Maankuulu suomenajokoirajulkkis Helimarin Penuvili lähti autuaammille jahtimaille 23. marraskuuta Mäntsälän eläinlääkäriasemalla ja haudattiin kakkoskotinsa läheiseen metsikköön. Kuolemaansa edeltäneeseen päivään asti virkeänä pysynyt 13,5-vuotias koiravanhus syntyi Raahessa 2. toukokuuta 1996.
Helimarin Penuvili 2.5.1996–23.11.2009.
Päivä päivältä tuntuu enemmän siltä, että päätös Penun lopettamisesta on tehtävä pian. Olin päättänyt, että joulun jälkeen olisi aika, mutta ehkäpä siihenkin on liian kauan. Ja ehkä ei kannata tuollaisia aikarajoja asettaa. Ehkä on nyt vain hyväksyttävä karmaiseva ajatus, että kohta Penua ei enää ole.
”Koiran kanssa on edessä kaksi tärkeää päätöstä. Ensimmäinen silloin, kun päätät hankkia koiran. Toinen sitten, kun siitä on aika luopua”, kirjoitti Riitta Niskanen osuvasti Koiramme-lehden lokakuun numerossa. Artikkelissa eläinlääkäri Tiina Tiihonen neuvoo, että koirasta pitää luopua mieluummin hiukan liian aikaisin kuin liian myöhään. Silloin, kun pilke koiran silmäkulmassa sammuu. Hyvä neuvo, jonka toteuttamista olemme Penuvilin kanssa viime aikoina pohtineet. Mutta milloin pilkettä on liian vähän – jo nyt?
Penuvili päätti juhannuspäivänä lähteä vähän irrottelemaan… Kun muut pakkasivat tavaroita veneeseen lähteäkseen mökkisaaresta, Penu suuntasi metsään. Se oli koko alkujuhannuksen totellut kiltisti, mutta lähdön hetkellä se ei kuullut eikä nähnyt mitään… eikä siitä sittemmin kuulunut haukahdustakaan eikä näkynyt vilaustakaan…
Rakkaalla ”lapsella” on monta nimeä. Penuvili, Penu, PV, Pentti, Pertsa…. Oman perheen lisäksi nimitalkoisiin osallistuvat, kerrostalossa kun asutaan, tietenkin myös naapurit! Milloin Penu on Memu, Tenu tai Meny, milloin Penuliini tai Vilipetteri. Mutta mikä nimeksi uudelle koiranpennulle?
”Pikkuinen ajokoira – Hulivili?” Kuva: Eero Hämäläinen
Ajokorvasta on moneksi. Leppoisana kaikkien kaverina tietysti kaverikoiraksikin. Ainoa hankaluus on se, että ulkona hajut ja myös toiset koirat tuppaavat kiinnostamaan enemmän kuin rapsuttajat. Sisätiloissa rapsutus kelpaa, sylikin.
Kennelliiton kaverikoirat tunnistaa työasustaan eli oranssista huivista. Penuvili sai huivinsa käytyään kaverikoiratapaamisissa säännöllisesti noin puolen vuoden ajan. (Kuva huhtikuulta.)
”Älkää nyt liikaa murehtiko minun vointiani, vaan katsokaa videot! T. Penuvili”
Itku pääsi, kun Penuvili eilen kesken lenkin kävi maahan, eikä suostunut enää liikkumaan. Tässäkö tämä nyt sitten olisi?
Kun Penuvili täytti 10 vuotta, leivoin sille sokerittoman täytekakun ja päällystin sen sokerittomalla kermavaahdolla ja koiranmakkaralla. Sittenmmin olen laiskistunut ja leiponut vain tavallisen täytekakun ainoastaan Penun synttäreitä juhliville ihmisvieraille. Penu on kestänyt vääryyden kärsivällisesti muutaman vuoden (ja tyytynyt vappupiknikillä muihin makupaloihin), mutta tänä vuonna syntymäpäiväsankarille riitti…
1-vuotias ja 13-vuotias kohtasivat juhlapäivän aamuna.
Penuvilin vanhenemisen huomaa parhaiten metsälenkeillä. Ensinnäkin siitä, että Penu ei enää jaksa pöllyttää pupuja viittätoista tuntia (viisi riittää). Toiseksi siitä, että seuraavana päivänä koira on kuoleman väsynyt ja kipeä. Onneksi kipuja helpottamaan löytyi ajokoirille oivallisesti sopiva rohto – lääke, joka ei heikennä ajokykyä…
