Päivä päivältä tuntuu enemmän siltä, että päätös Penun lopettamisesta on tehtävä pian. Olin päättänyt, että joulun jälkeen olisi aika, mutta ehkäpä siihenkin on liian kauan. Ja ehkä ei kannata tuollaisia aikarajoja asettaa. Ehkä on nyt vain hyväksyttävä karmaiseva ajatus, että kohta Penua ei enää ole.
Kiitos teille kaikille kokemustenne jakamisesta edellisen kirjoitukseni yhteydessä. Erityisesti Nitan, Lauran ja Hannan kommentit tuntuvat sopivan Penun tilanteeseen, ja ajatuksiin, joiden kanssa juuri painiskelen. Ja oikeastaan kaikkien muidenkin.
Penu on vielä erittäin virkeä ja tulee toimeen pattinsa kanssa, mutta olen ruvennut pelkäämään, että ellen pian tee päätöstä, ”mieluummin muutamaa kuukautta ennen kuin liian myöhään”, tulee tilanne, jossa minäkin joudun katumaan, etten antanut Penun lähteä virkeänä, jolloin itsellekin jäisi urheasta koirasta reipas mielikuva.
Kauheinta on juuri se, että Penu on erittäin virkeä, ja minun pitäisi lopettaa elämänintoinen koira. Mutta on turha odottaa, että Penun virta loppuu, vaikka patti jo vuotaakin. Tai että se lopettaisi vimmaisen nuuhkimisen ja vetämisen lenkillä, tai päänsä puskemisen syliini. Tai makupalojen hamuamisen.
Tilanne on kuitenkin nyt se, ettei Penua enää ehkä rohkenisi päästää irti. Patin pinta tihkuu verta, eikä kasvaimen iho enää ilmeisesti umpeudu? Enää en viitsi laittaa siitä kuviakaan tänne. Penu saattaa kyllä myös kytätä ruokaansa innokkaasti, mutta kuitata ateriansa parilla nuuhkaisulla…. ikuinen ahmatti.
Että tällaisia hetkiä elämme. Penua ei enää kohta ole…
20. marraskuuta 2009 kello 10.51
20. marraskuuta 2009 kello 11.03
Kyyneleet tuli silmiin noita Penun kuulumisia lukiessa. Paljon voimia teille omistajille raskaan päätöksen äärellä. Luopumisen tuska ja sitä seuraava ikävä on suunnaton. Olette ajatuksissamme, Penua tulee kovasti ikävä.
20. marraskuuta 2009 kello 13.24
Ihan sanattomaksi menen, itkettää. Penu saa paljon rakkautta ja sillä on ollut hyvä elämä, se on tärkeintä. Monet lämpimät ajatukset lähetän teille, ja halauksen Penulle.
20. marraskuuta 2009 kello 13.46
Paljon voimia teille ja Penulle hyvää matkaa sateenkaarisillalle. Siellä sitten kohtaatte taas.
http://www.indigo.org/rainbowbridge_ver2.html
20. marraskuuta 2009 kello 14.56
Olen todella pahoillani…tiedän tasan miltä sinusta tuntuu.
Jos patti on ruvennut tihkumaan verta ei se todennäköisesti enää parane. Ohuen ihokerroksen alla ei taida muuta olla kuin ikävä kasvain.
En nyt näe mainitsinko aiemmin jo sen, että kun jo kertaalleen tikattu haava repese auki kasvaimen paineesta niin ei siinä ollut enää mitään tehtävissä sillä haava ei koskaan umpeutuisi ja se vain tulehtuisi ja märkisi.
Minusta on hienoa voida muistaa koira eloisana omana itsenään ja uskon ja toivon, että koirakin on onnellinen siitä, että hänen ei tarvinnut ”näyttäytyä huonona” edessämme sillä hänhän oli meidän suojelija ja peräänkatsoja.
Tsemppiä teille!
20. marraskuuta 2009 kello 16.00
Kävin saman Jaakobin painin kaksi ja puoli vuotta sitten pyreneitteinpaimenkoirapoikani Kassun kanssa. Päätös ei ole millään lailla helppo, kaikkein vaikeinta on pitää tunne ja järki erillään.
Tärkeintä on ajatella Penun kannalta asiaa.
Kuten hyvä ystäväni sanoi minulle Kassun kuoleman jälkeen: ” Muista, että muistoja ei kukaan koskaan voi ottaa pois”. Ei nyt oikeastaan kuulu tähän, mutta tuossa yksi yö olin täysin varma, että Kassu nuoli mun kättäni.
20. marraskuuta 2009 kello 16.02
Paljon voimia teille sinne ja Penulle nautinnollisia viimeisiä hetkiä…Penu on varmasti ottanut elämästään kaiken ilon ja riemun irti, minkä on saanut ja nyt on sitten tullut aika levätä. Kyyneleet tulee ihan silmiin, kun ajattelee teidän tilannetta…Itsellä oli samanlainen tilanne noin vuosi sitten. Onneksi Penu pysyy aina sydämessä tallessa ja muistot ovat kultaisia. Kaikkea hyvää sinne!
20. marraskuuta 2009 kello 16.25
Voimia ja rohkeutta ratkaisuihin! Kummasti koirasta(-kin) jää sydämeen koiran mentävä aukko…
20. marraskuuta 2009 kello 18.58
Paljon voimia raskaaseen päätökseen.
Ihanaa, että Penulla on saanut elää hyvän elämän kanssasi. Ehkä se on tällä hetkellä iloisen ja virkeän oloinen, koska vaistoaa, että kohta annat sen lähteä?
21. marraskuuta 2009 kello 8.48
voimia, katri. kyyneleet tulee silmiin minullakin.
21. marraskuuta 2009 kello 10.03
Oikein paljon voimia sinulle. Minulle tulee ikävä Penua ja sen tarinoita, vaikka vieras ihminen olenkin. Halauksia Penulle!
21. marraskuuta 2009 kello 10.13
Olipas kurjia uutisia täällä
Voimia raskaaseen päätökseen. Penu on saanut viettää pitkän ja hyvän elämän.
21. marraskuuta 2009 kello 14.05
Vetipäs tämä mielen matalaksi. Hyvän kaverin poismenosta päättämisen täytyy olla maailman raskaimpia päätöksiä. Teette varmasti oikean ratkaisun, mutta mikäpä hyvää koiraa koskaan korvaisi.
21. marraskuuta 2009 kello 14.44
Tämä on ihana blogi, mutta näitä hetkiä pelkään niinpä en tätäkään tarinaa lukea alkua pidemmälle.
Penulla on ollut onnellinen elämä ja sinun tehtäväsi on päättää, että hänen loppuelämänsä päättyy myös onnellisesti ja varmasti niin teet/tehnyt, vaikka se on surullista eikä sitä kukaan muu voi ymmärtää, kuin toinen koiran omistaja ja ihanan koiraystävänsä jo sateenkaarisillalle saatellut.
Lämmin halaus teille ja jaksamista.
23. marraskuuta 2009 kello 7.30
Uskon, että noin ihanasti koirastaan kirjoittava omistaja, ei voi tehdä väärää päätöstä koiransa suhteen.
Kaikkea hyvää.
24. marraskuuta 2009 kello 13.17
Katri, elän voimakkaasti tilanteessasi myötä, sillä meillä on kotona päällä mäyrispaappamme kanssa sama dilemma. Koira on kuuro ja näkee huonosti, hampaistakin on jo puolet poissa. Jalat vähän horjuvat ja aina se ei muista, mihin ollaan menossa ja joskus saattaa tulla pissa tai kakka lattialle. Kuitenkin, se on iloinen ja niin reipas, kuin tuollainen pappara voi olla. Mitään elimellistä vikaa siinä ei ole.Tuntuisi todella pahalta viedä se nyt nukutettavaksi, mutta toisaalta mietin koko ajan, että mikä on se hetki jonka jälkeen sen elämä ei enää ole kivaa…
25. marraskuuta 2009 kello 22.18
Kiitokset teille kaikille! Tekisi mieli luetella teidät kaikki oikein nimiltä.
Nyt päätös on sitten tehty. Hassua sattumaa, että juuri samaan aikaan kuin Hannak kirjoitit kannustavan kommenttisi, tein kommentistasi tietämättä ratkaisevan päätöksen.
Maanantaina 23. marraskuuta kello 7.30 olin takki päällä lähdössä junalle ja töihin, kun vilkaisin vielä Penun silmiin. Silloin tiesin, että nyt en voi lähteä töihin, nyt on lähdettävä haudankaivuuhommiin ja tilattava aika eläinlääkärille. Penu oli jättänyt aamunakkinsa syömättä ja tahtonut kotiin kesken lenkin. Katse kertoi sitten lopullisen toiveen. Koiran kunto romahti niin äkkiä, että koira melkein ehti kuolla käsiini matkalla eläinlääkärille.
Jälkeenpäin olen monesti kiitellyt sitä vaistoa, joka sai minut vielä vilkaisemaan Penuun lähtiessäni. Karmaisevaa, jos Penu olisi jäänyt yksin kärsimään! Eläinlääkäri totesi sen sydämen vahvaksi lopetushetkellä (sydänlääkityksestä huolimatta), että urhoollinen koira olisi kyllä pitkään jaksanut riutua kivuissaan.
Olen miettinyt teidän monien neuvoja siitä, että parempi liian aikaisin kuin liian myöhään. Ehkä Penunkin kohdalla voi nyt jälkeenpäin – viimeisiä pattikuvia katsellessa – todeta, että ehkä päätös olisi pitänyt tehdä vähän aikaisemmin. Olisi ollut ehkä parempi saada viimeinen muisto virkeästä koirasta. Mutta onneksi en odottanut ihan liian myöhäänkään.
Odotushuoneessa Penu onneksi virkistyi narttujen tuoksuista, nuuhki odotushuoneen nurkasta nurkkaan ja rojahti vasta sitten väsyneenä lattialle odottamaan nukutus- ja lopetuspiikkejä.
Nyt Penu nukkuu havuilla vuoratussa haudassaan ruusu kuononsa alla:
http://blogit.hs.fi/koirat/penuvili-oli-urhea-ja-itsenpainen-ajokorva/
26. marraskuuta 2009 kello 8.00
Älä turhaan soimaa itseäsi, Penuvili oli kuitenkin iloinen ja virkeä viimeisiin hetkiin asti. Sinä tunnet koirasi parhaiten ja sitä kuvaa sekin, että näit heti yhdellä vilkaisulla, että hetki on koittanut.
Oma vanhuskin sai lähteä narttujen jälkiä nuuskutellen ja se on varmaankin tehokkain pelon poistaja uroskoiralle.
28. marraskuuta 2009 kello 22.14
Voi sentään – syvä osanottoni sinulle!
Sain aikanaan pitää iki-ihanan sakemannini peräti 14,5 vuotta.
Koiran menetys on suuren suuri suru, mutta niin kuin tuossa edellä joku viisaasti sanoi; muistoja ei voi kukaan viedä pois ja ne auttavat jaksamaan ja jatkamaan eteenpäin.
Ajattelen niin että meidän pitää rakastaa ystäväämme niin paljon että pystyy tekemään kipeitäkin ratkaisuja.
On suurta julmuutta ja itsekkyyttä pitkittää tuskaa silloin kun mitään ei enään ole tehtävissä.