Kääpiövillakoira Sötis
Meille tuli koira elokuun 2008 lopulla. Perheemme uusin jäsen on heinäkuussa syntynyt aprikoosin värinen kääpiövillakoira, jonka kutsumanimi on Sötis (=söpöliini). Minä, perheen äiti, olen aina ollut isojen viidakkokissojen fani. Siksipä ystävättäreni humoristisen epäilevä kommentti:
- Sinä Puudelin kanssa Puistolassa? kiteyttää hyvin lähipiirin hämmästyksen.
Kaiken takana on tietysti nainen (cherchez la femme!). Tai kaksi pientä sellaista. Tyttäremme (s. -98 ja -02) ovat maukuneet, anteeksi haukkuneet, itselleen koiraa jo pitkän aikaa. Sijoitettuamme melkein rotukoiran hinnan kaikkiin nintendoihin ja eri koirapeliversioihin saimme tuta, että sehän oli vasta harjoittelua.
Meillä vanhemmilla on ollut koirat omissa lapsuudenkodeissamme, mutta muutama vuosikymmen on vierähtänyt ilman omaa lemmikkiä. Nyt Sötiksen tultua kotiimme olemme itse asiassa aika innostuneita eteemme avautuvaan uuteen maailmaan: näyttelyitä, agilitya ja tokoa (kuukausi sitten emme edes tienneet mitä kaksi noista sanoista tarkoittaa).
Sötis löytyi ihanalta kasvattajalta aika läheltä kotiamme. Pentu on luottavaisen ja iloisen oloinen. Se rakastaa nukkua päiväunia leuka leukaa vasten. Kameran nähdessään se laittaa samalla tavalla päänsä vinoon kuin isoäitini aikanaan (tullut siis minun sukuuni!). Autossa se vinkuu hieman ja saattaa saada hikan. Sisällä se liruttaa mieluummin matolle kuin hesarille (hmm…).
Se on hurmannut meidät kaikki. Tuntuu kuin se olisi aina ollut täällä. En voi ymmärtää, että se asuu täällä. Äsken se sanoi ensimmäistä kertaa ”hau”. Se on ollut meillä tätä kirjoittaessani neljä päivää. Kymmensormijärjestelmäni on vaihtunut oikean etusormen naputteluksi. Pentu lepää käsivarrella kuin vauva. Vastarakastuneen höpinöitä? Varmasti.
Sötiksestä kirjoittaa vapaa toimittaja Kristina Ahlström.
