Sallinette, että viikonlopun ratoksi siirrymme hetkeksi kunnon kirjallisuudesta sarjakuvan pariin.
Kirjailija Leena Lehtolainen tunnustautuu tämän päivän Ilta-Sanomissa Aku Ankka-faniksi. “Tunnustan keskiviikkoisin odottavani milloin posti tulee”, hän toteaa. Viime vuonna Aku Ankka on tehnyt kaikkien aikojen levikkiennätyksen 320.000 kappaleen menekillä. Meillekin tulee Aku Ankka.
Samassa IS:n artikkelissa toimittaja Juhani Tolvanen uskoo, että Aku Ankan suosion kasvu nimenomaan Suomessa on suomalaisuuden ansiota. “Lehden käyttämä äidinkieli ja sen onnistunut iskostaminen kasvattajien tietoisuuteen hyvän suomen levittäjänä, Kari Korhosen ja muiden suomalaispiirtäjien vankka esiintyminen lehdessä, suomalaisten EU:hun liittymisen myötä kasvanut kansallistunne sekä pirstoutuneiden medioiden synnyttämä kaipuu keskiviikon koko kansaa yhdistävään postilaatikon kolahdukseen. Siinä minusta avaimet AA:n uskomattomiin lukuihin” Tolvanen toteaa jutussaan.
Niin. En haluaisi olla kyyninen, mutta onkohan tässä nyt innostuttu vähän liikaa. Kuulostaa samalta kuin Suomen MM-jääkiekkokullan aikaan. Silloin kulta merkitsi kokonaisen kansakunnan vapautumista ja itsevarmuuden aikakauden alkamista ja vaikka mitä ylevää. Se oli vaan yksi mitali!
Aku Ankka on hyvä lehti, ei sillä ole mitään tekemistä EU-jäsenyyden kanssa!
Aku Ankan suosioon vaikuttaa varmasti sen käyttämä suomen kieli. Se on täynnä hauskoja, usein vain aikuisille avautuvia, hahmojen nimiä ja sanontoja. Minä, kuten moni muukin ikätoverini, opin lukemaan Aku Ankasta. Nyt tyttäreni opettelee lukemaan paitsi Aku Ankasta, myös Nalle Puhista tai Prinsessa-lehdestä. Sarjakuvista opettelin aikoinaan myös ranskan kieltä. Opettelu on helppoa kun sanonnat ovat yksinkertaisia ja kuvista voi päätellä mitä tapahtuu jos ei muuten ymmärrä.
Mutta voiko aikuinen lukea Aku Ankkaa? Kuten sanottua, meille tulee Aku Ankka. En kuitenkaan enää innostu siitä niin, että oikein odottaisin “pirstoutuneiden medioiden synnyttämässä kaipuussani keskiviikon koko kansaa yhdistävää postilaatikon kolahdusta”. Saatan kuitenkin joskus lukeakin. Ostan satunnaisesti Aku Ankan taskukirjankin vaikka olenkin sitä mieltä, etteivät ne enää tunnu aidoilta kun joka toinen aukeama ei enää ole mustavalkoinen. Aku Ankan lukeminen on joskus todella rentouttavaa.
Aikuisessa ja Aku Ankassa on kuitenkin edelleen yhdistelmänä jotakin epäilyttävää. Kun joku aikuinen kertoo pitävänsä Aku Ankasta, sanoo hän poikkeuksetta yhden lauseen kuten Leena Lehtolainenkin: “Barksin klassikot ovat meistä kaikista parhaat”. Tuntuu siltä, että on aikuismaisempaa pitää klassikoista ja lukea siksi Aku Ankkaa kuin vain lukea sitä huvikseen. Tosikkoja nämä aikuiset…
Olisi muuten hauskaa kun joku kirjallisuuskriitikko joskus ottaisi uusimman Aku Ankan taskukirjan ja arvostelisi sen vakavasti.
10. maaliskuuta 2007 kello 13.27
Tuo ”tyttäreni opettelee lukemaan [...] Prinsessa-lehdestä” -kohta kylmäsi. Miksi fiksut ja sukupuolipolitiikasta mitään tietävät ihmiset antavat lastensa lukea sitä? Eikö tyttölapsille annettavien naisten mallien pitäisi olla jotain aivan muuta kuin unelmien prinssiään passiivisesti odottavia, pääasiassa kauneutensa hoitoon keskittyneitä luksusobjekteja?
10. maaliskuuta 2007 kello 13.37
Niin, tämä asia on vaivannut minuakin. En ole todellakaan tyrkyttänyt tyttärelleni prinsessamuottia. Eikä hän minusta siihen muottiin mahdukaan. En kuitenkaan pidä Tuhkimoa tai Arielia ”kauneutensa hoitoon keskittyneinä luksusobjekteina”. Jokainen tyttö, myös minun sukupolvessani, on omat prinsessatarinansa lukenut ja jos saduista tulee sarjakuvia, ei se niiden tenhoa vähennä. Ei prinsessat välttämättä ole pahasta. Sadut kertovat usein maailmasta missä hyvä voittaa pahan.
Toisaalta. Miksi aina kuvittelemme, että jos tyttö lukee prinsessasatuja, hän ei kykene muuhun kuin passiivisesti odottamaan prinssiään? Jos poika lukee satuja tuhoavista roboteista, me emme epäile, että hänen todellisuuskuvansa jäisi yksipuoliseksi ja hän äitiysi tuhoamaaan kaiken mikä tulee eteen. Luulenpa, ettei muutama prinsessatarina sinänsä pilaa lasta. Kuten ei pari teräsmiestäkään.
10. maaliskuuta 2007 kello 13.59
On monia tapoja snobbailla tai ylentää itsensä. Kun haluaa olla yläpuolella kaiken arvostelun, on suosittu tapa tunnustautua jonkun kulttuurisesti vähäarvoisen asian X kannattajaksi ja jopa korottaa tuo X uuteen arvoon. En nyt sano, että juuri tässä olisi siitä kyse…
10. maaliskuuta 2007 kello 14.54
Neljävuotiaat pojat rakastavat teräsmies- ja hämähäkkimiesvaatteita. Ja ritarihaarniskoja. Tytöt rakastavat prinsessapukuja. Tässä ei ole mitään kummallista, vaan se kuuluu normaaliin kehitykseen. Näin sanovat psykologian asiantuntijat.
10. maaliskuuta 2007 kello 15.52
Nykyisin Aku Ankka -pokkarit ovat jo menettäneet sielunsa. Lapsuudestani muistan parhaan lukemistani pokkareista, sen nimi on ”Aku ja Amerikan keisari”. Eräs tarina sekoittaa useita vanhoja satuja Ankkalinnan todellisuuteen perin maagisrealistisella tavalla; etenkin unenomainen kohtaus, jossa Akun pitää valita myrkyttämätön päärynä puusta, jossa yhtä lukuun ottamatta kaikki hedelmät ovat tappavia, on jäänyt mieleen. Itse asiassa tämä tarina muistuttaa maagisrealistis-fredilaiselta hengeltään Jonathan Carrolin tarinoita.
Lehti tulee meillekin, mutta en sitä enää jaksa lukea – tarinat ovat kehnoja, eikä se suitsutettu kielikään ihmeemmin tenhoa, vaikka lapsille toki kieltä kai opettaakin. Ne Barksin sarjat ovat ihan oma lukunsa: jotkut niistä voisi lukea osaksi länsimaista kulttuuriperintöä ja liittää kouluopetuksen osaksi yleissivistyksen nimissä. Esimerkiksi höpsismi-sarja on mainiota satiiria.
10. maaliskuuta 2007 kello 17.23
Olen aikuinen ja olen Aku Ankan uskollinen lukija taskukirjatkin mukaan lukien. En salaa asiaa enkä mainitse Carl Barksia tai muitakaan klassikoita perusteluina harrastukselleni.
Uudet lehdet ovat tyylillisesti kovin erilaisia kuin noin 35 vuotta takaperin, kun ensikerran tutustuin ”akkariin”. Makuasia on kuitenkin se, ovatko tarinat varsinaisesti huonompia. Osa on ja osa on edelleen hyviä. Vanhoja lehtiäkin lukiessa tulee vastaan tarinoita, jotka eivät juuri sytytä. Jatkosarjojen vähentyminen ja muuttuminen (eivät yleensä ole aivan klassisia seikkaluja, joissa Roope, Aku ja pojat etsivät milloin mitäkin aarretta) on siirtänyt omaa kiinnostustani enemmän taskareihin, joissa aina törmää tosi hyviinkin tarinoihin. Omia ehdottomia suosikkejani ovat Taikaviitta sekä Mikki-tarinat.
Aku Ankan tenhovoima on mielestäni siinä, että lehti on muuttunut ajan myötä – tietokoneet, internet ja muutkin yhteiskunnan muutokset peilautuvat lehdestä ja taskareista. Lakimiehenä olen käyttänyt juridiikan opetuksessa apuna Aku Ankasta poimittuja esimerkkejä. Kerrassaan loistava avaus oli taskukirjan tarinassa, jossa käsiteltiin Ankkalinnan kaupungin julkista hankintaa – maallikko varmaan luulee julkisen hankinnan olevan juuri tarinan mukaista tinkimistä, jossa pormestarin suosio kasvaa halpojen hintojen myötä.
10. maaliskuuta 2007 kello 19.36
Aikuinen voi käsittääkseni tehdä mitä tahansa mikä hänestä vain tuntuu mukavalta kunhan hän tekee sen niin että se ei vahingoita muita. Voidaan olla montaa mieltä kuinka mielekästä on moralisoida niinkin pienestä asiasta kuin tietyn lehden lukemisesta.
10. maaliskuuta 2007 kello 20.16
Tilasin Akua jotain neljä vuotta, aikuisena ja lapsettomana. Ongelmana olivatkin vain lehden tilauksia kauppaavat puhelinmyyjät, joilla oli vaikeuksia ymmärtää vastaustani kysymykseen ”ja montako pientä perheessänne onkaan?”.
Tilasin kai lehden vähän siksikin, että sen tilaus lapsuudenkodissa lopetettiin heti kun isoveljeä ei enää kiinnostanut. Kuten ei lukeminen yleensäkään. Mitäpä siitä lukuhullusta pikkusysteristä.
Trauma, heh, korjaanutui sitten aikuisena. Kyllä Aku edelleen on ihan hyvä, mutta ei se enää pärjää nostalgisille muistoille siitä, mitä se joskus oli. Sitä paitsi kunnon Mikki-juttujen piirtäjää ei ole enää löytynyt, enkä pidä tästä polvihousutyypistä, olkoonkin että se on alkuperäismalli.
10. maaliskuuta 2007 kello 20.25
Kuinka Don Rosan sarjojen visuaalinen ja verbaalinen (kiitos suomentajat!) huumori voi jättää ketään kylmäksi? Kieli on parhaimmillaan äärimmäisen elävää, ja huumori vaatii aikuiseltakin pientä aivojen käyttämistä.
Omien havaintojeni mukaan Akujen aikuislukijat ovat niitä, joiden sormenpäät hyväilevät muidenkin eeposten sivuja. Eivät niitä, joiden lukutottumukset muotoutuivat kymmenvuotiaana.
Vaikka… Katson minä kyllä piirrettyjä elokuviakin. Shrek erityisesti on jäänyt mieleen, vaikka Disneylläkin on aika upeita teoksia tehtynä.
Terve lapsi nauttii saduista. Ja aikuinenkin.
10. maaliskuuta 2007 kello 21.19
Tuli tosta mieleen, että yksi syy miksi Aku on edelleen suosittu aikuistenkin keskuudessa voi olla se, että Aku Ankka EI tuputa mitään aatetta tai ideologiaa, nykyään kun lehteä kun lehteä niin monissa on selkeä poliittinen agenda takana mm. Iltalehden oikeistolaisuus ja Saarelan palvonta, Kauppalehden ”duunariviha”, Ylen kepulaisuus, median itsesensuuri mitä tulee mm pakkoruotsiin jne…
On siis ”kiva” lukea jotain missä ei saarnata jotain markkinatalouden ihanuutta.
10. maaliskuuta 2007 kello 22.47
Repe, luin kontribuutiosi ironiana.
Sitten ajattelin, että ei hitto, taitaa olla tosissaan.
Eihän se tosiaan saarnaa, tuputa (tai huputa).
Siinä on vain sisäänrakennettuna, itsestäänselvyytenä markkinatalous, siinä eletään. Roope on kapitalisti, jota ei liiemmin kehuta, mutta sopeudutaan, on pakko – vertaa SAK:n vaalimainoksiin.
11. maaliskuuta 2007 kello 0.27
Itse tuli lapsena luettua Aku Ankan, Asterixin ja Lucky Luken lisäksi muun muassa Tinttiä ja Claire Bretecherin Turha Joukko -sarjakuvia (jotka käsittelivät 70-luvun Ranskan poliittista tilannetta – taisi mennä hieman ohi!). No juu, olihan niitä Maija Mehiläisiä ja Taotaoita ja muita ihan lasten sarjakuvalehtiäkin. Mutta hämmentävän erilaista kamaa tuli tosiaan luettua – ja kaikesta tykkäsi ja löysi jotain hyvää. Eikä niitä ideologioita sun muita siinä vaiheessa miettinyt. Kyllä lapsille voisi luettaa muutakin sarjakuvaa kuin selkeästi kyseiselle ikä-, sukupuoli- ja tulotasoryhmälle profiloitua (ei niin, ettenkö olisi myös Prinsessalehdistä pienenä tykännyt, jos niitä olisi silloin ollut saatavana).
11. maaliskuuta 2007 kello 4.59
Lapseni opettelevat lukemaan ja Aku Ankka on siihen loistava metodi! Siinä viljellään oikeaoppista suomen kieltä, kuvien avulla viesti menee perille tehokkaasti. Mikä tärkeintä, näin se on hauskaa. Silloin kun numerossa on Toivesarja tulee riitaa koska isäkin haluaa lukea lehden.
11. maaliskuuta 2007 kello 10.18
Itselleni nyky-Akkarin suitsutus on jotenkin vaikeasti nieltävissä. Kerran kuussa lehdestä löytyy jotain mielenkiintoistakin, mutta monien kanssa on todettu yhteistuumin 80-luvun loppupuolen olleen ehkä sisällöltään lehden parasta aikaa. 70-luvulla tarinat tahtoivat olla usein aivan käsittämätöntä B-luokkaa, ja uusissa, ”modernisoiduissa” tarinoissa ainakin itseäni vaivaa ”disneymäisyyden” tihkuminen mielikuvissa yllättävän ajattoman ja pysyvän tarinamedian sisälle. Siis se, että alkaa epäilemään tarinaformaattien tulleen markkinointiryhmältä joka on miettinyt uudet hahmot, tarinoiden perusrakenteet ja -sisällöt ja tämän jälkeen tuupannut tällaisen kehikon tarinankirjoittajille ja -piirtäjille. Vähän niinkuin Viivin ja Wagnerin taakse rakennettaisiin ”tuotantotiimi” joka miettisi sarjan ajanmukaista imagoa ja kykyä kilpailla sellaisten strippien markkinoista, joita lukijat eivät edes näe joko-tai-vaihtoehtoina. Kyynisenä aikuisena tulee pohdittua tällaisia…
Akkari on vahvoilla muihin laajalevikkisiin sarjakuviin verrattuna silloin, kun hyville kirjoittajille ja piirtäjille on annettu vapaat kädet ja sen on annettu näkyä. Hyvä käännös on vain loppusilaus joka mahdollistaa mukaansa tempaavien tarinoiden käytön laajemmin kuin pelkkänä ajanvietteenä. (Hyvät tarinat löytäisi epäilemättä englanniksi ja kehnommista ei olisi niin väliäkään.)
11. maaliskuuta 2007 kello 15.24
Kyllä AkuAnkkaa voi aikuinenkin lukea. Miksi ei?
Olen itse oppinut lukemaan AkuAnkasta 5-vuotiaana ja sen jälkeen seurannut Ankkalinnalaisten elämää vaihtelevasti. Tällä hetkellä kun olen jo isoäiti-ikäinen kerään AkuAnkkojen vuosikertoja hyllyyni itselleni ja yhteiseksi iloksi jo aikuisille lapsilleni ja lapsenlapsilleni luettavaksi. Samoin kerään Don Rosan piirtämiä ankkasarjoja kirjoina.
Ja joka keskiviikko tulee uusi AkuAnkka, mikä heijastelee tämän päivän ilmiöitä piirtäjiensä ja kirjoittajiensa kautta.
11. maaliskuuta 2007 kello 16.00
Tyttärille tekee hyvää lukea Iines-lehteä. Siinä seikkailevat pääosissa Ankkalinnan naiset. Meillä lehden upeus tajuttiin ilman feministi-äidin väliintuloa.
11. maaliskuuta 2007 kello 16.34
Sarjakuvakriitikko (semmoisiakin on, ihan oikeasti) kirjoitti vastineen Pihan kolumniin:
http://kalaksikukko.iwn.fi/katuoja/2007/03/ihan-tavallinen-sarjakuvakolumni.html
11. maaliskuuta 2007 kello 16.39
Prinsessoihin liittyen vielä. Perinteisille prinsessoille on ilmestynyt haastajia. Esimerkiksi Shrekissä (joka nimenomaan on alunperin kirja) prinsessa muuttuukin hirviöksi kauneuden ylistämisen sijaan.
Prinsessa saattaa olla myös se aktiivinen osapuoli kuten aivan mainiossa kirjassa ”Paper Bag Princess” (mahtaakohan olla suomennettu?). Siinä prinsessa lähteekin pelastamaan prinssiään. Suosittelen.
11. maaliskuuta 2007 kello 21.16
Englanniksi ei julkaista lainkaan Aku Ankkaa.
12. maaliskuuta 2007 kello 0.57
>> Englanniksi ei julkaista lainkaan Aku Ankkaa.
Kyllä julkaistaan: http://www.gemstonepub.com/disney/
12. maaliskuuta 2007 kello 8.48
Oheisessa osoitteessa on muuten A.Ankan taskukirjojen tietokanta jokaisen sarjan tekijätietoineen. Sieltä löytyy myös lukioiden antamat pisteytykset ja arvostelukommentit jokaiselle numerolle erikseen.
-> http://www.perunamaa.net/taskarit/index.php
ja Kirsille vois heittää sarjisvinkkinä vaikka Marjane Satrapin Persepoliksen (muinaisen Persian pääkaupunki siis). Marjane on Iranissa syntynyt ranskalainen, joka sarjakuvakirjassaan kertoo lapsuudestaan vallankumouksellisessa Iranissa ja muutostaan Ranskaan. Olisi kiva välillä kuulla kommenttisi myös kunnon sarjakuvista ”kunnon kirjallisuuden” sijaan…
12. maaliskuuta 2007 kello 9.52
Hmm. Pitäisi olla tarkkana siinä mitä sanoo : ) Eli en väheksy sarjakuvaa, päinvastoin. En myöskään voi sanoa olevani mikään superharrastaja.
Ville Hännisen toimittaman Ulkomaisia sarjakuvantekijöitä -kirjan luin viime vuonna ja se oli mielenkiintoinen. Etsin käsiini tuon Satrapin Karri.
12. maaliskuuta 2007 kello 12.33
Marjane Satrapin Persepolis on todella tutustumisen arvoinen.
Sarjakuvakirjat ovat antaneet minulle useita syviä tunne- ja lukukokemuksia. Nykyään myös suomeksi on tarjolla laadukkaita ”graphic novels”, kuten osuva englanninkielinen nimi kuuluu.
Hieno elämys oli Hugo Prattin ”Corto Maltese Argentiinassa”, jota luin yhtä aikaa kirjan mukana tulevan tangomusiikki-cd:n soidessa taustalla. Myös muut Corto Malteset ovat minun mieleeni. Vaikuttava luku- ja katselukokemus oli Miguelanxo Pradon ”Liidulla piirretty viiva”.
Sarjakuvien maailma on hyvin monimuotoinen ja voi olla vaikea tietää, mistä lähteä liikkeelle. Omien suosikkiensa löytäminen voi viedä aikaa. Suosittelen tutustumismatkalle lähtemistä, sillä matkalla voi löytää piilossa ja käyttämättöminä olleita puolia itsestään.
12. maaliskuuta 2007 kello 12.45
Jos olette kiinnostuneita Aku Ankasta tai muista sarjakuvista, tsekatkaa:
http://www.kvaak.fi
Saatatte yllättyä. Positiiviisesti.
12. maaliskuuta 2007 kello 15.38
Persepoliksen vanavedessä on helppo tutustua myös Joe Saccon Palestiinaan sekä Art Spiegelmanin Pulizer-palkittuun MAUSiin. Näitä kolmea teosta verrataan usein toisiinsa esimerkiksi ”kypsän”, yhteiskunnallisen ja historiallisen tematiikansa vuoksi.
Palestiina on sarjakuvajournalismia Israelin ja palestiinalaisten alati hiertävistä väleistä, MAUS kertoo selviytyjän tarinan käsitellen kuitenkin laaja-alaisemmin isän ja pojan suhdetta sekä keskitysleirin jättämiä arpia. Teoksen metaforaa juutalaisista hiirinä ja saksalaisista kissoina on vaikea kuvitella uskottavana kerronnallisena elementtinä elokuvassa tai perinteisessä kirjallisuudessa.
Kirjastosta pitäisi löytyä suomennettuna molemmat.
12. maaliskuuta 2007 kello 18.32
Mun puolesta jokainen saa lukea niitä lehtiä/kirjoja joista tykkää. Vaikka en itse ole koskaan välittänyt esim. halpis-rakkausromaaneista, ei minua haittaa, jos joku saa niistä viihdykettä elämäänsä.
Lapsen luin akkareita ja nyt vanhempana on tullut joskus mieleen, että tarttis ostaa yksi ja lukea se, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ei kiinnosta kai riittävästi. Ehkä joku päivä…
15. maaliskuuta 2007 kello 0.07
Juuri tuli 78 euron lasku Aku Ankan kestotilauksesta. Pysähdyin hetkeksi miettimään, mutta päädyin samaan lopputulokseen kuin aina: Aku Ankka on ja pysyy. Ainakin keskiviikkoisin postista kolahtaa muutakin kuin laskuja!
22. maaliskuuta 2007 kello 15.18
Minusta tämä keskustelu peilautuu jälleen aiempiin keskusteluihin, mikä on kirjallisuutta ja kuka määrittelee hyvän/huonon kirjallisuuden.
Aku Ankkaa en muista aikoihin lukeneeni, mutta pikkusisaruksilleni sitä luin ääneen viikoittain. He nauraa kätkättivät kommelluksille ja ennenkaikkea sanonnoille, joita toistivat.
Sarjakuvissakin löytyy laidasta laitaan. Oma kestosuosikkini on ollut vuosien ajan (tai vuosikymmenien) Mafalda. Pieni ärhäkkä oikeudentuntoinen maailmaa ihmettelevä. Suosittelen. Toinen aikaa kestänyt on Larsonin Far side -albumit ja stripit. Ja Wattersonin Calvin and Hobbes.
Japanilainen manga on kiinnostava ilmiö, vaikken sille itse olekaan lämmennyt.
Hesarista luen usein sarjikset. Joskus kuvin keinoin saa kerrottua isonkin asian osuvammin kuin sanoin.
5. huhtikuuta 2007 kello 9.35
Palaanpa tähän vanhaan aiheeseen. Eilen ilmestyneessä Aku Ankassa on tietoa Agricolasta ja 1 tarina on julkaistu Agricolan ajan kielellä! Mukana oli myös ’sanakirja’. Ne joille tarinan kieli oli liian vaikeaa, pystyvät lukemaan saman tarinan nykykiellä lehden nettisivuilla.
Viikonloppuna ostin lapselle Agricolan ‘Abc kirian’ akateemisesta. Hän oli ihmeissään silloisesta kielestä ja kirjaimista. Ja nykyisin, kun kouluissa on uudistettu kaunokirjoitustyyli, niin lasten on vaikea lukea vanhempien ihmisten ‘vanhan ajan’ kirjoitusta. Mutta se vielä vanhempi kirjoitustyyli oli vielä hankalampaa.