Rakkaalla “lapsella” on monta nimeä. Penuvili, Penu, PV, Pentti, Pertsa…. Oman perheen lisäksi nimitalkoisiin osallistuvat, kerrostalossa kun asutaan, tietenkin myös naapurit! Milloin Penu on Memu, Tenu tai Meny, milloin Penuliini tai Vilipetteri. Mutta mikä nimeksi uudelle koiranpennulle?
“Pikkuinen ajokoira - Hulivili?” Kuva: Eero Hämäläinen
Kukkapenkin multa on ihanaa kun aurinko on sen oikein lämmittänyt. Siinä on oiva maata. Noustessa täytyy ottaa muutama kunnon kuopaisu, että ollaan taas lähtökuopissa. Syksyllä istutetut kukkasipulit lentelevät kaaressa ja aprikoosi villis saa mustat polvisukat jalkoihinsa.
Kun hauva livahtaa portista ulos on koko perheellä sydän kurkussa. Tiuhimmatkaan kanaverkot eivät auta, jos se lenkin heikoin kohta unohtuu jollain auki. Tai jos lumikinokset työntävät pienen puudelin mentävän aukon porttiin. Hölmön pennun uteliaisuus voi koitua kohtalokkaaksi. Kuuluuko tämä karkualttius nuoruuden huumaan, vai onko se luonteenpiirre?
Sötis saa kurvailla vapaasti pihalla ja aina se saa “sisääntulokarkkia” vastatessaan kutsuhuutoihimme että nyt on aika tulla sisälle. Älkää lyöky lyötyä ja sanoko, että koira ei karkaa jos sillä ei ole syytä karata… Ja miten se palkitseminen pitäisi suorittaa karkumatkan jälkeen? Eihän sitä karkaamista voi palkita, mutta se että höntti tajuaa tulla kadulta takaisin ennen kuin on tuusan nuuskana, sitä käytöstä haluaa vahvistaa.
Ihan vaivihkaa se silmäkulma kastui, kun piti jättää koiralapsi ensimmäisen kerran yökylään. Sanoin reippaasti heippa ja luovuin varjostani viideksi päiväksi. Suihkussa oli toki jotenkin vapautuneempaa käydä, kun yksi ei tillittänyt vieressä pää vinossa. Öisin huomasin kaipaavani sitä pientä lämmintä nojausta polvitaipeessa. Aina välillä hätkähdin, että mitä olen unohtanut. Näin nopeasti sitä tottuu koiraan!
Sötis puolestaan oli selvästi nauttinut omasta lomastaan. Intiaanitanssi kohdatessa oli kylläkin - overwhelming - ylitsevuotava. Kotiinpaluun jälkeen kesti kuitenkin pari päivää ennen kuin se tuli taas niin liki, liki kuin varjo. Katseli enemmän ympärilleen, kuin muuta seuraa etsien. Ei taida minusta kuitenkaan olla lajitoverien vertaiseksi? No, mikäs viettää lomaa koirarakkaassa paikassa, ja vielä villisten kera! Tässä muistoja hoitoajasta. Ihanat kuvat ovat Tiina Peltosen ottamia.
Voi nuolaisu mikä tyttötrio! Sötis, Perla ja Selja.
Hienosti hihnassa. Ihan kuin kävelisi nougat-jäätelön päällä…
Kisailua Selja-serkun kanssa.
Musta Foxi liittyi mukaan jääjuoksuun.
Katselimme juuri Amerikan huippuhurttaa, ja oli mukava todeta että jaksossa EI kannustettu koiran pukemista eikä negatiivista palautetta. Kohdassa, missä koirien piti istua pöydän ääressä lautanen edessään, nauroin kippurassa lattialla. Meidän Sötis olisi juossut pitkin pöytää ja hotkinut kaikkien ruoat alta aikayksikön. Naurunkyyneleitä kuivatessani tajusin, että meillä taitaa olla vain ajan kysymys etsiä hyvä koirakoulu.
Missä iässä koulun voi aloittaa? Ei kai vielä ole liian myöhäistä (Sötis on seitsemän kuukauden ikäinen)? Mihin koulua tarvitaan ja mitä voi hoitaa kotonakin tavallisella maalaisjärjellä? Ja koska tässä keskityin vain siihen, mikä ei ole vielä täysin hallinnassa, niin pieni Sötis-kehu kehiin. Näin upeasti hän nykyisin istuu autossa.
Almalla alkoi ensimmäinen juoksuaika ja nyt ei huvita yhtään mikään. Normaalisti pelkkä laservalon vilauttaminen saa koiran juoksemaan kahdeksikkohepulia. Tänään valloitimme pihan (aidattu) juoksun takia ja yritin saada koiraa innostumaan takuuvarmalla laservalolla. Ei, ei edes meinannut onnistua. Ei toiminut mikään muukaan. Pari spurttia se otti, mutta muuten maleksi kuin esimerkillisen vastahakoinen teini liikuntatunnilla. Hyvä, ettei keskisormea näyttänyt. Lue koko artikkeli »
Koiranäyttelyissä on aivan oma koodikielensä. On hienoja pokaaleja, värikkäitä ruusukkeita ja sitten vielä nauhanpätkiä, joista punainen on paras. Muiden järjestystä en enää ihan tarkasti muista, mutta olisiko ollut vihreä, keltainen, sininen.
Nyt olisi tarkoitus lähteä Lontooseen ostamaan koiralle releitä. Apua, älkää kertoko Kuopion päättäjille, ettei vaan matka lyhene. Tai kenties Sarasvuolla on enemmän uutisarvoa kuin Sötiksellä? Mene ja tiedä.
Onko Lontoossa oikeasti jotain erityistä shopattavaa koirille, mitä Suomesta ei saisi? Näin laman kouriman mielialan nostamiseksi olisi mukava ostaa jotain ihanaa turhuutta. Jotain millä yllättää pikku-Sötis ensimmäisen hoitoonjätön jälkeen.
Tässä bonus-kuvaa viime kesältä. Ensimmäistä pentunäyttelyä odotellessa.
Hoitosetä Mutka juoksuttaa Almaa. Sano vain hep, niin mennään!
Lue koko artikkeli »
Siankorvia kyllä. Mikki Hiiri -kynsiharjan korvia mahdollisesti. Mutta EI pandankorvia. Nyt on pikkuemäntien rakkaus koetteilla.
Tällä kertaa aamulaivassa oli rauhallista.
Lue koko artikkeli »
Hohhoijaa. Tänään oli yksi niistä illoista, kun mikään ei ottanut sujuakseen.
Ensin kynsien leikkaus. Väsytystaktiikkaa, rallia peräkanaa ympäri asuntoa, maanittelua, uhkailua, kiristystä ja päällään seisomista (siis minun teki mieli), kunnes löytyi yllättävä ratkaisu: kuivatut mansikkalastut. Kynnet saatiin leikattua, joten oltiin valmiita lähtemään iltalenkille. Lue koko artikkeli »
Palasimme Tallinnaan maanantaina. Helsingisä VR aiheutti jännitystä seisottamalla junaa noin 25 minuuttia ratapihalla odottelemassa vapaata raidetta. Onneksi kuitenkin ehdittiin laivaan. Matkalla tuli testattua Alman sietokyky ruuhkaratikassa ja hyvinhän se meni.
Alma kävi ihastelemassa laivankannella maisemia.
Runne on vienyt ahneuden ihan uudelle tasolle.
Lue koko artikkeli »
Joulukuusi saapui taloon. Sötistä se ei tunnu ollenkaan kiinnostavan, ei välittänyt edes haukahtaa kun se kannettiin sisään. Mutta öisin tapahtuu jotain omituista. Aamulla keittiöstä löytyy pitsinen enkeli, ruokasalista lentävä poro ja eteisestä kolme “päätöntä” palloa. Hmm, ihmeellisiä tonttuja liikkeellä tänä vuonna.
Olet selaamassa aiheen Pennun elämää arkistoa.
Äijälän Viljami 
