Kuukauden kirjana oli helmikuussa Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta (suom. Risto Hannula). Kirja kertoo erään avioliiton tarinan. Mielenkiintoista on, että kirja, joka on alunperin kirjoitettu vuonna 1973, ei tunnu ollenkaan vanhahtavalta. Vaikka moni asia muuttuu, ihmissuhteet ovat yhtä monimutkaisia ja kummallisia kuin ennenkin.
Ensin on idylli. Pariskunnasta tehdään juttua naistenlehteen ja kuten niissä on tapana (edelleen) parisuhdetta käsitellään idyllinomaisesti. Eihän kukaan nyt ehdoin tahdoin kerro huonoista asioista, kuvissa aina hymyillään ja meille syntyy illuusio idyllistä. Haastattelutilanteessa Johanista ja Mariannesta muodostuu jo lukijalle kuva:
“Rouva Palm: Pelkäätkö tulevaisuutta?
Johan: Jos minä oikein ajattelisin, lamaantuisin kauhusta. Niin minä ainakin luulen. Siksi minä en ajattele. Pidän tästä vanhasta sohvanpullukasta ja tuosta öljylampusta. Ne antavat minulle turvallisuuden illuusion, joka on niin hauras, että se on melkein koomista. “
Myöhemmin Mariannesta muodostuu kuva kun hän juristina keskustelee eroa haluavan asiakkaansa, rouva Jacobin kanssa:
“Rouva Jacobi: Hän (mies) on pyytänyt minua harkitsemaan. Hän on kysynyt minulta sata kertaa, mitä vikaa meidän avioliitossamme on, kun minä haluan erota. Olen kertonut hänelle, että on mahdotonta jatkaa suhdetta, jossa ei ole rakkautta. Silloin hän kysyy minulta, millaista tuon rakkauden sitten pitäisi olla. Ja minä olen vastannut hänelle sata kertaa, että sitähän minä en tiedä, koska on mahdotonta kuvata sellaista, mitä ei ole.”
Marianne tunnustaa, että pitää rouva Jacobia hemmoteltuna sillä tällä on kaikkea, mutta silti hän pitää ääntä jostain epämääräisestä ja kaukaisesta asiasta, jota hän sanoo rakkaudeksi. Onhan muutakin; toveruutta, lojaaliutta, hellyyttä, ystävyyttä, viihtymystä, turvallisuutta. Asioita, jotka riittäisivät Mariannelle. Mutta ei tämän miehelle.
Sillä sitten asiat saavat kunnon käänteen kun Johan eräänä iltana aika lakonisesti toteaa: Minä olen rakastunut. Me matkustamme Pariisiin huomenna iltapäivällä.
Mariannen reaktio on jotenkin minusta ensin epäuskottavan lievä. Järkevä. Myöhemmin tämä selittyy kun Marianne keskustelee Johanin kanssa intohimosta ja liitostaan. Tässä vaiheessa Marianne yrittää leikkiä marttyyriä.
“Marianne: Minä olen varmasti alusta asti tehnyt kaiken väärin.
Johan: Älä viitsi. On vain mukava pakotie aina syyttää kaikesta itseään. Silloin tuntee itsensä vahvaksi ja hienoksi ja suurenmoiseksi ja nöyräksi. Et sinä ole tehnyt mitään väärin enkä minä ole tehnyt mitään väärin. Ei kannata pröystäillä syyllisyydentunteilla ja huonolla omallatunnolla, vaikka minulla kyllä on niin pirun huono omatunto, että pystyn hengittämään.”
Ja retosteltuaan vähän omalla huonolla omallatunnolla, Johan lähtee aamulla matkalle uuden tyttöystävänsä kanssa…
Pariskunta ei kuitenkaan pääse toisistaan vaan tavalla tai toisella pysyvät toistensa elämässä. Kun viimein Marianne kokee vapautuneensa Johanista, Johanilla ei menekään enää hyvin. Alkuhuuma on ohi ja itse asiassa vanha sohvanpullukka alkaa tuntua taas hyvältä. Sohvanpullukkaa ei tosin enää ole sillä Marianne on, kuten sisustuslehtien jutuista päätellen lähes jokainen nainen, sisustanut kotinsa eron jälkeen uudelleen.
Kiinnostavaa oli myöhemmin myös Mariannen pohdintä miksi rakkaus ja intohimo kuolivat. Hän huomauttaa, etteivät he koskaan riidelleet vaan keskustelivat kaikesta aina järkevästi. Tarinassa tuntuukin olevan järkevä (liiankin, vaikuttaa aika kylmältä) vaimo ja tunteella puhtaasti toimiva Johan. Joka toteaa mm. “Minä olen keski-ikäinen poika. Josta ei ikinä tule aikuista.”
Rakkautta tämä ei myönnä tunnistavansa:
“Johan: Rakkauden tuntemisessa lienee kysymys lahjakkuudesta. Sitä lahjakkuutta minulla ei ole.”
Mutta onko se vain jälkikäteen keksitty perustelu sille, että käyttäytyy tunteettomasti ja epälojaalisti vaimoaan kohtaan?
Molempien osalla kysymys tuntuu olevan tutun ja turvallisen sekä jännittävän ja eksoottisen tasapainosta. Kun ei saisi olla ihan tylsääkään, mutta toisaalta pitäisi olla turvallista…
Mitä piditte?
15. helmikuuta 2008 kello 16.56
Eikö kukaan ole vielä kommentoinut?
Tässä minun ensikommenttejani…
Kohtauksia eräästä avioliitosta ei tuntunut ainakaan minusta mitenkään realistiselta. Mutta eipä kai sen ollut tarkoituskaan? Aika kummalliselta kuulostaa se, että kun mies kertoo vaimolleen toisesta naisesta ja lähdöstään kotoa, niin vaimo ei saa siitä mitään ihmeempää kohtausta ja sitten sitä taas rakastellaan. Tai eipä tuossa kirjassa käytetä sanaa ”rakastella” vaan siinä maataan. Mutta siinäpä onkin sellainen ikuisuuskysymys, että pitääkö makaamiseen liittyä jotakin tunnepuolella eli jonkinlaista rakastamista tai ainakin rakastumista vai onko se vain fyysinen toiminta? Joillakin naisilla, kuten esim. minulla jotenkin kummallinen käsitys, että seksiin pitää liittyä myös voimakasta positiivista tunnetta toista kohtaan. Onko tällainen käsitys ihan vanhanaikainen?
Kirjan alussa Mariannelle tehdään ilmeisesti abortti, jos ymmärsin oikein. Perusteita, miksi hän tai he yhdessä päätyivät tällaiseen ratkaisuun, ei kyllä tuoda esille ja ratkaisu ihmetyttää minua. Samoin heidän päätymisensä eroon hämmästyttää.
15. helmikuuta 2008 kello 17.47
Mariannen järkevä alkureaktio selittyy aika hyvin sillä, että hän on ammattilainen, avioerojuristi.
Hyvä veto Bergmanilta, ammatti antaa Mariannelle työkaluja miehensä paljastuksen prosessoimiseen aluksi ja myöhemmin, mutta
kyllä kolmannen kohtauksen tekstissä näkyy Mariannen tunteitten vereslihaisuus, mutta mielessäni on varmaan Ullmanin roolityö. Teksti on kuitenkin ennen kaikkea tv-sarjan käsikirjoitus, sittemmin filmin ja myöhemmin näytelmän.
Turvallisuus latistaa tunne-elämän on Bergmanin olennainen ajatus avioliitosta.
16. helmikuuta 2008 kello 9.14
Muutama kuukausi sitten näin ensimmäisen kerran Bergmanin elokuvan ”Kohtauksia eräästä avioliitosta”. Se kolahti. Elokuva on hieno, koskettava, todentuntuinen, hyvin ihmisyyttä ja parisuhdetta kuvaava. Näyttelijät olivat erinomaisia. Elokuva kestää aikaa, se tuntui edelleen ajankohtaiselta.
Luin kirjan, ensimmäistä kertaa. Lukiessa elokuva nousi jatkuvasti mieleen, sen kohtaukset, henkilöt ja tapahtumat; ne olivat niin samat kuin elokuvassa. Myös mielessäni. Toisaalta kuva eräästä avioliitosta tarkentui, näin paremmin, ymmärsin enemmän, ja tajusin uusia asioita.
Kirjan juoni on seuraava. Marianne haluaa elää Johanin kanssa, hän on sen valinnut. Johan taas haluaa erota, vapautua ”kahleista”. Lähdettyään hän kokee vapauden ja onnen, mutta myös sen huonot puolet ja lopulta haluaisi palata yhteen Mariannen kanssa. Marianne sen sijaan tulee julmasti jätetyksi ja joutuu käymään läpi pitkän surun tien toipumiseen ja oman eheyden löytymiseen. Sen jälkeen hän ei enää halua palata yhteen Johanin kanssa. Loppukuvassa he elävät tahoillaan varsin vapaissa avioliitoissa ja ovat toistensa rakastajia. Tavallaan onnellisina, mutta onnellisuudessa on kuitenkin särö. Ei elämän näin pitänyt mennä, mutta parempaan he eivät kyenneet.
Alussa he elävät suhdetta, jossa negatiivisia tunteita ei käsitellä riittävästi. Eroamisessa ja sen jälkeisissä kohtauksissa he sen sijaan käsittelevät monenlaisia tunteita todentuntuisesti. Keskustelut ovat aivan oikeasta elämästä, koetut tunteet ja tilanteet myös. Riidoissa he puhuvat toistensa ohi, kuulematta toista oikeasti. Eri asiat ovat tärkeitä heille, heillä on erilaiset tavat katsoa ja kokea elämää. Kohtaukset ovat intensiivisiä ja ajatuksia herättäviä.
Ainoa särö sekä elokuvassa että kirjassa oli mielestäni viidennen luvun lopun väkivaltakohtaus, se tuntuu epäuskottavalta, päälle liimatulle. Se oli yllättävä eikä aiemmin ollut viitteitä siihen suuntaan.
Bergman pistää lukijan ja katsojan miettimään Johanin ja Mariannen elämän valintoja ja virheitä. Kirja kertoo mitä voi tapahtua, jos valitsee samoin kuin he. Ja jos ei halua samanlaista kohtaloa, kirja antaa hyvän pohjan miettiä mitä ja miten tekee omassa elämässään toisin.
Kiitos Kirsi hyvästä valinnasta, kannatti lukea! Kysyit Johanin sanoista, siitä rakkauden tuntemisessa lienee kysymys lahjakkuudesta. Luulen että hän tosiaan koki niin. Mielestäni rakastaminen on tekemistä, eikä tunnetta. Rakastumisen huuman jokainen kokee suhteen alussa, mutta sen jälkeen on kysymys rakastamisesta, verbistä, tekemisestä, tahtomisesta. Mutta sitä Johan ei ymmärrä.
16. helmikuuta 2008 kello 14.19
Hei lukupiiriläiset,
Hieno kirja, siitä huolimatta, että siinä oli epäuskottavavilta tuntuvia asioita. Harva pariskunta anlysoi liittoaan noin perustelliisesti – varsinkin harva mies.
Naisille asioiden hyödyllinen läpikäynti lienee tutumpaa. Miehet, jotka eivät käsittele avioeroaan perinjuurin, yleensä toistavat samaa kaavaa yhä uudestaan.
Koska kyseessä ovat Ingmar Bergmanin omat kokemukset, tämäkin epäuskottavuus selittyy. Hän on tavallista analyttiisempi ammattinsa vuoksi, hänhän on elokuvissaan ja teatteritoeksissaan keskittynyt avioliiton ja muidenkin ihmissuhteiden kuvaamiseen.
Minulla kirja on vielä kesken, joten palaan tarkempien, sulateltujen ajatusten kanssa myöhemmin…
16. helmikuuta 2008 kello 18.36
Harri kirjoitti, että Mariannen järkevä alkureaktio selittyy hänen ammatillaan (avioerojuristi). Minä kyllä epäilen, että vaikka hän olisikin työnsä puolesta joutunut käsittelemään paljonkin eroja, niin sitten kun asia sattuu omalle kohdalle ja aivan yllättäen, niin pystyykö sitä suhtautumaan asiaan järkevästi.
Anna N kertoi elokuvasta. Minäkin olen sen nähnyt joskus kauan sitten ja nyt kirjan luettuani heräsi kiinnostus nähdä se uudestaan. Muistan Liv Ullmanin hienon näyttelijäsuorituksen. Kirja oli mielenkiintoinen lukea, mutta elokuva kyllä vielä parempi.
Vaikka itselläni ei ole omakohtaista kokemusta avioerosta, niin lähipiirin monia eroja seuranneena olen edelleen sitä mieltä, että tarina ei ole todenmukainen tai uskottava, mutta silti hyvä.
16. helmikuuta 2008 kello 21.54
Luulisin Hanna, että järkevä suhtautuminen tuossa tilanteessa olisi todella vaikeaa. Pointtini oli, että Bergman varta vasten loi tilanteen, jossa Mariannen ammatilla voidaan selittää hänen tilanteen rationalisointiyritystään, alkuluvuissa väännetään tätä rautalangasta. Sitten Bergman näyttää, että kun kohdalle sattuu niin kantaa vain alkumatkan, vaikka apua on myöhemminkin.
Ingmar Bergman oli alan todellinen asiantuntija eikä mitenkään peitellyt sitä, että Johaniin oli koottu se mitä hän aviomiespaskiaisen uralla oli kokenut, veikkaisin väkivaltaisuutta myöten. Tähän viittaa takakannen tekstikin. Johanin hän toki loi ihan eri taustaiseksi.
Huomata kannattaa, että sen ajan tapaan Marianne ottaa väkivaltaisuuskohtauksen syyn niskoilleen. Vaikea sanoa, onko tämä kohta kirjoitettu Bergmanin sydänverellä vai vain senaikuinen normaali selitysmalli. Nykyään tämä se ei tietenkään olisi PC; jos kyseessä olisi kirja, kustannustoimittajan työhön kuuluisi sen uusiksi kirjoituttaminen
Viimesyksyisen kuoleman jälkeen uusituissa Jörn Donnerin haastatteluohjelmissa oli kohta, jossa Bergman hektisen työuransa eräästä vaiheesta totesi ironisesti, että pakko oli painaa, rahaa tarvittiin entisille vaimoille ja lapsille. Lapset eivät entisiä, mutta Bergman kyllä ruoskii itseään Johanin roolissa lapsiinsa suhtautumisesta.
Joku muu haastattelija kuin Donner olisi ehkä jatkanut asiasta, mutta samansieluisena ei toki, myhähdeltiin vain ymmärtävästi, että näinhän se tietysti. Molemmat alfauroksia, jotka rauhoittuivat avioelämään vasta iän mukana, lähempänä andropaussia.
Töihin Bergman ei kai antanut aviosekoilujensa vaikuttaa, olihan joissain hänen produktioissaan parikin exvaimoa; yhdessä taisi olla vielä kolmannen tekemä musiikki.
16. helmikuuta 2008 kello 23.01
Eikö kenellekään tule mieleen, että on tehty huikea messu jokapäiväisestä aiheesta. Tarpeetonta lätinää ?
17. helmikuuta 2008 kello 10.56
Pahoittelut ensin etukateen muutamien kirjainten puuttumisesta.
Itse selitin epauskottavalta tuntuvat kohtaukset myos jonkinlaisella omaelamakerrallisuudella. Silla avioliitoissa kylla tapahtuu paljonkin asioita, jotka sanoiksi puettuina tuntuvat ihan epauskottavilta. Ihmiset kayttaytyvat kummallisilla tavoilla. Hapeallisillakin.
Minulle tuli myos mieleen, etta Bergman naureskeli Mariannelle, jonka piti olla ammattilainen, kasittelee paivittain muiden ihmisten eroja ja suhtautuaa rationaalisesti kaikkeen. Kun ero sattuu omalle kohdalle, Marianne ikaankuin yrittaa samaa. Ihan kuin mitaan ihmeellista ei olisi tapahtunut, mutta joutuu ymmartamaan asioita nyt syvemmin.
En ole nahnyt elokuvaa, pitaa ehka vuokrata kun Hannakin toteaa, etta elokuva on kirjaa parempi, sita sattuu aika harvoin!
Juha, tarkoitatko, etta Bergman on kirjoittanut kirjan turhasta? Vahan minulle jossain vaiheessa lukemista tuli kyllastymista aiheeseen, mutta sinansa olen sita mielta, etta usein arkiset jokapaivaiset asiat ovat kiinnostavinta luettavaa. Woody Allenin elokuvat tulivat lukiessa usein mieleen.
17. helmikuuta 2008 kello 11.25
Ei turhaa eikä tarpeetonta mutta kässäri. Sen arvioiminen vain kirjallisuutena ei tee teokselle täyttä oikeutta.
17. helmikuuta 2008 kello 12.48
Omilta lukukiireiltäni, jotka eivät ihan noudattele Lukupiirin viitoittamaa linjaa, en ehdi tätä kirjaa nyt lukea. Elokuvan olen nähnyt.
Olen samaa mieltä kuin Kirsi, että avioliitoissa ja muissa parisuhteissa tapahtuu asioita, joita ei todeksi uskoisi, edes tällä elämänkokemuksella. Kriisin kohdatessa ihmiset toimivat mitä uskomattomilla tavoilla, olemalla tyynen rauhallisia, turvautumalla ainutkertaisesti väkivaltaan tai epämiesmäisesti (?!) analysoimalla tapahtuneita ja omaa itseään.
Ja kyllä. Ihmisenkokoiset asiat ovat kiinnostavia juuri siksi, että ne ovat arkea, itsekullekin. Silti niistä, niiden takaa voi löytää lisäksi vaikka minkätason merkityksiä, yhteiskunnallisia jopa. Yhteiskunnassahan elämme. Pienet ihmiset. Pienine asioinemme. Joista, hämmästyttävää kyllä, tehdään jopa menestyskirjoja ja elokuvia, vai?!
17. helmikuuta 2008 kello 12.56
Minun täytyy lukea kirja uudelleen myöhemmin, sillä nuoresta iästäni johtuen en pystynyt samastumaan teokseen ollenkaan. Kirja loi minuun ahdistuneisuutta ja siksi minun täytyi lukea se kokonaan yhdessä yössä — en voinut jättää tarinaa kesken. Tällaisen kirjan luettuani pelkään aina muuttuvani kyyniseksi ja mietin teosta viikkoja.
Olen kuitenkin iloinen, että sain luettua kirjan loppuun. En tiedä, eläydynkö elokuviin, musiikkiin ja romaaneihin liian tunteellisesti, mutta niin saan ainakin teoksista kaiken irti. Mariannen ja Johanin suhde on erittäin kummallinen, mutta niin todellinen. En pidä outona, että Marianne ei ”nostanut haloota” miehen tunnustuksen jälkeen. Ehkä hän halusi luoda vision vielä miehelleen kunnollisesta vaimosta, joka kaikesta huolimatta auttaa pakkaamaan tai ehkä hän oli sokissa ja käsitteli asiat omalla tavallaan. Tunnen erään, joka vasta puolen vuoden jälkeen romahti, koska tajusi olevansa yksin.
Haikeutta tunsin lapsia kohtaan, jotka joutuivat kokemaan suuren elämänmuutoksen ja Johan ei aluksi edes muistanut onnitella heidän syntymäpäivinään. Myöhemmin hän tunsi myös jopa vastenmielisyyttä omia lapsiaan kohtaan. Oli myös surullista lukea, ettei toisesta ihmisestä pääse irti, vaan suhteeseen ajautuu yhä uudelleen ja uudelleen. Ehkä sitä lopettaa sitten yrittämästä?
Toivon löytäväni kirjasta uusia ulottuvuuksia muutaman vuoden kuluttua. Ehkä minunkin pitäisi etsiä elokuva käsiini ja katsoa, ymmärtäisinkö hahmoja vielä paremmin.
17. helmikuuta 2008 kello 14.17
Kirja oli ihanan helppolukuinen ja imi kuin sieni, pidin siitä kovasti lukuun ottamatta kuudetta kohtausta. Henkilöihin oli välillä vaikeata samastua, koska en aluksi ymmärtänyt heidän kommunikaatiotaan. Suhde oli todellakin aivan liian rauhallinen ja kesämökkikohtauksessa kuvaannollisesti revin hiuksiani, kun Marianne reagoi niin kohteliaasti Johanin ilmoitukseen toisesta naisesta. Olin itse raivoissani Mariannen puolesta.
Pariskunnan suhde ärsytti minua valtavasti, koska se vain jatkui ja jatkui, eikä kanssakäymistä perusteltu esim. lasten tapaamisella; päin vastoin mies oli jotenkin kyvytön ymmärtämään arkielämää, kuvaili inhoavansa tyttäriään, ei oikeastaan halunnut olla näiden kanssa tekemisissä. Mitä voi sitten odottaa, kun on ensin kadonnut lasten elämästä ja arjesta, tuskin lapset toivottavat mielihyvin tervetulleeksi takaisin.
Ymmärsin lopulta, että Johan ja Marianne kävivät vasta eronsa jälkeen läpi niitä asioita, joita yleensä eroa harkitseva pari käy jo suhteensa aikana. Vanha suola janottaa, se on hyvin uskottavaa, ja jos ei ole osattu riidellä, niin verissäpäin tappelu hautaa suhteen komeasti, sellaista reaktiota odotin Mariannelta jo Johanin kertoessa Paulasta. Mutta vielä tämänkin jälkeen pari alkaa tapailla? Jos totta puhun, niin inhosin Johania ja tallukka-Marianne alkoi tuntua lihaa ja verta olevalta ihmiseltä vasta itsenäistyttyään, mutta oliko heidän vieläkin hakeuduttava toistensa seuraan? Ilmeiseti heidän eronsa olisi ollut turha, jos he olisivat pystyneet avautumaan toisilleen liittonsa aikana, sen sijaan että lakaisivat ongelmansa aina maton alle. Kuinka moni jaksaisi selvitellä suhteen loppuun eron jälkeen, muutoin kuin yksin?
Minua vaivasi alusta asti yksi pikkujuttu: Johan sanoi ajatelleensa eroa jo neljä vuotta, mutta en oikein ikinä saanut selville, että miksi niin kauan? Ehkä se ei ole oleellista. Tuntui pahalta, että Marianne kuvitteli kaiken olevan hyvin, vaikka Johan oli hautonut eroa niin pitkään. Vasta rakastuminen Paulaan sai Johanin tekemään ratkaisunsa. Raadollisia ihmisiä. Ja sitähän ihmiset ovat…
Nyt alan lukea muiden kommentteja, kirjoitin ensi kertaa oman kommenttini ennen muihin kirjoituksiin tutustumista.
17. helmikuuta 2008 kello 14.39
Piti vielä sanoa, että tämä lukupiiri on aivan ihana tapa jakaa kokemuksia ja kuulla muiden ajatuksia. En voi tarpeeksi kiitellä tätä ideaa. Tuskin olisin koskaan lukenut tätäkään kirjaa, ellei Kirsi olisi sitä valinnut.
Minusta erityisesti fyysinen käsiksikäyminen oli vihdoinkin jotain uskottavaa eikä ollenkaan päälleliimattua: patoutuneet, muumioituneet vääryydet ja purkamattomat tunnot oli poistettava täysin, ja niin taisi todellakin käydä. En tosin ole nähnyt elokuvaa, joten siitä en tiedä.
Olen itsekin eronnut enkä mitenkään tyynen rauhallisesti, kaikki kärjistyy todella helposti erotilanteissa, joten en kokenut Johanin ja Mariannen taisteluita yhtään epäuskottavina, ainoastaan alun kiltteys ja Mariannen uhrautuva alistuminen olivat uskomattomia tapahtumia. Marttyyrius ei elämässä kannata, itse siitä varmaankin eniten kärsii, vaikka eivät kanssaihmisetkään varsinaisesti nauti.
17. helmikuuta 2008 kello 21.40
Uh-huh, taas tämä tavallinen tarina: itsekäs ja tunnekylmä nai uhrautuvan, syyllisyydentuntoon kasvatetun. Ei ole väliä, mihin yhteiskuntaluokkaan tapahtumat sijoittuvat, sama kaava toistuu. Vuoropuhelun taso vain vaihtelee.
Arvostan Bergmania tietysti ammatillisten saavutustensa vuoksi, mutta hieman kylmät väreet kyllä tulee kun ajattelen hänen ja vaimoparkojen suhteita, ja kyvyttömyyttä luoda isä-lapsisuhdetta. Elämäkerta kyllä valottaa, miksi Bergmanista ehkä kasvoi laisensa. Toivottomuutta tunnen siitä, että ellei edes hänenlaisensa älykäs, analyyttinen ja lahjakas mies kyennyt eheytymään lapsuuskotinsa traumoista ja vanhempiensa virheistä, onko kenelläkään mahdollisuuksia.
18. helmikuuta 2008 kello 0.46
Vasta nyt muiden kommentteja lukiessani tajuan, että itselleni lukukokemukseen vaikutti todella paljon se, että olen aikaisemmin nähnyt näytelmän sekä teatterissa että elokuvana. Mielestäni niissä tulee ilmeiden ja eleiden kautta esille paljon sellaista, jota pelkän käsikirjoituksen lukemalla ei ehkä tajua.
Mielestäni esimerkiksi Mariannen reaktio mökillä oli toki raivostuttava, mutta hyvin uskottava. Itse olen hyvinkin tunnepitoinen ihminen, mutta yllättävässä shokkitilanteessa saatan toimia erittäin rauhallisesti ja rationaalisesti. Ei raivoa, vihaa ja pelkoa voi yleensä heti sisäistää, vaikka yleensä olemme tottuneet näkemään tilanteen klassisesti: toinen ilmoittaa jättävänsä ja toinen raivostuu / luhistuu. Ei se vaan aina todellisuudessa niin mene. Jotkut reagoivat hitaammin. Myöskin myöhemmin kuvioon tuleva väkivalta oli mielestäni aivan uskottavaa, mutta ehkä sekin siksi, että olin nähnyt kohtauksen elokuvassa jo aikaisemminkin.
Minusta tämä näytelmä teki aikoinaan suuren Bergman-fanin. Toki se antaa avioliitosta karun kuvan, mutta silti tarinan loppu on jotenkin ihana ja lempeä. Kun on joskus rakastanut ei tuo läheisyys välttämättä koskaan täysin katoa, vaikka siihen päälle tuleekin vihaa ja pettymyksiä.
”Uskon aivan yksinkertaisesti, että me rakastamme toisiamme. Maallisella ja epätäydellisellä tavalla.”
Mielestäni näytelmä on hyvin rehellinen ja viisas. Ensin eletään sumussa ja valheessa, sitten käydään läpi tuskaa ja häpeää ja niiden myötä löydetään uudenlainen läheisyys, epätäydellinen, mutta uskottavampi kuin moni muu historian rakkaustarina.
18. helmikuuta 2008 kello 1.14
Vielä lisäys:
Mielestäni tekstistä tekivät uskottavan nimenomaan nuo kohtaukset, joissa ihmiset toimivat ”epäuskottavasti”. Kun rakastaa ja luottaa tai ylipäätään rakentaa elämänsä toisen ihmisen varaan, saattavat tunteet olla niin suuria ja omituisia ettei ihminen toimi välttämättä lainkaan rationaalisesti. Avioero nostattaa varmasti usein esiin tunteita ja toimintatapoja, joita ei olisi koskaan itsestään voinut uskoa. Tämän Bergman osaa mielestäni kuvata hienosti.
18. helmikuuta 2008 kello 10.56
Nykyisen elämäntilanteeni vuoksi en kyennyt kuukauden kirjaan tarttumaan (liian likeinen teema). Bergmanin elokuvista aina pitäneenä ja pari hänen teostaankin lukeneena (luulen tämänkin lukeneeni aikoja sitten, elokuvan nähnyt), mutta silti hänen tapansa elää, ehdottomuutensa ja toisilta paljon vaativa asenne on väistämättä vaikuttanut ”fanittamiseen”. Ehkä Bergman rakensi eheämpää tuotantonsa kautta kuin mihin kykeni omassa elämässään.
Olen itse elänyt pitkässä avioliitossa taiteilijan kanssa. Ymmärrän Mariannen rationaalisen suhtautumisen täysin. Jos toinen on hukassa, mahdollisesti reflektoi kykenemättömyytensä (tosin ko. kirjassahan Johan pystyy analysoimaan, mikä ei niin tyypillistä välttämättä miehille ole – anteeksi yleistys, mutta suppeahkolla elämänkokemuksellani olen ollut tällaista lähipiirissäni havaitsevani) puolisoonsa, kumppaniinsa ja vaatii taidokasta tunneakrobatiaa toiselta, mutta ei ole itse valmis joustoon. Silloin toisen on oltava pystyssä pitäjä, ration ääni, suoriutuja ja asiat eteenpäin vievä. Ja kuten Pirita mainitsi, romahdus tulee sitten, kun varmasti tietää olevansa yksin, riippumaton toisen kannattelemisesta. Tämä nyt mennee ohi keskustelun/ kuukauden kirjan teemojen, mutta kumpuaa yleisesti Bergmanin tuotannosta ja hienoista haastatteludokumenteista (mm. mainittu Donnerin).
Ihminen on tosiaan hirveän raadollinen ja yllättäen pahiten loukkaa rakastamaansa. Suojellakseen itseään? Rakastaminen on tekemisen ja tahtomisen lisäksi hurjaa riskinottoa ja harva meistä haluaa mukavuusalueeltaan ulos. Hatarien muistikuvieni pohjalta tätä Bergman tässä kirjassaan/ elokuvassaan myös käsitteli. Bergmanin tapa kertoa on toki myös sidonnainen hänen ikäänsä. Isovanhemmillani, vanhemmillani ja nyttemmin minulla avioliittoon liittyvät moraliteetit, sidokset, tunteet ja sopimukset ovat vallan erilaiset meillä kullakin sukupolvella. Bergmankin oli tietyllä tapaa parisuhdekäsityksissään lapsuutensa ja oman sukupolvensa vanki.
18. helmikuuta 2008 kello 10.58
Kirsi: minusta nämä ihmissuhdeteokset vaativat lukijalta halua heittäytyä mukaan toisten tunnelmointiin. Mikä toisten ihmisten suhdekiemuroissa on niin kiinnostavaa lopulta ? Jotkut tietty sanovat saavansa ”elämänsä rakennuspalikoita” jne, mutta toinen voisi sanoa: ”kasva nyt hyvä ihminen aikuiseksi ja lopeta tuo ruikutus”
Eipä silti, Allenin leffat ovat viihdyttäviä. Mutta bergmanin leffat/kirjat eivät usein ole. Bergmanin ihailija mielestäni tarvitsee annoksen masokismia viihtyäkseen näiden teosten parissa. Lisäksi Bergman ei mielestäni tyydy tarkkailijan rooliin, vaan hänellä on halu esittää asiat tietyssä valossa.
Siis: tarkoitushakuisesti kuvattua epämiellyttävää ihmissuhdespekulointia. Ainakaan en halua maksaa moisesta.
18. helmikuuta 2008 kello 13.10
Seuraavaksi esitetyt asiat ovat vain minun mielipiteitä:
Eräät ihmiset saattavat suhtautua hymähdellen toisten avioeroihin, mutta kun se tapahtuu omalle kohdalle se sattuu ja käy kipeää ihan sisäisesti ja toipumiseen saattaa mennä kauankin aikaa.
Pahinta asiassa on kun toinen ihminen torjuu oman rakkauden. Ongelmat näkyvät suoraan alkoholin kulutuksena ja väkivallan tekoina. Bergmanilla on hyviä elokuvia tunnekylmyydestä esimerkiksi Marionettien elämässä ja Persona-Naisen naamio.
Kauheinta on rakastua tunnekylmään ihmiseen, joka on jo kokenut elämässä niin paljon pahaa, ettei osaa näyttää tunteita, vaan on rakentanut muurit ympärillensä.
18. helmikuuta 2008 kello 14.02
Reeta karoliina kirjoittaa mielestäni viisaasti, että kun on kerran rakastanut ei tuo läheisyys välttämättä koskaan täysin katoa. Olen aivan samaa mieltä, että näin voi olla, jos tunnetta ruokitaan tapaamisilla, muisteluilla, uusilla kohtauksilla.
Marianne ja Johan eivät oikein tienneet mitä rakkaus on, paitsi lopussa, täydellisyyden vaatimus on varmaankin omiaan tappamaan rakkauden, jos sitä on ollutkaan. Kun kukaan ei enää vaadi virheettömyyttä ja ikuista auvoa tulee todellinen rakkaus mahdolliseksi.
Luettuani Kohtauksia eräästä avioliitosta en pitänyt viimeisestä luvusta, mutta nyt tajuan miksi sitä tarvittiin.
18. helmikuuta 2008 kello 14.20
Jatkoa edelliseen: Ja monesti sitä tahtoa ei enää ole. Helpompi antaa periksi ja elää loppuelämä ehkä yksin, kuin yrittää saada toista ymmärtämään.
18. helmikuuta 2008 kello 21.28
Olen aina ollut suuri Bergman-fani, mutta tämä nimenomainen elokuva ei oikein kolahtanut aikoinaan – parasta siinä olivat näyttelijät. Pidän enemmän Woody Allenin parisuhdejutustelusta, kun hän käyttää itseironiaa neuroottista minäänsä kuvatessaan. Bergmanilla se on aina niin ”blodigt allvar”.
19. helmikuuta 2008 kello 10.28
Juha, ymmärrän tuon masokismi -ajatuksen kyllä. Bergman tuntuu nauttivan ”rumuudesta”. Toisaalta monessa liitossa on sitäkin.
Muistaakseni Woody Allen on kertonut ihailevansa Bergmania ja ehkä siksi myös ottanut häneltä vaikutteita. Yksi sellainen on se, että heidän teoksissaan ei ole kokoavaa, selvittävää loppua. Allenin elokuvatkin ovat aina kohtauksia keskellä elämää. Ne alkavat keskeltä ja loppuvat keskelle. Ilman sellaista tyydyttävää ja yksiselitteistä loppua. Sama minusta tässä kirjassa. henkilöt eivät oikein ”jalostu” kokemuksistaan eivätkä herää olemaan parempia ihmisiäkään. Elämä on kaaosta ja henkilöt tarttuvat milloin mihinkin kuin pelastusrenkaisiin.
Jotain kiehtovat totta tällaisessa näkemyksessä kyllä minusta on.
19. helmikuuta 2008 kello 14.59
Kirsi Piha: Mielestäni Bergman ei nauti rumuudesta, vaan hän tutkii ihmisiä ja samalla itseänsä elokuvien avulla. Elämään kuuluu samalla kauneus ja rumuus, joka tulee varsinkin elokuvassa Kesäinen leikki ja Kesä Monikan kanssa esiin. Bergmanin elokuvissa on tavaton herkkyys eri tilanteissa. Bergman tarkkailee omassa elämässä tapahtuneita tapahtumia elokuvissansa. Minusta Liv Ullmaniin ohjaama Uskoton (Bergmanin käsikirjoitus) on hieno elokuva avioliiton muuttumisesta helvetiksi. Kyse ei ole masokismista, vaan se toteaa miten huonosti voi käydä elämässä.
Bergman pyrkii myös paljastamaan ihmisten naamioita ja teeskentelyä esim. Kasvot elokuva näyttää mitä ihmisten naamioden takana on.
Jörn Donnerin kirjassa Paholaisen kasvot Donner analysoi Bergmanin elokuvia, mutta kirja loppuu vuoteen 1967. Toivoisin Donnerin kirjottavan jatkoa ja päivitystä kirjalle.
Ystävällisin Terveisin Jan
19. helmikuuta 2008 kello 22.13
Ritan tavoin minäkin ihmettelin, miksi ihmeessä Marianne ja Johan vain jatkavat yhdessäoloa muodossa tai toisessa. Kirjassa Marianne kuvataan minusta todella alistuvaksi, vaikka hän yrittääkin olla vahva. Hän ei ajattele tunteella, pelkästään järjellä. Minä en voisi sietää Mariannen kaltaisia ihmisiä:puhuvat sukupuolten yhtenäisistä oikeuksista, mutta tosi paikan tullen tekevät toista.
Pidin kyllä kirjasta, mutta todellisia ihmisiä se ei minusta vastaa. Ehkä elokuva voisi olla hieman realistisempi, ainakin elokuvassa on se kaikki mikä tästä dialogikirjasta puuttui: ilmeet, eleet, itkuiset silmät.
19. helmikuuta 2008 kello 22.24
Jep, monessa liitossa on rumuutta, vaikeuksia, pettämistä, pettymisiä jne jne. Tämä tuskin on uutinen. Tarvitseeko meidän silti lukea bergmanin nautiskelevaa (sitä se on) kuvausta kehnosta liitosta ?
No ei tarvitse. Mutta jokainen tavallaan.
25. helmikuuta 2008 kello 12.40
Katselin tuossa viikonloppuna DVD:ltä (sain kirjastosta) Kohtauksia eräästä avioliitosta. Siitä on tosi kauan, kun olen sen nähnyt enkä enää oikein muistanutkaan miten hienosti se on tehty. Nyt kun oli lukenut kirjan, niin sitä katseli vähän toisin silmin. Kyllä Liv Ullmanin suoritus on hieno ja tuossa elokuvassa kaikki tuntuu kyllä uskottavammalta ja aidommalta kuin kirjassa. Onhan siinä toisaalta sellaista 1970-luvun nostalgiaa, joka vähän hymyilyttääkin nykypäivänä.