Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
Suomentanut Kristiina Rikman
Tätä olin odottanut pitkään. Siri Hustvedtia kehuttiin minulle jo useita vuosia sitten. Kirja Blindfold kuulemma on todella hyvä. Jotenkin en saanut hankituksi sitä enkä mitään muutakaan Hustvedtin kirjaa englanniksi. Vihdoin löytyy suomennettuna!
Ja kyllähän minun on myönnettävä, että myös kirjailijan aviomies lisäsi kiinnostusta. Mutta ennen kuin kukaan saa raivokohtausta voin todeta, että tämä ei ole mies/nais-kysymys minulle. En siis ole sitä mieltä, että naiskirjailijasta tulee kiinnostava siksi, että tällä on kirjailijamies. Paul Auster sattuu vain olemaan lempikirjailijoitani ja siksi minun on uskottava, että myös hänen vaimonsa on kiinnostava. Samalla tavalla kuin olen varma, että Margaret Atwoodin mies on mielenkiintoinen ja tällä on mielenkiintoisia ajatuksia. Voikohan muuten kirjailijapariskunnassa koskaan olla niin, että toinen kirjoittaa kirjoja, joita toinen absoluuttisesti ei pidä minään?
No takaisin kirjaan Kaikki mitä rakastin.
Kirja on yli 400 –sivuinen, kolmiosainen romaani. Se alkaa kietoa alusta asti kahden perheen elämää toisiinsa. Asutaan lähekkäin, pojat syntyvät lähes samoihin aikoihin, miehistä tulee parhaat ystävykset. Pojista myös. Äidit ovat kiinnostavasti ainoat, jotka eivät ystävysty, mutta toisen naisystävän kanssa ystävystyy viimein koko perhe.
Romaani tapahtuu taiteellisessa ympäristössä New Yorkissa. Kertoja on vanha mies, Leo. Hustvedt eläytyy minusta aika hyvin mieheksi. Paljon paljon paremmin kuin esim. John Irving naiseksi. Kaikki kirjan henkilöt joko kirjoittavat tai maalaavat. Leo kirjoittaa (joskaan ei juuri muuta omien muistelmiensa mukaan kuin tarinoita Billistä ja Billin tauluista), hänen vaimonsa Erica opettaa ja kirjoittaa, Lucille kirjoittaa eleettömiä, ilmeettömiä runoja, Bill maalaa ja Violet on hänen mallinsa, joka myös kirjoittaa (ja jotenkin minusta tuli Violetista mieleen Anna Kortelainen, mutta se voi olla siitä syystä, että tämä kirjoitti kirjassa hysteriasta kuten Kortelainen oikeasti). Leon ja Erican poika Matt on taitava piirtäjä jo pienenä.
Kaikki on kohtuullisen onnellista, kesälomat vietetään yhdessä. Ja sitten tapahtuu jotakin, joka saa elämät mullistumaan. Kuinka kestää surua, kuinka kestää avioliiton arkea, kuinka kestää lohduttajan osaa, kuinka kestää sitä, että ei tiedä mitä oma lapsi tekee, tai kuka tämä oikeastaan edes on. Kuinka elää normaalia elämää. Kuinka säilyttää läheisyys. Kuinka kestää kritiikkiä. Kuinka ihminen kestää elämää…
Näitä kysymyksiä Hustvedt selvästi pyörittelee romaanissaan henkilöittensä kautta. Ja aika hyvin. Jopa erinomaisesti. Hänellä on taito saada kohtauksista eläviä ja arjen tapahtumista merkityksellisiä. Ovat nämä tapahtumat sitten positiivisia tai negatiivisia.
Kirja alkoi minusta hyvin. Jossain ehkä sadan sivun paikkeilla huomasin miettiväni muita asioita ja sitä, että milloinkahan tästä tulee se kirja, mitä on kovasti kehuttu; eteni kovin hitaasti. Kakkososan alusta, n. sivulta 170, kirja vei mennessään. Lopussa oli ehkä ihan pienoinen pettymys. Ehkä me olemme dekkarisoituneet, kuten Anja Snellman sanoi, odotin jotakin kummallista twistiä vielä loppuun.
Kirja oli kuitenkin erinomainen kuvaus pitkistä suhteista, mitä niille tapahtuu kun kaikenlaista odottamatonta tapahtuu matkalla. Olivat nämä suhteet sitten pariskunnan suhde tai vanhemman ja lapsen välinen suhde. Entä kuinka paljon me itse asiassa toisistamme tiedämme. Ja kuinka paljon me toisissamme näemme juuri sitä (ja vain sitä) mitä haluamme nähdä?
Hustvedt kuvailee ällistyttävän tarkasti esimerkiksi Billin taidetta, tällä henkilöllä on varmasti esikuvansa jossain. Billin laatikot olivat minusta toisinaan elävämpiä kuin hänen henkilönsä. Hustvedt on kyllä myös tarkkanäköinen ihmissuhteiden kuvauksessaan. Samoin kirjassa pohditaan taiteilijaa, joka ei kestänyt kritiikkiä ja lopetti hommansa. Jotenkin tämä kohta oli niin rehellisen ja aidon tuntuinen, että olen melko varma, että aiheesta oli omakohtaista kokemusta. Mutta Hustvedt kuvaa hyvin sitä kuinka luova työtä tekevän on aina vaikeaa ottaa kritiikkiä vastaan. Kirjan kriitikkokin on kyllä melkoisen äärilaitaa.
Minun mielestäni kirjan parhaita lauseita (siis hiirenkorvilla merkittyjä…) en voi tähän kirjoittaa sillä ne paljastaisivat liikaa tapahtumista. Tunnelmassa oli ensimmäisestä osasta alkaen jotain kiusaavaa, jotakin pinnan alla, josta lukija arvasi, että kohta tapahtuu jotakin. Samanlainen tunne minulle on tullut esimerkiksi katsoessani elokuvaa Rasvatyyni, jossa Nicole Kidman esittää naista, jonka lapsi kuolee, ja joka lähtee purjehtimaan miehensä kanssa. Kirjan lopun tapahtumissa oli jotakin epäuskottavaakin, kuorrutusta, jota ei ehkä olisi tarvittu. Mutta hyvä kirja silti. Jäi mietityttämään lukemisen jälkeenkin.
Hustvedt on kuulemani mukaan ristiriitainen hahmo; toiset rakastavat ja toiset inhoavat. Minä menen johonkin välimaastoon, mutta ehdottomasti plussan puolelle. Aika paljonkin. Kyllä tätä suositella voi.
Toivon, että myös Blindfold saadaan suomennettua. Amazonissa eräällä sen kirjan lukijalla oli mielenkiintoinen teoria kirjasta: ”In fact I have a theory that this book was written by Paul Auster. It fits in with the other stories and the idea of the author getting in on the act by pretending to be somebody else has a certain symmetry to it. I remember two particular parts of the book – one where the author hears her (his?) name being called out and somewhere else where the author hears the name Paul called out. Is this the vital clue?
If my first theory’s wrong then I have a second, that Siri Hustvedt wrote the New York Trilogy!”
Mielenkiintoinen haastattelu Hustvedtista täällä. Ja kuten Jane informeerasi, Siri Hustvedt on Akateemisen kohtaamispaikalla 18.9. klo 16.30. Siellä nähdään?!
28. elokuuta 2007 kello 12.59
Voit tavata Siri Hustvedin myös Suuren Kuun Helsingin myymälässä, Lönnrotinkatu 4, 17.9.2007 klo 17 alkaen. Tervetuloa!
28. elokuuta 2007 kello 13.41
Menee Hustvedista ehkä vähän sivuun, mutta mitä Austenin kirjaa suosittelisit, Kirsi, jos aiemmin ei häntä ole lukenut?
28. elokuuta 2007 kello 15.59
Luin kirjan loppuun juuri tänään ja olin kyllä todella otettu. Kirjan alku oli hieman hidas, mutta mielestäni hitaasti sitä muutenkin parhaiten pääsen toisten ihmisten ( ja kirjan henkilöiden) elämään sisälle. Tämän kirjan hahmot olivat loistavasti kehitelty , mm. Violetin pehmeä eläväisyys ja Markin ambivalentti itsetuhoisuus. Mark oli mielestäni muutenkin kiehtovasti rakennettu hahmo, olisi tehnyt mieli ravistella häntä itse, vaikka eipä sekään olisi mitään auttanut.
Hustvedt tuo kirjassaan esiin paljon mielenkiintoista ihmisten identiteetistä,
mielen kiemuroista, valheista ja totuudesta. Alussa kirjan useat taideteosten kuvailut eivät olleet mieleeni, mutta niistäkin opin pitämään kirjan edetessä.
28. elokuuta 2007 kello 23.01
jäikö ed. viestini kesken, kun vahingossa painoin lähetä-nappia? Piti sanomani, että ilman muuta pitää tulla kuuntelemaan kirjailijaa ihan paikan päälle joko 17.9. tai 18.9.
29. elokuuta 2007 kello 12.55
Kiitos Mia tiedosta! Austereista suosittelisin kyllä New York trilogiaa, onko muilla muita ehdotuksia?
29. elokuuta 2007 kello 13.48
Onpa kiva kuulla että kirja on suomennettu, nyt kesälomalla lukemani What I loved oli eka Hustvedtilta lukemani kirja ja olin myyty. Täytyy minunkin tunnustaa että tartuin kirjaan uteliaana, Auster on myös yksi mielikirjailijoistani joten Hustvedt kiinnosti luonnollisesti myös kirjailijan vaimona. Ja nyt melkeinpä pidän kirjailija-vaimosta enemmän! Tarina on rikas olematta liian ”kuorrutettu” ja imi minut täysin mennessään, tarina kietoo mielestäni ihanasti mukaan monipuolisia aiheita ihan huomaamatta ja tuli sellainen olo että tämä kirja tekee jotenkin arjesta juhlaa… Hirmuisen viisasta tekstiä.
Suosittelisin Hustvedtilta myös aiempaa kirjaa, the Enchantment of Lily Dahl jonka tietysti luin heti perään, monet What I Loved’n teemat on siinä jo tunnistettavissa.
29. elokuuta 2007 kello 21.06
Aloitin tänään ”Kaikki mitä rakastin” ja olen päässyt vasta sivulle 100, joten en kommentoi kirjaa vielä.
Austerilta minäkin suosittelen ”New York Trilogiaa”, tosin se on minulla erikoisasemassa sen takia, että se on ensimmäinen Austerini ja siksi erityinen. Mutta muistan vieläki lukukokemuksen aiheuttaman hämmennyksen ja riemun; näinkin voi joku siis kertoa tarinaa!?!?
Kakkosena listalla on ”Oraakkeliyö”.
Kiitos Mia vinkistä, nyt on parempi mahdollisuus päästä ainakin jompaan kumpaan tapahtumaan, Akateeminen on hissimatkan päässä ja Kirjataivas kotimatkan varrella, joten nyt vain toivotaan, että työ ei pidätele! : )
4. syyskuuta 2007 kello 9.46
Olen kirjassa vasta puolessa välissä, joten kokonaisuutta en voi kommentoida. Mutta Kirsin tavoin en ole kokenut mitään pysähdyksiä, pikemminkin saan pidätellä itseäni, etten ahmi ja jätä tärkeitä asioita väliin.
Billin (ja tunnettujen taiteilijoiden klassikkoteosten) pikkutarkka kuvaus on ehdottoman tärkeää kirjan rakenteelle, se selittää hyvin paljon näiden luovien ihmisten sisällä tapahtuvia asioita. Sitä paitsi Hustvedt tekee sen hyvin! Olen lukenut valitettavan monta taidehistoriasta ammentavaa teosta, joita varten kirjailija on käynyt ehkä joitain peruskursseja tai lukenut perusteoksia, mutta ei todella sisäistänyt sitä, mitä merkityksiä ja ulottuvuuksia taiteella voi olla. Nämä teokset elävät, mutta niin elävät myös kirjan henkilöt – tässäkin olen siis ehkä hieman eri linjoilla kuin Kirsi. Jokaisen hahmo ja persoona pysyvät tunnistettavina muutostenkin keskellä.
Mutta nyt odotan vain työpäivän päättymistä, jotta pääsen lukemaan kirjan loppuosan.
4. syyskuuta 2007 kello 16.30
Kauheaa, kun sosiaalinen elämä häiritsee kirjojen lukemista! Eilen sain kirjan loppuun, ja lisää pitää saada! Pidin kirjasta paljon, mutta en kyllä yhtä paljoa kun Herra Hustvedtsta : ) Ei siis löytynyt vielä Paul Austerin voittanutta.
En siis yhdy Elinan sanoihin, mutta siinä yhdyn, että ”Tarina on rikas olematta liian “kuorrutettu””. Näin minäkin koin. Ehkä yhteistä Sirillä ja paulilla on juuri tuo tietynlainen simppeliys, joskus jopa lakonisuus. Se puree minuun.
Minustakin alku oli jotenkin hidas, ja vähän meinasin jopa tuskastua, että ”milloin tämä ALKAA”, mutta alkoihan se oiekasti ihan heti. Tajusin sen vasta n. sivulla 100.
Olen Kirsin kanssa samaa mieltä, että Hustvedt eläytyy aika hyvin mieheksi. Muutaman kerran pysähdyin oiken ihmettelemään tätä, että aivan, nainen EI ajattelisi/toimisi noin, mutta (ehkä?) mies kyllä. Leon hahmo tuli läheisimmäksi, mikä ei liene ihme, sillä hänellähän oli lähes koko ajan suunvuoro.
Pidin myös kovasti kaikista tarkoista kuvauksista Billin taiteeseen. Harmitti vain hirveästi, kun ei päässyt oikeasti näkemään niitä töitä! Niin mielenkiintoisesi ne oli kuvattu.
Joissain kohti minua häiristi sen sijaan Violetin väitöskirjojen ja muiden tutkimusten tarkka kuvailu, ne eivät kiinnostaneet, eivätkä jotenkin vieneet asiaa eteenpäin. Jotenkin tuli mieleen, että kun Hustvedt on itse tohtori (minkä alana?) ja taidehistorian tutkija/tuntija, hän ahtoi liikaa ”faktaa” monilta aloilta tarinaan. Ilmankin olisi tultu toimeen : )
Loistavasti Hustvedt kuvailee erilaisia pieniä sattumuksia, ja niistä syntyviä tuntemuksia. Monasti hätkähti; tuolta se juuri tuntuu! Itse on osaisi pukea niitä sanoiksi.
Samoin ihmisen surun kuvaus, kuinka eri tavalla eri ihmiset surun kohtaavat ja sitä käsittelevät, oli minusta todella hyvin. Näistäkin tunnisti itsensä.
Ja vielä, New York oli kirjassa minulle kuin yksi henkilö. Yhden illan kirjaa luettuani näin koko yön erittäin selvää unta New Yorksta!
Jään mielenkiinnolla odottamaan kirjailijan kohtaamista joko 17. tai 18. päivä.
4. syyskuuta 2007 kello 17.50
Kaikki mitä rakastin ei minusta ollut Hustvedtin paras kirja. Tuo Blindfold esimerkiksi oli paljon parempi: omaperäisempi, toimivampi. Olin vähän pettynyt kun luin Kaikki mitä rakastin. Vähän samoin on käynyt joidenkin Austerin kirjojen kanssa – häneltä on tottunut odottamaan jotain erityislaatuista, joten ”tavallinen perusromaani” ei oikein tunnu miltään.
Lukekaa ihmeessä Hustvedtin Blindfold ja The Enchantment of Lily Dahl!
Kirjassa kaikki mitä rakastin jäi mietittymään yksi asia: mikä on kirjan epäluotettavan pojan suhde Austerin ensimmäisestä avioliitosta syntyneeseen poikaan Danieliin, josta Auster on haastatteluissa kieltäytynyt puhumasta?
Tarkistuksen jälkeen löysinkin kirjallisuuslinkkejä tähän liittyen netistä. Mutta jos tätä ryhtyy liikaa pohtimaan tässä, syyllistyy kyllä juonipaljastuksiin…
Samaa asiaa kuulemma käsittelee myös Austerin Oracle Night (jota en ole lukenut).
Ai suosituksia Austerilta? Ei ainakaan New York -trilogia, josta en oikein pitänyt. Ennemminkin Sattuman soittoa, Moon Palace tai In the Country of last things. Osa Austerin kirjoista on mielestäni loisteliaita ja osa tavanomaisia.
5. syyskuuta 2007 kello 0.06
Tämä oli ensimmäinen kerta kun luen tätä Lukupiiri-blogia ja heti silmiini osui kirja, jonka kohtalo mietitytti viimeksi eilen. Luin nimittäin yhden kirjan loppuun ja mietin minkä kirjan aloittaisin seuraavaksi… hyllyssäni on ollut reilun vuoden ajan tuo ‘What I Loved’ kesken ja mietin eilen, että pitäisikö sen lukemista vielä kokeilla (en tiedä onko muilla tätä blogia seuraavilla taipumusta jättää kirjoja kesken pitkiksi ajoiksi?!). Eli oli hyvä kuulla, että jossain vaiheessa juttu tempaa mukaansa paremmin. Tarkistin juuri, ja hassua kyllä mutta olen jäänyt sivulle 99. Siis sanomanne perusteella muutama sivu eteenpäin ja tarina muuttuu vetävämmäksi, mutta näin pitkän tauon jälkeen saatan joutua aloittamaan alusta… Ongelmani tosiaan on se, etten viitsi lukea kirjoja, jotka eivät kunnolla tempaa mukaansa heti alussa. Poikaystäväni on toista maata; hän hyppii tylsät kohdat yli ja kahlaa kirjat loppuun oli miten hyvänsä. Minut uni voittaa (eipä juuri aikaa lukea muulloin kun iltaisin ennen nukahtamista) ellei tekstissä ole tarpeeksi kipinää. (Voisi olla ihan kiinnostavaa kuulla, oletteko pohtineet tätä tässä blogissa: missä vaiheessa kirjan lukemisen voi luovuttaa jos ei maistu eli toisin sanottuna, missä vaiheessa voi tehdä luotettavan johtopäätöksen, että kirja toimii tai ei toimi.)
Paul Austerin kirjoista suosikkini on Moon Palace, en tosin ole vielä lukenut ‘Brooklyn Follies’. Mitä muut ovat tykänneet siitä?
Kun en asu Suomessa niin valitettavasti jää Siri Hustvedt tapaamatta… harmi, olisin tosi mielelläni nähnyt hänet – kiehtovalla Austerilla lienee kiehtova vaimo?! Muistattehan kertoa, millaisen vaikutelman saitte hänestä
19. lokakuuta 2007 kello 16.58
En tiedä, voiko enää kirjoittaa Hustvedtista, mutta kirjoitan silti. Kirjan lukeminen nimittäin vaati minulta erityisiä ponnisteluja.
Minusta kirja jäi säteilemään vain heikkoa valoa. Alku oli tosi työläs, jopa uuvuttava.
Keskimmäisestä osasta pidin eniten: siinä kuvattiin oivaltavasti surun vastaanottamista. Minua liikutti se, kuinka minkäkertoja kuvailee laatikkoaan, johon ”talletin sellaista mitä kaipasin”. (vrt. nimi Kaikki mitä rakastin) Ja mies vain talletti laatikkoon – kuin poikansa arkkuun – kaiken sen, mitä rakasti, vaikka joka aamu oli uusia päivä ja joka yö uusi yö, eikä mies oikein osallistunut elämään enää.
Kolmas osa ei sytyttänyt minua, mutta ehkä koukutti juonellisilla aineksillaan jonkin verran.
Suremisen hyvän kuvauksen lisäksi kirjan ansio on mielestäni siinä, että se pani ajattelemaan joitakin kokeilevan nykytaiteen ja vähän vanhemmankin taiteen ilmiöitä. (Sain uusia oivalluksia mm. Andy Warholin töistä.)
Kielellisesti Kaikki mitä rakastin ei ole juurikaan kummoinen. Olisikohan
tällä kertaa kyse myös käännöksestä?
”Metsässä”
17. toukokuuta 2008 kello 14.44
Kun tämä ketju nyt sattumalta löytyi googletettuani Siri Hustvedtin, niin kirjoitanpa vielä pari kommenttia Kaikki mitä rakastin -kirjasta tuoreeltaan sen juuri luettuani.
Kuvataiteiden ystävälle kirja on aivan omanlaisensa elämys ja hyvin viisas sellainen. Arvelen, että se saattaa antaa jotain niillekin, jotka haluavat osviittaa nykytaiteen lähestymiseen.
Koskettavimmillaan tarina kertoi menetyksestä ja erityisen ajatuksia herättävää oli erilaisten menettämisten vertailu. Osoituksena kirjailijan harvinaislaatuisesta taitavuudesta pidän sitä, että aiheen traagisuus kosketti kyllä, mutta ei ahdistanut.
Niille, joita kirjassa esiin tulevat syömishäiriöt, psykopatia ja huumeiden käyttö koskettavat, tällä kirjalla on myös annettavaa.
3. helmikuuta 2009 kello 12.45
Luin viikonloppuna Kaikki mitä rakastin (löysin sen pokkarina). Yöpöydällä odottaa myös Enchantmet of Lily Dahl (meniköhän nyt oikein).
Omituista, mutten kokenut kirjan alkua hitaaksi. Minulla oli hiukan ennakkoluuloja kirjaan, kun sitä oli hehkuteltu niin paljon eri foorumeilla. Pidin tavasta keräännyttää tarinaa, kuten elämänkaaressa yleensä käy. Miehen nahkoihin kerrontatyyli sopi hyvin, näin naisnäkökulmasta. Pidin ilmaisusta kovin, hyvä kääntäjä siis. Ajattelin lukea englanniksi seuraavan, joten pääsee alkulähteille kielen suhteen.
Hustvedt oli tosiaan tehnyt suurenmoisen taustoituksen. Taideteokset olivat todella eläviä ja tapa, miten niistä myös tunnetasolla kerrottiin, oli huikea.
Vaikeista asioista kertova kirja oli kuitenkin elämänmakuinen, ei liioitteleva. Luin viime viikolla tai toissa Cunninghamin Samaa sukua ja voi öllö. Siihen kirjaan oli kyllä mahdutettu ihan kaikki mahdollinen (tunnekylmyys, insesti, pettäminen, huumeet, aids, homoseksuaalisuus, transvestiitit, prostituutio, jne jne). Noin sivujuonteena.
Mutta siis Hustvedt: ehkei nyt ihan klassikkoainesta, mutta hienosti ilmaistuja ajatuksia, hyvää kieltä ja kerrontaa.
Jäinpä pohtimaan minäkin, että millaisiahan keskusteluja Auster ja Hustvedt käyvät, ja keskustelevatko kirjallisuudesta? Toistensa kirjojen kommentaattoreita, sparraajia? Kilpailijoita?
3. helmikuuta 2009 kello 21.13
Voi että, nyt kuin luin taas näitä kommentteja, niin tuli melkein suru puseroon kun Hustvedtia ei ole suomennettu enempää. Noita
”Blindfold” ja ”The Enchantment of Lily Dahl” on kehuttu niin monen suulla, että harmittaa kun ei pääse niitä lukemaan. Mutta toivotaan, ettämolempien suomennosten hyvän vastaanoton jälkeen Otava käännättää (Kristiina Rikmannilla, kiitos) lisää!
p.s. Mimmu, jos vielä roikut ”linjoilla”, niin oletko jo tutustunut Austeriin?