Eeva Kilpi: Unta vain
Häpeäkseni on todettava, että en ole vieläkään lukenut Naisen päiväkirjaa. Mies luki sen ja sanoi sen olevan mahtava kirja. Miehestä tuli heti Eeva Kilpi –fani. Itse olen tähän mennessä lukenut vain runoja. Ihania. Kun nyt oli ilmestynyt uusi Eeva Kilven romaani, päätin aloittaa siitä.
Unta vain –kirja kertoo Anna Mariasta, joka pohdiskelee elämäänsä mökillä. Missäpä muualla suomalainen pohtisi elämänsä ristiriitoja kuin luonnossa, saunassa ja maalla. Kirja tapahtuu Anna Marian päässä, eli kirjan kuluessa näemme mitä Anna Maria ajattelee elämästään, rakkauselämästään ja ennenkaikkea kahdesta elämässään olevasta miehestä. Onko pakko valita?
Eeva Kilpi kuvaa koskettavasti ja taitavasti Anna Marian suulla 78-vuotiaan naisen elämää. Joka on energistä ja eläväistä, ei mitään eläkkeellä köllöttelyä.
“Vanhan naisen silmärei’istä katselee maailmaa ja kanssaihmisiään nuori tyttö, se sama jonka katseen hän kohtasi Jussin näyttämissä valokuvissa ja omien lastenlastensa silmissä heidän istuessaan auton takapenkillä Suomeen palattuaan, kanelikorppua pureskellessaan. Se katse ei sammu, sisäiset silmät eivät vanhene, niillä tähyillään elämää vielä vanhuuden naamion takaakin yhtä nuorena, samana, vaikka kukaan ei sitä tiedä. Se on vanhuuden salaisuus.”
Anna Maria on selvää stressaaja-tyyppiä, hän kysyy mm. “Mitä maailmalle tapahtuu, kun en enää ole sitä vahtimassa?”
Ja toisaalta hän etsii vastauksia luonnosta. Voisiko antaa vain asioiden tapahtua?
“Luonto ei vastaa, luonto ei selitä, se tapahtuu. Jospa ihminenkin vain tapahtuu; miten vapauttavaa se olisikaan. Että kaikki mikä ihmiselle tapahtuu olisi vastustamatonta ja vaihtoehdotonta? Ei. Sehän sulkisi kokonaan pois vastuun, niin sanotusta vapaasta tahdosta puhumattakaan. Sellainen käsitys loisi näennäisesti ristiriidattoman maailman tai ainakin sieluntilan. Lähentelisi fatalismia. Ei, ei sovi minulle. Minunhan on kannettava vastuuta kaikesta, koko maailmasta, ja kiemurreltava syyllisyyden, velvollisuudentunteen ja itsesyytösten kynsissä.”
Mikä sitten on 78-vuotiaan Anna Marian unelma? Oman elämän eläminen. Mökissä.
“On siis vain jaksettava. On myös varottava ettei satuta itseään. Muuten ei voi tulla yksin metsämökkiin ja elää täällä omaa elämäänsä. Eikö tämä ole ylellisintä mitä vanhalla ihmisellä voi olla? Paitsi tietenkin legendaarinen unelma: nuori rakastaja joka ilmaantuisi sopivin väliajoin hoitamaan asiani ja minut, pilkkomaan puut, kantamaan ne liiteriin ja saunalle, lämmittämään saunan, nostamaan vedet, pesemään selkäni ja halaamaan minut uneen valoisana kesäyönä. Aaverakastaja, josta kukaan muu ei tiedä.”
Tarina sinänsä ei ole tässä kirjassa minusta pääosassa eikä kovin ihmeellinen. Anna Marian, Eeva Kilven ajatukset ovat. Se kuinka ihminen yrittää rimpuilla moraalisten valintojen ja ongelmien edessä. Kun valitseminen on vaikeaa. Ja lopultahan kuten Anna Maria toteaa: “Elämä on ristiriitojen kanssa elämistä, ei ratkaisuja.” Eeva Kilvellä on kaunis tyyli, sellainen kuivan humoristinen, tylykin, armelias, lempeä. Kaikkea tätä.
23. syyskuuta 2007 kello 15.03
En ole lukenut tätä kirjaa, mutta tilasin sen kirjastosta heti, kun huomasin sen ilmestyneen. Olen lukenut lähes kaiken, mitä Eeva Kilpi on kirjoittanut ja pitänyt suurimmasta osasta erittäin paljon. Karjala-asiat ovat olleet minulle hieman vieraita, mutta kaikkihan me joudumme jostain lähtemään. Erityisesti olen pitänyt luonnon- ja yksinolemisen kuvauksista; ja salaisen tai todellisen rakastetun olemassaolosta myös.
Edellisenä iltana ennen äidinkielen yo-kirjoituksia luin Eeva Kilpeä – vaikka meidät oli kutsuttu open luo viimeiseen preppaustilaisuuteen. En siis mennyt sinne. Kirjoitin ainoana kirkkaan laudaturin…
Myös äidilleni, 87 v, Eevan runot ovat olleet todella rakkaita ja runopiirissä hän lausui niitä mielellään niin kauan kuin pystyi puhumaan.
23. syyskuuta 2007 kello 20.33
Minäkään en ole tätä uusinta lukenut, mutta muutamia Kilven kirjoja kyllä. Kirsi kuvaa minusta hyvin tuon Kilven ”tyylin”; ”kuivan humoristinen, tylykin, armelias, lempeä. Kaikkea tätä” Olen monen muunkin täällä puhutun teoksen kohdalla todennut, että pidän pajon sellaisesta ”toteavasta” tyylistä, hyvinkin ei koristeellisesta. Vaikka Eeva Kilpi on jollain tapaa ”kuivakkuudessaan” myös hyvin kuvaileva.
Tuijan tapaan minua on koskettanut aina nuo yksinolon kuvaukset. Jännää, että olen pystynyt jotenkin helposti samaistumaan niihin jo nuorena (myöskin lukioikäisenä), vaikka Kilpi selvästi kirjoittaa aina itseäni venhemman naisen suulla.
Taidan kaivaa esiin lisää Eeva Kilpeä, pitkästä aikaa!
24. syyskuuta 2007 kello 14.50
Voi, Naisen päiväkirja oli minustakin aivan ihana, kun luin sen joitakin vuosia sitten. Innostuksessani menin antamaan sen ystävälleni lahjaksi, mutta ei olisi pitänyt – hän ei ymmärtänyt sitä ollenkaan: ”se oli aika masentava, nainenhan rypi itsesäälissä”. Jotenkin nolottaa vieläkin: siitä lähtien olen kirjalahjaa antaessani enemmän miettinyt mistä lahjan saaja pitää, enkä minä itse…
21. tammikuuta 2008 kello 16.09
Minulla on näköjään valtava aukko sivistyksessä: runokirjan olen joskus ostanut tyttärelleni, kun itse niistä tykkäsin, mutta kirjoista ensimmäisenä luin Unta vain – ja luin sen uudelleenkin! En huomannut minkäänlaista itsesääliä missään siinä… Häätanhu täytyy lukea seuraavaksi ja sitten ne muut, mutta kenelle tuon antaisin lahjaksi? Jollekin nuorelle ainakin, sekä miehille että naisille!
Se kohta, mikä täytyy lainata tähän, etten samalla väärennä ajatusta, alk. sivulta 43:
”Näin esteettömästi liitelevät ajatukset suomalaisessa metsämökissä ja siellä kerran vapauduttuaan ja irti päästyään sinkoutuvat avaruuteen ja kiertävät vaivattomasti maapallon yhtyäkseen globaaliin hätätilaan. Anna Maria muisti, miten siitepöly oli asettunut vesivadin pinnalla kierteissumun muotoon tuvan portailla. Hän oli ottanut siitä valokuvan kesällä pari kolme vuotta sitten ja näyttänyt kuvaa sekä Ronille ja Jussille. Jussi oli katsonut sitä pitkään. – Se on kuin jatulintarha, Jussi oli sanonut. – Interesting, sanoi Ron. (Hyväksyttäviä vastauksia molemmat.) Joten yhtä ja samaa kierteissumua me olemme kaikki, universaalista pölyä joka noudattaa luonnonlakeja. Eikö se vapauta vastuusta? Ei. Tiedostavaa oliota ei vapauta vastuusta mikään. Me olemme vastuussa toisistamme, eläimistä, kasveista, vesistä, metsistä, ilmasta, kohta ilmoistakin, lumista, jäistä ja paahteesta, kuivuudesta ja tulvista, toistemme sieluntilasta ja onnesta ja – taivas armahda – jälkeläisistämme”.
Kiitos kirjasta! Omaani en raaski antaa lahjaksikaan, mutta kai niitä voi lisää painaa muillekin?
21. tammikuuta 2008 kello 18.04
Naisen päiväkirjan luin vasta pari vuotta sitten ja laitoin sen luettuani lempikirjahyllyyn. Se oli niin tuttua, ja suorastaan armahtavaa luettavaa.
Eeva Kilven vierailtua Voimalassa kaivoin esille Tamaran ja aion lukea sen ennen Unta vain’ia, kun kerran toisiinsa liittyvät nämä teokset. Uusimman aion lainata ystävättäreltäni, jolle sen joululahjaksi annoin. Hän (64 v) ei kovinkaan kehuvia kommentteja siitä antanut, Kilpi on kuulemma menettänyt otettaan. Mutta kahotaan.
17. helmikuuta 2008 kello 14.10
Aivan ihanaa odottaa vielä 10 vuotta,jotta saavuttaa sen rauhan ja rauhattomuuden,jota Unta vain-kirjassa on.
Rakastettavaa seksiä vanhoilla päivillä, niin seesteistä ja odottavaa.
Kaiken kruununa lämmin hyväksyminen.
Itse en osaa vielä olla yksin, mutta tämä kirja antaa yksinololle paljon sisältöä;vesi, metsä, kukat, linnut, sauna, uiminen, oleminen. Ei tarvitse pelätä yksinoloa.
Nautin Eeve Kilven raikkaudesta ja tyttömäisestä naurusta Voimalassa