Kaivoin viikonloppuna kellarista kirjalaatikoita. Ajattelin, että siellä saattaisi olla 7-vuotiaalle jotakin mielenkiintoista. Ja löytyihän sieltä vaikka mitä. Joskin olen ilmeisesti hävittänyt jonnekin kaikki Viisikkoni ja Kolme etsivää –kirjat, mikä on harmillista.
Mutta muuta löytyi. Anni Swanin kirjat, joita ajattelin itsekin silmäillä Swanin juhlavuoden kunniaksi. Anni Swanin kuolemastahan tulee maaliskuussa 50 vuotta. Anni Polvaa ja ihanat Runotytöt. Pölyisinä pohjalta löytyivät myös Grimmin veljesten satukirja ja jo äidille kuulunut kansista ihan hajonnut HC Andersenin satukirja. Sitä selaillessani tulivat vanhat muistot mieleen. Ja ne eivät kaikki olleet onnellisia. Tulin myös huomanneeksi, että aika paljon on lapsille luettava kirjallisuus muuttunut jos vertaa nykyaikaan.
Grimmin saduista parhaiten jäi mieleeni Lumikin, Tuhkimon, Punahilkan ja tunnetumpien lisäksi, Sammakkokuningas, Bremenin soittoniekat, Susi ja seitsemän pikku kiliä ja Värttinä, sukkula ja neula. Mutta erityisesti mieleen ovat jääneet Kaksitoista veljestä ja Kuusi joutsenta. Sadussa Kaksitoista veljestä sisar muuttaa veljensä korpeiksi katkomalla pihalta 12 liljaa, mutta voi pelastaa heidät olemalla seitsemän vuotta hiljaa. Sanomattakin on selvää, että tämä on hankalaa. Mm. siksi, että tämä joutui kuninkaan kanssa naimisiin ja kuninkaan äiti syytti tyttöä noituudesta ja kun tämä ei puhua pukahtanut, meinasi hän palaa roviolla. Onneksi juuri silloin seitsemän vuotta oli kulunut loppuun kun tyttö oli palamaisillaan poroksi. Äiti kärsi kurjan kuoleman.
Kuusi joutsenta on vähän samankaltainen. Tässä kuninkaan pojat muuttuvat joutseniksi. Sisar voi taas pelastaa heidät olemalla kuusi vuotta hiljaa ja kutomalla sinä aikana päivänkakkaroista heille paidat. Ja taas pelastus tapahtuu viimetipassa. Niin viimetipassa, että nuorimman pojan vasen käsi jäi joutsenen siiveksi. Ja anoppi poltettiin roviolla.
HC Andersenilla oli samankaltainen tarina Villijoutsenet, missä sisar joutui kutomaan muistaakseni paidat nokkosista. Ja jälleen teemana oli se, että pitää olla vuositolkulla hiljaa. Ehkä nämä ovat jääneet mieleeni juuri pahimpana mahdollisena kidutuksena ja traumatisoineet minut…
HC Andersenin monet sadut alkavat lähentyä jo kauhua. Selaillessani kirjaa jälleen huomasin kuinka kuolema on hyvin vahvasti läsnä tarinoissa. Muistin melkein sanasta sanaan sadun Äiti, jossa kuolema vie äidiltä pojan ja tämä lähtee ajamaan kuolemaa takaa saadakseen poikansa takaisin ja mm. itkee silmänsä lampeen, että pääsee yli… Myös Iso Niilo ja Pikku Niilo on jäänyt verisyydessään ja häikäilemättömyydessään mieleen.
Sadut ovat kovasti muuttuneet noista ajoista enkä osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia. Kun nykyään on lastenvideoissakin ikärajat, niin minkähän ikärajan laittaisin HC Andersenin joistakin saduista? Sen huomaa selvästi, että juuri kuolema (ja kuolema nimenomaan omana satuhenkilönä) on aivan eri tavalla läsnä verrattuna nykyaikaan. Varmasti myös siksi, että HC Andersenin aikaan kuolema oli perheen arjessa läsnä eri tavalla ja sille piti löytää selityksiä, lohdutusta, merkitystä.
Mutta kyllä näissä saduissa jotain äärettömän hienoa on edelleen. Tarinat ovat monimutkaisia, värikkäitä, intohimoisia, ilkeitä, opettavaisia, pelottavia, jännittäviä ja kauniita.
4. helmikuuta 2008 kello 12.19
Muistan nuo samat sadut kirjoista, myös isäni meille ääneen lukemina. Ne olivat pelottavia, mutta samalla jotenkin kiehtovia, aivan toisella tavalla kuin Disneyn sarjakuvat, joissa ei koskaan käynyt – eikä edes meinannut käydä – huonosti. HC Andersen ja Grimm eivät ole vain satusetiä, he ovatkin oikeita kirjailijoita.
Sen lisäksi luin eteläpohjalaisia kummitustarinoita. Ne oli koottu yksiin kansiin, ja ne ne vasta pelottavia olivatkin. Ihme todella, että olen selvinnyt suuremmitta traumoitta. Tai ehkä juuri siksi.
4. helmikuuta 2008 kello 12.52
En ole koskaan pitänyt Andersenin saduista… Inhosin tarinaa Pienestä merenneidosta, joka joutui kävelemään kuin veitsillä ja luopumaan ihanasta vedenalaisesta maailmastaan. Andersen oli omituinen runopoika, joka ompeli nukeille vaatteita ja hänen tarinansa ovat jotenkin masokistisia ja hänen oman surkean hahmonsa voi kuvitella niiden päähenkilöksi, jota maailma murjoo. Sen sijaan Grimmin satuja olen aina rakastanut… Niissä on ihmeellistä lumovoimaa ja noituutta. Pelottavista tarinoista olen nauttinut aina, ja luulenkin että se on lapsille (ja ihmiselle yleensä) luontaista. Nämä möröt, noidat ja pedot ovat jotakin mitä voisi olla, ja ehkä on, mutta ei kuitenkaan ole juuri tässä tai edes naapurissa… Arjen pelot ja kauhut ovat toisenlaisia.
Kaikissa kulttuureissa on omat kauhistuttavat satunsa, joissa yleensä paha saa palkkansa, ja jos miettään vaikkapa Vanhan Testamentin tarinoita ja kreikkalaisia myyttejä, on niissä paljonkin kauhistuttavaa ja outoa. Ehkä sadut myös omalla tavallaan auttavat jäsentämään maailmaa ja kestämään ikäviiä asioita, ja uskomaan siihen että loppu hyvin, kaikki hyvin. Satuihin myös yleensä liittyy se, että ne tapahtuivat kauan sitten, seitsemän meren takana… Siellä missä hirviöt elivät, ja missä ehkä vielä nytkin asuu outoa väkeä ja puhuvia, avuliaita eläimiä. Lapsi voisi eksyä sinne vaatekaapin kautta tai katsomalla liian syvälle peiliin.
Tarinoitten Disney-versiot ja vesitetyt nykysadut eivät tähän yllä, mutta parhaissa fantasiakirjoissa ja kauhuelokuvissa on ripaus samaa taikaa, kaukaa lapsuuden maailmasta.
4. helmikuuta 2008 kello 12.54
Grimm: Max ja Moritz
Pojat joit ei saatu hyviks, nyt on jauhettuina jyviks.
Vaikuttava kertomus, koska vieläkin tuli heti mieleen. Liekö opettanut, kun en joutunut tarkkikselle.
Opittuani lukemaan, en kyllä noita kauhuklassikoita lukenut vaan vaihdoin Pekkoihin, Töpöhäntään ja Lipposeen.
Lastenlasten satuvideot pelottavat nykyään, johtunee siitä, ettei sellaisia päässyt katsomaan oikeana ikäkautena.
4. helmikuuta 2008 kello 13.23
Muistan vieläkin, miten pikkuisin veli hekumoiden kuunteli ”Iso Niiloa ja Pikku Niiloa” samalla kuin järkyttynyt isosiskonsa luki sitä. Mutta kai se oli hyvä kohdata kuolema edes saduissa, ei välttämättä vain mainitussa, Andersenin aikana sitä ei tosiaan piilotettu sairaaloihin niinkuin nykyään, ja pikkuveljeni pienenä ollessa, on tapana. Nykyisin, väitetään, muutkin kuin Disney ovat tehneet ”Pienelle Marenneidolle” onnellisen lopun. Jos niin, satu on ihan toinen kuin se, jonka kuultuaan piti vääntää pikku aivoja uskomaan, että kaikki tässä elämässä ei päätykään onnellisesti. Onneksi se oli rakastava syli, jossa sadun kuuli.
Tilasin muuten ”Swanin tytöt” (mehän kai puhuimme siitä joskus), ei ole vielä näkynyt. Saapi nähdä antaako se uutta näkökulmaa aikoinaan niin rakastamiini Anni Swanin kertomuksiin. Kun sopivan ikäinen vierailija (kova lukija) kävi, annoin vapaat kädet hyllylle, jossa on vanhoja suosikkeja. Anni Swan, ei. (Onko hänenkin aikansa ohi? Rakastin esim. sitä, missä yksi henkikö haaveilee presidentti Ukko-Pekan tapaamisesta.) Mutta Astrid Lindgrenin ”Saariston lapset” kelpasi vielä hyvin. (Ehkä ymmärsin väärin. Kuka sen tietää, ehkä luki Swania kotona.)
PS. Kirsi, sain Hosseinin eilen loppuun. Nenäliinoja ei mennyt (jostain syystä en itke kirjojen kanssa) mutta rankkaa oli. Ja todella hyvä kirja. Minkä jo tiesitkin. Maaliskuu, tule pian, että voi jutella lisää.
4. helmikuuta 2008 kello 13.39
Bravo, Kirsi! Loistavaa, että tarjosit uudenkin aiheen. Eihän tuossa äskeisessä noista ”vastapuolen” kirjoituksista tullut paljonkaan hullua hurskaammaksi. Treenikirjoittamiselta vaikuttivat. Kyllä eeppisen kerronnan keinot olivat mielestäni sielläpäin nyt todella hukassa Sanoisin Kirjailijaliiton puheenjohtajalle näin täysin sivustaseuraajana ja syrjästäkatsojana, että aika takkuisesti ilmaistu.
Mutta varsinaiseen asiaan:
Lapsena pidin kovasti Aili Somersalon kirjasta Mestaritontun seikkailut, samalta kirjailijalta taisi olla myös rakastamani Päivikin satu. Myös Arvilyn teoksia luin innoissani. Samoin Anni Swanin kaikki kirjat. Mutta iki-ihanat Runotytöt ja Annat jäivät kyllä lukematta, koska äitini suositteli niitä aivan liian innokkaasti.
Kyllä varmasti on satuja ja tarinoita, mitä ei lapselleen kannata tarjota. Tässä pitää vain luottaa omaan järkeensä ja kasvatusperiaatteisiinsa. Jos lukee esim. ääneen lapselle, aina voi suodattaa ja muunnella. Vaikka lapsi jo osaisikin itse lukea, hänelle kannattaa lukea vielä pitkään. Mikään ei voita yhteistä lämmintä lukuhetkeä läheisen aikuisen kanssa! Silloin voi myös tarvittaessa keskustella heti luetusta.
Viisikot ja Neiti Etsivät ja kaiken maailman heppakirjat odottelevat täällä meillä hyllyissään lastenlasten kasvua. Omat lapseni niitä innoissaan lukivat joskus. Niitä en ole itse koskaan lukenut. Silloin täytyi sitten vain luottaa jo lasten omaan arviointikykyyn…
Vielä tuli mieleeni, että ehkä Mary Marckin koululaisromaanit, Hilja Valtosen ja Anni Polvan kirjat silloin aikanaan olivat meille vanhemmille niitä viisikkoja.
4. helmikuuta 2008 kello 13.44
Luupää, se noissa kertomuksissa on tosiaan häkellyttävää, että ne ovat jääneet hyvin elävästi mieleen ja minäkin muistan yksityiskohtia hyvinkin tarkkaan! Se varmasti kertoo paitsi pelottavuudesta ja jännittävyydestä myös varsin elävästä kerronnasta.
Muistan myös kuinka ihmisen elämää kuvattiin milloin Kuoleman kasvihuoneessa oleviin kasveihin, joista osa nuokkui puolikuolleina milloin kynttilöihin, jotka loppuun palaessaan tarkoittivat elämän loppumista.
Olinkin unohtanut tuon Pienen merenneidon traagisuuden kun olemme lukeneet ”pehmoversioita” tyttären kanssa. Alkuperäisessähän, kuten mermaid totesi, todellakin merenneidolla oli hirveät kivut kävellessä ja kielikin taisi oli leikattu pois ja lopussa tästä tuli meren vaahtoa. Toisaalta siinäkin on jotain kiehtovaa, sillä en usko, että pikkutyttönä meren vaahto olisi kiinnittänyt niin paljon huomiotani ilman satua. Kynttilät ja kasvit ja niiden kuolema saivat jännittäviä piirteitä. Maailmasta tuli kummallisella tavalla merkityksellinen ja mielikuvituksellinen.
Andersenin aikaan kuolema tosiaan tapahtui perheissä arkisemmin ja myös useammin eikä kuoleva aina ollut isoäiti 93-vuotiaana vaan saattoi olla pikkuveli 5-vuotiaana. Samassa perheessä ”kuolema kävi” useasti.
Luupää, mikä on Lipponen? Arvelen, ettet tarkoita entistä pääministeriä tai nykyistä kansanedustajaakaan : )
4. helmikuuta 2008 kello 14.15
”Tyttö joka astui leivän päälle”. Andersen. Käännän huolellisesti leivän ympäri, jos mies on [vahingossa] pannut sen ylösalaisin säilytykseen. Tässä huushollissa kunnioitetaan leipiä, siitä olen pitänyt huolen.
Miten voikaan yksi satu olla koko elämän kestävä vaikuttaja. (Mutta älkää kysykö miten sen tytön kävi. Ette halua kuulla.)
4. helmikuuta 2008 kello 14.23
Minulla on täsmälleen samankaltaisia tuntemuksia kuin Kirsillä. Tyhjentäessäni vast’ikään lapsuudenkotini kirjahyllyjä sieltä löytyi samainen Andersenin sadut.
Se herätti selaillessa yllättävän vahvoja muistoja, vaikken kirjaa ole varmasti 40 vuoteen nähnyt. Jo kuvat olivat käsittämättömän tuttuja. Ennen maailmaa ei ollut viriketulvaa kuten nyt, joten kaikki teki silloin suuremman vaikutuksen?
Ja ovathan ne rajua kamaa nykysatujen rinnalla. Eri asia ovat tietysti kaupallisten kanavien lastenohjelmat, joissa piirroshahmot käyvät koko ajan erilaisia taisteluja efektiryöpytyksen keskellä.
Kirsi, Luupää lienee tarkoittanut Outsiderin Pekka Lippos -hahmoa, Kalle-Kustaa Korkin kaveria.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pekka_Lipponen
4. helmikuuta 2008 kello 15.30
Itävaltalais-amerikkalainen lapsipsykologi Bruno Bettelheim (1903-1990) julkaisi 1976 kirjan nimeltä Satujen lumous. Opuksessa hän perustelee, miksi sadut, julmatkin sellaiset, pitää lukea lapsille loppuun. Bettelheimin näkökulma käsittääkseni on freudilainen, enkä ota kantaa siihen, onko hän oikeassa vai ei.
Kirja on kuitenkin kiehtova ja mielenkiintoinen. Suosittelen sitä tässä viestiketjussa osallistuville ja uskoisin, että siitä saa uusia näkökulmia ja keskustelun avauksiakin asian tiimoilta.
4. helmikuuta 2008 kello 17.10
Besserwisser oikaisee: Max ja Moritz ei ole Grimmin veljesten vaan Wilhelm Buschin kirjoittama tarina.
Olin muuten jokseenkin hämmentynyt, kun muutama päivä sitten tajusin, että erinäiset nuoret eivät ole Maxista ja Moritzista kuulleetkaan. Saatika Jörö-Jukasta. Luulin, että AIVAN KAIKKI ovat kuulleet ne lapsuudessaan.
4. helmikuuta 2008 kello 17.20
Minulla on suurin osa vanhoista satukirjoistani hyvässä tallessa ja kunniapaikalla kirjahyllyssä. Hienoja tarinoita ja hyviä muistoja. Kirjasarjassani oli myös satuja muista kulttuureista, erityisesti Kiinasta, Lähi-Idästä ja Etelä-Amerikasta, mistä olen varmaankin saanut ensimmäisen käsitykseni maailman kulttuureista.
Itse muistan erään sadun, jossa oli kaksi prinsessaa – toinen kaunis ja tyhmä, toinen ruma ja viisas. Prinssit päätyivät aina lopulta ruman prinsessan seuraan, ja kaunis prinsessa jäi suremaan tyhmyyttään. Onneksi hän eräänä päivänä kohtasi prinssin, joka pystyi lahjoittamaan hänelle viisautta, ja heidän tarinansa sai onnellisen lopun. Minä kirjatoukkana samaistuin enemmän siihen rumaan ja viisaaseen prinsessaan, ja olin järkyttynyt siitä että ruman tytön kohtaloa ei edes kerrottu, kunhan kaunis vaan sai prinssinsä. Tarinan opetus oli kai olevinaan se, että sisin on tärkein, mutta silti vain kauniiden tarina oli kertomisen arvoinen…
Vanhat sadut opettivat tosiaan aivan eri ihanteita – kuten alistuvaa nöyryyttä – kuin ennen, ja tulevat selvästi ihan erilaisesta yhteiskunnasta. Nykyisessä visuaalisessa kulttuurissa kauneuden alleviivaaminen tuntuu täysin liioittelulta, jyrkkä hierarkia on vierasta, reippaus on lapseltakin usein toivottavampi ominaisuus kuin vaatimattomuus, hiljaisuus ja nöyryys, ja kuolemasta olikin jo puhetta.
4. helmikuuta 2008 kello 19.04
Hei, voisimmeko ottaa tuon Bruno Bettelheimin ”Satujen lumous”-kirjan kuukauden kirjaksi jossain vaiheessa? Vuosien ajan se on pitänyt lukea, mutta en ole saanut aikaiseksi. Pätkiä olen lukenut ja ne on aika hurjaa tekstiä! Herättäisi varmasti keskustelua.
4. helmikuuta 2008 kello 19.48
Kannatan reeta karolinan ajatusta. Siitä on vuosia kun luin Bettelheimin kirjan, se kuukauden kirjana, mikä täydellinen syy uudelleen lukuun.
Tuuli, totta kai ruma ja viisas prinsessa sai prinssinsä, hänhän sai jopa valita parhaan. Ei sitä tarvinnut erikseen selittää.
4. helmikuuta 2008 kello 20.35
Minua noita-akat ajoivat usein takaa lapsuuden unissa ja lopuksi putosin kodin lähellä olleeseen kanavaan, josta isosisko minut pelasti viime tipassa. Pakko vain oli lukea lisää, vaikka aina harmittelinkin, miksi se tyttö aina lähti niin myöhään takaisin kotiin, että metsässä oli jo pimeää ja joka puun takaa ojenteleikse kaikenlaisia olentoja. Omat lapset oppivat lukemaan niin varhain, etten heille paljon pitempiä satuja lukenutkaan, kuvitettuja tietenkin pikkulapsille. Kerran vanhimmainen oli kadonnut mökillä viisivuotiaana, mutta löytyi sitten ulkoa teltasta, missä hän oli lukemassa paksua Andersenin satukirjaa ja kertomusta ”Poika, joka ei kuollutkaan”. Silloin vähän hätkähdin, että ovatkohan nuo oikein sopivia. Kuusivuotiaana hän luki muun muassa lasten raamatun, ”Bibel för barn”. Kysyin tässä äskettäin, kun se löytyi kirjahyllystä, mitä hän siitä muisti, ja oli kuulemma ollut ”jänniä juttuja”, sekin David jalopeurain luolassa. Eräälle aika pienelle lapsenlapselle luin äskettäin Lumikkia, ja kas, siinä kirjassa olikin niin reipas loppu, että piti vähän hypätä yli ja siloitella. Äitipuoli kutsuttiin häihin, mutta hänelle laitettiin tuliset rautakengät jalkaan… Tove Janssonhan on aina sanonut, että lapsille pitää olla paitsi jotain ihastuttavaa myös jotain kauhistuttavaa ja pelottavaa. Sekin varmasti kuuluu sadun mielikuvitusmaailmaan.
Lenen mainitsemat Aili Somersalon Mestaritontun seikkailutkin löytyivät kirjahyllystä, mutta itse luin sen vasta nyt jollekin lapsenlapselle, ja sehän olikin ihastuttava satu, kerrassaan erinomainen.
4. helmikuuta 2008 kello 20.46
Eija G, minäkään en itse asiassa muista luettiinko minulle HC Andersenia. Luulen, että ei vaan löysin tuon äidin vanhan kirjan jostain ja luin itse. Se tuntui vähän kielletyltä, vähän liian jännittävältä ja juuri siksi niin kiehtovalta. Samasta syystä selailin joskus perheraamattua, jonka kuvat olivat karmeita. Kuvat saivat muuten myöhemmin syvemmän merkityksen kun luin Torgny Lindgrenin Dorén raamattu -kirjan.
4. helmikuuta 2008 kello 23.14
Mikä sattuma, että aloin toissapäivänä lukea Grimmin satuja 7-vuotiaalle esikoiselleni. Hän innostui tavattomasti paksusta satukirjasta, jossa on kymmeniä lyhyitä ja pidempiä tarinoita, mutta kaameita ovat monet vanhat sadut: tuli muutamankin kerran mieleen sensuroida tekstiä, mutta luin sadut kuitenkin alusta loppuun kirjaimellisesti mitään muuttamatta.
Minulle ei ole juuri satuja pienenä luettu, ainakaan Andersenin tai Grimmin satuja, mutta itse lainasin niitä pienenä kirjastosta. Aion lukea lapsilleni niin kauan, kuin he haluavat; se on hauskaa yhdessäoloa perheen kesken. Mutta vähän mietitytti tänään se hauskuus, kun vilkaisin yhtäkin tarinaa: Poika, joka halusi oppia pelkäämään. Siinä oli aaveita ja hirtettyja, ruumisarkkuja ja ruumiita. Sitä en lukenut lapselle.
Sadut ovat ihania, lapsillehan niitä aikanaan on kirjoitettu. Pitää vain yrittää käyttää omaa harkintaa. Tyttäreni vaati kuulla kolmeen kertaan omituisen pikkusadun Hiiri, lintu ja makkara, jossa kaikki päähenkilöt heittivät henkensä. Joskus tarun lumoa ei voi ennustaa mistään; itse en pitänyt makkarasatua kovin kummoisena, mutta lapsi nautti.
5. helmikuuta 2008 kello 22.03
Tähän viestiketjuun vielä lisättävä Runebergin päivään liittyvä kommentti tai kaksi. Ensimmäinen kirjailijasta nimeltä Runeberg: 5-vuotiaani kysyi aamulla liputukseen syytä. Kerroin, ja kysyin samaan hengenvetoon, tietääkö hän kuka Runeberg oikein oli. Hän kertoi, että kyllä hän tietää, hän oli kirjailija. Siihen hän kysäisi, että olikohan Runeberg Astrid Lindgrenin avustaja näissä satujen kirjoittamisessa….
Saimme tästä tarinasta hyvät naurut koko päiväksi, kunnes illalla 8-vuotias tyttäremme halusi kertoa prinsessa ja rupisammakkosadun. Se alkoi tavanomaisesti, kunnes rupikonna kysyi prinsessalta: ”jotta minä voisin muuttua takaisin hienoksi prinssiksi, ja jotta minä voisin ottaa sinut vaimoksesi, jotta sinä saisit kantaa lapseni, siistiä linnani, tuoda minulle aamiaista vuoteeseen ja olla tästä kiitollinen koko loppuelämäsi, minä pyydän sinua suutelemaan minua.”
prinsessa kuunteli, mietti ja mietti, kunnes tuli ilta. Prinsessa istui illallisella, jolla tarjoiltiin valkoviinissä marinoituja sammakonreisiä, ja ajatteli itsekseen: ”Ei koskaan!”
Sadut ja tarinat siis elävät aikakauden mukaan!
5. helmikuuta 2008 kello 22.33
Heh, mainio tarina Sirpa!
Rita, olen huomannut saman, eli sen kuinka joku ihastuu johonkin satuun missä toinen ei näe mitään ihmeellistä tai mieleenpainuvaa. Toisaalta mietin, että niinhän se taitaa olla aikuisten kirjoissakin. Jokaisen elämänkokemus ja viitekehys tekevät osaltaan tarinasta merkityksellisen tai merkityksettömän.
5. helmikuuta 2008 kello 23.17
Niin se on kuin edellä on sanottu. Tai jopa niin kuten viisas André Maurois on lausunut: ”Kirjallisuudessa pätee sama kuin rakkaudessa: olemme hämmästyneitä toistemme valinnoista.”
7. helmikuuta 2008 kello 23.43
Rita kirjoitti, että sadut on aikoinaan lapsille kirjoitettu. Kuitenkin minä muistelen koulussa oppineeni, että vanhat sadut, kuten juuri Grimmin, ovat alkuaan aikuisten ajan kuluksi toisilleen nuotiotulilla yms. kertomia, kuten Kalevalamme tarinatkin. Vasta myöhään ne siirtyivät lasten lukemistoksi, mikä selittänee kauhukertomukset. Tietysti lapset kuuntelivat siinä vieressä, sillä tavallahan ne jäivät hyvin mieleen. Itse en ole koskaan pitänyt Grimmin saduista enkä varsinkaan Andersenin saduista, niissä ei ole edes vanhojen satujen ”sielunhoitoa” (psykologit ovat pohtineet satujen myyttejä). Jotakin puhuttelevaa niissä julmuuksien takana onkin, luulisin. Muistan, että kummipoikani halusi aina kuulla sadun Jaakko ja pavunvarsi.
Meillä oli kotona Suomen kansan satukirja, josta isä luki jatkokertomuksen tapaan pitkiä seikkailusatuja, mm. Antti Puunhaaran. Itse luin lyhyempiä hölmöläissatuja, ja suosikkejani olivat eläinsadut. – Kaikkihan tietävät, miksi ketun hännäpää on valkoinen tai miksi karhulla on töpöhäntä, minne korpin juusto katosi ja tietysti ne happamat pihlajanmarjat. Mestaritontun seikkailuja täällä on jo kehuttu, eikä turhaan.
31. lokakuuta 2008 kello 13.36
Tänään kuuluu lukea kauhistuttavia ja pelottavia satuja ja tarinoita, kummitusjuttuja, kauhuromaaneja, noir-kirjallisuutta ja dekkareita kurpitsajuhlan kunniaksi! Hauskaa Halloweenia!
Ja ennen kuin joku alkaa valittaa Suomen amenrikkalaistumisesta, niin Halloweenhan on alunperin kelttien syysjuhla, ja onhan meilläkin kekrimme. Siitä vain lanttuja tai amerikkalaistyyliin kurpitsoja kaivertamaan ja lukemaan kauhusatuja.
Muuten, myös Agatha Christiellä on erinomainen dekkari Kurpitsajuhla.