Veeralta heippa!

| Julkaistu 21. 6. 2012 18:01

Kun tieto Koiran elämää -blogin lopettamisesta tuli, alkuhämmennyksen jälkeen aloin miettiä, miten se pitäisi lopettaa, mitä viimeisessä postauksessa voisi sanoa. Muutaman päivän asiaa podettuani tupsahti eteeni vastaus, yksi kirja. Vastaus oli ollut koko ajan olemassa, mutta se vaatii “lyhyen” johdannon, johon liittyy muutama hevonen ja muutama ihminen.

Almahan on heppahullu. Ollut pienestä pitäen. Saatatte muistaa niitä vuosien takaisia postauksia siitä, miten Alma istui Tallinnan raviradalla hevosia katsellen. Lenkkipolkumme kulki siitä vierestä ja kun ravurit treenasivat radalla, oli se Almasta niin vaikuttavaa, että piti mennä aidan viereen, istua alas ja katsoa silmä kovana läheltä ohi kiitäviä heppoja.

Myöhemmin tutustuimme Alman kanssa Lotteen, varsaan, nuoreen hevoseen. (Loten tarkka ikä on edelleen minulle kysymysmerkki.) Alma ja Lotte ystävystyivät ja leikkivät yhdessä – tosin aidan eri puolilla. Se oli nuuskaisuja aidan luona ja laukkarinkejä aidan molemmin puolin.

Sittemmin minulle selvisi, että Lottea, tuota puolivilliä syliheppaa (se oikeasti tulisi syliin paijattavaksi, jos voisi) ollaan alkamassa kouluttaa. Se oli sinänsä hyvä uutinen, sillä Lotte on täysin kouluttamaton, mutta tapaa luulin aluksi vitsiksi. Niin naiivi olen. Omistaja kertoi, että koska Lotte on jo niin iso, ei sitä enää hyvällä kouluteta, vaan paikallinen kuuluisa “kouluttaja” tulee muutamaksi päiväksi ja hakkaa hevosen tavoille omistajien poissaollessa.

Haukoin henkeä, kun tajusin, ettei se olekaan vitsi.

Useimmiten olen puuttumatta toisten asioihin ja tyydyn itsekseni ihmettelemään, vaikka ihmiset tekisivät minun rajallisesta näkövinkkelistäni käsin katsottuna minkälaisia älyttömyyksiä tahansa. Nyt en voinut. Aloin selvittää asioita. Selvitin ja selvitin. Vastassa oli sekä raha että käytännön asiat.

Loppujen lopuksi minulla oli iltalukemisena pino Tunne hevonen -lehtiä, joita lukiessa tutustuin uuteen ja kummallisen tunnereaktioon: minua itketti lukiessa erilaisista satuloista, kengättömistä hevosista, hevosten bootseista ja valjakkoajoharrastuksesta. Voi hyvää päivää, sanoin tähän minä itse. Yksi ystäväni kohautti olkiaan ja sanoi, että no ne hevoset koskettaa sun sielua. Ehkä asian tekee vielä kummallisemmaksi se, että en tiedä hevosista yhtään mitään: kerran tai kaksi olen ollut hevosen selässä noin 25 vuotta sitten. Siinä kaikki.

Niinhän siinä kävi, että ei auttanut itku markkinoilla. Astuin hevoshakaan yhden poninkokoisen koiran kouluttamisen “mittavalla” kokemuksella. Ja niin me tuijottelimme toisiamme, minä ja hevonen. Minulle oli ennustettu varmaa kuolemaa, jos hakaan astun – niin villi, arvaamaton ja kuriton se hevonen on – mutta niin ei käynyt. Sen sijaan heppa oppi kerjäämään harjausta ja rapsutuksia ja se opetteli pujottamaan päätään naruriimuun. Homma jäi kesken (ainakin toistaiseksi se on katkolla, valitettavasti), mutta joka tapauksessa Lotte sai ainakin yhden vuoden lisäaikaa edessä odottavalta selkäsaunalta.

Alma siis tutustutti minut Lotteen, Lotte Minna Lindströmiin (häneltä sain ne lehdet) ja yksi ilta Minnan luona masu täynnä hyvää ruokaa ja kädessä viinilasi, Minna tuumaa, että siinä pöydällä on yksi kirja, voisit lukea sen. Kirja kertoi Leylasta tai kirjassa Leyla kertoi meille. Leyla on hevonen, jo edesmennyt. Luin kirjaa – ja taas minä itkeä tuhersin. Kirja on edelleen kesken.

Tähän väliin vielä hauska sivujuonne: yksi koira. Se tuli luokseni yhtenä päivänä kadulla ja veti perässään omistajansa, joka paljastui astrologiksi, joka halusi tehdä minulle astrologisen kartan. Suostuin ja myöhemmin menin tapaamaan vanhaa herraa tähtien määräämänä päivänä. Hän kertoi muun muassa, että pidän hevosista, suurista koirista ja että lemppariviinini on italialainen amarone. Rävähdin nauramaan ja kysyin, onko hän tosissaan. “Tähdet eivät valehtele.” Jouduin myöntämään, että kaikki pitävät täsmälleen paikkansa – jopa se amarone. Oli astrologin vuoro nauraa, kun kerroin, millainen koira minulla on.

Leylan kirja on eläinkommunikoija Maiccu Kostiaisen kirjoittama Hiljaisen viidauden voima ja siitä idea, että ehkä olisi lähes neljän vuoden bloggaamisen kunniaksi aika antaa Almalle oikea puheenvuoro omassa blogissaan. Ja näin siis tapahtuu. (Se on se seuraava postaus.)

Kiitän Almaa kaikista niistä seikkailuista, joihin se on minut vienyt näiden vuosien aikana. Alma on hoitanut hommansa erinomaisesti ja pitänyt huolen siitä, että minulla on riittänyt kirjoitettavaa.

Kiitokset kaikille lukijoille, että olette eläneet mukanamme seikkailuissa ja arjessa tämän blogin kautta!

3 vastausta artikkeliin “Veeralta heippa!”

  1. Kristiina kirjoittaa:

    Kiitos Veeralle ja Almalle kaikista riemastuttavista, huumorilla ja mielikuvituksella kirjoitetuista jutuista!
    Tosi paljon iloa olette minulle tuottaneet.
    Hyvää kesää ja tulevaisuutta muutenkin!

  2. Hemppa kirjoittaa:

    Veera,
    Olet todellinen eläinten ystävä, sen todistit viimeistään Lottea auttamalla. Toivottavasti voisit auttaa vielä lisääkin, mahdollisuuksien mukaan. Hevosten käsittelyssä ja koulutuksessa pätee vanha totuus: “Missä taito loppuu, siinä väkivalta alkaa”. Tämän pitäisi olla iskostuneena jokaisen hevosta, koiraa tai mitä tahansa eläintä käsittelevän mielessä. Sinä ymmärrät sen vaistomaisesti. Koskettava kertomus.
    Kiitokset Almalle ja Sinulle kaikista hauskoista ja mielenkiintoisista tarinoista ja kuvista. Hyvää jatkoa!

  3. Jani kirjoittaa:

    Kiitoksia Alman tekemisten dokumentoinnista :)