Margaret Atwood: Poikkeustila (Otava, 2007)
Suomentaja Kristiina Drews
Margaret Atwood on minusta ehkä Kanadan paras kirjailija. Terävä, sarkastinen, pienten arkisten asioiden havainnoija, joka muuttaa ne tarinoiksi, jolloin niistä tulee merkittäviä. Kuten Nell sanoo novellissa Energiat: “Mitä muutakaan minä tällä kaikella tekisin? Ajattelee Nell astellessaan kotia kohti. Kaikella tällä, johon kuuluu ahdistusta ja vihaa, kyseenalaisia hyviä aikomuksia, toisiinsa kietoutuneita kohtaloita, verenvuodatusta. Minä voin kertoa siitä, tai voin haudata sen. Lopulta meistä kaikista tulee tarinoita. Tai sitten energioita. Ehkä se on sama asia.”
Poikkeustila kertoo tarinan Nellistä ja Tigistä, vähän Nellin vanhemmista (erityisesti äidistä, isä on poissaoleva) ja Nellin siskosta sekä Tigin kautta Tigin ex-vaimosta ja pojista. Tarina kerrotaan Nellin kautta. Eli oikeastaan kirja kertoo Nellistä. Kirjan alussa Nell on 11-vuotias ja lopussa jo sen ikäinen, että äiti on hiipumassa pois. Tämä on novellikokoelma, mutta novelleista syntyy kokonainen tarina. Kuitenkin novellit voisi lukea myös toisistaan irrallaan. Poikkeustilassa.
Nell tuntuu olevan ihminen, joka elämän suurimmissa muutoskohdissa kutoo. Näin tapahtuu novelleissa Keittotaito ja kotitalous ja Monopoli. Toisessa äiti odottaa pikkusiskoa tai –veljeä ja Nell ei ole varma onko se hyvä vai huono asia. Ja toisessa hän sopeutuu tilanteeseen, jossa on itse toinen nainen. Novellissa Keittotaito ja kotitalous hän lukee samannimistä kirjaa, josta mm. romaanin kannen kuva (onneksi suomalainen kustantaja ei ole muuttanut sitä!) on ikäänkuin otettu. Tästä hän ottaa ideaalimallin perheelle; kotona on mm. röyhelöverhot. Nell haluaa olla mieluummin vakavahenkinen (jolle kasvaa näppyjä takapuoleen !) kuin “helppo”.
Yksi voimakkaimmista kohtauksista Nellin nuoruudessa tapahtui novellissa Keittotaito ja kotitalous, missä hän ensimmäistä kertaa pistää äidillleen vastaan kun äiti pyytää apua pikkusiskon hoitamisessa: Ei se ole minun lapseni. En minä sitä synnyttänyt. Vaan sinä.” Pikkusisko ei ole hänen lapsensa vaan äidin lapsi. Kaikkea ei tarvitse tehdä mitä äiti pyytää. Rajat on hyvä vetää. Vaikka se myöhemminkään ei onnistu kovin hyvin.
Nellin lapsuus kuvattuna mm. novellissa Viimeinen herttuattareni oli tunnelmaltaan hieno. Nell ihailee opettajaa, vaihtaa poikaystäviä ja suhtautuu vakavasti kirjallisuuteen. Mahtava kohtaus oli Nellin ja poikaystävän välillä käyty riita siitä millaisia runon herttua ja herttuatar oikeasti olivat tai eivät olleet. Ylipäänsä minusta Nellin lapsuus- ja nuoruusaika olivat koskettavimmat, niissä oli päästy syvälle tunnelmaan sisään, ne tuntuivat aidoilta. Nell teki mielenkiintoisia havaintoja kuten novellissa Päätön ratsumies:
“En ollut vielä tajunnut, että elin ikään kuin läpinäkyvässä ilmapallossa, joka leijaili maapallon yläpuolella sitä juurikaan koskematta, ja että tuntemani ihmiset näyttäytyivät minulle eri näkökulmasta kuin itselleen ja että sama toimi myös päinvastoin. Ilmapallossani korkealla yläilmoissa minä olin muiden silmissä pienempi kuin omissani. Ja sumeampi.”
Novellien edetessä Nell kasvaa, rakastuu ja muuttaa yhteen Tigin kanssa. Tigillä on kaksi poikaa ja kaikki tehdään heidän ehdoillaan. Nell myöntääkin, että tajusi tämän vanhempi-lapsi suhteen vasta myöhemmin heidän saatuaan yhteisen lapsen. Nellillä on pikkusisko, joka on epätasapainoinen.
Yksi parhaita novelleja minusta oli Energiat, jossa oli tapahtumia, jotka olivat niin kohtuuttomia, että teki mieli huutaa. Kuten esimerkiksi se, että Nell ostaa miehensä ex-vaimolle taloa! Ja toisaalta novelli Poikkeustila lehmineen, (koska naudanliha piti kasvattaa itse) ja muine eläimineen ja maatila-elämän opetteluineen alkoi muistuttaa Veikko Huovisen Hamsterit –kirjaa, joka itselleni on perinteinen joka syksyn lukukirja.
Kirjan alkuperäinen nimi Moral disorder, oli työnimenä romaanilla, jota Atwoodin aviomies, Graeme Gibson kirjoitti vuonna 1996, jolloin hän päätti lopettaa romaanien kirjoittamisen, kerrotaan kirjan viimeisellä sivulla. Ja tämähän on mysteeri vaikka ei kirjaan liitykään. Siis miten niin päätti? Miksi?
Lopussa Nellin äiti on jo muissa maailmoissa, Nell yrittää vielä saada tolkkua ja selitystä elämälleen äidin valokuva-albumien kautta. Ja paljastuu, että äidin hevosen nimi on ollut Nell…
Atwoodilla on mahtava tapa kirjoittaa kaikesta arkisesta sarkastisesti, ryydittää tarinansa mustalla huumorilla. Ehkä sitä kuvastaa esim. Monopoli –novellissa teksti: “Talvella talo oli kuin postikortista: katolla lunta, räystäissä jääpuikkoja, taustalla valkeat kukkulat ja synkät metsät – mutta sellaista kuvaa Nell ei olisi ikinä hyväksynyt lähettämäänsä joulukorttiin. Samoin kuin auringonlaskut, se oli kaunis todellisessa elämässä, mutta liian äitelä ollakseen taidetta.” Atwood karttaa kaikin mahdollisin keinoin äitelää. Ja röyhelöitä.
Vaikka nämä novellit muodostivat romaanin ja tarinan, jäin kaipaamaan loppuratkaisua. Jos on novellikokoelma, sitä ei odotakaan. Mutta kun on romaaniksi naamioitunut novellikokoelma, sitä alkaa odottaa. Loppuhuipennusta, ympyrää, joka sulkeutuu. Kirjasta on sanottu sen sisältävän omaelämäkerrallisia aineksia ja niiden tunnusmerkkejä kieltämättä olikin helppo sieltä poimia. Viimeisessä novellissa Labran pojat Atwood ikäänkuin asemoi itsensä. Hän on ollut tarkkailija jo lapsesta. Hän aloitti kirjoittamisensa jo 16-vuotiaana. Hän on tuijottaja: “Intialainen vilkaisee taakseen – hän yksin vaistoaa, että joku tuijottaa. Mutta hän ei tiedä, että se olen minä. Hän on hermostunut ja vieraassa paikassa ja luulee siksi, että tuijottaja on metsä tai itse järvi.”
Pidin kovasti. Mitä mieltä te olitte?
15. kesäkuuta 2007 kello 23.07
Pidän novellikokoelmista, joista muodostuu kokonaisuus. Jotenkin kokoelman lopun novelli Labran pojat mielestäni kertoo, mistä novelleissa on kyse. Siinähän Nell, kertoja, tutkiskelee äitinsä valokuva-albumia. Näitä novellejakin voisi tarkastella ikään kuin jonkinlaisena ”valokuva”albumina, väläyksinä erään naisen elämästä.
Nellin elämänvaiheissa on paljon samaa kuin Atwoodinkin. Silti kyse on fiktiivisestä henkilöstä, ei omaelämäkerrasta. Mielenkiintoiseksi minun mielestäni rakentuu Nellin persoonan ja tilanteen kaksi ulottuvuutta: toisaalta hän tuntuu koko ajan olevan jotenkin elämäntilanteensa ja muiden armoilla, toisaalta hän taas näyttäytyy päättäväisenä yksilönä.
Esim. juuri tuo talon etsiminen miehen entiselle vaimolle: toisaalta hän vaikuttaa modernin lukijan (ainakin minun) silmissä aivan onnettomalta alistujalta, mutta toisaalta hän tekee melkoisen valinnan ja päätöksen toimia toisin kun voisi kuvitella tai odottaa.
Eli Nell on tarkkailija, kuten toteat, mutta toisaalta hän ei ole pelkkä statisti – vai onko? – Jotenkin minua vaivasi koko kirjan ajan tämä kahtalaisuus. Atwoodin kirjoja lukiessa aina miettii sitä naisnäkökulmaa. Tässä se ei ainakaan ole mikään ”me vastaan ne”-tyylinen juttu. Ehkä vanhemmiten ei enää tuo esille ideologioitaan niin kärjistetysti?
Toisaalta kirja on vahva naisromaani – tai oikeastaan siis novellikokoelma. Miehet eivät tässä kirjassa juurikaan juhli.
Hyvä lukukokemus, kiinnostava kuukauden kirja.
Hyvä lukukokemus.
15. kesäkuuta 2007 kello 23.14
Pidin, koska kaikki mitä Atwood kirjoittaa on hienoa. Toisaalta en pitänyt erityisesti, koska en ole oppinut pitämään novelleista ja koska Atwood on paljon parempi romaanimuodossa. Toisaalta en oikein osaa kritisoida, koska Atwood on ehdottomasti lempikirjailijani. Jäin myös kaipaamaan jonkinlaista ratkaisua. Olen jollain tapaa pettynyt, mutta nautin kuitenkin suunnattomasti yksittäisten toisiinsa nivoutuneiden novellien lukemisesta ja Atwoodin tavasta kirjoittaa. Pidän Kirsinkin mainitsemasta Atwoodin tavasta havainnoida yllättäviäkin pikkuasioita ja kykyä luoda sarkastinen näkökulma. Hauskimpia kuvauksia oli se, kun Nell yritti hullun vimmalla saada maatilan hoitamista haltuun ja aina uusia eläimiä ilmestyi hoidettavaksi. Jotenkin läpi novelleiden Nellin rauhallinen suhtautuminen ympärillä sattuviin tapahtumiin hämmästytti, kuten siskonsa toilailut, Tigin ex-vaimon musertuminen ja opettelu elämään maalla.
16. kesäkuuta 2007 kello 0.37
Penjami, tuo on hyvä havainto: Nell on ikäänkuin muiden armoilla (esim. eläimet tulla tupsahtavat eikä hänellä ole mitään sanomista asiaan) ja toisaalta hän on hyvin päättäväinen (sanoo äidille, ettei aio hoitaa siskoaan sillä se on äidin lapsi ei hänen). Eli hänellä on kuitenkin rajat olemassa. Meille ei tule sääli häntä sillä hän ei ole muiden armoilla vaikka antaakin itsensä ajelehtia, ehkä terveellä tavalla katsoa mitä elämällä on annettavaa.
Atwoodin kirjat ovat aina jollain tavalla ”naiskirjoja”, jos tällainen termi sallitaan. Ne ovat vahvoja naiskokemuksia.
Tiina, minsutakaan tämä ei ole Atwoodin paras kirja. Itse pidin esim. ”Penelopeiaa” loistavana. Tämä on kuitenkin erinomainen.
Atwood muuten itse totesi eräässä haastattelussa kysymykseen omaelämäkerrallisuudesta seuraavaa: ”There has to be some blood in the cookie to make the Gingerbread Person come alive.” Mutta näin kai on kaikissa kirjoissa; jotain totta ja loppu mielikuvitusta.
16. kesäkuuta 2007 kello 2.28
Pidin kirjasta, todella! Mutta tunnustaudunkin avoimesti Atwood-faniksi, joten olisin ollutkin melko yllättynyt jos en olisi yhtään kirjasta pitänyt. Jos ”loppuratkaisua” kaipaa niin mielestäni se oli se aivan ensimmäinen novelli. Siinähän Nell ja Tig olivat itse jo vanhoja.
”Muistan kuinka minulla oli ennen muinoin tapana kiusata tytärtämme, silloin kun hän oli murrosiässä. Heittäydyin muka vanhaksi. Törmäilin seiniin, pudottelin ruokailuvälineitä, teeskentelin muistinmenetystä. Sitten me molemmat nauroimme. Enää sellainen ei naurata.”
Eli aivan kirjan alussa kerrotaan se tämän hetkinen tilanne, jossa kertoja itse on jo vanha. Hän on yhä yhdessä Tigin kanssa, mutta nyt jo itse melkein äitinsä asemassa. Kyllä se tarina mielestäni kiertyy kirjan lopussa takaisin alkuun. Alussa kertoja on vanha ja lopussa lukija vasta ymmärtää, että mitä tuo vanhuus tarkoittaa, kun kertoja on ensin kuvaillut isänsä muistinmenetyksen ja äitinsä sokeutumisen ja jotenkin ainakin itselleni tuli sellainen tunne, että se kaikki on kertojalla itselläänkin nyt edessä ja hän tietää sen.
Pidin kovasti tällaisesta novelleista koostuvasta tarinasta. Se ei tosin itselleni aivan selvinnyt miksi joissakin novelleissa päähenkilöstä puhuttiin minä-muodossa ja toisissa hän-muodossa. Oliko vaihdoksiin joku syy tai logiikka?
Tuo on paljolti totta, mitä Nellistä on sanottu. Hän ajelehti elämälle avoimena. Välillä tuntui, että hän taipui liikaa, mutta osasi kuitenkin (yleensä) oikealla hetkellä olla itsekäs.
”Hänen kävi sääliksi jopa Oonaa, vaikka se vaatikin hiukan ponnistuksia. Hän totesi, ettei hän itse ollut pohjimmiltaan antelias ihminen. Jotkut hänen huuhaa-ystävistään – ne jotka harrastivat erilaisia kristalleja ja vastaavaa – olisivat varmaan todenneet, että Oona oli rangaistus jostakin pahasta teosta, johon hän oli syyllistynyt entisessä elämässään. He olisivat sanoneet, että hänelle oli annettu tehtäväksi olla kiltti Oonalle. Se oli yksi tapa tarkastella tilanetta, Nell ajatteli. Toinen oli se, että hän oli kynnysmatto.”
Kirsi oli poiminut samoja kohtia joista itsekin tykkäsin kirjassa. Tuo nuoren Nellin ja poikaystävän kiista, esimerkiksi. Ihana pieni insinöörinalku joka ei ymmärrä kirjallisuutta…
”Hän vieritti syyn kirjallisuuden niskoille: siinä ei lähtökohtaisesti ollut järkeä. Hän halusi, että kaikki olisi selkeää, niin kuin algebrassa, jossa hän oli hyvä. Kuinka yhdellä ainoalla sanalla saattoi olla kolme eri merkitystä yhtaikaa? Kuinka Miss Bessie sai niin uskomattoman paljon irti yhdestä ainoasta runosta? Mikseivät kirjailijat voineet ilmaista asioita suoraan ja yksinkertaisesti?”
Suosikkinovelleitani olivat myös nuo lapsuuden kuvaukset. Jotain ihan hirveän liikuttavaa oli siinä pienessä tytössä, joka tekee suunnitelmia miten pelastaa raskaana olevan äitinsä, jos synnytys alkaa tai jos tälle tulee uidessa suonenveto. Tuli kyllä helpottava olo, kun Nell novellin lopussa pistikin vastaan, edes kerran.
Sen lisäksi itseäni kosketti Nellin sisar ja Nellin huoli tästä. Tämän takia Atwood ehkä onkin ns. naiskirjailija. Useat hänen päähenkilöistään ovat näitä kilttejä ja taipuvia naisia, jotka huolehtivat toisista ja yrittävät parhaansa. Noita naisia, joita tosielämässäkin on maailma täynnä. Kuitenkin noissa naisissa on samalla jotakin sellaista voimaa, ettei heistä lukeminen ala kuitenkaan ärsyttää. Kiltteytensä alla he osaavat tosiaan asettaa nuo rajatkin. Ainakin joskus. Aluksi olin raioissani, että Nell otti vielä hevosenkin hoidettavakseen, mutta vähitellen tuosta hevosesta tulikin hänelle jonkinlainen liittolainen. Nell esitti ratsastajaa ja hevonen esitti hevosta, jolla ratsastetaan ja molemmat ymmärsivät toisiaan. Atwood kuvaa taitavasti juuri sellaista kiltteyttä, joka ei ole tyhmää ja halveksittavaa vaan jotenkin ihmisen oma päätös. Olihan Nell esimerkiksi ostaessaan Oonalle taloa selvästi tämän yläpuolella, joten oli vaikea sanoa kuka tilanteessa oli loppujen lopuksi säälittävä.
Tästä tulee nyt kauhean pitkä kommentti, mutta haluan mainita vielä tuon ”Se toinen paikka” -novellin lopun. Mielestäni se on upea! Nell näkee unta vanhoista epämääräisistä yksiöistään, joissa asui nuorena ja unessa hänen täytyy olla ”ikuisesti ypö yksin”. Herätessään hän on helpottunut, mutta…
”Siitä huolimatta uni pelottaa minua. Se aiheuttaa epämääräistä pelkoa. Entä jos se ei sijaitsekaan menneisyydessä – tämä toinen paikka? Entä jos se on yhä tulevaisuudessa? Sittenkin?”
Miten hieno tapa kuvata kuolemanpelkoa! Ihana Atwood!
16. kesäkuuta 2007 kello 2.30
(Niin ja roskapostivarmenne ei ainakaan mulla toimi. Se tuhoaa aina ensin kolme viestiä ennen kuin hyväksyy ja päästää läpi. Vihjeeksi muille, että kommentteja ei kannata kirjoittaa suoraa kommenttikenttään…)
16. kesäkuuta 2007 kello 15.53
Reeta olet oikeassa. Luin uudelleen ensimmäisen novellin ja sehän kyllä summaa kirjan hyvin.
16. kesäkuuta 2007 kello 17.22
Pidin kirjan rakenteesta: paloja sieltä täältä, ei liikaa lineaarisuutta. Joka novellin alussa sai hakea, että missä mennään ja se oli hauskaa. Minua kiehtoo, kun en pääse liian helpolla vaan saan pikkuisen (ei liikaa) tehdä työtä ja tietoisesti rakentaa mielikuvaa ihmisistä, joita en tunne. Nellistä tuli ystävä, jota näkee harvakseltaan ja aina kuulee jonkun uuden jutun hänen elämästään. Ihan kuin vanhat koulukaverit, joista ei muista, mitä he lukion jälkeen tekivät, ovatko menneet naimisiin, eronneet, saaneet huipputyön. Heiltäkin kuulee vain ne jutut, jotka heitä eniten ilahduttaa tai vaivaa sillä hetkellä kun tapaa. Tosin tällaisia juttuja heiltä tuskin kuulee.
Olisin halunnut lukea lisää Nellin siskosta. Hänen erikoinen lapsuus ja nuoruus kiinnostivat koko kirjan ajan. Ratkaisu ongelmiin tapahtui kirjan sivujen takana, ei riveillä joita luin. Miltä mahtoi tuntua sairaana ja vihdoin terveenä?
Kirjassa oli myöskin hienoa, että siinä käytiin koko elämä läpi ilman sitä tuskastuttavaa tunnetta, että milloin päästää aikuisuuteen, missä kaikki ratkaisut tapahtuvat. Tottakai lapsuus on tarinan kannalta merkittävää (vai mitä Freud
) mutta jos kirjoitetaan elämästä, suuret jutut tuppaavat keskittymään aikuisuuteen.
Summa summarum: pidin kirjasta ja tartun toistekin Atwoodin kirjaan.
18. kesäkuuta 2007 kello 18.56
Kirja alkaa hätkähdyttävällä kuvalla: huonot uutiset ison linnun hahmossa, jolla on alakoulun opettajan vihainen naama. (Ei kovin mairittelevaa meille opettajille!) Vanhan pariskunnan aamu: mies, Tig, heiluttelee huonoja lehtiuutisia, vaimo Nell haluaa ensin syödä. Pian he ovatkin Glanumissa Etelä-Ranskassa roomalaisten ajalla ja Tig toteaa: ”Barbaarit hyökkäävät. Ne ovat jo ylittäneet Reinin.” ”Ainahan ne ovat ylittämässä Reiniä,” vaimo lohduttelee. ”Kyllä me tästä selviämme.” Ja tässä ajassa, vanhan naisen elämänkokemuksella: ”Kaikesta on aina selvitty.” Niin, he molemmat ovat vielä täällä, elossa. Eikä Glanum/koti ole vaarassa, ei vielä. Roomalaiset (terroristit?) ovat matkan päässä, mutta omat ovat yleensä voittaneet. Elämässä on ennenkin tapahtunut kaikenlaista, eikä pelkästään mukavia asioita.
Poikkeustila oli mielenkiintoinen lukea. Tuokiokuvat Nellin elämän varrelta ei-kronologisessa järjestyksessä saivat kirjan tuntumaan romaanilta. Mielenkiintoisin oli ehkä nuoren Nellin kuva. Tällaisia tyttöjä, jotka ihan pienestä ottavat vastuun perheessä monista käytännön asioista on paljon sekä elävässä elämässä että kirjallisuudessa, kun äiti on sairas tai saamaton, esim. Susanna Alakosken Svinalängorna-kirjan alkoholistiperheen tyttö on sellainen. Tämäkin tyttö, Nell, on aikaansaava ja neuvokas, tekee vauvanvaatteita ja hoitaa vauvaa läksyjenteon ohella. Poikaystävätkin hän hoitelee ja selvittää koulun erinomaisesti mutta sitten aikuisena antaa jotenkin periksi. Oliko vastuuta ollut liikaa lapsena niin, että ei aikuisena oikein jaksanut olla aina päättäväinen? Maalle muutettuaan hän tosin aprikoi, voisiko siellä tulla taitavaksi (grow cunning), sellaiseksi, jolta muut naiset tulevat kysymään neuvoa. ”Tulla viekkaaksi” oli kyllä siinä vähän outo käännös. Toisaalta, olihan hänellä perheenemännän taitoja, teki leivät, kasvatti monenlaisia vihanneksia ja yrttejä ja säilöi syksyn satoa. Ei hän ollut saamaton eikä osaamaton. Ja hänellähän oli suuremmat tulot kuin miehellään, joten ostaessaan talon miehen ex-vaimon käyttöön (erikoista!) hän ehkä saattoi tuntea ylemmyyttäkin, ei vain olla antelias ja auttavainen. Ja sairas siskokin toteaa, että Nell kyllä aina selviää. Ei siis mitenkään säälittävä olento, vaikka antoikin yleensä periksi pahasti mukisematta.
Maalaiselämään totuttelu eläintenpitoyrityksineen oli kuvattu huvittavasti ja ironisesti, niin kuin moni muukin asia. Poikaystävän rimpuilu runon parissa ja runouden vertaaminen algebraan oli liikuttavaa. Lukion vaativan äidinkielen opettajan kuva oli arvostava. Suomessa on niin vähän äidinkielen tunteja, että aikaa tällaisiin vaativiin runoanalyyseihin ei varmaankaan ole, sääli. Tekisi hyvää matemaatikkopojillekin tenttiä klassikkorunoja!
Viimeinen novelli, Labran pojat, antoi taas seesteisen kuvan vanhempien elämän onnellisimmalta ajalta nuoruuden kesinä erämaaluonnon keskellä primitiivisissä oloissa. Siinä kertomus pohjautui vanhoihin kuviin, äidin kertomuksiin ajalta, jolloin hän vielä muisti ja Nellin omiin muistoihin. Intialaisen tarina piti sitten kuvitella, kun äiti ei enää muistanut mitään. Hyvin kuviteltu. Ja mielenkiintoinen novellitekniikka. Loppuhan olikin alussa: ”Kaikesta on selvitty.” Mitäs sitä muuta elämässä. Ja ”lopulta meistä kaikista tulee tarinoita.”
19. kesäkuuta 2007 kello 10.19
Satun kommentti vielä siirrettynä tähän:
Minulle tuli Poikkeustilasta ehdottomasti mieleen Bo Carpelanin Kesän varjot! Molemmissa teoksissa kerronta perustuu lapsuuden ja nuoruuden muistelemiseen, joista palataan hyvinkin yllättäen nykyhetkeen. Kaiken lisäksi molemmissa teoksissa taloilla on keskeinen osuus tarinassa, Kesän varjoissa Bergillä ja Poikkeustilassa monilla eri taloilla, mutta varsinkin maatalolla.
Erityisen paljon minua ilahdutti Nellin pikkusiskon elämän kuvaaminen. Aluksi pelkäsin, että tarinan loppuosassa keskitytäänkin vain skitsofreenikko-siskoon. Onneksi olin väärässä. Mielestäni on hieno teko kirjailijalta liittää pikkusisko tarinaan vain sivuhenkilönä ja ennemminkin pohtia, miten pikkusisko vaikuttaa Nellin elämään.
Humoristisin ja nokkelin kohta teoksessa oli se, kun kirjailija asettui kuvamaan maatalon eläimiä eläinten silmin: lammas oli hevosen silmin nähtynä villava kääpiöhevonen!
Ainoa heikkous oli mielestäni tarinan liittäminen tarinan sisälle eli seikkailukertomus syrjäisellä seudulla. Luin tosin kirjaa romaanina, en novelleista koostuvana teoksena. Ehkä loppuosan novellit olisivat kuitenkin toimineet paremmin yksittäin luettuna.
Tämän ensimmäisen atwoodini jälkeen rohkenen kuitenkin tarttua myös kirjailijan muihin teoksiin!
20. kesäkuuta 2007 kello 1.20
Mikä on, että Adwood ei vain minulla toimi?
Pidän kirjahyllyssäni ”keskenjääneiden” lokeroa, ja sinne on eksynyt jo seitsemän hänen kirjojaan (neljä teosta mutta useammalla kielellä, minä kun luen viidellä kielellä). Kun tämä Poikkeustila tuli blogin listalle, hain sen (alkuperäiskielisen painoksen) lokerosta, päättäen antaa sille taas mahdollisuuden. Mutta kesken se jäi, taas kerran, ja suurinpiirtein samalla kohdalla kuin ennenkin.
Ilmeisesti on niin, että Adwoodilla on joku tunnistettava tyyli joka kantaa yli kaikkien kielien (sinällään merkki hyvistä kääntäjistä ja kirjailijan omaperäisyydestä), mutta joka ei vain istu minun makuuni. Miksi, en ole pystynyt tajuamaan. Jotkut kirjat vaan kertakaikkiaan eivät osu ja syytä ei pysty sanomaan.
(Kirsille taas listaehdotus: ”Kirjoja joita jostain selittämättömistä syistä en kertakaikkiaan pysty lukemaan vaikka kuinka yritän”)
20. kesäkuuta 2007 kello 20.35
Pekka, ymmärrän tavallaan, että Atwood ei toimi. En itse suosittelisi välttämättä Atwoodia miehille. Enkä tarkoita tätä nyt mitenkään sinänsä sukupuolisena kommenttina, mutta Atwoodin maailma on ”naisellinen” ja hyvä niin.
Listaehdotus on mahtava. Itselläni John Irvingin ”Sirkuksen poika” on kirja, jota olen yrittänyt useaan otteeseen lukea, mutta en vaan jotenkin pysty! 100 sivun jälkeen joko nukun tai olen ihan sekaisin, se takkuilee ja ajattelen, että elämä on liian lyhyt (ja hyviä kirjoja liian paljon), että kompuroisinn tätä kirjaa eteenpäin..
20. kesäkuuta 2007 kello 20.46
Minullakin on ilmennyt vaikeuksia Atwoodin lukemisessa aiemmin parinkin vanhemman kirjan kanssa. Yritän kertoa tämän vähän varovasti, etten suggeroisi itseäni anti-Atwood -mielentilaan, koska olen lukemassa Pokkeustilaa. Toistaiseksi sujuu ihan hyvin.
Viikko sitten olin lukemassa Garpin maailmaa (siis Irvingiä), kun siinä on sellainen kohta joka on toisaalta farssia ja toisaalta minusta äärimmäisen vakavaa jossa uhrina ovat lapset, tai sitten minä olen yliherkkä. En jättänyt kesken, mutta todella pahoinvoinnin rajoilla raahustin loppuun. – Olen lukenut aiemmin Irvingiä kolme, kahdesta pidin.
21. kesäkuuta 2007 kello 19.43
Minulle tämä Atwood oli toinen hänen kirjansa. Ensimmäinen oli Rouva orakkeli muutama kuukausi sitten. Tuskn olisin lähiaikoina aiakaan Atwoodiin tarttunut ilman tätä lukupiiriläisten hehkutusta aikaisemmissa postauksissa.
Tarttumista tähän Poikkeustila-novellikokoelmaan ei kyllä tarvitse katua, sillä kirja oli kauttaaltaan tietyssä romaanimaisuudessan hyvää luettavaa. Minä ainakin luin kirjaa Nellin elämäntarinana, sitä miten lähellä se on kirjailijan elämäntarinaa en tiedä, sillä Atwood ei ole tuttu. Nell kaikessa ristiriitaisuudessaan oli mielenkiintoinen persoona, samaan aikaan vahva ja heikko, voimakas ja alistuva. Välillä tuntui, että Nell seurasi omaa elämäänsä ikään kuin sivusta. Vaikka Nell olikin välillä sivustakatsojana, niin kaikki muut novellikokoelman ihmiset jäivät vielä etäisimmiksi, Nellin silmillä nähdyiksi. Nell oli se, johon tässä kirjassa pystyin samaistumaan.
Nellin muistojen kautta koimme hänen elämäntarinansa, sen ahdistukset ja kohokohdat. Ne oli kirjoitettu tietystä perspektiivistä käsin, muistomme ovat aina subjektiivisia kokemuksia. Kuten Nell ajatteli: ” Kaikesta tuosta on kauan. Minä katson tapahtunutta lempeästi, pisteestä jonka olen nyt saavuttanut. Mutta kuinka muutenkaan voisin sen nähdä? Emme me voi oikeasti matkustaa menneisyteen, vaikka kuinka yrittäisimme. Ja jos voimmekin, menemme vain turisteina.”
21. kesäkuuta 2007 kello 21.51
Onkohan Atwoodin maailma ‘naisellisempi’ kuin vaikkapa aikalaisensa ja maannaisensa Munro ja Shields. Jälkimmäiset kokemukseni mukaan yleensä sopivat miehillekin, mutta Atwoodin kirjoista suht. harva on minua innostanut, ottaen huomioon hänen tuotantonsa laajuuden.
Arvioni ei koske tätä uutta ‘romaanimaista’ novellikirjaa, jota en ole lukenut. Toisaalta muistelen, että aikaisemmat naisnimimerkkiien kommentit Atwoodin tuotannosta eivät ole olleet yksinomaan myönteisiä. Oliko niin, että edes tähänastinen pääteos(?) Sokea surmaaja ei ollut saanut aivan kaikkia innostumaan? Se oli minusta parasta Atwoodia, vaikka juoneen sisällepääsy ei ollut helppoa rinnakkain etenevien tarinoiden vuoksi.
Eli, jos Atwood ei toimi, syyn ei välttämättä tarvitse olla selittämätön.
26. kesäkuuta 2007 kello 21.47
Olen hyvin iloinen, että luin tämän kirjan, sillä pidin siitä hyvin paljon. Täällä on puhuttu jo niistä puolista mitkä erityisesti minuun upposivat – Nellin lapsuuden kuvaukset – mutta kyllä koko kirja oli minusta upea. Olen aiemmin maininnut, etten osaa lukea Atwoodia, mutta niiden parin kerran kun olen yrittänyt, niiden pn täytynyt olla sattumaa, tai sitten olen vain ollut sellaisella päällä ettei se ole onnistanut. Siispä kannattaa vain yrittää lukea sellaistakin joka ei heti luonnistu!
Nyt voinkin sitten lainata vanhempiakin Atwoodeja, siitä olen iloinen.
28. kesäkuuta 2007 kello 9.14
Apua, sain vasta Atwoodin Poikkeustilan luettua ja nyt huomasin, että toisaalla jo mietitään kysymyksiä Atwoodille. Tämä kirjailija oli minulle uusi tuttavuus ja kiitos siitä. Pidin kirjasta kovasti. Täytyy heti hyökätä hankkimaan lisää hänen kirjojaan. Saakohan niitä enää kirjakaupoista? Olen huono kirjastojen käyttäjä.
Olenko ihan hukassa, mutta minulle tuli lukiessa mieleen Alice Munro. Mielestäni molempien kirjoittajien novelleissa on samaa elämänmakuista ja utuista tunnelmaa, ne imaisevat mukaansa. En myöskään jäänyt kaipaamaan mitään loppuhuipennusta – päinvastoin pidin siitä, että kirjassa oli paljon sitä selittämätöntä mitä elämässä on paljon oikeastikin.
Ainoa kohta, missä vähän tökki oli se, kun niin pitkälti kuvattiin eläinten hankkimista. En oikein saanut siitä otetta. Mutta paljon oli kauniitakin kohtia. Minulle kolahti esim. tarina keskitysleiriltä pelastuneesta Lilliestä ja hänen haluttomuudestaan puhua siitä:
” Lillie ei liioin puhunut leiristä, jolle hänet oli lähetetty, eikä kadonneesta lapsestaan. Miksi puhua? Mitä se olisi muuttanut? Kuka olisi kuunnellut? Sitäpaitsi hänellä oli ollut parempi onni kuin monella muulla. Hänellä oli ollut uskomattoman hyvä onni”. Juuri tämä kysymys: ”Mitä se olisi muuttanut?” oli mielestäni raikas, kun nykyään asioiden purkamista puhumisen kautta korostetaan ehkä liikaakin.
Ja sitten oli se täälläkin moneen kertaan käsitelty ero poikaystävä Billistä:
”Vaikka jonkinlainen sovinto saataisiinkin aikaan, Billin aikakausi oli nyt ohi.” Niin tuttua, niin tuttua, ihmissuhdetta vatkataan loppumetreillä edestakaisin, mutta jokin pieni ääni sanoo, että tämä on kyllä nyt loppu. Loistavaa!
28. kesäkuuta 2007 kello 11.14
Atwoodin maailman ”naisellisuudesta”: Itse sain juuri päätökseen Atwoodin kirjan Oryx ja Crake. Sitä voi kyllä suositella miehillekin! Kirja on Atwoodin kannanotto mm. geeniteknologiaan, eräänlainen tulevaisuus-fantasia. Päähenkilö on mies ja koko kirja mielestäni enemmän miehinen kuin naisellinen. Ehkä ei ihan tyypillisintä Atwoodia (en ole itse lukenut kuin tämän ja sitten Poikkeustilan)?
Onko muuten minulta mennyt jotain ohi, onko heinäkuulle tullut/tulossa kuukaudenkirjaa?
Laura
28. kesäkuuta 2007 kello 15.10
Sain juuri Poikkeustilan kolmannen novellin luetuksi. Huomioni on kiinnittynyt erityisesti siihen, miten elävä ääni kerronnassa on. Kaikissa kolmessa novellissahan on minäkertoja. Kerronta on seikkaperäistä ja luo keskittyneen tunnelman.
Piti oikein tarkistaa, onko Atwoodin muissakin teoksissa minäkertojia. Olen aiemmin lukenut kirjailijan Nimeltään Grace -romaanin ja vähän aikaa sitten käännetyn Penelopeian (meniköhän nimi noin?). Jälkimmäistä en löytänyt hyllystä mutta edellinen löytyi. Siinä on todella sama ilmiö: minäkertojan ääni on niin eloisa, että sen melkein kuulee läheltä intonaatiota myöten.
Toinen huomio: Silmäilin tällä palstalla olleita kommentteja (en halunnut lukea niitä liian tarkkaan, jotta mitään tulevaa ei paljastuisi) ja kiinnitin huomioni siihen, että moni kirjoittaa Poikkeustilan novellien välisistä yhteyksistä ja koko teoksen ”romaanimaisuudesta”. Onko tätä kirjaa luettava näin, yksittäisiä novelleja yhteen liittäen? Siinä voi myös menettää jotakin.
Voi olla, että koko kirjan luettuani tulen toisiin ajatuksiin.
Tähänastinen lukukokemus: Atwood on luonut novelleihinsa elämän surullisen pohjavirran. Kiinnostavaa luettavaa.
”Metsässä”
9. heinäkuuta 2007 kello 15.27
Sain juuri Poikkeustilan luettua ja pidin kovasti. Lukupiirin keskustelujen innoittaman luin kesäkuussa Carol Shieldsin Larryn juhlat, ja mielestäni molemmissa on virkistävä piirre siinä, että päähenkilön tarina jatkui seuraavassa luvussa/tarinassa jonkin ajan kuluttua edellisen tarinan loputtua. Virkistävä tapa viedä tarinaa eteenpäin.
11. heinäkuuta 2007 kello 17.51
Hei,
testaan tällä viestin perillemenoa. Toivottavasti toimii tällä kertaa.
”Metsässä”
11. heinäkuuta 2007 kello 18.11
Homma toimii. Sain Atwoodin eilisiltana loppuun.
Nyt ymmärrän, miksi niin moni tällä blogilla kirjoitti kirjan romaanimaisuu-
desta. Kolme aloitusnovellia todella ovat NOVELLEJA sanan perinteises-
sä mielessä. (Niissä on keskitetty juoni, lyhyehkö tapahtuma-aika ja motiivi tai jokin siihen rinnastettava seikka.)
Muissa novelleissa kerronta on muistelevampaa ja tapahtumat kuvaavat pitempiä ajanjaksoja. (Omaelämäkerrallista?) muistelua tukee lisäksi se, että Nell (ja erityisesti Tig) jää niukemman kuvauksen varaan kuin muut henkilöt. Varsinkin Tigin hahmo on jotenkin sordinoitu ja siksi melkein epäkiinnostava!
Mutta lukemisen arvoinen Poikkeustila ehdottomasti on! Uusperheen äidin ongelmia on kuvattu terävästi. Monessa kohdassa Atwood näyttää naisen paikasta jotain syvällistä. Tyttöikää kuvaavat novellin ovat mainioita: pikkusisarusta odottavan tytön riuhtaisu on koskettava. Lopetusnovelli, jossa eletään vanhoissa valokuvissa, pitää vielä lukea uudelleen sen kauneuden takia.
Atwoodin Poikkeutilan novellit on ehdoton lahjakirjavinkki tytöille ja naisille, erityisesti keski-ikäisille ja vanhemmille.
Hyvää (luku)kesää piiriläisille!
”Metsässä”
11. heinäkuuta 2007 kello 18.22
Hmmm… vähän nolottaa laittaa tänne oma mielipiteensä kesäkuun kirjasta. Varsinkin luettuani Atwoodin viisaita ajatuksia hänen kommenteissaan lukupiirin kysymyksiin. Mutta silti.
Jos lukupiiriläiset eivät olisi olleet niin innoissaan Poikkeustilasta, en olisi sitä ostanut. Enkä olisi puoliväkisin sitä loppuun asti lukenut. Olen aikaisemmin lukenut muutaman Atwoodin (Sokea surmaajatar ja Ryövärimorsian) ja ne olivat ”ihan hyviä” mutteivät mitenkään erityisesti mieliinpainuvia. Eikä Poikkeustilakaan huono ollut.
Poikkeustilan ensimmäiset novellit olivat niin hengästyttäviä, aivan kuin kirjailijalla olisi ollut kiire ympätä kaikki elämänviisaudet, joita hän kieltämättä terävästi on havainnut, nähtäväksi heti ja äkkiä. Ne jotenkin hyppivät irrallaan silmille. Ja jotkin kielikuvat olivat tuoreita mutta minusta kummallisia, lihakimpaleet ja parittomat sukat. Enkä olisi millään jaksanut lukea niin pitkää selvitystä eläimistä enkä eräretkestä. Minun rajoittuneisuuttani, myönnän.
Novelleissa oli kuitenkin paljon tunnistettavaa naisen elämää kaikkineen – ajatuksia, tekoja, tuntemuksia, oivalluksia. Löysin sieltä itseäni ja myös naisia ympäriltäni, vuosien varrelta. Jäin pohtimaan, miksi Atwood ei kuitenkaan pysty koskettamaan minua syvältä niinkuin esim. suosikkini Anne Tyler, Carol Shields tai Alice Munro. Olen ”tunteellalukija” ja kaikki Poikkeustilan henkilöt jättivät minut kylmäksi, vaikka heitä ymmärsinkin. Vai olisiko ulkoistaminen kirjailijan tietoinen keino… En tiedä. Enkä ymmärrä.
En osannut lukea kirjaa novelleina vaan poikkeavalla tavalla etenevänä romaanina, jossa välillä häiritsi samojen asioiden toistelu eli ”johan tuo kerran on sanottu”. Rakennetta käsitteleviä kommentteja lukiessani tuli mieleeni äskettäin lukemani kiinnostavasti etenevä pieni romaani, Asko Sahlbergin Yhdyntä. Se jäi kiehtomaan minua pitkään. Yksi tapahtuma neljän ihmisen näkökulmasta niin, että tarina etenee vuorovetoperiaatteella: edellisen luvun loppu toistuu seuraavan alussa, hieman päällekkäisyyttä mutta näkijä aina vaihtuu – saattaen vaihtuva kertoja voisi olla kuvaava termi. Ja seuraava näkijä on aina itse oivallettava. Loistava teos.
Kaikkea hyvää kuitenkin Atwoodille ja hänen ihailijoilleen. Atwood on hyvä kirjailija.
12. heinäkuuta 2007 kello 15.01
O-ou. Luin vasta nyt viestiketjun mies- ja naiskirjailijoista. Siellä arvioi Atwoodia samoin perustein kuin minä. Hmmm… Luenko siis miehen silmillä, en kyllä hevin myönnä. Mutta me naisetkin poikkeamme toisistamme. Niin lukijoina kuin ihmisinäkin. On ehkä sama ilmiö kuin se, että viimeaikaisten kokemuksieni perusteella kulttuurin sisällä eroamme yksilöinä toisistamme enemmän kuin eri kulttuurien välillä; sielunsiskoja ja -veljiä löytyy helposti yli rajojen, ainakin Euroopan mittakaavassa. Ja taas niitä, joita ei voi ymmärtää, niin koto-Suomesta kuin muualtakin.
Toisaalta olen hämmästellyt joskus sitä, kuinka jotkut mieskirjoittajat tietävät tasan tarkkaan, mitä minun päässäni liikkuu. Tai vieläkin hämmästyttävämpää, että sen tietää esim.1) saksalainen 2) juristi 3) mies eli siis Bernhard Schlinck.
Timolle terveisii!
2. toukokuuta 2008 kello 19.31
Luin juuri loppuun Atwoodin Poikkeustilan. Kiinnitti huomiota, että edellä esiintyy tiuhaan novelli-sana. Tässä käännetyssä kirjassa ei tuota sanaa mainita ainkaan nimiösivuilla,joissa se yl. on, jos on. Eikä tämä minusta romaaniltakaan tuntunut.
Nämähän ilmiselvästi ovat Atwoodin muistelmat! Luonnollisesti ei missään tavanomaisesa muodossa, mutta kuit. Alkupuolella lapsuutta, tyttöikää koskevat tarinat eivät jaksaneet kovin kiinnostaa. Mutta siitä eteenpäin juttu jutulta tuli mielenkiintoisempaa aina lopun ansiokkaisiin dementiakuvauksiin saakka.
Jonkinlaista elämän yhteenvetoa ja tilitystä liki seitsenkymppiseltä kirjailijalta. Nousee kiinnostavuudessa erilaisen Sokea surmaaja-kirjan tasolle, minun silmissäni. Muut Atw:n kirjat minulta jääneetkin kesken tai sitten joten kuten olen rämpinyt niitä katkeraan loppuun saakka.