José Saramago: Kertomus näkevistä
(suom. Erkki Kirjalainen)
Muistathan, että tässä keskustelussa puhumme myös kirjan tapahtumista, joten jos kirja on vielä kesken, lue varoen tai tule myöhemmin uudelleen!
Kertomus näkevistä alkaa siitä, että pääkaupungissa on vaalit ja valtaosa ihmisistä (70%) äänestää tyhjää. Mitäs sitten tapahtuu? Vaalit uusitaan, jotta tämä kummallinen väärinkäsitys, erehdys, voidaan korjata. Ja vielä suurempi osa (83%) äänestää tyhjää. Mitä sitten tehdään? Hallitus päättää hylätä pääkaupungin. Pääkaupunki piiritetään, hallitus ja virkamiehet poistuvat, samoin poliisi, mediaa sensuroidaan. Hallitus on varma, että tästä seuraa anarkia ja ennen pitkää kaupunkilaiset rukoilevat hallitusta takaisin. Ovat valmiita äänestämään uudelleen, kunnollisesti, siis sillä tavalla, että äänestää jotakin puoluetta miellytti se tai ei. Poliitikot äimistelevätkin, että kuinka tällainen virhe on päässyt tapahtumaan, että on mahdollista äänestää tyhjää. Ja toisaalta kuinka sellainen virhe on päässyt tapahtumaan, ettei äänestyspaikoilla ole listoja, että tietäisimme kuka äänesti tyhjää…
Kirja on erinomaisen terävä analyysi siitä mikä politiikassa on mennyt pieleen. Poliitikot toistelevat jossain kohtaa sitä kuinka prosentit ovat tärkeintä. Kukaan ei mieti sitä, mitä on tehty väärin kun ihmiset eivät äänestä puolueita vaan tyhjää. Valitettavasti Saramagokaan ei oikeastaan anna tähän länsimaissa tuttuun politiikan kriisiin (vaikkakin täällä kyse on äänestysprosentin laskemisesta ei tyhjän äänestämisestä) mitään vastausta. Vai antaako?
Kertomus näkevistä on sisarteos Kertomus sokeudesta -kirjaan. Se ei minusta tarkoita sitä, että Kertomus sokeudesta olisi välttämätöntä lukea ennen tätä. Valitettavasti se tarkoitti ainakin minulla sitä, että alun jälkeen ajattelin lukevani samaa kirjaa uudelleen. Se kuinka ihmiset käyttäytyvät tällaisessa poikkeuksellisessa piiritystilassa, muistutti aika paljon sitä kuinka sokeat eristettiin. Onneksi sitten paikalle tuli komisario, joka joutui omantuntonsa kiusaamaksi. Sillä kävi ilmi, että elämme samassa kaupungissa, jossa ihmiset sokeutuivat neljä vuotta aikaisemmin pariksi viikoksi. Kaikki paitsi yksi. Lääkärin vaimo. Ja siksi lääkärin vaimossa täytyy olla jotakin vialla, hänkö on organisoinut “tyhjällisten” kampanjan? Komisario oli hahmona jotenkin koskettavin, ihminen, joka yritti säilyttää järjen äänen kun muut ympärillä sekosivat.
Loppujen lopuksi kirja esittää politiikan todella raa’asti aina yllättävään loppuun asti. Kun on 374 sivua lukenut rauhallisesti etenevää kertomusta, jossa aina välillä mennään sivupoluille kertojan mielessä, sitten sivulla 375 “Mies, jolla oli valkotäpläinen sininen solmio, tuli takaapäin ja ampui häntä päähän.”
Häissä on aina jotakin sinistä, jotakin vanhaa, jotakin uutta ja jotakin lainattua. Saramagossa on aina jotain pessimismististä, jotain ananarkistista, jotain sarkastista ja jotain ateistista. Kuten esim. pääkaupunkilaisista:
“… kuvittelivat itseään maailman navaksi vain sen vuoksi että sattuma oli tehnyt heistä pääkaupunkilaisia.”
Politiikasta, ah kuinka niin todelta tämä usein tuntuu!:
“… sillä niinkuin meidän kokemuksesta pitäisi tietää, paras keino patoutuneiden jännitteiden purkamiseen on tunnetusti kunnon väittely, erityisesti tilanteessa jolle ovat leimallisia juuri tässä lakkaamatta havaitsemamme ominaispiirteet, kun tajuamme että jotain olisi välttämättä tehtävä eikä meillä ole harmaintakaan aavistusta mitä.”
Kirja on myös kertomus siitä kuinka näkevistä tulee sokeita, kuinka ihmiset hyväksyvät muiden mielipiteen miettimättä itse. Kuinka ihmisiä ei enää kiinnosta fakta vaan mielipiteet. Kun oman mielipiteen muodostaminen on liian vaikeata, tarvitaan valmiiksi pureskeltuja, jotka voi sitten omia:
“Harva tuhlasi aikaa jo kuullun lukemiseen, melkein kaikkia kiinnosti nimenomaan saada tietää, mitä mieltä olivat lehtien päätoimittajat, pääkirjoitusten laatijat ja kommentaattorit, mitä jokin aivan tuore haastattelu sisältäisi.”
Dialogit ovat herkullisia, teräviä ja sellaisia, että vähän myöhemminkin pitää miettiä niissä olevia viisauksia ja ajatuksia:
Sisäministerin keskustelu kaupunginjohtajan kanssa :
“Minun tekisi mieli tulla sinne antamaan tukkapöllyä, Minä en ole enää siinä iässä, herra ministeri, Jos teistä joskus sattuisi tulemaan sisäministeri, silloin tiedätte, ettei tukkapöllyyn ja muihin kurituksiin ole koskaan ollut ikärajaa, Varokaa ettei paholainen kuule mitä sanotte, Paholaisella on niin hyvä kuulo ettei sille tarvitse suinkaan kovalla äänellä puhua, Siinä tapauksessa jumala meitä auttakoon, Turha toivo, hän on ollut kuuro syntymästä asti.”
Tai komisarion keskustelu lääkärin vaimon kanssa:
“… sitä paitsi tunnustan ettei minun muistini ole enää sellainen kuin on ollut, se unohtaa helposti, ennen kaikkea silloin kun en käske sitä tallentamaan mitä se kuulee, En tiennytkään että muisti kuulee, Se on toinen korva, ulkopuolisen korvan tehtävänä on vain kuljettaa ääni sisäpuolelle…”
Saramago ei päästä ihan helpolla. Hän ei tarjoa valmiita vastauksia vaan pikemminkin herättelee ihmisissä kysymyksiä. Saramago ei ole pelkkä tarinan kertoja vaan esittelee meille moraalisia ongelmia. Ja haastaa meidät, sillä kuinka itse toimisi päähenkilöiden tilanteessa? Usein vastaukset eivät ole yksinkertaisia. Ihmisten ajatuksissa ja sanoissa on tylyä kaunistelemattomuutta. Mikä sitten oli kirjan sanoma?
Hän itse puhui keväällä Suomen vierailullaan siitä kuka itse asiassa on sokea. Ihmisen ei tarvitse olla sokea ollakseen sokea. Olivatko tässä kirjassa kaikki valtaapitävät sokeita? Hyvä kirja, mutta tämä ei silti minusta ollut Saramagon parhaita. Vähän häiritsi se, että tuli pariin kertaan mieleen, että tämä on Sokeus osa II. Suositun kirjan jatko-osa.
Ja missä se anarkistisuus on? Tyylissä! Välimerkittömyydessä ja kertojan sekaantumisessa tarinaan, joka tekee toiset hulluiksi ja josta pidän kovasti!
15. syyskuuta 2007 kello 13.05
Ihan ekana ehdin tai joudun aloittamaan. Kirsin omat arviot olivat kyllä jo melko kattavia.
Saramagon tekstiin jäin heti koukkuun, kuten aiemmassa aiheessa jo mainitsin. En osaa verrata tätä aiempiin teoksiin koska tämä oli ensimmäinen lukemani. Minulla on tapana, että alkuinnostukseni laantuu viimeistään sarjan kolmannessa kirjassa tai sitten jo kirjan loppuvaiheilla, kuten nyt kävi. En tiedä oliko vika kirjassa vai minussa. Puolet kirjan hohdosta oli sitä omintakeista, virtaavaa tyyliä. Tuntui kuin olisi ollut virran vietävissä ja oli vain pakko ajelehtia sen mukana eteenpäin. Toinen puoli oli sitten itse kirjan tunnelma ja ns juoni.
Kirja herätti kaikenlaisia ajatuksia. Länsimaista demokratiaa sivalleltiin oikein kunnolla (kuten jossain takakansiteksteissä mainittiin). Sitähän se kieltämättä on, että on pakko äänestää jotain niistä suurista tai antaa protestiääni ryhmälle ynnä muut, joka tässä oli tyhjän äänestäminen. Jos kaikki äänestäisivät niitä marginaaliryhmittymiä, niin järjestelmä menisi sekaisin.
Minua ärsytti se anarkistinen puoli. Vanhan kommunistin päiväuni jossa veljeys ja tasa-arvo toteutuu, kun ihmiset ryhtyvät toimimaan yhtenäisesti vallanpitäjiä vastaan. Hyvä ettei alettu laulamaan hippilauluja nuotion äärellä, heh. Vaikkei sitä niin tosissaan olisi tarvinnut ottaa, niin ärsytti silti. Mietin myös, että miten kokoomus-Kirsin suosikki voi olla kommunisti. Maailma ei ole mustavalkoinen tässäkään suhteessa.
Kirjan loppu oli aika kyyninen ja avoin. Ei siihen kovin asioita selvittävää loppua olisi voinut laittaakaan, mielestäni. Ehkä se lääkärin vaimon murhaaminen olisi tuntunut pahemmalta jos olisi tutustunut hahmoon jo aiemmassa kirjassa.
Parasta antia minulle oli poliisien ja poliitikkojen virkamiesmäinen jutustelu, jossa pidettiin alati kiinni omasta arvovallasta ja huolta nokkimisjärjestyksestä, nuoleskeltiin ylempiä ja alistettiin alempia.
Pidin myös tavasta puhutella lukijaa suoraan. ”Kuten pari sivua aiemmin totesimme..”
Yliasiallinen ja monisanainen dialogi on aina ollut mieleeni.
Kuten sanottua en oikein kehtaa kehua kirjaa vuolaasti kun en tiedä verrata sitä muihin Saramagon teoksiin. Pidin sekä tyylistä että kirjasta muutenkin. Oli kuitenkin sellainen tunne, että kirjoittaja kykenisi tai on kyennyt aiemmin parempaankin. Täytyy kokeilla.
Kiitos lukupiirille tämänkin kirjailijan löydöstä! (Luin juuri myös Austerin trilogian)
15. syyskuuta 2007 kello 15.13
Anarkismiahan oli runsain mitoin myös pääkaupungin yhteiskunnassa hallituksen ja poliisien poistuttua; se oli tyylipuhdas anarkistinen yhteiskunta, josta valtahierarkia puuttuu. Ja se toimi, koska ihmiset olivat pohjimmiltaan hyviä. Anarkistisesta yhteiskunnasta on muuten hyvä kuvaus esimerkiksi Le Guinin kirjassa Osattomien planeetta.
Kirja oli valtavan hieno – ensimmäinen lukemani Saramago, joten en osaa verrata toisiin – mutta minun pitää sulatella lukemaani ja Kirsin kirjoitusta kirjasta hieman lisää, ennen kuin osaan sanoa siitä paljon enempää.
15. syyskuuta 2007 kello 21.32
Kirsi kirjoitti hyvin ja kattavasti. Kun tuntee ennestään Saramagon tyylin ja aiemmat kirjat, ei oikein ole lisättävää. Tästä voikin päätellä, että maestrolta löytyy huomattavasti parempia.
15. syyskuuta 2007 kello 23.22
Kirja lähti mielestäni vetämään siitä, kun hallitus lähti kaupungista. Olen samaa mieltä, että poliitikkojen ja poliisien väliset keskustelut olivat parasta dialogia. Kirja antoi kyllä pessimistisen kuvan politiikasta.
Jotenkin olisi kaivannut selitystä kaupunkilaisten yhtenäiselle käyttäymymiselle (esim. se valojen syttyminen hallituksen lähtiessä ”salaa” kaupungista). Se jäi nyt turhan mystiseksi.
Metroaseman pommikohtaus oli mielestäni aika hyytävä ja laittoi miettimään nykypäivän terrorismia.
Loppuhan oli synkkä ja tarina jäi kesken. Loppu ei mielestäni sinänsä ollut yllätys vaan käsky poliisille toimittaa valokuva ”miehelle, jolla oli valkotäpläinen sininen solmio” ja jäädä kaupunkiin jo kertoi, mitä tuleman pitää. Myös paljastuslehtien kerääminen pois myynnistä sujui liian helposti. Voima toimia yhteinäisesti loppui liian helposti. Kirjailija taisi ajaa itsensä umpikujaan ja loppuratkaisusta tuli liian helppo.
Kirja oli kuitenkin hieno lukukokemus ja rohkaisee kyllä tutustumaan aiempiin Saramagon teoksiin.
16. syyskuuta 2007 kello 15.52
Saramago on sitten hidaslukuista. Mieleen tulee naapurin rouva, joka vuolaasti selittää taloyhtiön viimeisimmän kokouksen kulun ja päätökset, omat ja naapurien kuulumiset, juorut, iltapäivälehtien otsikot, suunnittelee jo seuraavia kokouksia ja saneerauskohteita.. ja kun keskustelu on ohi, olen hölmistynyt, enkä muista puoliakaan. Sama vika Saramagoa lukiessa, ajatukset harhailevat pois sivuilta ja välillä on skarpattava ‘että mistä tässä nyt oikein puhuttiinkaan’.
Minusta kirja oli hyvä. Yhden kohdan haluaisin vielä kirjasta mainita: ”Se viisaus jolla minä olen ystävällisesti joskus valaissut näitä istuntoja, ei ollut minun omaani vaan lain viisautta..” Että kuinka kukaan ei uskaltanut seistä eriävien mielipiteittensä takana, pelkäsivät leimautumista hankalaksi. Että kuinka paljon demokraattista päätöksentekoa tässä kirjan demokratiassa sitten loppujen lopuksi oli?
16. syyskuuta 2007 kello 20.39
Saramagon tyylistä on puhuttu tässä blogissa paljon ja usein sitä on pidetty vaikeana ja hidaslukuisena ja keskittymistä vaativina. Minusta se ei ole vaikea sen jälkeen kun siihen on tottunut. Luulen kuitenkin, että Saramagon tyyliin pääseminen on eräänlainen temperamenttikysymys: jos on itse nopea ja vuolassanainen on helppo hypätä tekstiin mukaan, mutta hitaammalle ja säästeliäämpisanaisemmalle sähkösanomatyyli uppoaa paremmin. Minä kuulen Saramagon tekstin puheena, kun taas jotkut kirjat ovat visuaalisempia enemmän kuin taide-elokuvia tai maalauksia. Tästä johtuen pidän Saramagon kirjoissa eniten keskusteluista, koska ne ovat niin aidon keskustelun kaltaisia kaikkine rönsyineen ja väärinymmärryksineen.
Itse kirjasta olen hyvin samoilla linjoilla kuin Kari. Suoraan sanottuna tarinassa jäi minustakin liikaa auki. Niin selittämätön sokeus kuin yhtenäinen äänestyskäyttäytyminen jäivät vaille vihjeitä siitä mistä moiset kaiken nykyisen tieteen selitysten vastaiset ilmiöt olisivat voineet johtua. Toisaalta Saramagon idea onkin varmaan laittaa lukijoiden aivot töihin ja miettimään ajatuksia joissa kyseenalaistetaan meidän meille ylhäältä annetut tieteelliset ja poliittiset ”totuudet”. Saramago kyllä varmaan olisi pettynyt, jos joutuisi aivojeni sisään, sillä minun aivoitukseni päätyivät umpikujaan ja sinne ne jätinkin. Toisaalta sokeutumatta jäänyt nainen jäi kiusaamaan minua niin pahasti, että ajattelin lukaista uudestaan Kertomus sokeudesta huomatakseni paremmin mitä hänessä oli niin erilaista kuin muissa ihmisissä (ajattelin silloin lukiessani sitä, että pelon puute, mutten ole enää varma) ja haluaisin myös paneutua lisää ilmiantajaan, josta tuskin muistan mitään Kertomus sokeudesta-kirjasta ja tässäkin kirjassa hänet jätettiin liian vähälle huomiolle, miksei hänen ajateltu olevan äänestyskuprun takana ja hämänneen ilmiantamalla viattoman ihmisen? Tosin poliitikot halusivat vain syntipukin, eikä heitä kiinnostanut pätkääkään oliko kohde syyllinen vai ei, kunhan syyllisyys olisi jossain muualla kuin heissä.
16. syyskuuta 2007 kello 22.25
Pääsinpä jo minäkin Saramagoni loppuun. En ole lukenut häneltä mitään aiemmin, niin että en osaa verrata hänen muihin teoksiinsa. Mutta kiitokset taas kerran lukupiirille mielenkiintoisesta uudesta tuttavuudesta. Hänen tyylinsä oli ensin aluksi aika vaikealukuista, esim. vuorosanojen kirjoittaminen yhtä perää teki minusta joskus vaikeaksi pysyä kärryillä, kuka sanoi mitäkin. Mutta siihenkin tottui ja tyyli alkoi viedä mukanaan. Parasta kirjassa oli minunkin mielestäni byrokraattien keskinäiset keskustelut, välillä ne olivat hykerryttävän hauskoja. Mutta jotenkin kirja loppui kuin kanan lento niihin ampumisiin. Jostakin syystä petyin kirjan loppuun.
Syntipukin etsiminen ja löytäminen vaikka väkisin jäi kirjasta erityisesti mieleeni. Kun tällainen tyhjien äänestyslippujen vyöry koettiin katastrofiksi demokratialle, siihen piti löytää myös syyllinen, joka oli tuomittu jo ennen ”oikeudenkäyntiä”. Syntipukiksi riittää se, että on jollakin tavalla muista poikkeava. Tästä tuli mieleeni kesällä lukemani Philippe Claudelin Harmaat sielut, jossa pikkutytön murha oli niin kammottava tapahtuma, että sille oli pakko löytää syntipukki, rintamakarkuri, jonka todelliseen syyllisyyteen ei varmaan kukaan uskonut.
17. syyskuuta 2007 kello 6.27
Minä ymmärsin sen kummempia ajattelematta tyhjää äänestäneet ns. nukkuvien puolueeksi, joka nyt kerrankin vaivautui äänestämään. Heidän yleisimpiä äänestämättä jättämisen puolustuksiaan on juuri ‘ettei löytynyt omaa ehdokasta’ ja kuinka ‘politiikka on etääntynyt niin kauas omasta arkipäivästä’.
17. syyskuuta 2007 kello 12.15
Joissakin maissa kansa ymmärtää tehtävänsä, ja Rakastettu Johtaja saa 99.9% äänistä. Demokratiassakin voisi hyvinkin syntyä tuollainen ”väärin äänestetty” -tilanne, jolle poliitikot ehdottomasti haluaisivat osoittaa syyllisen. Demokratian sallimia keinoja ei sentään sovi käyttää ihan vapaasti! Saramagolla on taito löytää tutuille asioille vaihtoehtoinen selitys, tai yleensä taustalle jäävät aivan käytännölliset yksityiskohdat. Kuten vaikkapa kirjassa Baltasar ja Blimunda: mitä se oikein tarkoittaa, kun tuhannet ihmiset ja härät rakentavat luostaria?Tai Jeesuksen Kristuksen evankeliumi: tuhenteen kertaan kuultu tarina, jonka tapahtumat, teot ja puheet voisivat johtua ihan erilaista syistä kuin yleisesti on sovittu. Syyskuun kirjan kuvaamalla tavalla voisi ihan vaan käydä, mutta myös aikuiset haluavat, että iltasatu luetaan aina samalla tavalla.
17. syyskuuta 2007 kello 13.06
Anathema, minustakin parasta antia olivat nuo järjestelmien edustajien väliset dialogit. Siinä aika terävästi kuvattiin sitä hölmöyttä kun tärkeintä on oma status ja ei voi nöyrtyä toteamaan olleensa väärässä. Minäkin jotenkin pidän Saramagon tyylistä puhutella kesken kaiken lukijaa, vähän niinkuin oltaisiin leirinuotiolla (ilman tai kera hippien : )) ja vanha mies (tai Harrin naapurin rouva!) kertoo meille tarinaa. Piditkö muuten Austerin Trilogiasta?
Annamari, minusta tuo oli oleellinen havainto. Järjestelmän lähtökohtahan on se, että ihminen on paha ja ilman ulkopuolista kontrollia yhteiskunnan valtaa anarkia, joka on synonyymi tällöin sille, että tapahtuu kauheita. Entä jos ihmiset ovatkin hyviä?
Maravilha, Saramagolta minusta löytyy parempiakin. Siksi purinkin kynteni jämiksi lukiessani ja ajattelin, että Lukupiiriläiset teloittavat mut kun valitsin Saramagon ja se ei ollut parasta Saramagoa… Jotenkin sitä suhtautuu henkilökohtaisesti omaan suosikkiinsa. Ja Karin ja Hannan kanssa olen samaa mieltä siitä, että kirja loppui kesken. Loppu tuntui juuri sellaiselta, että 300 sivua oli täynnä ja piti miettiä kuinkas tämän nyt lopettaisi. Eikö Saramago kertojana kirjassakin pohdi jossain vaiheessa sitä kuinka lukijaa saattaa mietityttää kuinka kertoja selviää kertomuksessaan loppuun asti?
Sonja, tuo oli mielenkiintoinen havainto. Voi hyvin olla, että Saramagon tekstin helppo/vaikealukuisuus on temperamentttikysymys! Muutama sana naisesta, joka ei sokeutunut. Minusta hän oli varmasti rohkea ja erittäin oikeudentajuinen. Toisaalta hän oli ainoa joka näki. Ehkä on helpompaakin olla rohkea?
Harri ja Maravilha, yrittikö Saramago siis kannustaa meitä mieluummin äänestämään tyhjää kuin olla äänestämättä? Sillä onhan totta, että äänestysprosentin laskeminen on sellainen asia, mitä aina vähän aikaa vaalien jälkeen päivitellään, mutta sitten se unohtuu kun politiikan arki alkaa. Jos meilläkin vaikkapa yli 30 % äänestäisi tyhjää, olisi mielenkiintoista katsoa mitä tapahtuu. Ja en siis kuitenkaan kiihota ketään siihen…
17. syyskuuta 2007 kello 13.45
Ensimmäinen tutustumiseni Saramagoon. Pidin kirjasta, ja kun Karin rohkaisemana olin selvinnyt ensimmäisestä 100 sivusta, alkoi lukeminenkin sujua. Keskustelut olivat mielestäni välillä hykerryttäviä, nautin kovasti. Itsekin kaipasin jotain selitystä siihen, miksi kaupunkilaiset toimivat niin yhtenäisesti eikä kaupunki ajautunut kaaokseen, vaikka poliisit olivat poistuneet.
Mielenkiintoinen tuttavuus tämä kirjailija, kestää kuitenkin jonkin aikaa ennenkuin tartun hänen muuhun tuotantoonsa, sen verran usein silmät lupsahtivat kiinni lukiessani.
17. syyskuuta 2007 kello 14.30
Suomessa on mahdollista saada selville, ketkä eivät äänestäneet. Ainakin minun äänestyspaikalla vedetään viiva nimen yli, kun sinne ilmestyy. En kyllä tiedä, mitä laki sanoo noiden viivattujen tietokonelistojen hävittämisestä. Kirjassahan hallitus vakoilee ja kuulustelee kansalaisia tyhjän äänestämisen selvittämiseksi, eli se on huomattavasti työläämpää kuin listojen läpikäynti. Älä murehdi, Kirsi, luulisin uusien Saramagon lukijoiden kuitenkin huomaavaan, että kyseessä todella on Nobelinsa ansainnut kirjailija.
17. syyskuuta 2007 kello 18.06
Kieltämättä taitava absurdi ajatusrakennelma aiheesta, mitä voisi tapahtua, jos… Kaikitenkin vallassa olevat puolueet olivat voittaneet edellisissä vaaleissa. Olivatko ne siis menettäneet omiensakin kannatuksen ja mielenkiinnon niin, että suurin osa heistä nyt äänesti tyhjää, ilmeisesti opposition ohella? Jonkinlainen hiljainen, äänetön protesti kansalta.
Useimmat hallituksen ja virkamiesten edustajat toimivat tässä yllättävässä tilanteessa täysin häikäilemättömästi kunnioittamatta mitään demokratian pelisääntöjä. Nyt heistä on tullutkin diktaattoreita. Kansako siis olikin oikeassa osoittaessaan mieltään?
Sarkastinen kuva yhteiskunnasta. Tämä on varmaan Saramagon pessimistisin kirja, vaikka ainahan hän on ollut yhteiskuntakriittinen. Kirjan alkupuoli, tilanteen esittely, oli vähän junnaavaa – tunnustan nukahtaneeni pari kertaa rillit nenällä – mutta sitten oli herkullista seurata poliitikkojen ja byrokraattien reagointia ja sanailua. Lehdistökin sai osansa. Muutamia humaanejakin ihmisiä oli, mutta mikä olikaan heidän kohtalonsa? Demokratian puolustajia on kyllä ammuttu kotiovelleen oikeissakin valtioissa, näinäkin päivinä, joten aihe oli ihan ajankohtainenkin. Samoin nauratti vähän sisäministeriön toimien kuvailu, ovathan ne asiat olleet esillä meilläkin äskettäin.
Saramagon kieli on helppoa ja luistavaa, sitä lukee mielellään, ja mielikuvitustahan häneltä ei puutu. Hän yhdistää sitä erikoisella tavalla hyvin realistisen, ”oikean” tuntuisiin tilanteisiin. Suosikkini on kuitenkin edelleen Balthasar ja Blimunda, siinä on kaiken muun ohella sellaista kepeyttä, josta pidän.
21. syyskuuta 2007 kello 8.52
Eija G, minä ajattelin tämän että aiemmin oli kyllä nämä kolme puoluetta saaneet ääniä, sillä tavalla että ne olivat ainoat vaihtoehdot joita oli pakko äänestää jos nyt jotain äänesti. Eli kansa ei saanut päättää muuta kuin sen että ketkä näistä puolueiden valitsemista henkilöistä ovat vallassa, tietenkin ne joilla oli suurin vaalibudjetti. Eihän oikeastikaan pienpuolueet yhtäkkiä rynnistä valtaan, samat isot ne porskuttaa ja valitsevat aikalailla itse kuka on seuraava pääministeri.
21. syyskuuta 2007 kello 11.20
Eija G, olen samaa mieltä, että vaikka Saramago on aina ollut pessimisti, on tämä kyllä vielä pessimismissään ihan omaa luokkaansa. Ehkä lopun tylyys sinetöi sen.
Anathema minä tulkitsin sen samoin. Eli kolme suurta aina joillain kokoonpanoilla oli vallassa ja ilmeisesti mikään ei juurikaan muuttunut. Loppujen lopuksi jäi protestiksi vain äänestää tyhjää. Vai oliko sitten niin, että ihmiset aidosti oikeasti olivat sitä mieltä, että hoitaisivat itse asiat paremmin. Jos puolueet eivät aidosti olleet kiinnostuneita kansalaisista, kuten kirjan mukaan eivät selvästikään olleet, miksi ei kokeiltaisi sitä, että ei ole puolueita lainkaan. Kuka senkin on määrännyt, että tämä malli millä mennään on oikea. Ja jos demokratia oli muuttunut tuollaiseksi, eihän se oikeastaan ollut kuin sen irvikuva. Pelkään, että Saramago yrittää sanoa meille, että elämme siinä irvikuvassa…
28. syyskuuta 2007 kello 9.57
Kirsi en usko, että Saramago yllyttää äänestämään tyhjää. Ehkä ennemminkin kannustaa siviilirohkeuteen. Kun lukee Suomessakin tehdyistä hulluista päätöksistä esim. sosiaalialalla, ihmetyttää virkailijoiden ”sääntöihin” tukeutuminen (taitaa olla kyse vain rahan vähyydestä), joka estää lain hengen toteutumisen. Että tehdään päätös, vaikka ymmärretään ettei siinä ole mitään järkeä. Uskon, että sosiaalitoimistoissakin työskentelee fiksuja, humaaneja ihmisiä.
3. lokakuuta 2007 kello 15.56
Luin saramagoani matkalla, joten onkin ollut nyt kotiin palatessa mukava lukea muiden ajatuksia kerralla näin iso määrä!
Myös minä ihastuin Saramagon tyyliin ja uskon palaavani kirjailijan aiempiin teoksiin (Kivinen lautta odottaa hyllyssä…), tämä kun oli myös minulle uusi tuttavuus.
En malta olla sanomatta vielä, että minulla tuli pääkaupunkiin lähetetystä kolmen poliisin, komisarion, ylikonstaapelin ja konstaapelin joukkiosta mieleen Pekka Töpöhännästä tutut Monni, Pilli ja Pulla. Ellen väärin muista, Pillistä ja Pullasta toinen oli hieman hölmömpi kuin toinen, aivan samoin kuin konstaapeli oli vielä aloittelija ylikonstaapeliin nähden. Erityisesti tämä tuli mieleen niissä kohdissa, joissa myötäillään komisarion päättömiä aivoituksia tai käyttäydytään juuri niin kuin komisario ei haluaisi. Ei taida tosin Saramago olla Pekka Töpöhäntää lukenut…
14. marraskuuta 2008 kello 1.12
Absurdi ja hieno kirja. Ymmärrän nyt, mitä Kirsi kysyi aiemmin tai tämän otsikon päivämäärästä katsottuna myöhemmin: alkaako Saramago toistaa itseään. Olen lukenut tätä ennen vain Oikukkaan kuoleman ja rakenteellisesti & tyylillisesti kirja on hyvin samanlainen.
Mutta absurdi, hauska ja mieleenpainuva kirja joka tapauksessa. Erilaiset valtainstituutiot saivat herkullista kyytiä. Ja vaikka kirjan poliitikoista oli tehty eräänlaisia karikatyyrejä, ei tarvitse kuin hetken ajatella ilkkakanervia ja mattivanhasia ja karikatyyrit ovatkin varsin todellisia ja eläviä verrattuna tosielämän päättäjiin.
Ja ne lauseet, herrajumala, ne menevät näennäisesti mihin sattuu, mutta aina palaavat hienosti palvelemaan kertomusta. Saramagon tyyli on epäilemättä yksi persoonallisimmista kirjallisuuden historiassa.
Saramagon viesti on: demokratia on valtaapitävien silmin juuri niin kauan hieno asia kuin kansa toteuttaa heidän tapaansa olla ja elää demokratiassa. Kun asiat eivät suju kirjoittamattoman sovitulla tavalla, ei alakaan anarkia, vaan paranoia: vallan paranoia ja tästä seurauksena syyllisten etsintä.
Tosielämästä tulee mieleen erilaiset kansanäänestykset, joita pyritään järjestämään tarkan laskelmoidusti kun kannatusluvut ovat päättäjien mieleisiä.
Kirjan luettua sopii myös ihmetellä, ketä varten me tavalliset ihmiset olemme täällä, elämässä ja valtiossa. Joskus vastaus saattoi olla Jumalaa varten, mutta nykyisin näyttää monesti siltä, että pientä poliittista eliittiä varten.
14. marraskuuta 2008 kello 10.39
Varsin virkistävä kommentti tonilta edellä. Tuntui jopa siltä, että jotkut ajattelevatkin lukemaansa.
Veronmaksajia ja silloin tällöin muodollisia äänestäjiä me olemme, mitä nyt pari mätää tomaattia lentää itsenäisyyspäivän juhlallisuuksien alla.
14. marraskuuta 2008 kello 13.05
Niin, toni, olen samaa mieltä. Ja minusta sieltä eliitin takaa häämöttää jotakin, joku joka osaa laskea rahat oikein, oli sitten nousukausi tahi synkein lama.
14. marraskuuta 2008 kello 13.27
Violetalle ja mahd. muille kiinnostuneille:
Ehkä elämä ei ole (kaikille) kilpajuoksua penneistä ja senteistä.
14. marraskuuta 2008 kello 14.38
Oletteko muuten huomanneet, että Jose Saramagon kirjasta Kertomus sokeudesta on tehty elokuva, joka on tänään ensi-illassa?
Julianne Moore näyttää olevan pääosassa.
Olisikin ihan mielenkiintoista nähdä, miten se on toteutettu elokuvana.
Usein käy niin, että hyväkin kirja latistuu elokuvana.
14. marraskuuta 2008 kello 14.50
Jim, luulen, että Saramago oli kuntavaaleissamme tarkkailijana. Me muodolliset äänestäjät äänestimme jälleen kerran väärin. Me äänestimme väärin, koska puolueiden viesti ei mennyt perille tai mainoskampanja oli väritön.
Violeta, eliitin takana häämöttää tietysti talouden eliitti ja diktaattori Sailas. Sinne on muuten kova pyrky. Kirkuvana ja parkuvana, kättään opettajille heiluttavana pyrkyrinä ensimmäisenä mieleen tulee sarasvuot ja muut rahoistaan huolissaan olevat pikkutekijät.
Ja kaikki on heidän mantransa mukaan tietysti vaihtoehdotonta. On vain rahan vaihtoehto ja sitten kasa huonoja vaihtoehtoja. Mutta köyhät on kivasti otettu huomioon, sillä lopulta kaikki on köyhien hyväksi. Kansan parhaaksi. Ihmisen hyvinvoinniksi. Lapsen ja vanhuksen.
Kaikki vastaväitteet huudetaan hiljaisiksi vetoamalla kateuteen. Lipposen mielestä kaikki ovat kaunaisia, Sarasvuon elämä on kerta kaikkiaan pilalla kateuden vuoksi.
Hiljaa ihmiset! Turpa Kiinni! Me tiedämme, mikä on teille parhaaksi! Jos äänestätte väärin, syylliset löydetään, kansa vaihdetaan, pääkaupunki tyhjennetään, ihmisiä tapetaan. Näin demokratian käsite palautetaan sille arvokkuuden tasolle, jossa se on aina ollut.
Mahtavaa Saramago. Jos minä kohtaan sinut Siwan takahuoneessa, en mene hiljaiseksi kuten Kirsi, vaan ostan sinulle kymmenen pulloa olutta ja lähdemme vetämään puistokännit ja nauramaan demokratialle. Saattaa olla, että menemme illan päätteeksi naisia vonkaamaan.
14. marraskuuta 2008 kello 17.36
Hanna Kaarina, tässä ketjussa puhutaan ko. elokuvasta:
http://blogit.hs.fi/lukupiiri/oikukas-kuolema/
Aion mennä katsomaan sen pian.
14. marraskuuta 2008 kello 17.49
Kerropa mermaid sitten, mitä pidit elokuvasta. Hbl antoi siitä neljä tähteä, Hesari vain kaksi, yleensä se on toisin päin. Tänne pikkukaupunkiin uudet filmit tulevat viiveellä, jos ollenkaan, eikä Helsinkiin asti viitsi lähteä katsomaan kuin ihan parhaita.
14. marraskuuta 2008 kello 21.24
Kiitos Mermaid tiedosta, minulta oli tuo ketju jäänyt vallan huomaamatta.
Täällä keskustelu polveilee niin vilkkaana eri ketjuissa, että ei tässä hitaampi tahdo pysyä perässä.
Kerropa sitten ihmeessä kun olet käynyt sitä katsomassa, mitä pidit.
Saa nähdä, koska se tänne syrjäkulmille ehtii.
14. marraskuuta 2008 kello 22.42
Kerron kyllä! Mielenkiintoista nähdä se. Kirja on vielä minulla lukematta, joten katson sen toisin silmin kuin joku teoksen tunteva. Kuitenkin saman ohjaajan (Meirellesin) filmi Uskollinen puutarhuri oli aivan upea, vaikkakin täysin toisenlainen kuin samaten erinomainen alkuteos, Le Carren romaani. Saapa nähdä…
14. marraskuuta 2008 kello 23.42
Toni, luulen, ettet saa Saramagoa kaljalle, mutta jos saat, olen kateellinen.
Saramagon viesti on aina myös poliittinen. No, ”Toinen minä” -kirjassa poliittinen sanoma oli vähissä, mutta yleensä. Ja juuri tuo on minusta keskeinen viesti; niin kauan kuin ihmiset käyttäytyvät kuten valtaapitävät haluavat, kaikki on ok. Kiinnostavaa onkin minusta se, missä se raja menee. Esimerkiksi äänestysprosentissa. Missä vaiheessa on kriisi? Ja missä vaiheessa ollaan sitä mieltä, että tämähän meni vielä ihan hyvin? Olin juuri eilen tilaisuudessa missä pohdittiin, että jos äänestäminen olisi urheilulaji, me olisimme jo tehneet valtavasti toimenpiteitä, jotta emme olisi häntäpäässä.
Niin hajamielinen olen ollut, että näin Julianne Mooren kuvan (jonkun miehen kainalossa) Hesarissa aamulla, mutta en edes tajunnut, että kyse on juuri tuosta elokuvasta. Tämähän on mielenkiintoista. Täällä voisi tehdä vertailun kuinka elokuva vaikuttaa niihin, jotka ovat lukeneet kirjan ja niihin, jotka eivät ole lukeneet kirjaa.
15. marraskuuta 2008 kello 13.15
Kirsi, jos Suomessa äänestysprosentti jäisi liian alhaiseksi, täällä pohdittaisiin, mitä meistä ajateltaisiin ulkomailla. Lenita Airisto sanoisi, että olemme takapajula, Ahtisaari sanoisi, että meidän pitää liittyä Natoon, Lipponen sanoisi, että kansa on kaunaista, Alexander Stubb sanoisi, että poliitikkojen pitää hymyillä avoimemmin, Soini sanoisi, että täällä on liikaa ulkomaalaisia.
Lehdet kiertelisivät Helsingin turistipyydyksien lähellä ja kyselisivät ulkomaalaisilta, mitä mieltä he ovat äänestysprosentin alhaisuudesta ja oletteko jo maistaneet mämmiä.
15. marraskuuta 2008 kello 17.10
Elokuva vaikuttaa mielenkiintoiselta. Aion myöskin mennä katsomaan, heti kun löytyy sopiva hetki. Olikos se amerikkalainen koeyleisö, josta osa käveli ulos näytöksestä? Muutettiinko elokuvan loppua vai jätettiinkö? On jännittävää nähdä, onko kirjasta tehty suolet-lentää- inhotuskammotus vai onko kirjan syvärakenteet keskiössä. Kirjan lukemisesta on jo jonkin aikaa, mutta on ollut yksi hienoimmista lukukokemuksista.
Ihastelen juuri Saramagon lauseita, joista tässä jälleen yksi: Mukavin keino pakoilla yleistä vastuuta on päätelmä, että koska kaikki ovat syyllisiä, syy ei ole kenenkään.” ja: ”Kaaos on järjestystä jota ei ole vielä selvitetty.” Nämä siis parhaillaan meneillään olevasta Toinen minästä, joka muistuttaa tematiikaltaan ja aiheeltaan Kaikki nimet kirjaa.
16. marraskuuta 2008 kello 1.39
Karoliina, ilmeisesti kyseessä oli kanadalainen (Toronto) koenäytös. Ja Meirelles tosiaan muutti elokuvaa niiltä osin, vain siksi että yleisö ei lähtisi kesken kaiken salista. Sen sijaan amerikkalaisia ärsytti se että yksi yksi elokuvan henkilöistä ei kostanut kokemaansa vääryyttä…
16. marraskuuta 2008 kello 15.43
Kiitos, mermaid! Mielessäni yhdistin ilmeisesti nämä kaksi asiaa toisiinsa. Minusta on mielenkiintoista nähdä, mitä muutettu loppu nyt pitää sisällään. Olisi myös hauska nähdä tuo alkuperäinen elokuvaan ajateltu loppu. Muistaakseni suurin osa poistuneista ei ollut lukenut kirjaa, joka on raaka ja raadollinenkin kuvaus ihmiskunnasta. Se, onko tästä tehty mässäilyä onkin sitten toinen juttu enkä siihen osaa vielä sanoa juuta enkä jaata.
16. marraskuuta 2008 kello 19.38
Menen katsomaan elokuvan tiistaina. Viimeistään dvd:llä on varmasti lisämateriaalia ja poistettuja kohtauksia, jne., voipa olla myös Saramagon haastattelu… ohjaaja Meirellesin kommenttiraita varmasti. Ehkäpä myös ohjaajan versio. Monet dvd:t ovat täynnä aarteita nykyään.
On muuten erikoista että elokuva on täällä nimellä Blindness. Olisihan Sokeus, tai Kertomus sokeudesta aivan hyvä nimi tällaiselle laatufilmille. Ihmeellisiä ovat nimeäjien tiet… Miksi myös esimerkiksi espanjankielinen (Blindness sentään on englanninkielinen) El Laberinto del Fauno oli meillä nimellä Pan’s Labyrinth? Ko. fauni ei edes ollut Pan. Loistava filmi sekin…
16. marraskuuta 2008 kello 20.09
Tässä todella kiinnostava Meirellesin haastattelu lempilehdestäni Guardianista:
http://www.guardian.co.uk/film/2008/nov/14/fernando-meirelles-interview
ja Peter Bradshaw’n ylistävä arvio itse elokuvasta:
http://www.guardian.co.uk/film/2008/may/15/cannesfilmfestival.france
Bradshaw kutsuu elokuvaa mestarilliseksi. Kiinnostavaa nähdä se! Aion lukea myös kirjan, mutta minulla on tällä hetkellä niin monta lukematonta yöpöydällä ja hyllyssä, että palannen asiaan ensi vuoden puolella.
18. marraskuuta 2008 kello 19.51
Elokuva oli tosiaan loistava. Meirelles on yksi niitä nykyohjaajia joiden kädenjälki erottuu heti… Samanlainen elävä, realistinen ja maaginen liikkuva kuvaus kuin Constant Gardener’issakin (Uskollinen puutarhuri). Kamera kulkee ihmisten keskellä kuin yhtenä heistä ja sokeutuu välillä. Filmissä on helvetillistä, ja uskomattoman kaunista kuvastoa, ja näyttelijät olivat täysin tehtäviensä tasolla… Julianne Moore ja Mark Ruffalo ovat päärooleissa parhaimmillaan. Meirelles on myös loistava näyttelijöiden ohjaaja… Ralph Fiennes teki hänkin uransa parhaan roolin aikoinaan UP:ssa.
Kun sokeutuneet viimein vapautuvat kaupungille ja vaeltavat uskomattomassa kaaoksessa, vapautuu katsojakin jostakin pimeästä ja klaustrofobisesta paikasta, ja näkee kaiken vähän toisin, tuntee sateen ja luonnonvalon.
Elokuva ei vaikuta mitenkään kaunistellulta, vaikka en siis olekaan kirjaa lukenut. Raakaa, muttei itsetarkoituksellista, kuvastoa löytyy, ja monesti jo äänimaailma on niin kammottava ettei kuvaa tarvita. Mieleen tulivat pakolaisleirit ja toisaalta kolmannen maailmansodn jälkeinen apokalyptinen maailma. Älykäs ja hieno elokuva. Kannattaa katsoa.
Näin upea filmi tekee Saramagon romaanille varmasti kunniaa. Mutta jään odottamaan kiinnostuneena muiden arvioita.
18. marraskuuta 2008 kello 20.09
Kiitos, mermaid elokuvakuulumisista! Minullakin oli aikomus mennä tänään elokuviin, mutta täällä sitä maataan kuumeen kourissa ja elokuva lykkääntyy. Vaan hyvää kannattaa odottaa…
Sain juuri Toinen minä -romaanin päätökseen ja kyllä taas on sellainen olo, että Saramago osaa aina yllättää! Mielenkiinoista, miten Saramago osaa aina tuoda kirjoihinsa jonkin uuden, yllättävän ajatuksen. Nyt mielenkiintoista oli seurata Järjen keskusteluja päähenkilön kanssa.
18. marraskuuta 2008 kello 20.39
Parane pian, Karoliina! Tätä elokuvaa tosiaan kannattaa odottaa — se on aivan poikkeuksellinen. Julmankaunis kuvasto pyörii vieläkin mielessä. Samoin kävi myös edellämainitun, toisen Meirelles-filmin Uskollisen puutarhurin kanssa… muistan vieläkin siitä paljon, monta still-kuvaa ja kohtausta (vaikka katsomisesta on jo pitkä aika).
18. marraskuuta 2008 kello 20.59
Kiitos mermaid arviosta! Pakko päästä katsomaan leffa mahdollisimman pian. Kiva kuulla, että teema on käsitelty tyylikkäästi sillä se on jo kirjassakin aika ahdistava ja väkivaltainen, voin hyvin kuvitella, että kuviksi puettuna siitä on helppo saada aika karmaiseva. Tavalla mikä ei enää tuokaan sanomaa esille vaan vain kauhua.
Karoliina, ”Toinen minä” on kirja, jota usein suosittelen ihmisille, jotka haluavat tutustua Saramagoon. Pikaista paranemista kuumeen kourista!
18. marraskuuta 2008 kello 21.15
Kirsi, sanoma tosiaan tulee esille kaiken sen sekasorron ja kauhean kuvaston keskellä. Se on hyvin kaunis ja syvällinen elokuva omalla tavallaan, ja toivoisin sille paljon katsojia. Portugalilainen ystäväni on ollut huolissaan että filmi olisi pettymys koska kyseessä on hänen(kin) lempikirjailijansa… mutta kuultuaan mielipiteeni päätti mennä katsomaan sitä pian.
18. marraskuuta 2008 kello 23.49
Tulipa mieleen toistuvasta Saramagon nimen näkemisestä äskettäin lukemani kolumbialaisen Laura Restrepon Houre-kirja. Sitä voisi kai pitää jonkinlaisena fanin kunnianosoituksena herralle, joka on tehnyt vaikutuksen: ei kappalejakoa, pilkut, pisteet ja isot kirjaimet siellä täällä kirjoittajan omien sääntöjen mukaisesti. Kun kirjan ‘minä’ lähtee viikonloppureissulle, hän ottaa mukaansa Saramagon romaanin, en muista oliko se Kertomus näkevistä vaiko sokeudesta.
Takakanteen on tietysti hommattu lyhyt kehu Josélta.
Muuten teos ei ole erityisen läheistä sukua Saramagon kirjoille (tai mistä minä tiedän, vähän lukeneena), mutta ihan kelpo kirja silti. Ja tekijä hallitsee lainaamansa tyylin niin, että teksti on oivasti luettavaa siinä missä esikuvallaankin.
18. marraskuuta 2008 kello 23.53
Täällä on aikoinaan puhuttu, että kirja on lähes aina parempi kuin siitä tehty elokuvaversio. Tekisi mieli nähdä Blindness, koska en ole kirjaa lukenut. Jos olisin kirjan lukenut, en edes harkitsisi elokuvan näkemistä.
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että kriitikot eivät ole elokuvasta pitäneet. Cannesin kilpailusarjasta sanottua: ”Viidestä toistaiseksi arvioidusta elokuvasta neljän parhaan keskiarvot mahtuvat 0,3 pisteen sisään. Vain Fernando Meirellesin Blindness ei ole ollut kriitikoiden mieleen.”
No, enpä kriitikoihinkaan ole kovin luottavaisesti suhtautunut, ellei sitten ole löytynyt selkeän yhtenäistä näkemystä.
Hieno asia suuressa mittakaavassa on, jos Saramago tulisi elokuvan kautta suuremman yleisön tietoisuuteen. Huono asia pienessä mittakaavassa on, että uudelleen viriämäisillään ollut keskustelu kirjasta nimeltä Kertomus näkevistä tyrehtyi ja siirtyi pintatasolle käsittelemään elokuvaa kirjasta nimeltä Kertomus sokeudesta.
19. marraskuuta 2008 kello 9.19
Kiitos eairo tuosta vinkistä. En ainakaan muista törmänneeni. Kuulostaa kiinnostavalta!
19. marraskuuta 2008 kello 11.30
Tässä on erittäin mielenkiintoinen ohjaajan haastattelu… Hän puhuu myös kirjan ja elokuvan välisistä eroista ja siitä, miksi osa testiyleisöstä käveli Torontossa salista ulos:
http://io9.com/5058732/adapting-saramagos-blindness-was-a-journey-from-horror-to-poetry-meirelles-tells-io9
Hän kuvaa romaanin filmatisointia matkaksi kauhusta runouteen, ja siltä se tosiaan myös näyttää ja tuntuu valkokankaalla.
19. marraskuuta 2008 kello 11.40
Ja Saramago itse piti elokuvasta paljon:
http://www.rowthree.com/2008/05/22/saramago-responds-to-blindness/
Ei elokuva ole taidemuotona yhtään sen huonompi tai vähäarvoisempi kuin kirjallisuus… vain erilainen. Pidän kirjoista ja elokuvista yhtä paljon, ja näin on aina ollut. Ymmärrän, tunnen ja luen niitä huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi musiikkia. On hienoa että loistoromaaneja filmatisoidaan… joskus elokuva on parempi, joskus huonompi, mutta aina erilainen.
19. marraskuuta 2008 kello 15.21
En oikein ymmärrä, Toni jälleen tuota jokotaiasennettasi. Miksi ihmeessä kirjan luettuaan ei voisi katsoa myös elokuvaa, joka on siis samasta tarinasta tehty uusi näkökulma?Millä tavalla sen pitäisi vaikuttaa päätökseen elokuvan katsomisesta?
Tosin, hyvin usein minullekin on käynyt niin, että ensin luettu on ollut sitten se itselle tärkeämpi ja rakkaampi. Joskus elokuvassa joudutaan oikomaan asioita, joista erityisesti on pitänyt kirjassa kiehtovina ja tärkeinä. Harry Pottereita elokuvina en ole katsonut sitten ensimmäisen laisinkaan, sillä ne eivät minulle toimi elokuvina. Sen sijaan esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogia on elokuvana hieno, vaikken kirjana siitä erityisemmin pitänytkään. Mutta joskus aikaisemminkin on sanottu myös se, että mielipide-eroja kai nämä…
Toni, olen myös syvästi pahoillani, että tulimme pinnallistamaan sinun uudelleen vireille panemasi keskustelun. Kommenttisi taisi jäädä nyt liian vähälle huomiolle. Puhuit kuitenkin asiaa, joskaan kirjaa lukemattomana en osaa ottaa asiaan tämän terävämmin kantaa. (Ehkä pitäisi lukea tuo Miten keskustella kirjoista, joita ei ole lukenut.)Kertomus sokeudesta kuitenkin liittyy käsittääkseni oleellisesti kirjaan ja siten käyty keskustelu on ihan hyvää ja perusteltua sekin.
Ja kiitos vielä, Kirsi ja mermaid, elämä voittaa kuumehallusinaatiot – ja ainakin on mahdollisuus lukea. Nyt meneillään Väisänen ja Vainikan palat, joka minulta jäänyt pinoon.
23. marraskuuta 2008 kello 12.00
Saramagon tuore haastattelu Guardianissa uusista tavoista nähdä:
http://www.guardian.co.uk/books/2008/nov/22/jose-saramago-blindness-nobel
Kannattaa lukea!
23. marraskuuta 2008 kello 15.33
Voi mermaid, Kiitokset!
23. marraskuuta 2008 kello 15.42
Tässä Saramagon kommentti elokuvasta:
Meirelles was drawn to Blindness (republished this month by Vintage) by the novel’s vision of ”how fragile our civilisation is, and how easily it can collapse”. Yet for Saramago, ”I don’t see the veneer of civilisation, but society as it is. With hunger, war, exploitation, we’re already in hell. With the collective catastrophe of total blindness, everything surfaces – positive and negative. It’s a portrait of how we are.” The crux is ”who has the power and who doesn’t; who controls the food supply and exploits the rest”.
It is only the second of his books that he has allowed to be filmed – after George Sluizers The Stone Raft in 2002. Reluctant to let ”a violent book about social degradation, rape” fall into the wrong hands, he refused many offers. But he deems Meirelles’s movie, which was shot in São Paulo, Uruguay and Canada, and opened this year’s festival at Cannes, a ”great film”. Its success in South America, including Brazil, contrasts with a tepid response in the US.
23. marraskuuta 2008 kello 16.27
Karoliina, kunhan nyt ohessa huomautin. Tämä on postattu kirjalle Kertomus näkevistä. Elokuva on tehty kirjasta Kertomus sokeista. Eli kirjat ovat erit, jos et huomannut. Olisihan tietysti ollut mukavaa, jos innostus olisi tarttunut; kenties jollakin olisi ollut jotain painavaa mielessään. Toisaalta olen kirjan lukemisen kanssa pahasti myöhässä, joten kannan henkilökohtaisesti vastuun asiasta ja tulen rankaisemaan itseäni. Olisiko ulkona asennossa seisominen ensi yön myrskyssä sopiva sanktio?
Yleensä rönsyily on mielenkiintoista ja tuo tervetullutta vaihtelua ja tuoreita näkökulmia aiheeseen. Toivottavasti jatkossakin. Joskus on myös hauskaa, kun alkuperäisestä aiheesta kenelläkään ei ole enää mitään muistikuvaa.
Pidän elokuvista, mutta pääsääntöisesti hienosta kirjasta tehdystä elokuvaversiosta katoaa niin paljon, että on turha uhrata aikaansa.
23. marraskuuta 2008 kello 17.15
Ole hyvä, Violeta.
Kehräykset päälle.
23. marraskuuta 2008 kello 19.36
Saramagon nerous perustuu siihen, että ensin se kehittää aivan uskomattoman hienon ja mielikuvituksekkaan tarinan, ja sen jälkeen se repii siitä kaiken irti. Oikein todellisen romaanikirjailijan malliesimerkki. Jose ei tee pientä tarinaa pienistä ihmisistä ja mitättömistä tapahtumista jonka jälkeen joutuisi miettimään että mitä helvettiä tässä oikein tapahtui?
Pieni ihminen ei silti ole suuren kirjallisuuden este:
Albert Camus teki pienestä ihmisestä suuren Sivullisessaan, ja yhdellä ainoalla ominaisuudella: kaikki on hänelle samantekevää. Mainio esimerkki siitä, miten hyvin pienillä asioilla voi olla valtavia vaikutuksia elämään.
Tärkeä pointti maailmankirjallisuudenkeskeisissä kirjailijoissa – ja niissä todellisissa – on se, että he EIVÄT kirjoita romaaneja asioista, jotka koskevat heitä itseään, esimerkiksi bulimiasta, pelihimosta, köyhyydestä, alkoholismista, huumeidenkäytöstä, tuskasta, yksinäisyydestä tms. vaan aiheet ovat paljon laajempia ja yhteiskuntaan nähden niissä on paljon enemmän kosketuspintaa.
24. marraskuuta 2008 kello 14.49
Haa, Toni, kiitos valaisemisesta…
Ehdottamasi sanktio on mielestäni aivan liian kesy siihen nähden, että oletat minun olevan myös lukutaidoton!
En tiennytkään, että tietyt rönsyjen virallisena valvojana toimit sinä, toni. Ensi kerralla laitan toki hyväksyttäväksi viestini suoraan sinulle ennen Kirsin sallivaa kättä. Laitathan vielä yhteystietosi, jotta osaan toimia vastaisuudessa oikein
.
Kuten äskeisessä viestissäni mainitsin, ovat nämä kirjat käsittääkseni luettavissa myös toistensa vastapareina. Olisi itseasiassa mielenkiintoista kuulla, ovatko molempien kirjojen lukijat huomanneet kirjojen yhteyttä, onko sitä?
Nyt luvussa Sarmagon Luola, joka on hieno. Oikeastaan pidän kirjasta enemmän kuin Toinen minä-kirjasta. Päähenkilö, vanha mies, on sympaattinen ja aihe, jossa käsityöläisen ammattitaito katoaa jättiyritysten jalkoihin on koskettava ja äärimmäisen ajankohtainen.