Olga Tokarczuk on kirjan takaliepeen mukaan arvostetuimpia puolalaisia nykykirjailijoita. Aiemmin (2004) häneltä on suomennettu romaani Päivän talo, yön talo. Valitsin tämän kirjan sillä pidin kovasti tuosta aiemmasta.
Tokarczukin kirjoissa on unenomainen tunnelma. Sellainen, ettei oikein tiedä ovatko tapahtumat “totta”. Tyyli on tajunnanvirta –tyyppistä, arvoituksellista ja lukijana on koko ajan sellainen tunne, että haluaisi lisäselityksiä. Ikäänkuin osa tapahtumista olisi puoliksi piilossa. Kirjailija tuntuu vähän härnäävän, pimittävän tietoa.
Alku ja muut ajat pyörii kansantarujen, mytologian ja legendojen ympärillä, ihmiskohtalot on kudottu siihen joukkoon. Kirjassa eletään sotaisaa mullistusten aikaa, ja ihmiset pyrkivät selviytymään kukin omalla tavallaan. Siinä ehkä kuvaava sana kirjalle; selviytyminen. Kirja on minusta hyvin melankolinen, pessimistinenkin. Maailma ei ole täynnä onnea, jota meidät on tänne laitettu etsimään itsellemme vaan täynnä epätoivoa ja onnettomuutta, josta pyrimme selviytymään parhaamme mukaan.
Henkilögalleria on kirjassa laaja: Ruuta, joka menee naimisiin päästäkseen kaupunkiin ja kävelläkseen korkokengillä, Izydor, joka rakastuu Ruutaan, keksii keinon ansaita elantonsa hukkaamalla kirjeitä ja joka päätyy vanhainkotiin. Tähkä, joka vaihtoi lapset niiden syntyessä, Florentynka, joka “tuli hulluksi kenekään huomaamatta”, Genowefa, jonka jalat eivät enää kantaneet tätä hänen nähtyään väkivaltaa, linnanherra, joka pelaa peliä, missä jumala luo maailmaa, Näkki ja monta muuta.
Hienoin henkilöhahmo minusta oli Izydor. Izydor oli erilainen, “jälkeenjäänyt” kuten Pawel toteaa, ja sai siksi tehdä asioita, jotka olivat “hulluja”. Hänen pohdintansa olivat mielenkiintoisia. Luostariin meneminen, havainto, että kaikki tärkeät asiat ovat neljällä jaollisia. Vanhainkodissa hän tekee viimeisen havainnon: “Hän oli pettynyt. Hän oli luullut, että vanhuus avaisi kolmannen silmän, jolla näkee kaiken läpi ja jonka avulla voi ymmärtää miten maailma toimii. Mutta mikään ei muuttunut sen selvemmäksi. Luita vain särki ja uni ei tullut.” Kukaan ei käynyt häntä katsomassa paitsi lopuksi Tähkä, tämän äiti. Kun Izydor kuoli.
Linnanherra Popielski yrittää ensin estää jokea tulvimasta ja pilaamasta puutarhaansa. Hänellä oli myös eräs kirjan havainto, joka iän takia tuntui omakohtaiselta, joskaan ei virkistävältä:
“ Noin neljänkymmenen iässä tapahtuu käänne. Nuoruus kiihkossaan ja voimassaan väsyy itseensä. Jonakin yönä tai aamuna mies ylittää rajan, saavuttaa huippunsa ja ottaa ensimmäisen askeleen alaspäin, kohti kuolemaa. Silloin esiin nousee kysymys: laskeutuako ylpeästi, kasvot kohti pimeyttä, vai kääntyäkö menneisyyteen, pitää yllä kulisseja ja teeskennellä, ettei olekaan pimeää vaan huoneesta vain on sammutettu valot.”
Jotakin hienoa oli minusta havainnossa ihmisen irrallisuudesta, rikkonaisuudesta ja toisaalta elämän vääjäämättömästä kiertokulusta: “Niin kuin kaikki ihmiset, Misiakin syntyi kappaleiksi hajonneena, rikkinäisenä, pieninä palasina. Hänessä kaikki oli erillään: katsominen, kuuleminen, ymmärtäminen, tunteminen, intuitio ja tieto. Misian koko edessä oleva elämä kuluisi kaiken sen kokoamiseen, ja lopulta hänen olisi suostuttava siihen, että kaikki hajoaa uudelleen.”
Kirjassa kaikki sen hahmot etsivät epätoivoisen tuntuisesti tarkoitusta elämälle. Omilla tavoillaan. Eksyen ja epäonnistuen. Misian kuollessa läheiset miettivät kuolemaa ja sitä mitä elämä itse asiassa on; tavallisia hetkiä, joita kaipaa eniten kun läheinen kuolee:
“Pikku hiljaa he tottuivat ajatukseen Misian kuolemasta. Siitä että hän menee jonnekin pois. Mutta eniten he pelkäsivät sitä, että kuolemisen tohinassa, kun sielu irtaantuu ruumista tai aivojen orgaaninen rakenne katoaa, katoaa ikuisiksi ajoiksi myös Misia Boska, hänen ruokaohjeensa, hänen maksa- ja retiisisalaattinsa, hänen kuorrutetut suklaakakkunsa, piparinsa ja – lopuksi – hänen ajatuksensa ja sanansa, tapahtumat joihin hän oli ottanut osaa ja jotka olivat olleet yhtä tavanomaisia kuin hänen elämänsäkin ja silti – siitä he kaikki olivat varmoja – pimeydellä ja surulla vuorattuja, koska maailma ei ole ihmiselle hyvä paikka ja koska täällä voi ainoastaan etsiä itselleen ja perheelleen kolosen, jossa voi piileskellä vapautukseen asti.”
Tämä oli kummallinen kirja. En oikeastaan pitänyt siitä lukiessani. Se ahdisti minua. Se tuntui epätoivoiselta, synkältä ja harmaalta. Kun tarkastelin sitä uudemman kerran postausta varten, aloin kiinnostua siitä toisella tapaa. Aloin lukea sitä uudelleen eri silmin. Siten, että tarina sinänsä jäi toissijaiseksi. Siten, että koki samaistumisen kaikkiin hahmoihin jopa yhtäaikaa. Se herätti ajatuksen, että yhdessä ihmisessä voisi olla kaikki ne tunnetilat tai kohtalot joihin henkilöt kirjassa joutuivat. Ja omilla valinnoillaan voisi suunnata kohtaloansa. Vai kuinka paljon sittenkään juuri omilla valinnoilla?
Kääntäjä Tapani Kärkkäisen nettisivuilla hän toteaa, että Tokarczukin omin sanoin kirja kuvaa ihmisen ikuista pyrkimystä astua ulos siitä osasta, mikä hänelle on annettu, ja etsiä ikuista järjestystä katoavaisesta maailmasta.
Ajatuksia (myös häiritseviä sellaisia) herättävä kirja. Teräviä joskin surumielisiä havaintoja elämästä ja ihmisestä. Sittenkin kaunis.
1. huhtikuuta 2007 kello 20.00
Minä pidin kirjasta kovasti, jopa enemmän kuin edellisestä (Päivän talo, yön talo), josta pidin myös mielettömästi. Kirsi minusta kuvailee ansiokkaasti sitä, mistä kirjassa on kysymys, eikä siihen ole minulla paljon lisättävää. Minua kirja ei kuitenkaan lukiessa ahdistanut, sillä kirjan kerronta jotenkin lievensi surumielisyyttä. Tocarczuk kuvaa ympäristöä ja luontoa niin ainutlaatuisella tavalla, että suorastaan uppoudun siihen maailmaan. Näen selvästi maiseman: näen sen värit, haistan sen hajut ja kuulen äänet. Kirja antaa aistien lisäksi myös aivoille työtä, joten lukunautinto on huikea. Tämä on kirja, jonka aion varmasti lukea uudestaan. Tämä oli kaunis kirja.
2. huhtikuuta 2007 kello 11.26
Olga Tokarczukilla on selvästi tarina hallussaan.Suotta häntä ei pidetä Puolan uudemman kirjallisuuden yhtenä lahjakkaimmista kirjailijoista. Hänen tuotantoaan on käännetty useille kielille ja häntä on myös palkittu monilla kirjallisuuspalkinnoilla.
Mahdollisesti tuleva nobelisti?
Tapani Kärkkäinen on tehnyt hienoa käännöstyötä Olga Tokarczukin suomeksi ilmestyneissä kirjoissa Alku ja muut ajat(ilm. Puolassa jo 1996) ja Päivän talo, yön talo (ilm. Puolassa 1998)
Haluaisinpa tietää suomentamisprosessista enemmänkin. Suomensiko T. Kärkkäinen suoraan alkukielestä? Käyttikö hän myös esim. saksan , ranskan tai mahdollisesti jonkun muun kielen käännöksiä apunaan?
Oli miten oli, loistava suoritus!
Olga Tokarczukin kieli on kirjassa Alku ja muut ajat mielestäni eleetöntä ja näennäisesti yksinkertaista. Jotenkin pelkistettyä, minimalististakin. Koko kirjan läpi kulkee surullinen, lähes eleginen pohjavire. Johtuneeko osittain kirjailijan ilmiselvästä viehtymyksestä metafyysisiin kysymyksiin olemassaolosta.
Kerrotaanhan tässä kirjassa kokonaisen kansakunnan, Puolan, raskaista kohtalonhetkistä toisen maailmansodan mielettömyydessä ja julmuudessa.
Mielestäni kirjailija kuvaa hienosti ja syvästi jokaista henkilöään. Kirjailijan ihmismielen tuntemus on vakuuttavaa.
Hellyttäviä ovat erityisesti lapsikuvaukset, kuten esim. kymmenvuotiaan Misia-tytön keittiönpöydän ihmeellisen laatikon tutkimiset. ” Siinä laatikossa oli kaikki. Koko maailma”. Tai Ruudan ja Izydorin ystävyyden kuvaukset. ” Ruudasta ja Izydorista oli hauskaa istua puussa ja olla puhumatta mitään.”
Tasavertaisesti kirjailija kuvaa myös maalaismaisemaa: Mustajokea, Valko(joke)a, Turilasvuorta ja metsää. Luonto elää mystistä elämäänsä ihmisten vierellä. ”Pappiloiden niityillä kukat rukoilevat lakkaamatta”. ”Sienirihmaston aika”-kuvaus oli minusta taiturimainen. Mutta miten se pitäisi ymmärtää? Voiko sitä? Ja miksi kaikista ihmisistä vain Ruuta tiesi sen, että ”Syvällä maan alla, Wodenican sydämessä, sykkii iso valkoinen sekovartinen vyyhti, sienirihmaston sydän”? Oliko Ruuta ehkä sittenkin Tähkän oikea tytär? Olihan sekä Ruudassa että Tähkässä paljon salaperäistä, tarunomaista yliluonnollisuutta.
Kirjan loppupuolella kerrotaan sympaattisesta Izydorista näin:
”Silloin Izydor keksi, että valtaosa tärkeistä asioista maailmassa on jaollisia neljällä.” – Voisikohan tästä kirjasta Alku ja muut ajat löytää sellaisen nelijaollisuuden?
Esim. myyttisyys, legendanomaisuus, metafyysisyys, unenomaisuus. Tai: alku, aika, raja, kuolema.
Äh, Izidor, teoriasi taitaa olla kestämätön!
Monta kertaa tuli mieleeni tätä kirjaa lukiessani, että jospa kirjailija kaikessa olevaisuuden miettimisen syvällisyydessään välillä jo nostaisi katseensa ja vähän hymyilisi lukijalle.
11. huhtikuuta 2007 kello 16.23
En ole lukenut kirjaa vielä kokonaan. Minusta liikuttava kohta oli, jossa Misian isä katselee pyykkinarua ja huomaa palvomansa tyttären kasvaneen naiseksi. Hän ikäänkuin menettää lapsensa. Onko se niin, että äiti iloitsee tyttärensä naiseudesta, mutta isä joutuu etääntymään?
16. huhtikuuta 2007 kello 14.05
Minä luulen, että se ei ole sukupuolittunutta tuo suru kun huomaa lapsensa kasvaneen aikuiseksi ja seksuaaliseksi olennoksi. Sitä tuntee varmaan jokainen vanhempi, joka rakastaa lastansa ”liikaa”. Siihen suruun liittyy luopumisen tuskaa ja pelkoa siitä mitä aikuiselämä tuo tullessaan (sydänsuruja, ehkäpä taakse jää ”loistava tulevaisuus” eli lapsi hukkaa lahjakkuutensa elämän myrskyissä ja/tai arjessa).
16. huhtikuuta 2007 kello 17.37
Tämä kirja oli todellakin lahja. Edeltävät lukijat ovat luonnehtineet sitä jo erinomaisesti. Haluan sanoa vain: Olen iloinen, että se otettiin tähän lukupiiriin, sillä en olisi tässä vaiheessa muuten lukenut sitä.
17. huhtikuuta 2007 kello 15.09
Mielestäni Lene olit oikeassa, ”Sienirihmaston aika” -kuvaus oli taiturimainen; en sano että tietäisin selväsanaisesti mitä se tarkoittaa, mutta eivätkös sienirihmastot ole todellakin välttämättömiä esimerkiksi puiden kasvulle, ties mille kaikelle mullasta työntyvälle elämälle. Sienirihmastoja käsittelevä kirjan luku kiehtoo minua ikäänkuin se olisi vertauskuva asioille joista emme tiedä mutta jotka ovat elintärkeitä ihmisyhteisöjen olemassaololle.
Ja tämän päivän HS:ssa ”Tiede ja Luonto”-sivuilla on pieni uutinen: ”Sienirihmasto on kuin moottoritie”.
25. huhtikuuta 2007 kello 19.36
Kuten Päivän talo, yön talo, myös Alku ja muut ajat on kirja, jota en kykene omaksumaan yhdellä lukemisella. Sellaisia kirjoja en ole monta lukenut. Jotkin kirjat luen mielelläni toisen ja kolmannen kerran, mutta se on eri asia kuin palaaminen kirjan pariin siksi, että sen sisällöstä on saanut vain kevyen aavistuksen.
Lukuisissa kohden kirjassa on niin tiiviiksi pakattuja äärettömyyteen yltäviä ajatuksia, että minun on pysähdyttävä, nostettava katse kaukaisuuteen, hengitettävä syvään ja aloitettava alusta kyseinen kohta. Ja vielä kerran alusta.
Tokarczukin virkkeet ja ajatukset ovat kauniita ja kohottavia. Ne ovat surumielisiä, koska kaiken katoavaisuus ja hetkellisyys ovat koko ajan läsnä. Hän saa ajattelemaan, että kaikki, mitä pidämme elämän perustana, on valheenomaista ja olemattoman päälle rakennettua. Ja kuitenkin kaikessa olemisessa on suuri kosminen tarkoitus.
Pyrin välttämään sodasta lukemista. Jopa arvostamani Tokarczukin tekstin kohdalla olin vaikeuksissa. En oikein edennyt kirjan lukemisessa moneen päivään. Silti hän onnistui mielestäni kuvaamaan joitain ihmisten tunnelmia tavalla, joihin pystyin samaistumaan, vaikka en ole sotaa kokenutkaan. Samankaltaisia tunteita voi kokea elämässään muutoin.
Tokarczuk kuvasi mielestäni hyvin sotatilan saapumisen. Se ei saapunut. Yhtäkkiä se vain oli. Yhtäkkiä elämä muuttui. Ihminen ei edes ymmärrä, mitä tapahtuu. Hän vain siirtyy metsään asumaan. Mieli ja teot ovat yhä arjessa, jota päivä tai kaksi sitten elettiin. Nykyhetki on unta, ei edes vielä painajaista.
Minulle loistavan tarinan tunnusmerkki on se, että kun olen lukenut kirjan loppuun, yllätyn siitä, että olen tajuamattani lukenut kymmeniä vuosia kestäneen tarinan, tarinan sukupolvien elämästä syntymästä kuolemaan. Kirjoittaja on onnistunut limittämään henkilöiden elämänkulun toistensa elämään ja ajassa kulkeviin tapahtumiin siten, että moninaisuudesta on muodostunut yhtenäinen kokonaisuus vailla lukijan tajuntaan pompahtavia taitekohtia.
Uutta lukemista ja ajattelua tarvitsevat erityisesti pelin kahdeksan maailmaa. Ne voi nähdä allegoriana maailman kehitykselle alkutilasta nykyhetkeen ja ennustuksena tulevasta. Ne voi nähdä samanaikaisesti olemassa olevien todellisuuksiemme manifestoitumina. Ne ovat dystopia, vaikka joukossa onkin minua viehättänyt seitsemäs maailma, jossa ihmiset yhdistyvät jopa siinä mitassa, että jumala huolestuu omasta vaikutusvallastaan heihin. Jokainen niistä on kuin aurinkokuivattu tomaatti, kuin maitotiiviste. Tuotteen maku ja ominaisuudet ovat niin tiiviitä, että alkuperäisen muodon, alkuperäisen sanoman saa selville vain liudentamalla, tuomalla henkeä ja tilaa ajatusten väliin. Viidennen maailman avaamiseksi on luettava ainakin Raamatun Jobin kirja. Kuudes maailma kuulostaa kulutushysteeriseltä nykyhetkeltä, jossa ihminen kuvittelee voivansa luoda mitä tahansa mistä tahansa ja voivansa ylittää luonnon voimat omilla heikkouksillaan. Kuudes maailma voi myös olla vasta tulevaisuudessa odottamassa meitä. Voi meitä.
Ruuta osoittaa Izydorille Alun rajan. Rajan toisella puolella ei ole mitään. Ihmiset vain luulevat käyvänsä naapurikylissä, mutta he näkevät unta ja pitävät uniaan muistoina. Tässä kohden Alku kylän nimenä osuu ytimeen. Alun voi nähdä maailmana. Siinä on kaikki. Siellä on kaikki. Maailman tuolla puolen ei ole mitään. Kaikki olemassa oleva on alkua. Kirjaimellisesti jokainen ihminen ja jokainen ihmisen teko on yhtämittaista alkua, alun toistamista.
Tapani Kärkkäinen kääntää suoraan puolan kielestä. Hän on suurenmoinen lahja suomalaisille lukijoille, kuten ovat muutkin suoraan puolan kielestä kääntävät. Jos Tapani Kärkkäinen sattuu lukemaan tätä blogia, kysyisin mielelläni kirjan nimen käännöksestä. Alkuteoksen nimi on Prawiek i inne csazy. Ruotsiksi Prawiek on käännetty ”Gammeltida”. Ranskaksi kirja on saanut nimihirviön Dieu, le temps, les hommes et les anges. Tokarczuk moittii sitä aivan aiheesta. Saksaksi nimi on Ur und andere Zeiten. Suomennoksen alku-sana tuntuu sopivan erittäin hyvin tarinan kokonaisuuteen, vaikka siitä puuttuukin alkuperäiseen aikaan viittaava vivahde, joka on esimerkiksi ur-sanassa (urtid). Käännöksestä lienee keskusteltu kirjailijan kanssa?
Osoitteesta http://www.polishwriting.net/index.php?id=39 löysin tällaisen keskustelun kirjan nimen kääntämisestä (kannattaa lukea koko haastattelu):
Kim Jastremski: I’ve been wondering how the title of Prawiek i inne czasy could be translated into English without losing that sense of play with the concepts of time and space. ”Prawiek” (which can be translated as “the long ago” or ”time immemorial”) is, in the novel, a place, a small town. And ”inne czasy” refers literally to ”other times,” but also to other events in space, because the novel is arranged in ”czasy,” units of time, but measured only by the events which occur within them.
Olga Tokarczuk: Yes, I really liked the title of Prawiek. It does contain a word play that is unfortunately lost in translation: the French translation has a completely different title, and the Dutch and Danish translations lose that simultaneity of time and place, the sense that ”Prawiek” is also a place. Furthermore, the French translator treated the whole story very literally. But this is a story-and this is clear in the Polish-that is told with distance, a little bit biblically. The narrator treats the whole thing slightly ironically: ”And then God… and then something else…” And I fear that if this tone is lost in translation, then the book becomes simply a heavy family saga. But I don’t have any influence on any of this. I think in this regard Dom will be easier to translate. The language is simpler.
Myös Päivän talo, yön talo –kirjan nimenä mietityttää minua yhä. Ehkä sen merkitys alkaa avautua mahdollisilla tulevilla lukukerroilla. Arvostan suuresti Tokarczukin kykyä tehdä kirjan nimestä oma tarinansa, oma arvoituksensa tarinan sisään. Hän itse sanoo kirjoistaan, että ne ovat ”boxes within boxes”.
26. huhtikuuta 2007 kello 10.00
Sara, olen samaa mieltä, että tämä kirja (vähän niinkuin Hoeg) vaatii useamman kerran. Pysähtymisen joihinkin kohtiin, arvoituksiin. Kuinka itse koit pelin maailmat, mentiinkö siinä mielestäsi parempaan suuntaan ja mikä oli Loppu?
26. huhtikuuta 2007 kello 16.04
Kommenttinne luettuani aion ehdottomasti lukea Alku ja muut ajat. Sain juuri luettua Päivän talo, yön talo -kirjan, joka oli hieno lukukokemus. Kirja oli koottu pienistä, toisiinsa linkitetyista tarinoista, historiallisista kertomuksista, paikallishistoriasta, arkipäiväisista havainnoista, unista…Jokainen tarina on niin syvä ja viisas, että tarinoita voi lukea väsymättä yhä uudelleen. Sopiva sekoitus traaagisia tapahtumia ja arjen komiikkaa. Lohduksi kaikille kuolemanpelkoisille naapurin Martan ajatus, joka meni suurin piirtein näin: ”Jos kuolema olisi pelkästään paha asia, ihmiset lakkaisivat kuolemasta välittömästi”.
Selittäisikö tämä kirjan nimeä, kun unet ovat niin vahvasti kirjoituksissa mukana:
”Your house is your larger body.
It grows in the sun and sleeps in the stillness of the night; and it is not dreamless.
Does not your house dream? And dreaming, leave the city for grove or hilltop?
GIBRAN
27. huhtikuuta 2007 kello 21.25
Kirsi, minun pitää perehtyä pelin maailmoihin paremmin, jotta osaisin kertoa näkemykseni kysymyksiisi. Pelin lopputeksti poikkesi graafisesti aiemmista, jotka olivat muuta tekstiä pienempää fonttia ja kapeammalla palstalla. Loppu oli samanlainen kuin muu teksti. Liekö painotekninen kömmähdys vai voiko siitä tulkita jotain. Ehkä jälkimmäistä.
28. huhtikuuta 2007 kello 11.34
Itse nimittäin pohdin kirjan kuluessa sitä, että muuttuvatko maailmat ikäänkuin paremmiksi? Vai huonommiksi? Ja yrittääkö kirjailija sillä sanoa jotakin. Voi olla, että ei ja että yritän tulkita jotakin mitä kirjassa ei ole. Saada jonkinlaista järjestystä maailmaan.
8. toukokuuta 2007 kello 22.51
Vaikka keskustelu Alku ja muut ajat -kirjasta käytiinkin jo huhtikuussa, minun oli pakko etsiä lukijoiden mielipiteet käsiini tältä palstalta. Pistin nimittäin kirjan nimen muistiin, ja sain sen juuri luettua. Hieno teos, kertakaikkiaan.
Kun vielä luin muiden lukijoiden mielipiteitä kyseisestä teoksesta, olen aivan otettu! Ja pitemmittä puheitta tartun taas innosta puhkuen uuteen romaaniin… Olen poiminut täältä monta lukuvinkkiä! Kesää varten on usempi kirja odottamassa.
29. toukokuuta 2007 kello 21.56
Olipahan urakka, ensin odottaa kirjaa kirjastosta ja sitten oikeaa mielentilaa lukea se. Nyt pitäisi onnistua vielä kommentoimaan, mutta olen sössinyt homman jo pari kertaa.
Pidin kirjasta kyllä, mutta näin kesän korvalla ei ehkä ole otollisin aika lukea tällaista kirjallisuutta. Mieli kaipaa jotain kevyempää tai ainakin iloisempaa, eikä ole valmis paneutumaan syvällisempään pohdiskeluun. Romaanissa on kyllä runsaasti aineksia sellaiseen, mutta minä en sille tielle lähtenyt. Luin kirjan pintapuolisesti ja kommentit ovat sen mukaisia.
Alku toi mieleen Macondon, paikan Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyydestä. Muistikuvani siitä kirjasta ovat hatarat, mutta minun mielessäni kylät ovat sukua toisilleen. Molemmat ovat jollain lailla eristyksissä ja silti vankasti mukana maailman myrskyissä. Alku tuntuu kyllä itselleni läheisemmältä – Euroopan historia kun on hanskassa huomattavasti paremmin kuin Latinalaisen Amerikan. Alussakin tapahtuu outoja sen olematta mitenkään kummallista, mutta voikohan romaania silti väittää maagis-realistiseksi?
Vaikka takakansi ei kuvaisikaan kirjaa kansanuskomusten ja kristillisten legendojen aarreaitaksi, sen arvaisi sellaiseksi. Olisikin hauska tietää, millaisia myyttejä ja tarinoita teoksen taustalla piilee; erityisesti Paha mies oli hahmo, joka sai uteliaisuuteni heräämään. Tähkä oli toinen kiehtova hahmo, täynnä viisautta ja jonkinlaista naisellista jumaluutta. Kun hän antoi Ruudalle luvan mennä naimisiin tietyin ehdoin, tajusin mistä oli kysymys. Tarina on antiikin Kreikan jumaltaruista tuttu: kaunis Persefone kaapattiin Haadeksen morsiameksi Manalaan, josta hän pääsi aina kesäksi äitinsä Demeterin luokse. Demeter oli maanviljelyn, kasvun ja hedelmällisyyden jumalatar, ja Tähkä on sen kaiken ruumiillistuma nimeään myöten – hän on Alun suuri äiti. Tämä oli ainoa merkittävä oivallukseni kirjasta, mutta olettehan te muut onneksi tehneet ajatustyötä minunkin puolestani!
Nyt on parasta tallettaa kommentti ennen kuin mokaan taas…