Jonathan Coe: Suljettu piiri

| Julkaistu 15. 2. 2007 7:40

Suljettu piiri oli hyvä lukukokemus. Ei minulle mahtava, mutta hyvä. Olen melko varma, että kirjasta olisi saanut enemmän irti jos olisi lukenut Konnien klubin ensin. Nyt hahmot jäivät aika etäisiksi. Samaistumista en oikein kokenut kehenkään ja monien elämä oli pinnallisen tuntuista kohellusta, vaikka paljon tapahtuikin.

Pääosissa minusta olivat Benjamin Trotter, joka ei oikein löytänyt paikkaansa parisuhteessa eikä työelämässä sekä veljensä Paul Trotter, parlamentaarikko, joka mm. äänestää Irakin sodan puolesta vaikka ainakin väittää olevansa sitä vastaan. Toisaalta Claire käy omaa taisteluaan menneisyyden haamujen kanssa. Pidin Clairen elämänfilosofiasta, jota valotettiin Clairen ja Philipin välisessä keskustelussa siitä, mistä kaikki saa alkunsa. Jotta ymmärtäisi miksi asiat tapahtuvat pitäisi aina mennä syvemmälle ja yrittää ymmärtää. Vasta kun Claire oli selvittänyt mysteerin sisarensa kuolemasta hän pystyi olemaan onnellinen. Tämähän on ideaalitilanne, elämässä harvoin kaiken voi selvittää pohjamutia myöten vaan jää monia “keskeneräisiä” asioita. Koko kirja oli mielestäni jonkinlaisen päätöksen etsimistä kaikille kirjan hahmoille. Mikä on vähän hassua, olivathan he sentään varsin nuoria vielä (tai sitten olen tosi vanha…).

Suljetussa piirissä pidin siitä, että se vältti opettavaisuutta. Tämän hetken yhteiskunnallista tilannetta tarkasteltiin henkilöhahmojen kautta joskus aika hienovaraisestikin. Kuten esimerkiksi Claire kirjan alussa kirjoittaa kirjeessään siskolleen Miriamlle: “Emme olleet ajaneet moottoritietä pitkään, ehkä parisenkymmentä minuuttia, mutta jo sinä aikana huomasin yhtä ja toista. Nyt ajettiin eri tavalla kuin ennen. Ihmiset eivät ajaneet pelkästään nopeammin kuin muistin – ajan itsekin aika kovaa – vaan heidän ajotavastaan henki suoranainen raivo.”

Tai Malvinan runossa tunnistin ajankuvana asumisen trendin, erikoisuuden tavoittelun, joka tulee ilmi vaikkapa sisutuslehtiä selaamalla: “Se ei olekaan talo vaan aitta. Kukaan ei enää halua asua talossa. He haluavat asua aitoissa, varastoissa, myllyissä, kirkoissa, luokkahuoneissa, kappeleissa, viljankuuivaamoissa. Mutta ennen kaikkea aitoissa. Talot eivät enää kelpaa, eivät näille ihmisille, joiksi vauraus on meidät muuttanut.”

Hauska episodi nykyajasta oli myös se, kun Benjamin oli ranskalaisessa luostarissa miettimässä elämäänsä ja Michael Usborne pärähti paikalle ja kysyi: “Luitteko tekin tästä paikasta Conde Nast Travellerista?”

Coen analyysi yhteiskunnasta nyt ja meistä sen osana olikin tuollaista terävää, mutta tavallaan piilossa olevaa. Politiikka, elämä, rakkaus ja suhteet, toiveet ja unelmat ja pettymykset kaikki nivoutuivat kokonaisuudeksi. Luulen, että brittinä tämä olisi kolahtanut vielä paremmin sillä viittaukset olivat usein Blairin politiikkaan sekä brittiläisiin televisio-ohjelmiin.

Kaiken kaikkiaan en näe Coen kirjassa suurta sanomaa, opetusta. Ja minusta se on hyvä asia. Coe perää meiltä jotakin rehellisyyttä ja sitä, että analysoimme itse maailmaa emmekä anna hallitusten, median tai trendin määritellä mielipiteitämme. Olen lukenut Coelta aikaisemmin Unen talon ja pidin sitä todella hyvänä. Siihen nähden Suljettu piiri oli ehkä itselleni pieni pettymys.

Mitä mieltä te olitte?

43 vastausta artikkeliin “Jonathan Coe: Suljettu piiri”

  1. RS kirjoittaa:

    Suljetun piirin henkilöiden ja yhteiskunnallisten tapahtumien suhde on tosiaan jotenkin luonteva. Tapahtumia ei väkisin ympätä ihmisten elämään, vaan ne liittyvät siihen hyvin samaan tapaan kuin todellisuudessakin. Se on kyllä plussaa kirjalle. Olen kutakuinkin samoilla linjoilla Kirsin kanssa henkilöiden suhteen; Benjamin, Paul ja Claire, muut jäävät hiukan etäisiksi. Paitsi ehkä Philip. Hän tuntuu tavallisimmalta kaikista henkilöistä ja kenties siksi varsin sympaattiselta.
    Lukukokemus oli hyvä kuten sanottu, luin kirjan lähes yhdeltä istumalta. Kuitenkaan en ole varma ostaisinko sitä omaan hyllyyni, välttämättä ei täytä kriteerejäni, ainakaan tässä vaiheessa. Luin Konnien Klubin heti perään. Kyllä se antaa Suljetulle piirille jonkinlaista syvyyttä, uskottavuutta, vaikka molemmat toimivat hyvin itsenäisinä tarinoinakin. Mielenkiintoinen kokemus sinänsä lukea tarinat käänteisessä järjestyksessä, vaikka onhan tämäntyyppistä tietoisestikin niin kirjailijat kuin muutkin tarinan kertojat kautta aikain harrastaneet. Mutta Konnien Klubi paljasti kyllä Paul Trotterista sellaisia piirteitä, jotka söivät hahmon uskottavuutta. Kun hän kirjan alussa on vasta 9-vuotias eikä siitä vanhene kuin muutamalla vuodella, on vaikea kuvitella hänen tekemisiään aidoiksi pikku pojan tekosiksi. Hänen aikuisuutensa ja poliitikon uransa nyt vielä tuntuvat jotenkin uskottavilta; onneksi minulla ei kuitenkaan ole ollut iloa tuntea hänen kaltaisiaan ihmisiä henkilökohtaisesti.
    Mielenkiintoinen ajatus putkahti jossain vaiheessa mieleen: millainenkohan tarinasta olisi tullut, jos se olisi kerrottu vain yhden henkilön – Malvinan – näkökulmasta?
    Tällainen lukupiiri on oivallinen juttu kaltaiselleni ihmiselle, jolle lukeminen on lähes synonyymi elämiselle. Tulee luettua kirjoja, joista ei muuten tietäisi mitään. Ja ymmärtää kuinka monta mieltä samastakin teoksesta voidaan olla.

  2. Lene kirjoittaa:

    Huh huh! Melkein kaduttaa, että otin Coen molemmat eepokset
    mukaan lomamatkalle. Ilmankos matkalaukkuuni merkittiin lentoasemalla “heavy”.
    Olet aivan oikeassa, Kirsi Piha, että kannatti ensin lukea Konnien klubi.Tiivistelmä siitä nimittäin ei Suljetun piirin lukijaa paljon auta. Coen henkilögalleria on niin valtava, että Konnien klubissa minulta ainakin meni pitkälle puoliväliin, ennenkuin
    pääsin sisälle kirjan maailmaan. Tosin sitten alkoi vielä kiristellä hermoja, kun Coe ryhtyi kirjan lopussa kikkailemaan tajunnanvirtatekniikalla. Ilmeisesti hän on Joycensa lukenut.
    Suljettu piiri alkoi sitten jo “vetää” paremmin, kun oli oppinut tuntemaan, kuka on kuka, ainakin noin suunnilleen…
    Ihaileva kiitokseni Arto Virtaselle ansiokkaasta suomennoksesta.
    Sitä vain kysyisin, että oliko se Malvinan novelli yhtä avuton alkukielellä? Olikohan Coe tarkoittanutkin sen niin surkeaksi?
    Minusta muuten alkoi tuntua, että Benjamin Trotter, joka on ilmiselvästi molempien kirjojen päähenkilö, on Jonathan Coen alter ego.
    Benjaminia ajatellessa ei voi välttyä tähän aikaamme niin
    sopivalta ylipsykologisoinnilta ja diagnosoinnilta: olikohan Benjaminilla autistisia tai ehkä narsistisia piirteitä? Joka tapauksessa hän oli järkyttävästi unelmiensa vanki.Häntä pitivät kahleissa niin
    nuoruudenrakkaus kuin ikuinen haave tulla kirjailijaksi tai säveltäjäksi.Hänen lähipiirinsä joutui myös paljon kärsimään hänen toilailuistaan.
    Kaksi kaunista yksityiskohtaa jäi kuitenkin mieleeni Benjaminista. Toinen oli se, kuinka hän koulupoikana hoivaili IRA:n pommi-iskussa psyykkisesti vahingoittunutta isosiskoaan Loisia. Benjamin kävi häntä säännöllisesti katsomassa hoitokodissa ja kertoi ja jutteli siskolleen vuolaasti ja avoimesti koulutapahtumista ja omista tuntemuksistaan, vaikka sisar ei pystynyt juuri koskaan vastaamaan.Tämä muistuttaa Pedro Almodovarin elokuvaa Puhu hänelle (Habla con ella 2002). Toinen toisista välittävä tapahtuma oli se, kun B. oli puistossa leikkimässä tuttavansa lapsen kanssa. Puistossa oli myös eräs isä ulkoiluttamassa tytärtään.
    Isä istuskeli poissaolevan tuntuisena penkillä lukemassa
    lehteään, kun tytär keinui jonkun toisen tytön vierellä.Myöhemmin mies vain nappasi väärän lapsen käteensä ja oli poistumassa jo puistosta. B. huomasi miehen erehdyksen ja osoitti miehelle oikean lapsen.
    Claire oli minun mielestäni sympaattisin henkilöhahmo. Hän oli nuorena koulutyttönä joutunut kokemaan hirvittävän trauman perheessään. Hänen viehättävä isosiskonsa Miriam oli yhtäkkiä kadonnut mitään merkkejä jättämättä.Nyt vasta aikuisena vuosien jälkeen Claire alkaa määrätietoisesti ottaa selvää uudestaan Miriamin katoamisesta. Hänen sitkeytensä myös palkitaan.Claire on muutenkin rohkea ja tarmokas nainen, joka osaa ottaa muut ihmiset huomioon ja pystyy myös tunnustamaan erehdyksensä.
    Osaisiko kukaan muuten sanoa, miksi Suljetussa piirissä lukujen numeroinnit kulkevat takaperin? Tämäkin kirja oli sen verran työläs ja pitkäveteinen, että tämän asian hahmottaminen ei näköjään oikein onnistunut.Pitäisiköhän lukea kirjat uudelleen?
    Jonathan Coe, aikamoinen eepikko! Onko hän brittien uusi Charles Dickens? (Jos minulta kysytään, niin ei kai nyt sentään.)

  3. Kirsi Piha kirjoittaa:

    Tuo numerointi muuten kiinnosti minuakin. Tunnustan, en tajunnut… En kyllä lukisi heti uudelleen…

  4. luupää kirjoittaa:

    Coen kirja(t) ovat kunnianhimoisia. Niissä yritetään ehkä vähän liikaa, henkilöitä ja tapahtumia on ahdetusti.

    Suljettu piiri punoo yhteen ja selittää Konnien klubin auki jääneet tapahtumat. Se menee hienosti, totta kai, koska kirjailijan työsuunnitelmassa on ollut molempien kirjojen synopsis selkeänä varmaan jo ennen Konnien klubin valmistumista.

    Koin kirjan ihan helppolukuiseksi, enimmäkseen myös viihdyttäväksi, vaikka huumoria on vähän ja synkkyyttä ainakin riittävästi. Poliittisen ja maailmantilanteen yhdistäminen kerrontaan ei aina onnistu vaivattomasti, kuten Konnien klubissa. Siinä kun oltiin enimmäkseen kotikentällä, Birminghamissa, ujuttautuivat sen ajan työmarkkina- ja IRA-levottumuudet henkilöitten elämään juohevasti.
    Suljetussa piirissä on myopian tuntua, on vaikea nähdä lähelle omaa aikaansa ja koko maailmaan. Se, että työväenliike on rappeutunut 1970 luvulta 2000-luvulle tulee kuvatuksi monipuolisesti.

  5. Arto Virtanen kirjoittaa:

    Lenen kysymykseen Malvinan proosasepitelmästä sanoisin, että olen kääntänyt sen niin avuttomaksi kuin olen käsittänyt sen tarkoitetunkin. Malvinahan on kuvattu todella eksyksissä olevaksi nuoreksi naiseksi. Samoin kukaan ei kai oletakaan, että Benjaminin runoyritelmät romaanin loppupuolella olisi tarkoitettu varsinaiseksi runoudeksi: kyllä ne lähinnä kvasilyyristä modernismin parodiaa ja pastissia ovat.
    Päinvastaiseen suuntaan kulkevalla lukujen numeroinnilla en näe kovin ihmeellistä merkitystä, ehkä se on vain tsoukki ja jonkinlainen viittaus Coen maanmiehen Martin Amisin keinotekoiseen romaaniin, jossa kuljettiin vastavirtaan, elämän lopusta alkuun, syntymään ja muistaakseni syntymättömyyteen saakka.
    Ehkä Coen romaani tosiaan onkin rakenteellisesti hiukan työläs, koska en ole kritiikeissä ja keskusteluissa juuri kenenkään huomannut kiinnittävän huomiota Coen kirjailijanlaadun ehkä hallitsevimpaan piirteeseen: mielestäni hän on suuria englantilaisia humoristeja ja selvästi toisen Jonathanin (Swift) perillinen.
    No joo, en aio kehua kääntämääni kirjaa enempää, mutta olen iloinen siitä, että kovin vähälle huomiolle meillä jäänyt kirjailija vihdoin huomataan. Italialaiset harrastavat Coe´a ihan eri tavalla, ovat julkaisseet käännöksinä jokaikisen niteen mitä Coe on kirjoittanut (muistan, kuinka olin juuri saanut Unen talon suomennoksen pois käsistäni ja löytänyt heti perään Fiumicinon lentokentän libreriasta La casa del sonnon, joka piti tietysti ostaa). Kirsin aikaisempaan esittelyyn tekisin pienen korjauksen: Coen kansainvälinen läpimurtoteos ei ollut Unen talo vaan sitä ennen ilmestynyt What a Carve Up! joka oli kirja 80-luvusta. Konnien klubi on kirja 70-luvusta ja Suljettu piiri vuosituhannen vaihteesta. Saa nähdä, millaisen kirjan hän kirjoittaa Blairin jälkeisestä ajasta.

  6. Kirsi Piha kirjoittaa:

    Unen talo olikin läpimurtoteos minulle, sillä se oli ensimmäinen Coe, jonka itse luin.

  7. Ora kirjoittaa:

    Luin Suljetun piirin suunnilleen puoleen väliin taukoja pitämättä, nopeasti, ja olin innoissani, kun ajattelin Coessa löytäneeni “uuden” kirjailijan, jonka koko tuotantoon pitäisi pikimmiten perehtyä. (Niin teen siis, jos johonkin kovasti tykästyn.) Mutta mutta… tein sen virheen, että pidin lähes parin viikon tauon tästä kirjasta, enkä sen jälkeen enää päässytkään kiinni tunnelmaan, en muistanut juuri mitään puolistakaan henkilöistä, tarina tuntui pitkäveteiseltä ja hajanaiselta – kertakaikkinen pettymys! Lisäksi lopussa alkoi tuntua yhä vastenmielisemmältä Coen oikein kolmella taholla viljelemä insestiteema – Ben/Sophie, Ben/Malvina ja lopuksi oikein tietoisesti toteutettu sukurutsa Paul/Malvina. Jotenkin tätä taustaa vasten tuntui sangen epäuskottavalta se lopun käänne, että ennen aikojaan vanhettunut Cicely tuli Benin sydämen/talouden herrattareksi, kun mies vasta hetki sitten oli haaveillut ensin sisarentyttärestään, sitten omaksi tyttärekseen osoittautuneesta Malvinasta, jonka takia palasi vapaaehtoisesta maanpaostaan. En tiedä, ehkä ajattelisin eri tavoin, jos olisin lukenut Konnien klubista muutakin kuin tiivistelmän… TAi ehkä kuukauden kirjaksi olisi pitänyt valita juuri tuo Konnien klubi, eikä sen jatko-osaa, jos kerran kyse ei kerta kaikkiaan ole itsenäisestä jatko-osasta, niin kuin monet tuntuvat ajattelevan.
    Mutta oli siellä muutama riemastuttava kohta, joka jäi hyvällä tavalla mieleen. Se, kuinka Coe ruoti tosi-tvn osallistujia oli mielestäni hykerryttävää! Vastakohtaisuus millä media suhtautui heihin ja jätti taas tiedekirjailija Coplandin, potentiaalisen nobelistin, tyystin huomiotta on mielestäni oire jostakin huolestuttavasta taúdista, joka jyllää ikävä kyllä täällä Pohjolassakin. Sitten oli jokin toinenkin kohta, jota en nyt muista… LUinhan kirjan loppuun jo toissapäivänä : )

  8. Lotta kirjoittaa:

    Suljettu piiri oli siitä mielenkiintoinen kirja, etten oikeastaan edes huomannut lukevani sitä ja sitten se jo olikin loppu. Westöä luin huomattavasti pidempään, enkä siksi ehtinyt keskusteluun mukaan.
    Olen samaa mieltä siitä, että kirjan ihmiset jäivät etäisiksi, enkä saanut kenestäkään oikein otetta. Tuntui myös, että naiset Clairea lukuunottamatta olivat olemasa ainoastaan miesten kautta, vaimoina, tyttärinä, sisarina. Benjamin herätti minussa aina välillä lievää ärtymystä haahuilullaan, epävarmuudellaan ja itsekeskeisyydellään. Kiinnitin myös Kirsin lailla huomiota siihen, että henkilöt vaikuttivat kuvailun perusteella vanhoilta, vaikka kouluvuosista oli vain parikymmentä vuotta.
    Pidin kirjassa ihmisten tarinoiden yhdistymisestä, siitä kuinka kaikki liittyivät oikeastaan jotain kautta toisiinsa. Ja välillä yllättävääkin kautta. Lisäksi tunnelmien vaihtuminen viehätti. Välillä seurasin kirjaa kuin dekkaria, jossa selvitetään katoamismysteeriä.

  9. Fredrika kirjoittaa:

    Tulin aikanaan lukeneeksi Konnien klubin, josta pidin varsin paljon. Siihen nähden tämä Suljettu piiri oli jotenkin heikompi, tai väsyneempi. Siitä huolimatta, että se jatkaa samojen henkilöiden kanssa, ja että Suljetun piirin loppuluku sitoo yhteen Konnien klubin alkuluvun, jossa molemmissa kerrotaan Sophiesta ja Patrickista Fernsehntürmissa. Ja annetaan vielä ymmärtää, että jälleen kerran piiri saattaa löytää yhden uuden siteen.

    Coe on taitavimmillaan ajan kuvaajana. Myös minä pistin merkille jo mainitun tosi-tv pätkän, jossa kerrottiin pääpariskunnan viikkotolkulla pitäneen katsojia jännityksessä sen suhteen, harrastavatko he seksiä kameroiden edessä vai eivät. Mitenkä se kuulostikin niin tutulta?
    Ja alkupuolella oli yhtäläisen tuttu huomautus kadulla kulkevista ääneen höpöttäjistä, kännykkä handsfreellä varustettuna.

    Silti, jossain keskivaiheella alkoi tuntua siltä, että jonkun olisi pitänyt sanoa Coelle sama kuin Dougasin vaimo Frankie sanoi Benjaminille, “liikaa informaatiota”. Liikaa kaikkea. Mutta kun lukujen laskenta oli päässyt nollaan ja siirryttiin 10 luvun lisäykseen, se taas kulki ihan eri tavalla. Siinä oli mielestäni otetta, vauhtia ja taitoa.

    Onko Coe humoristi? Ehkä, sillä onhan se ainakin surkuhupaisaa, miten uimahousut voivat ratkaista jonkun uskon Jumalan olemassaoloon, ja saada hänet sitten samantien tekemään täyskäännöksen elämässään. Mutta eipä se(kään) varmasti ollut Emilyn mielestä kovin hauskaa…
    Ja olihan se puistokohtauskin, vaihtuvine lapsineen ainakin ironinen, jos sitä tarkastelee ulkopuolelta, eikä Benjaminin sympaattisin silmin.

    Oli siinä siis paljon hyvääkin, mutta kokonaisuutena ehkä liian helposti mieleen jää vaikutelma, että kaikkea on liikaa.

  10. Kirsi Piha kirjoittaa:

    Fredrika olen vähän samaa mieltä. Siinäkin mielessä Benjamin tuntui Coen alter egolta: Kaksi isoa pahvilaatikolllista käsikirjoitusliuskoja, poliittisista tapahtumista kolmenkymmenen viime vuoden ajalta ja siitä miten ne liittyvät hänen elämänsä tapahtumiin. Eli itse asiassa kuten Coe itse kertoo romaaneistaan, “Levottomuus”, Benjaminin kirja, pyrki yhdistämään yksityisen ja yhteiskunnallisen.

    Mainio ajatus sinänsä kirjan muodosta, että kirjan lisäksi olisi romppu ja tiettyä musiikkia pitäisi lukea tiettyjen sivujen kanssa yhtäaikaa, kuten teatterissa. Uranuurtaja vai hullu?

  11. Hanna kirjoittaa:

    Mielestäni Coe on mitä suurimmassa määrin humoristi. Itseäni huvitti suunnattomasti erityisesti juuri aiemminkin mainittu puistokohtaus, jossa lapset vaihtuivat. Koko kirjan sävy on jotenkin hupaisa tai ehkä mieluummin surkuhupaisa, siitä esimerkkinä ainakin koko Benin hahmo. Tuo kirja, jossa tulisi romppu mukana, on mielestäni sellainen koominen ylilyönti, joka huvittaa ja toisaalta säälittää. Itse asiassa myös Paul on aina surkea tapaus täydellisessä selkärangattomuudessaan. Tulipa mieleeni vertailu Coen ja John Irvingin välillä, ainakin tuo uimahousu-episodi, joka aiheutti Benin uskoontulon sekä sittemmin uskon hylkäämisen, olisi voinut olla suoraan jostain Irvingin kirjasta.

    Joku oli kiinnittänyt huomiota kirjan insestiteemaan. En itsekään oikein ymmärtänyt sitä, ja se kyllä jätti ikävän jälkimaun muuten todella hyvään kirjaan. Ehkä sittä haluttiin korostaa Benin hahmon selkärangattomuutta ja tunneköyhyyttä. Kirjaa lukiessa tuntui, että ymmärsin hyvin henkilöiden motiivit ja pidin kaikkia inhimillisinä ja jopa miellyttävinä, mutta näköjään ainakin Ben ja jossain määrin myös Paul, alkavat tuntua sitä vastenmielisemmiltä, mitä enemmän heitä ajattelen.

    Itselleni kirja oli lukukokemuksena mukaansatempaava ja hauska, ajattelin lukea Konnien klubin heti perään. Jospa se avaisi uusia ulottuvuuksia Suljettuun piiriin. Ja siitä lukujen numeroinnista, Konnien klubi alkaa samasta tapahtumasta mihin Suljettu piiri päättyy, lukujen numerointi ehkä symboloi sitä, että ympyrä sulkeutuu, käänteinen lähtölaskenta siis.

  12. luupää kirjoittaa:

    Koin Suljetun piirin yhteiskunnallisuuden ilmeisesti osoittelevammaksi kuin Kirsi Piha. Konnien klubi kuvasi Paulin vastenmieliseksi oikeistolaiseksi limanuljaskaksi, josta olisi luullut tulleen Thatcherin kannattaja. Sen sijaan hänestä tuli Blairin lakeija. Paulin ominaisuudet pysyivät samoina, mutta labour muuttui. Näen tämän muutoksen kuvaamisen kirjan johtavana satiirisena teemana. Sukurutsa sopii tähän oikein hyvin, kuvaamaan poliitikon kaikenpuolista moraalista rappiota. Paul osaa selittää kaiken itselleen parhain päin.

    Vertaus Swiftiin on osuva. Jos Swift olisi humoristi, niin totta kai Coekin. Rautalangasta Suomessa väännettynä: veljeksistä Arto on se humoristi, Erno taas oli satiirikko tai siis näin uskon luulevani.

    Toistaiseksi useimmat lukijat ovat tulkinneet Coen (kahta) kirjaa varsin yksilöpsykologisesti. Itse pidän häntä hyvin poliittisena kirjailijana, satiirikkona

  13. Anja A. kirjoittaa:

    Kuten joistakin muistakin piirin osanottajista, myös minusta Konnien klubi oli parempi kirja kuin Suljettu piiri. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kuin näin käy: kirjasarjan ensimmäinen osa on paras ja/tai kirjailija onnistuu kertomaan koskettavasti henkilöiden lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta aikuisiän kuvaus lopsahtaa. Onko ihmisen varhaisissa vuosissa jotain niin arkkityyppistä ja aitoa, että sekä kirjailija että lukija kokee ne voimakkaammin ja voi samastua niihin paremmin kuin aikuisuuteen?

    Suljettua piiriä lukiessani en voinut olla vertaamatta sitä Westön kirjaan. Yhtäläisyyksiä on mielestäni sekä rakenteessa että henkilökuvissa: Molemmissa kirjoissa on paljon henkilöitä, joista kukaan ei nouse aivan ylitse muiden. Henkilöiden kuvaus on paikoittain varsin ohutta, joten heihin ei pääse kiinnittymään. Tai jos pääseekin, kirjailija pomppaa äkkiä muihin henkilöihin ja lukijan ote herpaantuu. Kiinnostavat käänteet jopa päähenkilöiden elämässään ohitetaan usein vain maininnalla, aivan kuin kirjailijalla ei olisi ollut jaksanut paneutua tapahtumaan, jota kohti hän on lukijaa kuljettanut.

    Yhteiskunnalliset ja poliittiset tapahtumat ja elinymäpäristö ovat molemmissa kirjoissa enemmän kuin taustaroolissa; se on sekä antoisaa että hetkittäin vähän ympätyn tuntuista. Kukaan Suljetun piirin, sen paremmin kuin Missä kuljimme kerran -kirjankaan, hahmoista ei juurikaan muutu: Benjamin on yhtä sumussa ja humussa kirjan lopussa kuin poikavuosinaan; Paul on yhtä ilkeä ja ikävä poliitikkona kuin veljenä ja koulutoverina; Philip ja Steve Richards ovat kunnon ihmisiä alusta loppuun; Hardingista tulee juuri se “kaheli”, johon hänen kirjoittelunsa koulun lehteen viittaavat.

    Kirjan naisista vain Caire ja Emily ovat mielestäni jotenkin koherentteja hahmoja. Cicely on kuin ilmestys selittämättömyydessään: Miksi Benjamin rakastuu häneen? Cicelystä ei kerrota muuta erinomaista kuin hänen kauneutensa. Miksi Cicely ihastuu Benin kielteiseen arvioon hänestä näyttelijänä ja pitää yllä tätä totuuden torven mielikuvaa hänestä? Jotain taustaa moiselle soisi kerrottavan, Miten hän voi kokea niin kiihkeän rakkauden leimahduksen Beniin (Konnien klubin lopussa), jos hän jo seuraavana päivänä on valmis lentämään naispuolisen rakkautensa luo ja hylkäämään Benin? Miksi hän ei kertonut Benille, että tällä oli tytär, vaikka oli varmaan vuosien kuluessa saanut tietää, kuinka kovin Benjamin kaipasi lasta? Varmaan näihin kaikkiin asioihin voi lukija itse kehitellä vastauksia, mutta olisi ollut kiinnostavaa tietää kirjailijan mietteet. Ja sitten Cicely “ilmaantuu” Suljetuin piirin lopussa Benin hoidetavaksi sairaana ja epäonnistuneena äitinä! Vain maininta.

    Malvina tuntuu olevan hauraudestaan huolimatta järkevä nuori nainen. Hänen syvä ja kestävä rakkautensa Pauliin, jonka puutteet poliitikkona ja ihmisenä hän näkee selvästi, on jotenkin epäuskottavaa. Tietenkään rakastumiset eivät selity järjen avulla, mutta ensi-ihastuksen mentyä luulisi Benin ja Malvinan tahoillaan huomaavan, ettei heidän hurmionsa kohteet vastaa heidän unelmiaan elämänsä kumppaneista.

    Ehkä joku teistä piiriläisistä on näistä asioista eri mieltä ja voi valoittaa minulle toista katsantokantaa.

    Huomaan kirjoittaneeni varsin kriittisesti näistä kahdesta kirjasta. Kuitenkin minusta Suljettu piiri oli, kuten Kirsi sanoit, hyvä lukukokemus, vaikkei mahtava, ja Konnien kerho siis jopa parempi. Kirjoissa oli paneutuneen, huolellisen työn leima, laatua kielellisesti ja juonellisesti, eikä halpahintaisia yleisöä kosiskelevia temppuja. Hyviä kirjoja, joissa olisi ollut potentiaalia vielä parempaan

  14. tirlittan kirjoittaa:

    Olisi pitänyt lukea Konnien klubi ensin! Nyt jouduin tuon tuostakin kurkkaamaan tiivistelmään, mikä häiritsi jonkin verran lukunautintoa. Mutta kun päätin antaa henkilöiden elää elämäänsä, aloin nauttia tavasta, jolla Coe kuvaa tiettyjä aikamme ilmiöitä – ja vallankin polittiikkaa.
    Suomessa poliitikko ei kai sentään joutuisi eroamaan virastaan rakastajattaren takia, mutta muuten kieroilut ja vilpistelyt taitavat olla samanlaisia maasta riiippumatta.

    Malvinan tarina tuntui jotenkin päälleliimatulta ja yliampuvalta.
    Muutenkin henkilöt jäivät minun lukukokemuksessani tällä kertaa kulissien varjoon – ehkä he olivat hiukan liian brittiläisiä? – ja luin romaanin enemmänkin ajan ja tapojen kuvauksena.
    Nyt kun olen päässyt Konnien klubiakin jo puoleen väliin, huomaan poimivani sieltä samantyyppiset asiat. Ja kun on itse elänyt 70-luvun nuorena aikuisena, lukemiseen liittyy runsaasti nostalgiaa ja ahaa-
    elämyksiä.

    Rattoisa lukukokemus, jos nyt ei ihan elämysten kärkipäätä.

  15. EG kirjoittaa:

    Rattoisa lukukokemus – kyllä vain, nopeasti luettava “ihan hyvä” romaani. Coen ihmissuhdekiemurat akselilla yksityinen/yleinen, rakkaus/politiikka, menneisyys/nykyisyys oli kuvattu aika ansiokkaasti, vaikka jotkut henkilöhahmot olivatkin uskottavuuden rajoilla. Parasta oli yhteiskunnallinen satiiri poliitikoista, rikkaista ja journalisteista, tai siis mediasta. Coe pani lukijan ottamaan kantaa myös moraalisiin asetelmiin.

  16. Arto Virtanen kirjoittaa:

    Edellä kirjoitettiin: “Miksi Cicely ihastuu Benin kielteiseen arvioon hänestä näyttelijänä…?” Koska hän on toivoton narsisti, ja koska hän kuvittelee kielteisen arvostelun osoittavan, että Benjamin on ainoa koulun pojista, jota hän ei ole onnistunut valloittamaan. Mutta koska hän on narsistinen liehakko, hän myös hylkää Benin heti vietyään valloituksensa loppuun saakka. Ja niin kuin Suljetussa piirissä käy ilmi, Ben kelpaa hänelle vasta kun hän itse on vakavasti sairas, kauneutensa menettänyt, ja huomaa, että Ben on ainoa häneen ihastuneista miehistä, joka tuntuu välittävän hänestä loppuun saakka.
    En tiedä, onko tahdikasta, että kääntäjänä puutun keskusteluun (toisaalta kääntäjä olen kirjan moninkertainen lukija ja kääntämällä kääntänyt sen jokaisen kiven nähdäkseni, mitä sen alla on), joten jos jostakusta tuntuu, että tulen tänne mestaroimaan, niin sanokaa.
    Joku sanoi, ettei pitänyt Benjaminia kovin miellyttävänä. Ei varmaan ole tarkoituskaan: Ben on kuvattu niin sisäänpäin kääntyneeksi ja umpeutuneeksi introvertiksi, että sellainen jää lukijoidenkin kannalta yksikseen omaa napanöyhtää kaivelemaan. Mutta Coe on tehnyt melkoisen teon kuvaamalla niin pedantisti niin uuvuttavan ikävystyttävää ihmistä ja näyttämällä, että jokin inhimillinen jäytää hänessäkin. Minusta on melko virheellistä tai harhaanjohtavaa tulkita yksioikoisesti Benjamin kirjailijan alter egoksi. Yhtä hyvin voisi sanoa, että Shiningin (tai Hohdon) Jack Torrance on Stephen Kingin alter ego (jossain mielessä näin läheltä ja voimakkaasti kuvatut romaanihenkilöt ovatkin kirjailijan alter egoja, sillä kirjailijan persoonasta luonnekuva ammennetaan, mutta sen ei pitäisi antaa hallita kirjan tulkintaa tai elämystäkään). Coe on satiirikko, eikä hän juuri myönteisillä henkilökuvilla mässäile: minusta he olivat enemmän tai vähemmän nihkeitä nuhjakkaita kaikki, paitsi Claire, jossa näkyy paljon myönteistä kasvua ja päättäväisyyttä. Claire minusta vertautuu paljossa Unen talon narkolepsiaa sairastavaan Sarahiin, joka myös on myönteinen ja kokoava hahmo, sellainen joka kamppailee romaanin sortuilevan kaaoksen läpi elämän syrjään kiinni.
    Jotakuta häiritsi kirjan insestitematiikka. Pitäisikö tosiaan vaikeasta aiheesta vaieta? Siis kirjailijan, jonka perustehtäviin kuuluu nimenomaan tarttua sellaiseen, mistä on vaikeaa tai hankalaa puhua. Toteutunutta insestiähän on vain Paulin ja Malvinan välisessä suhteessa, ja siinäkin se totetuu vähän niin kuin Shakespearen Commedy of Errorsin eli moninkertaisten väärinkäsitysten kautta. Benillä taas on libido kroonisesti hukkateillä, eikä hänen tietoisuutensa anna kovin selkeää kuvaa hänen tunteidensa laadusta, mutta eihän hän koko romaanin aikana itse asiassa tee mitään väärää. Pahinta, mitä hän onnistuu koko kirjan aikana tekemään, on omaan kenkään oksentaminen. Hän ei tee yksinkertaisesti juuri mitään. Tunteet, ja se, mitä pään sisällä tapahtuu, ovat sentään sallittuja. Omalla tavallaan Coe kertoo, miten vaarallista aluetta seksuaalisuus on: siksi kirjailijat kartoittavat sitä kaiken aikaa. Sitä paitsi insestiteema ei ole ensimmäistä kertaa brittikirjailijan käytössä: reilut 20 vuotta sitten ilmestyi Ian McEwanin ensimmäinen romaanisuomennos Sementtipuutarha, joka päättyi varsin hedonistisesti kuvattuun sisarusseksiin.
    Minun mielestäni Coe on kumma kirjailija siksikin, että hänen henkilönsä ovat psykologisesti erittäin perusteltuja ja silti he tekevät kaikenlaista, mikä ei pysy realistisen psykologian kontekstissa. Mutta hän saa kummallisen kirjailijaohjelmansa kautta näkyviin paljon merkittäviä asioita, ja siksi hän on mielestäni kiinnostava aikalaistilittäjä ja mainio satiirikko.

  17. TN kirjoittaa:

    Ajan puutteen vuoksi jouduin jättämään Konnien klubin lukematta. Ei olisi pitänyt! Suljetun piirin henkilöt alkoivat kunnolla elää vasta puolessa välissä kirjaa. Alussa lukunautintoa haittasi se, että henkilöitä ja heidän kytköksiään piti kertailla ja tarkistella jatkuvasti. Coe huomauttaa kirjan alkusivuilla, että Konnien klubin tiivistelmä on tarkoitettu lähinnä niille, jotka kirja luettuaan ovat sen ehkä jostain selittämättömästä syystä unohtaneet. Kyllä se melkoisen keveä alustus olikin Suljetulle piirille.
    Niin sylettävää ja tuomittavaa kuin sukurutsa onkin, kyllä Malvinan ja Paulin hahmot minusta antoivat kirjaan särmää. Muiden kirjan henkilöt jäivät ohuiksi ja etäisiksi, mutta näiden kahden tunteiden kehittymiseen ja tarinaan sai tutustua alusta loppuun. Heidän suhteensa uudelleenlämpenemisen myötä kirja sai uutta imua ja muutenkin kerronta piristyi loppua kohti. Kun ihmissuhteet ja teemat lopulta loksahtivat kohdilleen ja palapeli oli valmis, tuntui, että näin juuri tämän ympyrän pitikin sulkeutua.
    Kirjasta jäi ihan mukava jälkimaku, ei huumaava kuitenkaan. En tiedä viitsinkö lukea Konnien klubia jälkikäteen. Ehkäpä jätän tämän piirin, mutta muita Coen teoksia aion myöhemminkin lukea, ainakin Kirsin kehuman Unen talon.

  18. Lene kirjoittaa:

    Erittäin lämmin kiitos Arto Virtaselle valaisevista kommenteista Coen kirjoihin. Omaan kommenttiini häneltä saamani vastaus selvitti minulle todella paljon. Niin paljon, että ajattelin tutustua myös Virtasen mainitseman Martin Amis- nimisen brittikirjailijan tuotantoon. Amisilta on tietääkseni suomennettu ainakin viisi kirjaa. Suomentajana joissakin näyttää olevan Seppo Loponen. -Eikö ole kiinnostavaa myös se, että itse Arto Virtasella on runsas tuotanto, ainakin 14 teosta! Siis käännösten lisäksi.Summa summarum: on todella hienoa tässä lukupiirissä lukea myös ammattilaisen näkökantoja.

  19. Jane kirjoittaa:

    Tulipa kahlattua loppuun!! Tämä kertonee aika selventävästi, mitä mieltä kirjasta olen :)
    Voisin allekirjoitaa lähes kaikki kommentit tässä ketjussa, samoja ajatuksia on herännyt monella.

    Luin ensin Konnien klubin, siksi sain Suljetun piirin loppuun vasta tännä. Monet ovat täällä pitäneet Konien klubia parempana, mutta itse koin toisin. Mikä johtunee siitä, että minun oli vielä vaikempi samaistua koulupoikiin kuin oman ikäisiini ihimisiin. Vaikkakin, kuten moni muukin on täällä sanonut, henkilöhahmoihin ei oikein saanut otetta. En saanut minäkän.

    Koin kyllä monet tuntemukset itsellenikin tutuiksi, mutta mikään ei oikeastaan koskettanut? Jotenkin outoa. Hahmot jäivät pinnallisiksi, ja juuri kuten joku täällä sanoi; juuri kun pääsit jonkun kanssa “vauhtiin”, hypättiin jonkun muun matkaan. Ja liikaa porukkaa oli ahdettu samaan tarinaan, väsyttävää.

    Konnien klubissa oli mielestäni enemmän humoria, niisä hetkistä nautin. Erityisesti “uimahousuepisodi” oli mainio! Suljetussa piirissä oli mielestäni huumoria aika vähän, satiiriakaan en juuri löytänyt. Tai sitten se oli niin hienovaraista, etten sitä huomannut :) Toki muutamat piikit (täälläkin mainitut julkkis- ja politiikka piikittelyt) osuivat, ja ne oli kuvattu ihastuttavan “niukasti”.

    Pidän Coea näiden kahden kirjan perusteella parempana ajan ja ilmiöiden kuvaajana, kuin henklökuvaajana. Siinä oli näidenkin kirjojen hyvä puoli. Monia ilmiöitä oli kuvattu ymmärrettävästi, huomioita, joita on itsekin tehnyt. Alkupuolen “känykkä-hulluus” oli jotenkin hvyin tuut, kun tuli matkailtua Lontoossa vuosituhannen vaihteessa muutaman vuoden sisään parikymmentä kertaa; kännykät ilmestyivät katukuvaan yllättävän nopeasti ja pistivät huvittavalla tavalla silmään.

    Samoin “BB-julkisuus” viittaukset, politiikan ja talouselämän raadollisuus, rasismin nousu, Irakin sodan aiheuttama hämmennys… kaikki oivallisesti kuvattu. Näihin ajatuksiin saattoi samaistua, mutta odella harmilisesti jäivät tosiaan nuo ihmiset kaukaisiksi. Siksi tämä kirja ei ehkä ollut ihan sitä genreä, josta itse eniten nautin.
    Siksi varmaan myös molempien kirjoen “kahlaamisessa” meni viikko. Nyt siirryn “pyövelin” pariin :)

  20. luupää kirjoittaa:

    Kiitos ArtoV, kyllä kääntäjä mielestäni saa “opettaa” syvälukua tällaisessa blogissa, jos intoa siihen kerran riittää.

    Uskoisin, että Benjaminin kaltainen “insesti” (jota oli vain haaveissa) sujuisi puolella maailman isistä vastaavassa tilanteessa. Pidän siis Coen kuvausta biologisesti yleispätevänä. Omat geenit ja ensirakkaudet geenit, niitten täytyy olla ilmiasuisena aika puoleensavetävä pakkaus siinä vaiheessa kun aviorakkaus on jauhautunut arjessa 20 vuoden ajan, ilman lapsia kaiken lisäksi.

  21. Arto Virtanen kirjoittaa:

    Kiitoksia Lenelle ja luupäälle kovin imartelevista sanoista.

    Coen kirjojen tulkitsijana olen tietysti eri asemassa kuin kukaan normaalilukija, kun olen ensin lukenut kirjan alkukielellä, sitten pohtinut lukemaani koko ajan kääntäessäni ja lukenut vielä tämän jälkeen sekä alkukielistä tekstiä että käännöstä nähdäkseni, onko jälkimmäinen sellainen kuin pitäisi. Coen henkilökuva on minunkin mielestäni ongelmallinen ja vaikeasti lähestyttävä sen takia, että se on toisaalta reaalipsykologisesti täysin perusteltua, mutta toisaalta hän tekee monista ihmisistään naiivimpia tai tyhmempiä (kuin mihin lukija on altis uskomaan) saadakseen heidät tekemään montypython-tyyppisiä arvaamattoman hassuja juttuja. Voin sanoa, että Coen kaikkien kirjojen hurjimman farssikomiikan kohdalla minussa on herännyt epäilyksiä, miten tuollaista lainkaan voi kääntää, mutta sitten kun olen kääntänyt, olen löytänyt jonkinlaisen mielekkyyden ja lopulta alkanut pitää Coesta yleensä ja jokaisesta hänen kirjastaan erikseen.

    Coen insestiteema on tosiaan mielenkiintoinen. Voidaanko ylipäänsä puhua insestistä, jos syyllistyy sellaiseen tietämättään? Voidaanko olettaa, että kypsän ja tasapainoisen libidon omaavalla ihmisellä olisi jokin geneettinen varoitusjärjestelmä, joka alkaisi hälyttää heti kun kaveri menisi liian lähelle sellaista tuntematonta naista, joka hänen tietämättään olisikin hänen siskonsa? Coe käsittelee insestiä hipovia juonenkäänteitään hyvin hallitusti: Benjamin tuntee voimakasta vetoa Malvinaa kohtaan ja tulkitsee sen ihastumiseksi, koska ei tiedä olevansa Malvinan isä. Ja ne tunteet, joita Benjaminilla on sisarensa tytärtä kohtaan, eivät ole mitenkään kiellettyjä: eivät ne kuvasta mitään kiellettyä himoa vaan pikemminkin insestin pelkoa; että näiden hyvin lämpimien enontunteiden taustalla olisi jotain, joka saattaisi riistäytyä käsistä. Ja minä luulen, että juuri tuollaisia pelkoja on jokaisella, joka on Benjaminin tapaan sosiaalisesti yhtä kömpelö ja estoinen. Paulin ja Malvinan välillähän lopulta toteutuu insestisuhde, mutta sekin alkaa ilman että he tietävät mitään sukulaisuudestaan. Ylipäänsä minusta näyttää, että Coe on kirjoittanut melkoisen insestipaketin, joka pakottaa monia lukijoita käsittelemään mielessään näitä asioita ilman, että on osannut ennakkoon varautua koko asiaan. Juuri tämän takia minä pidän Coesta: hänen kirjoissaan tapahtuu täysin odottamattomia asioita, niin kuin Unen talossa Robertin sukupuolenvaihdosleikkaus, jonka hän itselleen teettää koska kuvittelee rakastamansa naisen olevan lesbo. Jonkun mielestä tällainen voi olla kornia, mutta minusta Coe kuvaa railakkaasti sitä arvojen ja roolien hullunmyllyä, jossa nykyihminen muhii ja marinoituu. Hienoa Coen kirjassa on nimenomaan se, että tuo insestiteema (samoin kuin Benjamin “uskonnollisuus” ja luostarielämä) tulee sivuteemana täysin huomaamatta ja läiskähtää sitten yllättäen lukijan silmille, aivan eri tavalla kuin jossakin Poikani Kevinissä, jonka kohdalla lukija jo kirjakaupassa takakantta tavaillessaan tietää saavansa nyt luettavakseen synkän kirjan “vaikeasta aiheesta”. Coen kirjat ovat samalla tavalla mielenkiintoisia kuin pari päivää sitten televisiosta tullut Adaptation-elokuva. Kiitos, olen taas pursunnut yli äyräitteni.

  22. Ora kirjoittaa:

    Kiitos ArtoV viime kommentistasi! Tämä selvensi kovasti itselleni sitä, miksi se ikään kuin puun takaa hiipinyt insestiteema minua häiritsi. En toden totta ollut osannut siihen varautua tässä kirjassa. Nimenomaan Benin suhtautuminen Sophieen oli minusta kaikista kiusallisinta juuri siksi että Ben tiesi sukulaissuhteen alusta saakka. Ehkä kirjaa lukiessa ajatus karkasi huolestuttaville poluille – näinkö oma enoni olisi voinut minuun mielessään salaa suhtautua? Voisiko veljeni ajatella näin tavallaan tahtomattaankin tyttärestäni? Eihän kukaan tahdo tällaisia miettiä, joten ehkä turvallisempaa on moitiskella kirjaa epäuskottavaksi. Hienoa, että Arto tulit mukaan keskusteluun!

  23. Kirsi Piha kirjoittaa:

    Olen samaa mieltä monen kanssa, että kirjasta saa “oikeamman” otteen kun sitä tarkastelee ajankuvana , yhteiskunnallisena puheenvuorona. Henkilöitä tarvitaan, jotta he näyttäisivät meille konkreettisesti kuinka hullu maailma on. Kuinka Paul äänestää vastoin uskoaan, isät vievät väärät lapset puistoista ja ihmiset käyttäytyvät yleensäkin aika minäkeskeisesti.

    Tuntuu aika selvältä, että Coe on ihmeissään Blairin ajasta. Politiikasta, jonka “piti olla” jotakin muuta, mutta olikin tätä. Hän toteaa itse jossain haastattelussaan, että “I live a perfectly happy and comfortable life in Blair’s Britain, but I can’t work up much affection for the culture we’ve created for ourselves: it’s too cynical, too knowing, too ironic, too empty of real value and meaning.”

    Coe on minusta ymmärtäväinen henkilökatraalleen. Hän jotankin haluaa ajatella, että nämä tekevät valintoja tilanteissa, joissa viitekehys on olemassa ja nämä yrittävät selviytyä siinä. Siinä mielessä tämä muistuttaa kysymystä, mikä esitettiin Westöstä; kuinka paljon ihminen on oman aikansa tuote? On helppo ymmärtää, että historiassa ihminen oli sitä (mehän tiedämme aina kuinka heidän kävi) Mutta kuinka paljon itse olemme?

  24. Hele O kirjoittaa:

    Luin Suljetun piirin jo pari viikkoa sitten ja pidin lukemastani, mutta kovin järisyttävää se ei voinut olla, koska huomaan melkein unohtaneeni sen henkilöt. Minustakin Coe on parhaimmillaan ilmapiirin kuvaana, ei niinkään henkilökuvaajana. Blairin Britanniasta hän antaa inhorealostisen kuvan.
    Tunnen muutamia brittejä, jotka ovat vannoutuneita laborin kannattajia. Heillä oli alusta asti epäilynsä Blairin “kolmannesta tiestä” yksi jopa erosi puolueesta Blarin tultua valtaan. Mutta vallan liehakointi, jota Coe osuvasti kuvaa on toki tuttua kaikissa yhteiskunnissa ja kaikkina aikoina.
    Löytyisikö Suomesta kirjailija, joka uskaltaisi kuvata yhtä inhorealistisesti nykyisten poliittisten johtajien perässä hiihtäjiä? Vai vasta sitten kun valtias on turvallisesti haudattu.
    No, eksyin vähän sivuun aiheesta. Ajankuvana Coen kirja on mukaansa tempaava, yritysmaailman ja politiikan kietoutuminen, oman edun tavoittelu, rakkauden nälkä, jopa uskon uskomaton ja hilpeä selitys (uimahousut!). Ehdottomasti kirja, joka kannatti lukea.

  25. Kirsi Piha kirjoittaa:

    Suuret kiitokset minultakin Arto Virtaselle. On hienoa saada näkemyksiä ihmiseltä, joka on lukenut kirjaa huolella, analysoiden ja useampaan kertaan. Vielä kysymys: Oletko itse valinnut suomennettavaksesi Coen? Kaikesta huomaa sen, että pidät kirjailijan tyylistä ja arvostat tätä. Olisi kiinnostavaa tietää kuinka olette löytäneet toisenne.

  26. Sonja kirjoittaa:

    Luin molemmat kirjat viikossa kolmisen viikkoa sitten. Luin niitä hurmioituneesti ja aina kun vain ehdin. Minä pääsin niiden maailmaan ihan alusta lähtien. Tätä lukupiiriä lukiessani olen tullut aina vain enemmän siihen tulokseen, etten todellakaan ole kovinkaan kriittinen lukija, jos johonkin kirjaan tykästyn heittäydyn lukukokemukseen suorastaan intohimoisesti, enkä näe puutteita kuin ehkä vasta jälkeenpäin kun muut tarkkanäköisemmät ne minulle kertovat. Varmaankin hurmiostani johtuen en pitänyt henkilöitä vaikeasti hahmotettavina vaan kaikki päähenkilöt olivat minulle hyvinkin eläviä. Harding ehkä jäi arvoitukseksi ja niin oli varmaan tarkoituskin. Hän ja muut uusnatsit kuvattiin lähinnä hyvin vastenmielisinä ihmisinä, mutta heidän nahkoihin Coe ei edes kurkistanutkaan.

    Olen kuitenkin useimpien kanssa samaa mieltä, että Konnien klubi oli parempi. Suljetussa piirissä minua häiritsi alusta asti, että oli niin selvää, että Malvina oli Benin tytär (sitä vihjailtiin pitkin matkaa). Lisäksi minäkin olisin halunnut tietää millainen oli kauneutensa menettäneen, mutta ilkeytensä vain jalostaneen Cicelyn ja Benin kohtaaminen, eikö Coella riittänyt enää mielikuvitusta kohtaamista kertomaan tai rahkeita perustelemaan heidän yhteenpäätymistään ja siinä pysymistään (tällaiset vuosien haikailuja seuranneet toteutuneet rakkaussuhteet eivät yleensä ole kovinkaan pitkäkestoisia, koska haaveet ovat yleensä ihanampia kuin arkielämä). Insestiin en suhtautunut sen sijaan kovinkaan moraalisesti, vaan se oli minusta siis tylsä ja ennalta-arvattu juonenkäänne. Mutta nyt kun siitä on tehty moraalisia kannanottoja ja puolusteluja, täytyy myöntää, että olen puolustajien kannalla, eikä se enää tunnu niin tyhmältä juonenkäänteeltäkään. Coe on varmaankin halunnut ottaa insestin mukaan kirjasta käytävään keskusteluun. Minustakaan ei voi tuomita Beniä eikä Paulia eikä Malvinaakaan insestin harjoittajaksi, koska he eivät rakastuessaan tienneet sukulaisuudesta mitään. Ihminenhän rakastuu usein ihmiseen, joka on jotenkin samankaltainen kuin itse on. Rakkautta ei myöskään voi järjellä lopettaa. Tietenkin “korkeamoraalinen” ihminen lopettaa sen ehkä käytännössä, mutta pään sisällä se jatkuu vielä pitkään, jopa ikuisesti (kuten Benin kohdalla oli todettavissa).

    Kaiken kaikkiaan pidin henkilöhahmoista, sillä ne olivat minulle uskottavia kaikissa inhimmillisissä heikkouksissaan ja hyveissään. Britannian 70-luvun ja nykypäivän poliittisten tapahtumien kuvaus ja tapahtumien syventäminen “elävien” ihmisten kautta kertasi minulle mielenkiintoisesti nykyhistoriaa. Kirjoja lukiessa sain myös monesti hymähdellä ja jopa nauraa ääneen.

  27. Arto Virtanen kirjoittaa:

    Kiitos palautteesta, Kirsi. En valinnut Coea itse, vaan kustantaja tarjosi sitä minulle. Aluksi oudoksuin sitä, siis Unen taloa joka oli ensimmäinen Coe-suomennokseni, ja aika lailla samoista syistä jotka ovat synnyttäneet tämänkin palstan ihmisissä eriasteista ihmetystä. Mutta työn edetessä sopeuduin kirjailijan tapaan kuvata asioita ja loppujen lopuksi arvostan häntä kovastikin “oman tiensä kulkijana”, joka yhdistelee slapstickiä ja vakavaa romaania vieläkin persoonallisemmalla tavalla kuin vaikkapa Vonnegut.

  28. jorma kirjoittaa:

    Klubi ja Piiri taisivat molemmat päätyä keskusteluun. Mielestäni Coe suhtautuu jo päähenkilöidensä vanhempiin sekä ymmärtämyksellä että samalla satiirikoi auki heidän lukkojaan, yksityisiä ja yhteisöllisiä. Tykkäsin. 70-luvun lakko- ja perhemelskeiden kuvaus antaa oivan perspektiivin 2000-luvun globaaliminäminä -maailmalle. Asioille voi hymyillä, ihmiset ovat raadollisia – ja toisinpäin.

    Entäpä Benjamin? Olen kyllä heti oman elämäni sankari, jahka vain viitsin ryhtyä -asenne? Hänen saamattomuutensa on jotenkin sympaattista, inhimillistä. Saan maailman parhaan naisen ja teen maailman parhaan teoksen. Benjaminilla oli haavekuva Cicelystä – ja odotus: huomenna hän tulee; tarinasta saattoi ymmärtää, että kenties romanttinen happy end, mutta niinhän siinä kävi, että hymy tästäkin on vähän vino, kuten Benjaminin käsikirjoituksesta. Ei tullut kliimaksia, vaan elämältä haisevia asioita.
    Sitten toinen asia Benjaminista, hänen säännölliset käyntinsä pommiräjähdyksessä traumatisoituneen siskonsa luona sairaalassa. Se, että Benjamin kertoo “kaikesta”, on tärkeää Loisin parantumiselle, mutta ehkä myös Benjaminille? Sisko on traumansa vuoksi puhumaton, ja tämä mykkyys antaa Benjaminille mahdollisuuden … puhua.
    Haluan tässä mitä ilmeisimmin puolustella tätä antisankaria.

    Toki Benin sairaalassakäynnit antavat myös Coelle mahdollisuuden: Kummassakaan kirjassa ei varsinaisesti ole kaikkitietävää kertojaa, vaan asiat tulevat aina jonkun toisen tietoon puheina kirjeinä jne. Ollaan ikään kuin sisällä tarinassa ja ihmisissä. Kiva juttu. No nyt jäin epäilemään oliko se näin, mutta ainakin sinnepäin. Jäi välillä tunne, että siinä on ollut välillä vähän tekemistä, enimmäkseen oli kyllä luontevaa. Lukemisesta on jo jonkin verran aikaa, ja kun olen kirjastonkäyttäjä, ei ole kirjaa käsillä mieleenpalauttamiseksi.

    Kun kerran kirjailijalta saa kysyä, voisiko Tanska -episodeihin saada jotain kommenttia. Tanskanmaassa ei olekaan jotain mätää, vaan se on symbolinen paratiisi aavan meren tuolla puolen, verrattuna kotimaan ja oman pään sotkuihin? Skagerrak ja Kattegat, vihonviimeisellä hiekkasärkällä, to be or not to be? Kyllä tässäkin oli mainion satiirinen ajankuva, kun autotehtailija lennähti helikopterilla kertomaan poliitikolle, miten asioiden marssijärjestys menee. Virnuillen näitä pitää lukea, mutta ah niin tosia!
    Itse asiassa monihan lähti meren taa Amerikkaan, Ranskaan, Tanskaan, Saksaan, ja tuli takaisin.

    70-luvun Klubin ja 00-luvun Piirin ihmiset ja heidän ongelmansa taitavat olla aika samanlaisia, eikä Coe taida asettaa toista aikakautta toista paremmaksi, hän vain kuvaa, että näin ja näin on. Ovathan esim. Miriamin katoamiseen johtaneet tapahtumat autotehtaalla verrattavissa Paulin ja Malvinan sotkuihin.

    Silläkin uhalla, että nyt joku kröhii, sanon että jossain vaiheessa lukemista mieleen tuli Linnan Pohjantähden ihmisten elämät, siis arjen elämänmeno ja siihen liittyvä luopuminenkin ja sitä myötä kaiho ja mitä kaikkea. Muutokset ja niiden aiheuttamat hädät ja selviytymiskeinot, kuvataan niitä sitten realistisesti tai satiirisesti.
    Hesarissa on tuntematon -sarja menossa, ja Rokan tulo ja myös “vain-häipyminen” kesken tarinan oli juuri esillä. Coella on hieman sitä, että kaikista on kerrottava jotakin, ehkä jotain olisi voinut antaa ollakin.

    Päähenkilöt tulivat toistensa kylkeen Englannin/Euroopan mittakaavassa vähän samalla tavalla kuin vaikkapa Raymond Carverin Oikopolkujen kaupunkilaiset tai Riku Korhosen lähiöasukkaat. Ja kyllä nykymaailmanmenon tapahtumat saavat olla läsnä. Mistä puhumme kun puhumme meistä. Olihan esimerkiksi se Paulin äänestysprosessi Irakin sodasta päätettäessä aika surkuhupaisa. Yksityinen ja yleinen löivät kättä.

    Mie tykkäsin.

  29. Arto Virtanen kirjoittaa:

    Kiva että tykkäsit, Jorma. Ja oli kiinnostavaa lukea pohdiskelujasi Coen kirjojen kertojaratkaisuista. Suljettu piirihän alkaa pitkällä Clairen kirjeiden kautta kertovalla jaksolla, jolloin syntyy kutkuttavan epävarma tunne ympäröivästä todellisuudesta ylipäänsä; mitä siellä on ja miten osat asettuvat paikoilleen. Mutta siitähän Coella on aina kysymys: miten osaset loksahtavat paikoilleen.
    Tanskaan, niemimaan pohjoiskärkeen Skageniin sijoittuva jakso on samalla tapaa erityinen kuin Clairen Italiassa Luccassa oleskelua kuvaava jakso, miksei myös Benjaminin vierailu ranskalaisessa benediktiiniläisluostarissa: Coe on aina satiirikko, mutta aina välillä hän haluaa olla myös maalari ja lyyrikko, ja lyyrisimmillään hän on kaihoisan kauhuromanttinen. Skagen-jaksossa hän on valon maalari, mutta sielläkin hän tuo yhteiskunnallisen ja historiallisen todellisuuden varjot näkyviin niiden kahden pojan kautta, jotka ovat natsien vainoissa jääneet orvoiksi ja isovanhempiensa kasvatettaviksi. Italiaa Coe taas kuvailee täsmälleen kuin kiitollinen kirjailija, joka on saanut olla italialaisen mesenaatin (Feltrinellin) vieraana sepittelemässä uusia fiktioita… Mutta mielestäni Coe on silläkin tapaa hyvä kirjailija, että eri paikkojen paikallisväri on hyvin vahvasti aistittavissa: Skagenin dyynit, Italian kukkulat, Birminghamin tehdas- ja kanavamiljööt ja Lontoon trendikkäät lähiöt.
    Olen tosiaan kovin iloinen siitä, että Coe on onnistunut sytyttämään lukijansa. Se, mikä kannattaisi ehkä vielä mainita, on, että Coe on kirjailijalaadultaan brechtiläinen etäännyttäjä: hän ei varsinaisesti houkuttele samastumaan henkilöihinsä, vaikka avaakin heidän persoonaansa joskus melko paljastavia luukkuja ja tirkistelyaukkoja.

  30. Arto Virtanen kirjoittaa:

    Muistin väärin: ne pojathan olivat tietysti liian nuoria jäädäkseen orvoiksi toisen maailmansodan tapahtumien myötä. Sen sijaan heidän äitinsä oli vammautunut niissä psyykkisesti, eikä jaksanut elää. Jotenkin noin.

  31. Inkku kirjoittaa:

    Sain Suljetun piirin loppuun vasta eilen, koska luin äitini suosituksesta Konnien klubin ensin. Toisin kuin useat kommentoijat, pidin Piiristä enemmän. Voin allekirjoittaa useiden kommentoijien näkemykset, mutta tuon muutaman omani seuraavassa esiin.

    Toki Konnien klubi oli hyvä kirja, mutta minua hämmästytti se, etten saanut pidettyä henkilöitä mielessäni ja erotettua heitä toisistaan, eli kirjaa lukiessani (minulle poikkeuksellisesti) jouduin jatkuvasti palaamaan takaisin – kuka olikaan Doug, kuka Phil jne. Henkilöiden ulkonäköä ei juurikaan kuvattu, eli en voinut visualisoida heitä. Toisaalta tämä saattoi symboloida sitä, että poikina he eivät vielä olleet kovin erilaisia, kun taas Suljetussa piirissä erot olivat jo huomattavia.

    Suljetussa piirissä lapsilla oli myös jonkinlainen roolinsa, heitä ei jätetty kokonaan huomiotta. Benin ja vaimonsa lapsettomuutta ei yllätyksekseni analysoitukaan pidemmälle, eikä myöskään puututtu siihen halusivatko he kuitenkaan lapsia keskenään. Molemmathan kykenivät loppujen lopuksi lapsentekoon.

    Klubin loputtua en melkein malttanut odottaa juonten kuromista yhteen – niin moni asia jäi auki ensimmäisessä kirjassa. Pidin Coen kirjoitustyylistä kovasti, ja lukijana olin hyvin kiitollinen siitä, että romaanihenkilöiden kohtalot selvisivät (monesti uskomattomalla tavalla joku otti puheeksi jonkun toisen ja sitä kautta henkilöiden väliset yhteydet selvisivät heille). Minua monesti ärsyttää se, että jonkin sattuman tai henkilöiden puhumattomuuden vuoksi asiat jäävät avoimiksi tai ratkaisemattomiksi (esim. McEwanin Sovitus), vaikka kirja olisi muuten loistava. Coe oli hyvin lukijaystävällinen siinä mielessä, että Piirissä asiat kuroutuivat yhteen ja selvisivät myös romaanihenkilöille. Piiri sulkeutui – joiltain osin kornistikin, esim. Clairen ja Stefanon osalta.

    Yhteiskunnallisesta satiirista nautin kovasti, mutta kertojan vaihtelu vaikutti minuun siten, että moni henkilöistä tuli minulle kovin läheisiksi; esim. Clairen onnellisesta lopusta, sen epärealistisuudesta huolimatta, olin iloinen. Mielestäni yksityisen ja yleisen yhdistäminen toimi romaanissa mainiosti.

  32. jorma kirjoittaa:

    Artolle kiitoksia vastauksesta, Tanska (Italia) -vastauksestakin.
    ps. unen talo oli kyllä outo, kellareineen. Hui.

  33. Mira kirjoittaa:

    Hyvin mielenkiintoista keskustelua, jota on ilo lukea! Myös minä luin molemmat kirjat peräkkäin jokin aika sitten; hieman vaikea sanoa kummasta pidin enemmän, koska ne ovat tavallaan aika erilaisia. Lukiessani Konnien klubi tuntui paremmalta, koska Suljetussa piirissä minua häiritsi Malvinaan liittyvän juonen ennalta-arvattavuus. Jos en olisi lukenut Konnien klubin tiivistelmää ennen Suljettua piiriä, en ehkä olisi kokenut sitä niin osoittelevaksi, mutta jo siinä painotettiin Benin ja Cicelyn yhden yön hekumaa sen verran paljon; ja Benin ja Malvinan yhteisissä kohtauksissa pudoteltiin lisää painavia vihjeitä. Lukiessa tämä osoittelevuus häiritsi, mutta nyt parin viikon jälkeen Suljetusta piiristä on päällimmäisenä mielessä sen loistava yhteiskunnallinen satiiri. Joku taisikin kirjoittaa siitä jo aikaisemminkin, miten 1970-luvun oikeistolainen Paul arvonsa ja periaatteensa säilyttäen löytääkin paikkansa new labourista; ja (Englannissa asuvana) minulla tuli heti mieleen ainakin pari Blairin hallituksen ministeriä, jotka ovat eronneet virastaan suuren lööppijulkisuuden saattelemina jäädessään kiinni rakastajattariensa kanssa… samoin Irak-äänestyksen kuvaus oli aivan huippu, jne.

    Luin jokin aika sitten myös Alan Hollinghurstin The Line of Beautyn (Booker-voittaja 2004, on varmaan suomennettukin?) ja en sitten tietenkään voinut olla lukiessani mielessäni vertaamatta Coen kirjoja siihen, Coelle epäedullisesti. Hollinghurst kuvaa juuri samoja teemoja: yhteiskunnallispoliittinen satiiri (1980-luvusta) ja nuorten ystävysten kipeä kasvukertomus. Ehkä juuri Hollinghurstin vuoksi mieleeni tuli kaksi vaihtoehtoa lukiessani Konnien klubin tiivistelmän Suljetusta piiristä: Benin ja Cicelyn yhden yön suhde korostui tiivistelmästä joko a) siksi että siitä seurasi lapsi tai b) siksi että siitä seurasi AIDS (!).

    Ensi kuun kirjaa en muuten löytänyt yhdestäkään Cambridgen kaupungin kirjakaupasta (jotka eivät ole maailman huonoimmat!) – itse asiassa en löytänyt ko. kirjailijan yhtään teosta (amerikkalainen? Vai missä syy? Täytyy tunnustaa että tuntematon toistaiseksi) – mutta tilasin kirjan aina pelastavasta Amazonista.

  34. Arto Virtanen kirjoittaa:

    Miralle tekisi vielä mieli sanoa: Benin ja Cicelyn yhden yön suhteesta ei seurannut AIDSia, lapsi kylläkin, mutta sitäkään heistä kumpikaan ei tiennyt suhteen loppuessa. Suhde päättyi, koska Benjamin ei merkinnyt Cicelylle juuri enempää kuin yksi kukka mehiläiselle. Tai ehkä Cicely jollakin laimealla tavalla pitikin Benjaminista, mutta hänen luotaan hänelle tuli kiire Yhdysvaltoihin, koska hänellä oli siellä hehkuvampi suhde lesbolaiseen tyttöystäväänsä.
    Mutta joo, lähden tästä internetin tavoittamattomiin muutamaksi päiväksi. Ja on todella hauska nähdä, mitä kirjailija itse pähkäilyistämme ajattelee.

  35. Kirsi Piha kirjoittaa:

    Sonja, mainitsit nuo uusnatsit. Ja sen kuinka heidän elämäänsä ei sukellettu lainkaan, sivuutettiin vain. Minusta tämä liittyi Coen ajatukseen rasismista. Coen analyysi rasismista on terävimmillään Carolin ja Philipin välisessä keskustelussa: “ Mutta rasismi ei löydy siltä suunnalta, mistä sinä sitä etsit. Tarkoitan, että rasismia on joka puolella, se ei vain kuuluta olemassaolostaan. Jos haluat löytää rasismin, tutustu hiukan tarkemmin Keski-Englannin elämään ja mene kuokkavieraaksi rotaryklubin päivällisille tai jotain…… Kun taas ne ihmiset mistä sinä puhut, ne jotka organisoivat juttuja (siis mellakoita tai uusnatsikokouksia), osoittavat mieltä ja joutuvat tappeluihin, ne jotka puhuvat siitä avoimesti – se on taas jotain muuta. Ne ihmiset ovat päähänpotkittuja.

    Vielä kysymys, jäikö minulta jotakin huomaamatta? Jäin vielä pohtimaan miksi Claire sai naimisissa olleen miehensä? Sillä kirjassa oli minusta hyvin herkkä ja paljastava kohtaus, jossa Claire näkee sattumalta naimisissa olevan rakastettunsa Stefanon marketissa ostamassa tyttärensä kanssa oliiveja vaimolleen. Claire tajusi silloin mitä oli avioliiton onni: “Hänelle oli todella, todella tärkeää, että hän ostaisi vaimolleen juuri niitä oliiveja, joista tämä piti eniten.”

  36. Mira kirjoittaa:

    Aivan niin, kirjan luettuani tiedän toki, ettei siitä seurannut AIDS (ja nyt ajatellen koko ajatus oli tosi irrationaalinen ja selittynee täysin Hollinghurstin vaikutuksella). Mutta etukäteishypoteesinä ajattelin, aikaisemman osan tiivistelmän pohjalta, että juoni rakentuu joko lapsen tai AIDSin ympärille, mistä se ensimmäinen vaihtoehto osoittautui pian oikeaksi.

    Tällainen keskustelu on siitä loistava, että siinä päätyy pohtimaan monia sellaisia asioita, joita ei yksin nopeasti lukiessa paljon ajattelisi. Tässä on tullut monia teräviä havaintoja lukijoilta, ja Coen kirja(t) sisältää lähes loputtomasti uusia polkuja – mutta nyt ei ehdi kirjoittamaan enempää. Aurinkoista kevättä kaikille!

  37. luupää kirjoittaa:

    Hollinghurstin yhteiskunnallinen satiiri kohdistuu Thatcherin alkuajan Englantiin, josta Coe on kirjoittanut muissa teoksissaan.
    Teosta ei ole suomennettu, en tiedä onko tekeillä.
    Romaani on mielestäni parempi kuin Coen. Sen englannin kieli on niin nykyromaanien huippua, että kääntyminen suomeksi lienee vaikeata.
    Voisiko suomentamattomuus johtua politiikan kanssa yhdenvertaisesta, hyvin yksityiskohtaisen suorasukaisesta homoseksuaalisuusteemasta

  38. Mari kirjoittaa:

    Kirsi: itseäni jäi vaivaamaan myös tuo tilanne. Mitä tapahtui, mikä sai Stefanon lopulta valitsemaan Clairen? Ja erityisesti Clairen valitsemaan Stefanon? Olihan Claire jo ymmärtänyt juuri tämän oliivi-episodin kautta, että Stefano rakastaa todella vaimoaan. Miksi hän siis kuitenkin palaa Stefanon luokse ja tyytyy olemaan vain se “toiseksi paras” vaihtoehto? Olisin mieluummin suonut Clairelle todellisen rakkauden kaikkien näiden kompromissien jälkeen!

    Muutenkin koko kirjan loppu oli todellinen deus ex machina-ratkaisu, palaset loksahtivat paikalleen kuin ihmeen kautta. Ehkä tämä kohdallani johtui myös siitä, että en ollut lukenut Konnien klubia – ymmärrän aiemmista puheenvuoroista että moni juonenkäänne saa alkunsa jo sieltä. Mutta erityisesti tämä Clairen ja Stefanon onnellinen loppu tuntuu epäuskottavalta. Olin pettynyt että Coe ylipäänsä otti sen mukaan kirjan loppuun. Hieman harlekiini-kirjojen makua…

  39. Mira kirjoittaa:

    Ihan yksityiskohtana, olisi kiva kuulla miten suomen kielellä ratkaistiin sanaleikki Ben Trotter – Bent Rotter ja Louis Trotter – Lowest Rotter, mistä nimitys The Rotters’ Club? On siinä suomentajalla ollut miettimistä.

  40. harri kirjoittaa:

    Marille: Claire näki kuinka Stefano yritti rakastaa vaimoaan. Se oli enemmän velvollisuudentuntoa kuin rakkautta – ihan suomalaisen vihkikaavan ohjeen mukaan.
    Eikös Philip selitä tämän jutun aika selkeästi Loisille lopussa. Stefanon vaimo petti häntä, Claire lähti Englantiin, koska oli varma ettei Stefano saisi koskaan jätetyksi vaimoaan, mutta sai ja tuli kertomaan sen Clairelle, aika lailla aikamme ja samalla ajaton tarina.

    Palaset kyllä loksahtelevat, mutta eivät sentään kaikki; jopa uusia alkuja syntyy. Ennen kaikkea kirjailija jättää itselleen tilaisuuden kertoa vielä 2000-luvusta seuraavan sukupolven kautta. Tästä, onko suunnitelmaa, voisi muuten Coelta kysyä – taitaa olla vielä varhaista sanoa.
    Coen kirjailijuus on kuitenkin perustunut täysin oman eletyn ajan kuvaamiseen, varmasti hän siis kirjoittaa tästä ajasta, mutta kuvaako sitä jo tuntemiemme henkilöitten kautta.

  41. Sonja kirjoittaa:

    Minuakin jäi vähän vaivaamaan Kirsin ja Marin tavoin tämä Clairen päätyminen yhteen Stefanon kautta. Minä käsitin, että Stefano jätti vaimonsa (en voi tarkistaa, koska kirja on palautettu kirjastoon aikaa sitten) ja etsi Clairen käsiinsä, romanttista? Itselleni selitin Stefanon paluun siten, että Claire oli tulkinnut oliivikohtauksen väärin. Ehkä Stefano oli vain huomaavainen luonne ja toi aina kaikille heidän lempimerkkiään tai ehkäpä vaimo olisi pistänyt kotona pystyyn niin kauhean kohtauksen, jos ei olisi saanut lempioliiveitaan, että Stefano-raasu etsi oikean merkkisiä oliiveja suorastaan paniikissa.

    Se mikä sai minut tuntemaan, että Suljettu piiri oli Konnien klubia huonompi kirja oli lopun vähän huitaistun tuntuiset loppuratkaisut. Coe päätti “kiltisti” kaikkien tarinat, kun minun mielestäni asioita olisi voinut jättää enemmänkin auki. Jos vaikka olisin kirjoittanut ystävieni elämästä kirjan ja päättänyt lopettaa sen tähän hetkeen, joidenkin tarinat saattaisivat päättyä selkeään loppuun, kuten joku olisi saanut juuri lapsen ja toinen eronnut, mutta muiden tarinat olisivat epämääräisessä vaiheessa eli joku edelleenkin roikkuisi epätoivoisessa suhteessa jo ties kuinka monetta vuotta ja toinen taas tekisi edelleenkin liikaa töitä vaikka muuta olisi suunnitellut. Tarkoitan, että kirjan lopetus oli hyvin tyypillinen. Joskus on ihanaa, että tarina loppuu selkeästi, eikä jää vaivaamaan päätä, mutta tällä kertaa olisin siis halunnut, että tarinoita olisi jäänyt enemmän auki. Toisaalta jäihän se auki millainen parisuhdehelvetti Benin ja Cicelyn välille oikein muodostui.

  42. Kirsi Piha kirjoittaa:

    Harri. Minusta juuri tuo oliivikohtaus todisti, että Stefano todella rakasti vaimoaan, oli tärkeää tuottaa vaimolle mielihyvää. Kun vaimo petti, otti hän sitten Clairen, ikäänkuin lohdutuspalkintona. Ei minusta kovin romanttista. Claire olisi ansainnut enemmän. Mutta toisaalta Coella on, kuten täällä on moneen kertaan todettu, tyylinään tehdä asioista yhtä aikaa hyviä ja huonoja. Mikään ei ole täydellistä kuten elämässäkään yleensä ei ole.

  43. Arto Virtanen kirjoittaa:

    Miralle myöhästynyt vastaus, kun olen ollut muutaman päivän Lammin biologisella asemalla hiihtelemässä: Coen viljelemät sanaleikit ovat jokaisessa hänen kirjassaan merkittävä haaste kääntäjälle. Joskus ne ovat mahdottomia kääntää, jolloin ne on pakko joko sivuuttaa tai keksiä oma suomen kieleen perustuva sanaleikki alkuperäisen paikalle. Rotter- ja Trotter-sanoilla leikittely kuuluu käännettäväksi mahdottomiin, koska Trotter on nimi, siis kääntymätön, eikä er-päätteellistä suomenkielistä läheskään konnaa tai roistoa tarkoittavaa sanaa pysty mistään muovailemaan. Tällaisissa tapauksissa käännöksissä ei voi muuta kuin jättää alkukielinen näkyviin ja suomenkielinen vastine selitykseksi: “Bent ja Lowest Rotter eli paatunut konna ja alhaisin konna”.
    Sanaleikkeihin perustuva Phil Chasen isän täyttämä sanaristikko tuotti kääntäjälle melkoista päänvaivaa Konnien klubissa, kohtauksessa, jossa Chasen vaimo luki Valittujen Palojen sivistyssanakirjan avulla hänelle lähetettyä hienostelevaa ihailijakirjettä.
    Unen talossa puolestaan oli esimerkiksi kohtaus, jossa esiteltiin tv-sarjan käsikirjoitusta: sen päähenkilöinä oli etsiväpari Chalk and Cheese eli Liitu ja Juusto. Sananmukaisesti sitä ei tietenkään voinut kääntää, mutta olin iloinen keksittyäni tilalle etsiväpari Liidun ja Raidan. Mm. italiannoksessa Chalkia ja Cheesea ei ollut käännetty lainkaan, vaan alaviitteessä vain selitettiin, mitä idiomaattinen käsite tarkoittaa, eli “come l´acqua e l´olio: due sostanze che non si amalgamano (vesi ja öljy, kaksi subtanssia jotka eivät liukene toisiinsa)”.
    Kirsin kanssa olisin mielelläni eri mieltä tuosta oliivimotiivista: minusta se todistaa vain, ettei Stefano ollut vielä kyennyt emotionaalisesti irtautumaan vaimostaan. Mutta hän oli liian kunniallinen mies, että olisi huolinut Clairea pelkästään lohdutuspalkinnoksi: kuinka moni jaksaa elää lohdutuspalkinnon kanssa loppuelämänsä? Benjaminhan sitä yritti Emilyn kanssa, ja huonosti kävi.

Kommentoi