Vuoden 2005 myydyin romaani Ruotsissa. Kajsa Ingemarssonin kirjoittama Keltaisten sitruunoiden ravintola. No, otin sen Tukholman matkalle sillä se kertoo tukholmalaisesta gourmet-ravintolasta. Jos pääsisi tunnelmaan. Oikeastaan se kertoo Agnesista, ravintolatyöntekijästä, hänen elämästään, rakkauksistaan, suhteesta vanhempiin, ystäviin, alkoholiin, ruokaan, työhön ja kaikkeen muuhun mitä elämässä voi sattua. Yhden kirjan aikana. Ja happy end.
Olen sitä mieltä, että tämä ei todellakaan ollut suuri lukuelämys. Jos etsii kevyttä lukemista, missä tietää, että loppujen lopuksi kaikki menee hyvin ja siitä tulee pikku itku, tämä on ihan hyvä. (Ja jossa myös tietää koko ajan itä tapahtuu, yllätyksiä ei tule). Hyväntuulinen kirja, yksinkertainen dialogi, vähän välimerellistä ruokaa (liian vähän jos minulta kysytään) ja jonkin verran liikaa turhia yksityiskohtia ilmeisesti siksi, että henkilöhahmot tuntuisivat todellisimmilta. Mutta onnellinen loppu. Ja joskus sellaiset on ihan mukavia.
Ehkä mieluummin kuitenkin ruotsalaisista naiskirjailijoista luen Liza Marklundia. Parempi kirjoittaja. Parempi juoni. Kajsa ingemarssonilla tosin on mielenkiintoinen tausta mm. Ruotsin turvallisuuspoliisissa, ehkä seuraava romaani, joka kertoo vakoilusta on mielenkiintoisempi.
Mrrr. Missä Amazonin-tilaukseni oikein viipyy. Veli on jo lentokoneessa matkalla kohti New Yorkia ja veljelle matkalle tarkoitettu kirja on jossain…
14. maaliskuuta 2007 kello 20.33
Ruotsissa myyntilistojen(erityisesti pokkarilistojen) kärjessä kauan pysynyt Stieg Larsson ei ole tainnut Suomessa vielä suuremmin saada julkisuutta. Hän on kirjoittanut Millenium-sarjaa, josta jo kaksi kirjaa (Män som hatar kvinnor ja Flickan som lekte med elden) ovat oikeasti hyvää luettavaa!Suosittelen! Harmi vaan, että kyseinen kirjailija kuoli muutama vuosi sitten ja ei ehtinyt kirjoittaa sarjaansa valmiiksi…:/
15. maaliskuuta 2007 kello 9.20
Marklundissa kirjailijana ei sinänsä ole vikaa mutta Annika Bengtzon on ärsyttänyt roolihahmona jo vuosia. Tunkee nenänsä joka paikkaan, etenkin sinne minne ei pitäis; on toimittajana, äitinä, puolisona ja ties minä ihan supersankari eikä mikään tavis niinkuin esim.kirjan kansilehdissä ja haastatteluissa usein väitetään. Ärsyttääkö Annika ketään muita kuin minua (joka silti aina luen Marklundit kun ne ilmestyy…
)
15. maaliskuuta 2007 kello 11.47
Ne Amazonialasten saapumiset kestää. Tilatessa kerrotaan odotettavissa oleva saapumis aika. Itse luin omani tohkeissaan aikoinaan väärin. Arvio oli 14-21 päivää ja minä tuijotin vain lukua 14 ja olin tasan kahden viikon kuluttua vallan hermostunut.
Ehkä veljesi voi lukemisen sijaan ajatella valitsemansa matkustustavan ekologisuutta tai tutustua kanssamatkustajaan. Ja nyt sinä ehdit luke veljesi kirjan ennen kuin annat sen hänelle.
15. maaliskuuta 2007 kello 11.52
Täällä Ruotsissa ovat nyt suosittuja nämä kevyemmät kertomukset, vallitsevan mielipiteen mukaan jos kirja on hyvä (pätee myös elokuviin), siitä pitää jäädä hyvä ja iloinen mieli!
Yksi mielenkiintoisimmista tämänhetkisistä ruotsalaiskirjailijoista on Karin Alvtegen, jota monet tuntemani ruotsalaiset ovat suositelleet. En ole vielä itse ehtinyt lukea vaikka työn puolesta sain tavata kerran jo itse kirjailijankin. Mutta listalla ne ovat ja huomasin, että kirjat on jo suomennettukin – Syyllisyys, Häpeä ja Petos. Onko joku jo ehtinyt lukea suomeksi?
15. maaliskuuta 2007 kello 12.58
Tiuhti, veljellä on kyllä vaimo mukana (ja lapset jäivät kotiin) eli en usko, että tuo seuraongelma on akuutti. Mutta kun kirja oli opas New Yorkista…
15. maaliskuuta 2007 kello 13.25
Paska tsägä-toivottavasti matkatavarat sentään kulkevat eksymättä määränpäähän.
15. maaliskuuta 2007 kello 21.49
Luen Marklundit aina heti ja pidänkin niistä. Mutta Annika. Ihan toivoton tapaus. Miten sillä voi olla aina niin kurjaa, hirveä anoppi, aika ei riitä mihinkään ja vielä niin kamalan laihakin. En todellakaan pidä Annikasta (varsinkaan siitä uusimman kirjan tempusta, mitä teki miehensä syrjähypylle), mutta Marklundista tykkään. Stieg Larsson on huippu. Miehet jotka vihaavat naisia on mahtava dekkari.
17. kesäkuuta 2007 kello 14.08
Kesälomani alkoi ja luin juuri tämän ”Keltaisten sitruunoiden ravintolan”, Onneksi vain kirjastosta lainatun kappaleen, sillä sehän oli tyhjääkin tyhjempi tarina. En jaksanut edes lukea kunnolla loppuun, selasin vain. Ihmetyttää mistä moinen myyntimenestys.
Sen sijaan Stieg Larsonin romaanit ovat fantastisia, rankkoja kuvauksia toki paikoitellen. Trilogian kolmas osa on jo ilmestynyt ja ainakin Akateemisesta saatavilla (siis alkuperäiskielellä). Olisiko niin että Keltaiset sitruunat tarjoavat sopivaa pakoa arjesta, kun pohjoismaisen hyvinvointivaltion todellisuus uhkaa ahdistaa liikaa …
5. helmikuuta 2008 kello 13.59
Sitruuna-kirja jäi viime keväänä minulta kesken muiden kiireiden takia. Nyt sen luin loppuun, kun teki mieli jotain raikasta. Tämä kirja on ensimmäisiä aitoja ruotsalaisia feel good-kirjoja, joita siellä on julkaistu.Tämän kirjan myötä kirjailijaa on kutsuttu Ruotsin pokkariprinsessaksi suuren menestyksensä takia. Tosin hänen uutta lajikokeiluaan, thrilleriä \\\’Den ryske vännen\\\’ pidetään nyt hänen parhaimpanaan.
Löysin juuri upeasta äidinpullantuoksuisesta kahvilallisesta ja loistavasti palvelevasta pääkirjastostamme, Metsosta, kirjailijan uusimman \\\’Lyckans hjul\\\’. Hauska nähdä, mitä se kertoo kolmen naisen kohtalosta. Lieneekö tyylilaji taas uuden kokeilua, nyt kun kirjailija on vetäytynyt päätoimiseksi kirjailijaksi.
Kajsa Ingemarssonia on verrattu sellaisiin muihin hyväntuulisiin ja humoristisiin kirjailijoihin kuin irlantilaiseen Marian Keyesiin ja tanskalaiseen Hanne-Vibeke Holstiin.
Viimeksimainittu on mm. kirjoittanut sen viime syksynä Suomessakin nähdyn lyhyen tv-sarjan \\\’Kronprinsessan\\\’.
Holstin sydäntä lähellä ovatkin sellaiset aiheet kuin valta, politiikka, tasa-arvo, naisen arkiongelmat työn ja perheen välillä. Hän on itse YK:n Tanskan good will-lähettiläs ja pitää kovasti Siri Hustvedtin kirjoista. Helppolukuisella tyylillään Holst on melkoinen suosikki.
Mitä tulee vielä sitruunakirjaan, se oli valoisa ja toiveikas kuvaus ahkeran nuoren naisen elämästä – kurjasta poikaystävästä huolimatta. Mutta vaikka kerrottiin Tukholmasta, tuosta Pohjolan helmestä, kaupunki tuntui tuskin hengittävän. Olisin halunnut kuvauksia vaikka suloisista, kukkivista kirsikkapuista. Mitä tulee taas ravintolakuvauksiin tarjottavineen, niin jotakin maittavaa todella puuttui. Enkä nyt tarkoita todellakaan kirjoja.