, ollut vain turistimatkalla ja silloin haastatellut naisia heidän elinehdoistaan.
Paitsi että kirjassa oli liikaa äkkikäänteitä, myös monet henkilöt olivat liian mustavalkoisia, hyviä tai pahoja, ja loppukin oli liian auvoinen, mutta kyllähän lukija otti sen tavallaan kiitollisena vastaan, kun oli pitänyt läpikäydä niin monia kauheuksia ja tullut melkein itsekin pahoinpidellyksi. Kauniina kirjasta jäivät mieleen lapsen hymy ja ojentuva käsi, naisten kolme kuppia teetä ulkosalla. Pieniä iloja, mutta aitoja. Niiden avulla naisten ystävystyminenkin tuli jotenkin uskottavaksi ja tietysti myös taisteluna yhteistä vihollista, (aivan liian) epäinhimillistä miestä vastaan.
Tämä lienee nyt sellainen ”lukuromaani”, joista täälläkin on joskus keskusteltu, enempi ulkoisiin tapahtumiin nojaava kuin henkilöiden sisäistä kehitystä kuvaava. Mariamissahan kyllä tapahtui henkistäkin muutosta, mutta kuvattiinko sitäkin enempi juonen kannalta? Kannatti tämä toki lukea, mutta ei sitä ole tarvis lukea uudelleen, kun juonen jo tuntee. Ja tuskin sitä unohtaakaan.
16. maaliskuuta 2008 kello 12.46
Mainio teos. Kirjoittaja on viettänyt lähes koko aikuisikänsä USA:ssa joten se on osattu kirjoittaa läntisille lukijoille, jonka mielestäni sieltä aisti. Mutta silti riittävällä Afganistanin tuntemuksella. Pikkuisen jäi kaivelemaan että mitenkä paljon läntistä väriä se oikesti sisältikään.
Siinä oli paljon hyvyyttä – liikuttavaakin sellaista. Suomessa, ehkä muuallakin länsimaissa – tämähän on jotakuinkin unohdettu ja ajatellaan että maailma toimii vain ahneuden varassa. Ehkä tämä elämänasenne on vielä tuoreempana sikäläisessä kulttuurissä, joka on läntistä ”jäljessä”. Mutta jospa maailma oikeasti toimii yhtä paljon uhrautuvuuden ja epäitsekkyyden varassa kuin voitontavoittelun ja mulle heti kaikki – asenteen. On mielenkiintoista miten julkisuudessa kukaan ei sano tehneensä mitään epäitsekkäästi vaan aina ”terveellä itsekkyydellä”.
Luin kirjan ahmaisemalla sillä satuin olemaan kuumeessa juuri silloin. Sattuipa mainiosti. Naisen asema joka ehkä kirjan pääteema, tuli hyvin kuvattua. Sikäläinen järjestelmä todella antoi – antaa – miehelle vallan. Tasa-arvoihmisille todellinen aarrearkku miesten syylllistämiseen, mutta omasta mielestäni vika on paljolti juuri ”järjestelmässä”. Tilaisuus tekee varkaan. Ja kun tilaisuus on koko elämän mittainen se kyllä muovaa ihmisten luonnettakin. Eli tiettyyn rajaan asti voi syyllistääkin mutta muistaen olosuhteet. Silti kirjassa oli paljon hyvää isän mallia meille länsimaiden miehillekin. Itselläkin on 2 tytärtä niin voi hyvin eläytyä… Oli kyllä huonojakin esimerkkejä. Monipuolinen teos.
16. maaliskuuta 2008 kello 15.37
Moni on pitänyt kirjan parhaana antina kuvausta naisten elämästä burghan vankina. Muistaako kukaan Åsne Seierstadin Kabulin kirjakauppiasta. Se on länsimaisen naisen näkökulmasta oikeasti koettua elämää perheissä; naisten arkea ja juhlaa, rakkautta ja ristiriitoja. Siinä kuvattiin myös se mistä ja miten ne ruoka-ainekset kotiin hankittiin tai miten alusvaatteita ja muita naisellisia tarvikkeita burghan suojissa valittiin. Mielenkiintoisinta olivat juuri arjen kuvaukset, surullisinta naisten toteutumattomat haaveet opinnoista tai työpaikasta. Suorastaan raivostuttavaa luettavaa oli se miten perheenpää kohteli sekä perheen naisia että omia poikiaan.
Sattumalta olin juuri lukenut tämän kirjan eikä Hosseinin romaani yhtään houkutellut. Te, jotka olette lukeneet molemmat: vieläkö kannattaa tarttua tuhanteen loistavaan aurinkoon?
16. maaliskuuta 2008 kello 15.42
Nyt luin tuon Eija G:n kommentin että ”ei ole tarvis uudelleen lukea”. Hassu juttu, mutta silloin sen lukemisen jälkeen oli mielessä että miesten pitäisi lukea moneen kertaan. Siellä oli niin paljon hyvää sanomaa erityisesti tyttärien isille. Onhan kirjoittajakin mies, joten siksikin tämä saattaa olla vahvin sanoma.
16. maaliskuuta 2008 kello 17.04
Opiskellessani yliopistossa kiinnostuin naisten asemasta eri uskonnoissa. Huomasin, että kristinuskossa on sentään jotain mihin me naiset voimme takertua: MariaT, VT:n vahvat naiset, Eeva, joka rohkaisi nynneröä miestään kokemaan ja kohtaamaan sen, miten raskasta on tietää ja ymmärtää. Meillä on keskiajan pyhimyksenomaisiksi nostetut oppineet; Hildegard ja Birgitta, meillä on Sofia ja se oli jo kauan ennen kuin amerikkalainen mieskirjailija takoi siitä rahasammon.
Lapsellisuuksissani tein jopa gradun aiheesta, lapsellisuus siksi, että kuvittelin miesten jo ymmärtävän tämänkaltaisen keskustelun. Yhtään kannustavaa tai ohjaavaa kommenttia en saanut. Mahtoivatko nuo Oppineet edes lukea koko yritelmääni? Antoivat juuri niin hyvän etten voi valittaa ja juuri niin huonon arvosanan ettei tarvitse enää minua tavata pyhillä käytävillä.
Luettuani Hosseinin kirjan, mieleeni nousi kysymykset, joita olin alkanut pitää turhina, lapsellisina, tunteenomaisina, epäolennaisina, ei tarpeeksi tieteellisinä.
Halusin vakuuttua, että uskonnoissa myös naiset ovat vaikuttaneet, ajatelleet, tutkineet ja toimineet. Ettei ole vain sitä burkhan mustaa aukkoa… mutta, mutta missä ovat islamin naiset? missä ovat buddhalaisuuden naiset? missä ovat ortodoksisen uskonnot naiset?missä ovat luterilaisen kirkon karismaattiset vaikuttaja naiset? Eikö heidän, meidän kaikkien tehtävä olisi vapauttaa Mariamin ja Lailan kaltaiset naiset? Ettei sitä enää voisi tapahtua? Enää tänään vuonna 2008! Ei kai meitä ole vaiennettu kuten vaiennettiin naiset keskustelun kohteessa olevassa kirjassa?
Jokin aika sitten maailmaa kiersi valokuvanäyttely musliminaisista. Kaikki muistavat tunnetuimman kuvan. Nuoren tytön katseen, joka levisi ympäri maailmaa ja lävisti tuhannet ihmiset. Se oli Mariamin katse, Lailan katse. En tiennyt, vaikka luulin tietäneeni, miten paljon väkivaltaa, tuskaa, kipua, mustelmia, tukahdettuja unelmia, mahdollisuuksia, niin paljon raivostuttavaa epäoikeudenmukaisuutta ja alistamista burkhan alta löytyy. En tiennyt silloin. Nyt tiedän. Kiitos Khaled Hosseini. Kiitos Mariam.
Mitä tulee siihen itkemiseen, minä itkin. Paljon.
16. maaliskuuta 2008 kello 18.46
Muutama vuosi sitten teimme puolisoni kanssa pitkän matkan Bosnia-Herzegovinaan ja Kroatiaan. Kun nyt ajattelen maita, näen heti silmissäni tiettyjä kadunpätkiä tai maiseman kanssa kohtaamisia Mostarissa, Sarajevossa, Screbrenicassa ja muissa kaupungeissa. Matka elää minussa yhä. Samalla tavalla minussa elää nyt kuva siitä Kabulin kadusta, jolla Mariam ja Laila ja heidän läheisensä elivät ja kuolivat. Ihan kuin olisin kävelllyt monta kertaa sitä kadunpätkää, haistanut lämmön ja tomun, nähnyt kirjan kuvaamat ihmiset ja tuntenut heidän tarinansa. Tuhat loistavaa aurinkoa oli minulle siis matka vieraaseen maahan. Hieno ja mieleenjäävä matka, jota en unohda enkä haluakaan unohtaa.
Muut ovat jo kirjoittaneet tästä kirjasta paljon, mutta erityisesti minua kosketti sama kuin Penaa: nykypäivän itsekkyttä vasten Mariamin epäitsekkyys ja se, mistä tänä päivänä ei osata edes puhua, uhrautuminen. Siinä on jotakin samaa kuin sodassa, jossa elämä ja kuolema ovat yhtä painavia ja arvokkaita asioita ja jossa joku siksi voi antaa henkensä toisen puolesta. Sydänjuuria myöten koskettavaa on, miten uhrautuminen ja kuolema voivat antaa arvon Mariamin elämälle, tehdä siitä täyden ja merkityksellisen elämän.
Minä samaistuin naisiin ja myös heidän ratkaisuihinsa. En tarvinnut pitkiä johdantoja enkä monia sanoja ymmärtääkseni, miksi Mariam ensin torjui Lailan ja miksi hän sitten hyväksyi tämän ystäväkseen. Enkä ihmetellyt yhtään, miten työt heidän keskensä jakautuivat ja hoituivat, ne hoituivat niin kuin ne aina hoituvat kaikissa kulttuureissa miesten ymmärtämättä.
Käsinkosketeltavaa oli pelko, kun talebanit partioivat kaduilla aseineen ja jeeppeineen. Kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole, viipyä kadulla, jolla mikä tahansa toisen rikkeeksi määrittelemä seikka voi johtaa teloittamiseen. Khaledin kerronta oli niin elävää ja oma samaistumiseni niin voimakasta, että aloin jo melkein miettiä, että jos jälleensyntyminen on totta, olen varmaan ollut edellisessä elämässäni afgaani.
16. maaliskuuta 2008 kello 18.58
Erinomaista, jos mieslukija kokee kirjan kuten Pena, eivät vain taida Afganistanin miehet lukea amerikkalaista suosikkikirjailijaa. Voisivat jotain oppiakin. Ja Annukka T, en ole lukenut Kabulin kirjakauppiasta, mutta käsittääkseni se on enempi dokumentti (vaikka kai romaanin muotoon puettu, siitähän sitä sotaa käytiin) ja Hosseinin kirja taas, vaikka siinä on se historiallinen ja poliittinen faktataso, on myös sydäntäsärkevä yksilökuvaus naisten voimattomuudesta ja elämän raakuudesta pahimmillaan, kyllä se kannattaa lukea. Siinä kirjan arvo varmasti on pitkälti, että se antaa kasvot ja katseen Afganistanin ja maailman alistetuille ja toivottomille naisille.
16. maaliskuuta 2008 kello 19.26
Kiinnostavia kommentteja. Onneksi Pirkko K tunnusti itkeneensä, etten joudu myöntämään olevani ihan pehmo : )
Olen samaa mieltä Tuulikin kanssa, että kirjan kautta tieto ja taju erilaisista kulttuureista lisääntyi. Hosseini osasi todella taitavasti kuvata Burkhaa, henkistä ja ihan oikeata fyysistä vappauden rajoittamista. Mietin tuota Eairon pohtimaa läntistä näkökulmaa ja sitä, että jotkut olivat siitä myös ärtyneet. Itse koin, että Hosseinilla oli missio. Hän halusi nimenomaan, että me emme vain lukisi kuten luemme uutisia, ulkopuolella taphtumien. Vaan, että me kokisimme. Jotta voimme kokea, tarvitsemme jotain tuttua. Jotenkin ajattelin, että Hosseini on hyvin laskelmoidusti miettinyt kuinka “eksoottiseksi” kirjan tekee.
Hän halusi vaikuttaa amerikkalaisiin ja länsimaisiin ja kirjoitti kirjan sävyllä, jonka me kykenimme ottamaan vastaan. Ja sävyllä, jonka kenties amerikkalaiset voisivat ottaa vastaan syyllistymättä heti, jolloin puolustusmekanismi iskee päälle, jolloin kokemista, oppimista ja asennemuutosta ei pääse tapahtumaan. Kun Harri T vielä totesi, että kirjailija itse kertoo, että kirja on kirjoitettu siksi, että se muistuttaa talebanien uudelleenvaltaantulon pyrkimyksestä ja sen vaaroista ja kerää sympatiaa afgaanipakolaisille, ymmärsin tämän vielä paremmin näin. Kuten eairo totesi, kirja antaa toisenlaisen näkökulman aiheeseen, ja erityisesti tuo muistutuksen siitä, että paikat, joita me töllötämme uutisissa, ovat paikkoja, jossa sodankin aikana elää viattomia tavallisia ihmisiä, jotka haluavat vain elää. Joskin kirja toi myös sitä esille, että missä tahansa järjestyksessä elämä ei ole samaa. Mutta kyllä tämä kirja osoitti sen kuinka paljon voimakkaammin tarina vaikuttaa kuin uutiset, joihin liian helposti turtuu, jotka eivät koske yksilöä vaan isoa joukkoa tai maata.
Olen mermaidin kanssa samaa mieltä, että lukeminen oli varsin fyysinen ja visuaalinenkin kokemus eli Hosseini oli onnistunut hyvin! Ja tuo oli varmasti hyvä havainto, että kokija ja kriittinen lukija voivat olla eri roolit ja toisesta voi hetkeksi luopua, jotta voi kokea. Sillä kyllä tämä minusta hieno kirja oli! Ehdottomasti lukemisen arvoinen ja arvokas.
Koin samoin kanssasi Lukutoukka, että koskettavinta (ja surullisinta!) Mariamin kohtalossa on juuri se, että tämä aloittaa tarinansa toiveikkaana vaikka äiti yritti latistaa ja lytistää. Ehkä tämä selittää uhrauksenkin? Loppujen lopuksi ehkä kuitenkin uhrauksensa Mariam kokee saavuttavansa jotakin suurempaa tarkoitusta elämälleen ja todistaa äitinsä virren vääräksi? Eija G:n kanssa olen samaa mieltä siitä, että hahmot olivat vähän ohuita, niiden kehittyminen tarinan kulkiessa oli jotenkin pinnallista.
Minusta Pena esitti kiinnostavan näkökohdan. Miksi me saatamme kokea, että Mariamin uhraus oli melodramaattinen ja epäuskottava? Entä jos, kuten Pena sanoo, “maailma oikeasti toimii yhtä paljon uhrautuvuuden ja epäitsekkyyden varassa kuin voitontavoittelun ja mulle heti kaikki – asenteen?” Kun nyt sanoit, kiinnitin itsekin huomiota siihen kuinka julkisuudessa ihmiset eivät yleensä sano tehneensä mitään epäitsekkäästi vaan aina “terveellä itsekkyydellä”. Sen täytyy tarkoittaa sitä, että pidämme yleisesti uhrautumista tai epäitsekkyyttä vähän nolona, ainakaan siitä ei mennä puhumaan. Me pidämme itsekkyyttä arvokkaana, kertomisen arvoisena. Onhan sekin aika kummallista.
Toisaalta, mitä Hosseini halusi meille tuolla uhrautumiselle kertoa? Ensi alkuun se tuntuu kauniilta, ystävän, rakkaan teolta. Erityisesti koin sen olevan suunnattu lapsiin. Mutta entä jos Hosseini halusi sanoa jotain muuta? Mariamhan luopui omasta elämästään toisen elämän puolesta. Eikö nainen juuri niin alistettuna tee? Halusiko hän sanoa, että juuri uhrautumisen kulttuurista naisen pitäisi pyrkiä kaikin voimin pois? En tiedä.
16. maaliskuuta 2008 kello 20.12
Kiitos AnnukkaT ja EijaG , että Kabulin kirjakauppias nousi tässä keskustelussa esille!
Monien vakuuttelu siitä, että katse on nyt kääntyneenä Afganistanin naisiin päin saattaa houkuttaa lukemaan tuosta todellakin dokumentin pohjalle rakentuvasta kirjakauppiaan ja hänen perheensä elämästä. Ja vielä nostaisin mukaan S. Negusin teoksen Pidä hunnusta kiinni, Fatima, josta voi lukea Egyptin naisten monista kasvoista, ei niinkään länsimaisista, vaikka maantieteellisesti lännempänä ollaankin.
Mielestäni keskustelussa olevan Hosseinin kirjan parasta antia on ihan uskottava kuvaus naisten välisestä ystävyydestä; kuinka se kaunasta ja kyräilystä vähin erin kehkeytyy molempia tukevaksi elämänarvoksi.
Kaikenkaikkiaan K.Hosseini on tehnyt suuren palveluksen synnyinmaansa ja tietenkin myös Kabulin naisille, jotka kirjan myötä varmasti saavat niin myötätuntoa kuin ymmärrystäkin eri puolilla maailmaa.
Lauluin ja runoin he itseään ilmaistessaan herättävät ansaittua mielenkiintoa, kun heidän kokemaansa elämänhistoriaan on tutustuttu romaanin sivuilla.Tämä siitäkin huolimatta, ettei kirjaa maailman kirjallisuuden klassikoihin luettaisikaan!
17. maaliskuuta 2008 kello 10.53
Eikös Kabulin kirjakauppiaan kohdalla noussut esiin kysymys kirjailijan etiikasta ? Onko se tärkeää ?
17. maaliskuuta 2008 kello 11.20
Odotin Hosseinin kirjalta paljon, koska se herätti poikkeuksellista huomiota heti ilmestymisensä jälkeen. Tosin varoituskellojen olisi pitänyt soida kommenttien tunteellisuudesta. Kirja on mielestäni nimenomaan lukuromaani. Jännittävä juoni, ajankohtainen aihe ja yhtä ajankohtainen tapahtumapaikka. Mutta en voi välttyä koko ajan jonkinlaiselta ulkokohtaisuuden kokemukselta kirjoittajan ratkaisuissa. Pientä laskelmointia nenäliinojen kastelemiseksi?
Ajatus siitä, että suurimman osan elämästään jossain muualla kuin kotimaassaan elänyt, ulkomailla koulutettu mies todella tietää jotain synnyinmaansa kouluttamattomien (ja koulutettujenkin) naisten asemasta parin, muutaman viikon kestäneen, turistimatkan jälkeen, tuntuu absurdilta.
On kuin kirjassa olisi otettu käsittelyyn ne faktat, joka mediasta löytyvät, lisätty niihin vähän paikallistuntemusta ja ajatuksella tehty best seller. Hosseini on sjuvana kirjoittajana tässä hyvin onnistunut. Juonen ajoittainen naivius ei näin ajateltuna häiritse.
Jotain kuitenkin puuttuu. Toivon, että tästä aiheesta vielä tulee fiktiivinen kirja, joka kertoo mitä ja miksi ihmisille, niin naisille kuin miehillekin, näiden tapahtumien pyörteissä tapahtuu. Sellaisen kirjan kirjoittaja vain ei varmastikaan ole – ainakaan vielä – länsimaissa.
Missä maailmassa oikein elämme? Vähänkin lehtiä seuratessa kaikki Hosseinin kirjan kertomat asiat ovat tulleet tuttuakin tutummaksi, Kaikki tämä tapahtuu myös muualla kuin Afganistanissa, niin Irakissa, Iranissa, Kiinassa, Afikan maissa. Ei voi olla totta, että tämä kirja vasta avaa ihmisten silmiä ja saa kyyneleet valumaan.
Hosseinin kirja ei anna mitään uutta tietoa naisen asemasta Afganistanissa Talebanin aikana, sitä ennen tai sen jälkeen..
Vai tarvitaanko todella median lisäksi suhteellisen pateettinen lukuromaani herättämään valveutuneitakin ihmisiä. Saako vasta fiktio ajattelemaan faktaa?
Vastapainoksi luin Yasmina Kahadran Bagdadin kutsun. Yhtä fiktiivinen lukukirja, mutta kuitenkin todentuntuinen kertomus nuorten miesten tiestä terrorismiin. Kirjoittaja tosin on mies, salanimestään huolimatta.
17. maaliskuuta 2008 kello 11.36
Kabulin kirjakauppiaan wikipedia-sivulla näkyy olevan yhtenä osiona ”Jälkipyykki” jossa muutama rivi kirjan kirjoittajan ja kohteen ristiriidoista. Kirjakauppias pitää ”kirjaa loukkauksena itseään, perhettään ja koko maataan kohtaan.”
17. maaliskuuta 2008 kello 13.10
Hämäläinen kyseli, ”saako vasta fiktio ajattelemaan faktaa?”
Näinhän se taitaa olla. Monilla on varmaan uutisten ja dokumenttien äärellä tullut väsy tai suoranainen torjunta. ”Sitä samaa joka paikassa joka päivä.”
Siten on ehkä hyvä, että edes jokin pääsee joskus livahtamaan puolustuksen läpi. Mutta onko vaikutus kestävää? Muistanko vielä ensi kuussa tai vuonna, kuinka paljon itketti tai kuinka paljon kannustavasti/ihailevasti/säälivästi ajettelin Afganistanin naisia ja pakolaisia tätä kirjaa lukiesseni. Ja vaikka muistaisin, onko sillä mitään merkitystä, jos en tee asian eteen mitään sen enempää kuin olisin tehnyt lukematta tätä kirjaa? (Eli en paljon mitään.)
17. maaliskuuta 2008 kello 13.42
En ole koskaan itkenyt niin paljon kuin lukiessani tätä kirjaa. Luin myös Kabulin kirjakauppiaan, jota lukiessani olin koko ajan raivon vallassa, mutta yhtään ei itkettänyt. Burkhaan verhoutumisen vaatimus on liikaa; miksi ihmeessä tällaista on oltava maailmassa, jossa on myös niin paljon hyvää. Tuhat loistavaa aurinkoa oli kaunis kirja, kirja johon tulen palaamaan joskus, mutta ehkä en vähään aikaan. Kirjailija oli onnistuneesti kuvannut naisen ajatuksia, vaikka länsimaisena oli vaikea samastua joihinkin ratkaisuihin, joita naiset tekivät.
Jälkeen päin muistan pakomatkan raivostuttavimpana kohtauksena, siis sen kun vieras mies lupaa auttaa linja-autoasemalla Mariamia ja Lailaa, mutta ilmiantaakin naiset ja he joutuvat palaamaan hirviömiehensä luo. Lastenkotiin meno oli aivan oksettavan koskettavaa, vatsaani sattuu nytkin kun ajattelen sitä. Olen niin vahva tunnelukija, etten osaa oikein sanoa kirjasta huonoja puolia, sillä kokonaisuus oli hyvin onnistunut.
Teen kaikkeni, että en suosi poikia tyttärieni kustannuksella – mutta oloni on voimaton, sillä länsimainen elämä ja se, että vain lukee sodasta on niin kaukana afganistalaisen karusta arjesta. Ja kenenkään ei tarvitsisi uhrautua, ei ole naisen osa uhrautua sen enempää kuin miehenkään. Koulutuksella ja tiedon lisämisellä saadaan naisen asemaan parannuksia, mutta sodat eivät lopu sotimalla.
En arvannut, että Tariq onkin elossa, kirja olisi mennyt minulta pilalle, jos olisin arvannut. Kiinnostavaa oli se, että mieheni arvasi tuon yksityiskohdan, mutta hänen lukunautintoonsa se ei vaikuttanut. Ennalta-arvattavuus ei kuulu hyvään kirjaan, onneksi en tajunnut mitään ennakkoon! Rakastan tätä kirjaa.
17. maaliskuuta 2008 kello 13.51
Ei Hosseini kuplaan muuttanut jenkkeihin muutettuaan — hänellä on edelleen perhettä, sukua Afganistanissa. Eli kirjassa saattaa olla hyvinkin läheisten kokemaa, mutta sitä emme tiedä. Ainakin yritän ottaa kirjaa vain kirjana, vaikuttavana lukukokemuksena. Mielestäni ”Kabulin kirjakauppias” ja Hosseinin kirja täydentävät toisiaan, vaikkei kumpikaan tietysti ole täydellinen, ehkä joku selkeä tutkimus lisäksi — jos siis kykenee vielä kerran kohtaamaan kuvatun todellisuuden. En usko, että kirja kovin helposti unohtuu hyllyyn. Ja pitänee lukea uudestaan ne kohdat, joissa Hosseini kertoo miten voi auttaa. Täytyy ottaa luottokortti esille.
17. maaliskuuta 2008 kello 13.52
Kyllä se hämäläinen on juuri niin, että fiktio pesee faktan eikä pelkästään tämän blogin kohderyhmässä.
Fiktio ehtii usein faktojen edellekin, koska monelle ei ole edullista kertoa kaikkea faktaa. Esimerkkinä vaikka lukuisten valkoisten eteläafrikkalaisten kirjailijoitten romaanit aprtheidin aikana tai suomalaisten kirjailijoitten lama-ajan kuvaukset, joiden näkemyksiä sosiologit, sosiaalisykologit ja muut ihmistieteilijät 10-15 vuoden viiveellä todistavat oikeiksi.
Edellä olin samaa mieltä kanssasi, että Afganistanin kohdalla ei tiedon puutetta pitänyt olla, uutisten taustoilla on ollut hyvää reportaasia.
Oma historia antaa aika hyviä vihjeitä. Naisen ja kirkon asema oli ei niin kovin kauan sitten suuressa osassa Eurooppaa suunnilleen sama kuin naisen ja moskeijan sielläpäin.
17. maaliskuuta 2008 kello 15.52
Itselleni niin Leijapoika kuin Tuhat loistavaa aurinkoa jäivät mieleen nimenomaan tavallisen ihmisen kokemuksina Afghanistania ravistaneista muutoksista. On tuskin sattumaa, että ne molemmat kattavat suurin piirtein saman ajanjakson maan historiasta.
Toki tarinat sinällään olivat viihdyttäviä sekä koskettavia ja paikoin hyvinkin riipaisevia ihmiskohtaloita ja kasvutarinoita. Silti minusta kirjoissa on kantava teema tavallisten ihmisten kokemuksista nimenomaan poliittisten ristiriitojen ja sorron jaloissa: jokaisen päähahmon elämä olisi ollut hyvin toisenlainen ilman traagisia käänteitä, jotka liittyvät pommituksiin ja naisten alistettuun asemaan.
Kuten Linnea, kävin myös katsomassa elokuvan Charlie Wilsonin sota ja koin samanlaisen elämyksen. Kun amerikkalainen senaattori vietiin pakolaisleirille, palasivat mieleen kirjojen hahmot sekä näiden kokemukset paetessa Kabulista. Elokuvan lopussa, kun rahaa ei irronnut jälleenrakentamiseen, ei voinut olla ajattelematta Lailan ja Mariamin kokemuksia Taleban-hallinnon alla ja miten toisin olisi voinut olla.
Eairolle sanoisin vielä, että minusta sillä on väliä, että jotain pääsee puolustuksen läpi. Kun vedotaan tunteisiin, asiat jäävät mieleen. Euroopassa kauhuistellaan parhaillaan sitä, että holokaustia ollaan jättämässä koulukirjoista pois. Tässä on kyse samanlaisesta asiasta. Onko turhaa muistella tapahtumia, joita ei voi enää muuttaa? Eikö niistä ole mitään opittavissa?
Mitä pateettista siinä sitten on, jos vasta fiktio saa ajattelemaan faktaa? Näinhän asia on ollut kautta vuosisatojen. Niin lapsille kuin aikuisillekin on aina kerrottu tarinoita ja satuja, jotka vaivihkaa heijastavatkin oikeaa elämää ja pistävät ajattelemaan omia arvoja ja valintoja. Oikea oppiminen ja ymmärrys vaati sen, että samaistuu ongelmaan ja sisäistää sen. Olkoonkin, että Mariam ja Laila ovat fiktiivisiä, he tulevat montaa lukijaa paljon lähemmäksi kuin toisen käden kautta raportoidut niin kutsutut faktat mediassa. Nehän tapahtuvat kaikki jolle kulle muulle…
Olen samaa mieltä Seijan kanssa, että Hosseini on tehnyt uraauurtavaa työtä kuvatessaan Afganistanin tuhoa näin helposti lähestyttävässä ja tunteisiin vetoavassa muodossa. Ainakin minuun se tuntuu tehoavan.
17. maaliskuuta 2008 kello 15.54
Luin Tuhat loistavaa aurinkoa-kirjan tammikuussa ja jäin täydellisesti Kabulin tunnelmaan. Seuraavana lukuvuorossa olisi ollut Hustvedtin Blindfold, mutta ei tehnyt mieli heti siirtyä New Yorkin kaduille… Ulkomaanmatkalla poimin lentokentän pokkarikaupasta erään kirjan kannesta sanan ”Kabul” ja päätin ostaa kirjan. Kirjan nimi oli kokonaisuudessaan Kabul Beauty School (suom. Kabulin kauneuskoulu) ja se liikutti kyyneliin ennen kuin olimme saavuttaneet edes täyttä lentokorkeutta…
Amerikkalainen kampaaja Deborah Rodriquez kertoo kokemuksiaan Kabulista, jonne hän lähtee avustustyöhön. Deborahin kampaajan ammattitaito osoittautuu kabulilaisnaisten pelastukseksi. Deborah perustaa Kabuliin kauneuskoulun, kerää oppilaikseen konkurssinpartaalla sinnittelevien kauneushoitoloiden naisia ja opettaa näille oman rahan ja työn merkityksen. Deborah kertoo kabulilaisnaisten elämästä arkisesti mutta silti koskettavasti. Kirja oli mielestäni traagisten elämäntarinoiden lisäksi positiivisuudessaan hurmaava lukukokemus ja täydensi loistavasti Hosseinin kuvaa afganistanilaisnaisten elämästä. Joten jos kaipaatte yhä Kabulin tunnelmiin suosittelen lämpimästi Kabulin kauneuskoulua!
Kirja osoittaa myös mielestäni ihanasti, että kauneus ei ole pelkästään naisten hömpötystä vaan joskus sillä voi jopa pelastaa ihmishenkiä
17. maaliskuuta 2008 kello 16.04
Ei minua häiritse se että Hosseini muutti pois Afganistanista ja on mies… Eihän toisen ihmisen, miehen tai naisen, sielua, ajatuksia tai sydäntä voi koskaan nähdä selvästi, vaikka asuisi aivan naapurissa tai samassa perheessä. Puolet kirjasta on aina lukijan kokemaa ja tekemää, omista lähtökohdistaan ja kokemuksistaan. Silläkin lailla tällainen kirja voi olla katarttinen kokemus että sen kautta elää tai kokee tai itkee ne karvaat kokemukset jotka ovat olleet jos ei itsellä, niin äidillä, isoäidillä, esiäidillä… Ne menneet murheet, pettymykset, toiveet jotka joskus totetuivat, vaan monesti eivät.
Minulle ei tullut kuvaa siitä, että Hosseini olisi väkipakolla yrittänyt herättää myötätuntoa tai kirjoittaa mitään tearjerker novel’ia, vaikka hänellä avoimesti olikin missio tässä tarinassa… Luulen että hän oli hyvin rehellinen kirjassaan, ja se tuntui todelta. Ei kumpikaan naisista ollut mikään kaunisteltu versio tai pyhimys, ja Kirsin ajatus siitä, että ehkäpä tämä uhraus ei ollutkaan niin yksinkertainen asia kuin päältä päin näytti, puhuttelee kyllä minua… Kuten edellä kirjoitin, Mariamin vankeus ja kuolema ovat mielestäni ne heikoimmat lenkit — mutta ehkä tämä olikin Hosseinin tarkoitus? Mielenkiintoista.
Pirkon kirjoituksesta tuli mieleen että sivusin minäkin gradussani VT:n naisia, tosin vain yhdessä luvussa. Ja onpa aiheesta olemassa loistava romaanikin, Anita Diamantin Punainen teltta.
17. maaliskuuta 2008 kello 16.20
Kuten moni muukin, pidin kirjasta ja ahmaisin sen nopeasti. Itse en arvannut juonenkäänteitä (esim Rashidin suunnitelma ottaa Laila vaimoksi oli aivan yllätys) enkä kokenut hahmoja mustavalkoisiksi. Rashidiin oli rakennettu ripaus hyvyyden yritystä ja sympaattisen oloiseen Jaliliin heikkoutena ilmenevää pahuutta.
Itseäni ärsytti jostain syystä erityisesti Mariamin äidin käytös (ehkä siksi, että miesten järkyttävään käytökseen osasin varautua). Jalil sentään kasvatti tyttäreensä uskoa itseensä, kun taas nana vei tältä kaiken toivon. Tuli mieleen yhä useammin länsimaissa esiintyvä ilmiö, jossa yksinhuoltajaäiti ottaa oman lapsensa kaveriksi, jolle purkaa omia mieshuoliaan. Kaiken syyllistämisen lisäksi äiti riistää oman henkensä aiheuttaen tyttärelleen syyllisyyden äitinsä kuolemasta. Nana sentään sai kokea sekä miehen ja naisen välistä rakkautta (nuoruuden sulhanen ja Jalil) ja äidin rakkautta, joita ilman Mariam jäi. Silti Mariam kasvaa äitiään kypsemmäksi. Jos nanan kasvatus olisi ollut vahvempi, olisiko Mariamkin voinut Lailan tavoin kyseenalaistaa asemansa? Toisaalta kyllä ihmetytti, kuinka Mariamista saattoi tulla lähes ”tynnyrissä kasvaneena” niinkin täysipäisen oloinen. Itse en aivan ymmärtänyt Mariamin vihaa Lailaa kohtaan. Miksei hän nähnyt Lailassa itseään, vastentahtoaan vanhalle miehelle naitettua nuorta tyttöä?
Koskettavin kohta oli mielestäni Lailan tyttären Azizan ja Mariamin kohtaaminen: kuinka Mariam ei uskalla vetää sormeaan pois peläten vauvan heräävän. Myös Tariqin ja Zalmain lähentyminen ja Jalilin kirje olivat koskettavia. Talebanin lait kirjaava lentolehtinen oli tehokas tapa ilmaista pähkinänkuoressa uuden järjestyksen järkyttävyys.
Kirjan ansio on ilman muuta se, että kirja tutustuttaa länsimaisen lukijan Afganistanin tilanteeseen ja taustoihin. Itse olisin tykännyt vielä erillisestä faktalaatikosta, jossa olisi ollut mukana kirjaa laajemmin historian tapahtumat. Kirja osoittaa hyvin, kuinka vaikeaa tilanteen vakauttaminen monikulttuurisessa ja monen sodan raastamassa maassa on. Samalla kirja auttaa meitä ymmärtämään tarpeen suomalaistenkin rauhanturvaajien työlle. Se on varmasti tärkeää, kun viime vuonna suomalainenkin rauhanturvaaja menehtyi Afganistanissa pommi-iskussa.
17. maaliskuuta 2008 kello 18.08
Kiitos sille joka muistutti Kabulin kirjakauppiaasta. Olipa päässyt unohtumaan, kun en aikanaan sitä lukenut.
17. maaliskuuta 2008 kello 19.04
Liikuttavan yksimielisesti kaikki ovat todenneet, että ko. kirja on nopeasti ahmaistava ja viihdyttävä lukuromaani, mikä on oivallinen ansio sekin. En voisi olla enempää samaa mielt. Leijapoika odottaa edelleen hyllyssä, ehkäpä senkin vielä lukaisen, sen verran pidin Hosseinin tyylistä ja aihe oli mitä koskettavin ja kiinnostavin. Joku yllä totesikin, että parhaiten H. kuvaa Kabulin kaupunkia, joka onkin keskeinen osa romaania. Itseäni koskettivat eniten kohtaukset sairaalassa. En aseta kirjan kertomaa kyseenalaiseksi, mutta edelleen hämmästyttää, miten on mahdollista kyseinen terveydenhuollon kieltäminen sukupuolen perusteella. Mistäköhän niitä palvottuja poikia sitten enää saadaan, kun kaikki synnytysikäiset naiset kuolevat kuin kärpäset, kun hoito on kiellettyä?
Liikuttavaa oli tietysti myös Lailan tyttären vieminen lastenkotiin, kun ruokaa ei enää ollut. Myös television hautaaminen ja välillä ylösnouseminen liikutti omalla tavallaan. Onpa sorto kuinka järjestelmällistä tahansa, tavalliset ihmiset kuitenkin jossain vaiheessaa oppivat keinot, miten ainakin joitakin kieltoja voi kiertää.
Koskettavasti Hosseini myös kuvasi elämää sodan keskellä. Ei tietoakaan suojautumisesta tai mistään, odotettiin vain, milloin osuu kohdalle. Ja osuihan se, kun tarpeeksi vitkuteltiin. Tämäkin lienee realistista. Kotoaan ei kukaan haluaa lähteä, olipa tilanne mikä hyvänsä.
Kyllä tämä kirja kannatti lukea, sen verran se jätti kuitenkin ajatuksia mieleen.
17. maaliskuuta 2008 kello 19.50
Ei se ihminen aina loogisesti käyttäydy, tuli mieleen oman isomummoni kertomukset miniänä kokemiaan vääryyksiä seuraavan sukupolven miniöille kostavasta anopistaan. (Sillä, jolla oli talon avaimet, oli valta talon sisällä.) Mariam kai kasvoi suht täysipäiseksi koska jotkut kerta kaikkiaan kasvavat, rippumatta hyvinkin vaikeista olosuhteista. Se oli Emmi tosiaan liikuttava se kohtaus missä Mariam kohtaan Aziza vauvan; niin se on, nukkuva vauva on yksi niitä asioita, joiden katsomiseen ihminen ei koskaan väsy, ja tämä vaisto varmasti pelasi osansa Hosseinin liittäessä nämä kaksi kohtaloa toisiinsa. En ollut ennen keskustelua tullut ajatelleeksi, miten oleellinen osa ihmisen uhraus kirjassa oli, Mariam mahdollisti niin monen hyvän elämän. Minä haluan uskoa, että Laila sai toisen tytön. Että vain voisi antaa tytölle Mariamin nimen.
17. maaliskuuta 2008 kello 21.41
Erittäin sujuva ja mukaansa tempaava romaani, kuten täällä ovat monet muutkin todenneet. Ei ollenkaan ihme, että on päässyt maailman best seller-listoille. Vaikka tv-uutisissa ja lehdissä on vuosien varrella ollut paljon Afganistanista, niin vasta tällainen naisten elämän kautta kerrottu tarina auttaa ymmärtämään tilanteen kammottavuuden. Ei sitä voi mitenkään uskoa millaista elämää ikäiseni naiset ovat siellä viettäneet samaan aikaan kuin itse on täällä turvallisessa ja vapaassa Suomessa elänyt ja hoitanut omia lapsiaan.
Olen aiemmin lukenut Leijapojan ja pidin siitä vielä enemmän. Mutta voi olla, että jos olisin lukenut tämän ensin, niin se olisi tuntunut vielä loistavammalta.
Ai niin Kirsi, hitaana lukijana odottelen jo tietoa seuraavasta kuukauden kirjasta, että voisi alkaa sitä metsästää
17. maaliskuuta 2008 kello 23.00
kuuluisa valokuva… muistaakseni valokuvaaja kävi vielä etsimässä aikuiseksi kasvaaneen tytön ja kirjoitti jatko-osan juttuunsa
http://www.nationalgeographic.com/ngm/100best/storyA_story.html
19. maaliskuuta 2008 kello 9.25
Juha, kiitos linkki vinkistä! Kirsi, minäkin kuulisin jo mielelläni seuraavan kirjamme. Hyvää Pääsisäistä ja rauhallisia lukuhetkiä kaikille.
19. maaliskuuta 2008 kello 9.41
Laitan huhtikuun kirjan huomenna!
19. maaliskuuta 2008 kello 10.59
Fiktio voittaa toisinaan uutiset. Ymmärrys sodan uhreja, pakolaisia, alistettuja naisia ja Afganistanin
tapahtumia kohtaan kasvoi suuresti. lukukokemuksen myötä. Tähän eivät uutisreportaasit välttämättä pysty.
Luin kirjan samalla viikolla kun kävin katsomassa Kaija Saariahon Adriana mater -oopperan.
Teokset sekoittuvat mielessäni. Molemmissa teoksissa kuvataan väkivallan saartamaa elämää. Keskiössä ovat naiset ja äitiys.
Mariam uhraa itsensä. Lapsen ja tulevaisuuden vuoksi, luulen.
Saariahon teoksessa modernin sodan julmuuksien ja naisten kohtalon lisäksi korostuu sovituksen ja armon teema. Paha teko jää kostamatta ja päähenkilöt pelastuvat. Kosto ei siirry seuraavaan sukupolveen.
Toivon ylläpito on välttämätötä, ja siihen fiktiolla on oikeus. Signaali voi toisinaan olla heikko, mutta suuntaa antava.
19. maaliskuuta 2008 kello 22.09
Joku taisi epäillä Hosseinin maansa tuntemusta. Kirjailija on kirjakannen muk. syntynyt v. 1965 ja paennut USA:han 1980. Tuosta kai päätellä, että hän on kukkeimman nuoruutensa viettänyt Afganistanissa, josta koko tarina on. Ja muistoja tuollaisesta elämänvaiheesta on varmaan syntynyt runsaasti, joten pelkän turistimatkan kokemuksista tuskin on kyse.
Kirjan tekstin veto oli todella hyvä, voittaa mennen tullen dekkarin kuin dekkarin todellisuudentunnullaan. Henkilöstö oli varsin naisvoittoinen, vaikka sota-aikaa enimmäkseen tai täysin kuvattiin. Miehistä oikeastaan vain Rashid sai kunnolla ‘palstatilaa’, sen sijaan toinen merkittävä, Tariq jäi ohuemmaksi. En kyllä voi naishahmojakaan moittia epäuskottaviksi, vaikka mies kirjoittaa. Lääkärin ammatissa oppii pakosta katsomaan asioita toisestakin vinkkelistä.
Vielä enemmän tykkäsin ekasuomennoksesta, Leijapoika, mutta siitä huolimatta kirja on parhaita tämän palstan suosituksista, siis niistä,joihin olen tutustunut ja jotka olen jaksanut lukea.
20. maaliskuuta 2008 kello 10.00
Hesarin haastattelussa Hosseini itse kertoi saaneensa aiheen kirjaan haastateltuaan turistimatkallaan afganistanilaisia naisia heidän kokemuksistaan venäläisten ja talibanien hallitessa. Sukulaisia hänellä on siellä ainoastaan yksi serkku, lähisuku on muuttanut pois hänen oman perheensä lailla. Leijapojassa hän kuvasi erinomaisesti, millainen ihana paikka Kabul oli hänen lapsuudessaan ennen mullistuksia, kaunis ja sivistynyt, ainakin hänen oman yhteiskuntaluokkansa kannalta maanpäällinen paratiisi. Sellaista tuhoamista ei luulisi voivan tapahtua meidän ”sivistyneenä” aikanamme, mutta niin vain tapahtuu, täällä meidän Euroopassammekin, kuten Balkanilla nähtiin. Sivistys unohtuu, kun sotaa käydään.
AnnukkaT:n innostamana luin Kabulin kirjakauppiaankin, ja se täydentää erinomaisesti kokonaiskuvaa asiallisuudellaan ja arkielämän kuvauksen detaljirunsaudellaan, ja oli hän saanut siihen mahtumaan monenlaisia ihmiskohtaloitakin. Ihmeteltävän paljon Seierstad on saanut asioita selville puolessa vuodessa, mutta onhan hän journalisti ja tottunut penkomaan lähteitä ja haastattelemaan kohtaamiaan ihmisiä, perheessä asuminen lisäksi vei asian ytimeen. Eikä kirja ollut ollenkaan pitkäveteinen niin kuin olin pelännyt, päinvastoin, pakko oli sekin taas lukea yhteen perään, aamupuoleen.
20. maaliskuuta 2008 kello 14.16
Tämä postaus tulee kyllä väärän otsikon alle, mutta pienellä aasinsillalla saan sen kyllä tännekin sopimaan. Nimittäin ihmisten vaino tulee voimakkaasti esille myös Seela Sellan kirjassa Se palaa! Siinä hän kertoo juutalaisten elämästä Suomessa, omasta elämästään ja rakkaudestaan Elis Sellaan ja heidän yhteisistä getto-laulujen esiintymisistään.
Sain juuri luettua tämän kirjan ja se kosketti ja liikutti ja huumoriakin siitä löytyi.
Suosittelen !
20. maaliskuuta 2008 kello 17.49
Miten Kabulin kauppiasta voi edes verrata Hosseinin luomuksiin? Jos ei sitten ollut pitkäveteinen, niin minusta niin tylsä, etten jaksanut pitkällekään. Ehkä se sitten parani loppua kohden?
Nää journalistit, jotka päättävät ryhtyä kirjailijoiksi, ei monesti muutenkaan ole vakuuttaneet. Tulee mieleen Tom Wolfe, jonka Turhuuksien rovio (?) oli varsin kelvollinen kirja, johon innostuin filmin nähtyäni. Sitten Täysi mies- tiiliskivi tuli vielä luetuksi, vaikka jo hivenen tuskaa tuotti.
Vm. kirjansa vastaanotosta W. kirjoittaa kiinnostavasti esseeteoksessaan. Kertoo, miten Irving, Updike ja Mailer lyttäsivät kirjan, jota myytiin miljoonia. Sanoivat ‘epäkirjallisuudeksi’. Tuota esseetä suosittelen jokaiselle, joka on kiinnostunut kirjallisuuskritiikin kiemuroista.
20. maaliskuuta 2008 kello 18.57
No ei Seierstadin kirjaa voikaan verrata Hosseinin vauhdikkaisiin luomuksiin sikäli, että se on dokumentti, vaikkakin näennäisesti puettu romaanin muotoon, siksihän kirjakauppias uhkasikin viedä sen oikeuteen, itsensä ja perheensä häpäisystä. Miten siinä oikein kävi? Jotenkin se on mennyt minulta ohi. Taisi jäädä uhkauksen tasolle. Kabulin kirjakauppiaasta kuitenkin saa runsaasti asiatietoa, joka tuntuu luotettavalta. Tekisi mieli lukea vieläkin lisää aiheesta.
20. maaliskuuta 2008 kello 21.06
kommentoinpa Kabulin kirjakauppiasta, kun kuukauden kirja taas lukematta. Pidin paljon Kabulin kirjakauppiaasta ja minäkin sen ahmin aika lailla yhteen menoon. Olen etnografi -fani, (johtunee ehkä koulutuksestani), joten solahti kirja todella lukumaailmaani. Toimittajuus ja asioiden monipuolinen esiin tuominen ovat jääneet kirjasta mieleen. Olen lukenut kirjan parisen vuotta sitten. Hyvin kirjoitettu myös, usein tämäntyyppiset kirjat ovat vähän ontuvia kielellisesti. Itsekin kenttätyön muslimimaassa (tosin hyvin hyvin liberaalissa tehneenä) ehkä pystyin samastumaan kirjoittajaankin. Uskalllan jopa poikkeuksellisesti suositella kirjaa heille, jotka pitävät ylipäätään tämäntyyppisistä osallistuvan havainnoinnin pohjalta kirjoitetuista kirjoista (ilman liiallista tieteellistä empirismiä).
20. maaliskuuta 2008 kello 21.15
Onhan niitä paljonkin journalisteja / tomittajia joista on tullut hienoja kirjailijoita. Jarkko Sipilä, Matti Rönkä, Liza Marklund jne. En ole lukenut tätä Kabulin kirjakauppiasta, mutta kyllä kiinnostaa.
Mitä taas Tom Wolfeen tulee, niin äijähän on karsea vanha sovinisti. Yhtään hänen kirjaansa en ole saanut luettua loppuun, kuten en Mailerinkaan. Olen yrittänyt.
21. maaliskuuta 2008 kello 9.33
Sovinisti-sana on yhtä ongelmallinen kuin feministi, jokaisella taitaa niille olla oma merkityksensä. Samoin kuin lukurom.sanalle, joka palstalla näyttää taas nousevan arvossa. Vai onko sille keksitty joku yleispätevä määritelmä, ettei jokaisen tarvitsisi sitä käyttäessään heittää mukaan omaa sanan selitystä.
Ehkä Wolfen teksti on jnvn sukua Tervon kynänjäljelle, onhan suomalainenkin ent. lehtimies ja siinä joukossa onnistuneimpien joukossa. Mailer, Updike ei ole minuakaan kiinnostaneet, eikä paljon myöskään Irving, mutta em kina noitten miesten välillä oli yleisellä tasolla kiinnostava.
22. maaliskuuta 2008 kello 16.49
Piti vielä kommentoida juonen arvattavuutta, kun luin nyt kirjan takakannenkin. Eli Lailan avioituminen Rashidin kanssa tuli minulle yllättyksenä, koska en takakantta ollut lukenut, samoin kuin moni muukin käänne. Nyt huomasin, että takakansihan paljasti kirjan juonen pitkälle yli puolenvälin! (mm. takakannessa mainittu naisten ystävystyminen tapahtuu sivulla 245/395) Juuri tästä syystä en takakansia lue, jos vaan suinkin pystyn välttämään. Kirjan juonesta mitään tietämättömälle juoni oli siis mielestäni ennalta-arvaamaton.
23. maaliskuuta 2008 kello 8.31
Muslimimaassa Lailan päätyminen kakkosvaimoksi oli minusta hyvin arva ttavissa. Samoin naisten pakoretken onneton päättyminen ja ehkä joku muukin juonen kiemura.Tariqin ennenaikainen ‘kuolema’ taas meni aivan täydestä.
Mutta kysyn tietäviltä: entä sitten? Kuinka suuri ’synti’ arvattavuus tuossa määrin on? Monessa hyvässä romaanissa juoni tai ainakin tarinan lopputulema paljastetaan ensi tai ensimmäisillä sivuilla eikä se kirjaa minusta ole huonontanut. Hyvässä kirjassa kun juoni on vain yksi luettavuuteen vaikuttava tekijä.
23. maaliskuuta 2008 kello 9.44
Kiukuttavat nuo takakansien paljastukset! Itse erehdyin takakannen lukemaan, joten juonen tasolla kirjalla itsellään ei sitten ollutkaan paljon annettavaa. Mielestäni on rikollista paljastaa keskeinen juonenkäänne, joka tapahtuu vasta kirjan puolessa välissä tai jopa myöhemmin. Juoni ei tietenkään ole kirjan tärkein anti, mutta vaikuttaa usein ratkaisevasti lukunautintoon lukuhetkellä.
23. maaliskuuta 2008 kello 13.14
Tämä on minusta kiinnostava näkökulma Kopsu. Ja olet oikeassa, että hyvässä kirjassa on paljon muuta kuin vain juoni, on se sitten murha, rakkaustarina tai joku muu. Joskus kuitenkin toivoo, että juonen sisällä on kiinnostavia, yllättäviäkin käänteitä. Tai että jokainen tapahtuma ei tuntuisi siltä kaikkein itsestäänselvimmältä. Että kirjailija myös juonen käänteiden kautta haastaisi lukijaa.
Mutta ei tässä kirjassa tämä nyt niin hirveästi vaivannut. Paitsi esimerkiksi tuo pakoyritys. Minusta oli kaikkein odotettavin käänne, että heidät petetään ja he joutuvat palaamaan takaisin. Se jotenkin ärsytti, että kirjailija oli rakentanut sellaisen koukun ja päätti sen niin ennalta-arvattavalla tavalla.
23. maaliskuuta 2008 kello 14.24
Minä luin takakannen myös, enkä tiedä paljonko se vaikutti… Kirja oli hyvin ennalta-arvattava monella tavalla, aavistin myös sen Mariamin uhrauksen. Tässä kirjassa minulle olivat kuitenkin tärkeimpiä ne tuoksut, värit, Afganistanin tuntu… Siitä tuli minulle mieleen Manickan Jasmiinin tuoksu, joka samalla tavalla kuljetti minulle vieraaseen kulttuuriin, Malesiaan.
23. maaliskuuta 2008 kello 20.43
Minua enemmänkin ahdisti kuin harmitti nuo ennalta-arvattavat juonenkäänteet. Jotenkin tuntuu, että silläkin oli oma merkityksensä. Varsinkin epäonnistunut pakoyritys nosti nimenomaan sitä ahdistuksen ja epätoivon tunnetta, joka Lailan ja Mariamin elämässä vallitsi. Tokihan siinä tiesi, että todennäköisimmin käy huonosti. Silti minä ainakin toivoin täydestä sydämestäni, että naiset pääsisivät jo pois Rasheedin luota.
Naisten elämäähän varjosti nimenomaan se, että he eivät itse voineet säädellä kohtaloaan. Joku muu teki jatkuvasti tärkeät päätökset heidän elämässään: naimisiinmeno, lapset, raha-asiat, vapaus. Mikään näistä ei ollut heidän omissa käsissään. Siksi Mariamin uhraus oli niin merkittävä. Se oli oikeastaan ainoa asia hänen elämässään, jonka hän pystyi itse valitsemaan.
25. maaliskuuta 2008 kello 10.33
Minua eivät yleensä haittaa takakansitiedot tai kaverien kertomat kirjan käänteistä. Ei tälläkään kertaa.
Harmittavaa ennalta-arvattavuutta on juuri se, mitä Kirsi yllä kuvasi: että juonenkäänteissä tehdyt valinnat ovat juuri niitä ilmeisimpiä, mitä se sitten kulloinkin tarkoittaa.
Lopputulos on näissä valinnoissa ja juonenkuljetuksessa kuitenkin pienestä kiinni. Se on taitolaji ja tasapainoilua arvattavuuden harmituksen ja epäuskottavuuden ärtymyksen välillä. Joskus nimittäin ottaa yhtälailla päähän se, että kirjailija tekee ennalta-arvattavia valintoja välttääkseen sellaisia ylläreitä, etteivät ne kuulu teoksen maailmaan ollenkaan, että hän rikkoo omia sääntöjään.
Olen samaa mieltä Ellun kanssa siitä, että tässä kirjassa tietty ennakoitavuus toimi myös tarinan hyväksi, paon epäonnistumien juuri noin oli uskottavaa ja väistämätöntä; lukijan toivo toisenlaisesta ratkaisusta oli yhtä perusteeton kuin naistenkin.
Mutta minä näen Mariamin valinnan ja uhrauksen synkemmin: se oli saman elämänhallinnan puuttumisen jatkumon finaali. Mariam tunsi jo liian hyvin maailman, jossa eli. Hän tiesi ja muistaakseni sanoikin, ettei kiviä jätettäisi kääntämättä kahden miehensä murhanneen naisen löytämiseksi, jos he olisivat paenneet yhdessä. Ei vaikka ympärillä miehen murhasivat toisiaan ja naisia ja lapsia urakalla. Vielä viimeisen kerran hän teki niin kuin käskettiin.
Mutta hän antautui myös itsensä vuoksi. Hän sanoi, ettei olisi voinut elää surma tunnollaan, katsella lasta (olen unohtanut pojan nimen) jonka isän oli tappanut. Hän pelasti Lailan ja lapset ja itsensäkin Rashidin käsistä, mutta teko vaati silti sovituksensa.
26. maaliskuuta 2008 kello 5.55
Itse en jotenkin kirjaa lukiessani pitänyt Miriamin uhrausta niin suurena. Hänen elämänsä nykyisellään tuntui niin kauhealta. Tokikin olisin lukijana kovasti toivonut, että hänkin olisi päässyt pakenemaan ja elänyt happy ever after, mutta se tuntui mahdottomalta. Olin sentään tyytyäinen, ettei häntä kivitetty tms tuskallista.
Mariamin elämä ei tuntunut niin mielekkäältä, että tilanteessa, jossa toisena vaihtoehtona oli ainoan ystävän eli Lailan kuolema, oli tappo mielestäni ymmärrettävä. Kun taas sen jälkeen ainoana realistisena vaihtoehtona oli kaikkien kiinnijääminen ja kuolema, oli antautuminen taas ihan ymmärrettävä. Hän olisi jäänyt kiinni joka tapauksessa, joko yksin tai muiden kanssa. Kuten Ellu mainitsi, nämä olivat ainoat asiat elämässään, jolloin hän toteutti omaa tahtoaan. Ja oli Mariamille tyypillistä kantaa vastuu teostaan.
30. maaliskuuta 2008 kello 18.44
Onpas ollut mukava lukea jo käytyä keskustelua, jota olen pitkään odotellut, mutta johon en ole aikaisemmin päässyt mukaan.
Minäkin hotkaisin kirjan hetimmiten ja pidin kyllä tarinasta, se oli koskettava ja tunteisiin vetoava. Kyyneleitä vuodatin minäkin, vaikka en kaikesta pitänytkään. Tarina oli hyvin kirjoitettu ja vei mennessään. Nyt, kun kirjan lukemisesta on jo aikaa, huomaan, että moni asia on mielessäni haalistunut.
On hyvä idea luekan Kabulin kirjakauppias ja tämän kirja rinnakkain. Itse luin Kabulin kirjakauppiaan aika pian sen ilmestymisen jälkeen ja muistan pettyneeni pahan kerran. Muistan kirjan lukemisen yhteydessä kihisseeni ärtymyksestä. Petyin Seirstadin journalistiseen ”totuudellisuuteen”, joka mielestäni oli pikemminkin länsimaisen tuomitsevuutta. Kirjaa lukiessa tuli hieman samanlainen olo kuin itse ensimmäisen kerran kohtasin todellista köyhyyttä enkä oikein osannut siihen suhtautua. Kabul olisikin toiminut ehkä paremmin aidosti subjektiivisena matkareportaasina sen sijaan, että siitä oli pyritty tekemään dokumetaarinen romaani. Aika voi kyllä tehdä tepposet ja voisikin olla mielenkiintoista lukea tuo kirja nyt uudelleen,
Hieman samanlainen olo ja ajatus minulla oli alkupuolella lukiessani Hosseinin kirjaa Tuhat loistavaa aurinkoa. En tiedä miksi, mutta minulla tuli vahvasti mieleen taannoin elokuvaksikin päätynyt Lastani ette saa. Samanlaista amerikkalaisuutta tai länsimaalaisuutta olin havaitsevani Hosseininkin kirjassa. Ehkä kyseessä on kohdeyleisön ajatteleminen. Mietin alkusivuilla, erityisesti Miriamin tarinaa lukiessani, miksi nämä musliminaisten tarinat ovat niin stereotyyppisiä ja ennalta-arvattaviakin. En oikein osaa selittää ajatustani, mutta jotenkin sävy on ulkokohtainen, sensaationhakuinen ja yksipuolinenkin. Ehkä minua hieman häiritsi myös se, että kirjassa kuului niin selvästi kirjalijan ääni ja se, kenen puolella ja näkökulmaa kirjailija halusi kuultavan.
Olisi todella kiinnostavaa kuulla, miten erilaiset naiset oikeasti Afganistanin tilanteen kokevat ja kokivat. Olisi mielenkiintoista käydä keskustelua Telibaanien ajasta ja toisaalta Burkhasta. Sitä en toki epäile, etteikö kauheuksia sattuisi, mietin vain, miksi juuri kauheat naiskohtalot nostavat päätään ja useimmiten juuri länsimaisesta näkökulmasta. Minusta asetelma on mielenkiintoinen.
Toisaalta lukiessani kirjaa annoin tarinan viedä ja siksi pidin kirjasta. Erityisesti Lailan tarina toi kirjaan erilaista näkökulmaa ja toisaalta monitahoisuutta ja vähensi alkupuolella vallalla ollutta kurjuuden maksimointia. Pidin myös tavasta, jolla Hosseini oli kirjansa rakentanut.
Epäuskottavuutta minäkin hieman krititoisin juonen kannalta. Minusta epäuskottavin kohta oli ehkä Lailan joutuminen Rashidin vaimoksi. Miksi Rashid, joka oli itsekkyyttä ja ilkeyttä uhkuva mies, olisi poiminut arvostelemansa perheen tyttären hoteisiinsa? Juonen kannalta hämmäntävää oli myös kuolleiden määrä. Lähes puutumiseen asti Hosseini listi luomiaan henkilöhahmoja, mikä oli ehkä hieman helppo tapa viedä tarinaa eteenpäin.
Hosseini on kuitenkin taitava kirjoittaja. Leijapojasta pidin todella – se eteni kuvina, jotka saattoi taitavan kirjoittajan avulla loihtia mieleensä. Tässäkin kirjassa kerronta ja kieli on luettavaa ja soljuvaa. Ehkä se selittää osittain myös kirjan ahmittavuutta. Sitä jäin miettimään, olisiko kirja voinut olla yhtä tunteisiin vetoava myös ilman armotonta tappamista ja väkivaltaa?
30. maaliskuuta 2008 kello 21.59
” …kiinnostavaa kuulla, miten erilaiset naiset oikeasti Afganistanin tilanteen kokevat.” Eikö Hosseinin kirjan kuvailut ole vastaus juuri tuohon? Tietysti paremman kuvan saisi menemällä paikalle ja haastattelemalla, mutta pientä vaivannäköähän se vaatisi.
Taas epäily juonen epäuskottavuudesta kakkosvaimoksi joutumisen suhteen. Minä taas vaistomaisesti sen arvasin jo kaukaa.Onkohan tämä joku sukupuolikysymys? Muistaakseni siellä tuolloin oli enemmän tai vähemmän sotatila päällä kaikenaikaa. Jos nainen meni yksin talosta -mikä oli kiellettyä – oli vaara joutua hakatuksi ja raiskatuksi. Rashidin talossa sentään katto pään päällä ja riski korkeintaan yhden raiskattavaksi joutumisesta.
1. huhtikuuta 2008 kello 20.13
Kopsu kysyit, eikö Hosseinin kirjan kuvailut ole vastaus juuri siihen, miten naiset kokevat oikeasti. Minä en näe Hosseinin kirjaa dokumentaarisena tarinana, vaikka hän kertookin matkalla keskustelujen yhteydesää idean kirjaan saaneensa. Kuinka paljon romaani sitten lopulta kertoo Hosseinin haastattelemien naisten tarinaa olisi mielenkiintoien seikka tietää. Taustatyötä kirja ilman muuta on vaatinut. Fiktiivisisä tarinoissa fakta ikään kuin suodattuu fiktion vaatimaan muotoon ja siksi ainakin minulle tuli tarve lukea tietotekstiä mukana. Niin en kuitenkaan tehnyt, nautiskelin tarinan tarinana sen sijaan. Minua kiehtoo myös ajatus siitä, miten naisten tarina olisi kerrottu, jos kirjoittaja olisi osa todellisuutta. Olisiko kirjailija silloin liian lähellä aihettaan vai antaisiko se sitten lisää uskottavuutta.
Sukupuolikysymystä en näistä tulkinnoista tekisi – jokainen lukee varmasti kirjoja omasta viitekehyksestä nähden. Ajattelin asiaa ehkä pikemminkin Rashidin luonteen kannalta. Ennalta-arvattava minustakin tuo Lailan toiseksi vaimoksi tulemisen kohtaus oli, mutta myös epäuskottava juuri Rashidilta. Koin juonen käänteen pikemminkin nopeana ja aika helppona keinona yhdistää kaksi erilaista kokemusmaailmaa.
1. huhtikuuta 2008 kello 21.49
Karoliina, en minäkään Hosseinin uusinta dokumenttina ottanut, romaanihan se on. Mutta niinhän on – enkä minä ole sitä ensimmäisenä sanomassa – että monesti luotettavinta tietoa saamme fiktiosta, jossa ei yl ole tarvetta muunnella totuutta, kaunistella kuten usein muistelmissa tai elämäkerroissa.
Jälleen tulee esiin, että Hosseinin kirjan perusta olisi vain turistimatkan haastatteluissa. Mutta jos ihminen, kirjailija on tuossa ympäristössä elänyt 15 ensi vuottaan, niin tokihan kertyy omakohtaistakin kokemusta. Ja naisnäkökulmaa äidin, isoäidin, siskojen, sukulais- ja naapurintätien tarinoissa ja toiminnassa.
Minä koin Lailalle langenneen vaimonviran luonnostaan lankeavana, lähes ainoana mahdollisuutenä tuolloisissa sekasortoisissa, henkeä lähes päivittäin uhkaavissa oloissa.Melkeinpä nai tai kuole-tilanteena.
Ja Rashidin luonne, miten kummassa se olisi uusnaimiselle esteenä? Rashidhan oli vuosikaudet epätoivoon asti yrittänyt lasta ykkösvaimonsa kanssa kehnolla menestyksellä. Nyt siihen yhtäkkiä tuli tilaisuus, ehkä viimeinen kuusikymppisellä miehellä. Ja tuskinpa tilaisuus nuoren naisen vakituiseksi sukupuolikumppaniksi mitenkään oli miehen luonnetta koettelevaa.Ja oli maan tapojen ja lakienkin hyväksymä menettely.
1. huhtikuuta 2008 kello 22.33
Ei varmaan kopsu tarkoittanut, että tämä kirja olisi koko totuus saati sitten ainoa.
Toisia todellisuuden murusia samalta suunnalta:
Taannoisessa Voima-lehdessä oli lyhyt juttu Kabulin erittäin todennäköisesti ainoasta naisten pop-bändistä. He harjoittelivat ja esiintyivät vain suljettujen ovien — ja burkan — takana ja vain muutama ihminen koko maassa tiesi heidän henkilöllisyytensä. Näin siis heidän oman turvallisuutensa vuoksi.
On tietysti meikäläisestä näkökulmasta katsottuna perverssiä, että noin on oltava, mutta minusta on hienoa, että koska burkaa (tms.) on joka tapauksessa pakko käyttää, sitä käytetään myös näin: naamiona, jonka takaa voi vinoilla. (Burka Band ja ainoa musavideonsa löytyvät tietysti juutuubista.)
Lähi-Idän naisista (netissä) puhuttaessa on usein tullut vastaan myös kirja Lolita Teheranissa, joka siis sijoittuu Iraniin ja jossa naisten lukupiiri lukee kiellettyjä kirjoja salaa. En ole lukenut, mutta kuulostaa kiinnostavalta. Onko joku täkäläisistä piiriläisistä tutustunut?
2. huhtikuuta 2008 kello 9.03
Hosseinin kaltaiselle yläluokkaiselle sivistyssuvun edustajalle maan muuttumisen takapajulaksi varsinkin naisten kannalta on täytynyt olla valtaisa sokki, kuin hyppyä kivikaudelle, hänen sukunsa naisethan olivat akateemisesti koulutettuja, yliopiston opettajia, juristeja, lääkäreitä ym. Maasta poistuminen oli yksinkertaisesti ainoa keino jatkaa ihmisarvoista elämää hirveyksien alettua. Eikä paluuta entiseen taida olla, tai liberalisoituminen tulee ainakin kestämään iät ja ajat, kun sotimistakaan ei saada loppumaan.
3. huhtikuuta 2008 kello 18.28
Eija G, puhut niin totta kommentissasi! Mainitsemasi kokemus on selvästi esillä Hosseinin kirjassa, ja siinä mielessä kyllä voi ajatella fiktion ja faktan kietoutuvan toisiinsa.
Kopsu, emme mielestäni ole niin kaukana käsityksinemme kuin vaikuttaa. Ehkä en osaa vain sanoa ajatuksiani tarpeeksi selvästi. Minusta Rashid henkilönä oli liian ohut ja mustavalkoinen ja siksi teko ei tuntunut hänen teoltaan. Tämä oli tyypillistä mielestäni kirjan kaikille mieshenkilöille. Luonne ja juonen kehittely olisivat vaatineet mielestäni lisää henkilöiden syvntämistä. Käänne minusta oli minusta yksinkertisesti liian äkkinäinen ja siksi epäuskottava.
Mielenkiintoinen tuo eairon kommentti burkayhtyeestä. Ylipäätään tuo hunnutettuna oleminen oli minusta kirjassa esitetty hienosti, sillä se ei ollut vain taakka vaan myös suoja muuta maailmaa vastaan. Joskus itsekin olen miettinyt matkustaessani, olisiko helpompi olla piilossa kankaan alla, niin omituista kuin se olisikin.
16. tammikuuta 2011 kello 12.11
Hei,
Loistava kuvaus afganistanilaisten naisten alisteisesta
asemasta.
10. maaliskuuta 2011 kello 17.36
Luin vasta nyt Khaled Hosseinin teoksen Tuhat loistavaa aurinkoa.
Luin sen miltei yhteen pötköön. Juoni piti otteessaan. Teos oli taitavasti kirjoitettu.Teos on hyvä lisä siihen mitä tiedän Afganistanista. Tuntuu kuin ”tavallisten” ihmisten kautta kirjoitettu fiktio sittenkin antaa todellisemman kuvan kuin pelkkä fakta tai mediatieto. Tämän kirjan jälkeen tiedän enemmän. Myös tunnen. Osa sydäntäni jäi tähän kirjaan. Kirja jätti jäljen. Ehdottomasti teos, jota voin suositella.
Teoksen melodramaatisuus tai romanttisuus ei haitannut. Henkilöt olivat lihaa ja verta. Kaikissa oli jotain hyvääkin. Esim. Rashid, Kabulin suutari, piti yli kaiken uudesta pojastaan Zaumalista. Hän oli saanut hukkuneen poikansa tilalle uuden pojan. Vaimojaan hän kohteli kuin raakalainen, aina lopulta.
Jalil välitti äpärätytöstään Mariamista ja jätti hänelle ennen kuolemaansa rasian, jossa kirje ja rahaa.
Naisten välinen ystävyys oli kuvattu taidolla ja kauniisti: eri-ikäiset Mariam ja Laila alkoivat pitää toisistaan, tarvitsivat toisiaan, jaksaakseen.
Miten tällaisesta sekamelskasta voi syntyä pysyvää ja rauhaa? Se jää nähtäväksi.
Kirja on yksi parhaista viime aikoiina lukemistani.
Olihan täälläkin kirjasta kirjoitettu. Aikana, jolloin en vielä ollut lukupiirissä mukana.
16. maaliskuuta 2011 kello 11.31
Khaled Hosseinin ”Tuhat loistavaa aurinkoa” on hyvä kirja. Surullinen tarina joss on ilon pilkahduksia – tuhansia loistavia pikku-aurinkoja.
Luin kirjan jo pitkä aikaa sitten – se on jäänyt minuun, tavalla jolla monet kirjat eivät jää. Se kosketti. Se teki myös surulliseksi.
Se on myös elänmänmakuinen kirja – maailmasta, joka on kaukana elämästä jota 2000-luvun Suomessa elämme.
Naisena kirjaa lukee myös ajatuksella, minkälainen olisikaan oma elämä jos asuisi Afganistanissa, maassa jossa nainen ei ole oikein yhtään mitään – miehen palvelija vain. Itse olen yksinhuoltaja – minulla on lapsia mutta elätän yksin itseni ja lapseni. Afganistanissa minut olisi varmasti tapettu jo aikaa sitten, niinkuin lapsenikin.
Kostin käyttämä sana äpärä sattuu pahasti. Mutta näin toki usein on – lapsen oma isä pitää omaa lastaan äpäränä vaikka on hänet itse siittänyt; lapsi on hänen omaa vertaan ja kantaa hänen perimäänsä – mutta on äpärä, huonompi kuin lapsi joka on syntynyt avioliitossa. Joskus isä sitten ikään kuin salaa pitää myös äpärästä…
Mariamin kohtalo on surullinen. Monessa kohdassa tuli tippa silmään. Omaa lasta ei hänelle suotu – mutta hän sai kuitenkin rakastaa Lailan kautta, hänen lapsiaan. Ja naisten ystävyys kosketti.
Hieno kirja.
16. maaliskuuta 2011 kello 22.09
Hyvä Janika!
Kai ymmärsit, että käytin sanaa ”äpärä” siksi että kirjassa kutsuttiin Mariamia sillä nimellä. Itse asiassa olin unohtanut tuon kielemme sanan, jonka joskus kauan sitten lapsuudessani olin kuullut. Sana pullahti ikävällä tavalla esille Khaled Hosseinin vaikuttavassa teoksessa, Kärsin siitä yhtä paljon kuin sinäkin. Kärsin naisten kohelusta niin että sydäntä särki.