Tämä ei ole teille yllätys. Peter Hoeg ei ole kymmeneen vuoteen kirjoittanut mitään. Tänä keväänä häneltä on ilmestynyt suomennettu uusi kirja. Tämä on sellainen tapaus, ettei sitä minusta lukupiiri voi ohittaa. Eli kuukauden kirjana on Peter Hoegin Hiljainen tyttö.
Eräs tanskalainen kaveri totesi tämän olleen aika hämmentävä, mutta hän ei ollutkaan lukenut Valkoisia omenoita : )
Kuukauden varjokirja. Tämä olikin jo hankalampi. Teki vähän mieleni ottaa Saramagon Suomen vierailun kunniaksi Saramagoa. Sitten teki mieli ottaa Toni Morrisonia. Mutta päädyin kuitenkin Olga Tokarczukin kirjaan Alku ja muut ajat. Miksi? Luin aikoinaan Tokarczukin Päivän talo, yön talo (2004) ja pidin siitä kovasti. Hänellä on intensiivinen, kaunis tapa kertoa. Saada pienistä mitättömistäkin asioista mielenkiintoisia. Tarttua asioihin, joissa muutoin ei edes huomaisi kauneutta. Ilmeisesti on niin, että tämä kirja on kirjoitettu ennen tuota aiemmin suomennettua.
Nämä ovat molemmat suhteellisen uusia kirjoja. Tiedän, että osa toivoisi vanhempia kirjoja kuukauden kirjoiksi. Tämä on kuitenkin niin hyvä kirjakevät, että on mahdotonta ohittaa näitä uusimpia kirjoja.
Alku ja muut ajat, suomentajana Tapani Kärkkäinen. Hiljainen tyttö, suomentajana Pirkko Talvio-Jaatinen.
Hoegistä keskustelu alkaa siis 15.4. ja Tokarczukista 1.4., eli aprillipäivänä.
Ja jotta ei tarvitse jännittää seuraavia kuukausia, voin jo nyt sanoa, että sekä toukokuun että kesäkuun kirjailijat ovat naisia. Eivät siksi, että ovat naisia vaan siksi, että ovat hillittömän hyviä!
20. maaliskuuta 2007 kello 15.57
Varjokirjaehdotus vaikkapa ensi syksyksi. Nopea lukea, joten kiireisetkin ehtivät mukaan.
Haddon, Mark: Yöllisen koiran merkillinen tapaus
21. maaliskuuta 2007 kello 23.30
Ehdotan kirjaa/kirjoja jo toukokuun kirjoiksi. Oman työpaikkani lukupiirissä käsitellään seuraavaksi huhtikuussa kahta kirjaa samalla kertaa. Monikulttuurisuutta käsittelevät Zadie Smithin Kauneudesta ja Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotosin ovat vertailussa. Edellinen tapahtuu Yhdysvalloissa ja Englannissa, jälkimmäinen Ruotsissa. Olen itse jo lukenut Bakhtiarin ja lukemassa juuri Smithiä. Todella mielenkiintoista verrata niitä. Bakhtiarin kirja hillittömän hauska ja toisaalta viiltävän rehellinen. Smithin kirja taas lähestyy aihetta viileämmin, kirjallisuuden perinteitä kunnioittaen, viitekehyksenä mm. yliopistomaailma. Olisiko mitään mahdollisuutta saada niistäkin aikaan keskustelua tässä lukupiirissä, jossa laajempi lukijajoukko? Kahden kirjan lukemiseen menee enemmän aikaa ja onhan tuossa välissä vielä se Hoegin kirjakin, joten siksi olen näin aikaisessa. Monikulttuurisuus on teema, jota ei enää kukaan voi Suomessakaan ohittaa, vaikka täällä ollaankin tähän asti eletty suht monokulttuurisessa yhteiskunnassa. Tuleeko jollekulle mieleen jokin suomalainen romaani vastaavasta aiheesta, jos ei nyt puhuta tv-sarjojen käsikirjoituksista, jotka ilmestyneet kirjana (esim. Mogadishu Avenue).
22. maaliskuuta 2007 kello 8.45
”Olisiko mitään mahd. saada aikaan keskustelua tässä …?” Toki, toki, mutta lieneekä ihan odotustenmukaista? Minusta Z.Smithin kirja oli aivan pöhkö. Kestin sitä satasen sivua vain siksi, että aikanaan pidin kovasti Zadien Valkoiset hampaat-kirjasta. Mutta liekö hän tyhjentänyt itsensä siihen kirjaan, koska sitä seuranneet eivät ole oikein mistään kotoisin.
Yliopistomaailman viitekehys tai monikulttuurisuus ei valitettavasti takaa lukunautintoa. Eikö Kauneudesta-teos ole puhdasta viihdekirjallisuutta?
22. maaliskuuta 2007 kello 12.20
Linnea, tuota Zadie Smithiä mietittiin aiemmin, samoin Mistään kotosin -kirjaa. Päädyimme kuitenkin silloin muihin kirjoihin. Suosittelen silti lukemaan Zadiea Smithiä (Mistään kotosin -kirjaa en ole ehtinyt vielä lukea). Itse pidin erittäin paljon kirjasta ”Kauneudesta”. Olen samaa mieltä Kopsun kanssa siitä, ettei pelkkä yliopistomaailman viitekehys riitä takaamaan lukunautintoa, mutta Smithillä onkin minusta paljon muutakin annettavaa. Minusta hänen henkilöhahmonsa ovat erinomaisia! Mikä on ”puhdasta viihdekirjallisuutta”? Ja jos kirja sitä olisikin (mitä minusta ei ole), ei siinäkään mitään vikaa ole. Saa minusta lukemisen motiivi olla pelkkä viihtyminenkin.
22. maaliskuuta 2007 kello 14.09
Viihdekirjallisuus onkin usein juuri sellaista, minkä parissa ei viihdy.Oisko se peräti yksi viihteen tunnusmerkki, paradoxaalisesti. Valkoisilla hampailla oli myös korkea viihdytysarvo.
22. maaliskuuta 2007 kello 14.10
Mäkin ehdotan kirjaa: hankalampaa ainakin tekstinäytteen perusteella, mutta mielenkiintoista. Jonkun uuden naiskirjailijan rakkausromaani, jossa on minua kiinnostava näkökulma rakastamiseen. Enemmän aikuisten kirjallisuutta kuin aikaisemmin lukemamme V. Omenat. Lisäksi tekstinäyte saa aikaan vaikutelman runosta, yksinpuhelusta tai jostain mantrasta.
Aina Bergroth: ”Ah autuutta” Se kai ilmestyy maaliskuussa. Tekstinäyte löytyy googlaamalla tai TEOS: sivuilta.
22. maaliskuuta 2007 kello 16.16
Zadie Smithin Kauneudesta on oikein hyvä lukuromaani! Siinä älykästä huumoria ja satiiria yliopistomaailmasta ja kaksinaismoraalista. Tapahtumat ovat kyllä aika monimutkaisia ja osin uskomattomia, mutta kirja on hauska lukea, mielestäni. Teemoja on ehkä vähän liikaa, kun on rasismiakin ja kateutta, vihaa, rakkautta, uskonnollisuutta/uskonnottomuutta sekä tietysti uskottomuutta. Ja brittiläisyys – amerikkalaisuus – teemaakin vähän sohaistaan. Mutta kyllä niistä on ihan hyvä keitos on saatu aikaan, mielestäni. Ehkäpä tämä vetoaa enemmän naislukijaan?
22. maaliskuuta 2007 kello 18.55
Lukuromaaneja voidaan luonnehtia viihdekirjallisuudeksi.
*
Viihdekirjallisuudeksi sanotaan lähinnä ajanvietteeksi tarkoitettua kaavamaista ja pinnallista kaunokirjallisuutta, jossa henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä ja juonet ennalta arvattavan kaavan mukaan toistuvia. Puhutaan myös populaarikirjallisuudesta tai ajanvietekirjallisuudesta. Lajin piiriin kuuluu suuri osa rakkaus-, seikkailu-, dekkari- ja tieteiskirjallisuudesta. Painokset ovat suuria ja tavoitteena kustantajilla ja kirjailijoilla ovat suuret myyntiluvut. (Hosiaisluoma 2003, 1010)
————–
Kuuklettelin ”lukuromaanin” ja tällaista löytyi. Ei ihme, jos tuollainen teksti on tylsää. Vaikea tällaisesta myöskään kehitellä, kuvitella mitään merkittäviä sukupuolieroja. Kovin vähän kyllä mieskommentteja Zadien kirjoista on näkynyt, siis yleensäkin.
22. maaliskuuta 2007 kello 20.01
Kiitos kommenteista ehdotukseeni. En tarkoittanutkaan, että mikään tietty viitekehys takaisi lukunautinnon, mutta ilmeisesti ilmaisin itseni väärin. Yllättävä kommentti se, että Smith koetaan viihdekirjallisuutena, tosin itse en ole lukenut häneltä muuta aiemmin ja olen vasta sivulla 67, joten en pysty sitä vielä kommentoimaan. Ainakaan vielä en ole ajatellut ko. romaania viihdekirjallisuutena. Kirjalllisuutta opiskelleena en tosin halveksi mitään kirjallisuutta: kaikkea voi lukea ja tutkia oman genrensä sisällä tai vaikka laajemminkin ja kaikesta voi keskustella. Itse asiassa viime aikoina olen etsinyt ns. lukuromaaneja, sillä sellaisia on kovin harvassa. Westön kirja viimeksi ilahdutti tällä mukaansatempaavalla ominaisuudella. Smithin kirjan viitekehys – taidehistorioitsijat – kiinnostaa, koska olen opiskellut taidehistoriaa (yllätys, yllätys). Ylipäänsä taidan olla heikkoina romaaneihin, joissa taide on jossain roolissa. Viime vuosilta muistan Frayn kirjan Päistikkaa, jossa kuvataide oli olennainen elementti.
22. maaliskuuta 2007 kello 20.37
Michael Frayn ”Päistikkaa” oli mahtava kirja. Jostain luin, että kirjailijalta tulisi tänä keväänä/syksynä uusi kirja.
Kaavamainen ja pinnallinen kaunokirjallisuus. Kuulostaa ylipäänsä kummalliselta määritelmältä. Kuka on se auktoriteetti, joka sanoo mikä on ”pinnallista”? En suostu tuolla määritelmällä kyllä luokittelemaan Zadie Smithiä.
Minä muuten googlaamalla lukuromaanin, en saanut noin yksiulotteista kuvaa, pinnallinen ja kaavamainen: Elämänpiiri- eli raumromaani ei useinkaan ole vain tietylle tapahtumaketjulle rakentuva, vaan se sisältää runsaasti episodeja (= romaanin, draaman, kertomuksen tai muun kaunokirjallisen esityksen pääjuoneen liittyvä sivujuoni, poikkeama (Hosiasluoma 2003, 204). Sen tarkoituksena on kuvata jonkin ihmisryhmän, yhteiskuntaluokan, ajankohdan elämänmuotoa. Siinä saa paljon tilaa miljöön (= ympäristön) luonnehdinta, esimerkiksi Volter Kilven Alastalon salissa. (Vainionpää 1974, 117)
22. maaliskuuta 2007 kello 20.43
Niin, siis tämä koski kategoriaa romaani. Kategoriaa viihderomaani ei ollut lainkaan. Sorry, Kopsu. Osoittanee kuitenkin sen, että on hankalaa määritellä romaania viihderomaaniksi. Ja vielä vaikeampaa määritellä mikä kirja kuuluu pinnalliseen kategoriaan. Itse etsin Zadie Smithin kategoriaa ja määrittelisin sen tuohon edellämainittuun. Tarkoituksena kuvata jonkin ihmisryhmän, yhteiskuntaluokan, ajankohdan elämänmuotoa.
22. maaliskuuta 2007 kello 21.46
Tarkkaan ottaen minä en käyttänyt sanaa viihderomaani, Kirsi käytti itse. Sen sijaan kirjoitin viihdekirjallisuudesta yleensä. Myös sanan ‘lukuromaani’ nappasin ketjun edelliselta kirjoittajalta ja googletin sen. Löytyy ensiartikkelin kohdasta 13 , ja siinä on lisääkin faktaa asiasta. Ja vieläpä viitteen kanssa. Viittaan tuohon asiantuntijan kantaan, puhun suulla suuremmalla, koska itse en ole tarkkaan selvillä asian termistöstä.
Ensiviestissäni kysyin, eikö Zadien uutuus ole viihdekirjallisuutta. Siis kysyin, en väittänyt. En tiedä, miksi sitä nimittäisin ja liekö sillä suurta väliäkään, mutta sen tiedän, että se minusta oli tylsää tekstiä. Ja kun seur.kirjoittaja nimesi sen lukuromaaniksi, tylsyyden etiologia tavallaan kirkastui sen siliän tien.
En myöskään ole Zadieta luokitellut miksikään. Ehdin jo moneen kertaan kiitellä hänen ensiksi käännettyä Valkoiset hampaat -kirjaansa. Ja nyt olen vain ihmetellyt, miten taso myöhemmissä kirjoissa laskenut tai laskettu.
22. maaliskuuta 2007 kello 22.54
En kyllä pidä Smithin romaania viihdekirjallisuutena, siihen siinä on liian paljon terävyyttä eikä siinä ollut onnellista loppuakaan, vaan monenlaisia loppuja. Viihderomaanin lopunhan voi aavistaa jo kirjan alussa, sen verran kaavamainen se on. Itsekin vähän säikähdyin tuota käyttämääni nimitystä lukuromaani ja myös etsin Googlesta siihen selitystä heti mielipiteen lähetettyäni! Niitä löytyi monia, ja lisäksi keskustelupalstoja, joilla pohdittiin tätä käsitettä. Joku oli käyttänyt Westön kirjasta tätä nimitystä ja saanut siitä sapiskaa, mutta puolusti nimitystä samoin perustein kuin minäkin.
Tässä tapauksessa se tarkoittaisi mielestäni kirjaa, jossa on monenlaista juonta, teemaa ja episodia, ei yhtä punaista lankaa tai yhtä tai kahta päähenkilöä ja heidän kehittymistään johonkin suuntaan. Kirjaa, jota on hauska lukea ja jossa on myös sisältöä ja paljon luettavaa. Tässä kirjassa ainakin jotkut henkilöistä myös oppivat jotain elämästä, ja sellainenhan ei yleensä kuulu viihderomaaniin. Ja huom., Kauneudesta on minusta HYVÄ (luku)romaani, mutta eihän kaikkien tarvitse olla samaa mieltä. Tai olkoon sitten raumromaani, mutta se kuulostaa niin kirjallisuustieteelliseltä, että sittenkin vain pelkkä romaani, niin ei tarvitse väitellä.
Viihderomaanien julkaisijat ovat kuulemma alkaneet käyttää nimitystä lukuromaani, koska se kuulostaa hienommalta.
23. maaliskuuta 2007 kello 8.34
Jokainen voi luonnollisesti antaa lukuromaani-sanalle, minkä merkityksen haluaa, vapaassa maassa. Mutta keskustelua kyllä sotkee, jos nuo määritteet kovin poikkeavat toisistaan. Ja etenkin, jos joka kirjan kohdalla sanalle pitäisi räätälöidä oma merkityksensä. Ehdotan, että hyväksyisimme yhteisesti hyväksytyksi pohjaksi netin asiantuntijan, Hosiaisluoman määrityksen. Sen asianmukaisuutta ymmärtääkseni ei kukaan ole kiistänyt.
Kiitän, että Eija armahtaa minut(kin) sanomalla: kaikkien ei tarvitse olla samaa mieltä. Siitä muistuikin mieleeni, että radion kirjall.ohjelmassa äsken keskusteltiin myös Zadien uutuuskirjasta, muistelen, että vain naisia oli keskustelemassa. Enin osa hehkutteli kirjasta samaan tapaan suurella innolla ja vahvalla uskolla kuin tällä palstalla, Mutta mukana oli yksi fiksu feminiini, joka yritti panna jäitä hattuun epäilemällä kirjan ylenpalttista kiittelyä osin katteettomaksi. Nähdäkseni hän oli suunnilleen samoilla linjoilla kanssani.
23. maaliskuuta 2007 kello 13.06
Hosiaisluoman määritelmä on OK.
Se vain että jokainen kokee tuon määritelmän itse.
Nuori, vähän elämänkokemusta ja vasta vähän lukemaan ehtinyt, jolla ei ole suurta vertailupohjaa kirjoista voi saada ajateltavaa kirjasta, jota ei edes pysty lukemaan 30 vuotta myöhemmin. Jotkut täälläkin lukevat uudelleen samoja kirjoja ja saavat niistä eri elämyksen.
Lukuromaani on mielestäni hyvin paksu ja kattaa pitkän aikakauden ja suuren suvun. Lukuromaania luetaan yhtäjaksoisesti, eikä pysähdytä miettimään kirjailijan tarkoituksia. Silti se ei kuulu Kopsun luettelemiin viihderomaanityyppeihin.
23. maaliskuuta 2007 kello 14.35
Mami, en minä ole luetellut viihderomaanityyppejä, ne oli suoraan kopsattu Hosiaisluoman tekstistä. Leikkaa – liimaa- menetelmällä. Se löytyy edelleenkin ensiartikkelin kohdasta 13, kun googletatte sanalla ‘lukuromaani’. Katsokaa ihmeessä! En toki ole millään lailla edes pätevä moisia tyypityksiä tekemään. Valitan tuottamaani pettymystä.
kHos.luoma-sitaatin ensi lause on: lukuromaaneja voidaan luonnehtia viihdekirjallisuudeksi. Ja mami kirjoittaa: Hos.luoman määritelmä on OK. Silti hän viestinsä lopussa vielä linjaa: Lukuromaani … ei kuulu K:n ( siis Hosiaisluoma-sitaatin) luettelemiin viihderomaanityyppeihin. — Nyt en enää tiedä, mitä tästä ajatella. Onko tässä nyt näytillä paljon puhuttu naisen logiikka?
Kaikki ei hyväksy Hos.luoman määritelmää. Kirsikin kirjoittaa: Kuulostaa ylipäänsä kummalliselta määritelmältä.
23. maaliskuuta 2007 kello 14.45
Kopsu, voi hyvinkin olla, että olet nyt törmännyt tuohon myyttiseen naisen logiikkaan : ) Koita silti vielä kestää.
Minusta luokittelu ylipäänsä on hankala tapa hahmottaa kirjoja, joskin monesti myös tarpeellinen. Aina pitää löytyä joku luokka, oli se sitten jännitys, viihde tms. Se on kuitenkin minusta liian kapea tapa hahmottaa asiaa. Zadie Smithin ”Kauneudesta” on hyvä esimerkki tästä. Jos sitä verrataan vaikkapa ”Keltaisten sitruunoiden ravintola” -kirjaan, ja molemmista sanotaan niiden olevan viihderomaaneja, tehdään huikeaa vääryyttä Smithiä kohtaan. Ehkä määritelmissä suurimpia ongelmia onkin se, että määritelmä sinänsä on helppo tehdä, mutta kirjojen sijoittelu näiden määritelmien sisään onkin varsin subjektiivinen juttu.
Mutta ilman muuta voimme olla Zadie Smithistä eri mieltä, hänen kirjansa hienoudesta ja lajistakin. Luitko ”Nimikirjoitusmiehen” Kopsu?
23. maaliskuuta 2007 kello 15.26
”Kansan keskuudessa” on mielikuva lukuromaaneista kuten Eija G edellä kirjoitti. Mainitaanko dekkareista koskaan, että ne olisivat lukuromaaneja? (Sivumenne sanoen: Ne eivät sovi määritelmään, että loppu on tiedossa jo alussa. Paitsi että rikos aina selviää.)
Westön kirjaa on sanottu lukuromaaniksi laajuutensa vuoksi.
Myönnän, että nimet ja määritelmät muuttuvat vähitellen aina vähän hienostelevammiksi kaikissa asioissa. Mutta se on jo toinen juttu.
23. maaliskuuta 2007 kello 15.31
Kyllä yritin Nimikirjoitusmiestä, Kirsi. Sen alku oli vielä surkeampi kuin ‘Kauneudesta’-kirjan ja siksi jäi kesken.
23. maaliskuuta 2007 kello 15.34
Palaan vielä tuohon Smithiin. Syy, miksi alitajuisesti tartuin tuohon lukuromaani-käsitteeseen oli, että kirjassa on kyllä jonkinlaisia viihdekirjankin elementtejä, mutta ne eivät ole määrääviä, esim. että jotkut tapahtumat tuntuvat vähän epäuskottavilta, vaikkapa se, että professorin tytär ihastui kadun räppäripoikaan tai että professori, vai oliko hän dosentti, antoi johdattaa itsensä poikansa tyttöystävän sänkyyn. No kerrankos sitä, mutta kuitenkin. Kirjassa oli jotenkin vähän liikaa tavaraa, mutta kokonaisuutena se oli hyvin viihdyttävä, olematta silti kepeää viihdekirjallisuutta jo kertomistani syistä.
Sovitaan vaan, että lukuromaani on viihdekirjallisuutta. Kauneudesta oli sitten jotain muuta. Tulostetaan ne määritelmät sieltä Googlesta ja pannaan seinälle… Virpi Hämeen-Anttilan viimeisimmän kirjan Perijät voisi sitten ainakin luokitella lukuromaaniksi, tai hyväksi viihdekirjaksi, mikä olisi rehellisempää. Siinä ainakin arvaa jo heti alkuun, ”ketkä tulevat saamaan toisensa”, – jaa, taisi lopussa tulla vielä yksi lisäpari – mutta onhan siinä muutakin, naisten solidaarisuutta ja pystyvyyttä, perheyrityksen talousvaikeuksia yms. Mutta oli myös liioittelua: äärimmäisyyksiin menevää veljeskateutta ja kataluutta.
Se monikansallisuus oli Smithin kirjassa ikäänkuin luonnollisena elementtinä, ilman korostusta, esim. että perheen äiti oli tummaihoinen, eikä siinä sen kummempaa, ja sen ymmärtää, kun tietää kirjailijan oman taustan. Niiden viimeksitulleiden – Haitilta vai mistä, olen jo unohtanut – kadulla kaupustelevien poikien kohdalla sitten tapahtui kärjistystä, kun professorin poikakin ajautui siihen jengiin. Ja vähemmistökiintiöiden puolesta taistelu oli myös uutta aikaa.
23. maaliskuuta 2007 kello 18.46
Minä kyllä kiistän Hosiaisluoman määritelmän lukuromaanista ainakin tuossa muodossa, jossa kopsu sen meille esittelee. Ongelmallista on se, että määritelmä poikkeaa aika paljon siitä miten termiä esim. kirjallisuusarvosteluissa käytetään. Sanalla ‘lukuromaani’ harvemmin kuvataan ”ajanvietteeksi tarkoitettua kaavamaista ja pinnallista kaunokirjallisuutta, jossa henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä ja juonet ennalta arvattavan kaavan mukaan toistuvia”. Viihteellisyys kyllä tuntuu liittyvän lukuromaaniin, mutta pinnallisuus ja stereotypiat eivät.
Kopsu, olen kyllä kanssasi samaa mieltä siitä, että keskustelua vaikeuttaa jos sana saa merkityksiä yhtä monta kuin on keskustelijoita. En kuitenkaan pidä järkevänä omaksua sellaista määritelmää, joka ei vastaa sitä miten sanaa oikeasti käytetään.
Rajanvedot viihteen ja ns. paremman kirjallisuuden välillä ovat ilmeisen henkilökohtaisia; siksi kai niistä niin kiivasta keskustelua syntyykin. Luin Zadie Smithin Kauneudesta-romaanin muutama päivä sitten, enkä kyllä hetkeäkään ajatellut lukevani viihdettä. Toisaalta ei kirja minusta ole myöskään mikään merkittävä merkkipaalu romaanitaiteen historiassa. Suurin osa kaikista kirjoista sijoittuukin tähän välimaastoon, ja hyvä niin. Minun henkilökohtaisen korkeakirjallisuusrimani ylittävät vain sellaiset kirjat, joiden pelkkä olemus on niin haastava ja korkealentoinen etten tohdi edes yrittää lukea niitä. Usein niiden kirjoittajilla on Nobel-leima. Toivon, ettei makuni tästä kovasti enää kehity, sillä olisi hirvittävän harmillista jos en pystyisi nauttimaan Zadie Smithin kaltaisen kirjailijan tuotannosta.
23. maaliskuuta 2007 kello 19.09
Ei monikultturisuus-, yliopistomaailma-, taidehistoria- aiheissa ole mitään vikaa. Toisaalta ne eivät sinällään takaa, että niistä syntyy kiinnostava kirja, jokin muu kuin lukuromaani. Tärkeintä luonnollisesti, miten, millä taidolla aiheita käsitellään. Suvi Ahola joskus lausahtikin: vaikka kastelukannusta kirjoitettu romaani voi olla kiinnostava, kunhan se on hyvin kirjoitettu. Mielipiteeseen on helppo yhtyä.
Kirjan laajuudella, paksuudella ei minusta ole tekemistä lukuromaaniksi määrityksen kanssa. Ei sitä mainita Hosiaisluoman tekstissäkään.
Se, että ihmisille näköjään jopa alitajuisesti tulee mieleen lukuromaani-termi johtunee siitä, että sitä voimalllisesti käytetään markkinoinnissa. Se on markkinointijippo. Eufemismi, sievistelevä nimitys kirjalle, jota ei ehkä ole kirjoitettu kovin kunnianhimoisin tavoittein. Ehkä esim Waltarin Sinuhekopioiksi sanotut tiiliskivikirjat voisi myös lukea tähän kategoriaan?
Linnea kirjoittaa: ns. lukuromaaneja … sellaisia kovin harvassa. Hosiaisluoma taas: Suurin osa ilmestyvistä romaaneista on nimenomaan lukuromaaneja. Näillä kannoilla niin suuri ero, että mahtaako taas olla kyse sanalle annetuista kovin erilaisista merkityksistä? Vai muu selitys?
23. maaliskuuta 2007 kello 21.21
Ettäkö epämääräisen arvostelijajoukon epämääräisesti oletettu kanta kumoaisi arvostetun tiedemies Hosiaisluoman julkisessa haussa esitetyn sanatarkan kannan. Et voine olla tosissasi Annamaria! Ja vielä välillisesti esitetty mutu-kanta. Jos arvostelijoilla edes olisi joku kollektiivinen kanta, jonka voisi asettaa tiedemiehen kantaa vastaan. Mutta eihän se ole mahdollista, sen verran heterogeen. sakki on kyseessä.
Minusta nimenomaan pinnallisuus ja stereotypiat ovat tunnusmerkillisiä viihdekirjoille, siis myös lukuromaaneille. Myös Zadien kirjassa – siis siinä alkupätkässä, minkä jaksoin lukea – minua vaivasi esityksen pinnallisuus ja paikottainen falskius, epäaitous, onnahteleva uskottavuus.
Mikä ihmeen Nobel-leima? Siis nobelpalkittujako tarkoitat? Aika erikoinen kanta, jos niin on. Sentään sen joukon tuotannosta on käytännössä helpointa löytää kunnon luettavaa, kun sellaista on vailla. Semmoinen maailmanlaajuinen seula, jonka palkitut ovat joutuneet läpikäymään tuskin löytyy mistään muualta. Mihin sitten luottaa, jos ei siihen. Tämä kanta ei luonnollisesti tarkoita, että kaikki palkitut olisi nautittavaa, helppoa tai edes lukukelpoista.
23. maaliskuuta 2007 kello 21.27
Suvi Ahola mainitsee jossain äskettäin lukemassani kirjassa siivoavansa kirjahyllystään pois kaikki lukuromaanit, että saisi sinne lisätilaa. Jo silloin aprikoin, mitähän kirjoja hän pani kiertoon. Pitäisikö kysyä?
24. maaliskuuta 2007 kello 9.24
Voinemme kuitenkin todeta, että myös aktoriteettien määritelmät ovat avoimia keskustelulle ja jopa muuttuvat aikojen kuluessa. Ja alunperin aloimme keskustella asiasta siksi, että Kopsu, halusit määritellä Zadie Smithin oman makusi mukaan johonkin tieteellisesti määriteltyyn kategoriaan. Ja moni oli kanssasi eri mieltä.
Olen muuten eri mieltä siitä, että nobelisteista kannattaa hakea helpoiten hyvää luettavaa. Maailmalla (myös Suomessa) on paljon kirjailijoita ja kirjoja, joita ei palkinto-onni ole suosinut (vielä?) ja jotka ovat mitä mainiointa luettavaa. Elämä kävisi myös tosi tylsäksi jos aina lukeminen pitäisi valita jonkin auktoriteetin mielipiteen perusteella, on tämä sitten Hosiaisluoma tai nobel-palkinnonnosta päättävä Ruotsin akatemia.
24. maaliskuuta 2007 kello 11.10
Noinhan Kirstin luonnollisesti tuleekin kirjoittaa, jo virkansa puolesta. Silti muutama tarkennos.
Ennen Ruotsin Akatemian päätöstä nobelehdokaskirjat ovat käyneet jo kansallisten instituutioiden seulan läpi. Nuo instituutit sitten tekevät ehdotuksensa Ruotsiin. Eli kymmenistä laatukirjailijoista ja -kirjoista ympäri pallon sitten Akatemia antaa loppusilauksen prosessille. Eli on liikaa yksinkertaistamista puhua vain Akatemian toimista tässä yht.
Eli keskimäärin on helpompaa löytää nobelisteilta laatuluettavaa, onhan heitä kertynyt jo noin sadan vuoden ajalta. Mikä sitten onn vaihtoehto? Se on yrityksen ja erehdyksen tie. Ostaa kirja/ iät ja ajat jonottaa sitä, aloittaa lukeminen ja pettyä. Ei sekään aivan vaivatonta. Tai sitten seuloa ja tihrustella netistä kirjan arvosteluja, mielellään toki useampia, että kuva olisi monipuolisempi. Ei sekään homma aina houkuttele.
Aloitin keskustelun omalta osaltani kyselemällä, eikö Zadien uutuus ole puhdasta viihdekirjallisuutta. No keskustelua on sitten ollut ihan kiitettävästi. Huolestuttavaa on ollut , että puolet ihmiskunnasta eli miehet keskustelusta ovat lähes puuttuneet. Jo se puhuu jotain puolestaan. Kyllä hyvät kirjat pääsääntöisesti kelpaavat yhtä lailla kaikille sukupuolille. En kannata mitään naiskirjat/mieskirjat-karsinointia.
24. maaliskuuta 2007 kello 11.42
Ei minulla ole virkaa, minkä puolesta puhua.
Olen edelleen sitä mieltä, että palkintojen perusteella lukemisen valitseminen on turhaa auktoriteettien kunnioitusta. Nobelisti voi olla hyvä kirjailija ja silti en pidä hänen kirjoistaan. Eikä minulla ole mitään velvollisuuksia pitää niistä vain siksi, että ne ovat palkittuja. Eihän kirjallisuus mitään tiedettä ole!
Mutta erityisesti vierastan ajatustasi siitä, että kirja ei voi olla hyvä, jos sen lukijoista suurin osa on naisia!
24. maaliskuuta 2007 kello 12.09
Kopsu, totta kai olen tosissani! Mitä järkeä olisi hyväksyä millekään sanalle sellainen merkitys, jossa sitä ei käytännössä tunneta? ‘Lukuromaani’ ei ole mikään tieteellinen termi, jonka merkitys on eksaktisti määritelty. Ilmaiseehan nettilähteesikin sen melko epämääräisesti: ”voidaan luonnehtia viihdekirjallisuudeksi.” Sijaa jää siis myös muunlaisille luonnehdinnoille.
Kaduttaa vähän, että toin esiin oman omituisen kantani nobelisteista – että pelkään heidän kirjojensa olevan liian vaikeita minulle. Kopsu, olet epäilemättä minua paljon viisaampi ja valistuneempi lukija, onnittelut siitä.
24. maaliskuuta 2007 kello 14.49
Kirsin virka olisi minun pitänyt panna sitaatteihin. Yritin huumoria, epäonnistuin, – jälleen kerran.
Kirjoitin muuten vain nobelpalkinnosta, joka on ylitse muiden monessakin suhteessa. Siksi on väärää yleistystä, kun Kirsi kirjoittaa: palkintojen perusteella lukemisen valitseminen on turhaa auktoriteettien kunnioitusta. Näinhän on ja vieläpä helkkarin työlästä, kun nykyään palkintoja jaetaan vuosittain luvuttomat määrät. Kuka niitä jaksaa edes seurata. Ja selvennökseksi sanon vielä kerran: totta kai nobelistien joukosta poikkeuksia löytyy, emämokiakin, kun palkintoa sentään on jaettu toista sataa vuotta. Mutta sehän on inhimillistä toimintaa, sekin.
On paljon kirjoja, joitten lukijoista suurin osa on naisia. Minusta se edelleenkin on valitettava olotila. Saattaisi olla sukupuolten välistä ymmärrystä ja sopua lisäävää, jos olisi toisin. Sitäkin me tarvitsisimme tässä avioerojen riivaamassa maassa.
24. maaliskuuta 2007 kello 17.54
Ihan kiitettävää, jos jotkut miehetkin lukevat naisten kirjoittamia kirjoja, onhan niitäkin monenlaisia, ja paljon lukevat miehet lukevat paljon kaikenlaista ihan niin kuin naisetkin. Carol Shields on sanonut jossain, että eivät naisten ja miesten väliset erot niin suuria hänen mielestään ole, vaan vähän niin kuin amerikkalaisten ja kanadalaisten väliset. No minä kyllä sanoisin, että vaikka niin kuin kiinalaisten ja suomalaisten, jos nyt ei ihan eri planeetoilta ollakaan…
Luen juuri Annie Proulxin (Pru:) Laivauutisia, ja siinä vasta täti! Lyhyitä, rankkoja lauseita, mustaa huumoria, mutta ihan ääneenkin naurattaa. Vasta nyt älysin tarttua hänen kirjoihinsa, kun Suomen Kuvalehdessä hänet esiteltiin. Olin luullut, että hän on ranskalainen, nimen perusteella, ja sivuuttanut hänet jotenkin ennakkoluuloisesti, ajatellut, että hän edustaa jotain high brow – avantgardismia. Arvostelutkaan eivät olleet sattuneet silmiin. No nytpä on monta kirjaa lukematta, vaikka kaikki eivät kai ole ihan yhtä hyviä kuin tämä. Mutta olihan se cowboy-elokuvakin juuri, Brokeback Mountain – novellin pohjalta tehty. Ehdottaisin, että tämä tai jokin muu Proulxin kirja voitaisiin joskus ottaa kuukauden kirjaksi. Saattaisi puhutella miehiäkin, – vaikka mistäs sen tietää.
24. maaliskuuta 2007 kello 18.59
Eija G, Proulxilta ilmestyy juuri uusi kirja, olen itse asiassa ajatellut, että se voisi olla toukokuun kuukauden kirja. Proulx on minusta tyyppiesimerkki kirjailijasta, joka selvästi EI ole naisten kirjojen kirjoittaja. Itse pidin kirjoista ”Lyhyt kantama” ja ”Vaarallinen harmonikka” valtavasti.
24. maaliskuuta 2007 kello 19.23
Joku dekkaristi on murjaissut: mikään ei muistuta naista niin paljon kuin mies. Minusta tuo on oikein hyvä lähtökohta sukupuolten välisen rauhanomaisen rinnakkaiselon rakentamiseksi. Lajitovereita ollaan, vaikkei aina uskoisi …
Proulxin Laivauuutisiahan on jo vanha kirja, ehkä kymmenisen vuotta on minulla sen lukemisesta. Kaikin puolin upea kirja, jonka jälkeen sitten muista en ole ollut läheskään yhtä paljon innostunut. Kolmituntinen Brokeback Mountain elokuva jäi mieleen siitä, että sen pohjana on 35 sivun mittainen samanniminen novelli.
24. maaliskuuta 2007 kello 21.56
Tervehdys kaikille!
Olen lueskellut toisen kommenttini jälkeisiä kirjoituksianne ja yrittänyt monta kertaa tarjota omaa määritelmääni lukuromaani-sanalle, mutta jättänyt sikseen, kun rima on noussut liian korkealle. Nyt yritän taas… Olen nimittäin hämmentynyt siitä, että kehiin heittämäni lukuromaani-termi aiheutti näin pitkän keskustelun termin sisällöstä. Olen nettikirjoittajana untuvikko ja menköön sen piikkiin, että käytin termiä melko ”lonkalta”, miettimättä sen enempää, mitä se voisi jollekulle muulle merkitä. Naiiviuttani en tajunnut, että tietysti termi pitäisi määritellä jotenkin. Olen miettinyt tässä pari iltaa, miksi ylipäätään koin tarpeelliseksi käyttää ko. termiä. Lukuromaani varmaankin – nyt kun olen asiaa miettinyt – yleensä määritellään toisin, mutta olen itse alkanut käyttää lukuromaani-termiä silloin, kun viittaan romaaniin, joka on sekä 1) kiinnostava ja hyvää kirjallisuutta (hyvää minun mielestäni ja kenties kriitikoidenkin) että 2) riittävän laaja, jotta lukukokemus ei ole liian pirstaleinen. Siksi viittasin Westöhön, jonka MKK-romaani tarjosi lukukokemuksen, josta oli vaikea irrottautua, lukemista moneksi päiväksi ja yöksi. Tämä johtuu ehkä siitä, että olen viime vuosina vähän pettyneenä lukenut uutuusromaaneja, joista monien laajuus muistuttaa novellin lajia lyhyydessään. Monista voisi jopa käyttää termiä pienoisromaani. En nyt muista tarkalleen, mikä romaanin sivumääräminimi luokitteluissa on, olisikohan 100-200 sivua. (?) En myöskään tiedä, onko kyse kirjoittajien halusta kirjoittaa tiiviisti ja pelkistetysti vai tarinankertomisentaidon puutteesta. Ehkä kirjallisuus kuvastaa myös aikaansa siinä, että pirstaleinen ja katkelmallinen kerronta on nykyihmiselle luettavampaa kuin moniosaisten ja monisataasivuisten romaanien monipolvinen kerronta. Mielestäni kirjailijan tulee joka tapauksessa osata kertoa tarinoita. Joskus ne ovat lyhyitä, joskus pitkiä. Ilman tarinaa ei ole kirjailijaa.
Nyt palaan lukuromaani-käsitteeseen tämän välijaarittelun jälkeen. Arkisin ainakin allekirjoittaneella on liian vähän aikaa lukea ja lukeminen kutistuu yhteen lukuun puoliunessa ennen nukkumaanmenoa – viikonloppuna aikaa on parhaassa tapauksessa vähän enemmän. Lomilla kaipaan kuitenkin kirjoilta muutakin, mm. sitä, että pääsen uppoutumaan maailmoihin, joita kirjailija luo. Siis tarinoihin. Kyseessä on varmasti osittain todellisuudenpakoa, koska lomalla haluaa unohtaa arkiset murheet ja työasiat ja nauttia lukemisesta. Siksi käytänkin lomani klassikoiden, joista useat monisatasivuisia, lukuun. Viime kesänä luin Dostojevskin Idiootin ja nautin kiireettömästä lukunautinnosta, jota saattoi pitkittää ja pitkittää ja pitkittää ja pitkittää… Siksi voisin kutsua Idioottiakin lukuromaaniksi, vaikka tietysti se yleensä mainitaan muissa yhteyksissä. Idioottia ei silti varmaankaan kukaan luokittele viihderomaaniksi. Samanlaista kiireetöntä lukunautintoa tarjosi Westön MKK tammikuussa. Kuten monet MKK-keskustelussa sanoivat, romaanin henkilöhahmoja tuli ikävä, kun romaani loppui. Sitä tarkoitin, kun sanoin, että lukuromaanit ovat harvassa. Olen lukenut kuluneen vuodenkin aikana monia hyviä romaaneja, mutta tuollaista ”on kurjaa kun kirja jo loppui” -kokemusta monikaan ei ole tarjonnut. Eikä tietysti aina tarvitsekaan tarjota. Kirjallisuuden arvo tulee muustakin kuin sen viihdyttävyydestä (mm. ajankohtaisuudesta, kielellisestä taituruudesta, tarinankertomisen taidosta, yhteiskunnallisuudesta ym.), mutta henkilökohtaisesti arvostan toisinaan sitäkin, että kirja viihdyttää. En silti lue Danielle Steelin kirjoja, jotka yleensä määritellään viihdekirjallisuudeksi, sillä minua ne eivät viihdytä, vaan pitkästyttävät. Kirjassa täytyy olla jotain ainutlaatuista, jotta viihtyisin sen parissa. Siksi minä käytän aikani lukemiseen. Etsin kirjoja, jotka antaisivat minulle jotain. Luen toki muutakin kuin kaunokirjallisuutta, sanottakoon se tässä lopuksi.
Ai niin, ja vielä se, etten todellakaan ole maailman loogisin ihminen, joten jos joku nyt huomaa tässä kirjoituksessani ja määritelmissäni epäloogisuutta, hän on mitä luultavimmin oikeassa. Kaikki tässä kirjoittamani on subjektiivista eikä siten todistettavissa yksinomaan vääräksi tai oikeaksi. Mutta kommentoikaa toki. Iloitsen tästä lukupiiristä ja keskustelun tasosta sen eri teemojen ja otsikoiden alla.
25. maaliskuuta 2007 kello 9.37
Linnea, kun sanot olevasi/olleesi kirjallisuuden opiskelija, sinulle on varmaan tuttuja tuttuja romaanin tyyppijaot. Joita myös mainitussa Hosiaisluoman tekstissä löytyy. Olen itsekin hiukan opiskellut kirjallisuutta ja tiedän asian kokemuksestani. Tosin minun aikanani ei puhuttu lukuromaanista, sana on tullut muotiin myöhemmin. Epäilemättä eniten markkinoinnin kautta, mutta kuten Hos.luoma osoittaa termi on ehtinyt jo tutkijoidenkin tutuksi tulla.
Mutta juuri yleistyneen käyttönsä vuoksi ko termillä olisi hyvä olla yksiselitteinen sisältö, mielellään ei kovin pitkä ja monimutkainen sananselitys. Nykytilanne sanan merkityksen suhteen näyttää olevan sellainen hulabaloo, ettei siitä sielunvihollinenkaan ota selvää. Ja selvää on, ettei se ainakaan helpota keskustelua. No, se siitä, turhaa enempää lyödä päätä seinään.
Linnealla oli myös toinen kiinnostava sana: pienoisromaani, jota taas ei kovin usein nykyään näe. Waltari kirjoittaa tuosta sanasta jossakin kirjassaan. Ilmoittaa olevansa äkeissään koko sanasta, jos oikein muistan. Hänestä sitä on ruvettu käyttämään kaupallisessa tarkoituksessa. Siis sekin oman aikansa markkinointijippo, sana joka ehkä Waltarin aikana herätellyt intohimoja samaan tapaan kuin lukurom.sana nykyään. Muistelen, että W:n mielestä sana on tarpeeton, tullaan hyvin toimeen novelli/romaanisanoilla.
25. maaliskuuta 2007 kello 17.35
Olisiko Kirsillä hieman kiire noitten uutuuksien kanssa?
Parista Proulxin kirjasta olen kyllä itsekin kovasti pitänyt, mutta kuukauden kirjuutta voisi siirtää muutamalla ajastajalla. Jonathan Carrollin kohdalla jotkut esittivät pientä protestia samasta asiasta.
Vai onko niin, että kuuluu palstan luonteeseen, köyhät jotka laittavat tilauksen kirjastoon, älkööt vaivautuko.
Ei se Omenat ole vieläkään ehtinyt maakuntakirjastoomme, ykkösenä kyllä olin varauslistalla.
25. maaliskuuta 2007 kello 18.12
Tervehdys kaikki määrittelijät!
Olipa pitkä keskutelu saatu aikaan yhdestä sanasta, ja ”huhtikuun kirja” otsikon alle : )
Kiitos siis viihdyttävästä kerronnasta, suorasataan luettavasta sellaisesta!
Muutaman päivän reissun takia pääsin lukemaan ketjua vasta nyt, kerralla alusta loppuun, ja – kiitos&anteeks- kyllä nauratti!
Nauratti muutaman kirjoittajan intohimoinen suhtautuminen yhteen sanaan ja sen määritelmään. Ja entine nauratti itse sana, ”lukuromaani”… no siis, eivätkö kaikki romaanit ole LUKUromaaneja? Ai niin, onhan nykyään äänikirjojakin!!
Ystävällisin terveisin,
Jane *suojautuu jo sateenvarjolla päälleen lankeavasta kritiikistä*
25. maaliskuuta 2007 kello 20.10
Mistäpä Janea kritisoisi, kun ei edes omaa mielipidettään päivänpolttavasta aiheesta esittänyt. Sitten ehkä olisi tullut lunta tupaan. Mutta kieltämättä sana lukuromaani on jo itsessään suunnattoman kökkö, tekemällä tehty sana, varsinainen sekasikiö, harhaanjohtaja, kiertoilmaisu, kun halutaan peitellä, että sekundaa tässä kaupitellaan.
26. maaliskuuta 2007 kello 14.28
Niille, joita vielä vaivaa lukuromaani-käsite:
Tommi Melender pohtii Westön kirjaa lukuromaanina omassa blogissaan.
(Tunnustan googlanneeni Westön + lukuromaanin ja sekaannuin vielä sielläkin keskusteluun.)
27. maaliskuuta 2007 kello 7.34
Jane, ymmärrän hyvin huvittuneisuutesi. Itse kustakin kuoriutuu kuitenkin termifanaatikko… Muistin vasta nyt, että minullahan on kirjahyllyssäni oma Hosiaisluomani, eli ”Kirjallisuuden sanakirja”.
Ja jotta ei tule väärää kuvaa, Hosiaisluoma EI käytä termiä lukuromaani lainkaan. Kopsun siteeraamassa artikkelissa lukuromaani -käsitettä käytti Vainionpää ja se on vuodelta 1974. Eli siinä mielessä voinemme sanoa sen olevan vanhentunut käsite. Jos siis pidämme Hosiaisluomaa gurunamme.
Hosiaisluomalla sen sijaan on käsite viihdekirjallisuudesta:
Viihdekirjallisuus
Lähinnä ajanvietteeksi tarkoitettu helppolukuinen, enimmäkseen kaavamainen ja pinnallinen kaunokirjallisuus; populaarikirjallisuus; ajanvietekirjallisuus. Lajin piiriin voidaan lukea huomattava osa seikkailuromaaneja, romanttisia rakkausromaaneja, dekkareita ja tieteiskirjallisuutta. Viihdekirjallisuutta tuotetaan yleensä teollisesti suurina painoksina ja jokseenkin yksinomaisesti kaupallisin tavoittein. Kliseiset juonikaavat ja henkilöhahmot ovat ominaisia esim. rakkausviihteelle. Tiukka rajanveto matalan ja korkean välillä on kuitenkin vaikeaa, ja esim. kulttuurintutkimuksen piirissä sitä ei edes haluta tehdä. (Yrjö Hosiaisluoma, Kirjallisuuden sanakirja, WSOY 2003)
Kiinnittäisin erityisesi huomiota viimeiseen lauseeseen:
Tiukka rajanveto matalan ja korkean välillä on kuitenkin vaikeaa, ja esim. kulttuurintutkimuksen piirissä sitä ei edes haluta tehdä.
27. maaliskuuta 2007 kello 8.55
No nythän tämä vasta huvittaakin: kinastellaan siitä onko H:n määritelmä ajanmukainen vai ei ja lopulta selviää ettei H ole mitään määritelmää tehnytkään. Ei pitäisi olla yllättynyt, sillä nettilähteet eivät useinkaan vakuuta tarkkuudellaan.
27. huhtikuuta 2011 kello 6.47
That’s way more clever than I was expecting. Thkans!