Hesarissa käsitellään tänään dekkareita ja erityisesti ruotsalaisia dekkareita ja dekkaristeja. Kirjallisuuden tohtori Ernst Brunner toteaa Dagens Nyheterissä, että “kaunokirjallisuus tuhoutuu, jos asiat jatkuvat tällä tavalla.” Niinpä niin. Aina säännöllisin väliajoin on trendikästä ilmoittaa milloin minkäkin tuhoutuvan “nykymenolla”. Bartleby ja kumppanit –kirjan yhteydessä siteerasin Schopenhaueria, joka jo 1700/1800-luvulla oli kirjallisuuden osalta vähän samaa mieltä kuin Ernst tänään:
“Huonot kirjat ovat älyllistä myrkkyä, joka tuhoaa hengen. Ja koska sen sijaan että lukisi parasta mitä eri aikakausina on syntynyt, suurin osa ihmisistä keskittyy lukemaan viimeisiä uutuuksia, kirjailijat keskittyvät ahtaaseen ilmassa olevien ajatusten piiriin ja yleisö uppoaa yhä syvemmälle omaan mutaansa.”
On jännää kuinka kirjailijoilla itsellään on valtavan suuri tarve luokitella toisiaan ja itseään. “kaunokirjallisuusihmiset” ovat sitä mieltä, että dekkaristit ovat roskakirjailijoita, kirjailijat, jotka eivät saa kirjojaan myytyä ovat sitä mieltä, että myyvät kirjailijat ovat pinnallisia tai niillä on vain hyvä tuuri jne.
En minäkään sitä mieltä ole, että Liza Marklund edustaisi suurta kirjallisuutta. Mutta kun ruotsalainen kirjailija Björn Ranelid toteaa, että “miljoona ruotsalaista pystyy kirjoittamaan siinä kuin Liza Marklundkin” tulee vaan mieleen, että mikseivät sitten kirjoita…
Toki on harmillista jos ihmiset lukevat pelkkää dekkarikirjallisuutta. Mutta pitäisiköhän asialle tehdä jotakin muuta kuin haukkua Marklundia? Toisaalta myös dekkarikuningattareksi nimetyltä Mari Jungstedtilta on lähtenyt mopo käsistä kun hän vastaa arvostelijoille, että “keski-ikäiset miehet haluavat näyttää menestyneille ja kauniille naisille näiden paikan”.
Suomessa en ole muuten huomannut tällaista avointa “kirjasotaa” lajityyppien välillä. Pikemminkin sellaista nurinaa silloin tällöin.
Että tällaisia mietteitä uutta Ilkka Remestä odotellessa.
20. elokuuta 2007 kello 14.11
Miten niin lähtenyt mopo käsistä? Itse lukiessani kyseistä juttua nauroin kippurassa Jungstedtin kommenttia ja mietin olisiko jollain suomalaisella naiskirjailijalla pokkaa sanoa samanlaista kommenttia. Voi kun olisi! Samaa genreähän se vastaus oli kuin aloitettu keskustelu.
No, Suomessahan ammuttaisiin elävältä, jos uskaltaisi itseään tituleerata kauniiksi ja menestyneeksi…
20. elokuuta 2007 kello 14.12
Tämä ei liity mitenkään Marklundiin, mutta täytyy antaa kehuja Kirsille. Täytyy tunnustaa, että kun aloitit blogin pitämisen, olin ennakkoluuloinen ja ajattelin, että miksi tällainen tunnettu kolumnikasvo. Pyydän nöyrästi anteeksi, ja totean samalla, että parempaa lukupiiriemäntää saa etsiä. Kirjalöytösi ja tarkkanäköiset huomiosi yllättävät kerta toisensa jälkeen.
20. elokuuta 2007 kello 16.14
Niin, minusta tuntuu, että Marklund ja Jungstedt eivät olleet esimerkkeinä siksi, että olivat naisia. Vaan siksi, että edustavat suosituimpia rikoskirjallisuuden kirjoittajia ja jos haluaa kritisoida sen myyntiä suhteessa muuhun kirjallisuuteen, he ovat aika itseoikeutetusti kärjessä. On vaikea esittää uhria kun ei sitä todellisuudessa ole.
Jungstedtin kirjoitustyyliä en osaa arvioida sillä en ole lukenut yhtäkään hänen kirjaansa. Joten on hyvin mahdollista, että hän on joko väärinymmärretty naisnero, jota syytetään vain siitä, että hän on kaunis tai sitten kritiikki on oikeutettua siitäkin huolimatta, että hän on nainen tai kaunis…
20. elokuuta 2007 kello 16.14
Kiitos Mimmu, mukava kuulla!
20. elokuuta 2007 kello 16.44
Niin, missä asiassa Suomessa käytäisiin avointa mielipiteenvaihtoa ylipäätään?
20. elokuuta 2007 kello 17.20
Olen ihan koukussa Liza Marklundiin. Mielestäni Liza kirjoittaa mukaansatempaavasti ja odotankin innolla syksyllä ilmestyvää uutta Marklundia. Nobelin testamentti jätti Annikan niin jännään paikkaan! Aloitin Lizan lukemisen tositapahtumiin perustuvasta kirjasta ”Uhatut” ja olenkin sen jälkeen ahminut kaikki Marklundit.
Maailmaan mahtuu monenlaisia kirjoja, dekkarit ovat suosittuja ja ostettuja, mutta dekkarinkin voi kirjoittaa puisevasti, enkä usko että kuka tahansa pystyisi kirjoittamaan niin että miljoonat haluavat ostaa ja lukea kirjan.
Jungstedin kommentista tulee mieleen Marklundin mielipidekirja ”Helvetissä on erityinen paikka naisille jotaka eivät auta toisiaan” , jossa ruoditaan miesten asenteita naisia kohtaan työelämässä.
Eihän aikuisia ihmisiä voi pakottaa lukemaan ”parempaa kirjallisuutta”, olisipa se sitten kuinka sivistävää hyvänsä. Telkkarissakin suurin osa sarjoista on jotain murhiin liittyviä, ihmissuhdesarjoissakin kuolema kurkistaa ja pahuus välillä riehuu tai vaanii.
On ikävää että joskus todelliset helmet saattavat jäädä tuntemattomiksi ja hyvät kirjailijat vaille lukijoita.
Itse aion seuraavaksi lukea Uzodinmala Iwealan ”Ei kenenkään lapset”
ja takana on Fred Vargas -putki.
Lukekaa ja antakaa toistenkin lukea
20. elokuuta 2007 kello 18.50
Juu, kaikki on aina tuhoutumassa. Nuoriso on joka vuosikymmenellä väärässä ja kansa tyhmää, ei kai siitä mihinkään pääse.
Marklundille nostan hattua siitä, että hän kirjoittaa suosittuja kirjoja, joissa on kuitenkin selkeä feministinen pohjavire. Dekkareissaan hän on käsitellyt mm. perheväkivaltaa, naisten asemaa työelämässä ja seksuaalirikoksia. Hyvä vaan, että massat lukevat Marklundin kirjoja. Enemmän niissä on sanomaa kuin Dan Brownin kirjoissa.
20. elokuuta 2007 kello 19.35
Huh, kaikkea sitä kuuleekin. Liza Marklundin Gömda ja Asyl ovat ruotsalaisen nykykirjallisuuden helmiä jo pelkästään vaietun aiheensa vuoksi. Miksihän Ranelid ja muut menestyneiden naiskirjailijoiden kriitikot eivät tähän aiheeseen ole tarttuneet loistavina kirjoittajina? Pelottavasti tulee mieleen että juuri siksi keski-ikäiset mieskirjailijat iskevät kritiikkinsä Marklundiin. Ei kai enää perheväkivalta ja hyvinvointiyhteiskunnan kyvyttömyys puolustaa uhreja voi olla tabu Ruotsissa, vai vaiko?
20. elokuuta 2007 kello 22.29
Ei kukaan jaksa lukea kirjaa, jos se ei ole (omasta mielestä) hyvä. Itselleni eivät ole dekkarit kolahtaneet, mutta jos joku niitä tykkää lukea, niin siitä vaan. Ei Marklund voi kai genressään huono olla, jos hänen kirjojaa luetaan paljon. Kirjallisuus on kuin ruoka tai viini, kaikki eivät pidä kaikesta ja oma mielipide on oikea
21. elokuuta 2007 kello 17.46
Välillä todellakin naurattaa kirjallisuuden mustavalkoinen luokittelu ”hyväksi kaunokirjallisuudeksi” ja ”roskaksi”. Kari on erittäin oikeassa: kirjallisuus on makuasia siinä missä ruoka tai viini. Arvottamisenkin voi aloittaa niin monesta asiasta, kuten juonesta, kielestä, genrestä, tyylistä, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Kukaan ei voi absoluuttisesti luokitella kirjaa hyväksi tai huonoksi. Siihen ei pysty yksikään kriitikko tai guru (myyntilukuihin kyllä on helppo vaikuttaa…) sillä niin kuin ”kauneus on katsojan silmissä” on myös lukunautinto lukijan mielessä. Tietenkin on olemassa viitteellisiä standardeja, joiden mukaan kirjoja voidaan määritellä, mutta lopullisen arvion muodostaa jokainen lukija erikseen.
Voi kuulostaa oudolta tekstiltä ollakseen lähtöisin kirjallisuudenopiskelijan kynästä (näppäimistöstä). Mutta vaikka vietänkin aikani suurilta osin tutkien maailmankirjallisuuden uudempia ja vanhempia klassikoita sekä erilaisia teorioita niiden avaamiseksi ja arvottamiseksi, ei se tarkoita, ettenkö osaisi nauttia kirjoista myös vapaa-aikana ja rentoutuakseni. Ja silloin luen usein jotakin täysin päinvastaista kuin työn alla olevat opukset. Kun on ensin lukenut ja analysoinut pitkän sarjan venäläisiä klassikoita, tekee hyvää relata vauhdikkaiden viihdekirjojen ja dekkareiden parissa, luen niitä samalla tavoin kuin toiset katsovat TV-sarjoja eli saadakseni ajatukset irti arjesta. Toimii erinomaisesti.
Ja lähtökohtaan eli Liza Marklundiin palatakseni: Marklundin varsinaisia dekkareita en ole tullut lukeneeksi, kun en osaa päättää luenko alkukielellä vai käännettyinä. Voi olla, että jo tänään tämän keskustelun innoittamana kuitenkin käyn lainaamassa joitakin kirjastosta. Jo mainitut Gömda ja Asyl olen lukenut, eikä niitä mielestäni todellakaan kannata luokitella roskaksi! Suosittelen muillekin, aihe pistää ajattelemaan ja kirjat on kirjoitettu sujuvalla kielellä.
Luetaan ja annetaan lukea!
21. elokuuta 2007 kello 21.09
Olen samaa mieltä Pepin kanssa. Mielestäni on pääasia että luetaan.
Itse koen olevani etuoikeutettu, kun olen löytänyt tämän lukupiirin ja haluan tutustua uusiin kirjallisiin tuttavuuksiin. Mieheni lukee vuodessa yhden Jarkko Sipilän kirjan, mikä on parempi kuin ei mitään. Murrosikäisiä poikiani en saa lukemaan mitään, mutta sinnikkäästi ostan aina joululahjaksi jonkun (nuoriso)kirjan, jonka sitten itse luen. Toinen poika sentään lukee Hesarin paperiversiota (urheilusivut). Toivon kuitenkin, että lapsuudessa luetut iltasadut jonain päivänä herättävät pojissa lukukipinän.
Ihan sama mitä luetaan, kunhan luetaan. Se on tietysti ikävää, että oman alan ihmiset mollaavat toisiaan, mutta sellaisia me ihmiset valitettavasti olemme. Suvaitsevuutta tarvitaan joka puolella enemmän.
22. elokuuta 2007 kello 15.17
Minusta kaunokirjallisuuden ja viihdekirjallisuuden eron kiteytti napakasti Mika Waltari: kaunokirjallisuus saa ajattelemaan, viihdekirjallisuus vapauttaa ajattelemasta. Tätä kriteeriä vasten on erittäin helppo jakaa kirjat näihin kahteen luokkaan. Se, haluaako viihdekirjallisuutta kutsua samalla roskakirjallisuudeksi, on sitten taas eri kysymys.
22. elokuuta 2007 kello 15.57
Onhan Suomessakin ollut jonkinlainen kohu dekkareiden ja ns. paremman kirjallisuuden välillä (Pirjo Hassinen). Minulla itsellä on niin paljon kirjoja luettavana, jotta ehtisin murehtia siitä että muut lukevat ‘vääränlaista’ kirjallisuutta. Tuntuu jotenkin hassulta, että ‘viisaammat’ alkavat neuvoa kansaa mitä pitäisi lukea. Ja olen kyllä sitä mieltä, että hyvä dekkari hakkaa mennen tullen huonon kaunon.
Mari Jungstedin molemmat suomennokset olen lukenut ja niistä myös tykännyt. En sinänsä nosta niitä suosikkilistani huipulle mutta jatkossakin aion niitä lukea jos niistä suomennoksia saadaan.
Ja olen myös sitä mieltä että on ihan sama mitä luetaan kunhan luetaan (no, rasistiset yms kirjat ja sen semmoiset ovat asia erikseen)
22. elokuuta 2007 kello 19.03
En tiedä, onko Suomessa menossa kohu vai nurina dekkareiden suhteen. Sen tiedän kikemuksestani, että ainakin T-L Varis ja Hannu Mäkelä ovat kirjoissaan ottaneet asiaan selkeää kantaa,
23. elokuuta 2007 kello 8.28
Kyllä Suomessakin julkaistaan ja luetaan entistä enemmän dekkareita ja kaunokirjallisuudenkin puolella on nykyisin usein jännityskirjan elementtejä, mutta mikäs siinä, jos sellaista halutaan. Kovan työelämän vastapainoksi ihmiset ilmeisesti tarvitsevat kevennystä. Se ohikulkijan esittämä Waltarin mietelmä kauno- ja viihdekirjallisuuden erosta oli osuva. Bisnestähän kustannustoimintakin on, ja muutaman hyvin myyvän kirjan vanavedessä voidaan julkaista vakavampaakin. Olisi mukava nähdä viimeisin myyntitilasto meiltäkin, vaikka kyllähän ne nimet melkein muistaa…
Minusta meillä on kuitenkin paljon myös hyvää uutta kaunokirjallisuutta, ei vielä mestariteoksia, mutta ei kai sellaisia monta synny vuosikymmenessä tai puolessa vuosisadassakaan pienessä maassa. Hyvä kirja kaipaa kuitenkin kaikenlaista tukea, ja erilaiset päivät, viikot, messut ja tapahtumat tuovat kirjoja ja kirjailijoita esiin. Lisää sellaisia! Lähes joka viikkolehdessäkin alkaa olla kirjasuosituksia, ja saahan tällaisesta blogistakin hyviä vihjeitä. Mutta ne lukijat ovatkin jo asian harrastajia, miten saada uusia? Koulut, niin… Suomessa taitaa olla vähiten äidinkielen tunteja Euroopassa ja lisäksi pitää opettaa kaikenlaista viestintää. Kodeista se pitää aloittaa, melkein kätkyestä. Onkohan äitiyspakkauksessa yhtään lastenkirjaa? Äitiysneuvolat voisivat opastaa tässäkin asiassa, niiden antama oppi menee perille!
23. elokuuta 2007 kello 10.38
Katsoiko kukaan maanantaina TV1 Håkan Nesserin haastattelua? Varsin fiksun oloinen mies. Hän totesi, että on todella tärkeää lukea lapsille. Nesser on ammatiltaan opettaja (äidinkieli=ruotsi ja englanti) ja hän kertoi joskus lukevansa lapsille tunnilla vaikka luetulla jutulla ei olisikaan mitään ‘kasvatuksellista’ merkitystä. Hän totesi, että maailma on nykyisin täynnä meteliä ja ääniä. Lukiessaan hän madaltaa ääntää ja totesi, että lapset hiljenevät ja kumartuvat eteenpäin kuuntelemaan. Ja samalla rauhoittuvat.
23. elokuuta 2007 kello 10.41
En katsonut. Olen itse huomannut sen omasta melko vilkkaasta tytöstä, että lukeminen rauhoittaa. Ja vaikka hän on joskus aika levotonkin, lukemisen aikana hän on hiirenhiljaa ja on pienestä asti jaksanut kuunnella ihan niin kauan kuin vanhemmasta on ääntä lähtenyt.
23. elokuuta 2007 kello 13.56
Minäkään en katsonut dokumenttia, mutta en voi olla kommentoimatta lapselle lukemisesta. Minulla on todella vilkas 2 v 3 kk poika, joka ei ole rauhallinen kuin nukkuessaan tai silloin kun hänelle luetaan. Aloitin kirjojen tyrkyttämisen hänen ollessaan alle yhden, mutta alkuun kirjat eivät tuntuneet häntä kiinnostavan yhtään. Kuitenkin sitkeästi vain kannoin niitä hänen nenänsä eteen ja joka ilta joko minä tai mieheni luimme Tiitiäisen satupuuta ennen nukkumaanmenona, ja nyt on sitkeys kantanut hedelmää. Ensinnäkin miltei jokainen tuttu ja tuntematon ihmettelee poikamme sanavarastoa ja puhetta (ja minä kun pelkäsin hänen ollessa 1 1/2- vuotias viivästynyttä puheenoppimista, koska silloin hän ei käyttänyt kuin paria sanaa). Toisekseen hän rauhoittuu silloin kun hänelle luetaan. Kolmanneksi hän on itse löytänyt kirjat rauhoittumisvälineekseen. Tänään tajusin sen, kun hän itse taltutti uhmaikäisen raivokohtauksensa, sillä että vilkaisi kirjapinoa, nappasi Kunnaksen Koirien kalevalan ja kantoi sen minun luokseni ja sanoi:”Luketaan (niin ei se puhe sentään täydellistä ole)!” Olisiko voinut olla ihanampaa päätöstä raivarille! Välillä olen jopa jo huokaillut raskaasti, kun en taas jaksaisi lukea, mutta ilman todella järkevää syytä, en siitä ikinä kieltäydy.
23. elokuuta 2007 kello 18.52
Eija G pohti, onko äitispakkauksessa yhtään kirjaa. On joskus maailmassa ollut. Esikoiseni on syntynyt vuonna 1980. Tuolloin äitiyspakkauksessa oli kirja, jossa oli runoja, loruja ja laululeikkejä. Kirsi Kunnaksen iki-ihana Tiitiäinen metsläinen esimerkiksi. Siinä olisi ihan kelpo kirja nykypakkauksiinkin.
23. elokuuta 2007 kello 20.09
Ihana kommentti, Sonja! Siitä se alkaa, pisara kaivertaa kiven, vai miten se vanha sanonta menikään. Kun vain vanhemmat jaksavat…
24. elokuuta 2007 kello 8.56
Muistelen myös, että 1995 äitiyspakkauksessa oli katselukirja. Siinä oli pelkästään kuvia ja sitä selattiin ahkerasti. Sitten keksimme leikin: kun kysyimme missä on koira ja lapsi näytti koirankuvan – ja sen jälkeen vähän kutitettiin. Lopulta lapsi oppi jujun ja alkoi nauramaan heti kun osoitti koirankuvaa! Kyseinen kirja on meillä edelleenkin tallessa.
26. elokuuta 2007 kello 16.48
Nyt ihan ‘nopea’ heitto. Jos yleisö valitsee jonkun tyylin taikka kirjan suosikikseen, niin siinä on kenekään tohtorin taikka muunkaan maisterin paha mennä arvostelemaan. Kirjan arvon vain aika näyttää.
Ja kun ajattelee, että aikoinaan kunnia-arvoisa August Ahlqvist tyrmäsi Aleksis Kiven ‘Seitsemän veljestä’ nimittämällä sitä suomen kirjallisuuden häpeäpilkuksi, niin mites asia on nyt! Aleksis Kiven syntymäpäivän kunniaksi liputetaan juuri suomalaisuuden kirjallisuuden kunniaksi. Ja sen enmpää Ahlqvistin tuotantoa tuntematta luulen, että Kivi on suomalaisten keskuudesa tunnetumpi kuin Ahlqvist. En tiedä kumman ansiot ovat sitten suuremmat. Mutta tuskinpa Kiven ‘Seitsemän veljestä’ enää on suomalaisen kirjallisuuden häpeäpilkku!