Lumen määrä yllätti ahneen setäkoiran.
Tänään metsälenkillä pysähdyin kallioille katselemaan maisemia ja viskelin koirille muutaman namin ihan muuten vaan. Pessi onnistui tökkäämään heitetyn namin kuonollaan jyrkkää rinnettä alas. Pikkusormen pään kokoinen nakinpala oli setäkoiran mielestä ihan hyvä syy lähteä rymyämään umpihankeen. Alamäkeen reitti olikin helppo, vaikka lunta oli kinostunut niin, että Pessi upposi hankeen leukaansa myöten.
Nakkimurunen löytyi helposti hangelta, mutta takaisin kallion päälle pääseminen ei sitten ollutkaan enää helppo nakki. Syvä, pehmeä ja märkä lumi petti alta, eikä koira saanut ylämäessä tassuilleen pitoa sitten millään. Pessi jäi jumiin. Se vikisi ja uikutti ja koitti pinnistellä mäkeä ylös. Turhaan.
En uskaltanut lähteä itse urheilemaan Pessin avuksi, koska lunta oli tosiaan sen verran, etten ollut varma, pääsisinkö itsekään takaisin ylös. Siellä sitä sitten oltaisiin istuskeltu Pessin kanssa kimpassa ihmettelemässä… Koitin kannustaa Pessiä, mutta setä oli tuhannen jumissa ja suti vain paikallaan, vaikka yritti kiivetä ihan tosissaan.
Lopulta sain huijattua Arvin samoja jälkiä pitkin Pessin lähelle. Arvillakin oli täysi työ kömpiä ylös, mutta koska nyt hangessa oli jo kahden koiran alasmenojäljet ja kyseessä vetreä nuori mies, Arvi pääsi suht näppärästi takaisin kallion päälle. Arvin jäljiltä reitti olikin sitten jo sen verran tallattu, että vanhakin koira pääsi kipuamaan sitä pitkin ylös.
Nyt se on tämäkin nähty. Lapinkoira hyytyi hankeen.
21. maaliskuuta 2010 kello 14.21
Heh. Omia lappalaisia olen joutunut nostamaan hangella kurkottaen viimeiset metrit niskanahasta auttaen. Ja seuraavana päivänä pitää taas tehdä sama: hypätä sinne upottavan pehmeään hankeen niin, että korvatupsut vain näkyvät ja koetetaan sitten lipsuvalla nelivedolla liikkua eteen- tai taaksepäin. Näitä kevätauringon pehmentämiä rinteitä on lenkkireittien varrella Ihan Liian Monta, jos omistajalta kysytään, mutta kun ei henno olla päästämättäkään.
En tiedä oikein, että ketä tässä touhussa oikein pannaan halvalla, kovin ovat riemuissaan koko touhusta. Meilläkin nuorempi koira toimii maastoapurina, ketterämpänä löytää yleensä jonkin reitin, jossa ei jää paikalleen sutimaan.
Ja ihan liian pian on koirien mielestä se aika, kun lumen mokoma sulaa ja jolloin itsellä palaa käpy, kun jokainen pieni lumilämpäre pitää käydä makaamassa…
21. maaliskuuta 2010 kello 18.13
Voi setäkoiraa
Vaan mitäs sitä ahneen lopusta sanotaankaan?
No, onneksi oli vetreä nuorimies pelastamassa setäkoiran pinteestä. Nyt olet tosiaan tuonkin nähnyt. Oppia ikä kaikki, näemmä. 
22. maaliskuuta 2010 kello 8.11
huh. hyvä että pessi selvisi..
22. maaliskuuta 2010 kello 20.43
Hupsista Setä Pessi mitenkäs siinä niin pääsi käymään??? sahmuran nakit – ne ovat niin maukkaita, jotta kyllä niiden perään menee vaikka uppohankeen, mutta onneksi SETÄ TOMERA eli Arvi pelasti tilanteen. Voi reppanat ei voi muuta sanoa. Kristiinan tarina kuullostaa aika huvittavalta myös noin luettuna, mutta tositilanteessa ei ehkä ihkasen naurata, kun pieniä lappilaisia hangesta kaivaa…vetää ja työntää. Nautinnollisia kevätpäiviä!