”Koiran kanssa on edessä kaksi tärkeää päätöstä. Ensimmäinen silloin, kun päätät hankkia koiran. Toinen sitten, kun siitä on aika luopua”, kirjoitti Riitta Niskanen osuvasti Koiramme-lehden lokakuun numerossa. Artikkelissa eläinlääkäri Tiina Tiihonen neuvoo, että koirasta pitää luopua mieluummin hiukan liian aikaisin kuin liian myöhään. Silloin, kun pilke koiran silmäkulmassa sammuu. Hyvä neuvo, jonka toteuttamista olemme Penuvilin kanssa viime aikoina pohtineet. Mutta milloin pilkettä on liian vähän – jo nyt?
Penuvilin kivikova jalkapatti on kasvanut kesän aikana huomiota herättävän suureksi. Se näyttää ilkeältä, herättää ohikulkijoiden huomion, mutta ei onneksi vaivaa muutoin virkeää (ja mökkiviikonloppuna äskettäin 10 tuntia metsässä jolkotellutta) vanhusta itseään.
Keväällä kasvain herätti epäilyksiä imusolmukesyövästä, mutta se, ettei kasvain ole levinnyt, voisi viitata hyvälaatuiseen kasvaimeen. Nestettä jalassa ei ainakaan ole, eikä kasvaimelle voi näin vanhalla koiralla oikein tehdä mitään.
Perhepiirissä lopettamisen ajankohdasta ja koiran kärsimyksistä on tullut suorastaan kiistaa. Kaikki ovat samaa mieltä siitä, ettei Penuvili saa kärsiä sen takia, että meidän ihmisten on vaikea luopua rakkaasta ystävästä. Ja siitä, että Penu näyttää raihnaiselta nuorempiin koiriin verrattuna.
Mutta kärsimyksen tulkitseminen ei sitten olekaan yhtä yksiselitteistä. Mistä tietää, että koira kärsii? Milloin on ”hiukan liian aikaisin”? Milloin pilke silmäkulmassa on sammunut ja onko järkeä odottaa siihen asti, että pilke sammuu? Tästähän olemme täällä blogissakin jo monesti keskustelleet.
”Kasvain on ilkeän näköinen, mutta mahdollisesti hyvälaatuinen.”
Ei vielä Penun aika?
Ihan vielä ei kuitenkaan ole Penuvilin aika, ainakaan minun mielestäni, eikä onneksi ihan välttämättä Penun eläinlääkärinkään mielestä. Joskaan ennuste ei ole hyvä. Kunto voi romahtaa hetkessä eikä liian kauan kannata odottaa.
Tämänpäiväinen lausunto antoi kuitenkin rauhan, ja 13,5-vuotiaalle Penuvilille päivän kolmannen ruoka-annoksen. Eläinlääkärin mukaan Penuvili on nimittäin ikäisekseen virkeän oloinen, mutta ravitsemustilaltaan laiha. Lausunnossa todetaan myös, että vasemmassa takajalassa on massiivisen suuri kasvain, jota koira ei kuitenkaan arista. Penuvilin yleiskunto ei edellytä eläinsuojelulain mukaista lopettamista.
Mitä te olette mieltä rakkaat ”fanit”?
”Onko silmäkulmassani vielä pilkettä? Terveisiä syyskesän lomamatkalta ja ystävältäni Stellalta!”
”Hulivili on välillä vähän rasittava. Ja ihan vaan tiedoksi, että tässä kuvassa silmässäni pilkahtaa lähinnä salamavalo…”
26. lokakuuta 2009 kello 21.37
Hurjan vaikea kysymys. Kasvain on pelottavan näköinen. Olisi paljon helpompaa, jos olisi yhteinen kieli koiran kanssa ja voisi siltä kysyä mitä mieltä se itse on. Kun sitä ei ole, täytyy luottaa omaan intuitioon.
26. lokakuuta 2009 kello 22.58
Niinpä, mistä sen voisi tietää. Uskon, että tiedät kyllä sen ajankohdan, kun se on totta. Luottaisin eläinlääkärin lausuntoon ja siihen, että reagoit nopeasti, jos siihen on tarvetta. Voin ymmärtää ulkopuolisten huolen, kun he näkevät jalan massiivisen patin, mutta he eivät voi tietää koiran vointia kokonaisuudessaan.
Hyviä vointeja edelleen Penuvilille, tuolle ihanalle jänispiiskalle sekä teille ihmisille, jotka joudutte joka tapauksessa päätöksen tekemään.
27. lokakuuta 2009 kello 7.20
Onhan se hurjan näköinen
Pystyykö se istumaan ollenkaan?
Sinä omistajana tunnet koiran parhaiten ja ell lausuntokaan ei pahalta vaikuta. Koira näyttää iloiselta ja silmissä tosiaan on iloinen pilke
Jos kyse olisi kuitenkin omasta koirasta, niin luultavasti lopettaisin. Omalle vanhukselle tuli suuhun patteja, joiden ei todettu olevan pahalaatuisia. Pari kk koira pysyikin iloisena ja normaalina, kunnes kunto romahti yhdessä yössä.
Kaduttaa etten lopettanut aiemmin vaan koira joutui kiireellä lääkäriin ja emme ehtineet viettää pitkiä jäähyväisiä.
Penuvilille rapsut! Näyttää lempeältä koiralta
27. lokakuuta 2009 kello 7.36
Kieltämättä tuo kasvain näyttää aika pahalta, mutta jos se ei Penu-pappaa häiritse (niinkun näyttäisi tuon ell lausunnon perusteella) ja muutenkin on reipas ja hyväkuntoinen, niin sanoisin ettei vielä ole sen ison päätöksen aika. Leppoisia syyspäiviä ja hurrrjan paljon rapsutuksia Penulle!
27. lokakuuta 2009 kello 10.32
Tsemppiä päätöksen tekoon! Muistan itse, kun mietin aikoinaan mitä teen oman koirani kanssa, jonka aivokasvain oli vain arvailujen varassa ja koiran kunto vaihteli erinomaisen ja huonon valilla. Eläinlääkärienkin kommentit vaihtelivat hyvin paljon, eikä tilanteen vakavuudesta ollut muuta kuin heppoisia arvailuja.
Kun lopulta koiramme meni aivan ykskaks erittäin huonoon kuntoon, koiran kuolemasta tulikin yllättykseksemme kovin traaginen kokemus, vaikka ajan loppuminen ei tullutkaan puun takaa.
Sen vuoksi – vielä vuosien jälkeen koirani kuolemasta – olen tänäkin päivänä surullinen siitä, etten pystynyt tekemään enemmän koirani eteen ja päättämään sen päivät silloin, kun tilanne ei vielä ollut paha, eikä koira kärsinyt suuremmin. Olin typerä, etten pystynyt lukemaan koiran virkeästä olemuksesta väsymyksen ja sairauden, kipuilun merkkejä. Ne asiat tajusin vasta koirani kuoleman jälkeen. Kannattanee siis tarkastella asioita myos miettimällä ajanjaksoa, jolloin Penua ei ole. Vastauksen pulmaanne voi antaa myos esittämällä kysymyksen: minkälaisen kuoleman/viimeiset hetket Penu teidän perheenne mielestä ansaitsee?
Koiran lopettamiseen liittyy siis ikuisuuskysymys: mikä on oikea teko? Jatkaa virkeää eloa, vai lopettaa kun elämä ei vielä ole kivuliasta? Voimia teille!
27. lokakuuta 2009 kello 13.38
Juuri eilen mietin että mitäköhän Penulaiselle kuuluu. Nyt niitä kuulumisia sitten tulikin.
Patti on pahannäköinen, kieltämättä. Mutta jos ei se kerran vaivaa eikä ole kipeä, niin vaiva lienee lähinnä esteettinen? Se taas, että Penu näyttää nuorempien koirien seurassa raihnaiselta, kuuluu asiaan, Penu on jo vanha ja vanhuuteen kuuluu tietty raihnaus. Mikäli raihnauskaan ei aiheuta kipua, vaivaa ja elämänlaatu on vanhuksella hyvä, sekään ei yksin taida olla syy luopumiseen (niinhän se ell:kin sanoi lausunnossaan). Ainoastaan sinä itse voi tietää milloin aika on. Vain sinä tunnet Penun tarpeeksi hyvin ja seuraat sen päivittäistä eloa. On kuunneltava sydäntään. Uskon että tiedät kun aika on.
Jaksamista pohdiskeluun ja Penulle paljon halauksia!
PS. Laittaisitko muutaman kuvan tuosta Hulivili-pentusesta tänne näytille?
27. lokakuuta 2009 kello 14.56
Voi, kun voisikin tiedustella mielipidettä Penulta itseltään. Sitä olen monet kerrat haikaillut. No, selvää on, että viimeisiä tässä jo viedään joka tapauksessa. Kiitos kannustuksesta ja omien kokemustenne jakamisesta!
28. lokakuuta 2009 kello 8.40
Hei!
Niin karulta kuin tämä kuulostaakin, niin neuvon miettimään koiran hautaamis asiaa jo etukäteen. Maa on kovaa vauhtia jäätymässä ja ehkä Penu ei jaksakkaan talven ylitse.
Täällä meillä ei ole mahdollista tuhkata ja oma vanhus lopetettiin maaliskuussa, jolloin ei ollut toivoakaan haudan kaivamisesta. Koira haudattiin kivihautaan, painavien kivien alle ja se tuntui pahalta. Olisi pitänyt kaivaa hauta jo syksyllä valmiiksi, mutten silloin suostunut uskomaan ettei koira välttämättä selviä seuraavaan kesään. Koirahan ei tietenkään itse välitä minne se haudataan, mutta minusta tuntuu kurjalta että toinen koira on haudattu pihallemme ja toinen on ”yksinään” kivihaudassa, metsässä.
Sen lisäksi tahdon vielä sanoa, että esim. oma ell yrittää hoitaa koiria viimeiseen asti, joskus jopa liian pitkään. Eli kun koiransa itse parhaiten tuntee, niin pitää osata nähdä milloin juuri sen oman koiran merkit viittaaat siihen, että on aika luopua.
Oma vanhus olisi lähtenyt viimeiseen asti lenkille ja varmasti olisi jaksanut kävelläkkin pitkän reissun, mutta se olisi ollut puolikuollut lenkin jälkeen. Eli joskus koiran halu päästä mukaan menee sen tosiasian edelle, ettei sen enää ole hyvä lähteä lenkille.
Nämä ovat kamalan vaikeita asioita ja vastuu omistajalla suuri
Mutta loppuikänsä tulee katumaan sitä, jos koiran lopettaa liian myöhään. Sitä ei niinkään tule katumaan, jos koiran päästää pois muutaman kuukauden liian aikaisin.
28. lokakuuta 2009 kello 11.58
Hei!
Olikin jo ikävä Penu pappaa.Niin surullista on huomata että Penun koiran päivät ovat loppumassa.Kasvain näyttä todella pahalta ja varmaan Penua jo vaivaakin. Tuli ihan itku kun katsoi noita kuvia. Voihan olla että Penua itseään ei moinen pahkura vaivaa. Oma ajokorvani sai verisyövän ja tuli sokeaksi parissa viikossa. Mutta viimeiseen asti likka söi hyvällä ruokahalulla ja haluasi liikkuakin vaikka meni omassa kodissaan päin seiniä. Olet kovan päätöksen edessä. Kuuntele sydäntäsi.Paljon halauksia Penulle ja suukkoja
28. lokakuuta 2009 kello 14.41
on se vaan niin surullista, ettei luontoäiti voi itsessään tehdä päätöstä tässä vaikeassa asiassa. tsemppiä. vielä vähän aikaa sittenhän penu vielä oli ullanlinnanmäellä viettämässä vappua..
28. lokakuuta 2009 kello 21.47
Voi miten susulliseksi tulikaan suuren suosikkini Penuvilin sairastumista koskevasta uutisesta. Toivotan teille kaikkea hyvää, Penulle erityisesti vielä mahdollisimman monta kaunista syyspäivää.
Samoja murheita meillä pyöri mielessä, kun pari kuukautta sitten piti päättää, joutuuko 13,5 -vuotias vanha herramme silmänpoistoleikkaukseen, vai joko sen pitäisi päästä autuaammille metsästysmaille. Päädyimme leikkaukseen, mikä sattui olemaan ihan hyvä päätös, kaikki meni hyvin ja sesse pääsi kivuistaan. Yhdelläkin silmällä näköjään pärjää hyvin. En kyllä osaa kuvitella, miltä olisi tuntunut jos jotain olisi mennyt pieleen. Olisi ollut ihan kestämätöntä, jos koira olisi meidän takiamme joutunut kärsimään lisää. Päälimmäisenä meillä oli kuitenkin ajatus, etteivät lemmikkimme ole ”hyödykkeitä” jotka saavat elää niin kauan kun ovat terveitä ja käyttökelpoisia, vaan perheenjäseniä, joiden toivomme olevan seuranamme ja ilonamme mahdollisimman pitkään.
29. lokakuuta 2009 kello 11.58
Tuo näyttää hirmu tutulta.
Edellisellä koirallani oli vastaavanlainen patti.
Se oli etujalassa ja alkoi ihan pienestä patista. Huomasin sen siksi kun koira hieman aristi jalkaa, mutta muuten ei ollut moksiskaan. Kun koira sitten sai virtsaputken tulehduksen vein sen lääkäriin. Siellä mainistin myös patista jonka lääkäri halusi heti röntgata.
Lääkäri oli sitä mieltä, että kyseessä olisi jonkinlainen kasvain ja, että siitä kannattaisi ottaa koepala.
Jalasta otettiin koepala, ja siitä selvisi, että koiralla oli luusyöpä.
Syöpä ei ollut ilmeisesti levinnyt muualle, ja vaihtoehtoja oli 3: Amputoida koko jalka, amputoida se luun osa jossa kasvain oli kiinni (jolloin koira voisi vielä kävellä sillä jalalla) tai sitten lopetus. Lääkäri sanoi, että se uusiutuisi mitä todennäköisemmin ja hänen mielestään olisi armeliainta lopettaa koira sitten kun olo pahenisi.
Päätimme antaa särkylääkkeitä ja seurata kasvainta ja lopettaa koira sitten kun kasvaimesta olisi sille haittaa.
4 kuukautta vahdin koiraa ja ”vakoilin” sitä (sillä koirathan teeskentelevät terveitä koska pelkäävät, että sairaina ne eristetään laumasta). Kasvain kasvoi päivä päivältä, mutta koira voi muuten hyvin. Se leikki, juoksi, söi, joi, nukkui ja oli oma itsensä. Jalkaa se välillä aristeli ja loppupäivinä se saattoi parina yönä hieman itkeskellä.
Yhtenä päivänä haava (josta koepala otettiin) repesi….Tämä ilmeisesti oli koiran mielestä hyvä juttu sillä paine taisi hellittää jalassa. Mutta koska haava oli kasvaimessa ei se enää umpeutuisi. Kasvain oli siinä vaiheessa greipin kokoinen.
Heti seuraavan päivänä vein koiran lopetettavaksi.
Se oli elämäni surrealistisin päivä. Iloinen, leikkisä, häntää heiluttava koiruus seisoi vierelläni eläinlääkärillä kun valitsin sille uurnaa….
Ehkä jalka olisi pitänyt leikata, mutta koiruus oli jo kohtuullisen vanha enkä halunnut pitkittää sen kärsimyksiä itsekkyyteni takia.
Olen onnellinen, että osasin antaa koiralleni arvolleensa kuuluvat viimeiset päivät ja tiedän, että nyt se voi hyvin ja odottaa minua jossain tuonpuoleisessa.
29. lokakuuta 2009 kello 13.51
Onpa ikävännäköinen patti Penu-herran jalassa. Toivottavasti sillä on kuitenkin edessä vielä monta mökkireissua ja on ilona vielä pitkään. Kunpa tietäisimmekin, mitä koirat itse ajattelevat terveyteensä liittyvistä asioista. Kaikenlaiset päätökset niihin liittyen olisivat silloin niin paljon helpompia meille omistajille.
Voimia ja tsemppiä teille omistajille kiperien kysymysten äärellä ja maksamakkaranmakuiset terveiset Penulle!
2. marraskuuta 2009 kello 15.30
Luovuin omasta vanhuksestani syyskuun puolivälissä pähkäiltyäni puolisen vuotta noita samoja asioita kuin sinä. Koirallani oli dementia, huonotunut näkö ja kuulo, mutta se jaksoi silti esim. hyppiä ruoan perästä ja juosta ulkona. Kun takajalat alkoivat loppukesästä huonontua ja jäykistyä ja dementia ja näön heikkeneminen etenivät, olin jatkuvasti huolissani koirasta. Sitten se sairastui rajuun ripuliin, jota hoidettiin melkein viikko ja siinä kohtaa tajusin, että perhana sentään, hauva ansaitsee päästä haudan lepoon.
Eläin ei osaa ajatella, että tämän päivän kolotus tai kipu on huomenna poissa. Sairaudet ja vaivat stressaavat eläintä aivan valtavasti, samoin huonotunut kunto. Pelkäsin lopetushetkeä etukäteen aivan valtavasti ja itkin monet monituiset kerrat koiran kuolemaa (jo vuosia aiemmin). Olin varma, etten kerta kaikkiaan selviä sen kuolemasta, kun se vietti kanssani 15 vuotta, joka on yli puolet elämästäni. Yllätyksekseni tunsin suurta helpotusta, kun koiran elämä päätettiin. Enää ei tarvinnut huolehtia, vaan sain olla puhtaasti surullinen ja ikävöidä rakasta koiraani, mutta huoli oli poissa.
Kun pähkäilimme perheeni kanssa koiran kohtaloa muutama päivä ennen lopetusta, äitini soitti siskolleen ja puhui asiasta. Tätini kertoi, ettei kadu mitään niin paljon, ettei lopettanut omaa vanhaa (ja sairasta) koiraansa ajoissa, vaan se löytyi lopulta kuolleena naapurin pihasta. Kuulleessani tarinan, tiesin heti, että päätös ja hetki on nyt oikea.
5. marraskuuta 2009 kello 8.28
Koirat-lehden numerossa 5/09 on hyviä artikkeleita vanhuskoiran kanssa elämisestä ja myös siitä luopumisesta.
Koirasta luopuminen on jokaisen henkilökohtainen asia, josta jokaisen myös tulisi saada päättää itse. En tarkoita tällä etteikö saisi antaa neuvoja tai kysyä niitä, vaan sitä että loppujen lopuksi pitää luottaa siihen, että koiran emäntä tai isäntä pystyy päätöksen tekemään silloin kun on aika. Minua eräs henkilö painosti luopumaan koirasta koko sen 3 vuotta ennen kuin aika tuli ja näistä 2 vuotta koiraa hoitaneet lääkärit ja koiran pennusta asti tunteneet sekä vanhuusiällä siihen tutustuneet sanoivat kuinka hyvässä kunnossa mummeli on. Viimeinen vuosi oli vaikeampi ja mietin joka päivä, että onko tänään se päivä.
Ainoa neuvo, jonka itse voisin antaa on se, että kun koiravanhuksen kunto alkaa sahata hyvien ja huonojen päivien välillä niin silloin saattaa aika olla lähellä.
Tsemppiä teille ja Penulle!
6. marraskuuta 2009 kello 12.04
Näin sateisena päivänä, ainakin Espoossa, tuli mieleen mitä kuuluu
Espanjan vesikoirahurmuri Rikille?
Papu vastaava mix teki 2 viikkoa sitten lentäen Espanjanmatkan, 10 päivää meni erinomaisesti. Muistin vaan teidänkin monipuolisia Italianmatkojanne…
26. marraskuuta 2009 kello 9.20
Patti muuten kasvoi julmetusti kuukauden sisällä, nyt jälkeenpäin kun tätä kuvaa katsoo. Ja pinta aukeni. Että niin se vain meni. Onneksi Penun ei tarvitse enää kärsiä.