Kun matkustaa jonnekin, on mukavaa lukea paikkakunnasta myös romaaneja. Avata kaupunkia tai paikkakuntaa ja sen ihmisiä ja historiaa myös fiktion kautta. Siksi lyhyttä Pariisin matkaa varten luin paitsi uudelleen Némirovskyn Ranskalainen sarja –kirjan myös “huhtikuisen” kirjan vaikka onkin jo lokakuu:
Michael Wallner on berliiniläinen näyttelijä ja käsikirjoittaja ja se näkyy hänen kirjassaan Pariisin huhtikuu (suom. Marja Kyrö). Tätä lukiessa tuntuu, että kirja on kirjoitettu elokuvasopimusta silmälläpitäen.
Pariisin huhtikuu tapahtuu 1943 keväällä Pariisissa. Saksalaiset ovat miehittäneet Pariisin. Nuori saksalaiskorpraali Roth haluaa kuitenkin kokea Pariisin muussa roolissa kuin miehittäjänä. Etäisesti tämä voi muistuttaa turistin halua kuulua joukkoon. Saksalaiset ovat vielä pariisilaisten mielestä pohjasakkaa, halveksittavia olentoja ja minkäänlaista aitoa kontaktia ranskalaisiin ei univormussa voi saada.
Niinpä Roth viettää kaksoiselämää, jossa hän päivisin tulkkaa mitä hirveimpiä ja raaimpia kuulusteluita kun ranskalaisia vastarintaliikkeen ihmisiä tuodaan kuulusteltaviksi. Iltaisin hän pukeutuu riskeistä välittämättä siviilivaatteisiin ja unohtaa saksalaisuutensa, elää huhtikuuta Pariisissa.
Roth (tai Antoine) rakastuu Chantaliin, joka ei olekaan ihan tavallinen kirjakauppiaan tytär vaan vastarintaliikkeeseen kuuluva aktiivi. Rakkaus on kuitenkin ihmeellistä. Mutta vihollinen on vihollinen:
“Roth, Wehrmachtin sotilas, Pariisi, kesä 1943. Ihmisellä on kansallisuus, ajattelin kotimatkalla. Hän on sen vanki. Harmaa univormu, väkäsin koristettu risti, lippu. Niin kauan kuin sotaa kestäisi, tämä olisi minun todellisuuttani.”
Tämän pitäisi olla rakkaustarina ja niinhän se tietysti onkin. Riipaisevakin sellainen. Tämä on kuitenkin myös ja ehkä enemmän sotatarina varsinaista romantiikkaa tässä on vähän ja sekin ”Romeo ja Juliamaista”, traagista. Tämä on miehisestä näkökulmasta kirjoitettu sankaritarina. Hyvä kirja, mutta odotukseni olivat ilmeisesti korkeammat sillä jotakin jäi puuttumaan. Kaunis tarina silti.
Jotakin kovin surullista ja koskettavaa oli perustarinassa. Siinä, että haluaa tulla huomatuksi omana itsenään, eikä jonakin mitä oletetaan olevan. Voisin kuvitella, että saksalaiset ovat eläneet tämän ajatuksen kanssa myös sodan jälkeen. Saksalaisista ystävistäni olen huomannut, että myös ne, joilla ei ole ollut osaa eikä arpaa sotaan ovat joutuneet asiaa käsittelemään.
Ja jotain mielenkiintoista on tutkia Pariisia nuoren saksalaissotilaan näkökulmasta ja aistia tämän halu olla jotakin muuta kuin sotilas. Pieni varoitus: kirja on lukijoilta ilmeisesti saanut aika ristiriitaisia arvosteluja, huonoja ja hyviä. Luulen, että silti mielelläni lukisin Wallnerilta vielä toisenkin kirjan.
7. lokakuuta 2007 kello 19.55
Kirsi, lukuvauhtisi on hirmuinen! Meille blogisi seuraajille on tietysti erittäin mieluisaa, että ehdit lukea ja käsitellä sellaisella vauhdilla kirjoja, mutta olen kaiken aikaa ihmetellyt, millä ajalla ja tekniikalla siihen pystyt?
Kaikki blogiin osallistujat tuntuvat olevan kirjallisuuden suurkuluttajia, mutta millä ajalla ihmiset sen teette?
Itse ehdin lukea vain ennen nukkumaanmenoa eikä sillä tavalla lueta kirjaa päivässä, jota taitoa kadehdin. Minulla taitaa olla lisäksi jostakin aataminaikaisista alitajunnassa perua tunne, ettei koko päivää voi viettääkään VAIN lukien. Olisi hauskaa kuulla, jakaako enää kukaan kanssani tällaista kokemusta ja mistä itse kukin ottaa ajan rakkaalle harrastukselleen.
7. lokakuuta 2007 kello 20.17
Muinen Hitler rakasti myös Pariisia ja viihtyi siellä vallan hyvin!
Arkkitehti ja natsi-ministeri Albert Speer kertaa muistelmissaan Saksan natsivallan aikaa ja Pariisin miehitystä.
Eräänä iltana vuonna 1940 Hitler tokaisee Speerille valon kaupungissa:
«Valmista säädös, jossa käsketään aloittaa välittömästi Berliinin jälleenrakentaminen… eikö Pariisi olekin kaunis? Mutta Berliinistä pitää tulla vielä kauniimpi! Aikasemmin kysyin usein, jos Pariisi pitäisi tuhota, Hitler jatkaa voimakkaalla äänensävyllä, aivan kun kyseessä olisi maailman tavallisin asia, [...], mutta kun olemme valmistaneet Berliinin, on Pariisi sen pelkkä varjo. Eli miksi tuhota Pariisi? »
Myöhemmin Saksassa Hitler pyytää Speer’in puhutteluun ja sanoo:
« Pariisin ilmahyökkäyksessä keskitymme lentokenttiin— säilyttääksemme kaupungin, jolla on riemunvoittoinen tausta. Tämän jälkeen Ranskalaiset ovat lähempänä meitä, ja tekisihän se liian kipeetä tuhota Laon’in tapaisen kaupungin katedraaleineen»
Speer kuivailee Saksalaisia sotilaita tarkasti.
« He olivat kuin turisteja Pariisissa ja kantoivat mieluummin kameroita kuin aseita. Hitler itse sanoi kävelevänsä ongelmitta Lenigradissa tai Moskovassa, vaikka kaupungit olisivat puoliksi tuhottuja. Tuhoutunutta Pariisia hän ei silti kestäisi, se antaisi hänelle liian kovan kivun»
Kun vastarinta kohdisti voimansa Hitleriä vastaan, unohti hän kuitenkin koko Pariisin ja käski ammattimiesten asettaa pommeja tunnettujen monumenttien juurille.
7 elokuuta 1944 Hitler antaa käskyn kenraali Dietrich Von Choltitz’ille taistella kaupungin viimeistä henkeä myöten ja lopulta tuhota Pariisi Eiffeltorneineen ja monumentteineen.
25 päivä elokuuta 1944, 16 päivää myöhemmin, Pariisi on ennallaan ja kaupunki vapautetaan. Dietrich Von Choltitz ei noudattanut ainuttakaan Hitlerin käskyä. Muistelmissaan hän sanoo sen johtuvan suuresta rakkaudesta Pariisia kohtaan.
«Kaupunki oli tärkeä minulle, en voinut tuhota sitä. Siinä kaupungissa on jotain selittämätöntä…
[...]Tulin ajatelleeksi, jos nouset ylös kukkulalle Pariisin laidalla. Se on kaunista! Tulin ajatelleeksi, kävelet ohi punalamppuisen kaupunginosan kun menet kukkulalle ja kaikki naiset katsovat sinua työkseen kun kiivet ylös – oletko siveä?»
Kaikki eivät kuitenkaan ole samaa mieltä.
Minkä vuoksi Von Choltitz ei tehnyt mitään 16 päivän aikana Pariisissa? Oliko puolustus liian kova eikä hänellä tämän vuoksi ollut minkäänlaista mahdollisuutta toteuttaa Hitlerin käskyjä? Vai oliko hän jo päättänyt etukäteen olevansa ”Pariisin pelastaja”? Se ainakin tepsi, sillä mies muistetaan vielä tänäkin päivänä Pariisin pelastajana. Mm. kirja ja elokuva ”Pariisi Palaa” nostaa miehen maailman suurimpien sankarien joukkoon.
Oli miten oli, voimme kuitenkin kiittää häntä tärkeästä asiasta:
Pariisi on olemassa yhtä ehjänä, vanhana ja kauniina!!!
7. lokakuuta 2007 kello 20.31
Tuulikki, voisin viettää mainiosti koko päivän lukien… Liian harvoin vain on sellaisia päiviä, milloin ei jokin muu tulisi häiritsemään. Luulen kuitenkin, että se helposti täällä näyttää siltä kuin lukisimme juuri nyt kaikkia niitä kirjoja, joista täällä puhutaan vaikka itse asiassa ne on luettu useiden vuosien kuluessa.
En usko, että minulla on sen kummempia tekniikoita, tykkään lukea ja siksi myös käytän siihen paljon aikaa. Tai melkein kaiken vapaa-ajan. Ehkä siksi minulle määrättiin juuri lukulasit…
7. lokakuuta 2007 kello 21.01
Kaksi asiaa, jotka itselläni ovat lisänneet lukuharrastusta:
1. Lopetin toissa syksynä telkkarin katsomisen. En mitenkään totaalisesti, en vain enää seuraa yhtään sarjaa (Housea talletan digiboxiin, välillä katson, välillä en), en katso juurikaan muita ohjelmia. Näin ensimmäisen sarjattoman vuoden jälkeen ei enää kiinnosta edes lukea tv-ohjelmia, kirja voittaa kevyesti.
2. Aloitan aina kirjan. Kun edellinen kirja loppuu, aloitan välittömästi uuden lukemisen. Luen useaa kirjaa kerrallaan, mutta aina yksi niistä on ‘pääkirja’. Näin kirjoja tulee minulla luetuksi pari kolme viikossa. Lukuaika on yleensä iltayhdeksän ja yhden välillä.
7. lokakuuta 2007 kello 21.26
Tuulikille!
Kyllä täällä ainakin yksi jakaa kokemuksesi ja tuntemuksesi. En minäkään ehdi lukemaan kuin yleensä iltaisin. Joskus olen töiden jälkeen niin väsynyt, ja usein henkisesti, että jopa kirjan lukeminen on vaikeaa. Mutta on hyvä, että joku ehtii lukemaan ja kertoo ihania kirja- ja kirjailijavinkkejä. Olen saanut tosi paljon hyviä vihjeitä, joita kirjoittelen itselleni muistiin ja mennessäni kirjastoautolle tai peräti kirjakauppaan, tiedän,mitä etsiä. En nytkään tietäisi mitään Michael Wallnerista, ellen olisi juuri lukenut Kirsin blogia. Siis kiitokset Kirsille loistavasta ideasta, lukupiiristä.
Tuulikki, hiljaa hyvää tulee. Luetaan me sillä vauhdilla kuin meille sopii. Kirjat eivät lukemalla lopu tästä maailmasta.
7. lokakuuta 2007 kello 21.28
Samoja konsteja täälläkin. On muuten uskomatonta kuinka paljon aikaa vapauttaa se, ettei katso tv:tä. Tosin siitä tulee joskus tylsä tunne, ettei ole mukana yhteisön keskustelussa. Parturini kysyi viime viikolla, että olinko katsonut Talentia. Vastasin, että joo, 5 minuuttia. Sitten hän kysyi katsoinko jotain sarjaa, en ollut edes kuullut koko sarjasta. Tärkeintä, sen olen huomannut, on ettei ala katsoa mitään uusia sarjoja, jolloin koukkuunjääminen on mahdollista. Tv:n katselun lopettaminen on muuten helpointa heti kesäloman jälkeen kun lomalla kuitenkaan ei seuraa, voi jatkaa tätä tapaa. Vaikka sitä sitten vähän ehkä lipsuu syksyn kuluessa…
Ilta meilläkin on lukuaikaa. Siis, itse asiassa juuri nyt.
7. lokakuuta 2007 kello 21.33
Ja sitten täytyy vielä todeta, että on aikamoinen onni saada lukea myös ”työkseen”. Olen esim. menossa Helsingin kirjamessuille haastattelemaan muutamaa kirjalijaa ja siksi voin hyvällä omallatunnolla lukea myös joskus ihan keskellä kirkasta työpäivää : )
Yksi asia muuten mikä pitää lukemisen innostavana eikä liian raskaana hommana on eri lajityyppien vaihtelu. Välillä rakkaustarinaa, välillä dekkaria, välillä jotakin mojovampaa.