Joulukirja, syyskirja, kesäkirja. On joitain kirjoja, jotka tuntuvat kuuluvan johonkin vuodenaikaan, merkkipäivään tai käännekohtaan. Niitä haluaa lukea uudelleen ja uudelleen. Late kysyi joulukirja-postauksen yhteydessä kuinka luemme kirjoja. Kuinka moni lukee uudelleen samoja kirjoja? Ja jos, niin mitä?
Huomaan lukevani todella harvoin kirjaa uudelleen. Saatan silmäillä kirjoja, muistella tunnelmaa tai aikaa jolloin luin kirjan. Harvoin kuitenkaan vien aikaa uusilta kirjoilta lukeakseni jonkun uudelleen. Mielenkiintoista muuten, että kirjat, joita on luettu kaikkein eniten ovat lasten- ja nuortenkirjoja. Lapsena niitä luettiin minulle, sitten opin lukemaan niitä itse ja vielä kolmannen kerran saan lukea niitä omalle lapselle. Tuskin kovin moni aikuisten romaani on kulunut käsissäni yhtä tiuhaan kuin vaikkapa Peppi Pitkätossu. Lieneekö tämä uudelleen lukeminen ja ulkoaoppiminen syynä siihen, että Pepin uudesta suomennoksestakin tuli niin suuri häly. Kun esimerkiksi luen Doris Lessingin Kultaista muistikirjaa, tulee mieleen, että ehkä se olisi voitu suomentaa uudelleen. Ja luulen, ettei suomennoksesta olisi tullut suurta haloota…
Yksi kirja minulla on, jonka luen vuosittain uudelleen. Huovisen Hamsterit. Se liittyy syksyn tulemiseen. Toinen, jota luen silloin tällöin uudelleen on Hannu Mäkelän Hevonen joka hukkasi silmälasinsa. Ihana, kummallinen lastenkirja.
Pinnallisuutta tai ei, mutta liikaa hyviä kirjoja ja liian vähän aikaa. Jostain on luovuttava. Minulla se on uudelleen lukeminen. Sääli. No Tove Janssonin kirjoja luen toistamiseen. Esimerkiksi kesäisin kliseisesti Kesäkirjan.
31. joulukuuta 2007 kello 11.28
Niin se on, liikaa kirjoja ja liian vähön aikaa — vaikka yritystä kyllä on lukea niin monta kuin voi. (Mies hankki minulle kerran rintanapin, jossa lukee: ”Who dies with most books, wins.”) Mitä uudelleen lukemiseen tulee, niitä on hyvinkin, mutta haluaako julkaista ihan kaikkea niin henkilökohtaista verkossa, siitä en ole varma.
Aikoinaan kun romanttinen kirja kului vielä käsissä, luin moneen otteeseen L.M. Montgomeryn ”Sinisen linna”n. Se kului niin paljon lainaavien ystävienkin käsissä, että aloin ostaa sitä heille omiksi kappaleiksi. (Kirja pysyy nyttemmin juuri ja juuri kasassa hyllyssä.) Ja tuore lukeminen parin vuoden takaa on Ian McEwanin ”Lauantai”. Ostin sen lentoasemalta Suomeen lentäessä ja luin yhdellä istumalla. Sen uudelleen lukemisen nopeaan tarvittiin kunnon syy (ajanpuute taas) eli ehdotin sitä täkäläiseen lukupiiriini.
Lasten ja nuorten kirjoihin en kyllä ole juuri palannut. Ne kai osaa ulkoa, niin monen lukukerran jälkeen.
31. joulukuuta 2007 kello 12.57
Minulla on tapana lukea Tove Janssonia vuodenajoittain. Kesällä luen kesäkirjan ja vaarallisen juhannuksen, syksyllä Muumilaakson marraskuun (oi mitä ihanaa synkkyyttä!) ja talvella Taikatalven ja tiettyjä novelleja. Kevään koittaessa on taas vuorossa Taikurin hattu. Näistä tulee turvallinen olo – se kai uudelleen lukemisen tarkoituksena onkin.
Vihervaaran Annan seuraan palaan myös säännöllisesti, erityisesti silloin kun elämä ulkoisesti on kaaoksessa. Ne palauttavat jonnekin turvalliseen ja järjestelmälliseen lapsuuden maailmaan, jossa kaikki on puhdasta ja vilpitöntä. Rosamunde Pilcherin ”hömppä” toimii samalla tavalla, ne ovat lohtukirjoja parhaimmasta päästä. Ihanaa vanhaa brittirouvaa tuntemattomille suosittelen tutustumista kirjoihin Coming Home ja Shell Seekers, suomennokset ovat aika kökköjä mutta alkukielellä toimii mukavasti. Ja vielä yhdet lohtukirjat: Auni Nuolivaaran Paimen, piika ja emäntä -trilogia vie aivot ihanaan tilaan yhä uudelleen.
Gabriel Garcia Marquez toimii myös uudelleen luettuna. Lemmikkini on Rakkautta koleran aikaan.
Harmillisen vähän aikaa on lukea uudestaan, siksi Jansson toimii tässä(kin) erinomaisesti – kirjat ovat lyhyitä, mutta elämyksellisesti mitä suurimpia.
31. joulukuuta 2007 kello 13.19
Koen aika samalla lailla kuin Late ja Kirsi, että tuntuu haaskuulta lukea samaa aina uudestaan ja uudestaan, mutta olen sitä tehnyt erityisesti nuorena. Luin 15-22 -vuotiaana monet kirjat useampaan kertaan. Sittemmin monikertalukemiset ovat jääneet. Kesäisin nollaan itseni loman aluksi raskaasta työrupeamasta Madame Agathan kirjoilla. Nalle Puhiin palaan usein, mutta juuri selaillen, hakien jotain tunnelmaa/ lohdutusta. Jotkut kirjat ovat tehneet ensilukemisella niin suuren vaikutuksen, että suorastaan pelottaa tarttua kirjaan uudestaan (tällainen järisyttävä lukukokemus on mm. Soucy: Tulitikkutyttö, joka on ollut yöpöydällä nyt kaksi vuotta odottamassa toista lukukertaa, mutten ole rohjennut siihen tarttua).
Jouluisinkaan ei siis ole mitään kirjaa, jota erityisesti lukisin vuodesta toiseen. Jos on onnellisesti saanut lahjaksi kirjan/ kirjoja (meidän lähipiirissä on päästy eroon lahjojen antamisesta jo vuosia sitten), luen mieluummin uutta. Lapsena jouluna luettiin jouluevankeliumia niin koulussa kuin kotona.
31. joulukuuta 2007 kello 13.32
Totta, liian vähän aikaa, liikaa hyviä (ainakin ennen lukemista oletettavasti hyviä) kirjoja!
Mutta luen jonkin verran noveleja uudelleen vuodesta toiseen. Ne eivät kyllä liity mihinkään tietyyn tilanteeseen tai vuodenaikaan. Ehkä ennemminkin siihen, että jos on lukenut muutaman ei-niin-kovin-hyvän kirjan, tekee mielilukea jotain takuuvaramaa.
Novellit ovat siitä hyviä, että niitä voi lukea vaikka vain yhden, tarpeen mukaan. Kestosuosikkeja ovat Tsehov, Poe, Maupassant.
Muista kirjoista palaan joskus Christien ja Conan Doylen dekkareihin. Ja ”klassikoista” Camu’n ja Austiniin tietenkin!
31. joulukuuta 2007 kello 13.51
Olen aikaisemmin ajatellut juuri kuin Late – miksi lukea samoja kirjoja kun lukemattomia ja kiinnostavia tulee koko ajan lisää!
Mutta kun tulin vanhaksi ja huomasin, että muistan esim. Günter Grassin Peltirummusta vain yleisen tunnelman ja sitten tietysti alun hassun perunapeltojutun (luettu noin 40 vuotta sitten), tuntui että olisi pakko kerrata se ennenkuin tarttuu uuteen, Sipulia kuoriessa. (Sitä paitsi olen luonteeltani kiusallisen perusteellinen: pitää tuntea kaikki vanhat jotta voi tarttua uuteen!) (En itsekään ihan oikeasti usko tuohon, tietenkään!)
Uusi järkytys minulle oli havaita, että olin unohtanut isoja paloja jopa Austerin kirjoista, vaikka niiden lukemisesta oli vain runsas kymmenen vuotta ja vaikka olen ihan heikkona niihin.
Seitsemää veljestä ja Kalevalaa tunnustan lukeneeni useaan otteeseen, mutta vain siksi, että inhosin niitä koulussa, ja kun niitä julkisuudessa hymistellään, minun pitää todistaa itselleni: on ne ihan kunnon kirjallisuutta, ja lukea joitakin kohtia.
Lastenkirjoja luen uudelleen, esimerkiksi Kirsin mainitsemaa Hannu Mäkelää. Tai Eduard Uspenskin Fedja-setää tai Janoschin Hiiri punasukissaan tai Tiikerin jymyjuhlat.
Mutta on se ihan totta: jos kirja on ihan tosissaan hyvä, siitä löytää aina uusia oivalluksia joka lukukerralla.
31. joulukuuta 2007 kello 16.30
Amp, minäkin luen L.M.Montgomeryn ”Sinistä linnaa” yhä uudelleen! Sain sen aikoinaan lahjaksi joskus 10-vuotiaana ja rakastuin täysin. Se kirja on niin hassu, niin kliseinen ja samalla niin täydellinen. Luen sen edelleen aina, kun elämässä on tapahtumassa jokin muutos, kirja valaa rohkeutta ja innostusta. Miten samaan kirjaan saadaankin kaikki hienot juonenkäänteet ja sydäntä sykähdyttävä draama ja samalla kirja on niin hauska ja naurattava! Minulle ehdoton uudelleen luettava, luutavasti läpi elämän.
31. joulukuuta 2007 kello 17.27
Taisit reeta karoliina löytää juuri sen oikean selityksen siihen, miksi aikoinaan luin ”Sinisen linnan” niin moneen kertaan. (Ja sille, joka kuiskaa korvaan ”olisi aika lukea se taas” osoitan isoa, jo huojuvaa kohta luettavien kirjojen pinoa, joka vain kasvaa ja kasvaa.) Ja miksi niin moni tuttu on siitä pitänyt. En minäkään paljon yli kymmenen ollut, kun se kouraan pantiin. On ihan hämmentävää havaita, miten samanlainen kirjakokemus voi toisella lukijalla olla.
1. tammikuuta 2008 kello 9.15
Tämä on arka aihe, josta on helposti saanut nenilleen. Mutta kerran vielä pojat – ja tytöt! Tästä puhuttiin äsken jonkun kirjallisuusihmisen sitaatin yht: ”nykyään julkaistaan mestariteos joka toinen viikko.” Selvääkin selvempää on, ettei silloin muuta ehdikään kuin uutuuksia lukea, ja muuta elämää ei voi ollakaan kirjojen lukemisen ohella. Ja huojuva luettavien kirjojen pino kasvaa taivaisiin.
Mutta näkee myös kantaa: kirjaa ei kannata lukea ensinkään, ellei se houkuta uudelleenlukemiseen. Pidetään siis tason mittana, jopa klassikon merkkinä, että kirja kestää useamman lukemisen.
Myös kantaa: ‘tuntuu ajan haaskuulta lukea samaa kirjaa uudelleen’ olen nähnyt käännettävän päälaelleen. Jossain haastattelukirjassa mies kertoi lukevansa vain kirjoja, jotka varmasti tietää hyviksi, siis kokemuksesta. Katsoi, ettei hänen iällään aikaa enää riitä haaskattavaksi mahd. sekundaan. Mutta ehkä tämä todella on ikäpolvikysymys, nuorena riittää haaskattavaa!
1. tammikuuta 2008 kello 16.24
Ennen luin kirjoja uudelleen paljonkin, palasin niihin kuin vanhojen ystävien seuraan. Sitä paitsi silloin oli vaikeampi saada käsiinsä niin paljon uusia kirjoja, että olisi ollut aina uutta hyvää luettavaa! Nykyisin uusia kirjoja ja suosituksia pukkaa joka puolelta niin paljon, että luen uudelleen vain niitä kaikkein parhaimpia kirjoja, niitä joiden kaikkien puolien ymmärtämiseen menee lukemattomia lukukertoja ja joiden kieli on kaikkein nautittavinta: Jane Austenia, Charlotte Brontëa, Elizabeth Gaskellia. Enkä nyt tarkoita, että vain Englannissa ja vain 1800-luvulla olisi kirjoitettu kirjoja, jotka ansaitsevat tulla luetuksi monta kertaa – näihin vain minä olen sattunut rakastumaan. Varmasti vielä löydän muitakin.
2. tammikuuta 2008 kello 11.15
Olen Violetan kanssa samaa mieltä siitä, että jos kirja on ihan tosissaan hyvä, siitä löytää aina uusia oivalluksia joka lukukerralla. Varmasti! Kun luin Bulgakovin ”Saatana saapuu Moskovaan” toisen kerran sen oltua kuukauden kirja, löysin siitä yllättäen iha eri tunnelman kuin ensimmäisellä kerralla! Enkä ole sitä mieltä, ettei pitäisi lukea kirjaa uudelleen, huomaan vain tekeväni sitä todella harvoin. Osin siksi, että uusia kirjoja tulee niin paljon ja nekin haluaisi lukea ja kokea.
Minusta on hankala Kopsun tavoin määrittää kirjaa etukäteen sellaiseksi, joka tekee huikean vaikutuksen. Niin huikean, että se pitää lukea moneen kertaan. Oikeastaan se on minusta mahdotonta etukäteen. Paitsi jos pysyy klassikoissa, jotka on useiden sukupolvien ajalta jo sellaisiksi todettu. Enkä silti tiedä haluaisinko lukea uudelleen.
Minusta tuntuu, että tämä ei ole ikäpolvi- vaan persoonakysymys. On toki vaikea tietää millainen esimerkiksi itse olen 60- tai 70-vuotiaana, jos sinne asti pääsen. Luenko mieluummin tuttuja ja hyviä vai haluanko silloinkin tutustua myös uusiin kirjoihin. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia suhteesa tuttuuteen ja uusiin asioihin. Yli kuusikymppinen äitini matkustelee koko ajan uusiin paikkoihin (Kyllikki Villasta nyt puhumattakaan!) kun taas minä matkustan mielelläni samaan paikkaan mihin olen tehnyt pesäni ja joka on minulle tuttu. Toinen haluaa maistella uusia ruokia ja toinen syö makkarakastiketta. Joku haluaa löytää uusia kirjamaailmoja ja toinen palaa tuttuun ja etsii sieltä uutta.
Ja lopputulos on kai se, että me olemme ristitiitaisia hahmoja seikkailemassa tutun ja turvallisen ja uuden ja jännittävän välimaastossa…
2. tammikuuta 2008 kello 18.10
Aikaisemmassa kommentissani sanoin, etta itse palaan jo luetun kirjan pariin uudelleen vain poikkeustapauksissa. Selkein sellainen on muuttuneet olosuhteet, jotka saavat ajattelemaan, etta nyt ennen luetusta kirjasta voisi loytya jotain uutta.
Hyva esimerkki on nykyiseen kotikaupunkiini sijoittuva klassikko, jonka jouduin lukemaan kouluaikana, siita silloin pahemmin innostumatta. Useamman kaupungissa vietetyn vuoden jalkeen paatin muutama kuukausi sitten antaa kyseisella teokselle toisen mahdollisuuden — ja kokemus oli todellakin sen arvoinen. Kirja oli loistava, ja nyt jo rakas kotikaupunkini tarkeassa roolissa.
Kopsun mielipide on mielenkiintoinen, mutta sisaltaa itsessaan dilemman: Mista tietaa, etta kirja on tarpeeksi hyva uudelleenluettavaksi, ennen kuin sen on lukenut sen ensimmaisen kerran? Vai pitaako kirjoja lukea tiettyyn ikaan asti tuoreena, ja sitten paattaa, etta nyt ei ole enaa aikaa tuhlata sekundaan, tai klassikoiden etsimiseen, ja tasta eteenpain luen vain uudelleen niita kirjoja, jotka osoittivat ”ensimmaisella kierroksella” olevansa sen arvoisia?
Taidan siis kuitenkin yhtya Kirsin mielipiteeseen, etta kyseessa on persoonakysymys. Toivottavasti oma elamani on loppuun saakka uuden oppimista — niin lukemisessa kuin muillakin osa-alueilla!
2. tammikuuta 2008 kello 18.51
Minäkin luen harvoin mitään uudelleen. Joskus keskustellessa tulee ilmi, etten muista kirjasta juuri mitään ja otan kirjan uudelleen selailtavaksi. Harvoin selailu kuitenkaan imaisee lukuvaihteen päälle ja jumitun esim. kirjastossa hyllyn eteen lukemaan kirjaa uudelleen.
Toisaalta kuulostaa hyvälle ajatus lukea ”suuria” klassikoita eri ikäkausina ja siten syventää ymmärtämystä itsestään/omasta muutoksestaan. Ehkä sitten keski-ikäisenä..
2. tammikuuta 2008 kello 19.42
Ei luonnollisestikaan kirjaa voi etukäteen lukematta luokitella mitenkään. Luulisin, että oikea lukupäätöksen aika on siinä, kun todella on havainnut, tämäpä hyvä kirja, tämän haluan lukea läpi.
Ajatus, johon viittasin oli luult. Voitto Viron, periaatteessa kannatan sitä itsekin. Käytännön toteutus on vielä jäänyt vähänlaiseksi. Viimeksi olen uuslukenut Bellow’n paksummat kirjat, ohuiden lukemisesta siksi lyhyt aika etten niihin halunnut palata.Myös Singerin useammat kirjat olen uusannut. Hyvin on molempien teksti vetänyt.
Sen sijaan A.Tylerin jotkut kirjat joista ekakerralla pidin, paljastuivat yllättävän tylsiksi toisella yrittämällä. En pakottanut itseäni.
2. tammikuuta 2008 kello 19.51
Tosiaan, ei sitä tule tartuttua uudelleen tarina-tyyppisiin kirjoihin, joiden idea selviää jo ensimmäisellä lukukerralla. Itse olen lukenut tiettyjä kirjoja muutamia kertoja: Rikos ja rangaistus, Saatana saapuu Moskovaan, Sinuhe egyptiläinen, Turms kuolematon. Nyt Waltarin juhlavuonna taidan lukea ainakin Sinuhen, kun satuin saamaan lahjaksi sen kahdessa osassa (kätevää luettavaa myös bussissa, toisin kuin se jättiversio).
Luin juuri loppuun Torgny Lindgrenin Dorén raamatun ja uskon sen olevan myös niitä kirjoja, joihin tartun tulevaisuudessa uudelleen. Lukupiirissäkin taisi joskus olla Lindgrenistä puhetta. Ovatkohan hänen triptyykkinsä kaksi ensimmäistä osaa (Kimalaisen mettä ja Pylssy) yhtä loistavia kuin Dorén raamattu? Lindgren menee kyllä tbr-listalle.
3. tammikuuta 2008 kello 16.59
Kuulun siihen koulukuntaan, jolla ”ei ole aikaa” lukea kirjoja uudelleen. Mieleni aina välillä tekisi. Vaikkapa syystä, että saisi nauttia uudelleen ko. teoksen ihanuudesta. Mutta sitä hetkeä ei ole vielä tullut, etteikö jokin lukematon kirja olisi silti vienyt voiton. Ja näin voin säilyttää vaikuttavat kirjat edelleen rakkaiden ja merkittävien kirjojeni hyllyssä enkä menetä mahdollista illuusiota. Mutta jos olisin nopeampi lukija, lukisin varmaankin samojakin kirjoja uudelleen. Parhaimmillaan parin-kolmen kirjan viikkovauhtiin ei mahdu niin paljon…
Minulla on samaa vikaa kuin Harrissa, että joskus en muista mitään lukemastani kirjasta, mutta selailemaan en silti ryhdy. Tyydyn toisten tuumiin ko. kirjasta.
Poikkeuksen tästä säännöstäni tekee tietenkin dame Agatha. Ja se, etten muista esim. Kymmenen pientä neekeripoikaa -kirjasta juuri mitään, tekee sen/niiden lukemisesta aina yhtä suuren elämyksen… en koskaan muista kirjan loppuratkaisua. Ja silti väitän, että luen ajatuksella, tai ainakin nautiskellen.
Runoteoksiakin luen aina uudelleen ja uudelleen: Hal Sirowitziä, Seppo Helmistä, Aila Meriluotoa jne jne. Mutta niistähän tässä ei olekaan keskusteltu.
3. tammikuuta 2008 kello 18.48
Harri, taisin lukea George Eliotin ”Middlemarch”in turhan nuorena, sinne se jäi kirjahyllyyn pölyttymään vuosiksi. Kunnes nyt keski-ikäisenä luin sen uudestaan ja tajusin miten hienosta kirjasta on kyse. Se kyllä kestäisi kolmannenkin lukemisen, mutta on niin paksu, että en vähään aikaan harkitse, ihan vaan tästä syystä.
kopsu, juu, siinä lukiessä se syntyy se lopullinen päätös. Joskus kirja lentää seinään, mutta aika usein sen lukee loppuun; on kai sitten jotenkin osannut valita luettavan. Tapoja on monia. (Yksi hyvinkin myyty ja puhuttu kirja jäi omalta kohdalta lukematta jo siksi, että en kirjakaupassa seisoessa saanut edes ensimmäistä sivua loppuun. On toisille, ei minulle se kirja.)
Anne Tylerista, aikoinaan minulle suositeltiin ”Päivällinen koti-ikävän ravintolassa” [?] kirjaa, enkä tosiaan innostunut. Sitten, vuosia myöhemmin, työnnettiin käteen ”Saint Maybe” [mitä lienee suomeksi] ja pidin kovasti. Piäisiköhän sille ravintolalle antaa uusi mahdollisuus?
3. tammikuuta 2008 kello 18.57
‘Tarina-tyyppisisä kirjoja, joihin Satu viittasi, voi olla erilaisia. Mainitsemani Tylerin kirja oli ilm. sellainen, että toisella lukukerralla häiritsevästi aavisti, mitä sitä ja sitä seuraavaksi tapahtuu (vaikkei vars:sti muistanutkaan, koska monta vuotta oli väliä)
Samoihin aikoihin luin Weldonin kirjoja, joissa myös tarinat ovat keskeisiä. Niissä ne ovat kuit. yl. selvästi monipolvisempia, enemmän henkilöitä, joille sattuu ja tapahtuu enemmän kuin Tylerin kirjassa. Seuraus oli, että Weldonin toinen lukukerta tuntui kuin aivan uutta teosta olisi käynyt läpi. Voi kyllä olla, että W:lla tekstissään on muutenkin enmmän kiinnostavaa ainesta.
Selvää on, että joka vahvasti uskoo uusien mestariteosten lakkaamattomaan virtaan, ei millään ehdi mitään toiste lukea.
3. tammikuuta 2008 kello 20.50
amp!
Anne Tylerista. Suosikistani. Olen pitänyt kaikista muista hänen kirjoistaan todella paljon, paitsi ”Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa”sta. Raahauduin loppuun viimeisillä viitseliäisyyden rippeillä, pelkästä kunnioituksesta Tyleria kohtaan. Muita kirjoja olen oppinut jättämään jo keskenkin, mutta en idoleitteni kirjoittamia.
Mm. Oikukas planeetta, Aikaa sitten aikuisina ja varsinkin Avioliiton lyhyt oppimäärä ovat minusta loistavia kirjoja. Viimeksi mainittu on vaikuttanut minun elämääni todella radikaalisti, sen luettuani sain lähdettyä omille teilleni, pitkän parisuhteen (27v) jälkeen. Olen siis Tylerille ikuisesti kiitollinen nykyisen elämäni onnellisesta tilasta.
Kirjoilla voi olla siis melkoinen vaikutus pienen ihmisen elämään, ainakin tällaisen vaikutteille alttiin, jonka ajatuksia pukee näkyväksi joku kirjailija jossain. Kirjojen yksi tehtävä minun elämässäni: voimaannuttaminen!
4. tammikuuta 2008 kello 9.48
Kerttuli, mielenkiintoista miten meillä on taas samantyyppinen lukukokemus. Jätin sanomatta, että olen toisen yrittämän jälkeen lukenut hyvinkin monta Anne Tyleria. Rajuja elämänmuutoksia hän ei ole meikäläiselle insproinut, onpahan vaan viihdyttänyt ja välillä pannut vähän ajattelemaankin. Jos pitää suosikki valita se kai on ”Onnellinen matkamies”. Uusin kirjansa, ilmestynee Suomessa tänä vuonna nimellä ”Amerikan lapset” on myös erittäin hyvä. Siinä Tyler pohtii kulttuurien välissä oloa ja siirtolaisuuden kokemusta hyvin, unohtamatta kuitenkaan sitä missä on niin taitava; pienen ihmisen ja elonsa kuvauksessa.
4. tammikuuta 2008 kello 12.55
amp,
Sitähän tämä elämä on parhaimmillaan, jakamista. Ja tämänkin palstan kautta voimme antaa sielunsiskoille ja -veljille osviittaa siitä, mihin kannattaa seuraavaksi, tai sitä seuraavaksi, kääntää katseensa. Kun kaikkea ei itse ei näe eikä huomaa. Kiitos teille kaikille…
Ja siitäkin, että välillä huomaa olevansa hyvinkin erilainen kuin joku toinen kirjojenrakastaja. Esimerkkinä se, että joku mies täällä kertoi lukevansa uudelleen August Strindbergin Punaista huonetta. Miä tietysti menin heti hyllylleni, jossa on muutama Strindberg, äidin peruina, lukematta. Parikymmentä sivua olin aivan innoissani, että tämähän on hyvä. Ja sitten alkoi tökkiä, kunnes puolessa välissä en enää kyennyt jatkamaan. Strindberg ei aukene minulle.
Sen jälkeen tartuin Eeva Joenpellon Vesissä toinen silmä -libristikappaleeseen. Olen lukenut aiemmin kai vain yhden Joenpellon. Tämäkin teos vaikuttaa alussa aika hyvältä, mutta jaksaneeko kantaa loppuun asti nähdään ihan tässä tänä päivänä…
4. tammikuuta 2008 kello 20.36
Olen lukenut kaikki todella rakastamani kirjat moneen kertaan ja uskon, että se on juuri persoonakysymys. Suurin oivallukseni (ei mikään ruudin keksintä) oli, kuinka nyt nelikymppisenä sama kirja antaa aivan eri ratkaisuja ja elämyksiä, kuin kolmekymppisenä, saati kakskymppisenä. Luen hyvinkin nopeasti uudestaan kirjat, jotka ovat tehneet vaikutuksen.
Huomaan lukevani tuttuja, hyviä ja turvallisia kirjoja uudestaan ja uudestaan, varsinkin muuttaessani maasta toiseen, tai elämäntilanteiden muuten vaihdellessa. Oli aivan erilainen elämys lukea esim. Jari Tervon Kallellaan silloin, kun olin lapseton, ja sittemmin vauvaikäisen vanhempana. Ja taas luin sen, nyt kahden lapsen äitinä. Kirja on antanut minulle kyyneliä ja naurua, vaikka se onkin epätasainen.
Saision, Idströmin, Tervon ja Härkösen romaanit olen lukenut moneen kertaan jokaisen. Tai melkein jokaisen; lempikirjailijallakin on joskus heikompia hetkiä, eikä aivan kaikkeen ole syytä palata. Lapsena sain omituisen kirjan Ugudibuu, ja sen olen lukenut yli kymmenen kertaa. Samoin Sinuhen n. 10 kertaa, ja ensi kesänä luen sen taas, kun palaan Suomeen. Hyvä kirja ei ole hukkaan heitettyä aikaa ikinä, enkä kaikkia maailman hyviä kirjoja ennätä kuitenkaan lukea. Keskityn kotimaiseen kirjallisuuteen ja siinäkin hommaa riittää. Joskus luen myös muiden maiden osaajien kirjoja, jos joku luottolukijaystäväni suosittelee.
5. tammikuuta 2008 kello 15.47
Ritalla oli hyvä esitys siitä, miksi kannattaa parhaita kirjoja lukea uudelleen.Tosin mainittuihin lukukertoihin tuskin minä tulen yltämään.Toinen ero on, että kotimaiseen keskittymistä en minä yritäkään. Ehkä siihen vaikuttaa, jos kauan on ollut ulkosuomalaisena?
Yksi peruste lisälukemiselle on, että joillakin kirjailijoilla, joissakin kirjoissa on asiaa niin paljon ja tiukkaan ahdettuina, että osa asioista ensikerralla jää huomaamatta. Tällaisia minulla on ollut esim Bellow’n monet kirjat sekä Tervon viimeisimmät Myyrä ja Ohrana.Voi olla että Tervon kirjat ei helpotu toisellakaan kerralla, ovat ne usein niin lakonista, typistetyntuntuista tekstiä?
6. tammikuuta 2008 kello 15.21
Kerttuli, niin sitä tämä tosiaan on; jakamista. Sanoisin, että on aika harvinainen addiktio tämä, jota voi näin vaarattomasti, ja vain hyvää levittäen jakaa vaikka kuinka. (Kunhan ette kysy mielipidettä luottokortiltani. ”No kun dollarikin on on alhaalla ja britit ei ota veroa kirjoista…” Kiitos vaan Kirsi viimeisimmästä Jenkeistä tulevasta paketista. Sulo ”No kun se oli niin halpa” Vilen on varmasti lainatuin tv-tähti tässä huushollissa.)
Rita, ”Ugudibuu”, tampereelle sijoitettu tieteiskirja, jossa suurin osa ihmisistä vain – ”pooh!” — katoaa? Ei tosin Weismanin kirjassaan kirjoitamin seurauksin. Tosin se ei tainnut olla ko. romaanin pääaihekaan. (Pyydän anteeksi, jos puhun pötyä, vanha ei halua edes kertoa kuinka pitkä aika sitten se tuli luettua.)