Kurt Vonnegut on kuollut. Aloitin aikanaan Galapagos-saarista, päätin viime vuonna lukemaani kirjaan A man without a country (suosittelen tätä omaelämäkerrallista kirjaa Bushiin tympääntyneestä näkökulmasta!). Jo Ajanjäristyksen jälkeen aloin pelätä tuleeko enää kirjaa.
Hullu, kyyninen, hauska, pessimisti, optimisti, mielenkiintoinen, järjetön, nero. Vonnegut oli paljon.
12. huhtikuuta 2007 kello 14.06
Jos pitäisi nimetä yksittäinen ihminen, jonka vaikutuksesta yllekirjoittaneesta tuli lukioikäisenä pojanjolppina vakaumuksellinen passiivipasifisti, niin se olisi Mr. Vonnegut. Moni asia on muuttunut niistä ajoista. Mutta Kurtilta opittu ilkikurinen virne aivokurkiaisen tyvessä on säilynyt.
Niin se käy.
12. huhtikuuta 2007 kello 14.36
Vonnegut kuuluu sarjaan ”ei mikään turha kirjailija”. Kunnon hyvällä kirjailijalla on myös huonoja kirjoja niinkuin on Vonnegutillakin.
Sairaan hauskoja ja oivaltavia kirjoja.
Wellcome to the monkey house!
12. huhtikuuta 2007 kello 14.56
Minäkin olen tutustunut Vonnegutin kirjallisuuteen lukioikäisenä 90-luvun lopussa. Innostuin kirjoittajan tyylistä ja luin kaikki kirjastosta käsiini saamat Vonnegutin kirjat. Surullista kuulla, että Vonnegut on kuollut, hänen ajatuksen juoksunsa oli niin ainutlaatuista, yhtä aikaa sekä pessimististä että hauskaa.
Erityisesti hänen kirjoistaan ovat jääneet mieleen; Titaanin seireenit, Galapagos, Kissan kehto ja Teurastamo 5, eli lasten ristiretki.
12. huhtikuuta 2007 kello 15.31
Ja nyt Kurt on saanut arvoisensa muistokirjoituksen.
Hyvä.
12. huhtikuuta 2007 kello 16.24
Niin se käy.
12. huhtikuuta 2007 kello 17.06
Minulle kirjojen lisäksi kolahtivat aivan hirvittävän paljon Vonnegutin puheet, luennot, kolumnit ja pakinat.
Niistä, samoin kuin kirjoista, kuulsi aina läpi hirvittävä sydämellisyys ja viisaus. Saman tietenkin näki niistä hienoista viiksistä!
Tämä on kyllä surullinen juttu.
12. huhtikuuta 2007 kello 18.10
”Eikä mitään kiitosta Kohtalolle.
Kun meistä aika jättää, ei jää ketään
innostumaan kyllin musteesta paperilla,
tajuamaan miten hyvää se on.”
Sanoo Vonnegut kirjassa ”Ajanjäristys”.
Minusta hän oli väärässä. Onneksi.
12. huhtikuuta 2007 kello 18.13
Rajallisessa mielessä, hyvästi. Näin se käy.
12. huhtikuuta 2007 kello 18.21
http://www.vonnegut.com/
12. huhtikuuta 2007 kello 19.54
Hauska yhteensattuma: Kurt Vonnegut ja edellä mainittu Arundhati Roy ovat näemmä kirjoittaneet tai toimittaneet yhteisen kirjankin:
Coates Ken – Roy Arundhati – Vonnegut Kurt:
How to Lose a War (9780851247243).
Tieto löytyi Akateeminen.comista, kun tarkistin, onko Joutavuuksien jumalaa enää saatavana. (Välihuomautus: Ei tietenkään ole, olisihan se pitänyt arvata. Ottaa päähän, kun kaikki pari vuotta vanhemmat käännöskirjat loppuunmyytyjä jo pokkarinakin. Jos kirjaa ei tajua heti uutuutena hankkia, siitä on turha haaveilla enää sen jälkeen, koska uusien painosten ottaminen ei kannata muista kuin bestsellereistä. No saahan kirjan aina kirjastosta, mutta kun on tämä luonnevika, että tietyt kirjat pitää saada omaksi.)
Vonnegutia en ole lukenut, koulu pilasi kiinnostuksen. Muistaakseni meillä oli pakkolukemisena aikanaan se tunnetuin Vonnegutin teos, Teurastamo nro 5, joka jäi kesken tai josta keplottelin silloin muuten. En ollut kouluaikana mikään himolukija, koska yleensä luettavaa kirjaa ei saanut valita itse. Toisalta onhan se tärkeää tutustuttaa koululaiset ns kaanoniinkin, mutta minun kouluaikanani (1970-1980-luvuilla kirjavalinnat olivat aika kaukana kiltin pikku koululaisen maailmasta ja opettajan valitsemiin maailmankirjallisuuden klassikoihin oli vaikea päästä sisälle. Täytyisi varmaan lukea nyt jotain muuta häneltä. Tässä sitä taas nähdään, miten tärkeää lukukokemukselle on vapaaehtoisuus ja oikea-aikaisuus. Toisaalta nykyään koulujen äidinkielen oppiaineen nimi on kokonaisuudessaan Äidinkieli ja kirjallisuus ja kirjallisuuden opetus kouluissa on kehittynyt noista ajoista.
12. huhtikuuta 2007 kello 20.20
Teurastamo- kirjan luin minäkin, koska siitä mainintoja näkee usein. Ei ollut vaikeaa, vain parisatasivuinen. Sitten ole yritellyt mm Galapagos-kirjaa ja jotakuta muutakin, mutta yritykseksi on jäänyt.
Wp:n mukaan Vonnegut sekoittaa kirjoissaan scifiä, fantasiaa, mustaa huumoria ja satiiria.Tuo luonnehdinta selittääkin, miksi teksti ei ole minua miellyttänyt.
12. huhtikuuta 2007 kello 20.45
Linnea, tosi jännä tieto Vonnegutista ja Roysta!
Olen usein manaillut tuota mitä sanot suomalaiskirjojen saatavuudesta. Jotkut sivistyneet ihmiset ovat kertoneet, että esim. Ranskassa saa ns. klassikkoja ja muuten tärkeitä kirjoja jatkuvasti! – Roy oli todella suosittu silloin kun se ilmestyi, ja tosi hyvä kirja se olikin.
Minulla Vonnegutiin tutustumisen ilo on vielä edessä, joten en oikeastaan kuuluisi tähän keskusteluun… Mutta minullakin on ollut ystäviä joiden kotijumala Vonnegut oli, ja ehkä siksi minulle jäi siihen aukko kun en kestä että minulle tuputetaan. Luulen että osaltaan epäluuloani on syventänyt tuo mitä Kopsu mainitsi genrejen sekoituksesta.
12. huhtikuuta 2007 kello 21.03
Kopsu, hyvä huomio tuo tyylilajijuttu. Scifi, fantasia, musta huumori ja satiiri eivät ole koskaan olleet ihan minunkaan mielilukemistani, varsinkaan kaksi ensin mainittua.
Scifiä en ole lukenut koskaan mitään muuta kuin Douglas Adamsin Sielun pitkä pimeä teehetki, joka oli kyllä itse asiassa aika hauska lajityyppiin tutustumiseksi mutta en toisaalta ole sen jälkeen kaivannut lisääkään. Luinkin SPPT:n sitä varten, että halusin tietää, millaista scifi on (nyt tietysti joku scifi-fani kertoo, ettei tuo kirja edes edusta tyylipuhdasta scifiä, mutta minulle se oli ihan riittävän scifiä ; )
Fantasiaan taas yritin tutustua Harry Potterin avulla, mutta kirja jäi kyllä kesken, tosin yritin englanniksikin.
12. huhtikuuta 2007 kello 21.07
Hups, kirjoitin aikaisempaan viestiini ”edellä mainittu Arundhati Roy” ja yhdistin Vonnegutin ja Royn, Roysta olikin puhe toisen Kirsin postauksen alla, joten anteeksi sekaannukseni, mutta tässä tulee nyt sattumalta sitten hedelmällistä intertekstuaalisuuttakin tämän blogin eri otsikoiden välille.
12. huhtikuuta 2007 kello 21.07
Onpa tosiaan jännä sattuma tuo Vonnegutin ja Royn yhteistyö. Siinä kohtaavat todelliset lempikirjailijani. Muistan minkä vaikutuksen Teurastamo 5 teki kun luin se lukiossa. Se oli mykistävä, traaginen ja upea kirja, joka palaa mieleeni aina uudelleen. Joutavuuksien jumala on toinen vertaansa vailla oleva kirja, sen olen lukenut monta kertaa ja onneksi se on kirjahyllyssäni.
Linnea, tuota Royn kirjaa olen nähnyt monessa Antikvariaatissa Helsingissä. Kannattaa lähteä metsästämään!
12. huhtikuuta 2007 kello 21.35
Mikähän siinä on että Vonnegut kolahtaa nimenomaan lukioiässä, jos on kolahtaakseen. Itsekin tutustuin Vonnegutin tuotantoon Teurastamo 5:n kautta lukion ensimmäisellä ollessani. Tulikin sitten luettua koko tuotanto yhteen putkeen saman tien. Äiti Yö tosin ensimmäisellä yrittämisellä tökkäsi muutaman kymmenen sivun jälkeen. Tätä olen kyllä sittemmin ihmetellyt, ihan hieno kirja sekin on.
”Käykää Pyhän Ihmeen Luolassa”
12. huhtikuuta 2007 kello 21.38
Mietin AK-47 itse sitä samaa. Päädyin siihen, että Vonnegut on viehättänyt myös ei-kirjallisista syistä: rohkeata kieltä, anarkismia. Siis juuri sellaista millainen silloin halusi olla, rohkea, rääväsuinen ja anarkisti.
12. huhtikuuta 2007 kello 21.52
Musta huumori ja satiiri ovat minusta vain keinoja kirjoittaa dokumentaarista tekstiä ikävystyttämättä lukijaa kuoliaaksi.
Scifi ja fantasia(kin) ovat (minusta) uteliaalle mielelle välttämätöntä polttoainetta. Menoveden annostelussa kannattanee näinä aikoina kuitenkin suosia mieluummin hyvää tehosuhdetta kuin hillitöntä kulutusta.
Jos Scifi kiinnostaa yleissivistävässä mittakaavassa, niin uskaltaudun suosittelemaan pitkää viikonloppua vaikkapa Stanislaw Lemin (1921-2006) tuotannon parissa. Sieltä löytyy mm. kiinnostavia tietoverkkovisioita vuodelta 1967. Toinen tieteisfiktion suurnainen on tietenkin Ursula K. Le Guin.
”Hui hai”
12. huhtikuuta 2007 kello 22.24
Kiitos paljon genrekiitoksista, mutta kunnia kuuluu kyllä Wikille, jolta suoraan kopsasin sanat. Sen verran tarkennan, että Vonnegutia ei kai voi pitää scifi- tai fantasiakirjailijana vaan että hän vain käyttää tekstissään noita aineksia. Näin rohkenen sanoa, vaikka en suuremmin hänen tuotantoaan tunnekaan.
Vastaisen varalle olisi hyvä saada yksilöintiä lausumaan: ‘kunnon hyvällä kirjailijalla on myös huonoja kirjoja’. Mitähän mikin olisi?
12. huhtikuuta 2007 kello 22.25
Näkyy niitä Vonneguteja olevan tämänkin talon kirjahyllyissä, varmaankin lasten ostamia, ja siksipä en katsokaan olevani niistä ”vastuussa”, t.s. ei ole tarve lukea. Kerran yritin sitä Cat´s Cradle´ä, mutta ei vetänyt. Se on varmaankin ikäkausikysymys, eikä scifi muutenkaan ole kiinnostanut. Kai hänellä on jotain muunkin tyylistä, voisihan sitä yrittää tutustua johonkin uudempaan hänen tuotannossaan. Mutta voi jättääkin.
12. huhtikuuta 2007 kello 22.38
No jopas. Stanislaw Lem-vainaakin vielä. Harvoja scifi-kirjailijoita jota olen jaksanut lukea, esim Futurologinen kongressi esimerkiksi on kirja jota olen epäillyt dokumentiksi nykypäivästä (vaikka lieneekin kirjoitettu jo 1970-luvulla). Myöhempien aikojen scifi- saatikka fantasiakirjallisuus ei ole koskaan oikein jaksanut kiinnostaa.
Kirsin mainistsemista Vonnegutin tuotannon ei-kirjallisista avuista ei vähäisempiä liene Mestarien aamiaisen kuvitus kaikkine ( * ) symboleineen. Saattaa upota nuorissa lukijoissa otolliseen maaperään.
12. huhtikuuta 2007 kello 23.23
Palaan vielä AK-47:n ja Kirsi Pihan pohdintaan siitä miksi Vonnegut kolahtaa monille juuri lukioiässä. Ennen Vonnegutin kirjoihin tutustumista olin vähän laiska lukija ja pidin kaunokirjallisuutta pitkästyttävänä. Jotenkin ajattelin että ollakseen kaunokirjallisuutta kirjan pitää olla tylsä. Usein lukemani kirjat jäivät kesken.
Vonnegutin epärealistiset juonenkäänteet saivat minut innostumaan hänen kirjoistaan. Ei voinut koskaan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, koska kaikki oli mahdollista hänen kirjoissaan, ihan kaikki. Tietysti myös se teki vaikutuksen, että kirjat suhtautuvat kriittisesti yhteiskuntaan.
Mielenkiintoista että Arundhati Roy ja Vonnegut ovat tehneet jotain yhteistuotantoa. Olen lukenut Royn Joutavuuksien jumalan, mutta se ei tehnyt minuun mitään erityistä vaikutusta.
Taidan itse pitää vain kirjoista, joissa on kummallisia juonenkäänteitä kuten siis Vonnegutin tuotannossa ja esim. Gabriel Garcia Marquez Sadan vuoden yksinäisyydessä.
En ole itse lukenut Marquezin uudempaa tuotantoa. Osaako joku suositella jotan? Alkaa juttu vähän rönsyilemään, mutta vielä lopuksi:
Vonnegut on hieno kirjailija!
12. huhtikuuta 2007 kello 23.48
Niinhän se kai sitten näyttää käyvän.
Vonnegutin tuotannosta pystyy suurimman osan kyllä melko turvallisesti lukemaan scifiksi, niin paljon esim. teurastamo 5 juonikuvio on rakennettu melko pitkälti reaalimaailman ulkopuolisten elementtien päälle. (Ja sehän tällaisissa keskusteluissa laadukkaamman scifin lukijaa hämmentää, että scifi on sellaista roskaa ettei joku tyyliin Vonnegut voisi sitä kirjoittaa… kioskikirjallisuus on luku erikseen.)
Mutta joo. Loistavaa huumoria, harvoja kirjailijoita jotka saavat nauramaan spontaanisti ääneen, kun nauru yleensä johtuu siitä, että haluaa sosiaalisessa tilanteessa näyttää, että tajusi muiden mukana vitsin. Joka tietenkin hieman vaikeampaa kirjallisuuden kohdalla.
13. huhtikuuta 2007 kello 9.59
”Sen verran tarkennan, että Vonnegutia ei kai voi pitää scifi- tai fantasiakirjailijana vaan että hän vain käyttää tekstissään noita aineksia.” (kopsu) – Tuo on varsin osuvasti todettu. Ilmeisesti jotkut turhaan vieroksuvat Vonnegutia hänen saamansa virheellisen leiman vuoksi.
Pohjimmiltaan hän on todellakin erittäin humaani satiirikko, ja hänen mustan ivansa kärki kohdistuu aina ihmisen ja ihmisyyden niihin puoliin, joissa olisi parantamisen varaa. Yhä on. Vonnegut teki osaltaan täyden päivätyön. Mahtaako saada sellaisen hautakiven kuin ”Breakfast of championissa” suunnitteli: ”Someone [sometime to sometime]. He tried.
Jotta KV:sta saisi täyden kuvan, pitäisi ehdottomasti lukea hänen esseekokoelmiaan, joita ei liene suomennettu (korjatkaa jos oon väärässä), esim ”Palm Sunday”. Sieltä on peräisin seuraava naseva ajatus:
Bertrand Russell declared that, in case he met God, he would say to Him: “Sir, you did not give us enough information.”
I would add to that, “All the same, Sir, I´m not persuaded that we did the best we could with the information we had. Towards the end there, anyway, we had tons of information”.
( “Thoughts of a free thinker”, commencement address at Hobart and William Smith colleges, Geneva, New York 26.5. 1974 – in the collection ”Palm Sunday”, Grafton Books 1982 )
Oli juuri tuo pokkari mukavana matkalukemisena pari viikkoa sitten ja ajattelin että taitaa vanha veijari vielä olla hengissä kun en muista kuolemastaan kuulleeni. Vaan nyt on hänen ”kurkistusreikänsä sulkeutunut” ja jos hänen oma ajatuksensa paikkansa pitää, hän leijuu jossain vain
”kimppuna epämääräistä olemattomuutta” (innocent wisp of undifferentiated nothingness – ajatus kirjasta ”Deadye Dick”, Kalmasilmä)
13. huhtikuuta 2007 kello 12.12
Minäkin kuulun niihin, jotka ovat lukeneet ahmimalla Vonnegutia yläaste- ja lukioaikoina. Vonnegutin lukemisen aloittamiseen minulla liittyy huvittava muisto. Olin alle 10-vuotias kun isäni luki Vonnegutin Kissan kehtoa ja nauroi sitä lukiessaan. Kiinnostuin tietysti kirjasta, koska se oli selvästikin hyvin hauska, joten pyysin isääni kertomaan millainen kirja se oli. Isäni yritti joten kuten selostaa mistä kirjassa oli kysymys, mutta en oikein ymmärtänyt muuta kuin että kirja ei ollut minusta ollenkaan hauska, vaan lähinnä kammottava. Julistin siis isäni kirjallisen maun huonoksi sekä huumorin sairaaksi ja ilmoitin suureellisesti, että en koskaan tule lukemaan Vonnegutia. Mutta sitten 15-vuotiaana eräänä helteisenä lomapäivänä minulla ei ollut mitään lukemista ja kirjastokin oli suljettu, joten menin etsimään lukemista vanhempieni kirjahyllystä. Mikään kirja ei oikein tuntunut innostavalta, kunnes silmiini osui Vonnegutin Äiti yö. Muistin vuosia sitten antaneeni lupauksen ja päätin rikkoa sen todistaakseni olleeni oikeassa, että Vonnegut ei ollut lukemisen arvoista kirjallisuutta. Heti ensi sivut kirjasta kuitenkin imaisivat minut mukaani ja samana iltana minun oli tunnustettava isälleni olleeni väärässä Vonnegutin suhteen.
Monesti olen ajatellut lukea Vonnegutia uudestaan (luin kaikki häneltä suomennetut kirjat nuoruudessani), mutta se on jäänyt, ehkä siksi että en halua rikkoa taas käsitystäni Vonnegutista.
13. huhtikuuta 2007 kello 16.12
Sepä oli suru-uutinen!
Mutta niin se käy, kaikille.
Vonnegutin kirja, olisiko ollut Mestarien aamiainen, oli minulle todellinen löytö ja käännekohta. Heti sen jälkeen kun oli lukenut kyllästykseensä saakka viihdettä, joka alkoi tympäistä. Ja Vonnegut tuli ja osoitti, kuten joku muukin jo sanoi, ettei nk. parempi kirjallisuus ole lainkaan tylsää.
13. huhtikuuta 2007 kello 19.17
Vonnegutin scifiys jää hieman avoimeksi, kun yksi asiaanperehtynyt sanoo, että suurimman osan tuotannosta voi turvallisesti lukea scifiksi. Mutta jo seur, asiantuntija hyväksyy kyselevän olettamukseni, ettei kirjailijaa voi scifistinä pitää, vaikka taipumuksia siihen suuntaan ilm. onkin.
13. huhtikuuta 2007 kello 21.15
Tuosta Vonnegutin scifiydestä: Vonnegut on omanlaisensa (ja hieno) kirjailija juuri siksi, että hän yhdistelee tuotannossaan kaikkia mahdollisia elementtejä, joita hänen tarinansa tarvitsee ja voi hyödyntää. Eli:
- Vonnegutin romaanit eivät kuulu scifin genreen, sillä ne rikkovat genrerajoja
- Vonnegutin romaaneissa on scifi- ja fantasiaelementtejä, samoin kuin realismin elementtejä, ja kaikki on yhdistetty mustan huumorin sävyiseksi paketiksi, joka esittää teräviä havaintoja maailmasta, kuten kunnon kirjallisuuden tuleekin tehdä.
Ei Vonnegutista tarvitse pitää, mutta hänen tuotantonsa scifi-elementtien takia sitä ei pidä vältellä sellaisenkaan, joka ei tyypillisintä genre-scifiä halua lukea. Ja jos taas haluaa kaikki tarinansa varmasti realistisina, kuten pahasta mielikuvitusintoleranssista kärsivät, niin menettää kyllä suuren osan maailmankirjallisuuden hienoimmista teoksista. Sitten pitää tyytyä lukemaan elämäkertoja ja realistisia kuvauksia tietyn todellisen paikan historiallisesti tunnistettavista tapahtumista.
13. huhtikuuta 2007 kello 21.44
Kopsua häiritsee Vonnegutin epämääräinen luokittelu. Jospa molemmat aikaisemmat kommentoijat ovat oikeassa. Vilkaisin nimittäin juuri engl. k. Wikipediaa, ja siellä sanottiin, että V. kirjoitti aluksi scifi novelleja, mutta puhdasoppisen scifi-kirjan Cat´s Cradlen jälkeen käytti science fiction-teemoja, ja esim. se Teurastamohan on puoliksi omaelämäkerrallinen (sotavankina Saksassa), juonessa käytetään kuitenkin mm. aikamatkailua.
13. huhtikuuta 2007 kello 23.47
Aikamatkailua, hmm, niiltäkin osin Teurastamo saattaa lopulta olla enemmän dokumentaarinen kuin fiktiivinen teos.
Jos uskoo sveitsiläisten patenttivirkailijoiden suosimaan yleiseen suhteellisuusteoriaan tulee samalla uskoneeksi myös kaareutuneeseen, taipuisaan ja vääristyneeseen aikaan – siis vastakohtana lineaariselle ja muuttumattomalle. Tässä mielessä Vonnegut näyttää tajunneen ympäröivän maailman olemuksen syvemmin kuin moni lajimme havaintoperspektiivin turvallisentylsissä rajoissa viihtyvä kollegansa.
Genrenä Science Fiction voi parhaimmillaan olla etukäteen dokumentoitua tulevaisuutta. Huonoimmillaan se on onneton tekosyy jalostaa turhaan kaadettuja puita päällystämättömäksi paperiksi. Sama pätee luonnollisesti myös valtavirtafiktioon, jonka puitteissa tosin julkaistaan absoluuttisesti enemmän lukukelvotonta hötöä.
14. huhtikuuta 2007 kello 9.53
http://www.visakisa.com on ollut nopea kunnioittamaan maailman parhaan kirjailijan muistoa. Siellä on hänestä uusi kysymyssarja
14. huhtikuuta 2007 kello 12.02
‘Vonnegut näyttää tajunneen ympäröivän maailman olemuksen syvemmin kuin moni…’ — Näin epäilemättä, mutta meidän heikkolahjaisempien, jotka emme oikein tajua kirjaliijan syviä viisauksia, täytynee tyytyä valtavirtaan. Mutta tokihan meille jää muutakin kuin elämäkertoja ja realistisia kuvauksia.
26. syyskuuta 2007 kello 20.40
http://www.visakisa.com/quiz-585/Kurt-Vonnegut/