Rapsuttelu on loppunut ja luullakseni se liittyi ainakin osittain siihen, että Lennyn korvakarvat olivat päässeet rehottamaan ja aiheuttivat kutinaa. Karvat nypittiin (hieman liian pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen) ja rapsutus loppui.

Myös näppylät hävisivät muutamien päivien kuluessa. Ennätin kysyä kasvattajankin mielipidettä näppyongelmaan ja hän toi esiin mielenkiintoisen näkökulman: näpyt voivat johtua stressistä. Ja totta tosiaan, perhepiirissämme on ollut suurta surua ja murhetta, johon myös koira on saattanut reagoida.

Rohkeudestaan ja satunnaisesta kovapäisyydestään huolimatta Lenny on hyvin herkkäluonteinen, joten alan kallistua kasvattajan teoriaan. Lenny on voinut hyvinkin vaistota kotiväkensä surun ja saanut sen johdosta iho-oireita.

Niin, ja samaan ajankohtaan liittyi myös liikenteessä vakava läheltä piti-tilanne, jota Lenny säikähti pahanpäiväisesti. Tämä oli varmasti omiaan lisäämään pienen ja herkän koiran stressiä.

”Kaikki saavat joskus näppyjä. Minäkin.”

Kakkumestarin luomus juhlapäivän kunniaksi. Salainen resepti: lätty, neljä nakkia ja kananmuna. Sankari söi itse kaiken eikä päästänyt ketään osingoille.

Samaa porkkanaa on käytetty edelleen. Enää kuppi ei vain tyhjene niin nopeasti kuin hoitopaikassa, jossa oli toinen koira syömisen kirittänäjä. Aina ei viitsisi syödä loppuun, mutta jälkiruoka kyllä kelpaisi. Alma osaa jälkkäriä jopa vaatia. Ja minä taasen vaadin, että kuppi on tyhjä.

Alma ymmärtää pelin hengen niin hyvin, että on opetellut jopa huijaamaan. Välillä ne viimeiset papanat kupin pohjalla ei tahdo millään mennä alas. Niinpä neiti ottaa papanoita suuhunsa, pyörähtää ympäri ja samalla tiputtaa papanat lattialle ja sitten katsoo minua ”jälkkäri tänne ja heti” -ilmeellä.

Sänkyyn ei saa mennä.

Ja tämä sohva on erikseen kielletty.

Tosiasiassa ilmat ovat olleet niin kylmät ja möksäämme ei ole suunniteltu varsinaisesti talviasumiseen, joten minulla ei ole ollut sydäntä vaatia Almaa pysyttelemään kylmällä ja vetoisella lattialla. Välillä tekee vain hyvää olla kuin Ellun kanat!

Almalla oli juoksut ja siihen päälle tietysti karanteenia. Tuo on aikaa, jolloin en viitsi riskeerata ja yleensä silloin ohjelmassa on vain narulenkkeilyä. Alman liikunnantarve vain ei oikein täyty pelkillä narulenkeillä. Jotain piti keksiä. Hoksasin, että takapihallahan on Almalla täysin privaatti koirapuisto, kun hevonen ei talvella juoksentele kaikissa haoissaan. Nerokas idea!

Ei se sitten mennytkään kuin Strömsössä. Minä ravasin Alman yksityisessä koirapuistossa varmaan enemmän kuin se yrittäessäni saada sitä liikkumaan. Juoksuaikana ei nyt vaan huvita. Ja sitä paitsi kaveri ois kiva!

Kaverikin löytyi aidan toiselta puolelta. Ottivat sitten startteja portilta kumpikin suuntiinsa. Takaisin ja uudestaan. Tunsin itseni vähemmän nerokkaaksi seisoessani tumput suorina ja katsoessa kaverusten leikkiä sen jälkeen, kun olin monta päivää ravannut ”koirapuistoa” ristiin rastiin hiki päässä muka innostaessani koiraa leikkimään.

Olimme Tallinnassa uudessa paikassa lenkkeilemässä. Oltiin hyvissä ajoin liikkeellä, kun Almalle oli sovittu kauan odotetut treffit. Tullessaan Ruudi sai jo kaukaa Alman hajun – ja voi sitä piristymistä, kiskomista, etsimistä ja hämmennystä! Almakin oli niin innoissaan nähtyään Ruudin, ettei edes uskaltanut mennä vastaan vaan seisoa tollotti, tärisi ja odotti, että Ruudi tulee luokse. Vai ajattelikohan Alma, että hän ei miesten perässä juokse. Lystiä ritti.

Ruudilta oli lenkin jälkeen kotona kysytty, tekikö rusetti Almaan vaikutuksen. Vastaus oli kuulunut, että Alma ei noteerannut, mutta Veera tykkäsi. Ja se pitää täysin paikkansa! Vieläkin naurattaa ääneen herrasmies Ruudin kikilips eli rusetti.

Ilman ennakkovaroitusta kynsileikkuri taipui pehmeästi kädessäni ja murtui. Ja sillä sipuli! Viimeinen kynsi jäi leikkaamatta. Ilmeisesti lähemmäs neljä vuotta yhteistyötä oli riittävästi.

Uudet leikkurit nappasin pikaisesti eläinkaupasta – ja vasta kotona otettuani ne paketista huomasin, että tuli otettua pienempää kokoa. Pah. Elukkakaupassa ei ollut vierellä vertailukohtaa, niin hairahduin. Joka tapauksessa kynnet tuli leikattua. Pitänee muistaessa ostaa koiran kokoiset kynsileikkurit, niin ei tarvitse kuluttaa hermojaan pienillä leikkureilla nikertämiseen.

Kuvassa valovoimainen neiti loistaa enemmän kuin liivinsä ja pantansa, jotka nekin kyllä toimivat mainiosti!

Liivi on kätevä kaupungissa siitäkin syystä, että pimeinä vuodenaikoina (silloin kun lunta ei ole) ihmiset näkevät narunpäässä olevan tumman koiran eivätkä siis turhaan säiky vuffen kokoa. Maalla iltalenkeillä liivi on puoltanut paikkansa sillä, että koira saa juosta vapaana ja taskulampusta valoa vilauttamalla on helppo tarkistaa, onko koira siellä, missä sen kuvittelee olevan.

Kiitokset hienosta liivistä Mia & Zkidi!

Emäntä nautti hehkuviiniä ja Alma piparkakkuja. Torilla oli myös pieni poni (hieman korkeampi kuin Alma), jonka kanssa Alma olisi heppahulluna halunnut tehdä lähempää tuttavuutta ja olisipa ollut mainiota saada Almasta ja ponista kuva, mutta kuva jäi saamatta. Poroille neiti viittasi kintaalla.

Rutiinilenkillä kylmä varmaan puraisisi koiraakin terävämmin, mutta ainakin koirapuistossa onneksi riittää toimintaa. Talvella emme oikeastaan mitään peruskävelyitä olekaan tehneet, vaan menemme suoraan pellolle juoksemaan kuin päättömät kanat niin koira kuin omistajakin. Tällä kertaa teimme päiväretken Uittamon jäälle ystäväni ja tämä tollereiden kanssa. Pakkanen oli jossain -20 asteen tienoilla. Minttua ei meno haitannut, vaikka itse hytisin kylmästä lukuisista toppakerroksista huolimatta.

"Ihana jää, ihana lumi!"

Täällä blogissa on jo aiemmin käyty keskustelua siitä, saako koiraa pitää auki jäällä. Kovin yleistä se ainakin tuntuu olevan. Edessä avautuva jäämaisema + ei ihmisiä missään = varsin oivallinen kirmailupaikka.