Samat ajatukset heräsivät minullakin eilen kuin Anna-Leenalla, kun postaukseni jälkeen aloin lukea Katrin kirjoitusta Penusta. Monet kerrat olen miettinyt, miten aika menee niin nopeasti. Vielä on tuoreessa muistissa – ja toki on, siitähän on vain hetki – miten asunnon lattiat oli peitetty sanomalehdillä ja silti sitä aina onnistui astumaan pienen honkkelojalkaisen nappisilmän lirilammikkoon. Ja kuitenkin, se oli nelisenkymmentä kiloa sitten.
Kamalimmat hetket olen tähän mennessä käynyt läpi Alman kanssa, kun se puolivuotiaana sairastui kennelyskään ja keuhkoputkentulehdukseen ja vietti kaksi vuorokautta teholla. Että tässäkö tämä nyt oli? Toisaalta myös arjessa ne pienet hetket, joissa sydän pompahtaa säikähdyksestä koiran koheltaessa, ovat minusta hyviä muistutuksia siitä, että on vain tämä hetki.
Penu on jo 14. vuodella, mikä on kyllä kunnioitettava taival. Väkisinkin tulee mieleen, että Alman taival on todennäköisesti vain puolet tuosta, mikä tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että pian on kolmasosa jo taaplattu ja kohellettu.
Penulle iloa loppuun saakka ja omistajille voimia & rohkeutta vaikean päätöksen edessä! Me taidetaankin Palmarosan kanssa tehdä tänään normaalia pidempi lenkki!
21. marraskuuta 2009 kello 16.20
Penun elämän ilta todella pisti pohtimaan. Siiri-karvanoppa on ollut minulla vasta vähän yli vuoden, ja on jo nyt kamalaa ajatella, että joskus joutuu tuon päätöksen tekemään. Yritän torjua sitä ajatusta parhaimpani mukaan.
Samalla en voi olla ajattelematta, että kun koiran ottaa, ottaa myös kannettavakseen sen surun, että koiraystävästä joutuu lähes vääjäämättä luopumaan. Tätä aspektia koirakavereista olen jonkin verran pohdiskellut muutenkin (mm Yrsa Steniuksen loistavia koirapohdintoja lukiessa).
Kesällä säikähdin tosissani, kun eräänä lauantai-iltana klo 11 (maalla keskellä-ei-mitään, tietty) Siiri ei yht’äkkiä pystynytkään hyppäämään sängylle tavallisella tavallaan. Se inusi lattialla ja näytti itsekin aivan kauhistuneelta asiainlaidasta. Kun nostin sen sängylle, se lysähti kasaan eikä jaksanut nostaa takapäätään ollenkaan. Ei kun pikavauhtia kunnaneläinlääkärille 50:n kilometrin päähän, maksoi mitä maksoi.
Isä sanoi että ulvoin kuin sireeni koko matkan, eikä se nyt kauhean kaukana totuudesta ole. Ajatus koiran tuskasta ja mahdollisesta kuolemasta oli kauhea! Varsinkin kun uskottelin itselleni matkalla että kyseessä oli vähintään välilevytyrä/pentuhalvaus/borrelioosi/vuotava kasvain/jotain muuta sanoinkuvaamattoman kamalaa. Ehdin pohtia Siirin lyhyttä elämää ja mitä se oli jo antanut minulle. Ja oliko sillä varmasti ollut hyvä, koiramainen elämä ennen kuolemaansa? Ym superdramaattista.
No, sillä oli ‘polvi kipeä’. Sitä kuulemma sattuu, koska polvet ovat herkkiä niveliä. Eläinlääkäri antoi särkylääkkeitä, ja jo seuraavana päivänä Siiri olisi hakenut palloa, jos vain oltaisi sille heitelty. Otettiin se päivä iisisti kuiten,kin.
25. marraskuuta 2009 kello 22.05
Kiitos toivotuksista! Minäkin olen pelännyt Penuvilin menetystä varmaan siitä asti kuin sain sen. Nyt voi huokaista helpotuksesta, että ei PV ainakaan auton alle jäänyt…