Juha Itkonen: Kohti (Otava 2007)
Ensimmäinen, toinen ja kolmas ajatus kirjan päättymisen jälkeen: Mitkä viisi sanaa?Jussin viisi sanaa. Minä rakastan sinua isä – vain neljä. Onnea isä vauvan takia – vain neljä. Annan sinulle anteeksi – vain kolme. Me annamme sinulle anteeksi – neljä. Julia tulee kotiin – kolme. Lähdetään kaikki kolme kotiin – neljä. Missä olet isä, onko kaikki kunnossa…. En keksi mitkä viisi sanaa, ja se tekee minut ensin hulluksi. En oikein pysty edes analysoimaan kirjaa. Pienen etäisyyden jälkeen voin jo miettiä kirjaa ilman juuttumista noihin viiteen sanaan. Jotain hyvää ne varmasti olivat kuitenkin.
Kohti on kirja kolmesta ihmisestä, kolmesta saman perheen jäsenestä, joilla selvästi on jäänyt jokin asia käsittelemättä ja jota sitten käsitellään Thaimaassa. Tapani isä, Jussi poika ja Julia tytär. Kaikilla vähän erilainen maailmakatsomus. Tytär haluaa pelastaa maailman (vai sittenkin vain paeta painavaa todellisuutta?), Jussi haluaa tehdä rahaa ja isä on ministeri. Ja sittenkin Itkonen haluaa, että näemme heidän olevan aika samanlaisia.
Itkosen tyylissä on se vahvuus, että oikeastaan kukaan näistä hahmoista ei tule toista tärkeämmäksi. Kenenkään maailmankatsomus ei ole aivan väärä eikä aivan oikea. Kenenkään näkemyksiä ei ihannoida eikä toisaalta tuomita.
Olen lukenut kaikki Itkosen kirjat ja niitä yhdistää minusta ainakin yksi asia. Hän osaa valtavan taitavasti kuvata miehen ja naisen välistä rakkaussuhdetta. Sellaisella arkisella tavalla. Pienillä asioilla, jotka paljastavat ihmisten olevan läheisiä. Jokin turvallisuus, läheisyys, joka kielestä tai tunnelmasta välittyy. Siihen hienovaraiseen tunnelmaan ihastuin jo ensimmäisessä Myöhempien aikojen pyhiä – kirjassa.
Puolessa välissä mietin miksi Ansakset olivat yhdessä Thaimaassa. Miksi isän ja pojan oli pakko lähteä Julian perään? Julia oli aikuinen ja selvästi halusi luoda elämälleen oman suunnan. Miksi perheen miehet eivät antaneet hänen tehdä sitä. Myöhemmin toki tuli selväksi, että kaikilla oli jotakin selvittämätöntä ja ehkä Thaimaan pelastusoperaatio ei ollut niin teennäinen. Aika oli lipsahtanut, hetket, joiden olisi pitänyt olla läheisiä ja jolloin olisi pitänyt yhdessä keskustella olivat arjessa vilahtaneet ohi, kiire, aina kiire. Vieraantuminen. Lähestymisen vaikeus. Kukaan ei oikeastaan tiennyt toistensa elämästä yhtään mitään. Ja niinhän siinä kaiketi helposti käy.
Julian mukaan jokainen ihminen pelkää jotakin. Ja omia pelkojaan kirjassa kolme päähenkilöä koittavat kohdata. Ja toisiaan.
Itkosella oli myös hienoja pieniä viittauksia: Julia toteaa, että Pekka oli painava ja Pekka oli tosi. Jos pysyy keveänä, kaikki on leikkiä. Jussikin huomaa tämän tajutessaan kuinka rakastaa vaimiaan ja lastaan.
Pidän Itkosen tyylistä. Hän ei ole kyyninen, hän ei peitä sanomaansa ironiaan, hän ei suurentele, käytä superlatiiveja vaan kuvaa todentuntuisesti tavallisia ihmisiä, sotkuista elämää. Tavallisuutta. Ja se ei ole ihan helppoa yli 400 sivua, niin että lukija jaksaa mukana. Jaksoin hyvin.
Ja viime kädessä Tapani jotenkin alkoi säälittää. Tai kaikki kolme. Kuten Tapani miettii:
“Niin helvetin hankalaa, ihmisenä oleminen. Vuodesta toiseen, vuosikymmenestä seuraavaan, vanhalta vuosituhannelta tälle uudelle – jos hetkeksi saavuttaakin tasapainon, kohta horjahtaa varmasti.”
Mitä piditte?
15. lokakuuta 2007 kello 13.05
Siirrän vielä Karin kommentin myös tänne ”Itkonen keskustelee”-postauksen yhteydestä pohjustamaan keskustelua.
Lyhyt kommentti keskustelun avaukseksi. Itkosen “Kohti” oli kiinnostava lukukokemus. Se on mielenkiintoinen kuvaus 2000-luvun alun Suomesta. Kirjoitan Suomesta, vaikka tapahtumapaikka oli pääosin Thaimaassa. Tuoreudessaan se oli lähes aikakauslehtimäinen. Jos ja toivottavasti kun sen lukee 20 vuoden päästä uudelleen, niin tulee varmasti monta ahaa-elämystä.
Kirjailija oli tehnyt valtavasti taustatyötä. Siitä erityinen hatunnosto. Muiden vuoro jatkaa.
15. lokakuuta 2007 kello 15.25
Viisi sanaa:
- Isä. Sinusta on tullut taas vaari.
- Hei isä! Missä sinä olet?
- Missä olet? Julia ja Jussi.
- Huomenna lähdetään. Julia tulee mukaan.
- Onnea vaari! Anni synnytti tänään.
15. lokakuuta 2007 kello 15.51
Hei Kirsi ja muut,
joita toivon löytyvän paljon, sillä Juha Itosen Kohti on hieno aikalaisromaani. Ihastuttaa nuoren miehen rohkeus, into ja taito kuvata tämän päivän ilmiöitä varmaan hänelle itselleen erilaisten ihmisten kautta. Pettikö rohkeus lopussa, kun jätti sanomatta ne tärkeät sanat?
Minusta tässä nyt sittenkin paljastuu perheen yhteys kantavaksi voimaksi, vaikka jokainen perheenjäsen on luullut löytävänsä onnensa kaukana muista. Äitinä mieltä lämmittää, miten tärkeänä jo aiemmin kuollut Anneli koetaan.
Muuten eikö juonen paljastus vähitellen ole aika nerokasta? Vasta loppusivuilla paljastuu Julian lähdön todellinen syy. Mutta eipä kerrota liikaa kirjaa lukemattomille!
15. lokakuuta 2007 kello 16.19
Kiitos Kari : ) Toivoisin tuota neljättä Huomenna lähdetään. Julia tulee mukaan. Ekaa ja vikaa en usko sillä Jussia jäi painamaan vaimonsa ja syntyneen vauvansa kohtalo, eikä hän tiennyt niistä vielä mitään.
15. lokakuuta 2007 kello 17.09
Kiva, että keskustelu alkoi. Olen tykännyt kovasti Itkosen molemmista aikaisemmista kirjoista, joten hieman harmittaa, että ei heti tuottanut samanlaista lukemisen euforiaa kuin aikaisemmat.
Pidin kyllä siitä huolimatta, Itkosen kieli on nin kaunista ja taiturimaista.
Tsunamin kokemukset ovat varmasti hätkähdyttäviä, mutta tänä syksynä on putkahdellut useampiakin teoksia, joissa aihetta käsitellään, ja myös minä mietin, että miksi miehet lähtivät aikuisen tytön perään? Tai ehkä tuollainen ”nyt haetaan tyttö kotio” on keski-ikäiselle miehelle tyypillinen ratkaisu, tiedä häntä. Henkilökuvat romaanissa olivat kerrassaan mainioita, varsinkin isä Ansas. Tuli mieleeni, että hänen maailmankuvaansa Itkonen osasi niin taiturimaisesti kuvata, että sehän olisi kantanut koko romaaninkin. Jussinkin hahmo oli mielenkiintoisen moniulottoinen, kun taas Julia jäi mielestäni kovin stereotyyppiseksi. Ehkä tämä maailma oli kirjailijalle vierain, en tiedä, mutta jäin kaipaamaan Julian maailmankuvan puimista yhtä monipuolisesti kuin esimerkiksi Jussin. Herranen aika, kirjan avulla aloin löytää sijoitusrahastojen hoitajien työstä monia mielenkiintoisia asioita, vaikka humanisti koulutukseltani olenkin! Ja tämä nyt kyllä on jo pilkun viilaamista, mutta eikö kustannustoimittaja olisi voinut korjata ne ”neekeri”-sanat johonkin muuhun, kun kyse ei ollut henkilöiden dialogista, vaan huomioista tai muista ajatuksista. Kovin tarpeettomia ovat, viesti tulee kyllä muillakin sanoilla esiin, ja ehkä olen herkkähipiäinen, mutta itselleni jäivät korviin kaikumaan, varsinkin Jussin kohdalla, sillä harvemmin kuulen enää alle kuusikymppisten käyttävän neekeri-sanaa!
Mutta kaiken kaikkiaan Kohti oli mielestäni hyvä aikalaiskuvaus nykypäivän maailmankatsomuksista, harvinaisen hyvillä henkilöhahmoilla ja erinomaisella kielellä ja kerronnalla höystettynä. Tuntuiko minusta vain vai oliko Itkosen kerronta jotenkin entisestään parantunut? Ehkä oli vain pitkä aika edellisen kirjan lukemisesta. Itkosella on selvästi ollut kunnianhimoinen tavoite nitoa nämä kaikki yhteen, mutta ehkä sen onnistumattomuus ei ollutkaan nyt kirjailijan syy, vaan sen, etteivät nämä maailmankatsomukset olekaan liitettävissä yhteen? Toivottavasti asia ei ole näin.
15. lokakuuta 2007 kello 18.14
Kerrankin ehdin mukaan kuukauden kirja -keskusteluun tuoreeltaan, kun sain Kohti-romaanin eilen luettua.
Hyvä kun Kirsi otti puheeksi nuo arvoitukseksi jääneet viisi sanaa. On parempi, että ne jäivät auki.
Olen aiemmin lukenut Juha Itkoselta vain edellisen romaanin Anna minun… ja tunnistan tässä Kohti-romaanissa saman tekijän kielen. Ihailen sitä luontevuutta, jolla teksti kulkee omiaan. Usein jään jankkaamaan romaaneissa epäluontevia lauseita, varsinkin niissä, joissa on paljon sisäistä monologia. Tässä sitä ongelmaa ei ollut.
Itse asiassa Kohti-romaanissa Juha Itkonen on hienosti välttänyt paljoa dialogia. Suurin osa kirjasta on kunkin päähenkilön omaa sisäistä puhetta ja ajatuksia ja vasta lopussa henkilöt pääsevät vähän toistensa nahkoihin. Sisäinen monologi -ratkaisu alleviivaa henkilöiden sisäistä erillisyyttä toisistaan ja kohtaamisen vaikeutta. Sitä, miten kukin kuvittelee toisen ajattelevan ja elävän. Oikeaa kohtaamista etsitään koko romaanin ajan ja vasta lopussa henkilöt näkevät vähän oman elämänsä ulkopuolelle toisenkin maailmaan (mikä lieneekin monesti todella vaikeaa ihmisten keskinäisissä suhteissa – varsinkin usein lapsuusperheen jäsenten välillä).
Kirjassa on hienoja lauseita ja ajatuksia. Pelko ja sen voittaminen nousivat mielestäni kirjan yhdeksi perusteemaksi – mitä tietysti tsunami-aihekin pohjustaa. Pelko yleensä ja toisen kohtaamisen pelon voittaminen. Ja itseensä tutustumiseen uskaltautuminen.
Kiitos kirjasta!
15. lokakuuta 2007 kello 20.20
Mukava päästä mukaan tuoreeltaan. Myös minä luin kirjan viikonloppuna loppuun. Minä ajattelin viideksi sanaksi: Minä ja Julia rakastamme sinua. Lällyä, mutta jotenkin perheen henkilöt kulkivat mielestäni kaaren välittämisestä välinpitämättömyyden kautta välittämiseen.
Myös minulle Itkonen on mieluinen kirjoittaja juuri kielensä vuoksi. On ihailtavaa, miten teksti hengittää ja on selvästi rytmistä. Luulen, että vaikutelma syntyy nimenomaan pilkuttamisen ansiosta.
Tässä kirjassa Itkonen oli myös jotenkin vauhdissa, irrotteli kielen avulla. Kun aikaisemmissa kirjoissa minua ilahdutti kielen avulla tehty syvä tunnelma, nyt Itkonen reipotti ja viipotti, lerpotti ja vinksotti. En tiedä, oliko tämä myös yksi syy siihen, miksi mielestäni aikaisemmat kirjat ovat minusta olleet jotenkin todellakin ”euforisempia”.
Erityisesti pidin Anna minun rakastaa enemmän – kirjan alusta, joka lensi kuin perhonen. Kaunista, kaunista. Juuri pienissä asioissa, arjessa Itkonen on parhaimmillaan.
Nämä siis aivan tuoreeltaan ajatuksia kirjasta.
15. lokakuuta 2007 kello 21.06
Minna, minuakin Julian hahmo vähän häiritsi. Hän oli niin hyveellinen ja jotenkin silti pinnallinen. Loppu minusta paransi asiaa. Julia ei ollutkaan lähtenyt “pelastamaan maailmaa” vaan oli ihan samalla tavalla kuin perheen miehetkin paennut elämäänsä. Ja minusta Itkonen halusi kertoa meille, ettei sillä ole niin väliä mistä syystä jotakin tekee kunhan tekee jotakin hyvää. Ja loppujen lopuksihan kaikki päätyivät tekemään hyvää omilla tavoillaan. Kai.
Minusta siinä on jotakin huojentavaakin, ettei maailmankatsomusten tarvitse liittyä yhteen, ihmisellä voi olla oma näkemyksensä ja silti yhteys voi olla löydettävissä. Kuten Linnea mietin, että tämä tapa kertoa ei pyrkinyt saavuttamaan yhteistä näkemystä vaan näkemysten kohtaamista jollain tasolla. Jollei muulla niin rakkauden.
Karoliina jotakin tuollaista minäkin viidestä sanasta toivon, olin näkevinäni, tunnelmasta havaitsevinani.
15. lokakuuta 2007 kello 22.02
Hei, kiitos kaikille lukijoille ja keskustelijoille. Älkää antako ajoittaisen läsnäoloni häiritä.
Ne viisi sanaa. Toki minulla oli ne – ei ainoastaan mielessäni vaan myös paperilla. Kustannustoimittajani mielestä oli viisainta jättää ne pois. Koska itsekin tasapainoilin kahden vaiheilla, päätin luottaa hänen harkintaansa. Editorini on todella hyvä.
Rohkeuden puutteesta ei ollut kyse. Tuntui, että lukijalle olisi hyvä jättää vähän tilaa. Romaanin lopettaminenhan on tietenkin hirveän vaikeaa. Alku ja loppu, niinhän sitä väitetään. Siinä välissä kaikki tietysti sujuu kuin itsestään.
Jälkeenpäin olen kyllä miettinyt, olisiko sanat sittenkin pitänyt jättää. Muutama tuttu on niitä jo ehtinyt minulta kysellä, joten ilmeisesti niitä kaivataan. Tarkoitus ei ollut tehdä kiusaa.
Voisin tietysti paljastaa ne tässä. En nyt kuitenkaan taida niin tehdä. Minulle riittää, että lukijalle välittyy oikea sävy, ja tässä esitetyistä ehdotuksista päätellen niin tapahtuu. Teidän sananne ovat yhtä hyviä kuin minun.
15. lokakuuta 2007 kello 23.00
Vähän mietinkin olisitko Juha paljastanut meille sanat : )
16. lokakuuta 2007 kello 8.48
Voisitko Juha kertoa hieman, miten teit taustatyötä kirjaan? Kuten avausviestissä kirjoitin, taustatyötä sinun on täytynyt tehdä tosi paljon.
Miten kauan kirjan kirjoitusprosessi kesti? Olet saanut hyvin viime vuosien ajan siihen näkyviin. Oletko kerännyt matkan varrella lähteitä, esim. lehtijuttuja. Mistä olet opiskellut esim. pörssimaailman asioita? Aasian talouskriisiin, WTO:n politiikkaan jne. olet myös panostanut? Oletko käynyt Thaimaassa itse käymässä paikkoja?
Kirjan mukana oli helppo sukeltaa eri tapahtumapaikkoihin, sillä niiden kuvaaminen oli mainiota. Ne näki mielessään. Mielenkiintoinen oli myös Tapani Ansaksen ja toimittaja Soinisen suhde. Tällaisia poliitikko-toimittaja -kaverisuhteita ilmeisesti on. Olitko jututtanut toimittajia?
16. lokakuuta 2007 kello 15.05
Kiitos vain kirjasta! Mietin oliko kirjailija itse omin silmin todistanut Khao Lakin tuhon, niin inhimillistä oli kuvaus? Ikään kuin itsetarkoituksellisestikin kirjailija halusi ottaa Khao Lakin mukaan, tottakai sitoakseen tarinan aikaan, mutta ehkä myös ilmoittaakseen olleensa paikalla..
Lukemisen alussa myös sisarusten räikeä vastakohtaisuus ihmetytti. Onneksi paljastuivat samanlaisiksi laput silmillä kulkeviksi, omista mantroistaan turvaa hakeviksi, tavallisiksi ihmisiksi.
16. lokakuuta 2007 kello 15.11
Harri, mielenkiintoinen ajatus. En tullut ajatelleeksi. Mutta on totta, että kuvaus oli hienovaraisuudessaan hyvin elävä. Ainakin voisi olettaa, että kirjoittaja on keskustellut ihmisten kanssa, joilla tuo kokemus on, ja tavoittanut siitä jotakin oleellista.
Ja samaa minäkin ajattelin. Pidin Juliasta henkilönä heti enemmän kun lopussa tämä paljastui omalla tavallaan inhimillisemmäksi.
16. lokakuuta 2007 kello 15.45
Hienoa, että saimme kirjailijan äänen keskusteluun mukaan!
MInullakin käväisi kirjan alussa mielessä, miten Thaimaan osio oli syntynyt. Esimerkiksi paikkojen kuvauksessa oli uskottavuutta ja toden tuntua. Pidin erityisesti niistä osioista, joissa kuvattiin lasten kokemuksia ja tunteita.
Vielä noista viidesta sanasta ja lopusta… Varmasti editorin ohje oli hyvä, ainakin se herätteli meitä lukijoita. Toisaalta huomasin ainakin itse hieman ärsyyntyväni lopusta. Tuntui kirja kädessä situessani siltä, että kirja kerta kaikkiaan loppui avoimen lopetuksen sijaan kesken ja jätti minut lukijana palkitsematta. En oikein tiedä, mitä olisin kaivannut ja ehkä pieni ärtymys, halu lukea lisää ovat vain hyvä juttu… Nyt myöhemmin en koe tuota loppua näin dramaattisesti. Pohdin kuitenkin loppua. Oliko se romaanin lopetusi kuitenkin hieman äkkijyrkkä? KIrjan lopettaminen on kyllä varmaankin yksi vaikeimmista asioista… Miten te muut kirjan lopetuksen koitte?
Henkilökuvaukset Ansaksen ja Jussin kohdalla olivat loistavia! Erityisesti näiden henkilöiden sisäinen puhe oli hykerryttävää luettavaa. Julian pään sisään en niin hyvin päässyt, joskin asetuin aika itsestäänselvästi Julian puolelle. Tämä asetelma horjui ehkä hieman kirjan loppupuolella juuri siksi, että myös muut henkilöt alkoivat tulla tutummiksi, ihmisimmiksi. Takapuolenpuristelijaisästä ja meklariveljestä alkoi löytyä muitakin puolia. Oli hienoa, että hahmot kasvoivat tarinan edetessä. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten kirjaliija hahmottelee henkilönsä ja kuinka paljon taustatyötä nämä henkilöt ovat vaatineet.
16. lokakuuta 2007 kello 16.13
Minullakin oli aluksi kirjan lopetettuani samat fiilikset kuin edellisen kuukauden kirjan (Saramago, Kertomus näkevistä) jälkeen, että tosi hyvä kirja, mutta ajoiko kirjailija umpikujaan ja ei keksinyt sopivaa loppua.
Kyllä se kuitenkin ”aktivoi” vielä kirjan lopettamisen jälkeen, ja kirja jäi vielä elämään lukemisen jälkeen. Tuon Juhan selityksen jälkeen ratkaisu on vielä ymmärrettävämpi.
Tämä oli ensimmäinen kirja Itkoselta, jonka olen lukenut ja se kannustaa kyllä tarttumaan aiempiinkin. Kiitos Kirsille jälleen oivallisesta valinnasta!
16. lokakuuta 2007 kello 18.44
Kohti imaisee mukaansa, vie mennessään, kohti jotain, joka kiinnostaa, jossa on jotain salaperäistä, jonka lukija haluaa saada tietää. Sanat soljuvat sujuviksi virkkeiksi, lauseet kiinnostaviksi kokonaisuuksiksi. Kerronta on kertakaikkiaan erinomaista! Ensin paneudutaan keski-ikäisen miehen mieleen, sielunmaisemaan, ajatuksiin ja tunteisiin. Tapani Ansas tuntuu uskottavalta tyypiltä, hän tulee lähelle, jotkut ajatukset tuntuvat hyviltä, niitä jää miettimään, toiset taas ällöttävät. Onneksi hänen näkökulmansa ei jatku, en jaksaisi vain häntä lukea, mutta loppua kohti osaan yhä paremmin eläytyä hänen elämäänsä.
Ansaksen kiroilua on liikaa, aivan liian paljon kaunokirjalliseksi tekstiksi. Eihän tämmöistä kiroilua missään enää näe, ei semmoiseen ole tottunut, ei lehdissä, eikä hyvissä kirjoissa. Mikä on tämän kiroilun tarkoitus, mitä se viestittää? On pakko hyvän kirjan harmiksi todeta, että mitä enemmän kiroilua, sitä huonompi on kirjoituksen taso.
Jussi Ansas on mielenkiintoinen, todentuntuinen. Tuommoisia ihmisiä varmaan on. Ehkä hän on kuitenkin stereotypia, ei sittenkään ihan tosi. Muistot isästä, traumat lapsuudesta, imaisevat mukaansa, ovat tosia, täynnä tunnetta, vieläkin katkeria, siten uskottavia. Jussin analyysit politiikasta ja politiikosta, joka on oma isä, ovat osuvia. Näkökulmat markkinataloudesta ovat tosia. Tosin minustakin tuntui, että ei Jussi ja Tapani oikeassa elämässä lähtisi Julian perään Thaimaaseen.
Tarinan kolmas kertoja, Julia, aloittaa kertomuksensa seksillä. Oikea Julia ei varmaan aloittaisi tarinaansa seksillä. Mutta Juha Itkonen aloittaa, miehen seksifantasiaa, kerrottuna naisen suulla. Silti kertomuksen edetessä Julia koskettaa, Julia on uskottava elämäänsä pakenevana naisena, ihmisenä, joka pysähtyy Khao Lakiin, pysähtyy elämässään, ottaa aikalisän, miettii elämäänsä, miettii omia ratkaisujaan, miettii maailman ratkaisuja. Kokee Khao Lakin kurjuuden, jälleenrakentamisen, näkee länsimaisen maailmanmenon turhuuden, kun lähellä ovat ihmiset, jotka ovat menettäneet kaiken, mutta silti elämä kantaa. Kohti jotakin.
Kirjan teemana on varmaan Tommy Helstenin slogan: Lähelle on pitkä matka. Hyvin kirjoitettu, huolella punnittu, tarkkaan harkittu. Kirja on todella hyvä aikalaiskuvaus Suomesta ja länsimaisesta elämästä. Se kuvaa hienosti eri näkökantoja nykymenoon, sekä ulkoiseen, että sisäiseen. Kirjan loppupuoli imaisee mukaansa hienosti, jännitys tiivistyy, tosin yllättäviä tapahtumia on lopussa ehkä hieman liian monta.
Minusta kirjan lopetus oli huono. Tuntui petetyltä, kun juuri siksi oli halunnut lukea kirjan loppuun, että saisi selville, miten tilanne ratkeaa. Viisi sanaa oli pakko itse ratkaista: ”Oletko kunnossa? Jussi ja Julia”. Mutta kiitos Kirsille hyvästä valinnasta. Kannatti lukea.
16. lokakuuta 2007 kello 19.36
Moi kaikki, tässä tulee vähän vastauksia.
Thaimaa ei tullut kirjaan tyhjästä. Enkä kuvannut maisemaa puhtaasti mielikuvituksen ja kirjallisten lähteiden varassa niin kuin Waltari Sinuhessa Egyptiä tai Raittila Canal Grandessa Venetsiaa.
Olin Khao Lakissa reportaasimatkalla vuosi tsunamin jälkeen, melko tarkkaan samaan aikaan, johon sijoitin kirjan. Olin silloin vielä toimittajana Avussa ja reissussa valokuvaajan kanssa. (Kannen kuva, mielestäni mielettömän kaunis ja sopiva, on tältä retkeltä ja Petri Mularin ottama.) Matka oli pikainen, vietimme perillä muutaman päivän. Havaintoja ja ajatuksia kertyi silti valtavasti enemmän kuin yhteen aikakauslehtijuttuun mahtui. Ympäristö oli poikkeuksellinen, tietenkin se jäi mieleen.
En ajatellut, että tähän maisemaan sijoitan kirjani. Missään tapauksessa en ajatellut kirjoittavani mitään reportaasin jatketta enkä tsunamiromaania, eikä Kohti mielestäni sellainen ole. Toipuva Khao Lak on vain maisema, toki tavallaan symbolinen ja sopiva sellainen. Määrällisesti suurin osa kirjastahan tapahtuu kuitenkin takaumina Suomessa.
Olennaista on se, että henkilöt ovat reissussa. Tämä oli romaanin alkuperäinen itu: kuusikymppinen mies lähtee hakemaan maailmalta tytärtään. Periaatteessa Julia voisi olla melkein missä vain. Ensimmäisissä luonnoksissa hän lähinnä poltteli pilveä Intiassa. Ei oikein toiminut. Joskus keväällä 2006, muutama kuukausi Thaimaan-matkan jälkeen tajusin yhdistää karkean juonen ja mieleeni painuneen maiseman. Sen jälkeen romaani alkoi hahmottua.
Karille: kirjoitusprosessi oli itse asiassa yllättävänkin nopea. Romaanihan on kuitenkin melko laaja. Ensimmäinen Tapani Ansaksen esiaste taisi käväistä mielessä syksyllä 2005, edellisen romaanin ilmestymisen aikoihin. Vielä keväällä 2006 työskenteli lähinnä alitajunta. Kesäkuun alusta aloitin luonnostelun vihkoihin – tärkeä työvaihe, josta yritän olla kiirehtimättä koneen ääreen. Eikä kiirettä yleensä olekaan, kyllä se sen verran hirvittää. Elokuun lopussa aloitin ja löysin yllättävän nopeasti hyvän kirjoitusrytmin. Jollain lailla kirja oli kokonaisena mielessäni. Tämä on hivenen kornia symboliikkaa, mutta maisemaan sopivasti ajattelin sitä välillä aaltona, joka kuljetti mukanaan.
Taustatöitä toki tein. En ole mikään amatöörisijoittaja, Jussin maailma oli melko vieras. Luin alan lehtiä ja kirjoja, ehkä vähän vakoilin ihmisiäkin. Jututin paria asioista paremmin tietävää tuttua, mutta se oli enemmän epävirallista keskustelua kuin mikään syväkuulustelu. Haastattelujen kanssa olen vähän varovainen. Fiktio on fiktiota, journalismi journalismia, enkä halua niiden sekoittuvan, en ainakaan vahingossa.
Rahoitusmaailma ei ollut ainoa vieras alue. Oli myös Tapani Ansaksen firma ja insinööritausta. Tälläkin alalla minulla oli hyödyllinen keskustelukumppani. Juliallakin oli oma erikoisalansa, taidekasvatus ja -terapia. Se jää vähemmälle, mutta lueskelin kyllä kirjoja siltäkin alalta.
Johtuu varmaan toimittajan taustasta ja kenties valtsikan opinnoista, etten koe tätä puolta mitenkään hankalaksi. Itse asiassa taustatyön tekeminen romaaniin on usein mitä mukavinta tiedonhakua. Saa tutustua johonkin uuteen ja ottaa siitä irti sen mikä kiinnostaa ja mikä tuntuu hyödylliseltä, ilman mitään tenttiä tai opetussuunnitelmaa. Ja kuitenkin perehtymisellä on päämäärä, motivaatio ja tarkoitus.
16. lokakuuta 2007 kello 21.17
En ole vielä lukenut Itkosen uusinta, joten tämä ei liity lokakuun kirjaan. Piti vaan päästä sanomaan onnittelut Kirsille, joka näkyy siirtyneen uudelle vuosikymmenelle!
Lukeminen on parasta, mitä ihminen voi selällään maaten tehdä!
16. lokakuuta 2007 kello 21.30
Kiitos Annukka, näin siinä pääsi tapahtumaan : )
16. lokakuuta 2007 kello 21.48
Jälleen kerran erinomainen keskustelu. Kiitos myös Juhalle osallistumisesta. Hienoa, että jaksat nähdä vaivaa. Ihailtavaa.
Yksi asia, josta täällä ei juurikaan ole puhuttu, mutta joka minusta on olennainen osa kirjaa on senn nimi, Kohti. Harvoin olen lukenut kirjaa, joka yhtä konstailematta, kiertelemättä menee suoraan kohti kolmea ihmistä ja näyttää heidät poikkeuksellisen rehellisessä valossa, hyvine puolineen ja puutteineen. Pieninä mutta samalla aitoina ihmisinä, joita kaikkia haluaisi mielellään auttaa. Erityisesti lämmittää se, että Itkonen ei tuomitse eikä ole kyyninen. Se on näinä aikoina harvinaista.
Ja lopuksi ne viisi sanaa. ”Isä, sinä olet minulle rakas.” Sopivan lakoninen sekä Jussille että Juhalle.
16. lokakuuta 2007 kello 23.00
Hienoa, että Juhakin on keskustelussa mukana. Sanoit hienosti tuosta taustatyön tekemisestä: ”Itse asiassa taustatyön tekeminen romaaniin on usein mitä mukavinta tiedonhakua. Saa tutustua johonkin uuteen ja ottaa siitä irti sen mikä kiinnostaa ja mikä tuntuu hyödylliseltä, ilman mitään tenttiä tai opetussuunnitelmaa. Ja kuitenkin perehtymisellä on päämäärä, motivaatio ja tarkoitus.”
Tuo on varmaan niitä kirjailijan työn parhaita puolia, että saa perehtyä asioihin ilman että niitä tosiaan pitäisi ”tenttiä” tai ”suorittaa” jälkeen päin. Ja todellisuutta saa muokata kirjaan sopivaan muotoon, vaikka et haluakaan sekoittaa journalismia ja fiktiivistä kirjoittamista, kuten itse sanoit. Itse kirjoittamisen aloittaminen taitaa olla aina yhtä herkkää – oli sitten kirjoittamassa esikoisromaania tai ties monetta?
17. lokakuuta 2007 kello 10.26
Alku on tosiaan aina vaikea. Kun koneella on vasta pari hassua sivua, on hankala uskoa, että mitään romaanin laajuista ikinä voisi syntyä. Mutta uskottava on, jatkettava, lause kerrallaan.
Kohti-romaanin (onnistuin tällä kertaa keksimään lyhyen nimen, mutta siitä tuli taipumaton) ensimmäiset 30 liuskaa olen kirjoittanut Vuosaaren kirjaston yleisillä tietokoneilla. Poikani oli silloin jo siellä suunnalla tätinsä luona hoidossa, enkä heti onnistunut löytämään työhuonetta. Ympäristö ei ollut aivan tyypillinen, mutta niissä looseissa varsinainen kirjoitustyö tosiaan alkoi. Jouduin vaihtamaan aina välillä konetta, maksimivarausaika taisi olla kaksi tuntia. Kirjastolta siirryinkin sitten syyskuun alussa todella jylhään yksinäisyyteen, vanhan keltaisen kartanon yläkerran huoneeseen Uutelaan. Matkaa Vuosaareen metroasemalle oli pari kilometria, mutta tuntui kuin olisi ollut maalla. Ikkunasta näkyi meri!
Niin, tuo nimi. Juhanan mielestä se kuvasi hyvin sisältöä. Jos nyt unohdetaan se taipumattomuus, pidän nimestä kyllä myös itse. Edellisten vuodatusten jälkeen halusin tälle romaanille lyhyen yhden sanan nimen. Kohti löytyi varhaisessa vaiheessa ja oli mielessäni koko prosessin ajan. Työnimenä se oli oikeasti hyödyllinen, antoi suuntaa ja selkiytti ajatuksia.
Kun ensimmäisen kerran esitin nimen kustantajalle, tunnelma oli nihkeä. Äh, liian abstrakti. Pari kuukautta mietiskelin muita vaihtoehtoja. Kun niitä sitten esittelin, Kohti-nimi olikin muuttunut abstraktista ainoaksi mahdolliseksi. Sitä ei enää edes saanut vaihtaa.
Hyvä niin, sillä muut vaihtoehtoni eivät olleet erityisen laadukkaita. Ihmeellisin niistä oli Isä heidän. Ei ehkä kovin hyvä veto, jos taustalla on jo Myöhempien aikojen pyhiä. Eikä ehkä oikea hetki heittäytyä nokkelaksi.
17. lokakuuta 2007 kello 11.48
Juha, onneksi olkoon uudesta kirjasta ja sen saamasta vastaanotosta – ja kirjailijaliiton jäsenyydestäkin! Sanoit tuolla yläpuolella, että ”aloitit luonnostelun vihkoihin”. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä tuo työvaihe tarkasti ottaen sisältää. Mitä luonnostelet vihkoihin? Tarinan juonta? Henkilöitä? Näiden ”näkymätöntä” elämäkertaa? Tekstinpätkiä? Dialogeja? Aikataulujanoja? Montako luonnosvihkoa esimerkiksi Kohti-kirja vaati ennen sitä ensimmäistä kirjoitussessiota Vuosaaren kirjaston koneella?
17. lokakuuta 2007 kello 13.17
KILTTI kirjailija Juha Itkonen, älä lue tätä! Ihan kamalaa kirjoittaa tuntemuksia kirjasta, kun TIETÄÄ, että kirjailija todennäköisesti lukee ne. Ja kun vielä kaikki muut ovat hehkuttaneet kirjan erinomaisuutta.
Pyydän etukäteen siis mitä nöyrimmin anteeksi, jos kuitenkin päätät alla olevan lukea.
Mutta, pohjustukseksi; pidin kahdesta edellisestä kirjasta enemmän kuin tästä.
”Kohti” oli minusta vähän liikaa, suorastaan melodraamaa, ja olen enemmän pienten kertomusten, arkisten tarinoiden ja joskus suoranaisen niukkuuden ystävä. Tarinassa oli liian monta kasvukertomusta, se teki siitä
minusta epäuskottavan. Lisäksi tunui, että aihe oli sijoitettu ”väärään”
paikaan; miksi tsunami, sitä ei olis tarviuttu? Ja vielä yksi päähenkilöistä oikein ministeri, liikaa.
Teksti on sujuvaa, pienistä kikkailuista huolimatta ja helppolukuista. Tunnistin kaikki asiat, tunnistin tyypit, mutta en TUNTENUT niitä. Ihan kuin olisi ollut harso sanojen ja ymmärryksen välissä. Melkein piti fyysisesti yrittää haroa sitä pois silmien edestä häiritsemästä. Henkilöt eivät siis tulleet eläviksi minulle. Mutta tunnistettavia ne siis olivat, saatoin helposti
).
nähdä heidät kaikki silmissäni, samoin paikat, joista kirja kertoi (vaikkei Stocckalla liukuovia olekaan
Se oli jännää, että eniten elävältä tuntui Julia. Miehinen ”uho” ei -vaikka oli siis tunistettavaa- ollut yhtä uskottavaa
Ehkä oman mieleni taustalla kummitteli juuri ennen kirjan aloittamista lukeman Itkosen kolumni, jossa hän ihmetteli oman poikansa ”äijämäisyyttä”, geeneihin kirjoitettua miehisyyttä (joskin sitä ”pehmeyttäkin” kuulemma löytyy onneksi myös). Sitä oli nyt työnnety molempiin kirjan miehiin oikein urakalla. Ja naiset olivat kilttejä, hyviä ja ymmärtäväisiä… Ihan kuten tosi elämässä 
Tosi mielenkiintoista on ollut lukea Juhan kertomuksia kirjoitusprosessista, kiitos oikein paljon niistä!
p.s. ”Myöhempien aikojen pyhiä” on loistava kirjan nimi!
17. lokakuuta 2007 kello 13.58
Olen ehtinyt lukea vasta Itkosen Anna minun rakastaa enemmän ja siitä pidin tosi paljon. Se oli koskettava ja henkilökuvat mielestäni aitoja, eläviä. Ihmettelin ja ihailin mm. sitä, miten nuori mieskirjailija voi niin aidosti asettautua Suvin äidin asemaan.
Nyt olen lukemassa Kohti-teosta, vasta alkupuolella, mutta tähän astinen kokemus on, että tuo edellinen kirja oli kyllä parempi. Ihan sujuvastihan Juha kirjoittaa tässä uudessakin enkä tietysti saisi sitä vielä arvostellakaan, kun se on kesken lukemisen.
Katsotaan nyt mitä siitä kehittyy…
Onneksi ensi viikolla on lomaa töistä, että ehtii nauttia hyvästä kirjasta
17. lokakuuta 2007 kello 14.38
Kiitoksia Juhalle keskusteluun osallistumisesta!
Pidin todella paljon kahdesta edellisestä Itkosen kirjasta. Minulla on jokin taika, että aina sarjan kolmas tai kolmas lukemani samalta kirjoittajalta ei enää innosta samalla tavalla. Kyllästyn tai sitten se vaan ei ole niin hyvä. Esim. Zadie Smithiltä luin kolmantena Nimikirjoitusmiehen enkä siitä pitänyt ollenkaan.
Nyt oli jo valmiiksi epäilys miten tässä taas käy. Siihen nähden kai ihan hyvä lukukokemus. Missään tapauksessa en sano, että olisi ollut huono kirja. Itkosen kirjojen joukossa kuitenkin se kolmas oli taas vähiten hyvä. Oli sellainen tunne, että tämä olisi hieman kypsempi teos kuin edeltäjänsä mutta siinä ei ollut vastaavaa kiinnostavaa tarinaa tai jotain. Vika saattoi olla siis minussa, että kaipasin jotain vetävämpää aihetta. Pidin kuitenkin yleisesti ottaen.
Taustatarinoita eli takaumia oli niin runsaasti, että ne alkoivat tuntumaan siltä kuin kirjailija vain tiputtelisi koko varastonsa kirjan sivuille. Kaikki ihmissuhde kiekurat mitä oli mieleen kertynyt. Kuin levylle koostaisi kaikki biisinsä.
Bisnesmaailman kuvaus tuntui juuri toimittajan kirjoittamalta. Oltiin tehty hyvä taustatyö mutta jotenkin se ei tuntunut omalta alalta. Ainakin se oli mielessä koko ajan, että kenenköhän mielipiteitä tässä nyt kuvataan. Myös Julian tarina tuntui hieman ”keksityltä”.
Kirjassa kai kuvattiin sitä miten erilaiset maailmat ja ihmiset ovat sittenkin samaa maata, ainakin samaa perhettä jos ei muuta. Veri on vettä sakeampaa. Thaimaa oli vain tausta kaikelle.
Hyvä kirja ilman muuta. Kypsää kerrontaa ”nuorelta” kirjoittajalta jälleen kerran. Itsekin olen samaa ikäluokkaa (kuten zadie Smith), siihen on hyvä verrata omia kirjoituksiaan aina. Pitäisi kai antaa vähän armoa itselle vertailun kanssa..
17. lokakuuta 2007 kello 16.05
Kun ajattelen tuota Vuosaaren kirjaston tietokonetilaa, en voi muuta kuin ihmetellen nostaa hattua ja ihailla keskittymiskykyäsi, Juha! On myös todella mielenkiintoista kuulla, miten kirjailijana olet työstänyt kirjaa. Kiitos siitä ja että jaksat olla osa keskusteluamme aktiivisesti!
Tuo epävarmuuden sietäminen on mielestäni mielenkiintoinen asia. Miten ihmeessä saat itsesti uskomaan siihen, että kirja sittenkin syntyy? Mistä sen lopulta huomaa, että niistä kolmestakymmenestä alkaa kehkeytyä romaani? Ja kuinka paljon työprosessi sisältää sitä paljon puhuttua luomisen tuskaa?
Olen pitänyt myös aikasempien kirjojen nimistä. Ne ovat eronneet muusta tarjonnasta mukavasti ja kehittäneet ainakin omaa muistiani varsin positiivisesti, kun olen takellellen vähitellen oppinut nimet muistamaan. Varsinkin Anna minun rakastaa enemmän oli todella monitahoinen nimi kirjalle. Myös Kohti on hyvä nimi tälle kirjalle, kuten Juhana kirjoittikin. Abstrakti nimi on hyvää aivotyötä lukijalle. Tästä pidin.
17. lokakuuta 2007 kello 21.11
Olen koko päivän miettinyt mitä mieltä olin kirjasta ja miksi. Pidin tekstistä, Itkosen kielestä, mutta jossain vaiheessa minua kyllästytti se, että kertomus etenee koko ajan päähenkilöiden päässä takatumina, ajatuksina, muistoina. On niin lohdutonta, että emme osaa keskustella emmekä ilmaista itseämme ja tulemme väärin ymmärretyiksi.
Loppuratkaisu oli hyvä; kääntelin kirjan sivuja moneen kertaan ja etsin niitä viittä sanaa, mutta loppujen lopuksi olin tosi iloinen siitä, että voin itse valita mitkä ne sanat olivat.
Tämä oli ensimmäinen tuttavuuteni tähän kirjailjaan, ja aion kyllä lukea ne muutkin kirjat, varsinkin kun muut bloggailijat ovat kehuneet niitä tätä kirjaa paremmiksi.
17. lokakuuta 2007 kello 21.53
Kuulun kategoriaan Juha Itkonen-fani. Itkosessa on jotain samaa kuin Kjell Westössä. Molemmat ovat jollain tavalla meidän kolme-neljäkymppisten sukupolven tulkkeja.
Mielestäni ”Myöhempien aikojen pyhiä” olisi ansainnut Finlandian. ”Anna minun rakastaa enemmän” oli myös loistava. Uusimmalta…siltä taipumattomalta…odotin paljon. Enkä pettynyt.
”Kohti” on alusta loppuun Itkoselle tyypillistä saumatonta proosaa. Lyhyitä, mukaansatempaavia virkkeitä. Vahvoja ihmiskuvauksia. Kirjan pituuskaan ei häirinnyt, vaikka olen Janen lailla yleensä lyhyempien tarinoiden ystävä.
Olen samaa mieltä Kirsin kanssa, että ”Itkosen tyylissä on se vahvuus, että oikeastaan kukaan näistä hahmoista ei tule toista tärkeämmäksi. Kenenkään maailmankatsomus ei ole aivan väärä eikä aivan oikea. Kenenkään näkemyksiä ei ihannoida eikä toisaalta tuomita.”
Kaikki päähenkilöt – Tapani, Jussi ja Julia – olivat omalla tavalla sekä vahvoja että heikkoja. Kaikki olivat myös itsepäisiä maailmanparantajia, kukin omalla tavallaan.
Huomasin hörähtäväni monessa kohtaa. En vähintään sivulla 414, jossa Mauri-pääministeri ehdottaa Niina välityksellä, että Tapani Ansas voisi asettua ehdolle europarlamenttiin. Ansaksen reaktio on sitaatin arvoinen: ”Europarlamenttiin! Se on saatana elefanttien hautausmaa. Saattokoti poliittisille ruumiille, ei mitään muuta.”
Ja sitten nuo viisi sanaa. Juha, pliis, pliis, kerro ne meille! Eihän tätä kestä muuten…Veikkaus: ”Isä, nyt lähdetään kaikki kotiin!”
PS. Petri Mulari on yksi Suomen parhaista valokuvaajista.
17. lokakuuta 2007 kello 21.57
Upeaa tämä interaktiivisuus. Kiitos kirjasta Juha Itkoselle ja lukupiiriläisille kiitos siitä, ettette ole paljastaneet loppua – kokonaan. Lukeminen on vielä kesken mutta en malta olla kurkkimatta tänne.
Entistäkin suuremmalla mielenkiinnolla luen kun nyt tiedän jotain kirjan syntyhistoriasta.
Itse koen kaikkein uskottavimmaksi Tapani Ansaksen, siitä huolimatta että hän on jo kaikkea vähän liikaa kuten Jane kommentoi. Ainakin toistaiseksi Julia on jäänyt minulle vähän vieraaksi ja Jussi taas uhossaan ja konservatismissaan tulee torjutuksi. Erityisesti olen pitänyt kuvauksista omien ja toisten tunteiden kohtaamisen vaikeudesta. Sama teema mielestäni toistuu kaikissa Itkosen kirjoissa.
Ehdoton suosikkini niistä on toistaiseksi Myöhempien aikojen pyhiä.
17. lokakuuta 2007 kello 22.47
Hanhensulka, kiitos vain onnitteluista. Vihkokäytäntö löytyi toista romaania kirjoittaessa. Vihoista löytyy oikeastaan kaikkia mainitsemiasi elementtejä. Taustojen lisäksi etsin kertojan tai henkilöiden ääntä ja kieltä, tapaa jolla he puhuvat tai ajattelevat. Kun olen päässyt vauhtiin, vihkoon alkaa yleensä syntyä lauseita tai pitempiäkin kappaleita, jotka päätyvät käsikirjoitukseen enemmän tai vähemmän sellaisenaan. Ne ovat ikään kuin tukena kirjoitusprosessin aikana. Luulen, että teen tätä vihkotyötä välttääkseni tyhjän ruudun kammoa. Pyrin siihen, että tietokoneen ääreen istuessani minulla olisi käsitys siitä, mitä teen. Silloin mielestäni teksti voi parhaiten virrata mahdollisimman luonnollisesti.
Jane, ei mitään hätää, sinä itse olet kiltti. Luin rohkeasti loppuun, ja kyllä minä tuon verran kestän. Vaikka ainahan sitä tavallaan haluaisi, että jokainen maailman ihminen pitää kirjasta hullun lailla. Kaikkein vähiten haluaisi tuottaa pettymystä sellaisille, jotka ovat pitäneet aiemmista. Mutta tekijä on tavallaan avuton: voi vain kirjoittaa sellaisen kirjan, joka sillä hetkellä syntyy. Ei väkisin mitään.
Ymmärrän tuon, että Kohti voi olla vähän liikaa. Kirjoittaessakin tuntui, että tähän tulee nyt aika paljon. Annoin sitten tulla. Omat mieltymykseni vaihtelevat. Joskus maittaa niukka, usein vähän runsaampi. Nyt tuntuu siltä, että seuraavat suunnitelmat ovat vaihteeksi pienempään päin.
18. lokakuuta 2007 kello 0.04
Pidin valtavasti Itkosen edellisistä romaaneista. Kohti ei ollut mielestäni yhtä hyvä. En oikein osaa eritellä mutta samanmoista innostusta teksti ei minussa aikaansaanut.
Joissain kohdin teksti soljui hyvin eteenpäin. Mutta sitten oli muutamia lukuja joissa mielenkiintoni uhkasi herpaantua. Romaani tuntui jotenkin pitkitetyltä.
Henkilöhahmot tuntuivat todellisilta. Parasta oli, ettei näistä eri ideologioiden edustajista tehty stereotyyppejä. Eniten minua alkoi kiinnostaa Jussi vaikka bisnesmaailma on minulle aika vieras. Jussin kaipuu Annan ja Elian luo, lapsuuden ja nuoruuden muistot hahmolle kaipaamani syvyyttä. Piin kova pörssihai kaukana kotoa muistelemassa esikoisensa ensimmäistä pottakakkaa.
Olen samaa mieltä Kirsin kanssa, että parisuhteen kuvaajana Itkonen on loistava.
Loppu ja sanojen puuttuminen ei minua haitannut. Kirja jätti saman tyhjän olotilan kuin kaikki hyvät kirjat ovat jättäneet. Mihin kaikki katosivat, missä on Julia, Jussi ja Tapani, juurihan he olivat tuossa sohvalla kanssani.
Aivan mahtavaa, että Juha on mukana lukupiirissä. Nyt vain tuntuu erityisen pahalta sanoa, etten pitänyt Kohti-romaanista yhtä paljon kuin aiemmista. Hyvä romaani kuitenkin, kiitos Juhalle.
18. lokakuuta 2007 kello 9.05
Mielenkiintoista keskustelua, johon en ehdi kunnolla mukaan…sain Kohti-kirjan eilen ihan sattumalta kirjastosta (kiitos uuden viikkolainasysteemin!) ja olen jo aivan koukussa ja luen joka välissä (viime yönäkin meni aika myöhään ja nyt väsyttää) ja pidän kovasti. Kiitos kirjailijalle osallistumisesta keskusteluun ja hienosta kirjasta! Mielestäni tämä on Itkosen paras; toki tykkäsin edellisestäkin. Aivan mahtavaa kerrontaa: vetävää, sujuvaa ja mehukkaita yksityiskohtia, ikään kuin hidastetussa filmissä välillä zoomataan johonkin ja sitten taas jatketaan normaalivauhdilla. Todella nautinnollista luettavaa!
18. lokakuuta 2007 kello 10.18
Mielenkiintoinen keskustelu! Kirjan aiheuttaman tunnereaktion ja sen ansioiden ja puutteiden analysointi on usein hankalaa ja minusta niin erityisesti tämän kirjan kohdalla. Anna minun rakastaa enemmän -romaaniin suorastaan rakastuin, jopa siinä määrin, että kammotti tarttua tähän uuteen. Ja täytyy sanoa, että en tykästynyt romaaniin. Miehet tuntuivat vastenmielisiltä ja Julia ihme haihattelijalta. Mutta, Itkonen kuljettaa tarinaa erinomaisesti, henkilöt taustoittuvat, lukijan ymmärrys lisääntyy; tällaisia nämä ihmiset ovat, pidit siitä tai et.
Voin yhtyä monen edellisen kirjoittajan näkemyksiin, erityisesti Janen, tavaraa oli tässä kirjassa kuin rannalla tsunamin jälkeen. Kyllä välillä jo uuvutti faktojen vyörytys ja melodraaman puolelle mentiin ehkä ajoittain.
Minut kirja kuitenkin palkitsi lopussa. Läpi tarinan nousi halu tietää lasten kuolleesta äidistä enemmän. Anneli tuntui kaikkein kiintoisimmalta henkilöhahmolta ja onneksi hänen suuhunsa oli kirjoitettu (minusta ) kirjan tärkein repliikki: ”Rakkaus se on mikä kipeää tekee.” Rakkauden kipuahan nämä ihmiset yrittivät paeta, kaikki omalla tavallaan. Kohti tuleminen teki kipeää.
18. lokakuuta 2007 kello 13.51
Kiitos vielä uudestaan kaikille vilkkaasta keskustelusta. Tämähän on suuri kunnia.
Karoliina: kysyit uskosta, epäuskosta ja epävarmuuden sietämisestä. Suuria, oleellisia kysymyksiä.
Kirjoittamisen vaikeudestahan puhutaan paljon. Kun kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta, yritän muistaa, mitä sekä novelleistaan että romaaneistaan ihailemani Richard Ford kirjoittaa lyhyessä esseessään kirjoittamisesta. Vapaasti ja nopeasti suomennettuna suurin piirtein näin:
”Varokaa kirjailijoita, jotka kertovat teille miten kovaa on heidän työnsä. Kirjoittaminen tosiaan on usein tummaa ja yksinäistä, mutta kenenkään ei oikeastaan ole pakko kirjoittaa.
Kirjoittaminen voi olla monimutkaista, uuvuttavaa, maailmasta eristävää, abstraktia ja tylsää. Mutta se ei ole koskaan yhtä hankalaa kuin vaikkapa laskeutua jumbojetillä lumimyrskyssä tai aivokirurgin työ, jossa on pakko seistä omilla jaloillaan kymmenen tuntia putkeen eikä kerran aloitettuaan voi lopettaa. Kirjailija voi lopettaa mihin kohtaan vain, milloin tahansa, eikä kukaan välitä tai edes huomaa.”
Näinhän se on. Suhteellisuudentaju on terve ja hyödyllinen ominaisuus. Todellisilta ja kammottavilta ne täydellisen epäuskon hetket silti tuntuvat. Silloin pitäisi useimmiten tehdä niin kuin Richard Ford suosittelee: lopettaa kirjoittaminen hetkeksi ja ajatella jotain aivan muuta. Tajuta, ettei kirjoittaminen ole maailman tärkein asia eikä työn alla oleva teksti ainoa elämänlanka.
Hankalaa kirjailijan työssä on se, että jokaisena työpäivänä pitäisi olla parhaassa vireessään. Ei kahvitunteja, ei palaverinauruja, ei piristävää seuraa. Viime talvenakin työhuoneen portaita kavutessa tuntui usein kuin olisi noussut nyrkkeilykehään. On oltava hyvin valmistautunut ja päättäväinen, muuten oma teksti iskee kanveesiin.
Fiktio on luotava tyhjästä, se kai siinä eniten uskoa vaatii. Kaiken taustatyön ja suunnitelmien jälkeen lauseet on kuitenkin vain yksi kerrallaan muotoiltava. Epäuskon hetkinä ne tuntuvat täydellisen arvottomilta. Nehän ovat pelkkiä kuvitelmia ja houreita. Mitä merkitystä niillä voi olla kenellekään?
Tein äsken pitkästä aikaa yhden aikakauslehtijutun, ja tajusin eron mielestäni kirkkaammin kuin aikaisemmin. Juttua kirjoittaessani tunsin olevani käsityöläinen, melkein kuin muurari. Tiilet olivat olemassa, niistä oli tehtävä talo. Se vaatii ammattitaitoa, sitkeyttä ja toki myös luovuutta, mutta samanlaista tyhjyyttä kuin fiktion äärellä ei lehtijuttua kirjoittaessaan koskaan kohtaa.
18. lokakuuta 2007 kello 20.06
Katariina; samaa mieltä, olisin halunut tietää Annelista enemmän! Kai sen takia, että hän vaikutti kirjan tyypeistä kaikista täyspäisimmältä : )
Hauskaa muuten, että vaikka sanoin, että en oppinut ”tuntemaan” kirjan henkilöitä, halusin silti tietää Annelista enemmän. Hän siis tuntui jollain tapaa kaikkein elävämmältä! Hyvä Juha!
Ja ihanaa Juha, kun olet kertonut meille näin aktiivisesti duunistasi. Ihailen suhtaustumistasi työhösi, siksi kehtaan anoa sitä duuniksi. Mutta mielestäni olet kyllä väärässä siinä, etteikö se olisi vaikeaa. Sitä se taatusti on, sillä väitän, että kirjailijaksi ei voi opiskella. Lentokapteeniksi voi opiskella, mutta kirjailijalla täytyy olla ”se jokin” olemassa, jotta hän pystyy tuottamaan tekstiä, jota muut haluavat lukea. Se on ihailtava, ihailtava taito, ja olen todella onnellinen että teitä kirjailijoita on. Ilman teitä meidän muiden elämä olisi tosi paljon tylsempää ja tyhjempää!
18. lokakuuta 2007 kello 22.30
Kiitos Juha, kun kirjoitit tuosta kirjoittamisen vaikeuden suhteellisuudesta. Juuri tänään ajattelin, miten elämässä ylipäätään on tärkeää olla suhteellisuudentajua. Mutta hienosti Richard Ford on asiasta kirjoittanut.
Jane: kuten sanoit, lentokapteeniksi voi opiskella, mutta kirjailijalla täytyy olla se jokin, jotta pystyy tuottamaan tekstiä. Itse lisäisin vielä, että tärkeintä on, että on jotain sanottavaa. Voihan sitä kirjoittaa vaikka mistä, mutta jos ei ole sanottavaa, niin kirja kumisee tyhjyyttään enkä usko että kirja koskettaakaan ketään.
Katariina: nyt kun luin tuosta, että Anneli oli jäänyt sinua mietityttämään, niin huomaan, että niin minuakin. Anneli oli kiinnostava henkilöhahmo. Minusta hienot lauseet tulivat päähenkilösisarustan suusta (tai päästä): Sekä Jussin että Julian suulla kerrottiin pelosta. Jussi: ”On luonnollista pelätä – hän ajattelee – anteeksiantamatonta on jäädä pelkonsa vangiksi.” Julia taas ajattelee myöhemmin: ”Ihminen pelkää sitä mitä ei tunne, Julia ajatteli, ihminen pelkää aina tuntematonta, yksinkertaista.” No, tämä jälkimmäinen ei ehkä pidä paikkaansa, jos ihminen on kokenut jotain kamalaa, hän taatusti pelkää sen uusiutumista (esim. syöpä tai keskitysleiri tms. perustuksia järkyttävä asia tai ihmisen pahuuden paljastava asia.) Mutta noin periaatteessa allekirjoitan kyllä tuon, että tuntematontahan sitä yleensä pelkää. No mitä pelkäsivät Jussi ja Julia?
ps Vielä Juhalle kiitos hellyttäväsä Topsi Koirasson -tarinasta. Luin sen viime viikonloppuna ja tekstisi ja Maija Itkosen kuvitus olivat aivan hurmaavia. Topsikin pelkäsi, mutta lopetti pelkäämisen kun surinan syy selvisi. Kiitos. Koirakuume oikein heräsi taas.
19. lokakuuta 2007 kello 12.34
Kiitos, Juha! Kuvasitpa työtäsi hienosti, jalat maassa ja kuitenkin pää pilvissä. Sopivassa määrin molempia, tuulten armoilla ja juurevasti mullassa.
Oikeastaan tuo kuvaamasi tapa sopisi ylipäätään elämään: kaikki on niin suhtellista, elämän vaikeudet, suru ja ilokin. Ja kirjassahan tämä on oikeastaan sisäänkirjoitettuna: jokaisella henkilöllä on omat vaikeutensa. Pienet ja suuret samaan aikaan riippuen siitä, mihin niitä vertaa. Juuri tästä perspektiivistä Khao Lak onkin mielestäni hyvä tapahtumapaikka. Se toimii ikäänkuin suhteuttajana. Miten pieni on suurena koettu suru, kun katsoo aallon alleen jättämää maisemaa. Ja kuitenkin jokaisen on itse kohdattava surunsa.
Aion laittaa talteen Fordin sanat: ” Kirjoittaminen tosiaan on usein tummaa ja yksinäistä, mutta kenenkään ei oikeastaan ole pakko kirjoittaa.” Kiitos siitä – se oli monitahoinen ja kerrassaan lohdullinen!
19. lokakuuta 2007 kello 18.20
Pääsin vasta eilen kirjan viimeisille sivuille, en uskaltanut kurkkia tätä keskusteluakaan aikaisemmin. Upea kirja taas ja nuo soljuvat lauseet. Kirjailijan toimittajatausta ”näkyy ja kuuluu” läpi miellyttävällä tavalla.
Kirjailija mainitsi muistiinpanot/vihkot keskustelussa. Toivottavasti hän säilyttää muistiinpanonsa ja antaa ne kenties myöhemmin arkistoitavaksi Suomalaisen kirjallisuuden seuralle tms. taholle. Tuli mieleen dokkari Ingmar Bergmanista, hän esitteli ohjauksiinsa liittyviä muistiinpanoja. Voi kun joskus saisi sellaisia kurkistaa!
19. lokakuuta 2007 kello 23.07
Joskus tuntuu, että ”poissaolevat” henkilöt ovat niitä tärkeimpiä. AMRE:ssahan Suvi oli läsnä vain muiden muistoissa. Etäisesti samanlainen rooli on kai uudessa romaanissa Annelilla. Muut melskaavat ajatuksineen ja mielipiteineen, Anneli on ikään kuin arvoitus siellä taustalla. Kustannustoimittajani minua usein muistutti Annelin tärkeydestä.
Jonna, hauska ajatus. En tietenkään ole ajatellut vihkoja kirjallisuushistoriallisina objekteina, mutta joskus vuosien päästähän ne saattavat jotain jollekin antaa. Yritän pitää tallessa.
En tosin tiedä, kehtaako vihkoja koskaan luovuttaa millekään julkiselle taholle. Järkevien muistiinpanojen ja apean itsetutkiskelun lisäksi ne sisältävät kaikenlaista sekavaa: muun muassa hotellien osoitteita ja lentojen varausnumeroita. En ole kovin järjestelmällinen ihminen, ja varsinkin reissussa ollessa kaikki menee samaan sotkuun.
Lisäksi minulla on mielenkiintoinen tapa täyttää vihkoa yhtä aikaa sekä edestä että takaa. Mistäköhän tämäkin kertoo? Edestä taakse kirjoitan mielestäni järkeviä, pitempiä merkintöjä. Vihkon takapuolelta eteenpäin kirjoitan satunnaisia huomioita ja ajatuksen pätkiä. Kun nämä suunnat kohtaavat, on aika vaihtaa vihkoa.
20. lokakuuta 2007 kello 20.00
Toivottavasti jatkossakin, kun kuukauden kirja on kotimainen, saadaan kirjailija mukaan keskusteluun. Tämä keskustelu on mielenkiintoisesti syventänyt kirjan lukukokemusta.
21. lokakuuta 2007 kello 14.58
Minusta käsittämättömintä on, kun joku osaa kirjoittaa niin, että lukijaparka jää koukkuun kuin Rapalan parhaimpaan. Kolmelta yöllä puoliunessa räpiköiden yrittää lukea, sillä takakansi tulee koko ajan lähemmäksi ja sinne on päästävä. Miten ihmeessä joku saa sen aikaan laittamalla sanoja oikealla tavalla? Kun kuitenkin on niin paljon niitä kirjoja, mitkä unohtuvat kirjanmerkki välissään hyllyyn. Yhtään ei kiinnosta, mitä henkilöille tapahtuu ja kuinka tarina loppuu. ”Kohti” sen sijaan piti hereillä. Viime metreillä oli kaikki tragedian ainekset, ja oli nähtävä kuinka käy ja syökö meri taas kaiken.
Sivuhenkilöt jäivät minulla eniten elämään. Pekka ja Ulla, jotka vaikuttivat kaikkeen. Joku Ulla: juuri tällaisten kohtaamisten ja kokemusten takia voi loppuelämä mennä uusia kohtaamisia peläten ja väistellen. Lisäksi Wes, kliseinen amerikkalainen surffarirenttu. Hänen taustaansa ei onneksi jääty möyrimään, vaan se kertakirkastettiin huikean taitavasti yhdessä lauseessa niin, että kaikki häneen liittyvä sai väläyksessä uuden valon ja varjon.
Ja sitten oli suosikkini, rapu. Kipin kapin aaltoja väistellen omaan koloon piiloon. Sivusuuntaan juosten, sitä on ravun elämä.
21. lokakuuta 2007 kello 16.50
Kiitos Juhalle taas ihanasta kirjasta. Pidin erityisesti Anna minun rakastaa enemmän kirjasta aivan valtavasti ja aluksi suorastaan jännitti lukea tätä uutta, mutta rivi riviltä pelko haihtui ja varmuus siitä, että lukukokemus ei ole pettymys, kasvoi!!
Minusta kirjan henkilöt olivat uskottavia monellakin tapaa. Erityisesti Jussin tapaisia henkilöitä, jotka toimivat vielä rahoitusalalla, tunnen useita. Ihmisiä, jotka kuulevat mitä haluavat, mutta eivät välttämättä kuuntele, mitä heille sanotaan. Aivan ahdistava tapaus tämä Jussikin. Toivon, että viimeiset viisi sanaa eivät olisi sellaisia, että kaikki olisivat lähdössä yhdessä kotiin, koska toivoisin, että Jussi ja Tapanikin huomaisivat, että Julialla voi olla täysinäinen elämä muullakin tavalla elettynä, kuin minkälaiset standardit tai odotukset he ovat asettaneet elämälle.
Annelin ja Tapanin suhteen loppu ja kriisien syyt eivät täysin avautuneet minulle. Olisikohan niissä sanoissa ollut avain ongelmaan. Jussin mielestä muistaakseni Anneli osasi valita sanat, mutta Tapani totesi lopuksi, että hänellä ei ole koskaan ollut sanoja ja että sanoillaan hän ei saa Niina tai jotain siihen suuntaan.
Mielestäni sen lisäksi, että kirja on erittäin hyvä aikalaiskuvaus se on myös erinomainen kuvaus siitä, kuinka niiden, jotka ovat meille tärkeimpiä, ajatukset ja tavoitteet voivat jäädä etäisiksi, jos pidämme niitä itsestään selvyyksinä.
24. lokakuuta 2007 kello 9.45
Minulla kirjan lukeminen kesti aika kauan. Aihe oli mielestäni mielenkiintoinen ja Itkosen aiemmista kirjoista pidin Todella Paljon, varsinkin siitä AMRE:sta.
Olen samoilla linjoilla Janen kanssa, Kohti ei oikein vetänyt, tuntui välillä epäuskottavalta: miksi ministeri, miksi niin perinteinen Jussin rahamaailma vs. Julian kestävä kehitys -asettelu? Jari Tervo kertoi äskettäin Parnassossa, että jätti Ohrana- teoksestaan pois kohdan, jossa mies laskeutuu laskuvarjolla nuorikkonsa luokse, joka odottaa jo valmiiksi pellolla. Veteraanit olivat sanoneet Tervolle, että ei sellaista tapahdu kuin reaalimaailmassa – ei sentään kirjoissa.
Minulle kirjan henkilöt pysyivät melko kylminä, en saanut oikein otetta kenestäkään, ehkä eniten kuitenkin Jussista. Ja ihan suoraan sanoen, seksiä oli mielestäni liikaa, ainakin minun makuuni. Varsinkin kun se ei mielestäni antanut mitään uutta tarinalle. Ehkä kirjan teema ei sittenkään koskettanut minua, vaikka aluksi luulin niin. Ehkä en ole koskaan kokenut, että arvomaailmoista, sukupuolesta ja sukupolvesta voisi tulla niin suuri este perheen sisällä.
Kieli ja kerronta sen sijaan olivat loistavalla tasolla, niin kuin aiemmissakin kirjoissa. Kieli vei kyllä mukanaan. Parhaimpia olivat hienot ja juuri oikeaan paikkaan sopivat adjektiivit, kuten jo aiemmin mainittu ”Pekka on painava, Pekka on kevyt”.
27. lokakuuta 2007 kello 13.13
Juha paljasti kirjan sanat HS:lle kirjamessuilla.
http://www.hs.fi/juttusarja/kirjamessut2007/artikkeli/Juha+Itkosen+salaper%C3%A4iset+sanat+selvisiv%C3%A4t/1135231339004
5. marraskuuta 2007 kello 14.38
Jee…Osuin aika lähelle:
- Hei isä! Missä sinä olet? (15.10)
Varsinainen asia, miksi palasin tänne on toinen. Vaihdoin autoihimme talvirenkaat lauantaina. Se on syksyllä ikävä homma, joten latasin tylsyyttä keventämään mp3-soittimeen Enbuskea ja Aristoteleen kantapäätä.
Enbuskessa
http://www.yleradio1.fi/yhteiskunta/tuomasenbuske/
oli 16. lokakuuta haastateltavana mm. Juha Itkonen. Erinomainen haastattelu! Suosittelen. Löytyy vielä netistä.
Sitten pieni moite Juhalle, jonka Kirsi voi ehkä välittää, sillä Juha ei varmaan tätä ketjua enää seuraa. Kirjan Jussin tavoin Juha kaipasi, että lukiossa pitäisi opettaa kaikille perusteita taloustiedosta. Näinhän nykyään on. Taloustieto on pakollinen kurssi. Oppiaineessa nimeltä yhteiskuntaoppi on kaksi pakollista kurssia: yhteiskuntatieto ja taloustieto. Syventäviä eli valinnaisia kursseja ovat ”Kansalaisen lakitieto” ja ”Eurooppalaisuus ja Euroopan unioni”.
Runsaasta taustatyöstä edelleen plussaa, mutta tästä lyhyt miinus. Aiemmin en tähän puuttunut, sillä laitoin sen roolihenkilön tietämättömyydeksi. Asia olisi selvinnyt soittamalla johonkin lukioon. Lieventävänä asianhaarana olkoon se, että kurssi on pakollisena vasta toista vuotta. Sitä ennen taloustieto (esim. kevään 2007 ylioppilaat) oli vielä valinnainen kurssi.
5. marraskuuta 2007 kello 17.31
Juha Itkonen todella OSAA kirjoittaa, se on tullut selväksi. Luin taas, kuten kahden aiemman kirjan kohdalla, muutamia nerokkaita ilmaisuja useaan kertaan ihastellen. Voisiko seuraava kirja mitenkään tapahtua preesenssissä? Jotenkin rupesi nyt häiritsemään lukuisat takaumat ja menneiden muistelut. Toisaalta niin kai se elämässä menee. Näkee jotakin, joka tuo mieleen jotakin… Fani siis minäkin ja alan odotella neljättä Itkosta. (Täällä jääkiekkokaupungissa)
6. marraskuuta 2007 kello 9.07
Minäkin pidin, vaikka pääsen näin myöhään mukaan. Oli hienoa saada kuulla ne puuttuvat sanat, vaikka ilman niitäkin kirja toimi. Viimeisen sivun kääntämisen jälkeen olo oli epäuskoinen – eikö tämä tosiaankaan enää jatku? – mutta ymmärsin kyllä ratkaisun. Sanojen miettiminen jäi kutkuttamaan ja vaivaamaan, sai pohtimaan itse. Päädyin lopulta aika lähelle Itkosen ajattelemia sanoja.
Itkos-faniksi julistauduin jo kahden ensimmäisen teoksen perusteella, eikä tämä ollut pettymys. Pidän Itkosen tavasta käsitellä henkilöitään ja kieltä. Kuten Kirsi heti alkuun totesi, tuntui mukavalta, että mitään elämänkatsomusta ei julisteta ihan oikeaksi tai ihan vääräksi. Moista herkullisista kohdista mieleeni jäi se, jossa Jussi manasi vaihtoehtoliikkeiden tyhmyyttä näiden yhdistäessä kaikki ongelmat yhdeksi mukavaksi nipuksi, jota vastaan voi osoittaa mieltä. Sulkeeko Microsoft minkkejä häkkiin Pohjanmaalla? (Teos ei ole käsillä, joten ei suoraa lainausta, anteeksi vaan…) Harvoin luen kirjoja ääneen miehelleni, mutta kaikista itkosista olen tainnut otteita lukea.
Kiitos kirjasta ja kommenteista, toivottavasti syksyn palkintoraadit huomioivat teoksen!
9. joulukuuta 2007 kello 13.31
Olen parin viikon ajan yrittänyt laatia Itkosen Kohti-romaanista kirjoitusta, jossa toisin julki kielteisen suhtautumiseni, perustellen mutta sivistyneesti, mutta en ole onnistunut – aina olen sortunut liialliseen kärkevyyteen, kun peruskuviosta alkaen romaani oli minusta epäuskottava. Lopun pois jätetyt sanat kruunasivat tortun – mielestäni pelkkä tylsä mainoskikka.
En halua loukata ketään, vaikka olen näin kärkevä, mutta tämä on mielipiteeni kirjasta. Harmillista. Ei ole minun kirjani tämä.
9. joulukuuta 2007 kello 14.58
Sama täällä, alkupuolella rakenne näkyi liian selvästi, siis tämä tällainen kuusikymppinen mies, joka on tottunut määräilemään ja elämään niin kuin itse tahtoo, nuori mies, joka haluaa vain tehdä rahaa ja vaihtoehtonuori, joka vastustaa edellisten elämäntapaa. Loppua kohti henkilöhahmot saivat kyllä nyansseja, isä oppi nöyryyttäkin, tosin vähän liian nopeasti, poika alkoi hieman epäillä elämäntyyliänsä ja tytönkin toiminta sai osaksi selityksensä, mutta kuitenkin, kaikesta sujuvuudesta huolimatta vain hyvä romaani, ei mikään elämys. Näissä aikalaisromaaneissa on se hyvä puoli, että kirjailijoiden ei tarvitse kymmenien vuosien kulutttua alkaa tutkia, mitkä asiat olivatkaan pinnalla vuosituhannen alussa! Mitään varsinaisesti uutta en tästä kirjasta löytänyt. Lapsen kuvauksessa oli aitoa tunnetta.
22. joulukuuta 2007 kello 22.57
Olin aivan varma, että ne viisi sanaa olisivat olleet Jussin tuskissaan oivaltamat Annelin ajatukset kuolemasta: ”Tekee kipeää rakastaa näin paljon”.
28. joulukuuta 2007 kello 18.11
Jokainen, joka on joskus yrittänyt kirjoittaa jotain pidempää tekstiä ymmärtää, miten vaikeaa sen toteuttaminen todella on. Mitä pidemmälle Kohti-kirjaa luin, sitä enemmän koin sekä tuskaa että nautintoa. Nautintoa raikkaasta tekstistä ja ilmauksista, tuskaa ymmärryksestä: juuri tätä minäkin haluaisin tehdä. Kirjoittaa koko maailman eläväksi. Mutta silti on vielä vain unelmia. Sellaisia, joista yrittää joskus jopa pyristellä irti, ne kun tekevät toteutumattomina niin kipeää.
En ole aikoihin kohdannut missään kirjassa niin eläviä henkilöhahmoja kuin tässä. Minusta ne olivat, monen täälläkin kirjoittaneen mielipiteen vastaisesti, erittäin uskottavia. Pekan kävely, ministeri Tapani Ansas… ja jostain syystä eläydyin paljon enemmän miespuolisiin hahmoihin. Naisena. En tiedä syytä.
Joku täällä piti Jussia vastenmielisenä henkilöhahmona. Minusta Jussi taas oli kaikessa kovuudessaan jopa hellyttävä. Annelin hahmo oli voimakkaasti läsnä, lasten menetykseen oli helppo samaistua.
Viiden sanan poisjättö oli mun mielestä hyvä veto. Viiden sanan henki jäi kuitenkin elämään lukijan mielessä: en usko että kukaan kuvitteli Jussin viestiin negatiivisia ilmaisuja. Henkilöt olivat menneet toisiaan Kohti.
Kaikenkaikkiaan. Itkosen aiemmat romaanit on saatava käsiin ja äkkiä, jos ne kerran ovat vielä tätä parempia. Minun mieltäni tämä kirja herätteli, ravisteli tunteita ja mielikuvia. Yhden risun kantaisin silti kekoon: mielestäni seksuaalista puolta olisi voinut vähän vähentää.
4. tammikuuta 2008 kello 16.57
Olettekos huomanneet, että Kom-teatterissa saa 12.3.2008 ensi-iltansa Kohti-näytelmä! Onpa hienoa, vaikkei kirja minulle ollutkaan se kaikkein suurin lukuelämys. Mutta että näinkin nopeasti saadaan ajankohtaisesta kirjasta näytelmä! Sitä ennen kiiruhdan vielä Vanja-enoa katsomaan, ennen kuin se ehtii poistua ohjelmistosta.
6. tammikuuta 2008 kello 0.03
Kiitos vinkistä! Täytyy mennä katsomaan. Kirja oli hyvä.
Vanja-enosta voi sanoa, että toinen puoliaika ei tunnu yhtä pitkältä kuin ensimmäinen, jonka aikana tuli katsottua kelloa aika monta kertaa. Jos et ole ostanut vielä lippuja, niin kannattaa harkita. Jos olet, niin … sitten olet. Näyttelijäkaarti on upea, mutta näytelmänä menee kyllä heikompien joukkoon, mitä olen katsonut.
6. tammikuuta 2008 kello 17.45
Niinhän se on että mielipiteitä on monia, niin kirjoista kuin teatteriesityksistäkin.
Minulle kävi KOMin Vanja-enossa päinvastoin. Pitkästä aikaa niin mainio esitys, etten huomannut ajankulua ollenkaan. Olimme kollegani kanssa aivan ihastuksissamme ja muistelimme juttuja siitä monta päivää jälkeenkin päin. Luovuutta on niin ihanaa katsella ja kuunnella, ihailla. Vanhasta tutusta teoksesta oli tehty uudenoloinen: oikein mainioita roolisuorituksia (Packalen, Mällinen…), joita voi ilolla seurata, lavastuksen luovia jippoja, joita piti ihastella ja sillee. Eli suosittelen, Satu!
Sori Kirsi, kun tämä kommentti olikin vain väärän koivun kautta kirjallisuutta
6. tammikuuta 2008 kello 19.11
Ehkä minä silti menen Vanja-enon katsomaan – ei tiedä, milloin joku muu teatteri tarttuu näytelmään uudelleen. Olen nähnyt Vanja-enon vain venäjänkielisenä, joten suomenkielinen versio kiinnostaisi kovin. Hannu-Pekka Björkman ja Sari Mällinen kuuluvat ehdottomiin suosikkeihini, joten jospa luotan sitten heihin. Kiitos kokemuksien välittämisestä, Kerttuli ja Kari!
19. helmikuuta 2008 kello 11.47
Luin tämän vasta nyt, kaikki aiemmatkin Itkoset olen lukenut. Ja samantien varasin liput KOM-teatteriin.
Ennen kirjan lukemista koin ministerin ja tsunamin olemassaolon kirjassa epäkiinnostaviksi, siksi kirjan lukemista lykkäsinkin. Mutta lukiessani totesin, että eiväthän ne mitään teemoja ole vaan kehyksiä, ja kirja tuli ahmittua parissa päivässä. Hyvä teos taasen.
Olen samaa mieltä kuin nimimerkki harrastelija yllä, ja eri mieltä kuin moni muu: mielestäni henkilöhahmot ovat uskottavia, tosin osittain ärsyttäviäkin. Kun henkilöiden kuvaus tapahtuu sisäisin monologein, on yksisilmäisyys ja ärsyttävyys mielestäni uskottavaa. Ihmiset eivät useinkaan ole niin monitahoisia kuin tahtoisivat olla, ja lisäksi sisäiset monologit elämän käännekohdissa varmasti keskittyvät yhteen elämänalueeseen eivätkä anna täydellistä kuvaa henkilöistä.
Ajankuvaus oli erinomaista. Minäkin (vaikka olen Juliaa jokusen vuoden vanhempi) nauhoitin vinyylilevyiltä kaseteille isoveljeni Guns n’Rosesin kaksi ensimmäistä levyä – paljon ennen kuin muut niistä kiinnostuivat.
Eniten pidin Tapani Ansaksesta. Kirjassa minua erityisesti kiehtoivat perheenjäsenten erilaisuus ja dynamiikka, riidat pitkin vuosia. Niinhän se on, että lähimpiä ja rakkaimpia ihmisiään on helpoin loukata, heille huutaa ja suuttua, aikuisenakin.
29. kesäkuuta 2010 kello 22.27
Luin vihdoin minäkin tämän kirjan pokkariversiona ja ihastuin täysin. Kolme erilaista henkilöä jännittävästi avautuvine taustoineen ja seassa kihelmöivää ajankuvaa. Tarinat olivat mielenkiintoisia ja kaikki kolme päähahmoa olivat mielestäni liikuttavan tosia hyvine ja huonoine puolineen. Jussi oli minulle hahmoista tutuin, tarkoituksellisen rehvakas ja ärhäkkä, mutta kuitenkin reilu. Jussin tilitys taiteilijaunelmiaan toteuttavasta, töitä vieroksuvasta sukupolvesta oli mahtavaa ilotulitusta! Minäkin luin sen miehelleni
Kirjassa oli hurjasti hienoja oivalluksia ja kauniisti kirjoitettuja hetkiä, kaikessa mukana myös riipaisevaa yksinäisyyttä. Ministeri Ansas Alepassa oli ihan lohduton näky. Minun piti oikein jarrutella lukemista, jotta ajatus pysyi perässä. Loppu tuli aivan liian äkkiä, eikä kaikki ehtinyt selvitä. Kaipa lukijan täytyy itse jatkaa tarinaa. Jään miettimään. Onneksi loppuvire oli positiivinen.
Minäkin olen ihmetellyt, ettei taloustieto ole pakollinen aine. Hienoa kuulla Karilta, että se nykyisin on! Ehkä Jussi ei olisi seurannut aihetta niin tarkkaan, että tietäisi muutoksen vaan muisteli vain omia kouluvuosiaan.
On ihanaa, kun lukukokemusta voi jatkaa keskustelupalstalla vielä pitkän ajan kuluttuakin. Oli taas todella mielenkiintoista arviota ja sokerina pohjalla Itkosen kommentit.
8. heinäkuuta 2010 kello 9.18
Hauskaa, että näihin aiemmin käytyihin keskusteluihin voi palata ja palataan. Emmin myötä innostuin minäkin.
Kirjassa oli minustakin aidontuntuiset päähenkilöt ja ajankuva totta. Itkosen tekstiä on vaivatonta lukea. En ole lukenut häneltä muuta, mutta tämän perusteella voisin niin tehdä.
Joku kiinnitti huomiota runsaisiin seksikuvauksiin. Minustakin sitä puolta oli liikaa ja se oli jotenkin päälleliimatun tuntuista. Vähän kuin ”kun tätä pitää nyt olla”. Väsyttää. Minua ainakin kiinnostaa toisten ihmisten seksi yhtä vähän kuin toisten ihmisten vessakäynnit.
23. syyskuuta 2010 kello 1.50
Luin tana iltana Kohti-kirjan. Ikavaa kertoa, mutta en pitanyt. Kahlasin kirjan puolivakisin loppuun, en mielellani lopeta kirjaa kesken, jollei se ole aivan onnetonta soopaa.
Tahan kirjaan oli ahdettu aivan liikaa kaikenlaista ja kaikentasoista ja monenmoista. Rasittavaa ja pitkaveteista vaantoa. Takautumia enemman kuin tarpeeksi.
Lisaksi minua hieman vaivasi iltalypsymainen olo: kuka kukin on? onko tama jokin paljastuskirja? tuli sellainen olo, etta jonkun todellisen ihmisen elamaa tavallaan tirkisteltiin ja tavallaan varitettiin…toivottavasti olin vaarassa. Seksikohtauksia myyntivalttina?
Ministeri, maailmanparantajatytar ja porssihaipoika. Liian mahdotonta kuitenkin ollakseen totta.
Jos ja kun Finlandia-ehdokkaiden taso on tallainen, niin voi Suomen kirjallisuutta. Olen pahoillani teilauksesta, Juha Itkonen, mutten kaunistellakaan voi.