Tästä se alkoi, Unton aamutuhinoista tasan kaksi vuotta sitten. Rakas käppänämme oli saapunut meille kuukautta aiemmin ja olin lähes riekaleina. Unto onnistui itkettämään minua päivittäin. Se innostui leikkiessään näykkimään käsivarteni haavoille eikä tuntunut tottelevan lainkaan. Välillä jouduin pakenemaan pikkuhampaita toiseen huoneeseen. Unton seurassa kun piti olla mahdollisimman rauhallinen.
Itku tuli usein myös siinä vaiheessa, kun tiesin Unton odottavan yksin kotona ja työpäivä vain venyi. Onnesta itkin iltaisin aina siinä vaiheessa, kun Unto kiipesi syliini kirjaimellisesti nuolemaan itse tekemiään haavoja. Rakastuin pikkuiseen sydänjuuria myöten. (lisää…)









