Alma pääsi eilen mukaan kyläilemään – oikein kutsuttuna.
Ensin se tietysti nuuski kaikki nurkat. Roskiksesta löytyi hyväntuoksuisia cocktail-tikkuja, joita olisi ollut mukava maiskutella. Ruokakaapin avohyllyosaan oli kiva tunkea koko pää. Ensin se vierasti ihmisiä ja antoi heille vain paljon puhuvia katseita tervehtimis- ja rapsutusmahdollisuuden sijaan. Puolikas koira sujahti keittiön kaapiston alle jonkun herkun toivossa – minä en siellä mitään nähnyt, mutta epäilemättä siellä oli murunen. Istuuduttuamme pöydän ääreen oli Alman mielestä oiva aika alkaa moikkailla ihmisiä ja tovin päästä jo tunkea päätä kainalosta syliin. Ja voisihan tässä jo leikkiäkin! Niinpä se löysi tossuni ja alkoi heitellä sitä näytösluonteisesti ympäri asuntoa. Kai tässä huushollissa saa mennä sängylle, kun meillä on kotona niin tyhmää, ettei saa?
Parasta oli kuitenkin parmesaani. Sitä nimittäin oli pöydässä kokonainen pieni kulhollinen! Eli tuumasta toimeen! Parmesanipaloja saa varmasti eniten niin, että käy katsomassa koiran silmillään jokaista pöydän ääressä istujaa, ja jos ne urpot ei tajua, mistä on kyse, voi kuolata polvelle tai tuijottaa parmesaaneja ja yrittää saada ne ajatuksen voimalla hyppimään pöytää pitkin suoraan suuhun. Kyllähän sieltä pari parmesaanipalaa irtosi.
Terassilta Alma toi sisään mukavat kurajäljet – valkoiselle lattialle, kuinkas muuten. Oliko sitä parmesaania vielä? Pää pöydälle ja röyhtäisy juustokulhon suuntaan (ei sentään vasten kenenkään kasvoja tällä kertaa). Komediennen näytös huipentui takuuvarmaan koiramaiseen pieruhuumoriin: pöräytetään paukku ja sitten ihmetellään, mikä se oli ja mistä se tuli. Lopuksi yleisölle kunnon ranskalaiset suudelmat!
Minä toisena koomikkona yritin kysyä, kenen koira se on ja selitellä, että kotona koira ei koskaan tee mitään tuollaista. Ihan oikeasti ei tee. Eiku ihan oikeesti. No, aikuisten oikeesti ei tee.
Illan näytös oli ilmeisesti menestys, sillä tänään Alma sai yhdeltä katsojalta lahjaksi pussin pureskeltavaa.
20. marraskuuta 2009 kello 16.15
Hih..kuulostaapa tutulta ;D valitettavasti…Eilen ihmettelin, että onko lelu mennyt nojatuolin alle, kun Nora oli sieltä jotain haluamassa. Noh, tarkastin tilanteen ja totesin, etten näe siellä mitään..eli siis mikä lie oli sitten syynä. ;P
Milalla on tapana Alman tapaan nojailla päätä syliin ja myös röyhtäillä joko syliin nojaillessa tai sitten se nuuskuttaa naamaa ja samalla röyhtäisee sitä päin ;D hmm..käytöksen kultainen kirja täytyy varmaan etsiä sille. Se myös ruukaa hakeutua ihmisten jalkojen juureen nukkumaan juuri silloin, kun sillä sattuu pierettämään…kuinkas sattuikaan ja kohta istutaan kauhean lemupilven keskellä! ;D Kyllä koirat on sitten niin ihanan kamalia.