Muistathan, että tässä keskustelussa taas paljastuu mitä kirjassa tapahtuu, eli jos et halua tietää, ohita tämä postaus.
Poikani Kevin oli samaan aikaan hieno ja koskettava ja toisaalta hyvin luotaantyöntävä kirja. Kirjassa käsiteltiin vanhemmuuden mukanaan tuomia tunteita tavalla, mihin ei ole totuttu (ehkä emme halua edes ajatella tällaisten tunteiden mahdollisuutta?). Äitiydestä on viime vuosina kirjoitettu useitakin kirjoja, joissa pyritään käsittelemään äidin mahdollista väsymistä tai oman elämän puutetta tai parisuhteen rappeutumista. Tyyli on kuitenkin lähinnä ollut huumorilla sävytettyä. Harva uskaltaa pukea sanoiksi, kuten Kevinin äiti: ettei pidä lapsestaan. Kirja on romaani, mutta sen käsittelytavassa on jotakin samaa kuin Claire Castillonin novellikokoelmassa Äidin pikku pyöveli. Rajuutta, raakuutta, ylitsevuotavaa inhoa ja itseinhoa ja brutaalia rehellisyyttä.
Kirja perustuu kirjeisiin, joita Kevinin äiti kirjoittaa Kevinin isälle. Aika alusta alkaa epäillä, että Kevinin isälle on tapahtunut jotakin, ainakin minä päättelin aika nopeasti, että tämä on kuollut. Siitä on vihjeitä pitkin matkaa vaikka varsinaisesti tämä paljastui vasta lopussa. Kevinin vanhemmat olivat onnellinen ja rakastava pariskunta ennen esikoisen syntymää. (Vai olivatko, matkustelihan vaimo miehensä mielestä liikaa ja tullessaan eräiltä kutsuilta kirjassa väläytettiin eripuraa, joka oli syvemmällä kuin vain pikku kina?). Lapsen hankkiminen on pariskunnalta pitkän pohdinnan tulos, jota pohdiskeltiin samoin kuin asunnon vaihtamista; hyötyjä ja haittoja. Viimein lapsi hankittiin, Eva synnytti (tuskallisesti) pojan, Kevinin. Kevin hylki äidin rintaa, äiti ei tuntenut mitään ylitsevuotavaa auvoa heti kun sai poikansa syliinsä. Äiti toteaa, ettei pitänyt lapsestaan.
Ja sitten kaikki menee alusta asti pieleen. Kevinistä tulee joukkomurhaaja. Kuinka tähän päädyttiin? Kenen vika se on?
Eva käy tarinaa läpi pojan syntymästä tähän päivään ja tuntuu syyttävän itseään. Rakastiko hän poikaansa? Ei. Ehkä rakkaudettomuus teki Kevinistä joukkomurhaajan? Toisaalta Eva tuntuu olevan sitä mieltä, että Kevin oli läpeensä paha syntymästään asti. Todistaakseen tämän (itselleen sekä miehelleen, joka ei kykene näkemään Kevinissä mitään pahaa), hän hankkiutuu uudelleen raskaaksi ja synnyttää mitä kilteimmän tyttären.
Eva syyttää kirjassa poikaansa paitsi oman elämänsä myös avioliittonsa pilaamisesta. Franklin yrittää todistaa, että Kevin ei voi tehdä yhtään mitään pahaa (vaikka kaikki lapset tekevät joskus!) ja Eva taas, että kaikki paha on Kevinin syytä. (minkä kirjan tapahtumien perusteella olisin minäkin valmis uskomaan, mutta toisaalta, tarina on Evan). Entä jos Kevin joutui lapseksi liittoon, joka oli jo kaatumassa ja aikuiset saivat lapsesta taisteluaseen?
Jotakin Evan suhtautumisesta lapseen kertoo se mitä Eva miettii kun on kertonut raskaudestaan Franklinille. Hän alkaa jo miettiä kuinka elämä on pilalla: “On se kumma miten sitä kaivaa vähän kerrassaan maata omien jalkojensa alta – tekee pienen pieniä kompromisseja, hillitsee tunteitaan aavistuksen verran tai muuntaa ne hivenen miellyttävämmiksi tai mairittelevammiksi. Viinilasillisesta ei sinänsä ollut kovin vaikea luopua, mutta matkan sanotaan alkavan yhdestä askeleesta, ja minuun oli alkanut jo kertyä kaunaa”. Ehkä tässä onkin yksi ongelman ydin. Miksi meillä on niin tiukka käsitys siitä millainen äidin pitää olla? Rajaamalla äidin roolin suppeaksi ja luomalla sosiaalisen paineen sietämättömäksi, saamme onnettomia, valheelliseen muottiin sopimattomia äitejä ja sitä kautta onnettomia perheitä. Olenko minä hyvä äiti, on varmasti jokaisen äidin itseltään kysymä kysymys. (ja aina silloin tällöin myös tarpeellinen). Aina hyvä äiti ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin naapurin lapsen äiti. Naistenlehtien kansikuvamaisesta äitikuvasta puhumattakaan.
Ilmeisesti eräs kirjan peruskysymys on se, että onko mahdollista, että vanhempi tekee kaiken “oikein” ja joutuu silti Evan juristin sanoin “uutislähetystä katsellessaan painajaiseen, josta ei enää herää?” Eva halusi oikeudessa todistaa olleensa huono äiti. Miksi? Tunsiko hän syyllisyyttä? Halusiko hän kuitenkin ymmärtää lastaan ja hänen tekojaan parhain päin? Ja toisaalta, voiko vanhempi tehdä kaikkea oikein? Eikö vanhemman rooli ole kuten mikä tahansa, ihmisinä me olemme lähtökohtaisesti siinä epätäydellisiä.
Miksi lapsesta tulee paha vai voiko hän olla sitä syntymästään? Itse uskon, että lapsella on persoonallisuus jo syntymästään, ihmiset ovat erilaisia, toiset temperamenttisempia kuin toiset jne. Mutta paha? On vaikea uskoa sitä vaikka Evan tarinan perusteella niin tekisikin mieli uskoa.
Toinen kysymys oli: Miksi Kevin teki mitä teki? Äiti pohdiskelee sitä näin: “Maineikkuudella ja pahamaineisuudella ei ole tässä maassa mitään eroa, ja pahamaineiseksi on huomattavasti helpompi tulla kuin maineikkaaksi.”
Lopussa Eva ja Kevin tuntuvat löytävän jonkinlaisen selityksen Kevinin teolle. Oliko Kevin paha siksi, että häneltä odotettiin sitä? Joukkomurhalla hän esitti äidilleen, että äiti oli oikeassa? Äiti toimi joka tapauksessa teloituksen yleisönä. Vai inhosiko Kevin itseään niin paljon, ettei voinut sietää ympärillään ihmisiä, jotka pitivät hänestä (isä ja sisar)? Mistä tällainen itseinho kumpuaa? Rakkaudettomasta äidistäkö? Jonkinlaisen rakkauden tapaisen äiti ja poika saavuttivat vasta kaiken kauheuden jälkeen.
Opetus? Oliko kirjalla opetusta? Vai oliko sen tarkoitus vain saada meidät pohtimaan ihmisen hyvyyttä ja pahuutta. Kumpi oli pahempi, Kevin vai Kevinin äiti? Ja toisaalta voiko äitiä syytää kaikesta? Ristiriitainen kirja. Tai ainakin tunteet lukemisen jälkeen ovat.
30. tammikuuta 2007 kello 10.57
Kirsi, erittelit Poikani Kevinin herättämiä tuntemuksia taitavasti. Kirja oli rankka, pani pohtimaan muttei antanut vastauksia
Äidin ja pojan suhde oli reaktiivinen ”taistelusuhde”, paitsi kun Kevin oli pari viikkoa sairaana ja oli äitinsä mielestä silloin ”normaali” hoitoa ja hellyyttä kaipaava pikkupoika.
Mielestäni kirjailija kärjistää kaikki tyypit eikä anna tarpeeksi viitteitä, miten Kevinin kaltainen tunnekylmyys voi syntyä, vai voiko?
Siksi olisi erittäin mielenkiintoista kuulla, mitä alan ammattilaiset esim. Jari Sinkkonen ja muut lapsipsyjkologit sanovat Kevinistä ja kirjan asetelmasta. Voisitko pyytää jotakuta heistä lukemaan kirjan ja osallistumaan keskusteluun?
30. tammikuuta 2007 kello 20.56
Minusta kirja oli kauhea. Sanoin ystävilleni – mitä herkempiä, sen voimallisemmin – että älkää lukeko. Eniten minua satutti Kevinin siskon kohtalo, ehkä siksi, koska olen kahden tyttären äiti ja yhden tytön mummo.
Joukkomurhankin kesti paremmin kuin sen kiltin ja suloisen, jo silmäpuoleksi saatetun tyttösen kohtalon. Toisaalta, paljon lukeneena, ihmettelin: vieläkö jokin vaikuttaa näin?
Kirja oli hyvin pessimistinen ja sai uskomaan, että synnynnäistä pahuutta on. Eivät kaikki edes ei – toivottujen raskauksien tulokset ole epäonnistuneita ja julmia ihmisiä. Jos aivoissa vain on jokin mennyt alun alkaen pieleen – kuten vaikkapa NANCYLLA, jonka oma äiti Deborah Spungen kirjoitti syntymästä saakka erilaisesta tyttärestään.
Ei äitiä saa syyllistää, hän teki parhaansa.Sen jälkeen, kun Kevin oli riistänyt häneltä kaiken, hän teki enemmän kuin voi vaatia. Kova hinta äidinrakkauden puuttumisesta! Huonompiakin äitejä on.
30. tammikuuta 2007 kello 21.40
Olenkin jo odotellut tätä keskustelua. Ainakin minulle Poikani Kevin oli lukukokemus, jonka jälkeen on niin täynnä että on pakko päästä purkamaan ajatuksiaan. Hyvä kirja siis!
Romaanin kertojaratkaisu on nerokas. Minulla ainakin on tapana hypätä aina hyvin luottavaisena kertojaäänen kelkkaan ja uskoa ensialkuun kaikki, mitä sillä on sanottavana. Niin kävi nytkin. Kevinin synnynnäinen pirullisuus ja aviomiehen epäreiluus menivät täydestä yllättävän pitkään. Ihmettelin kyllä pienen Kevinin kykyä kiusata vanhempiaan; aliarvioinko lapsia jos epäilen että heistä ei vielä parin vuoden iässä ole peittämään puhetaitoaan? Lopulta sitten tajusin että hei, tämä tosiaan on vain Evan näkemys perhehistoriasta eikä mikään objektiivinen totuus. Se helpotti huomattavasti, lievä liioittelun maku alkoi tuntua luonnolliselta.
Kumpi on syypää, äiti vai poika? Omat ajatukseni tästä seilasivat äärilaidasta toiseen. Välillä olin sataprosenttisesti Evan puolella ja seuraavassa hetkessä olin valmis raahaamaan hänet terapiaan. Aluksi pidin Evaa kehnona äitinä, mutta muutin kantani: naiseksi, joka ei oikeastaan halunnut lasta lainkaan, hän pärjäsi aika hyvin.
Kirja kertoo äidin ja pojan suhteesta, mutta on hyvä huomata että oli Kevinillä isäkin. Ensin lankesin pitämään Franklinia jopa esimerkillisenä isänä, mutta lopulta mieli muuttui. Ei kai hyvä isä ole jatkuvasti pelkkää kaveria pojalleen ja mitätöi samalla äidin ankaruutta? Ja ei kai kaikki, mikä lapsessa menee vikaan, ole aina äidin syytä? Tältä kannalta erityisen kiintoisa sivujuonne oli erään uhrin äidin Evaa vastaan nostama siviilikanne.
Lopuksi minun on pakko tunnustaa tyhmyyteni: en todellakaan tajunnut Franklinin olevan kuollut ennen kuin Eva sytytti pihavalot. Sen sijaan aavistin kyllä, että lopulta äidin ja pojan väliltä löytyy hitunen rakkauttakin.
31. tammikuuta 2007 kello 18.29
Franklin ei minusta tuntunut hyvältä isältä. Hän etsi syytä aina jostakin muualta (Evasta yleensä). Isä tuntui olevan poissaoleva, vastuuta kaihtava tyyppi.
Ymmärrän Maisan ajatuksia. Minustakin sisaren kohtalo oli pahin. Myös vanhempien vastuun näkökulmasta sillä vanhemmilla on vastuu molemmista lapsista ja he eivät kyllä kantaneet, oikeastaan kummankaan osalta, sitä kovin hyvin.
Äidinrakkaus on mielenkiintoinen käsite. Sillä Evalla oli rakkautta poikaansa kohtaan kaikesta huolimatta taustalla. Miksei hän muuten olisi häipynyt? Miksi hän kävi vankilassa kaiken kauheuden jälkeen?
2. helmikuuta 2007 kello 15.52
Todella vaikea on kirjoittaa lyhyesti, mitä kaikkia ajatuksia kirja herätti. Yritetään kuitenkin.
Minustakin kirjan muoto oli -alun hetken hämmennyksen jälkeen- oivallinen. Täällä sanoi Annamaria hyvin saman, minkä itsekin huomasin (ja huomaan muidenkin kirjojen kohdalla, joissa on kertoja): ”Minulla ainakin on tapana hypätä aina hyvin luottavaisena kertojaäänen kelkkaan ja uskoa ensialkuun kaikki, mitä sillä on sanottavana.” Ja ”uskoin” loppuun asti Evan näkemyksen olevan oikea. Loistavasti kirjoitettu siis tältä osin!
En pitänyt kirjaa ”kauheana”, vaikka pahuuden kuvaamisessa oli menty osittain todella pitkälle. Mielenkiintoinen se kyllä oli. Ymmärrän hyvin kirjan saaman huomion. Äidithän on aina (ja nyt kärjistän vain hiukan) pakko esittää rakkautta täynnä olevina olioina, jotka rakastavat lapsiaan yli kaiken. Ja niinhän Evakin lopulta rakasti, muutoin hän ei olisi käynyt poikaansa katsomassa. En usko, että hän olis käynyt vankilassa pelkän huonon omatunnon pakottamana.
Mutta Eva EI PITÄNYT pojastaan. Ja sehän on kauhistuttavaa, eikö
Kun en itse ole äiti, en tietenkään osaa suhtautua asiaan kuten äidit tai isät, mutta minusta Evan tunteen olivat hyvin tunnistettavia ja jopa mahdollisia? Itse en ymmärrä (ja nyt kuulen jo henkien haukontaa) miten kukaan voisi pitää jokaisesta lapsesta? Enhän minä pidä jokaisesta aikuisestakaan. Ja lapset ovat kyllä ihmisiä ominaisuuksineen, luonteenpiirteineen ja temperamentteineen siinä kuin aikiusetkin. Siksipä tunsin suurta myötätuntoa Evaa kohtaan. Ja suuttumusta, suorastaan raivoa, Franklinia kohtaan. Kuinka mies voi jättää vaimonsa niin totaalisesti yksin?
Kun kirja aiheuttaa näin paljon tunteita, se ei minusta ole mitenkään huono. Lukukokemus oli mielenkiintoinen ja tarina hyvin rakennettu ja kerrottu. Kielellisesti se ei ehkä ollut ihan niin hyvä kuin odotin. En suuresti ihmettele että Shriver ei ole saanut paljoa julkisuutta aiemmille kirjoilleen. Tämäkin nousi tietoisuuteen rankan aiheensa takia. Mutta hyvä niin, sillä muutoin olisi tämä lukukokemus jäänyt saamatta!
3. helmikuuta 2007 kello 8.46
Totta, että nimenomaan aihe – ei kaunis tai kiehtova kieli – on tehnyt tästä ”kohukirjan”. Shriver osasi myös käsitellä aihetta antaen siihen jotakin mitä aiemmat äitiyttä kuvaavat kirjat ole pystyneet antamaan. Jännää, sillä hän ei ole itse äiti.
On höpsöä sanoa pitävänsä lapsista yleensä juuri kuten Jane sanoit, lapset ovat ihmisiä erilaisine (joskus ärsyttävine) luonteenpiirteineen. Mutta oma lapsi. On vaikea kuvitella, että ei pitäisi omasta lapsestaan. Siihen syntyy niin monimutkainen tunteiden side. Eva ei selvästi ollut valmis äidiksi ja kanavoi siksi tunteensa oman elämän menettämisestä vihaksi lapseensa. Kiehtovaa sinänsä, että kirjassa oli Kevin vain yhdestä näkökulmasta. Me emme koskaan saa tietää oliko Kevin oikeasti sellainen ”hirviö” kuin Eva meille kertoi.
Lapsenkasvatusmielessä Eva pohtii aika mielenkiintoisella tavalla vanhempien roolia: “Karkeasti ottaen voidaan sanoa, että lapset tottelevat meitä, koska voimme murtaa heidän käsivartensa.”
3. helmikuuta 2007 kello 22.03
Meiltä lapsettomilta kysytään usein ”etkö siis tykkää lapsista?” Erikoinen kysymys minustakin!
Mutta siitähän Shriveriäkin ”syytettiin” (näin ainakin luin lehditä hänen haatatteluistaan), että kirjailija selvästi inhoaa lapsia. Muuten hän ei olisi voinut kirjoittaa, kuten kirjoitti.
Kirjassa Evakin yritti puristautua muottiin, koska perheeseenhän ”kuuluu” lapsia. Se ei tosielämässäkään ole hyvä lähtökohta lasten hankinnalle, ja Eva ”epäonnistuikin” äitinä, ehkä juuri siitä syystä. Ja hänhän koki myös, että Kevin sittenkin sotki hänen normmalielämänsä -johon hän oli ollut ihan tyytyväinen- epämiellyttävällä tavalla. Tottahan sellaista ihmistä alkaa inhota.
Mutta voisiko niin ihan oikeasti todella käydä, kuten mietit ”mutta oma lapsi”. Ja kuten sanoin, koska en itse ole äiti, en todellakaan voi edes kuvitella tietäväni, mitä tunteita oma lapsi voi pahimmillaan ja yhtälailla parhaimmillaan herättää.
4. helmikuuta 2007 kello 14.56
Hurja, mielenkiintoinen ja tunteita kuohuttava lukukokemus. Aihe rankka, mutta kirjana kiehtova: uusia näkökulmia äitiyteen ja äidin ja lapsen suhteeseen. Eva koki äitiyden vankilana, ja kärsi elinkautistaan sinnikkäästi. Mutta hänellä oli kaksi täysin erilaista lasta ja erilaiset suhteet lapsiinsa eli myös positiivisia kokemuksia äitiydestä. Celian kanssa kaikki sujui jotenkin alleviivatun helposti alusta alkaen ja se vain korosti Kevinin omituisuutta ja ”pahuutta”. Mietin monasti lukiessani, että olisiko Kevinillä mennyt niin pahasti mönkään, jos Evalla ei olisi selvän masennuksensa takia jäänyt Kevinin kanssa ns. huono vaihe päälle. Kuinka helposti jäämme rooliemme vangeiksi vanhempina ja lapsina. Lapsihan peilaa oman itsetuntonsa vanhempiensa suhtautumisesta. Eva näki Kevinin pelkästään pahana ja Frank vain hyvänä. Ketään syyllistämättä. Loppu oli jollain tapaa huojentava, kun Evan ja Kevinin suhde läheni ja Kevin oli luopunut itseriittoisesta EVVK-asenteestaan.
5. helmikuuta 2007 kello 13.05
Minut kirja pani miettimään äitiyttä. Näin kerran dokumentin, jossa poikasensa juuri synnyttänyt kissanaaras säntäsi pelästyneenä nojatuolin taakse piiloon: mitä helvettiä minusta tuli ulos, olisi kissa varmaan sanonut, jos olisi osannut puhua.
Homo sapiens -emoille käy joskus samalla tavalla. Luontainen kiintymys jääkin syntymättä. Jälkeläinen tuntuu pohjimmiltaan vastenmieliseltä, rumalta ja vaativalta kappaleelta, jonka ei toivoisi olevan olemassa. Se voi herättää ihan fyysistä inhoa, tuntuu kamalalta koskettaa sitä. Isän huomiota vievä lapsi voi lisäksi vielä synnyttää äidissä mustasukkaisuutta. ”Vihollinen on oman talon väkeä”, niin kuin Raamatussa sanotaan.
Kevinissä räjähti, mutta aivan oikeassakin elämässä, siisteissä perheissä voi olla sysimustaa ja kuolemanhaluista kylmyyttä, joka ei ehkä koskaan tule edes mitenkään dramaattisesti julki. Suomalainen antaa lepakoiden pysyä tapulissa mieluummin kuin lähtee rynnärin kanssa kylille riehumaan. Kuviot toistuvat, ja joka sukupolvessa sitten joku aina hiljaa alkoholisoituu ja löytyy jostain kellarinkaton putkesta riippumasta. Joistakin taloista ei koskaan tule mitään hyvää.
Kirjailijaa ei pitäisi sotkea romaaniinsa, mutta eikös Shriver joskus puhunut Nyt-liitteen haastattelussa omasta lapsettomuudestaan? Minusta on tosi kunnioitettavaa, jos tuntee itsensä niin hyvin, että osaa tehdä johtopäätökset, eikä enää siirrä ties kuinka kaukaa periytyvää onnettomuutta eteenpäin. Tunnevammaisia pöljiä – noita eritasoisia Kevineitä – on tässä maailmassa jo valmiiksi liikaa.
5. helmikuuta 2007 kello 15.22
Minulla kirja on vasta varauksessa, mutta täällä käydyn keskustelun perusteella se tuntuu vahvistavan arkikokemuksen: Kiehtovaa elämää viettävien, lahjakkaiden ja hyvännäköisten ihmisten lapsista kasvaa kiehtovaa elämää viettäviä kiehtovia ihmisiä. Ihan tavallisten ihmisten lapsista tulee ihan tavallisia ihmisiä. Ja sekopäiden jälkeläisistä tulee yleensä sekopäitä. (Joskus on mahdotonta tietää onko itse sekaisin. Vasta oma lapsi saattaa provosoida hulluuden ja tunnehäiriöt esiin).
Tämä on tietysti vain tilastollinen todennäköisyys, josta on paljon poikkeuksia. Hyväluisen, menestyvän ja tunnetun johtajan lapsi saattaa sortua huumeisiin. Pöpiperheen tyttärestä saattaa tulla kuuluisa mannekiini. Mikä vain on mahdollista, kun ihmisistä on kysymys.
Veikkaan kuitenkin, että ihminen perii sielunelämänsä geeneissään paljon enemmän kuin vielä tänäkin päivänä luullaan. Moni on synnynnäisesti synkkä, aggressiivinen, sosiaalinen, vetäytyvä, kenties jopa onnellinen tai onneton. Ehkä joku voi olla syntyjään taipuvainen myös ottamaan lajikumppaneidensa tarpeet huomioon tai tuhoamaan heitä?
5. helmikuuta 2007 kello 16.28
Palaan vielä tuohon kertojaratkaisuun. Haluan vielä painottaa, että minusta se antaa lukijalle mahdollisuuden tulkita romaani monella eri tavalla: vastuu on kokonaan äidin tai kokonaan pojan, tai sitten mieleisensä totuuden voi paikantaa näiden ääripäiden välille.
Myöskään minulla ei ole sivustakatsomista kummempaa kokemusta äitiydestä, mutta sen olen huomannut että rasittavilla lapsilla on yleensä rasittavat vanhemmat, kun taas ihanien ystävien lapset ovat itsekin vallan mahdottoman ihania. Kyllä Kevininkin tunnevamma selittyy ainakin osittain Evan kyvyttömyydellä rakastaa poikaansa. Minun on pakko ajatella näin, koska en tahdo uskoa, että ihminen voi olla paha jo syntyessään – minulle juuri tämä oli se olennaisin kirjan esittämä kysymys. Kiinnostavaa olisi kuulla mielipiteitä myös Evan ja Franklinin avioliitosta; minusta kun tuntuu että he ovat aivan vieraita toisilleen.
Mitä kirjan kieleen tulee, olen vähän eri mieltä kuin te, Jane ja Kirsi. En toki väitä Shriverin kirjoittavan ihan erityisen hienosti ja taidokkaasti, mutta itse kyllä lukiessani ihailin sitä, miten lähes joka lauseessa ja virkkeessä on sisältö; ei ehkä ihan sellainen kuin mitä tuossa Kauniit lauseet -keskustelussa haetaan, mutta sisältö kumminkin. Kirjassa on imua, ja sen aikaansaadakseen täytyy olla ihan kelpo kirjoittaja.
Knehin kommenteista johduin pohtimaan, että kirjoittikohan Shriver Poikani Kevinin, ettei jatkuvasti joutuisi perustelemaan lapsettomuuttaan. Vapautuiko hän näin siitä syyllistämisestä, jota lapsettomiin pariskuntiin usein kohdistetaan? On kiinnostavaa, kuinka kaikissa Shriverin haastatteluissa toistellaan sitä, ettei kirjailijalla todellakaan itsellään ole lapsia. Ajatelkaapa jos olisi! Olisiko hän silloin saanut kirjoittaa tämän kirjan?
6. helmikuuta 2007 kello 10.00
Mielenkiintoinen näkemys Annamaria. Jos Shriverillä olisi lapsi, voisiko hän kuvailla sitä kuinka äiti inhoaa lastaan, heittää tämän seinään, katuu äitiyttään? Vai alkaisimmeko epäillä, että hän kertoo itsestään… Ja mitä sitten? Toisaalta jos Agatha Christie kirjoittaa murhista, epäilemmekö, että hän haluaa murhata tai on murhannut? Sinänsä äitiys on herkempi aihe.
7. helmikuuta 2007 kello 10.36
Pitkähkö kommenttini poikani Kevin- romaaniin taisi kadota avaruuksiin. Pohdiskelin siinä silkan pahuuden kuvaamisen ideaa. En näkisi Keviniä tai hänen perhettään psykologian tai vielä vähemmän ns. kasvatustieteen silmälasein.
Oliko Eira Stenbergillä jokin pahuuden tulkinta? Muitakin samateemaisia romaaneja ilmestyi meillä jokunen vuosi sitten. Nimet kadonneet.
Poikani Kevin -romaanin rakenne muistutti taannoista R.Carverin novellia Miksi,Kulta? Siinäkin pojan pahuus asteittain kasvaa – kuten Kevinin.Novellin lopun kaameus on lukijan intuitiivisti pääteltävä. Toisin kuin Kevin: hän vastaa viimeiseen nuoleen.
7. helmikuuta 2007 kello 10.49
Saija. Olet laittanut kommenttisi on Kirja-ale postauksen kohdalle. Itsekin mietin, että mihin se katosi, mutta siellä se on.
7. helmikuuta 2007 kello 13.47
Minusta tukee todella rasittavalla tavalla todella rasittavaa länsimaista äitimyyttiä ajatus siittä että jos äiti ei rakasta lasta ‘tarpeeksi’, lapsesta tulee hirviö ja murhaajaa. Äidit on ihmisiä, lapset on ihmisiä, osa ihmisistä sopii yhteiseloon huomattavasti huonommin kuin osa.
7. helmikuuta 2007 kello 16.07
Mielenkiintoisia näkökantoja tähän mun mielestä loistavasti kirjoitettuun kirjaan. Paljonhan siinä oli myös arkielämän viisautta..”aviopuolisot valehtelevat toisilleen paljon vain olemalla vaiti”..ja muitakin jo edellä mainittua asioita. Itse lapsettomuuden terveyden vuoksi valinneena ja ikäni lasten kanssa työskennelleenä voin sanoa että kaikkki lapset eivät ole söpöjä ja mukavia, eivät edes vauvat vaan jo oman tahdon omaavia persoonia,joita ammatti-ihmisenäkin on joskus vaikea sietää ja käsitellä.
Uskoisin Lionelin tehneen tutkimustyötä kirjansa pohjaksi (en tosin tiedä), amerikassahan ja jo muuallakin näitä joukkomurhaajien äitejä alkaa olla. isän rooli kirjassa jää ohueksi, ja jos puolisoilla on niin hieno suhde kuin aina välillä annetaan ymmärtää niin kai sitä edes jossain vaiheessa osataan asiallisesti keskustella tällaisesta asiasta. Vaan kirjahan oli fiktiivinen ja hieno lukukokemus, paljon ajatuksia herättävä. Lisää tällaisia!
4. joulukuuta 2007 kello 19.53
Luin kirjan viime viikolla ja mielessä oli joka hetki Jokelan tragedia ja siihen johtaneet syyt. Kuitenkin, kuten moni muukin lukija, minäkin heittäydyin aluksi Evan näkökulmaan ja ihmettelin miten vaikea lapsi Kevin onkaan ollut ja onpas ollut vanhemmilla kestämistä. Tarinan edetessä peilasin Keviniä lapsena omaan 4-vuotiaaseeni ja totesin että jos muistaisin vain ne älyttömimmät teot mitä poikani on tehnyt niin hän muistuttaisi kovin paljon Keviniä. Oma diagnoosini oli että Eva sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen eikä toipunut siitä kunnolla. Jäin myös pohtimaan miltä kirjeet olisivat näyttäneet jos Eva olisi pohtinut samoja asioita viikko ennen sitä torstaita? Olisivatko muistikuvat olleet yhtä negatiivisia vai olisiko hyviä hetkiä mahtunut enemmän joukkoon? Surullinen tarina, eikä valitettavasti edes kovin kaukana tosielämästä.
23. tammikuuta 2008 kello 18.41
Luin kirjan vasta nyt. Minunkin mielessäni oli koko ajan Jokelan tragedia. Yritin kai löytää kirjasta jotain apua ymmärtääkseni sitä tapahtumaa. Mutta eihän kirja anna vastauksia.
Lukemisen jälkeen olen miettinyt, miten voisimme tunnistaa kevinit ja heidän äitinsä ja siskonsa – sillä fiktiivisenäkin tarinana kirja tuntuu todelta ja mahdolliselta. Kuka voisi puuttua asiaan? Kenen tehtävä tai mahdollisuus olisi auttaa? Kuka auttaa pikkusiskoa? Voiisiko joku estää pahan tapahtumisen?
Surullinen tarina, pelottava tarina. Mutta kirjan kieli on sujuvaa ja helppolukuista.
18. huhtikuuta 2008 kello 23.34
Luin kirjan joskus viime vuoden alkusyksystä eikä se ole jättänyt minua rauhaan. Ehkä tämä ajatusten kirjaaminen auttaa, vaikka nyt en tietysti enää muista yksityiskohtia kirjasta.
Eniten ihmettelin lukiessani aiheen ja tyylin ristiriitaa; lähes sietämättömän järkyttävästä joukkomurhasta on kirjoitettu kevyeen, jopa pakinoivaan tyyliin, joka vähä vähältä paljastaa tarinasta uusia selkäpiitä karmivia asioita. Jälkeenpäin olen ajatellut, että vakavampi tyyli olisi saattanut ylittää ainakin minun kipukynnykseni, en olisi selvinnyt kirjan loppuun.
Kyllä vanhemmat voivat vihata lapsiaan (ainakin ajoittain) ihan siinä missä lapset vanhempiaankin. \\\”Äidinrakkaus\\\” on yksi sitkeistä kliseistä, joilla on varmaan tilastollinen perustelunsa, mutta tilasto ei koskaan kerro totuutta yksittäistapauksista.
Omien havaintojeni pohjalta sanoisin, ettei kai äidin rakkauden puute, kuten mikään muukaan yksittäinen tekijä, vääjäämättä johtane mihinkään tiettyyn seuraukseen. Pidän itse merkittävämpänä tekijänä vihan tunteen syntymiselle vertaisryhmän hyväksynnän puutetta, yksin ja ymmärtämättä jäämistä lapsena ja nuorena. Voisiko sitä ehkä sanoa passiiviseksi kiusaamiseksi? Seija kysyi, kenen tehtävä tai mahdollisuus on auttaa. Mielestäni vanhemmilla ja kouluilla on mahdollisuus tiedostaa asia ja yrittää kasvattaa lapsia toisten mukaan ottamiseen, jopa mukaan houkuttelemiseen tai ainakin vähimmillään siihen, ettei toisia ivata. Kaikki kun eivät reagoi häiriköimällä vaan osa katkeroituu. Jotenkin tuntuu, että nämä kouluammuskelijat ovat kokeneet olevansa \\\”ulkopuolisia\\\”.
Mutta tässä fiktiivisessä tapauksessa kirjailija teki oman ratkaisunsa ja keskittyi tähän, kieltämättä jotenkin epätavalliseen näkökulmaan. Minunkin mielessäni kävi äidin mahdollinen masennus, joka olisi vaikuttanut hänen kokemuksiinsa lapsestaan. Ja mahtoiko äidin tilitykseen vaikuttaa se, että se on ikään kuin jälkikäteen syntynyt. Lopussa sain kirjasta sen vaikutelman, että Kevin oli lopulta onnistunut saamaan äidin omakseen, eikä äitikään päästänyt irti Kevinistä.
Tämä on ensimmäinen kirjoitukseni lukupiiriin, enkä todellakaan tunne analysoivani tätä kirjaa mitenkään syvällisesti. Pikemminkin tämä saattaa olla itseterapeuttinen kirjoitus. Pidän kuitenkin hyvänä, että kirjailija on saanut tämän kirjan kirjoitettua ja että monet ovat saaneet sen luettua ja sen avulla ajateltua tätä vaikeaa aihetta.
19. huhtikuuta 2008 kello 9.06
Minäkään en enää tarkasti muista kirjan yksityiskohtia. Mutta sen muistan, että minullekin tuli tunne, että aihe oli paitsi vaikea myös tärkeä. Monesta syystä. Ehkä yksi syy voisi olla se, että lukija oppisi kiinnittämään asioihin huomiota ennen kuin on myöhäistä. On lukija sitten opettaja tai äiti tai isä.
Shriveriltä on nyt ilmestynyt suomeksi uusin kirja ”Syntymäpäivän jälkeen”. Taisi kirjailja käydäkin Suomessa kun huomaan, että Akateemisesta ostetussa kirjassa on kirjailijan signeeraus. Tämä vaikuttaa paljon kiinnostavammalta kuin aiemmin suomennettu ”Kaksoisvirhe”.
19. huhtikuuta 2008 kello 10.39
En ole lukenut vielä tätä kirjaa, mutta pitäisi kyllä… Tärkeä teos. Erikoista on myös kirjailijan valitsema nimi… Lionel. Miksi Margaret Ann (muistaakseni) valitsi itselleen miehen nimen? Tietääkö joku?
19. huhtikuuta 2008 kello 11.34
Minäkin luin kirjan nyt keväällä. Aloitin juuri Jokelan surmatapausta edeltävänä viikonloppuna ja kirja oli jätettävä kesken. Sen verran karmivaa luettavaa se oli. Toisaalta oli tarve myös lukea tuo kirja heti kohta traagisen tapauksen jälkeen.
Yksityiskohtia minäkään en jotenkin muista, mutta tunnelma oli vahva. Minulla kirja tuli myös uniin. Sitä mietin, että todellisuutta on kyllä myös se, että lapsi tai nuori voi lähteä hitaasti kasvamaan sellaiseen suuntaan, ettei muutosta huomaa. Liian läheltä näkee huonosti. Surullista.
19. huhtikuuta 2008 kello 12.00
Karoliinalle: mielestäni olet oikeassa siinä, että muutos voi tapahtua hitaasti ja huomaamatta. Lapset kun usein suojelevat vanhempiaan salaamalla surunsa ja kiusatuille voi kehittyä vetäytyvä identiteetti, pyrkimys näkymättömyyteen – tietysti, kukapa ei pyrkisi välttämään tilanteita, joissa on aiemmin tuntunut kurjalta. Tuoreeltaan julkistetusta Jokelan tapauksen tutkinta-aineistosta tunnistin senkin äidin havainnon, että vanhempien puuttuminen kiusaamiseen voi pahentaa tilannetta. Tästä aiheesta on muuten aivan erinomainen kirja, Gunnar Höistad: Irti kiusaamisen kierteestä (Kirjapaja Oy, Hki 2003)
19. huhtikuuta 2008 kello 16.48
Mielenkiintoista on mielestäni myös se, että vanhempi voi huomata ja olla huolissaan, mutta apua ei ole tai saa. Meiltä puuttuu yhteiskunnasta ennaltaehkäisevä tuki käytännön tasolta. Kirjassa oli mielestäni mielenkiintoista myös se, miten äiti koki poikansa omituiseksi ja vieraaksi, eikä asiasta voinut puhua. Äitiyden tabu onkin mielestäni mielenkiintoinen aihe, jota käsitellään kirjallisuudessa vähän.
17. heinäkuuta 2008 kello 22.10
Sain kirjan juuri päätökseen ja heti oli ryhdyttävä etsimään netistä kommentteja, keskusteluseuraa.
Itse en missään vaiheessa pitänyt Evaa rakkaudettomana äitinä. Minusta monet hänen tekonsa osoittavat rakkautta läpi kirjan, vaikka kirjeiden sanat saattavat kertoa melkein päinvastaista.
Olen itse kahden lapsen äiti: haastavan mutta fiksun esikoispojan ja todella helpon tytön… On uskomatonta, ettei Shriverillä itsellään ole lapsia, niin uskottavasti hän mielestäni kuvaa äitiyden herättämiä tunteita.
22. heinäkuuta 2008 kello 13.06
Omakohtainen äitiys ei liene edellytys eläytyvälle kirjoittamiselle, kun on kuitenkin kyse ammattilaisesta. Tätäkin juuri tarkoitin äitiyden myytillä… Asetelma siitä, ”ettei tiedä, ellei ole äiti” on yhteiskunnassamme hyvin vahva. Se on minusta mielenkiintoinen ilmiö.
27. marraskuuta 2008 kello 22.20
Kiinnostavaa, että osa lukijoista on pitänyt Evan ja Franklinin suhdetta kovinkin hyvänä. Itse näin heidän suhteessaan paljon lähtökohtaa Kevinin tilanteeseen. Kevinistähän muodostui suorastaan kiistakapula heidän välilleen, ja perhedynamiikka perustui selvälle vastakkainasettelulle. Kaksi vastaan yksi, kuten Eva jossakin vaiheessa kirjoitti. Tämä vakava juopa vanhempien välillä jätti Kevinille liian paljon ja vääränlaista valtaa perheessä, kun hän sai tehdä mitä tahansa ja isä aina puolusti häntä. Kevinin puolustaminen oli kuitenkin ilmeisesti suunnattu enemmän Evaa kohtaan kuin Kevinin tueksi. Toisaalta vanhempien välinen taistelu jätti Kevinin ikävälle ja yksinäiselle vihamieliselle taistelukentälle. Perheessä kumpikaan vanhempi ei voinut hyvin. Tämä dynamiikka selittää minusta Kevinin ilmeistä masentuneisuutta jo lapsesta alkaen paremmin kuin pelkkä viittaus Kevinin ”perimmäiseen pahuuteen” tai pelkkään äidin hylkimän lapsen kieroonkasvamiseen voi selittää. Siis monta tekijää läsnä.
Mutta ehkä kirjeet olivatkin Evan tapa pyytää jollain tapaa anteeksi mieheltään, pyrkiä rakentamaan jälkikäteisesti rauhaa aviopuolison, taistelukumppanin kanssa.
24. tammikuuta 2010 kello 17.59
Minua eniten hämmästytti ja ahdisti kirjassa se, että Eva pystyi käymään vankilassa ja kohtaamaan poikansa silmästä silmään, kuuntelemaan ja katsomaan Kevinin ylimielisyyttä ja piittaamattomuutta. Ja ettei Kevin kadu ja näytti sen myös.
Hyvänen aika, poika oli tappanut Evan tyttären ja aviomiehen! Ja hän pystyi menemään vankilaan ja huolehtimaan, saako Kevin tarpeeksi hyvää ruokaa?! Ja juttelemaan niitä näitä.
En pysty ymmärtämään tuota epäkohtaa. Äidinrakkauden ymmärrän voittavan joukkomurhan, mutta että pystyy katsomaan poikaansa silmiin ja toinen vielä ruokkii tätä kauheutta pyörittelemällä Celian lasisilmää käsissään. Härnää äitiään.