Joseph Joubert – kummallinen ajattelija

| Julkaistu 6. 6. 2007 11:12

Joseph Joubert: “Teoksen pitää olla olento eikä mielivaltainen asia; sillä tulee olla suhteensa, luonteensa, luontonsa, loppu, alku, keskikohta ja sivujuonteet, runko, jäsenet, varsi; sanalla sanoen persoonallisuus.”

Otavan klassikkosarjasta on ilmestynyt Martti Anhavan kääntämä ja kokoama kirja ranskalaisen ajattelijan (jota myös moralistiksi kutsutaan, mutta se kuulostaa jotenkin vähän pelottavalta) Joseph Joubertin ajatuksista: Joubert – Mitä ajattelen, Otava 2007. Alkuperäisenä lähdeteoksena on toiminut Carnets I-II, Paris 1994.

Kirjassa on myös Anhavan esipuhe, jossa käydään Joubertin elämä ja merkitys lyhyesti läpi. Joubert (1754-1824) ei julkaissut elinaikanaan käytännössä mitään. Kirjallinen jäämistö kuitenkin käsitti parisataa muistivihkoa ja kuutisenkymmentä nippua irrallisia lappusia. Nämä löytyivät sullottuina isoon kirstuun vasta Joubertin kuoleman jälkeen. Joubert oli ilmeisesti melkoinen individualisti ja omituinen tyyppi. Ranskalaisen kirjailijan, poliitikon ja diplomaatin Francois-Rene de Chateaubriandin muistelmissa Joubertia kuvailtiin mm. näin:

“Hra Joubert oli täynnä päähänpinttymiä ja omaperäisyyttä ja kaikki häntä tunteneet jäävät ikuisesti häntä kaipaamaan. Hän oli erikoislaatuisella tavalla mieleenjäävä ja sydämeenkäypä, ja kun kerran jouduitte hänen vaikutuspiiriinsä, hänen kuvansa pysyi mielessänne tosiasiana, päähänpinttymänä, pakkomielteenä, jota olisi mahdoton enää karkoittaa. Hän havitteli ennen kaikkea mielentyyneyttä eikä kukaan ollut häntä huolestuneempi, hän piti varansa torjuakseen sielunliikkeet jotka katsoi haitallisiksi terveydelleen ja aina hänen ystävänsä onnistuivat tekemään tyhjäksi varokeinot joihin hän oli ryhtynyt pysyäkseen aisoissa, sillä hän ei voinut estää itseään tempautumasta mukaan heidän suruihinsa tai iloihinsa; hän oli egoisti joka ajatteli vain toisia. Hän uskoi että voimia kootakseen hänen tuli usein sulkea silmänsä ja pysyä vaiti tuntikausia. Herra tietäköön millainen meteli ja myllerrys hänen sisikunnassaan oli vallalla tuon itsemäärätyn levon ja hiljaisuuden aikana! Ruokavaliota ja elämänjärjestystä hra Joubert vaihteli alinomaa; yhtenä päivänä hän eli maidolla, toisena jauhelihalla, ajaa täryytteli täyttä laukkaa mitä kurjimpia teitä pitkin tai tepsutti pikku askelin kujista sileimmillä. Lukiessaan hän leikkasi kirjoistaan pois sivut jotka eivät häntä miellyttäneet, ja siten kertyi hänen tarpeittensa myötäinen kirjasto joka koostui ohennetuista teoksista liian väljiin kansiin sidottuina.”

Kirja siis sisältää irrallisia ajatuksia, raapustuksia, ajatuksen aihioita, puolikkaita mietelmiä, viisaita aforismeja ja älykkäitä, mietittyjä mielipiteitä, arkisia havaintoja, keskeneräisiä ajatelmia sekä itsestäänselvyyksiä, jotka sittenkin avaavat silmät. Tämä ei välttämättä ole kirja, jonka lukee kannesta kanteen järjestyksessä vaikka näihin ajatelmiin ja Joubertin sielunmaisemaan jääkin helposti koukkuun ja huomaa lukeneensa kirjaa vartin sijaan pari tuntia. Mielenkiintoisia ajatuksia silti. Laittavat ajattelemaan, olemaan eri mieltä tai nyökyttelemään ihastellen. Tässä muutamia esimerkkejä:

“Kirjojen paljous vie lukemisen halun ja tappaa siitä huvin.”

“Mielikuvitus on tehnyt enemmän löytöjä kuin silmät.”

“Teos joka tuoksuu auringolta, teos joka tuoksuu kynttilältä.”

“Minne ajatukset menevät? Jumalan muistiin.”

“Kauniita teoksia ovat vain sellaiset jotka ovat olleet pitkään, jos eivät tekeillä niin ainakin haaveiden kohteena.”

“On mahdotonta rakastaa kahta kertaa samaa ihmistä.”

“Minä en alkaisi tutkimalla onko tämä totta, vaan tutkisin pitääkö tämä uskoa.”

“Kaikissa palavissa on jotakin vähän hullua ja kaikissa kylmissä jotakin vähän tyhmää.”

“Kirjoja joista löytää kaiken – eikähän kirjasta löydä juuri muuta kuin mitä siihen panee, mutta hienot kirjat ovat niitä joista mieli löytää paikan johon se voi panna paljon asioita.”

“Pikkutarkat saavat harvoin suuria aikaan.”

“Kyllä, kaiken täydellisen onnen koostumukseen kuuluu väistämättömästi ajatus siitä että on sen ansainnut.”

“Oma puhetapa ärsyttää.”

“Ja on kenties oikein sanoa että lempeys erehtyy tai saa meidät erehtymään vähemmän kuin ankaruus.”

“Sanotaan että sieluilla ei ole sukupuolta, aivan varmasti on.”

“Sitä ei juurikaan tule onnettomaksi muutoin kuin pohdiskelemalla. Joten siis…”

“Uusista kirjoista koituu se suuri haitta että ne estävät lukemasta vanhoja.”

“Ällistys on tunnetila joka keskeyttää kaikki muut. Niinpä…”

“Miltei kaikille ihmisille vaara on mieluisampi kuin pelko.”

“Kysymyksiä joihin ei pidä puuttua.”

“Aivot ovat säiliö; ei pidä luulla niitä lähteeksi.”

“Pitää kuolla pidettynä (jos voi).”

“Pelko liittyy mielikuvitukseen, pelkuruus luonteeseen.”

“Hiukseni aiheuttavat minulle päänsärkyä. Missä mielessä ja miten?”

Ja ikäänkuin hän itsekin olisi miettinyt mitä järkeä näissä oikein on:
“Hyvät mietelauseet, vahvasti mieleen painuneet, ehkäisevät tylsämielisyyttä. Miksi?”

Löytyykö suosikkia? Voiko ajatelmista edes valita suosikkia (minä en ainakaan siihen pystynyt, siksi näitä on näin monta). Vai oletteko lukeneet Joubertia ja löytäneet jotakin vielä mielenkiintoisempaa, kummallisempaa, osuvampaa?

5 vastausta artikkeliin “Joseph Joubert – kummallinen ajattelija”

  1. varapygmi kirjoittaa:

    Joukkuepelien valmentajat ovat sen sanoneet “Oma pää kuntoon ensiksi.”

    Sen jälkeen voi miettiä muita ihmisiä noin hedelmällisesti kuin Joubert. Takerruin hetkeksi eläväiseen sulkulausekkeeseesi, että moralisti kuulostaa pelottavalta. Jos moraali alun perin tarkoittaa vain ‘tapoja’ ja nykyään ehkä niiden ymmärtämistä ja arvottamista, niin luulisin moralistiksi määritellyn olevan sellainen, joka välittää ajatusmalleista ja niiden soveltamisesta.

    Sehän ei ole pelottavaa. Eikä ole Joubert, joka valitsemissasi lauseissa niin selvästi tuo esiin oman pienuutensa ja sitä kautta komeasti suuruutensa.

  2. Kirsi Piha kirjoittaa:

    Juu, olet oikeassa. Yleensä moralisti -sanaa käytetään siinä merkityksessä, että moralisti ylhäältä moralisoi, eli suomeksi sanottuna se tiukkapipo, joka paheksuu muiden tapoja ja korottaa itsensä tapainturmeluksen yläpuolelle. Tai näin ainakin itse helposti käsitän moralistin. Siksi ajattelija kuulostaa “neutraalimmalta”, jopa syvällisemmältä, sillä siinä ei pyritä asettumaan muiden yläpuolelle.

    Katsoin huvikseni mitä sivistyssanakirjani vuodelta 1963 (!) sanoo moralistista: Moralistin on siveellisen katsantotavan harrastaja, siveyden saarnaaja, tapojen kuvaaja. Ehkä tuo saarnaaja on se sana, joka tuntuu vähän pelottavalta tai ärsyttävältä. Tai ehkä minun pitäisi ostaa uusi sivistyssanakirja : )

  3. varapygmi kirjoittaa:

    Vau, kiitos. Näit paljon enemmän vaivaa kuin minä, joka vain innostuin kirjoituksestasi.

    Kun työkseni käyttelen sanoja, niiden tunnearvojen merkitys himmenee, koska kääntämisessä ei ole varaa siihen, että käyttäisi sanoja tavoilla, joiden täysi, omakohtainen syvyys aukeaa vain itselle. Yksi keppihevoseni on ‘panna’, joka olisi mainio, monikäyttöinen verbi, mutta se tuntuu olevan koululaishuumorilta haiskahtavien viittausten takia lähes pannassa mediassa. Täytyy käännöksissä panna henkilöt panemaan aina kun on sen aika, esmes housut jalkaan, asiat järjestykseen tai haarukan pöydälle, vaikka se nykytrendiä vastaan sotiikin.

    Olisi hienoa, jos pystyisi olemaan Joubertin lailla moralisti, mutta emmeet ja halut eivät millään veny taas siihen, että nousisi muiden yläpuolelle paheksumaan ja siveyttä saarnaamaan. Sehän olisi perin yksinäistä ja ikävää puuhaa verrattuna tapojen tutkailuun ja niistä luotujen ajatusten kiteyttämiseen.

    *Neekeri* on yksi sanoista, joista pidän, mutta se on monille silmätikku ja siksi kelvoton käyttösana. Kestää kai vuosisatoja, että arvolataukset hiipuvat vaikkapa sellaisista sanoista kuin ‘mies’ ja ‘nainen’.

  4. Kirsi Piha kirjoittaa:

    No, mun oli pakko tarkistaa mitä tuosta sanasta sanotaan, sillä aika usein tulee käytettyä jotakin sanaa merkityksessä, jonka on sille vain itse antanut.

    Ymmärrän ongelmasi verbin “panna” kanssa. Siinähän itse kullakin sisäinen murrosikäinen herää ilahtuneena kun tuota verbiä käytetään : )

  5. toni kirjoittaa:

    Kyllä on kirjoittanut Francois-Rene de Chateaubriand hienon myyntipuheen Joseph Joupertista. Ei tuollaista hahmoa (niin mielenkiintoinen, että onkohan edes ollut olemassa? voi sivuuttaa.

    Vielä hienompaa olisi jos joku kirjoittaisi Joupertista kokonaisen kirjan, edes fiktiivisen.

Kommentoi