Mikä tämä oikein on? Mikä tämän tyylilaji on? Tapahtuuko tämä nyt ja tässä maailmassa vai jossakin toisessa tietoisuudessa, tajunnan tuolla puolen? Nämä olivat ainakin omat mietteeni aloittaessani lukemaan Hiljaista tyttöä. Tämä oli ehdottomasti kirja, joka vaati koko keskittymisen ja mielellään siten, että lukemisessa ei ollut pitkiä taukoja. Ainoastaan sillä tavoin pääsi ns. flow-tilaan ja pystyi kokemaan kaikki kirjan tasot. Tai en minä tiedä osasinko kokea kaikkia tasoja, mutta muutaman kuitenkin. Tällainen on Hoeg, hämmentävä. Ollut aina, mutta sen oli ehtinyt unohtaa kymmenessä vuodessa.
Maailma ei ole ainetta vaan ääntä. Kasper Krone oli mitä ilmeisimmin jokin naistenmiehen, pikkukonnan ja hyvin empaattisen ihmisen yhdistelmä. En aluksi saanut hänestä mitään otetta, mutta loppuun mennessä jo pidin hahmosta. Mutta se johtui hänen kasvustaan ja erityisesti sivussa kulkevasta rakkaustarinasta, KlaraMariasta ja Stinestä sekä isästä Maximillianista. Nämä toivat muutoin väkivaltaiseen ja huijarimaiseen ihmiseen jotakin inhimillistä. Mutta niin kai se ylipäätään on, että muut ihmiset meistä tuovat esiin inhimillisyyden.
Tarinassa etsittiin tyttöä, omaa itseä, hyvyyttä, rakkautta, ymmärtämystä. Se oli samalla toimintakertomus ja toisella tasolla jotakin muuta. Se oli kokonaisvaltainen kokemus.
Olisi hienoa jos voisin sanoa, että minusta kirjan sanoma oli…. Mutta en pysty. En tiedä mikä tämän kirjan sanoma oli. Ehkä sillä ei ollutkaan muuta sanomaa kuin se, että pitäkää tietoisuutenne avoimena, maailmassa on muitakin maailmoja kuin pelkkä käsinkosketeltava arkimaailma. Kannattaa pitää itsensä herkkänä muille tasoille?
Kirja on kuulemma saanut hyvin ristiriitaisen vastaanoton Tanskassa. Se lienee normaalia kun “oman ihmeneron” kirjaa on odotettu kymmenen vuotta, ovat odotuksetkin pilvissä. Minä kyllä pidin. En alussa. Alussa olin aivan lohduton ja ajattelin, että en ymmärrä tästä mitään. Mutta kirjan lopetettuani huomasin, että tämä oli niitä kirjoja, jotka jäivät mieleen kummittelemaan. Ajatteluttamaan. Se on hyvän kirjan merkki. Kielellisesti kirja oli minusta huikea ja mietin kyllä välillä suomentajaakin, tämä ei ole ollut niitä helpoimpia käännettäviä.
Kirja sisälsi myös kauniita ja osuvia ilmaisuja. Kuten kun Sonja pyysi Kasperia rukoilemaan heidän puolestaan: “Kun sinä kerran uskot johonkin, Sonja oli sanonut, – niin etkö voisi rukoilla apua meille? – Ei voi rukoilla, että saisi jotain, Kasper oli vastannut. – Ei ainakaan toisia nuotteja. Voi rukoilla vain, että osaisi soittaa mahdollisimman hyvin ne nuotit, jotka on saanut.”
Ikään liittyviä: “Hän muisti lapsuutensa aikana, jolloin oli voinut kävellä suoraan sisään ihmisten kotiin ja viranomaisten luokse. Sittemmin oli alettu sulkea ovia, ja nyt me vartioimme kaikki toisiamme. Tai ehkä hän muisti väärin. Kun täytämme neljäkymmentä, me kaikki ryhdymme kultaamaan muistojamme.”
Erityisen kaunis oli minusta ajatus siitä, että voimme pitää nuoremmat itsemme mukana: “Nainen oli varmaan lähemmäs 70-vuotias, mutta oli onnistunut säilyttämään myös aiemmat ikänsä.”
Elämän pahoista kokemuksista: “Traagiset tapahtumat olivat ovia, jotka avautuivat ymmärtämykseen, että me elämme laina-ajalla ja että kaikki ne asiat, joista olli niin tärkeä saada pitävä ote – elämä, onni, kuolema, rakkaus, inspiraatio – ovat täysin mahdottomia hallita.”
Ihmisten välisen kommunikaation vaikeudesta Sinisen Rouvan sanoin: “Äiti Rabia, hän sanoi, – minun opettajani ja edeltäjäni, sanoi usein kokevansa ihmiset kuin kuplaan vangituiksi. Kuplassa on yksi tai pari ihan pientä aukkoa. Vain niiden kautta kupla saattaa kiinnittyä muihin kupliin, vain niiden kautta ihmiset pystyvät kommunikoimaan ja kokemaan todellisuuden.”
Viime kädessä kaiken yliluonnollisen ja hyvyyden ja pahuuden ja todella hurjan väkivallan keskellä tässäkin puhuttiin rakkaudesta: “Ehkä rakkaus astuu kuvaan kun on samanaikaisesti toisen kanssa tyytyväinen siihen, että on juuri sellainen kuin on.”
Itse asiassa huomaan, että mitä enemmän kirjaa taas tarkastelen, sitä enemmän siitä koko ajan pidän. Tämä vaatii kypsyttelyä. Olin eilen Mediamessuilla HS:n Jukka Petäjän kanssa puhumassa Lukupiiristä. Käsittelimme tuolloin myös kritiikkiä. Ja Jukka totesi, että olisi hyvä jos Suomessakin totuttaisiin kritiikkiin siten, ettei se mikään absoluuttinen totuus ole. Siksi rohkenenkin olla hänen kanssaan nyt heti eri mieltä Hoegistä. Petäjä otsikoi arvionsa kirjasta, että “ Peter Hoegin pitkään odotettu uusi romaani ei yllä aiempien kirjojen tasolle.” Minusta Peter Hoegillä on jokaisessa kirjassaan ihan oma taso ja niiden vertaaminen on mahdotonta. Ovela mies tuo Hoeg.
Mitä mieltä olitte? Tarinasta, hahmoista, juonesta, Kasperista, tasoista, hyvyydestä, pahuudesta? Kirjasta yleensä?
15. huhtikuuta 2007 kello 11.20
Erinomainen Antti Majanderin tekemä haastattelu Hoegistä muuten täällä: http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Täällä+on+ihan+toinen+maailma/1135224984425
15. huhtikuuta 2007 kello 20.13
Hyvin sanottu Kirsiltä ”tämä vaatii kypsyttelyä”.
Ikävä kyllä Hoegin kirja ei muodoltaan täysin avaudu minulle, syynä matalahko musiikin alan sivistystasoni. Ymmärrän että Hoeg muuntelee teemaansa Bachin Chaconnen tapaan. D-molli partita on kuitenkin vielä kuuntelematta ja kirjaan vertaamatta. Pelkäänpä ettei senkään jälkeen avaudu, mutta siitä huolimatta:
Romaani on kiehtova, vaativa ja palkitseva. Kaveri kirjoittaa kirjaansa kymmenen vuotta; ei lukijankaan kannata kuvitella helpolla pääsevänsä.
Voi lukea ensin kuin sarjaa ”Poikien seikkailukirjasto”, Brown tai Remes. Päähenkilö on kuin 007, näyttää selviävän mistä vain, yliluonnollisen kuuloaistinsa ja sirkustaitojensa ja kontaktiensa avulla. Loppujen lopuksi saakin huomata, että kontaktit ovat -isää lukuunottamatta – käyttäneet häntä poikkeuksellisten kykyjensä kautta enimmäkseen hyväkseen, jotkut hyvästä syystä, jotkut eivät.
Ensimmäisellä lukukerralla riittää hyvin tämä taso, pintaa ja tapahtumia, joita riittää niin paljon, että syväluku voi olla paras aloittaa sitten kun ne (lähes) ymmärtää.
15. huhtikuuta 2007 kello 21.18
Tuo Kirsin huomio ja lainaus herätti mieleeni muutaman vuoden takaisin Eeva Kilven haastattelun, jossa hän puhui juuri tuosta kaikkien ikäkausiensa läsnäolosta vanhuudessa. Tuula-Liina Varis haastatteli Kilpeä Rajattomuuden aika -kirjasta. Ajatus jäi jo silloin mieleeni ja olen pohtinut sitä aina ajoittain. Ajatus siitä, että kun itsekin vanhenen, elän koko ajan läsnä eri aikakausissani – ei vain kokemuksina tai muistoina – vaan todella koko ajan läsnä itsessäni, on aika avartava.
15. huhtikuuta 2007 kello 21.49
Kirja oli ahmittava nopeasti siksikin, että juonen hallitsisi jotenkin, ja olihan se aika jännittäväkin kaikkine käänteineen. Tiiviimpi kerronta olisi vähentänyt sokkeloisuutta, mutta ehkä myös vähentänyt mystiikkaa. Harmitti, kun ei saanut mielessään kuvaa siitä, missäpäin Kööpenhaminaa liikuttiin. Kun kirjan oli lukenut, kokonaisuus tuntui kuitenkin hyvältä.
Teoksessa oli paljon sellaista, mistä pidin, paljon. Hoeg oli marssittanut esiin kotijumalansa Bach ja Kierkegaard etunenässä, mutta monia muitakin säveltäjiä, filosofeja ja kirjailijoita mainittiin. Kierkegaardin suosikki aistien joukossa on kuulo, joten kirjan hieno musiikillinen kaikupohja ehkä alkoi hänestä. Bach läpäisi kaiken, ja kirjan tärkeät naiset lauloivat, Stine ”kuin Renée Fleming, vaikkakin puolella asteikolla.” (Maailman paras sopraano, tai siis eräs heistä!) Olisi toivonut, että olisi pystynyt kuulemaan Hoegin kuvaileman musiikin lukiessaan, että olisi sellainen musiikin teoriapohja, mutta kävi se sanallisenakin. Tunsi olevansa hyvien henkien ympäröimä, ja sitä lisäsivät vielä kirjalliset lainat. Jossainpäin kirjaa sanottiin, että ”kaikki on varastettua, kuin tilkkutäkkiä”, mutta hyvä synteesi tuli, ja kokonaisuus täysin uusi luomus.
Trillerinomaisen juonen vastapainona oli siis paljon henkisyyttä, mutta myös jonkinlaista pyrkimystä hengellisyyteen. Ortodoksisuus ja luostarilaitos olivat mukana juonen kuljetuksessa, mutta oli myös sellaisia ilmauksia kuin ”jumaluuden kaipuu”. Kirjassa myös rukoiltiin usein. Jotain henkilökohtaistako vai vain tähän kirjaan kuuluvaa?
Kasper Kronea en kokenut mitenkään konnamaiseksi, päinvastoin, vaikka hänellä olikin valtavat verorästit aikaisemmista suurista ansioistaan. On saattanut kirjailijakin kokea jotain vastaavaa. Kasper soitti viuluaan niin, että ihmiset sulivat, ja hän oli hyvän asialla tyttöä etsiessään, henkensä kaupalla. Hän oli myös toiminut, paitsi klovnina myös jonkinlaisena lasten musiikkiterapeuttina, joten olinkin hämmästynyt, kun tuli esiin, että hän olisi kohdellut nuoruudenrakastettuaan jotenkin väkivaltaisesti. Miten se perusteltiin? Yksinäinen hän oli ja epäonnistunut tärkeissä ihmissuhteissaan, mutta lopussahan pilkotti toivoa ja suhteessa isään oli lämpöä. Hän sai minun säälini ja sympatiani. Muita henkilöitähän kuvattiinkin vähän persoonina, he olivat enempi tyyppejä.
Kirjassa oli asetettu vastakkain moderni tehomaailma lasipalatseineen – pelottavia paikkoja, ”toimistotorneja, kuin seitsenkerroksisia hautakiviä” – ja vanhanaikainen sirkuksen, luostarin, lasten ja naisten maailma. Konnia olivat rahamaailman edustajat ja hyviä herkät ja tuntevat ihmiset. Rikkaita kuvataan ironisesti: ”Kasper rakasti tapaa, jolla vauraat vainusivat tiensä toistensa luo. Kuin Romeo ja Julia. Jopa intohimon kuumimpina hetkinä ja rakkaudessa ensi silmäyksellä jäi aina ylimmäs oikeaan yläkulmaukseen pieni rauhoitettu tila, jossa näkyi tiliote.” Virkamiehet taas olivat jäykkiä ja naurettavia joustamattomuudessaan. Stereotypioita, mutta konnienhan pitää olla epämiellyttäviä.
Kirsin mainitsemien kauniiden ajatusten lisäksi Hoegillä on loputtomasti omaperäisiä vertauksia ja sanayhdistelmiä, kuin pieniä helmiä kesken kaiken takaa-ajon. Hän puhuu ”sydämen urkupisteestä” tai toteaa ”koko paikka surisi toimintaa kuin sirkuskenttä, teltanpystytysvaiheessa”. Ja Kasperin musiikista: ”Minulla oli diili RouvaHerran kanssa. Että soitan kaikki nuotit. Myös synkät.” Hyvä keksintö, että Jumala ei olekaan maskuliini, vaan jotain muuta.
Mutta miksi tyttö on hiljainen? Miksi hän ainoana ei soi?
Kun on lukenut kirjan, ajatukset surisevat kuin… kimalaiset kevään ensi lämmössä. Vähän kohmeisina. Pitää panna Bachia soimaan.
15. huhtikuuta 2007 kello 22.12
Huomio kaikkien ikäkausien vanhuudesta on kai Lukupiirissä tärkeämpi yleisellä kuin henkilökohtaisella tasolla, kuten Shieldsin kohdalla aiemmin mainittiin.
Tarpeeksi vanhalla kirjailijalla on mahdollisuus (eihän se aina toteudu) välittää kaikki ikäkaudet, ok, tarpeeksi vanhalla kriitikolla.., tarpeeksi vanhalla lukijalla….
16. huhtikuuta 2007 kello 1.22
Kiitos tilaisuudesta kuulla/nähdä toisten lukijoiden tuntemuksia ja ajatuksia Hiljaisesta tytöstä.
Kääntäessäni sitä soitin usein Chaconnea, mutta myös muita Bachin kirjassa mainittuja – ja mainitsemattomia teoksia. Itse pidän eniten sellosoolosonaateista… Chaconnen koin erääksi ”avaimista” siinä vaiheessa kun tavallaan virittelin käännöstä, tai virittäydyin siihen, miten tuon ottaa.
Kasperia en kokenut konnaksi – ei hän ainakaan pikkukonna olisi ollut. Sukulaisuus vanhan tutun Hoeg-hahmon, Smilla Jespersonin, kanssa näkyy minusta aika hyvin siinä asenteessa moraaliin, jonka joku kenties tulkitsisi konnamaiseksi. Smillahan sanoo (Lumen taju) : ”Vihaan valehtelemista. Jos ehdottomasti on valehdeltava, teen sen mieluiten itse.”
Suomentaminen oli melkoinen tutkimusmatka. Sellaiselta ei koskaan palaa ihan samana; toisaalta, ikävä kyllä matkustaminen sinänsä ei tunnetusti avarra, koskapa ihminen vie matkalle mukaan itsensä, mikä on pienoinen rajoitus. Kööpenhaminan kartta voisi auttaa maantieteellisessä orientoitumisessa, mutta sen pitäisi olla Hiljaisen tytön Kööpenhaminan kartta veden alle jääneine alueineen… ja siihe saisi kyllä merkitä myös, missä ne hemmetin viemärit oikein kulkevat, olin eksyä niihin lopullisesti.
Kasper on väkivaltainen siinä kuin Smillakin, tai viehättävä pikku Maria (joka iski poliisin kallon murskaksi, muistaakseni), tai August, tai viisas apina, tai … näitä hahmoja Hoegillä riittää. Jos haluaa nähdä hyeenan unia, on ensin opeteltava syömään raatoja, sanoo eräs heistä. Kasper taas on tehnyt diilin, että soittaa myös synkät nuotit.
Luulen, että Peter Hoeg on tehnyt samanlaisen diilin.
16. huhtikuuta 2007 kello 12.05
Oikeastaan Kirsi ja Eija G sanoivatkin jo lähes kaiken mitä itsekin ajattelin tähän kirjailla. Muutamia lisähuomioita:
Itse ehdin vasta ”pintalukea” tuon hurmaavan paksun opuksen ja ikävä kyllä aika katkonaisesti (näin käy väistämättämättä kahden ikivilkkaan tyttären töissäkäyvänä äitinä), mutta jotenkin minua jäi vaivaamaan kirjan ”elokuvallisuus”: Kasperin toiminta ja liikkeet oli kuvattu lähes laskelmoivasti, kuin elokuvan kohtauksia ajatellen. Onko Hoegin mielessä väikkynyt kirjan kuvantaminen Lumen Tajun tapaan? Ja sitten mietin, että onko tämä edellämainittu jotenkin siis pahe tai huono asia välttämättä. Varmasti seuraavaksi edessä olevalla ”syväluku” kerralla saan esiin syvempiä kerroksia tästä kirjasta, joita siinä selvästi tuntuu olevan.
Toinen kiusaava kohta oli suomentajan ratkaisu puhua henkilöiden ”systeemeistä”. Sana tuntui runollisen kielen keskellä lähes tekniseltä ja kömpelöltä. Ja tässä kun huomasin suomentajan olevan ”langoilla”, niin haluaisinkin hänen kommenttinsa tähän.
Kuitenkin, Hiljainen tyttö on uskomaton, hieno kirja, joka on täysin (ja enemmänkin) Hoegin aikaisempien romaanien tasolla.
16. huhtikuuta 2007 kello 12.13
Vähemmän musiikillisena ihmisenä huomasin jo alkuunsa, että minulta jää tuo musiikin merkitys ja sitä kautta sen taso kokematta kirjassa. Olen varma, että kirjassa oli muutenkin niin monta tasoa, että lukijat kokivat kirjan hyvin eri tavoin. Se on minusta kirjassa iso vahva puoli. Liian moni kirja on niin yksitasoinen, ettei siitä jää käteen kuin itsestäänselvyyksiä.
16. huhtikuuta 2007 kello 12.31
Itse odotin Hoegin uusinta kirjaa innolla. Aiemmista olen pitänyt, kaikkia en ole täysin ymmärtänyt.
Tämäkin kirja vaatii kypsyttelyä. Tosin, kun on kirjan lukenut sen sisältö alkaa jo karata ajatuksista. Odotankin innolla toista lukukertaa, jolloin kirja saattaa avautua täysin toisin. Musiikkia en tunne, joten siltä osin kirjan koodit jäivät minulta avautumatta.
Omalla kohdallani kirjan muutamat ensimmäiset sivut tempasivat minut täysillä mukaan. RouvaHerra on säveltänut jokaisen omaan sävellajiinsa. Elämässähän moni asia on resonanssista kiinni. Minun ajatukseni, ideani, olemukseni ja persoonani resonoivat joissakin ihmisissa positiivisesti ja toisissa negatiivisemmin. Siihen, miten muut kokevat oman sointuni en voi vaikuttaa. Onnellisuutta ihminen lähenee silloin, kun pääsee rehellisesti lähelle itseään, ja oma ääni sointuu selvänä, vahvana ja harmonisena.
Ekojen sivujen jälkeen kirja lähti rönsyilemään eri suuntiin. Itse tunnistin erilaisia minulle tärkeitä asioita, sanoja ja teemoja, joihin odotin myöhemmin kirjassa palattavan – vaan ei. Suuremmalla voimalla kirja lähti aivan käsittämättömiin asiayhteyksiin. Järjellä en voinut enää kirjaa ja sen juonen kehittymistä ymmärtää. Tunnelma oli unenomainen – tilanteet ja paikat vaihtuivat silmänräpayksessä. Ajatuksena pintaan nousi kysymys siitä, olemmeko unessa, kun olemme hereillä ja olemmeko hereillä, kun olemme unessa. Sitten musta nunna totesi vain testanneensa, kuinka tosissaan asian suhteen olin.
Tuossa kohtaa koin itse läpaisseeni testin ja saavuttaneeni pisteen, jolloin minun on luettava kirja loppuun. Minun oli hyväksyttävä kirja kaikessa epäloogisuudessaan. Minun tuli kohdata se, etten voinut järjellisesti ymmärtää kirjan juonta ja sen etenemistä. Kirja oli minulle yhtä helposti/huonosti hallittavissa kuin elämä ylipäänsä.
Myös väkivaltakohtausten vyöryminen säännöllisesti ja täysin yllättäen ilman varsinaista syytä ihmetytti – mistä ne alkoivat, mistä johtui väkivallan suuri määrä? Kirjan loppua kohden aloin nähdä eri roolihahmot pitkälti yhden ihmisen ilmentyminä. Paljon viisautta, elämän kokemusta ja selvänäköisyyttä. Ja juuri, kun tilanne Kasperin osalta oli tyyntymässä, hänen kimppuunsa hyökättiin täydellä laidallisella. Kyse oli fyysisen väkivallan sijaan mielestäni enemmänkin esiin pyrkivien torjuttujen tunteiden, pettymysten ja pelkojen vastustamisesta ja hautaamisesta. Koin taistelukentän olevan pikemminkin Kasperin pään sisällä. Pahimpana pelkona lienee ollut äidin hylkääminen, Kasperin äiti kun oli hänen nähdensä astunut suoraan kuolemaansa. Pieni poika tuskin pystyy ymmärtämään syytä äitinsä toiminnalle. Sitaattia en suoraan muista, mutta ajatus tuohon teemaan liittyen meni jotenkin niin, että anteeksi voit antaa silloin, kun tajuat, ettei hänellä ollut mitään muuta vaihtoehtoa.
Itse koin, että kirjassa oli lopulta kyse Kasperin pelosta astua täysillä suhteeseen rakastamansa naisen kanssa. Koko Kasperin äänimaailman tuntui kehoittavan häntä ottamaan sen ratkaisevan askelen peloistaan huolimatta. Siinä vaiheessa, kun alkaa kuunnella omaa sisintä ääntänsä, pääsee osalliseksi myös hiljaisuudesta.
16. huhtikuuta 2007 kello 13.22
Lumen tajusta sinänsä pidin, mutta siinäkin tarina paikoitellen lähti rönsyilemään turhan paljon minun makuuni. Lisäksi kirja loppui jotenkin töksähtäen, jopa siinä määrin että epäilin kappaleestani puuttuvan sivuja. Ehkä tämä vain oli tehokeino, jota en osannut arvostaa.
Joka tapauksessa, täytynee tutustua tähän tuoreimpaankin, kun kohdalle sattuu.
16. huhtikuuta 2007 kello 13.34
Niin piti vielä lisätä, että luettuani kirjan olen itse huomannut Kainin vierailevan säännöllisesti myös omassa todellisuudessani. Usein huomaan vasta, kun paikat on täysin murjottu ja ympäristö täynnä verta ja suolenpäitä, että Kainhan se taas kävi vierailulla! Ja, kuka sen kutsui ja päästi sisään?
16. huhtikuuta 2007 kello 14.41
Hyvä analyysi, Scapin84!
Joka kulman takana luuraavia tappeluita, maanjäristyksiä ym. ei voi ottaa konkreettisesti. Ne muistuttavat piirrettyjä: rautaputkella päähän, ja sitten jatketaan taas, nilkuttaen ja henkihieverissä, ja kohta muksitaan uudelleen. Ne ovat kuin töyssyjä elämän varrella, ja niistä on selviydyttävä, jos aikoo säilyä hengissä. Voisi hyvin olla, kuten Scapin84 kirjoitit, että ne kuvaavat Kasperin omia pelkoja ja painajaisia.
Kirkko, luostari, musiikki ja kaikenlaiset apurit taas voisivat kuvata jonkinlaista rauhan etsintää. Hoeg lainaa Martin Buberia: ”Ihmisistä hengellisimmät pääsevät lähimmäs Jumalaa.” Ja Kierkegaardia: ”Kaikki ihmiset ovat monikerroksinen talo, mutta kukaan ei kapua ylös kattoparsien alle.” Mitä kaikkea ihmisen päässä voi ollakaan, taivas ja helvetti ja kaikkea siltä väliltä. Hoeg on rakentanut sellaisen talon, että siinä meillä on ihmettelemistä.
Jostakin levollisesta ihmisestä (äiti Rabia?) Kasper totesi: ”Tästä ventovieraasta ihmisestä virtasi häntä vastaan samaa kristillistä lähimmäisenrakkautta kuin kantaateista.”
Mutta rakkaus naiseen pelotti, jos kohta houkuttikin monissa liemissä keitettyä miestä: ”Rakkaus ei ole koskaan vailla ehtoja, Kasper sanoi. Sopimukseen kuuluu aina jotain pienellä kirjoitettua.” Äidin hylkääminen voisi hyvin olla siinä taustalla. Mutta mikä oli pannut hänet käyttäytymään väkivaltaisesti rakastettuaan kohtaan nuoruudessa? Oliko se alitajuinen halu päästä eroon naisesta? Rakkauden pelko?
Rakkauden hyväksyminen taas on mahdollista vasta sitten, ”kun on samanaikaisesti toisen kanssa tyytyväinen itseensä sellaisena kuin on”, kuten Kirsin yhdessä sitaatissa sanottiin.
16. huhtikuuta 2007 kello 17.40
Tuota nuoruuden rakastetun väkivaltaista kohteluahan ei taidettu kirjassa avata loppujen lopuksi kovinkaan syvälti. Tuo väkivalta on hyvin voinut olla fyysista tai ehkäpä kumminkin pikemminkin henkistä. Eipä meistäkään taida moni olla sellaisia, jotka eivät jonkin asteen henkistä väkivaltaa ole käyttäneet suhteessaan läheisiinsä.
Se, että uskaltaa tunnistaa oma pimeän puolensa ja vihansa ja lähtee kaivamaan syitä omalle huonolle ololleen ja tarpeelleen toisten satuttamiseen, johtaa taas omien demonien, painajaisten ja pelkojen kohtaamiseen. Vaikka se aika kliseiseltä kuulostaakin, se syvin pelko taitaa olla rakkauden menettäminen. Mikä se paha sitten ikinä olikin, niin Kasper oli menossa sitä kohti. Kuten aiemmin olikin jo todettu, Kasper oli tehnyt diilin, että soittaa myös synkät nuotit.
Rakkauden hyväksyminen taas on mahdollista vasta sitten, “kun on samanaikaisesti toisen kanssa tyytyväinen itseensä sellaisena kuin on”, kuten edellä sanottiin. Se pitää sisällään sen, että hyväksyy ja ymmärtää itsessään myös kielteiset tunteet.
Ehkä Kasper oli oikealla tiellä, kun kirjan lopussa äänet alkoivat jos ei hiljeneen niin ainakin menettämään merkistystään.
16. huhtikuuta 2007 kello 22.49
Sana ”systeemi” oli yksinkertaisesti (minulle) ainoa mahdollinen. Miksi? Kokeilin sitä sun tätä muuta, mutta systeemi mikä systeemi. Koko helahoito, toimivana. Nimenomaan jonakin mikä toimii, on yksikkö.Väkivallasta nuoruudenrakastettua kohtaan: Kasper piteli hänestä niin lujasti kiinni, että tuli muutama ruhje. Mutta Stinellä oli takanaan todella rajua väkivaltaa, joka lopulta oli saanut hänetkin vastaamaan väkivallalla. Hän ei kestänyt sellaista kosketusta.
Hiljaisuudesta: sehän ei tässä kirjassa (eikä ehkä muutenkaan) ole sama kuin äänettömyys. Hiljaisuudessa on kaikkien äänten mahdollisuus läsnä. Hiljaisella tytöllä muuten oli oma sävellajinsakin…
17. huhtikuuta 2007 kello 11.10
Hienoja kommentteja , näitä on mukava lukea. Kaikki taitaa olla jo sanottu joten totean vain että Hoeg ei tuottanut pettymystä.
17. huhtikuuta 2007 kello 13.13
Pidin viimekuista Carrollin kirjaa vauhdikkaana, mutta eipä se ollut yhtään mitään Hiljaiseen tyttöön verrattuna. Ensimmäinen osa minun piti lukea kahteen kertaan kun tuntui etten pysy millään menossa mukana. Minäkin olen pitänyt Hoegin aikaisemmista kirjoista kovasti; ne ovat vaikeita, mutta aina niistä jotain on jäänyt käteen. Hiljaisesta tytöstä en välillä ymmärtänyt yhtään mitään. Ehkä olisi pitänyt kerrata muutkin osat sen ensimmäisen lisäksi…
Kirja olisi tosiaan vaatinut paneutumista, mutta oma keskittymiseni herpaantui aina action-pätkissä – en ole koskaan erityisemmin pitänyt toimintakohtauksista kirjallisuudessa, jotenkin en vain kykene kuvittelemaan niitä mielessäni. Paikoin teksti sitten imi mukaansa ja lukeminen oli helppoa. Ehkä kirjan sävellaji oli niinä hetkinä harmoniassa omani kanssa.
Ilman muuta Hiljaisella tytöllä on ansionsa: todellisuus, jota Hoeg rakentaa on kiehtova ja ajatus jokaisen ihmisen omasta perussoinnista ihanasti uskottava. Kaiken toiminnan lomassa oli niitä kirkkauden hetkiä, jolloin tuntui että nyt ollaan Ajatusten äärellä ja ne ilmaistaan hienolla kielellä. Kirjan pintataso kuitenkin jäi jotenkin hämäräksi ja etäiseksi; henkilöitä en ymmärtänyt ja juonesta olin enimmäkseen pihalla. (Scapin84:n analyysi on ansiokas ja perusteltu, mutta itse en lukiessani tavoittanut samaa merkitystasoa.) Lisäksi ärsytti se saippuasarjamainen loppu: ”KlaraMaria on sinun tyttäresi, Kasper.”
En ole pettynyt, mutta olen kyllä liian ymmälläni pitääkseni Hiljaisesta tytöstä. Toivon, että Hoeg kirjoittaa jo jotain muuta – eikä työstä sitä kymmentä vuotta.
17. huhtikuuta 2007 kello 20.15
Erittäin mielenkiintoista kommentointia.
Olen lukenut kaikki Peterin kirjat ja rakastanut niitä
toisia enemmän kuin toisia, jokaisella on oma paikkansa. Jokainen on itsenäinen ja erilainen, oikeastaan aika paljonkin, monista yhdistävistä tekijöistä huolimatta
Hiljainen tyttö todellakin tarvitsee sulattelua. Ja useita lukukertoja, jotka eivät kyllä ole pahitteeksi muidenkaan Hoegin kirjojen kohdalla. Enkä osaa vielä sanoa miten se mielestäni tulee sijoittumaan Hoegin muuhun tuotantoon, enkä tiedä tarvitseeko sitä arvottaakaan
tai olisiko juuri syytä unohtaa ainainen arviointi ja keskittyä jokaiseen kirjaan yksittäin. Kuten Hoeg tuntuu muidenkin asioiden suhteen kirjoissaan toteavan. Ottaa vastaan.
Kasperin väkivalta Stineä kohtaan ei ollut minusta mitenkään perusteetonta. Kasper vaikutti hyvin kiintyneeltä Stineen ja väkivaltaiset purkaukset tulivat esiin tilanteissa, joissa hän hermostui, ehkä pelkäsi menettävänsä kontrollin, ehkä pelkäsi menettävänsä Stinen? On ehkä helpompi pitää toisesta fyysisesti kiinni, ellei tiedä pystyykö siihen muuten. Ja muutenkin. Kirjallisesti olisi ollut tylsää, jos Kasperilla ei olisi ollut mitään epätäydellisyyttä. Ja oikeastaan. Kasper oli mielestäni hyvin ärsyttävä hahmo. Ja silti rakastettava. Emmekö me kaikki ole juuri sellaisia?
Scapin84 oli analysoinut koko kirjaa todella hyvin ja mielenkiintoisesti. Itse olin takertunut juuri siihen hollywoodactionleffa tykitykseen. En ymmärtänyt yhdellä lukukerralla miksi niin paljon ja niin naurettavalla tavalla? Ärsyyntyneenä valitin mielessäni: Haluan tietää lisää niistä lapsista! Haluan kuulla mitä Stinelle ja Kasperille tapahtui! Tahdon ääniä taas! Miksi taas juostaan! Mutta tuo scapinin analyysi avasi tätäkin tasoa minulle enemmän, kiitos siitä
Jännä myös huomata yhtäläisyyksiä ja teemoja edellisten kirjojen kanssa. Ja henkilöitä: KlaraMaria – Katarina – Maria
ja kieltämättä Smillassa ja Kasperissa on hyvin paljon samaa. Asennetta juuri kenties (silti Smilla on kyllä voittamaton)
Yksi kirjassa esiintyvä teema, jota täällä ei ole vielä käsitelty oli mielestäni sukupuolet. Kirjassa korostui naiseus, feminiininen ja toisaalta maskuliininen. Tarvitsisin toisen lukukerran, jotta pystyisin muodostamaan kunnollisen kuvan siitä, mitä tällä nais ja mies puheella nyt oikeastaan tarkoitettiin, mutta jotenkin se mielestäni nousi sieltä esiin. Ristiriitaista. Toisaalta korostettiin feminiinisen ja maskuliinisen eroa mutta toisaalta näitä stereotypioita rikottiin.
Ja nunnathan ne lopulta kaikkea pyöritti…
18. huhtikuuta 2007 kello 12.38
Eija, mun kirjassa lainaus meni: “Ihmisistä hengellisimmät pääsevät lähimmäs eläimiä.”
Hengellisyys todellakin oli kirjassa yhtenä keskeisenä teemana. Hengellisyys oli kuitenkin aika lailla käsitelty vallitsevien uskonnollisten valtarakenteiden ulkopuolella. Itse en hengellisyyden polulla ole kovinkaan pitkällä, mutta tunnistan eri uskonnoista toisilleen yhteisiä piirteitä, joita tunnistin myös kirjassa. Hiljaisuudessa ja hengellisyydessä on paljon yhteistä. Hiukan on jäänyt mieltä vaivaamaan tuo pirkon vihjaus hiljaisen tytön sävellajista…
Yhtenä kiehtovimmista henkilöhahmoista muuten koin mustan sankarinunnan, joka perheellisenä harrasti taistelulajeja ja katkoi tilanteen niin vaatiessa sormia.
Tuo aiemmin esitetty maininta rakkaudesta isään on myös jäänyt päähäni pyörimään. Itse koen hiukan ristiriitaisena ja surullisena sen, kuinka lapset rakastavat vanhempiaan, vaikka saisivat näiltä vain ajoneuvojen rekisteritietoja. Tai, miten Maximillian osasi kyllä lakia siteeraamalla kertoa, kuinka lasta on kohdeltava. Tai, kuinka kuolevana otti poikaansa sairaalan saattohoito-osastolla vastaan, vaikka muistaakseni kirjan loppumetreillä kirmasi muun porukan kanssa kööpenhaminan viemäriverkostossa.
pirkolta haluaisin vielä kysyä, kuinka tärkeä Hiljainen tyttö on sinulle henkilökohtaisesti ollut?
18. huhtikuuta 2007 kello 18.19
Oho, Scapin, varmaan olet oikeassa tuon sitaatin suhteen! Itse asiassa ihmettelinkin, mikä itsestäänselvyys se oli. Lähimmäs eläimiä…no se onkin omaperäistä. Luin kirjan ennätysvauhtia, loput yön tunteina, ja sitten vein sen takaisin kirjastoon toisille luettavaksi. Parin päivän päästä se oli vielä hyllyllä, ja olisin lainannut sen uudelleen, mutta kone ei halunnut antaa sitä minulle, enkä viitsinyt mennä ruinaamaan sitä virkailijalta. Olin kirjoittanut siitä muistiin joitakin sekavia rivejä, mutta ilmeisesti minulla on ollut silmät ristissä tai sitten olen vain kuvitellut sen lopun. Niin minulle käy joskus yöllä lukiessa: silmät painuvat kiinni hetkeksi ja silloin huomaan itse jatkaneeni lausetta. Hämmästyn, kun kirjassa ei luekaan niin.
Pitänee ostaa ihan oma, niin yleensä teen, jos katson kirjan sen arvoiseksi, että luen sitä ehkä uudelleenkin. Tähän jäi sen verran arvoituksia, että niitä voisi yrittää selventää. Nopeasti lukien monesta kohdasta liukui ohi detaljeja noteeraamatta. Hiljaisen tytön sävellaji ainakin meni ohi, mutta sen sijaan muistan, että Goethe oli d-duurissa! Voisi myös miettiä, voisiko kirjaa selittää jotenkin muutenkin.
Entä taksikuski, joka ilmestyi esiin aina sopivissa paikoissa, oliko hän(kin) jonkinlainen suojelusenkeli vai mikä apuri Kasperin vauhdikkaalla ja vaivalloisella matkalla?
18. huhtikuuta 2007 kello 18.57
Scapin84:lla on todella hyviä huomioita, jotka avaavat minulle ainakin muutaman lisätason kirjasta. Esimerkiksi väkivallan minä otin ihan tosissaan, tapahtumina, jotka oikeasti tapahtuivat, ajatus, että ne kuvasivat Kasperin pelkotiloja oli hieno. Jos kirjan näkeekin Kasperin sisäisenä matkana itseensä, se saakin aivan toisenlaisia tulkintoja. Välillä minulle tuli tunne, että kaikki on unta ja kohta Kasper herää. Mikä oli totta ja mikä ei? Ja onko sillä väliä.
Kasperin hylätyksitulemisen pelkoa on täällä käsitelty ja erityisesti mietitty sitä, että se johtui äidin kuolemasta. Ja mikä vielä tärkeämpää, Kasper ainoana näki sen, ettei äiti astunut kuolemaan vahingossa vaan halusi myös poikansa luota pois. Sellaisesta lapsi ei varmasti toivu ikinä.
Annamaria, jos se lohduttaa, minullekin tuli välillä tunne, etten ymmärrä mitään, luulen, että Hoeg vaatii (ja ansaitsee) useamman lukukerran. Ja jokaisella lukukerralla voi ottaa toisen näkökulman ja lukea itse asiassa ihan eri kirjan. Kiehtovaa.
Katarina otti esille sukupuolisuuden. Minusta tässä toisaalta oltiin sukupuolettomia, jumala oli jotakin miehen ja naisen väliltä tai heidän yhdistelmänsä, sukupuoleton RouvaHerra. Ensin käsitin sen feministiseksikin kannanotoksi, mutta kirjan edetessä se minusta pikemminkin korosti sukupuolettomuutta. Toisaalta nainen ei ollut miestä parempi vaikka Kasper totesikin eräässä vaiheessa heidän etsiessään Sonjan kanssa KlaraMariaa: “Toisessa päässä oleva nainen oli avulias. Kasper kuuli hänen myötätuntonsa sekä lapsia että aikuisia kohtaan. Hän huomasi taas kerran toivovansa, että saisi elää maailmassa, joka olisi nykyistä enemmän naisten johtama.”
19. huhtikuuta 2007 kello 8.44
Afrikkalainen, se perheellinen voimanunna, oli kyllä kiehtova hahmo, aina ei tiennyt kummalla puolella hän oli. Minä näin hänet mielessäni suurikokoisena, kuin Masai-soturina, melkein keihäs kädessä oikeutta jakamassa. Ja miksi Kain, tämä nimi?
Isä, joka antoi vain rekisteritietoja, – sait kuulostamaan sen aika pahalta, Scapin84, mutta niinhän asia on, että rakkautta vanhempiin ei yleensä kyseenalaisteta muutoin kuin ehkä murrosiässä joskus, olivat vanhemmat sitten millaisia tahansa. – Juttu alkoi tuntua sadulta viimeistään siinä vaiheessa, kun viimeisiään vetelevä Maximilian kannettiin viemäriverkostoon! Mikähän se hänenkin roolinsa oli? Että välit tehdään selviksi menneisyyteen ja lapsuudenperheeseen, ennen kuin etsinnän tiellä voi jatkaa eteenpäin? Näitä kysymyksiä voi asettaa loputtomasti ja vastata tai olla vastaamatta.
Hiljaisuus ja hengellisyys. ”Hiljainen” lienee yksi avainsanoista. Eräs teema voisi olla sen hiljaisuuden ja sisäisen harmonian, jonkinlaisen hengellisyyden ja henkisyyden etsiminen ja saavuttaminen tytön ja monien muiden avulla, Stinenkin, rakkauden muodossa. Ja miten kymmenvuotias oli niin viisas, kuin oikein viisas aikuinen? Ehkä hän oli tämän etsittävän mielentilan symboli. Vastapoolina sitten tämä meidän ulkoinen, meluisa ja rahan hallitsema maailmamme. Miten sovittaa yhteen ne kaksi?
Minusta tämä kirja on tavallaan parempi kuin se Fröken Smilla, koska se on syvempi, monitasoisempi, mutta juonessa oli kyllä hieman liikaa käänteitä.
19. huhtikuuta 2007 kello 10.50
Loistavia kommennnteja. Hyvä kuulla, että muutkin on ehkä hiukan yllättyneitä ja ymmällään Hiljaisen Tytön kanssa. Sekava mutta myös mieleen jäävä kirja. Itse en nauttinut vauhdikkaista toimintajaksoista ja ihmettelin,että miksi tätä on näin paljon ja kuitenkin selvästi teemana hiljaisuus/ rauha. Tuli tunne, että toisaalta näinhän se on omassakin elämässä arki on aikamoista actionia: hässäkkää ja taiteilua kelloa vastaan, joskus puolijuoksua hiki pinnassa ja pikkupaniikissa myöhästyneenä. Ja kuitenkin sitä haluaisi löytää rauhaa ja hiljaisuutta. Loppujen lopuksi elämä voisi kai olla hyvin yksinkertaista ja tavallista, jos ei olisi kovia vaateita. Ainutlaatuisuuden vaatimus. Sininen Rouva auttaa Kasperia kohti hiljaisuutta sanomalla, että me kuitenkin muistutamme toisiamme, yritä hetken verran kokea miten huojentavaa tavallisuus on. Irti päästämällä saa rauhan.
Myös minua harmitti se, etten tunne Bachin musiikkia hyvin, mutta jäihän kirjaan silti paljon muuta. Äänimaailma oli mielestäni riemastuttava tapa kokea maailmaa ja ihmiset. Musiikkia tuntematta mietin vain hiljaisuutta ja sitähän todella itsekin kuulee erilaisia hiljaisuuksia (mykkä puhelin linja kuulostaa erilaiselta kuin hiljaisuus silloin kun joku on toisessa päässä hiljaa) ja jokaisella tosiaan on oma sointinsa. Kasper Kronea en kokenut minäkään konnamaiseksi. Hänen väkivaltaisesta osastaan en pitänyt ja huomasin harmittelevani kun päähenkilöstä paljastui väkivaltaisuutta. Väkivaltaisuuden herätti halu päästä täysin toiseen ihmiseen ja sehän ei ole mahdollista. Pääsipä miten lähelle tahansa, toisiaan kun ei koskaan täysin tavoita.
Lempihahmojani oli tämä nunna-Afrikkalainen, siinä vasta varsinainen monitaituri-rambo. ”Afrikkalainen vielä reisiluu murskana nosti ison miehen päänsä päälle…” Siis aivan normaali perheellinen arkea pyörittävä työssäkäyvä nainen?
19. huhtikuuta 2007 kello 11.11
Kyllä Maximilliankin oli monitahoisempi henkilö kuin tuossa aiemmin annoin ymmärtää. Viemäriverkostoepisodin aikanahan hän heittäytyi Kasperin eteen ja suojasi Kasperia luodinosumalta haavoittuen itse.
Siitä ei varmasti ollut kyse, etteikö isä olisi Kasperia rakastanut – kuitenkin Maximilianin toiminta tuntui olevan joko rekisteritietojen jäljittämistä tai yliuhrautuvaa käyttäytymistä. Huomasiko kukaan kirjassa kuvausta isän ja pojan onnellisista hetkistä – läsnäolosta? Itse niitä muutaman löysin, mutta näin jälkikäteen muistuvat ainoastaan ajalta, jolloin Kasperin äiti oli myös mukana kuvioissa. Itselläni Kasperin ja Maximillianin välisen suhteen kohdalla herää kysymys, miksi isän ja pojan suhteesta oli tullut niin muodollinen.
Itse koen läsnäolemisen taidon erittäin tärkeänä ominaisuutena, johon myös rakkaus ja viisaus läheisesti kytkeytyvät. Mikä saa läsnäolemisen kyvyn vähenemään/katoamaan? Eläimethän elävät vain ja ainoastaan tässä ja nyt.
19. huhtikuuta 2007 kello 13.08
Minua jäi eniten häiritsemään kirjan ulkopuolinen ja ulkokohtainen kosketus musiikkiin.
Harvaa ”musiikkikohtausta” oli kirjoitettu suoraa kokemuksena, vaan Kasper-klovnikin, joka ilmeisesti ei ole saanut 17 vuoden klassista koulutusta, haasteli asioista klassisen musiikin teorian termistöllä. Juuri tämä termistön käyttäminen sai minussa aikaan etäännyttämisen tunteen, ikäänkuin Kasper ei itsekään tietäisi mistä puhuu kun analysoi soittaessaan soittamistaan sanallistaen sekä ruumiin liikeensä että kuuluvan äänen teoriaksi.
Siis sanonnalla ”jokin soi d-mollissa” muistuttaa minua vaikkapa lauseesta ”joku kokee arvokasta surua” (esimerkki näin, koska d-molli kuvastaa minulle tuota). Tekee mieli ottaa punakynä käteen ja kirjoittaa marginaaliin, että ”lopeta etäännyttäminen! Kirjoita siitä mistä tiedät, mitä koet ja mitä tunnet! Jos sinulla on absoluuttinen korva, voit tajuta asiat noin, mutta silloin kommunikoit vain muiden absoluuttikorvien kanssa. Älä puhu peilikuvasta kun voit puhua itse asiasta! Puhu siitä miltä arvokas suru tuntuu tai näkyy, älä välitä sitä muille puhumalla yksityiskohtia latistavasta yleiskäsitteestä.”
Ja silti oma pohjani on nimenomaan tuo pitkä klassinen koulutus ja jopa perustiedot Bach-analyysista. Eli vaikka klassinen termistö on minulle tuttua, koin silti musiikin ulkokohtaistumisen juuri sen kautta. Kun musiikki on aina ensisijaisesti muuta kuin matematiikkaa=teoriaa, tämä taas kirjalliseen muotoon muutettuna – ei toimi. Kirjallisuus on jotain muuta. Tematiikkaa voi verrata toisiinsa, mutta sävelien ja sanojen vertaavuus ihmismielessä ei toimi saman teoriapohjan kautta.
Bachin ja tämän tekstin suhteesta en osaa sanoa vielä mitään. Bachin kontrapunktin eli ”systeemin”, osien solmiutumisen keskenään, muuttaminen kirjalliseen muotoon – hakiko Höeg kirjallaan tätä? Toivottavasti ei, sillä se olisi veden tuliominaisuuksien analysoimista. Rakenteiden puolesta kokonaisuudet voivat jotenkin vertautua keskenään, teemojen ja motiivien toistot, siirtymiset eri ääniin (mitä en vielä havainnoinut) ja käännökset, olikohan sellaisia? Onko joku jo vertaillut?
Joka tapauksessa. Pidän Höegin kirjasta, se on omituinen. Päätin juuri lukea sen samantien uudelleen ja ajatella koko ajan klassisen musiikin teoriaa ja sitä B-analyysia. Mikä ilo.
19. huhtikuuta 2007 kello 13.42
Voi ei kun tämä päivittyy niin hitaasti, tulee edellisistä kommenteista aina uutta sanottavaa.
Väkivaltaisuuden osalta täytyy sanoa, etten kokenut Kasperia kovinkaan väkivaltaiseksi. Osin se johtuu ehkä siitä, että varsinaiset action kohtaukset aukesivat minulle pikemminkin sisäisenä kamppailuna. Kain ehkä edusti sitä mielen pimeää puolta, jonka mielellään pitäisi mielensä pohjalle hautautuneena. Ja tuossa ihan kirjan lopussahan Kain oli Sinisen Rouvan helmojen suojassa aloittanut oman puhdistautumisprosessinsa, jonka arveli kestävän kolmesta neljään vuoteen.
Kasperin väkivaltaisuuden sijaan pikemminkin Stinen väkivaltaisuus löi enemmän minua silmille. Stinehän oli kärsinyt aiemmista väkivaltaisista suhteista, istunut vankilassa ja usein väkivaltateemaa käsiteltiin Stinen yhteydessä. Stinehän oli suhteessa se, joka olisi halunnut olla yhtä, päästä vieläkin lähemmäksi – ja pettyi sen mahdottomuuteen.
Kirjassa oli mielenkiintoista se, ettei keskustelun käynnistyttyä enää oikein pystynyt päättelemään, kenen suusta ajatukset tulivat. Kirja siis antoi mukavasti lukijalle tilaa.
19. huhtikuuta 2007 kello 20.31
HIenoja ajatuksia on kirja lukijoissa herättänyt ja upeasti osaatte sitä analysoida. Täytyy tunnustaa, että kirja oli minulle aivan liian vaikea, olen ilmeisesti lukijana valovuosien päässä muista kirjaa kommentoineista. Olin sivulla 275, kun tajusin että tämähän on jännäri. Ja jossain vaiheessa tajusin, että on tapahtunut jotain järistyksiä; missä vaiheessa niistä oli kerrottu aikaisemmin? Silloin kun lukiessa mietin omenapuun leikkaamista vai olinko muuten vain ohittanut sen kohdan?
Se ajatus mistä pidin, oli se että meillä kaikilla on oma sävel. Ihan niinkuin Valkoisissa omenoissa meillä kaikilla oma paikkamme kokonaisuuden mosaiikissa.
Koska kirja tuntui niin vaikealta ja kahlasin sen kuitenkin ihan loppuun asti, palkitsin itseni lukemalla jotain helpompaa eli Pat Conroyn Aaltojen soiton. Tätä kirjaa lukiessa ajatukseni eivät harhaile muille maille.
19. huhtikuuta 2007 kello 21.43
Kasperin väkivalta oli minusta pakon sanelemaa, itsepuolustusta aina uusia tehtäviä suoritettaessa, jotta tyttö pelastuisi. Ei se minua häirinnyt ollenkaan. Niinhän saduissa ja tarinoissakin sankareille asetetaan jos mitä esteitä ja tehtäviä, kyisen pellon kyntämistä ja muuta.
19. huhtikuuta 2007 kello 22.27
‘Keskustelun käynnistyttyä ei enää kyennyt oikein päättelemään, kenen suusta ajatukset tulivat’. Tuttu ilmiö monistakin kirjoista. Mutta minä olen pitänyt sitä kirjoittajan taidon puutteena, en positiivisena asiana. Onko se tahallista hämärtämistä, turhaa lukijapolon työn raskauttamista.
King kirjoitusoppaassaan: ‘Lukeminen ei ole lasten leikkiä … lukija on pahassa pulassa … suossa rämpivä mies.’ Vastaa myös minun kokemuksiani. Miksi ihmeessä tahallisesti vaikeuttaa asioita?
20. huhtikuuta 2007 kello 8.31
Kiitos Fiude siitä, että joku muukin on kanssani samaa mieltä kirjasta. Luin hämmentyneenä muiden kommentteja ja totta on, että hienoja ajatuksia se on monissa herättänyt. Ja sehän on hyvä. Mutta minä pidin kirjaa Fiuden tapaan liian vaikeana ja omituisena.
Valkoiset omenatkin oli omituinen, mutta se oli kuitenkin etenemisessään looginen, jos sitä sanaa nyt voi tuosta kirjasta käyttää. Nyt ei tahtonut ajatukset pysyä kasassa, enkä olisi millään jaksanut lukea kirjaa loppuun. Loppuun kuitenkin pääsin, vaikka mielestäni kirjan olisi hyvin voinut typistää puoleen ja silti kaikki olennainen olisi tullut sanottua.
Joku aiemmin totesi, että koska kirjoittajallakin on mennyt kirjan kirjoittamiseen kymmenen vuotta, vaatii se varmasti meiltä lukijoiltakin pitkän ajan omaksumiseen, useamman lukukerran. Mutta ei kai se niin voi olla, että kirjan kirjoittamisen vaikeus tarkoittaa automaattisesti, että lukemisenkin on oltava vaikeaa.
Kirja oli varmasti monitasoinen ja ehkä olen liian yksinkertainen, jotta tuollainen kirja minua viehättää. Tätä palstaa lukiessa tuli jopa sellainen ajatus mieleen, että onko niin, että kirjan on oltava vaikea ja lähellä jopa ymmärtämättömyyttä ollakseen hyvä? Onko hyvä kirja sellainen, joka vaatii useamman lukukerran, jotta sen ymmärtää? Minä kyllä nautin enemmän yksinkertaisesti etenevästä tekstistä, joka pitää otteessaan ja antaa samalla laajasti ajattelemisen aiheita. Hiljaista tyttöä lukiessa piti ajatukset pitää niin tarkasti luetussa, jotta pysyi edes jotenkin kärryllä, että laajemmalle kirjan teemojen ajattelulle ei jäänyt kirjaa lukiessa aikaa eikä tilaa. Ja lukemisen jälkeen mieli oli niin sekaisin ja ymmällään, ettei oikein saanut kirjasta mitään otetta. Täytyy sanoa, että Fiuden tapaan tartuin tyytyväisenä seuraavaana lukuvuoroaan odottavaan kirjaan.
Luin aikanaan myös Lumen tajun, koska sitä niin kovasti kehuttiin enkä pitänyt siitäkään, mutta halusin antaa kirjailijalle vielä toisen tilaisuuden. Ja täytyy sanoa, että petyin jälleen. Molemmissa kirjoissa minua mm. etoi yletön väkivallan ja sen yksityiskohtien kuvaaminen. Lumen tajun Stilla oli kuitenkin minusta tunnistettavan inhimillinen hahmo, jonka nahkoihin pääsi helposti. Hänen motiivinsa ja käyttäytymisensä oli ymmärrettävää ja tuttua. Mutta Hiljaisen tytön Kaper jäi minulle etäiseksi ja myös epämielyttäväksi hahmoksi.
Ehkä kirja vaatisi minultakin uuden lukukerran, jotta kirja aukenisi edes osittain. Mutta taitaa jäädä valitettavasti se tekemättä, sen verran vastenmielinen oli jo ensimmäinen kerta.
20. huhtikuuta 2007 kello 9.48
Minusta Eija edellä tiivistää erinomaisesti käytyä keskustelua sanomalla: ‘Näitä kysymyksiä voi asettaa loputtomasti ja vastata tai olla vastaamatta.’ Näinhän juuri voi tehdä. Mutta, mitä mieltä enää on monituisissa hiuksiahalkovissa kysymyksissä? Miten ne meitä hyödyttävät, miten tekevät paremmiksi ihmisiksi, tai miten edes viihdyttävät meitä? Samat kysymykset voi asettaa itse kirjan suhteen.
Oletan, että tämän foorumin yksi tarkoitus on myös kirjojen menekin edistäminen, ei siitä kustantaja ainakaan mieltään pahottaisi. Mutta käsi sydämelle, onkohan juuri tämän lokeron kirjoittelu herättänyt suuriakin himoja lukemiseen, jos joku ulkopuolinen on sattunut vilkaisemaan. Epäilen vahvasti päinvastaista.Tutkimusten mukaan vain 10-20% ihmisistä lukee enemmän kuin 1 tai kaksi kirjaa vuodessa.Tuskin näin korkeissa sfääreissä liitelevä kirjoittelu heitä kummemmin houkuttelee mukaan.
20. huhtikuuta 2007 kello 18.06
Minulle Hijainen tyttö avautui tietysti omien kokemusteni ja oman maailmankatsomukseni kautta. En ole tutustunut kirjailijan aiempiin teoksiin, joten olin vapaa kaikista ennakko-odotuksista. Toisaalta viimeaikainen Kööpenhaminan matka avasi kirjan maisemaa ja ajattelinkin, että juuri Kööpoenhaminan kuvaus sellaisena kuin kirjailijan sen kuvasi: täynnä kyynisyyttä ja pessimismiä, oli tärkeää. Oli tietysti myös hienoa, kun tunsi paikkoja, joissa liikuttiin.
Minulle jäi mieleeni Kasperista Dostojevskin hahmot. Kasperhan sanoi pelatessaan haastavansa maailmankaikkeuden ja sattuman, yrittävänsä huijata omalle kohdalleen annettua kohtaloa… näin sanoi myös Dostojevski omasta halustaan pelata. peli olikin suunnattu Toisaalle ehkäpä juuri tuon feminiisen jumalatar olemuksen suuntaan…
Uskontotieteilijän kouluksen saaneena kirjan moniulotteinen lähestymistapa uskontojen keskeisiin käsitteisiin tuntui mukavalta; tällainenkin kirjailija miettii näitä juttuja, jotka nyt tässä mediamaailmassa joskus tuntuvat kyllä kovin vanhanaikaiselta. tai sitten kovin trendikkäiltä… muistin juuri miten Emäntä Rouva Piha joogaa ja on buddhalainen.
Luin kirjaa harkiten, mietiskellen ja pysähdellen täynnä surua. Kuten elämässä ei myös tässäkään tarinassa ole niin elävää juonta ja loppua, on vain asioita, joita kohdin tavoitellaan kuin valoon kuin vastauksia etsien. Ylipäänsä minusta on fraasinomaista toistaa, että ”tätä kirjaa on odotettu kymmenen vuotta”… voi kirjailija parkaa!!!
Luettuani tämän kirjan ajattelin, että kukahan julkkis tämän nostaa esille julkisuuteen, no, ei tarvinnut kauaan odottaa… Angrita
20. huhtikuuta 2007 kello 19.27
‘Keskustelun käynnistyttyä ei enää kyennyt oikein päättelemään, kenen suusta ajatukset tulivat’. Joitakin kohtia piti tosiaan lukea moneen kertaan eikä siltikään aina päässyt kärryille kuka puhui. Suomen kielen erikoisuus, sama hän persoonapronomini naista ja miestä tarkoittamaan, aiheuttaa usein käännöksissä sekaannusta. Jotkut kohdat teki mieli tarkistaa alkuperäisestä tai edes ruotsinkielisestä tekstistä.
Monitasoisuus oli sekä kiehtovaa, että hämäävää. Joskus väkivaltaiset kuvaukset olivat kuin halvasta action leffasta ja sitten taas tultiin filosofiseen tai mystiseen jaksoon tai musiikin kautta kuvattuihin tunnetiloihin. Oli mielenkiintoista lukea Marika K:n kommentit ulkokohtaisuudesta. Itse en tunne musiikin teoriaa enkä Bachiakaan joten monesti musiikin kautta kerrotut asiat tuntuivat menevän ohi. Toisaalta kuulemisesta ja kuuntelemisesta ja hiljaisuudesta tuli monta oivallusta.
20. huhtikuuta 2007 kello 21.26
Haluan vielä palata esiin nostaamani sukupuoliteemaan.
Olen Kirsi Pihan kanssa samaa mieltä siitä, että kirjassa nousi esiin sukupuolettomuus. Mutta mielestäni jo se, että Jumala on RouvaHerra on kannanotto, jolla on merkitystä. Ja koska tämä viittaus RouvaHerran sukupuolettomuuteen tai kumpaankin sukupuoleen ei jää kirjan ainoaksi viittaukseksi sukupuolikysymyksiin, tuntuu sukupuolisuuteen tai sukupuolettomuuten mielestäni kätkeytyvän jotain.
Aiemmissa Hoegin kirjoissa en ole havainnut tätä samaa teemaa. Mieleeni ei ole tullut muita kirjoja lukiessa, että henkilön sukupuolella olisi jotain merkitystä, mutta Hiljaisessa tytössä ainakin minun mielessäni korostui se, että Kasper on mies, nunnat ovat naisia ja jumala on RouvaHerra.
Mutta kuten jo aikaisemmassakin viestissäni ilmaisin, on sukupuolien käsittely ja esille tuominen ristiriitaista. Toisaalta kertoja ja Kasper kommentoivat feminiisiä piirteitä useaan kertaan ja välillä tuntui kuin olisi lukenut suoraan jonkin gynosentrisen feministin kirjoituksia käsittämättömästä naiseudesta. Toisaalta taas nunnat eivät olleet streoptyyppisiä naisia, vaan heidän toimintaansa ja ajatteluunsakin sisältyi paljon tavallisesti maskuliinisena pidettyjä malleja ja piirteitä. Ja Stine nyt oli oma lukunsa. Myös mieshahmoista ainakin Kasper rikkoi sukupuolinormeja jo sillä, että hänhän oli käytännössä nunnien holhottavana ja tarvitsi heidän apuaan ja suojelustaan selvitäkseen.
En tiedä olenko tästä vielä varma, mutta luulen kirjan yhtenä teemana olevan ikään kuin” jing ja jang ajatus” (en osaa nyt muotoilla sitä hyvin). Siis ajatus siitä, että kaikissa ihmisissä on samaan aikaan kumpikin sukupuoli. Jo Jumala RouvaHerrana viittaisi tähän. Hänessä on nainen ja mies. Hän ei kuitenkaan ole nainen tai mies. Samoin on kirjan päähenkilöidenkin laita.
Ehkäpä Kasperkin etsii omaa feminiinistä puoltaan ja nunnien kohtaaminen liittyy tähän…
ehkä hyvin kaukaa haettua,
kaiken ei välttämättä tarvitse olla näin, tietenkään. Mutta ajatuksia.
20. huhtikuuta 2007 kello 23.58
Kopsu, en ole Höegin tätä kirjaa lukenut – vielä – ja tunnen olevani jäävi, mutta käyty keskustelu on mielestäni ollut äärimmäisen mielenkiintoista!
Ja kun kirjoitat että vain 10-20 % ihmisistä lukee enemmän kuin 1-2 kirjaa vuodessa – koko ihmiskunnasta en tiedä, mutta kirjastoa käyttämättömiä ihmisiä suomalaisista on tuo noin 20 %. Olen huono muistamaan lukuja, mutta oman paikkakuntani kirjaston lainausluvut vuosittain todistavat aivan muuta kuin 1-2 kirjaa /vuosi; lisäksi on ihmisillä muitakin lukemisen hankintakanavia kuin kirjastot. Ja itse olen saanut tältä palstalta runsaasti lukuvihjeitä, muunmuassa sinulta itseltäsi. Jatkaisitpa vain samaan malliin! – Olen myös mainostanut tätä palstaa!
21. huhtikuuta 2007 kello 10.21
Minusta kirja on mielenkiintoinen, jos se herättää lukijassa kysymyksiä ja pohdintaa. Tällä foorumilla tietysti teemme sitä tehtävän saaneina, mutta monenlaisia vastauksia ja kysymyksiä täällä on saatu, uskontotieteilijää ja musiikin asiantuntijaa myöten. Opiskeluaikoina opin mielestäni yhden asian, ikään kuin sivutuotteena, muu oli lähinnä ulkolukua. Amerikan kirjallisuuden pro-seminaarissa alta kaksikymppisenä Mr. Andrews kysyi lukemastamme Hemingwayn novellista: ”What is it about?” Joku vastasi: ”It´s a gangster-story.” ”Oh, is it?” kysyi ohjaajamme, eikä muuta, ja niin oli pakko alkaa miettiä, mitä Hemingway ehkä sanoi siellä rivien välissä, vaikka novellissa kyllä kuvattiin Andersonin ja jonkun toisen roikaleen keskustelua hotellihuoneessa.
Hiljainen tyttö ei ehkä ole maailman parhaita kirjoja, mutta minussa ainakin se herätti halun lukea kirja uudelleen keskittymällä niihin viittauksiin eri suuntiin, kun ei enää tarvitse ajatella toimintajuonta. Kyllä Hoeg on tehnyt paljon ajatustyötä ja tiputellut syöttejä sinne tänne, rivien väliin ja riveillekin. On se ihan mukava joskus yrittää liikkua sfääreissäkin, varsinkin kun siinä saa apua muilta keskustelijoilta.
21. huhtikuuta 2007 kello 10.35
Kopsu, kysyit mitä järkeä on kysymysten kysymisessä. Eikö se ole juuri yksi kirjallisuuden perustehtäviä? Saada ihmiset kysymään kysymyksiä. Hoegin kirja on mysteeri, joka avautuu lukijoille aina vähän eri suunnasta jokaisen omasta kokemuspiiristäkin lähtien. Minusta se on hienon kirjan merkki. Itse en koe tätä keskustelua mitenkään korkeissa sfääreissä tapahtuvana turhuutena vaan olen saanut itse monta näkökulmaa, jotka ovat aiheuttanut kirjan ymmärtämistä toisesta näkökulmasta.
Tämän palstan idea ei ole kirjojen menekinedistäminen vaan keskusteleminen kirjoista. Lukuvinkkien jakaminen. Kirjoista kiinnostuminen. Erilaisistakin. Kenties sallimme sen, että jokainen voi itse tehdä päätelmänsä siitä, onko juuri Hoeg-keskustelu se, mikä viihdyttää, opettaa tai kiinnostaa?
Tilastovertaustasi en ymmärrä lainkaan. Mitä sitten jo vain 10-20% ihmisistä lukee enemmän kuin yhden tai kaksi kirjaa vuodessa? Siksikö ei pitäisi puhua kirjallisuudesta lainkaan? Vai pitäisikö siksi olla puhumatta juuri Hoegistä? Miksi?
21. huhtikuuta 2007 kello 12.30
Luin edellisiä kommentteja ja törmäsin scjabin84 sanomaan: Ehkä kaikki henkilöt ovat ns. saman persoonan ilmentymiä. Ja väkivaltakohtauksetkin pään sisällä tapahtuvia.
Sain uuden ajatuksen, joka sinällään on yksinkertainen, mutta hyvät ajatukset usein ovat. Siksikin tämä palsta on hyvä olemassa ja siksi kirjallisuudesta kannattaa keskustella, siksi juttelen lukevien ystävieni kanssa lukukokemuksista, luen kirja-arvioita ja seuraan tätä palstaa. Saamalla kosketuspinnan toisen ihmisen kokemusmaailmaan tajuan yhteistä kohdettamme paremmin. Ja Jos en nyt uusia ajatuksia saa, niin tajuan ainakin paremmin, miksi itse ajattelen niin kuin ajattelen.
Mutta siitä ideasta.
Tuli mieleeni, josko jokainen henkilö henkilöisi bachin tekstuurin yhtä ääntä. Välillä soivat yksin, välillä yhdessä – henkilögalleria on aivan liian laaja, mutta jos henkilöitä jakaisi temaattisesti ja sitten saman teeman sisältämät henkilöt saisivat eri motiivin luonteen. Eli nunnat ilmentäisivät yhtä ääntä, Kasper ja Stine ehkä toista… Tämä on nyt juuri sitä eri asioiden sotkemista, josta en PERIaatteessa pidä, mutta pidän tuon kyllä mielessä kun lukaisen kirjan toiseen kertaan. Ja tutustun siihen chaconneen, josko olisi rakenne suoraan sieltä otettu.
Mutta tosiaan. Tekemisen pontimena ei aina ole se, mitä siitä seuraa, vaan se millaista se on. En usko, että kukaan 1-2 kirjaa vuodessa lukeva edes eksyy tälle palstalle. MInäkin katson n. 1 lentopallopelin vuodessa jos sitäkään, enkä ole kertaakaan eksynyt Semmoisille Sivuille.
Eikä se nyt kovin mukavaa olisi, jos tämän palstan tarkoituksena olisi saada koko suomen kansa lukemaan n. 50 kirjaa vuodessa. Jos ne lentopalloilijat päättäisivät samoin, omista lähtökohdistaan, pitäisin heitä umpihulluina. Tokihan liikunta on tärkeää. Mutta antakaa minun itse päättää mitä minä elämässäni teen.
Marjut ja Fiude: ihanaa, että uskaltaudutte sanomaan päinvastaisiakin kokemuksia. Hiljainen tyttö ei ole kyllä parhaita kirjoja aloittaa, minulle se muistutti aika tavalla Lumen tajua, josko oli sekavampi.
Suosittelen Kertomuksia yöstä – kertomuksia yhden yön aikaisista tapahtumista eri paikoissa. Ei sekavuutta, ajateltavaa kyllä. Muistaakseni kuvitelma 20. vuosisadasta oli myös selkeä ja hyvä. En muista siitä tuon enempää. Rajatapaukset käsittelee lastenkotia ja lasten selviytymistä siinä aikuisten määrittelyvallan ja ajan avulla hallinnan alla. Muistaakseni oli mielenkiintoinen. Mutta ykkönen ensin. Nainen ja apina ei koskettanut minua.
Ja vielä tuosta myynnin edistämisestä. Hesarin alasivullahan tässä ollaan. Kukas sen hesarin omistaa. Ja mikäs sen omistama suuri kustantamo myös on? Ja mitenköhän en ole kuitenkaan huomannut, että täällä etupäässä juuri sen kustantamon kirjoja ”markkinoitaisiin”. Täällä harjoitetaan kaikkein ovelinta markkinointikikkaa, puskaradiota. Hesarin puolelta tämä on sitä uutta ”asiakaspalvelua”, jolla saa positiivisia mielleyhtymiä ylläpitäjää kohtaan. Tällä palstalla teen omaa mainontaani vain hiukan julkisemmin kuin työpaikan kahvipöydässä.
Miksi tuollaisia asioita kavahtaisi?
Eija G:n Hemingway-esimerkki oli loistava! Kertoo myös paljon Hemingwaysta, jonka novelleissa riittää kummasti purtavaa.
Ja Katarinan kanssa olen samaa mieltä siinä, että kirja pyrkiii hämärtämään sukupuolta, siis jokaisessa on molempia ja se näkyy käytöksessä. Kasper on varsin feminiininen paikoin. Samoin henkilöiden (Stine) oletukset sukupuolista vertautuivat kirjan tapahtumiin aika mukavasti — siis olivat vastakkain. Mutta ei tule esimerkkiä mieleen. Ja tämä kommentti on jo ylipitkä.
21. huhtikuuta 2007 kello 14.18
Pirkko Korhonen, huomasitpas tuon viittauksen Dostojevskiin, maailmankaikkeuden ja sattuman haastamiseen pelaamalla. Sekin minulta meni ohi nopeasti lukiessani. Jonkinlainen kärsivä Dostojevski- (Kristus-?)hahmo Kasper on ja jotain hän yrittää sovittaa, etsinnän lisäksi. Valtava omaisuus on pelattu, asuntovaunu on asuinpaikkana, auto on vielä komea, mutta sekinhän taisi mennä? Rahat hän antaakin nyt pois sitä mukaa kuin niitä jostain ilmaantuu. Suhteeni rikkauteen on ratkaisematta, hän sanoi jossain. Vai Hoeg?
Jonkinlainen ympäristöaspektikin siellä on, surua siitä, että monet ennen avoimet paikat ovat muuttuneet lasikylkisiksi torneiksi.
21. huhtikuuta 2007 kello 16.58
kopsu kirjoitti: ”onkohan juuri tämän lokeron kirjoittelu herättänyt suuriakin himoja lukemiseen, jos joku ulkopuolinen on sattunut vilkaisemaan”
Tahdon näin ohimennen omalta osaltani mainita, että olen seurannut tätä blogia ja sen pohjalta käytyjä keskusteluja ulkopuolisena tarkkailijana suurella mielenkiinnolla jo muutamia viikkoja ja ainakin omasta puolestani voin sanoa, että täällä käytävät keskustelut, varsinkin kun ne koskevat sellaisia kirjoja joita en välttämättä omaehtoisesti noin vain lähtisi lukemaan, ovat kopsun ilmaisua käyttääkseni herättäneet himoja lukemiseen.
Menin ja hankin tämän Hoegin kirjankin, en tosin ole sitä vielä lukenut loppuun; löysin Saramagon myös tämän blogin kautta, niin sekä Roszakin teoksen ”Paholainen ja herra Silverman”.
22. huhtikuuta 2007 kello 16.02
Ed. viestini on herättänyt niin monipuolisia ja lahjakkaita väärinkäsityksiä, etten yritäkään lähteä niitä oikomaan. Villelle vain repliikkinä: miksiköhän näistä keskusteluista toinen sukupuoli puuttuu lähes kokonaan?
Esittämäni luvut ihmisten lukemistä kirjamääristä olen löytänyt sekä Hannu että Matti Mäkelän kirjoista. Ne ovat toki muistinvaraisia, joten en lähde vannomaan niitten oikeellisuutta. Mutta , jos joku tietää luvut vääriksi, miksi hän ei esitä oikeampia lukuja?
22. huhtikuuta 2007 kello 16.19
Ei kukaan ole kiistänyt lukuja, miksi ihmeessä ylipäätään pitäisi? Jokainen lukekoon mitä haluaa ja kuinka paljon. Asia, jota en ymmärrä on jatkuvasti esille tuomasi sukupuolinäkökulma. Milloin naisia on liikaa, milloin liian vähän. Milloin sukupuoli kertoo lukeeko hyviä ja milloin lukeeko huonoja kirjoja. ”Oikeaa” kirjallisuutta ja pinnallista kirjallisuutta. Minusta tuo on erittäin kätevä tapa piilottaa mielipiteitä ja ajatuksia tilastojen ja stereotypioiden taakse. Joka toki sekin on sallittua. Mutta sitten ei pidä hermostua ”monipuolisista ja lahjakkaista väärinkäsityksistä”.
24. huhtikuuta 2007 kello 13.58
Marika K. – mielenkiinnolla luen kommenttejasi Hiljaisesta tytöstä ja musiikin teorioista. Jonkinlainen avain on varmasti kätketty Chaconneen; uskon että myös hengellisyyden kautta kirjan viesti on mahdollista avata. Musiikista ja musiikin teoriasta kun en itse ymmärrä, tuota avainta en musiikin avulla itse tule löytämään. Oheisessa linkissä on keskusteltu syvemmin Bachista, Chaconnesta ja Hiljaisesta tytöstä: http://kemppinen.blogspot.com/2007/03/heg.html
24. huhtikuuta 2007 kello 21.47
Kiitos Scapin84! Mielenkiintoinen juttu! Tutustun tuohon vielä lähemmin, kunhan olen saanut nuotit käsiini.
Kyse on varmasti pitkälti rakenteesta. Kaiken sen voi löytää lukemalla. Ja jos jokin asia kirjassa ei aukea ilman Bachin apua, on kirjassa itsessään jotain vikaa
.
25. huhtikuuta 2007 kello 1.30
Variaatioita teemasta
tai teemoista. Siitäkin tässä on kysymys, kuten kirjassa sanotaankin. Että kaikki on toistoa. Tai paluuta samaan, hiukan muunneltuna. Syklistä? Laajenevia kehiä? En tiedä. Kaiken tulkitseminen sisäiseksi, niin ettei esim. väkivaltaa oikeasti olisikaan ollut, on aika outo ajatus minulle, ei muuten, mutta onko Kööpenhaminakin sitten ”vain” jonkun sisäinen paikka ja jos niin kenen? Kasperin? Kertojan? Lukijan?
Odotetaanko yhä loppua, loppuhuipennusta, jotain PÄÄTÖSTÄ? Tämä tarina joka tapauksessa jatkuu; jatkoa ei ehkä (todennäköisesti) kirjoiteta, mutta KlaraMarian sudenhymy jää mieleen roikkumaan kuin entisen Irvikissan hymy Ihmemaassa.
Kirjoitin jossain vaiheessa pitkän kommentin vanhempainrakkaudesta – mutta koneeni tai ties mikä sensuroi sen. No, sen verran vielä siitä aiheesta, että rakastavat vanhemmat tuntuvat Hoegillä usen sulkevan lapsensa torniin, häkkiin, lukkojen taakse, muurien sisäpuolelle. Elleivät sitten tyydy sujauttamaan sekkiä postiluukusta, hakemaan tietoja rekistereistä JA heittäytymään lapsensa eteen kun tätä ammutaan.
5. joulukuuta 2007 kello 17.24
Upeita kommentteja.
Ensin ajattelin, että voisin allekirjoittaa Kirsi Pihan alkupuheenvuoron sanasta sanaan. Sitten Scapinin loistava analyysi räjäytti tajunnan: että kyse onkin yhden ja saman ihmisen eri puolten ilmentymistä ja että väkivalta tapahtuu Kasperin pään sisällä. Tunsin, että juuri noin. Kiitos. Muistin, että kirjassa on mainittu tähän mennessä ainakin kaksi kertaa C.G. Jung, joka on puhunut ihmisen pimeästä puolesta ja sen silmästä simään ja rehellisesti kohtaamisen tärkeydestä. Ehkä jotakin tällaista tapahtuu kirjassa Kasperillekin.
En ole ihan kirjan lopussa, mutta minulle avaimena koko alkupuoleen oli kirjan osa sivulta 444 lähtien luvun loppuun. Koin niillä sivuilla niin vahvaa samaistumista, että piti hypätä välillä ylös ja kävellä huoneesta huoneeseen kuin leijona. Kuin synnyttävä leijona. Tunsin että jotakin oli tulossa, syntymässä, pääsin äärelle, mutta en perille. Tänään löysin netistä pätkiä Chaconnesta ja samaistumisen kokemus toistui. Tämä on minun kirjani, minä rämmin siinä niin kuin Kasper omassa tarinassaan, etsin.
Minua puhuttelee kovasti juuri tuo etsiminen, jonka tulkitsen jumallalisen etsimisenä tai kaipuuna saada kosketus jumalalliseen. Siitä taas tulee mieleeni Blaise Pascal, joka on sanonut, että ihmisen sisällä on jumalan muotoinen musta aukko, jonka voi täyttää vain jumala itse – tai jos niin halutaan, RouvaHerra itse.
Ymmärränkö minä tätä kirjaa? Enpä tiedä, välillä kaikki henkilöitä myöten menee hurlumhei. Mutta koko ajan minulla on säilynyt se väkevä tunto, että kirjailija yrittää kuvata jotakin, jonka kuvaamiseen ei ole sanoja. Jotain, joka on hänen oma kokemuksensa, mutta jonka hän uskoo tai tietää olevan myös kaikkien ihmisten yhteinen kokemus.
Kiitos Kirsi, että virittelit näin upean keskustelun. Pitää lukea kaikki kommentit uudelleen, samoin Hiljainen tyttö ja tuo edellä ollut linkki toiseen keskusteluun. Ja pitää hankkia tuo Bachin Chaconne.
31. elokuuta 2009 kello 19.48
Luin vasta viime viikolla Hiljaisen tytön. Olin kovin pettynyt Nainen ja apina -teokseen ja pohdin tämänkin lukematta jättämistä, onneksi en.
Huikeita kommentteja edellä, eipä ole lisättävää.
Liikaa actionia oli makuuni, mutta vahvasti koin minäkin kommentaattori Scapin84 tapaan, että kyseessä oli Kasperin matka itseensä ja niihin moniin piirteisiin, mitkä itse kussakin on. Ja hiljaisen tytön viehätyksen ymmärsin niin, että Kasper kaipasi tyynnyttävää, rauhaa, harmoniaa, kun on jatkuvasti ylivirittynyt kuulemaan (taajuuksia, ääniä, hyminöitä). Tähän jatkuvaan taustahälinäänhän törmää kaikkialla. Hienointa oli se, että tyttö oli lopulta Kasperin oma lapsi. Ääntä tuottava on saanut jälkeläisen, joka osaa olla hiljaa, rauhassa, tyynenä. Ehkä ymmärsin tämän väärin. Luo sen vastapainon, vastinparin.
Muutoinkin kirjassa oli todella paljon vastinpareja tai miksi niitä nyt kutsuisi: elokuvamaisesti hyvä-paha poliisi -asetelmia. Yin ja yang, kuten joku sanoikin.
Itse olen pitänyt Hoegin kirjoista eniten Rajatapaukset -teoksesta, joskin se oli raateleva kokemus.
1. syyskuuta 2009 kello 1.37
Mimi. Rajatapaukset pitäisi lukea uudelleen. Voimakas jälkihehku siitä jäi. Käsittääkseni Rajatapaukset on omaelämäkerrallinen.
Hyvä, että muistutit Hiljaisen tytön olemassaolosta. Jos laitan sen lukemattomien kirjojen kasan alimmaiseksi, voisin ensi vuonna päästä sen pariin.
1. syyskuuta 2009 kello 9.52
Entäs toni se Erikoistapausten ministeriö?
1. syyskuuta 2009 kello 10.43
Ai niin se. Luettu on. Absurdi, mieleenpainuva kirja. Kesän tohinassa se meni kurkusta alas, kun taas viinaa meni paljon suunniteltua vähemmän. Häpeällistä, ettei enää jaksa juhlia edes puolia siitä, mitä oli tarkoitus. Pitikö kirjasta tehdä jonkinlainen postaus?
8. lokakuuta 2009 kello 7.10
”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.”
Minä en mikään uskovainen ole, mutta mielestäni tämä raamatunkohta kuvaa kirjaa aia lailla hyvin. Kuulin tämän pätkän verrattavan ko. kirjaan ja tajusin miten se siihen sopii kuin knalli päähän.
heh naurattaa kun tällaista kirjoitan, mutta totta se on
27. huhtikuuta 2011 kello 4.26
Glad I’ve finally found smoething I agree with!