Pihka on taas täällä!
Pihka ja Samuli uhmaamassa pakkasta.
Toisin sanottuna Pihka tekee comebackin koirablogiin. Kotona Pihka on ollut jo pitkään, mutta isäntä on ollut liian kiireinen kirjoittamaan kuulumisia. Palaamme siis alkuperäiseen systeemiin ja Pihkan tempauksista kertoo tästä eteenpäin sen emäntä.
Pihka oli taannoin ”mummolassa” eli Jannen vanhempien luona noin pari kuukautta. Vauvamme Samuli oli tuolloin oppinut liikkumaan ja kiusaamaan koiraa sen verran, että tuntui stressaavalta vahtia parivaljakkoa koko ajan. Äitinä vähän pelottikin, koska tilanne oli uusi eikä Pihkan reaktioista voinut olla ihan varma. Ihan pienen ja liikkumattoman vauvan kanssa oli helppoa, mutta tilanne muuttui kun pikkumies oppi muksimaan koiraa ja vetämään sitä hännästä.
Hetken oli ihan helpottavaa olla ilman koiraa. Pelkän lapsen kanssa ulkoillessa saattoi helposti poiketa vaikka kauppaan, eikä vauvan päiväuniaika mennyt pelkästään koiran lenkittämiseen. Jonkin ajan päästä alkoi tietysti ikävä vaivata. Näimme kuitenkin Pihkaa usein, ja se kyllä ihan selvästi nautti olostaan mummolassa. Pihkalla on siellä isot reviirit touhuta ja se saa paljon jakamatonta huomiota.
Pari kuukautta mummolassa teki Pihkalle selvästi hyvää. Koko koira jotenkin rauhoittui ja rentoutui siellä asustellessaan. Muutaman viikon Pihkalla oli siellä kaverinaan laiskanpulskea Sissi-beagle, ja ehkä siltäkin tarttui jotain uutta matkaan. Viime kesä esimerkiksi oli Pihkan elämässä ensimmäinen, jolloin se saattoi makailla nurmikolla ottamassa aurinkoa. Aiemmin Pihkalla piti olla aina ulkona jokin projekti käynnissä, pallon tai kepin kanssa riehuminen tai muu leikki, eikä tullut kuuloonkaan, että tämä terrieri olisi voinut lepäillä tai paistattaa päivää!
Vauvat kasvavat ja muuttuvat kovaa vauhtia ja parin kuukauden tauon jälkeen Samulilla oli taas ihan muut mielenkiinnon kohteet ja Pihka sai olla rauhassa. Mummolassa vietetty aika teki kuitenkin sen, että appivanhemmat ovat kovin kiintyneitä Pihkaan ja sillä onkin tätä nykyä oikeastaan kaksi kotia. Välillä Pihka saa olla mummolassa vaikka pari viikkoa ilman sen kummempaa syytä.
Pihkahan ei ole mikään yhden – tai kahden – ihmisen koira, vaan antaa mielellään kenen tahansa hoitaa itseään. Mummolavisiitit tuovat mukavasti vaihtelua Pihkan elämään. Ehkä sille myös sopii vähän keski-ikäisempi ja porvarillisempi elämäntapa hyvin, koska mummolassa koko koira on pysyvästi rauhallisempi. Eikä se siis johdu todellakaan mistään paremmasta koulutuksesta tai kurinpidosta, kaikkea muuta. 
Ehkä kyseessä on matkiminen ja talon tapojen omaksuminen tai sitten kyse on siitä, että nuoren lapsiperheen elämä stressaa Pihkaa selvästi enemmän.
Oli miten oli, nyt kun asia on tiedossa, sitä voi käyttää hyväksi. Aina kun Pihka alkaa olla liian tohkeissaan ja pakkomielteinen kotona, se pääsee rauhoittumisjaksolle Kotkaan. Siellä sitä odottaa joukko ilahtuneita ihmisiä, joten yhdestä koirasta riittää iloa monille.
13. tammikuuta 2010 kello 7.32
Ihanaa, Pihkaa on kaivattu! Ihana kuulla, että asiat ovat järjestyneet ja kaikilla parempi olo. Lisää kuvia, kiitos!! Parhaimpia ja mieleenpainuvimpia kuvia täällä blogien joukossa on ehdottomaste se Pihkan veteenhyppy laiturilta – äksöniä/komediaa parhaimmillaan
13. tammikuuta 2010 kello 11.54
Aika jännä lukea, miten sama koira voi olla eri paikassa noin erilainen käytökseltään. Sitä voi sitten vain pohtia, mistä eri tekijöistä se johtuu.
Meillä on myös vauva, joka ihan kohta alkaa liikkua, sekä isohko koira. Vauva jo kokeilee kiskoa koiraa turkista ja korvista – ja vauvalla jos kellä on nopeat kädet! – mutta koira on käyttäytynyt täysin esimerkillisesti koko ajan. Itse tarkkailen tilannetta ja koetan ehtiä ennakoimaan mahdolliset ongelmat. Lähinnä olen ajatellut, että koiralla on oltava oma rauhallinen paikka, johon vauva ei pääse, kun pienen tutkimusretket alkavat.
Oli myös rauhoittavaa lukea, että parin kuukauden päästä vauvankin mielenkiinto koiraa kohtaan saattaa laimeta. Ehkä näistä vielä meilläkin kehittyy hyvät leikkitoverit, jotka ymmärtävät toisiaan, niin toivon.
13. tammikuuta 2010 kello 12.09
Tervetuloa takaisin, Pihka!
Onkin ollut ikävä pikkuluppakorvan seikkailuja.
Ihana hörökorvakuva tässäkin.
13. tammikuuta 2010 kello 14.01
Koirakaveri on varmaankin parhaita asioita mitä vanhemmat voivat lapsilleen antaa. Lapsi oppii vastuuta, myötätuntoa, kärsivällisyyttä ja saa itselleen olkapään johon itkeä ja maailman parhaan kaverin. Uskon myös, että lapsesta kasvaa sekä fyysisesti, että psyykkisesti terve aikuinen joka hallitsee stressin muita paremmin.
13. tammikuuta 2010 kello 15.07
Ihanaa! Tervetuloa takaisin, Pihka!
Hauska kuulla, että Pihkalla on nyt kaksi rakastavaa kotia. Itsekin vien hyvillä mielin Siirin silloin tällöin vanhempien luo muutamaksi päiväksi, kun tiedän, miten paljon he pitävät Siiristä.
13. tammikuuta 2010 kello 21.47
Voi kuinka hienoa, että Pihka tekee comebackin! Kuulumisia ja lennokkaita kuvia odotellessa.
14. tammikuuta 2010 kello 11.54
Ihanaa, lempparini Pihka palaa kuvioihin, on ollut ikävä niin emännän loistavia tekstejä kuin isännän taidokkaita kuviakin!
Minustakin on mahtavaa, että Pihkalla on monta rakastavaa ihmistä ympärillään ja huolehditte Pihkan hyvinvoinnista pienillä huilitauoilla mummolaan!
14. tammikuuta 2010 kello 15.02
Kiitos kommenteista! Mukava, että Pihkalla on virtuaaliystäviä.
Hannalle: Kiva kommentti! Koetan pitää sen mielessä kaiken hulinan keskellä. Olen itsekin koiran kanssa kasvanut ja kokenut sen hyvät puolet. Koiran merkitys varmaan kasvaa lapsen iän myötä, mutta jo 1-vuotias esimerkiksi nauraa ääneen koiran temppuja ja yrittää leikkiä sen kanssa.
Luvassa paljon juttuja ja kuvia Pihkasta.
14. tammikuuta 2010 kello 22.51
[quote]Kiitos kommenteista! Mukava, että Pihkalla on virtuaaliystäviä.
[/quote]
Teidän kirjoituksenne Pihkasta olivat osasyyllisiä siihen, että hankin jackrusselin
. Pihka on toki parson, mutta tämä pieni ero on kai lähinnä teoreettinen (tai rodullinen, jos on kovin kiinnostunut rotuasioista; itse en ole) – samasta koiratyypistä on kuitenkin kysymys.
Tätä ensimmäistä koiraa hankkiessani tein paljon taustatyötä roduista, ja päädyin terrieriin, mutta postaukset elämästä Pihkan kanssa olivat melkein se viimeinen niitti päätökselleni. Russelityyppinen Terrieri! Kun pentue sattui kohdalle, oli kuume jo niin korkea, että lähes mikä tahansa lyhytkarvainen terrieri olisi paikannut koirankaipuun. Onneksi tielleni sattui Siiri
15. tammikuuta 2010 kello 22.21
Minullekin on jäänyt lähtemättömästi mieleen se Pihkan veteenhyppy laiturilta. Ja toinen ikimuistoinen kuva oli se, missä Pihka ihmetteli silmät pyöreinä Samuli-vauvaa ensi kertaa. Aivan mahtavaa, että tiedossa on Pihka-juttuja ja kuvia! Ne tullaan kaikki lukemaan tarkkaan. Itselläni ei edes ole koiraa, eikä ole koskaan ollutkaan.