Mikä on Bartlebyn oireyhtymä? Se selviää kiinnostavasta Enrique Vila-Mataksen kirjasta Bartleby ja kumppanit (suomentanut Anu Partanen). Bartlebyn oireyhtymä tulee Herman Melvillen romaanin hahmosta Bartleby, joka vastasi hänelle esitettyihin kysymyksiin “mieluiten en”. Vila-Matas pohtii kirjassaan miksi kirjailija ei enää kirjoita. Miksi hän vastaa kysymykseen miksi et enää kirjoita, “mieluiten en.” (Eikö meistä jokainen ole halunnut joskus vastata näin johonkin kysymykseen/pyyntöön, vaikka ei olekaan kehdannut?!?)
Kirja on romaani, jossa toimistossa työssä ollut Marcelo jää pitkälle sairauslomalle ja alkaa lomansa aikana kirjoittaa alaviitteitä kirjailjoista, jotka eivät syystä tai toisesta enää kirjoita. Aihe on omakohtainen sillä Marcelo on aikoinaan kirjoittanut yhden kirjan, mutta ei enää saa kirjoitettua toista kirjaa. Hän on siis Bartleby.
Romaaniksi kirja on aika sekava, enemmänkin tämä on minusta jonkinlainen romaanin asuun puettu “alaviite/anekdoottikokoelma”. Kirjassa on runsaasti viittauksia kirjallisuuden suuriin hahmoihin mm. J.D.Salingeriin (jonka Marcelo mielestään tapaa bussissa Manhattanilla), Pessoaan, Beckettiin, Musiliin. Osa kirjailijoista on ilmeisesti keksittyjä tarinoita (takakannen mukaan), minuun nekin menivät täydestä. Kirjassa on mainio Saramago-osuus, jossa kerrotaan Antonio de la mota Ruizin novellista Hän ehti aina ensin ja se oli ihan outoa novellikokoelmasta Lakonisten opas (ei ilmeisesti ole suomennettu). Tässä novellissa Paranoidi-Pérez tulee hulluksi koska hän on kerta toisensa jälkeen juuri miettinyt kirjaa ja aloittaa kirjoittaa sitä kun Saramago julkaisee juuri tuon kirjan, joka hänellä on ollut mielessään.
Sinänsä kysymys miksi kirjailija lakkaa kirjoittamasta on mielenkiintoinen. Tai toisinpäin voisi tietysti kysyä, että mikä saa kirjailijan kirjoittamaan? Sillä kuten Marcelo huomaa:
“Heräsin aikaisin, ja aamiaista valmistaessani ajattelin kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät kirjoita, ja huomasin äkkiä, että itse asiassa yli 99 prosenttia ihmiskunnasta on mieluiten kirjoittamatta, puhtaaseen Bartleby-tyyliin.”
Mutta miksi hyvä kirjailija lopettaa? Marcelo itse toteaa, että häntä ei kiinnosta se miksi huono kirjailija lopettaa sillä siinä ei ole mitään ylevää eikä mielenkiintoista. Mutta se, että hyvä kirjoittaja ei enää saa mitään paperille (tahtomattaan tai omasta tahdostaan) on mysteeri. Jäljittämällä näitä kirjailijoita hän yrittää ratkaista mysteerin. Hän yrittää myös löytää ylevän syyn omallle kirjoittamattomuudelleen. Tähän kelpaa mm. Valéryn Monsieur Teste: “Monsieur Teste ei millään muotoa ollut filosofi. Ei edes kirjallinen henkilö. Sen ansiosta hän ajatteli paljon. Sillä mitä enemmän kirjoittaa, sitä vähemmän ajattelee.”
Ja toisaalta kirjailija, joka ei kirjoita voi puolustautua kuten, Marcelo huomaa, Marcel Bénabou teoksessaan Miksi en ole kirjoittanut ainoatakaan kirjoistani: “Hyvä lukija, älä missään nimessä kuvittele, että kirjat joita en ole kirjoittanut eivät olisi mitään. Päinvastoin (tulkoon se kerralla selväksi) ne ikään kuin väreilevät maailmankirjallisuuden taustalla.”
Kirjassa siteerataan myös pessimistinä tunnettua filosofia, Arthur Schopenhaueria: “Huonot kirjat ovat älyllistä myrkkyä, joka tuhoaa hengen. Ja koska sen sijaan että lukisi parasta mitä eri aikakausina on syntynyt, suurin osa ihmisistä keskittyy lukemaan viimeisiä uutuuksia, kirjailijat keskittyvät ahtaaseen ilmassa olevien ajatusten piiriin ja yleisö uppoaa yhä syvemmälle omaan mutaansa.”
Varmaan on näinkin, ja onhan tämä tunnistettavissa oleva ilmiö. Mutta samalla ajatuksen mukaan “eri aikakaudet” tarkoittavat automaattisesti aiempia aikakausia sillä voihan Schopenhauerin väheksymissä uutuuksissakin olla parasta mitä juuri tämä aikakausi tuottaa. Samasta syystä vierastan ihmisiä, jotka toteavat lukevansa vain klassikoita; silloin jää oman aikamme klassikot lukematta. Jotenkin tuntuu tyhmältä, että on elänyt kirjallisuuden klassikon syntymän aikaan, mutta ylenkatsonut sitä silloin vaikka parin sadan vuoden päästä ihmiset pitävät sitä mestariteoksena. Ehkä näin vääjäämättä käy kuitenkin.
Kirjan “tarina” tai juoni tapahtuu Marcelon päässä, romaani koostuu Marcelon ajatuksista ja hänen elämänsä tapahtumat ovat siinä vain sivuseikka. Kirjan ansiot eivät kuitenkaan ole tarkoitettukaan olemaan takaa-ajokohtauksissa tai rakkausdraamoissa vaan kiinnostavissa ajatuksissa, älykkäässä tekstissä, huumorintajuisessa otteessa ja ajatusten herättäjänä. Sellaisena se toimii erinomaisesti.
Ja toisaalta jos sattuu kuulumaan tuohon 99 prosenttiin, voi aina ryhtyä paremmaksi lukijaksi kuten Marcelo alaviitteissään toteaa Derek Walcottin runoilleen:
“Kirjoittamisen voisi jättää,
nähdessään kuinka hitaasti roihuaa
se mikä on suurta, olla sen sijaan
ihanteellinen lukija, pohdiskeleva,
ahnas, mestariteosten rakastaja,
parempi kuin se joka yrittää
toistaa tai ylittää ne,
ja tulla maailman parhaaksi lukijaksi.”
17. elokuuta 2007 kello 11.39
Ihanaa Kirsi, kun löydät aina mielenkiintoisia kirjoja ja kerrot niistä muille. Haluan ehdottomasti lukea tuon Bartleby- kirjan!
Sitten on pakko kommentoida Schopenhauer- sitaattia. En käsitä tuota klassikoiden yliarvostusta, sillä ajatushan sisältää myös sen näkemyksen, että uutuuksilla ei voi olla mitään annettavaa. Ehkä kyseessä oli tahallinen provosointi?!
Alkukesästä luin lehtijutun miehestä, joka kertoi lukeneensa jo lapsena venäläisiä klassikoita, siis Dostojevskia ym. Mikäs siinä, jos kyseessä on lapsinero! Mies kuitenkin jatkoi, että nykyään hän lukee vain ”hyviä” kirjoja, eikä koske viihdekirjallisuuteen. Minun on vaikea arvostaa tuollaista lukeneisuutta, joka on lähtökohtaisesti kauhean rajoittunutta. Miten ylipäätään määritellään hyvä kirjallisuus?
Tunsin itseni kauhean elitistiseksi mollatessani Kesän saldossa Da Vinci- koodia ja Kolmattatoista kertomusta, kun ne kai yleisesti ottaen ovat ihmisiin hyvin uponneet. Puolustuksekseni haluan todeta, että moni vastaavanlainen bestseller on ollut minulle mitä mieluisinta luettavaa.
20. elokuuta 2007 kello 21.00
Uutuuksistahan klassikotkin ajan mittaan seuloutuvat. Eli ne, jotkä säilyttävät arvonsa, löytävät lukijansa aikakaudesta toiseen. Jo Tolstoi sanoi aikanaan jotenkin siihen tapaan, että vuosisadassa syntyy vain tusinan verran kirjoja, joilla on kestävää arvoa.
Luonnollisesti Tolstoin ajoista kirjatuotanto on moninkertaistunut, mutta hänen ajatuksensa, että suht. vähän uutuuskirjoista tulee kestämään ‘ajan hammasta’ lienee edelleen pätevä.
Schopenhauerin lausuma tuntui niin sopivan tähän aikaan, että piti oikein tarkistaa, onko se jonkun nykyihmisen suusta. Erityisen todelta tuntuu lause: suurin osa ihmisistä keskittyy lukemaan viimeisiä uutuuksia.
21. syyskuuta 2008 kello 22.17
Kiinnostava, nokkela (mutta ei liian eikä pelkästään), fiksu ja hauskakin. Tämä kirja siis.
Ei sitä oikein romaanina osannut edes lukea, tarina oli taustalla. Tai jossain. Kirjan minä puhui teksteistään alaviitteinä; ehkäpä se romaani onkin se kirjoittamaton kirja, johon nämä alaviitteet kuuluvat. Tältä osin Bartleby & co sivuaa sen verran läheltä toista kirjallista kiinnostuksen kohdetta — keksittyjä kirjoja (kirjallisuudessa) — että se lisäsi teoksen kiinnostavuutta. ”Tältä osin” edellä viittaa kirjassa toistuvasti (vai tuntuiko se vain siltä) sivuttuun ideaan tai ajatusleikkiin siitä, että kun suuret kirjoittajat ovat kirjoittamatta, kirjoittamatta jäävät kirjatkin ovat suuria, mutta eivät olemattomia. Että kirjoittamatta jättäminen on aktiivista toimintaa, josta syntyy jotakin, jonnekin. Tämä oli minusta edellä mainittua miksi(-ei-kirjoita)-mysteeriä kiinnostavampi juttu, toinen mysteerin tapainen.
Minäkään en suoralta kädeltä huomannut, ketkä kirjassa mainituista lukuisista kirjailijoista (jotka eivät kirjoittaneet) olisivat keksittyjä. Itse asiassa olen jonkin verran epäilyttäviltä tuntuneita tapauksiä netistä jäljittänyt — toiveenani sekä paljastaa jekku että löytää viitteitä seuraamalla lisää kiinnostavaa luettavaa — ja aina on tietoja löytynyt, eli todennäköisesti he ovat tai ovat olleet.
Schopenhaueria en voi olla sivuamatta minäkään. Minusta kahden ensimmäisen sivuajan tulkinta on turhan herkkänahkainen. En minä lue tuosta sitaatista sitä, että mainitut aikakaudet olisivat vain aiempia aikakausia. Kyllä ‘eri aikakaudet’ sisältää myös nykyisen. Mutta jos keskittyy vain viimeisiin uutuuksiin, kaikki muu jää (lukematta).
Bartleby kumppaneineen oli mukavaa luettavaa, jota voi käyttää myös referenssilistana tai karttana kiinnostavan tuntuisiin kirjallisiin retkiin syvemmälle kirjoittamattomien kirjojen pariin. Ei niille, jotka halajavat selkeätä tarinaa.
25. syyskuuta 2008 kello 17.05
Luin aikoinaan Melvillen Bartlebyn graduani varten… jonka kirjoitin Stephen Kingin romaanista Bag of Bones (1998). Se on suomennettu nimellä Kalpea aavistus (myös 1998). Kirjan päähenkilö, Mike, kärsii erittäin pahasta kirjailijan blokista, valkoisen paperin kammosta, ja Bartlebyyn viitataan erittäin usein. Tämä on yksi suosikkejani Kingin tuotannosta, huikean intertekstuaalinen teos, jossa risteilee monta eri tarinaa.
5. lokakuuta 2008 kello 23.01
Palasin vielä Bartlebyn ja kumppaneidensa pariin, ja minusta alkoi tuntua, etteivät nuo keksityt kirjoittamattomat kirjailijat ehkä olleetkaan mikään hauska juju tässä kirjassa. Ehkä kyse on vain siitä, että aika moni heistä on — niin kuin Bartlebykin — kirjallisuuden hahmoja, muiden kuin Vila-Matasin keksimiä siis.
Kalpea aavistus kuulostaa kiinnostavalta, mutta kingmäiseen tapaan aika jykevältä aavistukselta myös. Taidan kuitenkin ensin tutustua itse Bartlebyhyn. Sekä Felisbertoon, joka Vila-Matasin tai ainakin kirjan päähenkilön kaverin mukaan kirjoitti paljon, mutta ei kyennyt/halunnut lopettaa tarinoitaan. Toisissa lähteissä ei moisesta taipumuksesta mainita, mutta hänet kehutaan muuten mielenkiintoiseksi kirjailijaksi ja toisten kirjailijoiden esikuvaksi.
6. lokakuuta 2008 kello 10.09
King Bag of Bones -kirjan englanninkielisessä pokkariversiossa on tosiaan 660 sivua. Eli on se melkoinen lukupaketti, mutta sen lukaisee nopsaan, ja siinä on muitakin kiinnostavia teemoja kuin tämä kirjoittamattomuus ja bartlebymaisuus. Kuten menetyksestä toipuminen (kirjailijan vaimo on kuollut), rasismi ja muutama muu. Se muistuttaa paljon myös du Maurierin Rebekkaa, johon siihenkin monesti viitataan.