Katsoin eilen illalla myöhään puolinukuksissa Yle Teemalta T-klubia, jossa aiheena oli kritiikki. Täsmennän vielä, että en suinkaan ollut puolinukuksissa siksi, etteikö keskustelu olisi ollut mielenkiintoista sillä se useimmiten T-klubissa sitä on, niin nytkin.
Kaksi kriitikkoa ja ohjaaja keskustelivat kriitikon tehtävästä. Onko kriitikon tehtävä sivistää tavallisia ihmisiä vai parantaa taiteen laatua? Eikö taide itse asiassa tule suuremmaksi ja tärkeämmäksi juuri siksi, että meillä on kriitikot. Oikea ammattikunta, joiden tehtävänä on kritisoida. Onko kirja mitään jos yksikään kriitikko ei tartu siihen ja arvostele sitä? Onko huonokin kritiikki parempi kuin ei kritiikkiä lainkaan? Voiko kritiikkiä rakastaa? Voiko kirjailija aidosti suhtautua kritiikkiin siten, että ottaa siitä opikseen? Ja pitäisikö edes? Kuinka kirjallisuudesta tulisi parempaa jos kuuntelisimme kriitikkoja? Eikö siitä tulisi parempaa vain yhdestä näkökulmasta katsottuna?
Ja toisaalta kuinka objektiivinen kriitikko on? Kun on vähän lukenut Eino Leinon ajasta Suomessa, voi todeta, että tuolloin kirjailijat kritisoivat toisiaan ja katkeruudella ja kaverisuhteilla oli enemmän merkitystä kuin olisi pitänyt olla.
Toisaalta ohjelmassa pohdittiin, onko kritiikin nostaminen erääksi totuudeksi vain vanhempien sukupolvien päänsärky? Ja tässä vanhemmilla sukupolvilla tarkoitettiin ilmeisesti kaikkia ennen 1983 syntyneitä… Eli onko niin, että nuoremmille sukupolville kritiikki on vain yksi mielipide muiden joukossa kun taas vanhemmat sukupolvet pitävät kriitikon mielipidettä “parempana” kuin muiden, eräänlaisena totuutena. En kyllä tunnusta.
30. maaliskuuta 2007 kello 11.41
Kritiikki voi nykypolvelle olla yksi mielipide toisten joukossa. Nuorison kieli sisältää myös niin vahvoja ilmaisuja, että lienee jopa parasta unohtaa vahingossa kuulemansa ja olettaa, että se on sisäpiirin tapa kommunikoida. Eli nykynuoriso ei ota vastaa kritiikkiä eikä kritisoi, pelkästään vaihtaa mielipiteitään ulkopuolisten käsittämättömällä tavalla.
Mutta nykyisten päättäjien sukupolvi, suuri ikäluokka, suhtautuu asiaan toisin. Krittiikkiä tarvitaan. Sen rahoituksen pitää tulla normaalien kulttuurirahoituslähteiden ulkopuolelta, jotta vältytään sidonnaisuudelta. Uskoisin tuon sukupolven kokemuksen kahtia jakautuneesta maailmasta ja Euroopasta, jossa kumpikin puoli näkee itsensä lampaina ja vastapuolen susina, olleen niin frustroivaa, että jo mielenterveyden nimissä kaivataan kolmatta tahoa, puhtaasti asiantuntemukseen perustuvaa kritisointia. Parhaassa tapauksessa siihen voi vedota toisuskovaisten vaientamiseksi.
30. maaliskuuta 2007 kello 16.10
Itselleni kriitikon (niin kirja-, musiikki kuin elokuvakriitikonkin) mielipide on suuntaa-antava. Kriitikot oppii tuntemaan ja jossain vaiheessa löytää sen, jonka kanssa on suhteellisen usein yhteneväiset mielipiteet. Maailma on täynnä kirjoja ja muuta, johon voisi käyttää aikaa ja silloin ”oman kriitikon” mielipide voi ratkaista, avaanko kirjan vai en.
30. maaliskuuta 2007 kello 17.09
Aloin pohtia tuota kirjailija ja kriitikon välistä suhdetta. Miltä kirjailijasta mahtaa tuntua jos kriitikko tyrmää kirjan. Tuleeko sitä silloin ajatelleeksi, että no, opinpahan tästäkin. Vai ajatteleeko sitä vain ikäviä asioita kriitikosta? Ja miksi kriitikko olisi oikea ihminen sivistämään meitä?
31. maaliskuuta 2007 kello 10.48
Eniten tässä asiassa vaikuttaa kritiikkien massan yleisilme. Eli jos täystyrmäys on yksittäinen piikki muutoin sopuisissa kritiikeissä, ei se juurikaan aiheuta suuria tunteita. Mutta jos kaikki kritiikit ovat olleet alavireisiä, tyrmäävä kritiikki varmasti huipentaa tunteen siitä, ettei kirja ole onnistunut.
Kritiikit nykymuodossa palvelevat paremmin lukijaa referaattimaisuutensa vuoksi. Muutamilla sekaan ripauttamillaan adjektiiveilla kriitikko kertoo mielipiteensä muun tarinoinnin lomaan. Kirjailijalle ei ole suurta hyötyä siitä, että kriitikko kertoo tämän onnistuneen/epäonnistuneen jossakin tai kuvaavan hyvin/huonosti jotakin, jos kriitikko ei sano, miksi ja miten hän on tähän tulokseen päätynyt.
Mutta kyllä kritiikeistä voi oppia, olivatpa ne kuinka referoivia tahansa. Jos kriitikot pääsääntöisesti tuntuvut suhtautuvan nuivasti lukukokemukseensa, on kirjassa todennäköisesti jotakin vikaa. Onhan kriitikko kuitenkin lukijakunnan edustaja ja olisi aika kovapäistä väittää, että itse on oikeassa ja kaikki muut väärässä. Julkaistun kirjan on kuitenkin tarkoitus avautua muillekin kuin kirjoittajalle.
Yllä tietysti oletan, että kriitikko on lukenut kirjasta muutakin kuin takakannen ja ensimmäisen sekä viimeisen luvun.
31. maaliskuuta 2007 kello 11.49
Yksi keskustelijoista minusta pohti mielenkiintoisesti sitä kuinka kriitikko voi parhaassa tapauksessa tehdä myös teoksen luojasta sen vastaanottajan. Että esimerkiksi kirjailija on tiedostamattaan pannut kirjaan jotakin mitä ei edes itse ole tietoisesti havainnut ennenkuin kriitikko sen hänelle osoittaa. Näin kirjailijasta tulisi paitsi teoksen luoja myös teoksen vastaanottaja. Minusta siinä on jotakin hienoa.
31. maaliskuuta 2007 kello 15.47
Minulle kriitikko edustaa vain yhtä mielipidettä, tosin olenkin syntynyt 1983 vuoden jälkeen. Näkisin kriitikon roolin olla keskustelun herättäjä omalla mielipitellään, josta sitten muut jatkavat keskustelua – vähän niin kuin sinä Kirsi tässä blogissa.
Usein tuttu kriitikko myös antaa viimeisen mielipiteen jostain kirjasta tai elokuvasta, mikä on minusta paikallaan. Hän aloittaa keskustelun ja osaa vetää sen myös yhteen.
31. maaliskuuta 2007 kello 16.41
Oikeanlainen kritiikki on hyvästä! Mutta tahallinen mollaaminen ei palvele tarkoitusta, johon kritiikki on tarkoitettu. Jätä kritiikki pois jos se tuntuu pahalta,koska silloin se on myös masentavaa kohteellle.Yritä aina tehdä kritiikistä rakentavaa se antaa uskoa yrittävälle(varsinkin aloittelijalle). Pyri olemaan positiivinen,siitä ei ole ainakaan haittaa.
31. maaliskuuta 2007 kello 20.11
Moni kirjailija kertoo teoksissaan reaktioistaan arvosteluihin. Tuntuu joskus vaikuttavan heihin atomipommin voimalla, niin ettei tavallinen tallaaja pysty eläytymään kerrottuun reaktioon, niin yliampuvalta se joskus vaikuttaa.
Erityisesti asiaa tuntuu vaikuttavan ‘ painosten kuninkaisiin ja kuningattariin’. Tulee mieleen vaikkapa Waltari ja hänen ‘oppipoikansa’ Päätalo. Ei selvästikään ei riitä, että kirjat ovat meikäläisessä mittakaavassa myyneet hulvattomat määrät, myös arvostusta pitäsi vastaavasti tulla. No, kumpikaan ei ole sitä enää odottamassa, mutta heidän uskollisissa lukijoissaan voi monesti havaita samanlaisia piirteitä. Ajatusta, että jospa kirjailija kanonisoitaisiin edes postuumisti.
Toki on niin, että monesti klassikoilta kuluu aikansa kunnes ne erottautuvat klassikoiksi, julkaisuhetkellä monta ei voi arvonsa säilyttäväksi julistaa.Mutta Waltarillakin alkaa varhaisimpien kirjojen losalta ainakin 80 vuotta täyttyä. Tarpeeksi aikaa. Ulkomaisista kirjoista tulee mieleen joku D.H. Lawrencen kirja, jossa takakannen teksti kertoo vieläkin tutkittavan, kuinka arvokkaaksi kirja olisi noteerattava, teos lienee iältään suunnilleen em.Waltarin kirjan luokaa.
1. huhtikuuta 2007 kello 10.34
Kritiikistä:
Ajatelkaa maailmaa, jossa ei olisi kirjallisuuskritiikiä: kaiken, mitä kirjoista tietäisimme, saisimme tietoon kustantajan mainosmiehiltä ja -naisilta ja kirjallisuuspalkintojen uutisoinnista. Nousisipa ainakin tällaisten blogien kuin tämänkin käyttäjämäärä.
Kritiikki on tärkeätä nimenomaan lukevan ihmisjoukon kannalta. Minusta sitä ei tule ajatella palautteena kirjailijalle itselleen (ainakaan ensisijaisesti), vaikka tiedän ja olen kuullut monien kirjailijoiden niin ajattelevankin. Ei kriitikon tehtävä voi olla ”opettaa kirjailijaa”. Koulussa ja yliopistossa opitaan ja opetetaan, ei enää julkaisevan kirjailijan maailmassa samassa mielessä.
Kritiikki on ammattilukijan mielipide, ja siksi sillä on enemmän painoarvoa kuin kenen tahansa yksittäisen lukijan mielipiteellä. Se ei tee kuitenkaan kriitikon sanasta jumalansanaa.
Kävin katsomassa W. Somerset Maughamin romaanin pohjalta filmatun Kirjavan hunnun Nyt-liitteen kritikon yhden lauseen takia. Kannatti! Kritiikillä on tärkeä merkitys lukijalle ja kulttuurille.
Keskustelua kritiikistä ei saisi latistaa oikeassa ja väärässä olemisen tasolle!
”Metsässä”
1. huhtikuuta 2007 kello 11.41
Taas tämä valittaa väärästä roskapostivarmenteesta!
Kyllä kriitikon tehtävä on palvella lukijoita, informoida, (mihin tehtävään hänet on palkattukin), kertoa, mitä kirja käsittelee, siis sen teema, ei juoni, ja miten kirjailija on hänen mielestään tehtävässään onnistunut, mikä kirjassa on hyvää, mikä vähemmän hyvää, onko se todella hyvä vai suorastaan loistava. Ulkomaisten kirjailijoiden kyseessä ollessa on hyvä kertoa myös taustoista ja muusta tuotannosta.
Tehtävä ei ole helppo nuorelle kriitikolle. Siitä kertoo Suvi Ahola kirjassaan Tietokone ja silitysrauta (= Elämäni kirjat). Hän neuvoo, että keskiöön voi ottaa pari asiaa, vaikkapa rakenteen ja kielen, voi vertailla aikaisempaan tuotantoon tai muihin kirjailijoihin, ja niin pääsee alkuun. Kirjailijan helvetti on hänen mukaansa se, jos kirja ei herätä omia ajatuksia tai jos se on pettymys, huonompi kuin oli odottanut. Teilaaminen ei varmasti ole helppoa ainakaan pienessä maassa, jossa ”kaikki” tuntevat toisensa.
Aloittelevaa kirjailijaa ei ole syytä lyödä lyttyyn. Jokaisesta kirjasta löytyy varmasti jotain hyvää, onhan se jo läpäissyt kustantajan sihdin. Kustannustoimittajan tehtävänä onkin opastaa nuorta kirjailijaa.
Kritiikki on aina tietysti myös palautetta kirjailijalle, ja siksi pelon paikka suositullekin kirjoittajalle. Väitetään, että jotkut ovat päätyneet itsemurhaan huonon tai viivästyneen kritiikin vuoksi. Ja joutuihan Kivikin Lapinlahteen. Pirjo Hassinen on jossain kertonut, että arvostelujen odottaminen on helvetillistä, yöt saa valvoa ja odottaa, että postiluukku kolahtaa. Onhan se ymmärrettävää, että työn mitätöimistä pelkää, kun on pakertanut vuoden, kaksi tai enemmänkin. Kukapa töistään haukkuja haluaisi, ja oikein lehtien palstoilla. Poliitikotkaan.
1. huhtikuuta 2007 kello 12.06
Olen varma, että kritiikin tyyli on oleellista. Jos kriitikko ei ole pitänyt kirjasta, kuinka hän sen meille (ja kirjailijalle) kertoo. Pyrkiikö hän nöyryyttämään (sitäkin on nähty) vai onko hänellä ymmärtävä, rakenteellinen sävy.
Voin hyvin kuvitella, että julkinen teilaus on todella kova paikka kirjailijalle. Hän tietää, että ”kirjallisuuspiirit” ainakin ovat lukeneet ja noteeranneet. Hän miettii salaliittoja ja syyttää kriitikkoa siitä, että ”tämä ei ole koskaan pitänyt kirjailijasta ihmisenä” jne.
Arto Virtanen kirjoittaa kritiikistä todella fiksusti kirjassaan ”Kirjailijan koti”. Hän käsittelee esimerkiksi juuri tuota väitettä, että kriitikko voisi sysätä kritiikin kohteen itsemurhaan. Hän toteaa hyväksyvänsä ajatuksen, että kritiikki voi tuottaa taiteilijalle suuriakin kärsimyksiä, mutta toteaa, ettei kriitikkoa sentään voi laittaa tilille toisen ihmisen itsemurhasta. Tämä siis kriitikon mielipide.
Kyllä kai voimme olettaa, että taiteilija lähtökohtaisesti tietoisesti altistaa itsensä kritiikille, hyvälle ja pahalle. Jollakin tavalla pitäisi pystyä erottamaan itsensä ihmisenä ja teoksensa sekä niiden saama kritiikki. En väitä, että se olisi helppoa, voi olla mahdotontakin. Kun taiteilijuus on osa persoonaa ja identiteettiä.
1. huhtikuuta 2007 kello 14.25
Minusta on hyvä lukijana, kuluttajansuojelun nimissä, myös pitää mielessä, että kriitikkokin on tavallaan osa markkinointikoneistoa. Onko hänellä aina varaa kovin reteesti teilata kirjaa, vaikka aihettakin olisi? Voi olla, että sillä tyylillä toimeksiannot vähentyvät ennen pitkää. Tälläiselta pohjaltako syntyvät esim. erilaiset kiertoilmaukset kirjan laatua kuvaamaan?
Ei ehkä koske niinkään kuukausipalkkaisia, vakituisessa toimessa olevia arvostelijoita. Mutta eikö valtaosa ainakin lehtien kriitikoista toimi keikkapalkkauksella? Ja voihan vakituinenkin joutua liemeen, jos kovin raakasti potkii aisan yli. Muistellaan vaikkapa Heikinheimoa, vaikka hän edustikin vähän eri alaa.
1. huhtikuuta 2007 kello 15.25
Ei kukaan kirjailija varmasti itsemurhaan ajaudu tai joudu sairaalaan yhden tai kahdenkaan kielteisen kritiikin vuoksi, mutta jos hänellä on jo valmiiksi masennus ja jotain muutakin vaikeaa, se voi olla se viimeinen korsi, joka katkaisee kamelin selän, ja kirjailijathan ovat usein aika herkkää joukkoa.
Kirjailijoilla näyttää olevan, varmaan itsesuojelun vuoksi, valmiina jonkinlainen vihasuhde kriitikoihin, jotka ”ovat vain epäonnistuneita kirjailijoita” tai ”joista ei ole ollut kirjailijoiksi”. Lukija lukee mielellään molempia, mutta Robert Musilin sanoin vastauksena kysymykseen: Mitä taiteesta jää? ”Me muuttuneet” (Marcel Reich-Ranicki, Saksan arvostetuimpia ja pelätyimpiä arvostelijoita erinomaisessa omaelämäkerrallisessa kirjassaan Eurooppalainen). Taide VOI muuttaa meitä, parhaimmillaan. Kirjallisuuskin.
1. huhtikuuta 2007 kello 18.51
Eija G. Arto Virtasella on tuohonkin mielipide. Ja olen hänen kanssaan samaa mieltä. Kriitikko ei voi olla viimeinen korsi, joka katkaisee kamelin selän. Pitäisikö kriitikon käsitellä masentunutta taiteilijaa toisin perustein kuin muita? Kriitikon vastuu on liian kova jos hänen täytyy ajatella olevansa toisen elämän kannattaja.
Minusta edelleen oleellista on se, että hyvä kriitikko ei nöyryytä taiteilijaa vaan kritisoi rakkaudesta taiteeseen. Tuolloin hän myös pystyy katsomaan asioita rakentavasta näkökulmasta. Kritisoitavan taiteilijan – on hän sitten kirjailija tai jonkun muun lajin taiteilija – taas kannattaa itsensä takia kerätä itselleen ystävien ja tukijoiden joukko, jolloin jos lunta tulee tupaan, pystyy suhteuttamaan asiat niin, ettei kritiikki nouse arvoon, joka on sille liiallinen.
Sama pätee varmasti muihinkin julkisen arvostelu alla oleviin ihmisiin. Poliitikkoihinkin.