Viikonloppuna mummolan romuvajan perukoilta löytyi vanha potkukelkka. Se taisi nähdä ulkomaailman ensimmäistä kertaa 2000-luvulla. Mummin tarkoitus oli työnnellä lapsenlastaan siinä, mutta 1-vuotiaamme ei juurikaan piitannut moisesta kyydistä.
Potkukelkan comeback ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä sen kanssa sai hyvin juoksutettua Pihkaa.
Hauskaa oli, mutta vauhtia olisi koiran mielestä saanut olla taas enemmän. Mitä kovemman kiihdytyksen jossain kohtaa pystyi ottamaan, sitä enemmän koira innostui.
Alamäen hurjassa vauhdissa Pihka oli ihan elementissään.
Reitillämme kulki joitakin autoja ja koira oli hihnassa, mikä hankaloitti hommaa kyllä aika paljon. Kiihtyessään Pihka alkaa aina jahdata hihnaa ja roikkua siinä, kuten kuvista näkyy. Pääsisipä vielä testaamaan lajia jollain hiljaisella maalaistiellä luistavamman kelin aikaan ja vähän ruosteettomammilla jalaksilla!
9. helmikuuta 2010 kello 7.31
Voi jos Pihka tietäisi kuinka monelle hän nostaa hymyn kasvoille
9. helmikuuta 2010 kello 12.39
Komppaan Hannak:ta. Pihkaa ja näitä hauskoja kuvia oli ehdottomasti ikävä blogitaukonne aikana. Mukavaa, että olette palanneet takaisin!
9. helmikuuta 2010 kello 18.50
Voi, ihana Pihka
!
10. helmikuuta 2010 kello 14.39
Verrattomia vauhtikuvia jälleen!
Hienoa nähdä täällä Anna-Leenan lisäksi toinen blogaaja jakamassa kokemuksia koirien aktivoinnista lapsen synnyttyä perheeseen
On ymmärrettävää, että kiihtyessään Pihka haluaa näykkiä hihnaa. Juokseminen nostaa sen saalisvietin huippuunsa, ja suuhun on saatava jotain. Jos hihnaantarttumisesta sujuvuuden ja turvallisuuden takia haluaa eroon, kokeilisin valjaita ja koiraa lähinnä olevan hihnaosuuden korvaamista noin metrisellä ohuella ketjulla ja tarjota Pihkalle suussa kannettavaksi jotain sopivan kevyttä ja pitävää lelua, siis saalista.
11. helmikuuta 2010 kello 9.54
Kuvista näkee että koko poppoo nauttii tapahtumasta, Pihka ehkä eniten! Ehottomasti kiva ko Pihka on palannut blogiin, joten lisää tarinoita
12. helmikuuta 2010 kello 16.52
Duracell-Pihka on tullut takaisin, jeees!