Minun piti oikein katsastaa Arto Virtasen tuotantoa sen jälkeen kun hän ystävällisesti ja perusteellisesti viitsi osallistua Jonathan Coe –keskusteluun. Niinpä tilasin Akateemisesta Virtasen kirjan Kirjailijan koti. Kun kritiikkiä koskevassa postauksessa tulin maininneeksi kriitikkonakin toimivan Virtasen ajatuksia, tulkoon tässä nyt kokonaisuudessaan mietteitäni hänen kirjastaan.
Virtasella on erinomaisen viisaaltakin tuntuva tapa analysoida maailmaa. Hän käsittelee kirjassaan mm. kirjoja, joita on lukenut, kritiikkiä, elokuvia, terveysbarbariaa, feminismiä, työläisromaania ja pizzaa. Virtasella on paljon sanottavaa, mietittyjä, arvokkaita mielipiteitä. Silti lukijalle tämä on vähän sekava kokonaisuus.
Ja silti minä pidin. Paikoitellen jopa kovasti.
Virtasen analyysi kritiikistä on terävä. Entäpä jos kritiikkiä voisi rakastaa. Samalla mielipide on toki kriitikon. Virtasella on välillä niin osuvia ajatuksia, että oikein kylmät väreet tulevat. Kun hän käsittelee esimerkiksi sitä väitettä, että kriitikko voisi sysätä kritiikin kohteen itsemurhaan: “Hyväksyn ilman muuta ajatuksen, jonka mukaan kritiikki tuottaa taiteilijalle joskus hyvinkin suuria kärsimyksiä, mutta ne ovat elämän piiriin kuuluvia kärsimyksiä, ja kun elämä on muutenkin enemmän tai vähemmän täynnä kärsimystä (minä ainakin tunnistan maailman paikkana, jonne tullaan voittopuolisesti kärsimään), en voi hyväksyä sellaista tekopyhyyttä, joka panee akateemisesti sivistyneen ihmisen puuskahtamaan tapauksista, joissa kritiikki on ikään kuin ollut “se viimeinen pisara”, joka “valui yli laidan”: riittävän masentuneen ihmisen elämässä joku pisara on viimeinen – tekisi mieli sanoa, että hän elää viimeistä pisaraansa varten, sillä se on kirjoitettu hänen elämänkäsikirjoitukseensa selkeämmin kuin mikään muu merkki.”
Joskus Virtanen ärsyttää kaikkitietävyydellään, mutta seuraavaksi hän saa sen anteeksi, sillä hän on rehellinen ja tiukka myös itseään kohtaan: “Myös minä olen omien käsityksieni vanki: en pysty niistä irroittautumaan katsellakseni asioita sellaisesta näkökulmasta, joka saattaisi olla muita keskustelijoita kohtaan suopeampi ja ymmärtäväisempi. En pysty oikeastaan muuhun kuin osoittelemaan heidän ennakkoluulojaan ja olemaan omassa ‘ennakkoluulottomuudessani’ varautuneen defensiivinen: besserwisseri, joka tuntee kutsumuksen kaltaista vihaa muita besserwissereitä kohtaan.”
Lukemisen arvoinen kirja kyllä. Arto Virtanen on pitkän kirjallisen kokemuksen omaava ihminen, joka selvästi suhtautuu kirjoihin intohimoisesti, myös niiden sanomaan. Ja silloinkin kun kirjoittaja sortuu henkilökohtaisuuteen tai “besserwisserismiin” hän tekee sen aidon tuntuisesti.
Kirjan suurin heikkous minusta oli oman kohtalon käsitteleminen, oikeusjutun vatvominen (jota ei onneksi ollut paljon). Siksi kirja minusta alkoi paremmin kuin loppui. Kirja olisi valtavan paljon parempi jos siinä ei käsiteltäisi henkilökohtaisia traumoja tavalla mikä ei sittenkään tuo yleisesti ottaen mitään uutta. Mutta toisaalta kirja on henkilökohtainen tilitys väliin kirjoista tai elokuvista, väliin omasta elämästä.
16. huhtikuuta 2007 kello 15.50
Hyvä, Kirsi, että aina välillä otat täällä muitakin kirjoja esille kuin noita bestseller/trendikirjoja!
Luen myös parhaillaan Arto Virtasen monipuolista kirjaa Kirjailijan koti. Lainasin sen kyllä kirjastosta.
Minua puolestani ei kyllä vaivaa kirjan henkilökohtaisuus – päinvastoin – annetaanhan jo kirjan etukannessa viitettä siihen: Esseitä ja puheenvuoroja. No, ehkä tietysti lukija voisi kiusaantua vaikkapa Markku Envallin ja Torsti Lehtisen ruotimisesta…
Kaipa Virtasella on siihen omat syynsä. Joka tapauksessa Virtanen on suomalaisen kirjallisuuden harvoja monitoimimiehiä.
Hän on julkaissut runoja, novelleja, romaaneja. Lisäksi hän on vielä kääntäjä ja kriitikko. Virtasen kirja Vapiseva sydän (2002) on esim. kiintoisa kokoelma novelleja, joista jokainen kertoo miehestä. Rohkeata!
Uusimmassa Parnassossa (lastenkulttuurinumero)
on muuten luettavissa juuri Arto Virtasen hellyttävä (ja omakohtainen) essee ”Anna itsellesi lapsuus”.
.